Hugenberger Zeitungin uusi aluevaltaus: virolaisvastainen rasismi

Kansakunnan ykkösläpyskä, josta käytän tässä vain nimitystä Hugenberger Zeitung, osoitti taas kerran suomenkielisten lehtineekerien rotutyypillistä ammattitaitoa ja hyvää makua ehdottamalla kilpailua parhaasta rasistisesta pilkkanimestä virolaisille. Kun niinkin korkea ulkopuolinen taho kuin hänen eksellenssinsä presidentti Toomas Hendrik Ilves reagoi tähän, toimituksen peniskoteloon pukeutuneet bongo-bongo-soturit sentään lakkasivat tanssimasta paaluun sidotun virolaisen ympärillä, ja heimopäällikkö esitti jonkinlaisen muka-anteeksipyynnön. Minä tosiaan käytän nyt ja vastakin Hugenberger Zeitungin toimittajista ja muista lehtineekereistä rasistisia ilmauksia, koska he ovat (taas kerran) osoittaneet, etteivät ansaitse parempaa.

Kuten olen ennenkin todennut, suomalaisten asenteet virolaisiin ovat yksi esimerkki siitä, missä asioissa jopa hompanssien jutut voivat olla pikkuisen oikeilla jäljillä. Hompanssien puheet siitä, kuinka ”suomalaisia” muka sorretaan, ovat tietenkin pelkkää sontaa: ”suomalaisiksi” he laskevat ne ja vain ne, joilla on ”suomalainen” arvomaailma, eli siis heidän itsensä edustama rasistinen, fasistinen ja väkivaltainen arvomaailma, ja jos tämä arvomaailma kyseenalaistetaan, se on heidän mielestään ”suomalaisten sortoa”. Sitä vastoin siinä on kyllä perää, että yleisessä tietoisuudessa on olemassa tietynlainen uhriusjärjestys, jonka puitteissa yhdet kansallisuudet ovat toisia sorretumpia ja ansaitsevat toisia enemmän suojelua. Suomessa on huomattavasti helpompi saada tuomio venäläisiin, muslimeihin tai tummaihoisiin kohdistuvasta rasismista kuin suomenruotsalaisiin, saksalaisiin tai baltteihin kohdistuvasta, ja tämä on ihan oikea epäkohta.

Taustalla on tiedostamaton käsitys siitä, että rasismin on aina oltava oikeistolaisuuden inspiroimaa ja mielellään kohdistuttava vielä tummaihoisiin ryhmiin. Jälkimmäinen käsitys on toki sikäli perusteltu, että tummaihoiset ovat haavoittuvaisempia rasismille, koska he näkyvät katukuvassa ja kiihotuspuheella päänsä sotkenut roisto erottaa uhrinsa helpommin. Mutta on kuvaavaa, että vaaleaihoisista ryhmistä erityisesti venäläiset ovat saaneet sellaisen ”kunnianeekerin” aseman, jossa heihin kohdistunut väkivalta ja viha on erityisesti rangaistavaa, virolaisiin kohdistuva ei niinkään. Virolaiset ja baltit yleensä ymmärretään oikeiston lempilapsiksi, joihin oikeistolaiset eivät tietenkään kohdista rasismia, ja kaikki rasistithan ovat oikeistolaisia, vai mitä? Saksalaisiin tai suomenruotsalaisiin suuntautuva vihamielisyys taas on vasemmistolaista luonteeltaan eikä siksi voi olla rasismia – vai mitä?

Itse asiassahan täysin järjetön saksalaisvastaisuus on vasemmistossa aika laajalle levinnyttä ja saavuttaa aika ajoin suorastaan rasistiset mitat. Kun otetaan huomioon, miten natsikriittinen koko saksalainen kulttuuri on toisen maailmansodan jälkeen ollut, tämä on täysin epäoikeudenmukaista. Mitä sitten tulee baltteihin, tai Neuvostoliiton armottomuudesta kärsineisiin itäeurooppalaisiin yleensä, vasemmistossa on tietty sisäsyntyinen taipumus suhtautua heihin vihamielisesti, koska he ovat neuvostorokotuksen seurauksena oppineet suhtautumaan epäluuloisesti kaikenlaiseen vasemmistolaisuuteen.

Toisinaan vasemmistolaisten balttiviha hipoo jo aitoa rasismia. Esimerkiksi Jami Järvisen pakonomainen, hysteerinen kirjoittelu Sofi Oksasta vastaan alkaa jo muistuttaa niitä ajojahteja, joita Halla-ahon tahdottomat raajat kohdistavat omiin vihaobjekteihinsa, nöyrin palvelijanne mukaan luettuna. Näkisin balttivihaa Järvisenkin kampanjan takana. Onhan sillä poliittinen motivaatio (ikään kuin se olisi jokin lieventävä asianhaara), mutta se on jo selvästi irtautumassa alkuperäisistä vaikuttimistaan ja muuttumasa itse itseään ylläpitäväksi, kansallisperustaiseksi vihaksi. Eli rasismiksi – tässä tapauksessa balttien moittimiseksi siitä, että he ovat balteiksi syntyneet.

Ja juu, vastaavasti esimerkiksi Hommafoorumilla balttien katsotaan saaneen rokotuksen sosialismia vastaan, ja siksi heitä ihaillaan. Tässä on taas syytä siteerata nimimerkki Kamia Hommalta: ”Jos Suomi olisi esim. Latvian kaltainen persereikä, meillä ei olisi mitään ongelmaa [...]”. ”Ongelma” tarkoittaa hompanssille sitä, että Suomessa on väkeä, jolla on eri mielipiteet politiikasta tai Suomen edusta kuin hänellä. ”Ongelma” ei hompanssin mielestä ole esimerkiksi se, että maan talous, ympäristö tai kulttuuri on joutunut vuosikymmenten aikana kommunismin tuhoamaksi. Tämä on jota kuinkin hämmentävää, kun hompanssit esiintyvät suurina kommunismin vastustajina. Eikö sentään ollut aika hyvä asia, että säästyimme pahimmilta sodanaikaisilta hirveyksiltä? Ei kai, jos kerran hompanssit eläisivät mieluummin poliittisesti polarisoituneessa, köyhässä, saastuneessa ja väkivaltaisessa maassa – jollaiseksi he ovatkin hyvää vauhtia muuttamassa Suomen.

Ei ole kuitenkaan balttien oma syy, että heillä on se historia kuin on, ja vasemmiston kuuluisi opetella samaistumaan Neuvostoliiton imperialismin sortaman Itä-Euroopan asukkaiden kärsimyksiin sekä ymmärtämään itäeurooppalaisten venäläisvastaisuudessa olevan kyse eri asiasta kuin vaikka jonkun viitasaarelaisen juopon muslimi- tai hurrivastaisuudessa. Yksikään muslimi tai suomenruotsalainen ei ole ikinä tehnyt mitään pahaa viitasaarelaiselle juopolle, mutta Itä-Euroopassa elää vieläkin ihmisiä, jotka joko itse ovat kärsineet neuvostoliittolaisilla vankileireillä tai joiden läheinen perheenjäsen on voinut kertoa ensi käden kokemuksiaan niistä. Neuvostoliitto oli leimallisesti venäläinen ja venäjänkielinen maa kaikesta kansainvälisyyslöpinästä huolimatta, mikä ilmeni esimerkiksi siinä, että venäläisillä nationalistikirjailijoilla, kuten Valentin Rasputinilla (ei sukua sille tsaarin neuvonantajamunkille – Siperiassa joka toinen on nimeltään Rasputin), oli keskimäärin paljon vähemmän vaikeuksia sensuurin ja turvattomuuspalvelun kanssa kuin liberaaleja länsimaisia arvoja kannattavilla toisinajattelijoilla – tai vähemmistökielisillä kirjailijoilla ja intellektuelleilla. Venäläinen nationalismi oli Neuvostoliitossa diktatuuria koossapitävä voima ja nautti siksi erityistä suojelusta. Tämän takia Venäjän tulisi tehdä tiliä menneisyytensä kanssa nimenomaan Venäjänä.

Ja kyllä vain, vaikka en itse kannatakaan Karjalan palauttamista, olen sitä mieltä, että jos itäeurooppalaisilla on oikeus vaatia venäläisiltä historiallista itsekritiikkiä, niin myös Suomessa rakentavasti esitetyt Karjalan-palautusvaatimukset ovat perusteltuja ja niillä on paikkansa. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että karjalatakaisin.blogspot.com -blogissa esitetty palautussuunnitelma edustaa tällaisia rakentavia vaatimuksia. Mutta kuten tiedämme, kyseinen blogi on joutunut palautusta kannattavien ääriainesten hampaisiin ja sitä on syytetty kaikesta mahdollisesta, niin kommunismista kuin suunnilleen pahasta hajustakin. Tämä ei tietenkään ole estänyt kohudesantti B:tä ja hänen kannattajiaan leimaamasta kyseisen blogin viisaasti kyllä nimettöminä pysytelleitä ylläpitäjiä samanlaisiksi fasisteiksi kuin kaikkia muitakin Karjala-aktivisteja. Mutta hei, olenhan minäkin pastori M:n mielestä ”nationalisti”...

Palatkaamme kuitenkin varsinaiseen asiaan. Hugenberger Zeitungin mauttoman kevennyksen takana oli siis ajatus, että virolaisten pilkkaaminen ei voi olla rasismia. Luultavasti Hugenberger Zeitungissakin olisi ymmärretty, että esimerkiksi ”hauskojen” pilkkanimien kerääminen somaleista tai venäläisistä on rasismia ja vihanlietsontaa – venäläisistä siksi, että he vanhastaan kuuluvat vasemmiston puolustamiin kansallisuuksiin jonkinlaisina ”kunniamustaihoisina”. Sitä vastoin Hugenberger Zeitung ei ymmärtänyt syyllistyvänsä rasismiin lietsomalla pilkallisuutta virolaisia kohtaan. ”Eihän vasemmisto siitä voi suuttua”, oli ilmeisesti se selkäytimen ääni.

Ja tässä asian ydin juuri onkin. Hugenbergilaiset journalistimme eivät vältä rasismia (jos ylipäätään välttävät) siksi, että noudattaisivat jotain politiikan yläpuolella olevaa, kaikille samaa moraalikoodeksia (”moraalikoodi” ei ole oikeaa suomea). He vastustavat rasismia (jos ylipäätään vastustavat) siksi ja vain siksi, etteivät halua suututtaa kuvittelemaansa enemmän tai vähemmän pilapiirrosmaista vasemmistotätiä. Koska Hugenberger Zeitungin journalisti uskoo, ettei vasemmistotäti suutu virolaisten mollaamisesta, Hugenberger Zeitungin journalisti uskaltaa kirjoitella rasistisia törkeyksiä virolaisista.

Tämä tarkoittaa, että pahamaineinen käsite ”poliittinen korrektius” on oikeastikin merkityksellinen, eikä pelkästään äärioikeiston iskulause. Kokonaan toinen asia on, että ”poliittisella korrektiudella” ei voida perustella sitä poliittista epäkorrektiuskampanjaa, jota äärioikeisto on kohta vuosikymmenen käynyt ja pilannut koko maan ilmapiirin. Pikemminkin ”poliittisen korrektiuden” sijasta pitäisi päästä aitoon korrektiuteen: pilkkanimien keksiminen mistä tahansa kansallisuudesta on sopimatonta siksi, että kukaan ei oikein voi muuttaa etnistä ryhmäänsä eikä kansallisuuttaan. Hugenbergiläisten journalistien sijasta tarvitsemme sellaisia journalisteja, jotka ymmärtävät, että kaikkien etnisten ryhmien pilkkaaminen on asiatonta eikä kuulu vakavamielistä ja laadukasta esittäviin viestimiin – ja jotka tajuavat myös sen, että alkeistason kohteliaisuus ei ole mikään vasemmistotätien keksintö.

Muistutan, että silloin kun nykyisen äärioikeistomme paheksuma uusvasemmisto kuusikymmenluvulla nousi, yksi sen iskulauseista oli, että muodollisen kohteliaisuuden ja sovinnaisuuden asemesta piti tavoitella jotain aitoa ihmistenvälisyyttä ja puhua avoimesti tunteista. On suorastaan asiaton ja ansaitsematon kunnianosoitus tälle porukalle esittää heidän muka keksineen niin käytöstavat, oikeusvaltion, lainkuuliaisuuden ynnä muut sellaiset asiat, joita kaikkia Homma, persut ja äärioikeisto vihaavat ja vastustavat niin kauan kuin heissä voimia on.

Charlie Hebdo ranskalaisin viivoin

Koska tämä asia on juuri nyt yleisen huomion kohteena, kaipa tästä voi pari ranskalaista viivaa kirjoittaa, kun kerran joukkomurha tapahtui Ranskassa.

• Jussi Halla-aho ennalta arvattavasti ryhtyi heti ratsastamaan ruumiilla. Tosin hänen vaatimuksensa terroristien karkottamisesta oli hiukkasen lattea, itse asiassa tyypillinen esimerkki sellaisista jo toteutetuista asioista, joista maahanmuuttokriitikot puhuvat ikään kuin niitä ei jo tehtäisi. Se paholaismainen virnistys siinä Verkkouutisten popcorn-jutun kuvassa oli kyllä aika hauska - meemiainesta.
• Toisin kuin täkäläiset stereotyypit viinin pehmittämistä etananpurijoista esittävät, Ranska on nimittäin sotilaallisesti kova ja turvallisuuspalvelultaan tehokas maa, jossa terroristit on yleensä osattu jäljittää ja vaivihkaa karkottaa ennen kuin he ovat ennättäneet syyllistyä mihinkään. Se, että roistot tällä kertaa ehtivät tehdä ilkityönsä eikä sitä onnistuttu estämään ennalta, oli Ranskan turvallisuuspoliisilta paha ja luonteenvastainen lipsahdus, joka varmaankin aiheuttaa naamojen vaihtumista johtoportaassa (ja joka varmasti myös antaa salaliittoteorioiden väsääjille virikettä).
• Muutkin maahanmuuttokriitikot riensivät heti tanssimaan haudoilla, eli syyllistyivät siihen, josta syyttivät kaikkia muita Breivikin joukkomurhan yhteydessä. Tätähän voi tietysti odottaakin. Erityisesti Seensimmäinenisänmaallinenetunimi ja Setoinenisänmaallinenetunimi kunnostautuivat tunnettua tyylitajuaan osoittaen.
• Bäckman ja Verkkomedia riensivät selittämään iskun CIA:n organisoimaksi. Ottaen huomioon, että iskusta hyötyy eniten Venäjän ylin ystävä Marine Le Pen, veikkaisin itse, että taustalla on Venäjä, jos salaliittoteorioita on ihan pakko väsäillä.
• Charlie Hebdon joukkomurhassa sai surmansa myös muslimitaustainen poliisikonstaapeli. Tämä asia tietenkin unohdetaan aktiivisesti joka taholla, kun pitää lyödä rumpua islamin hirveydestä. En ole kirjoituksissani aina silitellyt minkään maan poliisia silkkihansikkain, joten otanpa ja murran yhden peitsen poliisinkin puolesta. Pilalehden tekijät kuitenkin lähtevät riskejä ottaessaan siitä oletuksesta, että yhteiskunta suojelee heitä ja että poliisit panevat periaatteessa ruumiinsa heidän ja luotien väliin. Poliisit (olivatpa muslimeja, kristittyjä, ateisteja tai vaikka hinduja) sitä vastoin eivät tiedä, mihin hengenvaarallisiin paikkoihin heidät milloinkin käsketään, mutta suostuvat ottamaan riskin osana ammattinsa rutiinia. Poliisit ovat ne housut, joilla lehden tekijät istuvat tuleen. Kuolleet pilapiirrostaiteilijat ja lehdentekijät nostetaan yksilösankareiksi ja marttyyreiksi. Kuolleet poliisit ovat tilastoa ja teuraskarjaa. Kukin tykönänsä miettiköön, onko tämä oikein ja kuka loppujen lopuksi on suurin sankari.
• Muslimimaissakin lasketaan härskiä pilaa ISISin ja muiden äärimuslimiryhmien kustannuksella, ja siellä ääri-islamistit murhaavat Allahin nimeä turhaan lausuen pilapiirtäjiä ja hupiohjelmien tekijöitä yhtä mittaa. Olisi kohtuullista, että näistäkin murhista kerrottaisiin tiedotusvälineissämme ja että niidenkin uhreista tehtäisiin sankareita. Maissa, joissa ääri-islamistien terrori on paljon murhaavammin ja konkreettisemmin läsnä kuin Ranskassa, tarvitaan todellista kanttia sanoa islamisteja vuohipukkien perseeseenpanijoiksi (esimerkki ei ole minun keksimäni, vaan viittaus ihan oikeaan kurditelevision pilkkalaulusketsiin).
• Seuraavaksi on vuorossa lehtineekeriemme myötähäpeyttävä oman kilven kiillotus, kun he esiintyvät sananvapauden esitaistelijoina ja suurina sankareina, yrittäen koristella itsensä uhrien verellä. Varautukaa lukemaan lehdistä  joukoittain pateettisia vuodatuksia siitä, miten he ovat oikeastaan uhreja ja marttyyreja siinä missä Charlie Hebdon pilapiirtäjätkin.
• Jos Charlie Hebdon tekijöitä tosiaan voikin luonnehtia sananvapauden marttyyreiksi, suomalaiset toimittajat ovat olleet täysin rähmällään täkäläisten sananvapauden uhkauksilla rajoittajien eli maahanmuuttokriitikoiden edessä, eikä näihin ole haastateltaessa sovellettu normaaleja journalistisia painostuskeinoja, saati heidän esittämäänsä ”maahanmuuttokritiikkiä” analysoitu faktaperustein – karkeimmatkin valheet, joita maahanmuuttokriitikot ovat esittäneet, on hyväksytty tosiasioita tarkistamatta.
• Charlie Hebdon piirroksia on luonnehdittu tietoisen loukkaaviksi ja eräät keskustelijat ovat antaneet ymmärtää tekijöiden saaneen mitä tilasivatkin. Julkisuudessa esitetyt näytteet lehden satiirista ovat kuitenkin pilkanneet kaikkia uskontokuntia aika tasapuolisesti. Milloin on esitetty katolisten kardinaalien homojunaa, milloin pantu juutalainen ja islamilainen profeettahahmo työntämään toisiaan pyörätuolissa, kuvatekstistä päätellen tarkoituksena esittää, että islam ja juutalaisuus ovat samanlaisia ”koskemattomia” uskontoja, joita ei saa arvostella. Kaikki piirrokset eivät ole olleet avoimen solvaavia, monilla on ollut ihan sovinnollinen ja leikkisäkin asenne.
• Sen tyyppinen uskontojen pilkkaaminen, jota Charlie Hebdo harjoittaa, on Ranskassa jo perinne: esimerkiksi avoimen pornografisten piirrosten tekeminen poliittisessa tai katolisen kirkon ylivaltaa pilkkaavassa tarkoituksessa on maassa ollut suosittua jo vallankumousvuosina. Kokonaan eri asia on, kuinka mielekäs tai toimiva tapa tämä on vastustaa uskonnon tunkeutumista maallisuudelle pyhitetyille elämänalueille. Jos halutaan esimerkiksi vastustaa Päivi Räsäsen pyrkimyksiä tuoda luomisoppi biologian tunneille, ei ehkä ole kaikkein tehokkainta piirtää pilakuva, jossa Jeesus on opetuslasten kanssa orgioita harrastava homo.
• Tosin suomalaisissa lehdissä sellainen pilapiirros ei kuitenkaan selviäisi toimitussihteerin ohi. Toisin kuin maahanmuuttokriitikot ja kiihkokristityt väittävät, meillä edes karkean kristinuskonvastaiset pilakuvat eivät pääse toimitettuihin paperilehtiin, osaltaan siksi, että meillä on laissa se uskonrauhapykälä. Ja toisin kuin maahanmuuttokriitikot väittävät, sillä pykälällä on kyllä suojeltu muidenkin uskontojen jumalia kuin islamin. Itse asiassa takavuosina Kajaanissa sattui mitä ilmeisimmin uskonrauhaa rikkova tuhotyö paikallista moskeijaa vastaan, mutta tuomio uskonrauhan pilkkaamisesta kaatui hovissa, joka hylkäsi syytteen muotoseikkaan vedoten (kyseistä islamilaista yhteisöä ei vielä ollut rekisteröity, joten se ei ollut tapahtumahetkellä uskonnollinen yhteisö lain tarkoittamassa mielessä).
• Ennen kuin esitetään muslimit tai islamistit poikkeuksellisen vaarallisina, muistutan, että Suomessa ei oikeasti yksikään media ole vielä kokeillut pitää maahanmuuttokriitikoita, ”Ruotsi-natsien” vastarintaliikettä tai bäckmanilaisia yhtä systemaattisesti ja karkeasti pilkkanaan kuin Charlie Hebdo on pitänyt uskontoja. Jos maahanmuuttokriitikot – joiden läpinäkyvän teennäisesti moralisoivat nettiraivon purkaukset muistuttavat erehdyttävästi Muhammad-mellakoita – oikeasti ovat oleellisesti vähemmän vaarallisia kuin kiihkoislamistit, miksi heitä ei uskalleta haastaa sillä tavalla kuin Charlie Hebdo haastoi islamistit? Täältä katsoen näyttäisi vähän siltä, että maahanmuuttokriitikoita pelätään meillä enemmän kuin islamisteja Ranskassa. Onko kyse siitä, että heidän uskotaan ”katoltaäänestyspuheineen” olevan oikeasti vaarallisia, ja kuoleman uhkaan suhtaudutaan suomalaisen toimittajan tyypillisellä rohkeudella? Vai onko kyse siitä, että valkoisella äärioikeistolaisella miehellä nyt vain on valkoisen äärioikeistolaisen miehen etuoikeus uhkailla mediaa ja saada uhkailulleen vastinetta – kun taas muslimismiehen uhkailut saisivat median heti suoristamaan rivinsä ja selkärankansa ”sananvapauden uhkaa” vastaan?

Käytännön hugenbergiläisyyttä

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 21. joulukuuta 2014)

(Ennen bloggausta nopea uutispäivitys: Ruotsidemokraattien europarlamentaarikot ovat eublogg.wordpress.comin, Euroopan parlamenttia seuraavan ruotsinkielisen blogin, mukaan johdonmukaisesti äänestäneet Putinin mieliksi ja kaikkia Venäjän ahdistamiin itäeurooppalaisiin maihin suunnattuja tukitoimia vastaan – tämä siitä huolimatta, että ruotsidemokraatit ovat tietysti omassa propagandassaan kiistäneet olevansa Putinin juoksupoikia. Tämä on taas yksi esimerkki siitä, miten vähän äärioikeistoon voi luottaa.)

Olen jo pitempään kirjoittanut hugenbergiläisyydestä eli suomenkielisen porvarilehdistön toiminnasta äärioikeiston vaivihkaisena liittolaisena. Hiljattain Helsingin Sanomissa kirjoitettiin parikin juttua, joita voi käyttää havainnollisina esimerkkeinä hugenbergiläisyydestä. En mainitse juttujen kirjoittajia nimeltä, koska en ennenkään ole vaivautunut pitämään rasisteja, Hesarin toimittajia enkä muitakaan rottia yksilöinä.

Toisessa jutussa pohdittiin maahanmuuttoa ja esitettiin kaikki mahdolliset rasistiset latteudet vietnamilaisista (hiljaisia, kilttejä, työteliäitä) ja somaleista (ei muistaakseni ihan laiskureiksi sanottu, mutta kaikki muut kliseet kyllä mainittiin). Tolkun toimittaja olisi osannut mennä kliseitä syvemmälle ja selvittää, kuinka hyvin ne pitävät paikkansa.

Hän olisi luultavasti saanut selville sen, minkä kaikki näihin asioihin oikeasti vähänkin perehtyneet tietävät: vietnamilaiset eivät keskimäärin ole sen parempia eivätkä huonompia kuin somalitkaan mitä esimerkiksi rikollisuuteen tulee. Silloin kun maassa oli verrattain paljon täkäläisiin oloihin sopeutumattomia nuoria vietnamilaismiehiä, oli myös nuorten vietnamilaismiesten tekemiä rikoksia.

1990-luvun alussa muutama vietnamilainen nuorukainen esimerkiksi syyllistyi karkeaan alaikäisen raiskausrikokseen Turussa. Tapaus on silmiinpistävyydestään huolimatta sittemmin unohtunut, eikä sillä Hommallakaan ole mesottu. Ennen muuta sitä ei ole laskettu vietnamilaisten kollektiiviseksi syyksi: Kaukoidästä tulleet maahanmuuttajat ovat hommalaiskliseen mukaan yhä edelleenkin työteliäitä ja kilttejä. Somaleille sitä vastoin keksitään raiskausrikoksia vaikka omasta päästä, ja Tampereella 1990-luvun puolessavälissä raiskauksiin ja murhiin syyllistynyt somalimies, joka istuu pitkää kakkua Vaasan kalarannassa, kaivetaan Hommalla säännöllisesti esiin esimerkkinä somalien raakuudesta kansanryhmänä.

Tuolle tietysti on selityksensä, jonka olen kertonut jo moneen otteeseen, mutta jonka voin tarpeen vaatiessa toistaakin: rasistit eivät koe itäaasialaisia ihmisiä seksuaalisena uhkana tai kilpailijoina. Päin vastoin, vietnamilaistytöt ovat heidän mielestään seksuaalisia herkkupaloja ja heidän käytettävissään; monilla heistä lienee itäaasialaisten nuorten neitojen (ei välttämättä täysi-ikäisten) käytöstä kattavia koeajokokemuksia Thaimaan-matkoilta. Muslimimiehet – eritoten pitkät ja salskeat somalimiehet – sitä vastoin ovat heidän mielestään seksuaalisia kilpailijoita; toisaalta taas musliminaiset he ovat epäseksualisoineet ”kaapuapinoiksi”.

Kannattaa miettiä, mitä somaleista ryhmänä kertoo se, että sillä Tampereen tapauksella jaksetaan niin pitkään revitellä. Ehkäpä sitä, että niitä julmia raiskaaja- ja murhaajasomaleita ei oikeasti kovin paljon olekaan, ja että räikeimmät jutut pitää kaivaa esille parin vuosikymmenen takaa kumpujen yöstä. Somalikaverini huomautti tässä hiljattain, että Suomesta on lähtenyt kymmeniä nuoria ulkomaille opiskelemaan lääketiedettä (minäkin tunnen yhden sellaisen somalitytön) ja että osa on jo valmistunut ja alan hommissa täällä kotomaassamme. Näistä tapauksista ei lehdistössä tietenkään puhuta, koska toimittajat (ja heidän mielipiteitään säätävät hugenbergit) levittävät mieluummin profeettansa Halla-ahon pyhää sanomaa.

En tietenkään toivo vietnamilaisia syyllistettävän ryhmänä yhtään sen enempää kuin somaleitakaan.  Sitä vastoin toimittajalta olisi lupa odottaa jonkinasteista ammattitaitoa (HAH HAH HAH HEHEE, puhua nyt samassa lauseessa toimittajista ja ammattitaidosta, RÄKÄKÄKÄKÄKÄ), kykyä selvittää tosiasiat ja kyseenalaistaa valmiit rasistiset kliseet. Mutta kaipa ne jäljet pelottavat: hugenbergit ovat tunnetusti antaneet sekä minulle että muutamalle muulle rasisteja, näitä uusia yliherrojamme, vastaan asettuneelle potkut mediasta, koska Eiran Pyhän ja Hänen Sankarillisten Palvelijoittensa pyhyyttä ei saa häväistä.

Sen puoleen, eiväthän Hesarin toimittajat oikeasti mitään journalisteja ole, vaikka sellaisina mielellään esiintyvätkin. Joskus lähemmäs kymmenkunta vuotta sitten joku heikäläisistä kirjoitti siihen surkeaan bulevardiläystäkkeeseensä taivastelevan tekstin siitä, kuinka maailmalla murhataan toimittajia ja kuinka toimittajat ovat sananvapauden sankareita ja oikeuden ritareita ja plää plää plää. Tiedättehän te nämä lehtineekereiden itsekehujutut: aina ne ovat kärkkymässä jossain haljustanissa kidutettujen oikeiden sananvapaustaistelijoiden marttyyrinkruunua lainaan.

Siihen aikaan tosin hompansseilla (tosin Hommaa ei silloin vielä tainnut olla olemassa, joten pitää kai puhua protohompansseista) oli meneillään se oma sananvapausmissionsa, eli nettipartisaanit menivät erään kellokkaansa (kyseessä ei ollut Halla-aho, mutta piireissä hyvin tunnettu ja blogikirjoittajana varsin energinen mies kuitenkin) johdolla tädin komskalootaan julistamaan sitä, miten vää-ää-ää-äärin oli, kun maahanmuuttokriitikoilla ei ollut sananvapautta. Siihen aikaan olin vielä nuori (no jaa, nuorempi kuin nyt) ja naiivi, ja kuvittelin toimittajien oikeasti tarkoittavan sitä, mitä sanoivat. Siksi otin yhteyttä ahdisteltuun toimittajatätiin ja kysyin, eikö tuota äärioikeistoporukkaa käsittelevä tutkiva journalismi olisi paikallaan. Täti kiitti kyllä sympatioista, mutta sanoi että sellainen pelaisi vain äärioikeiston pussiin ja antaisi heille ansaitsematonta huomiota.

Sittemmin äärioikeisto sai Hesarissa käytännössä sensuroimattoman propagandanlevitysoikeuden, koska pienikin toimituksellinen työstäminen tai kommentointi aiheutti välittömästi sontamyrskyn Halla-ahon palvojayhteisön suunnalta. Kaipa se oli sitten pienempi paha kuin se tutkiva journalismi (joka olisi käden käänteessä paljastanut, että ”maahanmuuttokriittisen kansanliikkeen” takana olivat samat pitkän linjan äärioikeistohörhöt, jotka edellisellä kierroksella julistivat ”roturealismia”). On mielenkiintoista, etteivät nuo ylväitä sananvapausiskulauseita viljelleet toimittajat kertaakaan sanoneet vastaan vainoojilleen. Mutta kai siinä oli omistajaohjaus takana. Hugenbergit olivat varmaankin sanoneet toimittajille että nyt olette oikein nöyrinä maahanmuuttokriitikoille tai saatte potkut. Oman kokemukseni perusteella kyseessä ei siinä tapauksessa todellakaan ollut tyhjä uhkaus.

Mutta palataanpa asiaan. Mainitsin siis edellä, että Hesarissa julkaistiin hiljattain kaksi maahanmuuttokriitikoita myötäilevää juttua. Toinen oli tämä edellä mainitsemani äärioikeiston levittämiä rasistisia kliseitä uusintava; toinen oli erään vakiokolumnistin juttu, jossa haluttiin nationalismia takaisin kansalle. Oli läpinäkyvää, että äärioikeiston noususta pelästynyt ja Suomen tulevaan natsidiktatuuriin jo alistunut toimittaja siinä nöyristellen petasi itselleen paikkaa fasististen yliherrojemme palvelijana.

Koko ajatus, että nationalismi olisi jotenkin kansan asia koskaan ollutkaan, on älyllisesti epärehellinen. Historia nimittäin opettaa, että nationalismi oli eliitin keksintö ja kansainvälinen muoti. Kuten kaikki suuret aatteet, silläkin oli aikoinaan hyvät ja huonot puolensa. Hyvänä puolena voi pitää sitä, että se nosti kirjallisuuden ja korkeakulttuurin kieliksi monia siihen asti halveksittuja maalaismurteita. Huono puoli taas olivat sodat, vähemmistöjen syrjintä ja kansanmurhat. Nationalismi aiheutti hirveää tuhoa ja tappamista jo Euroopassa, jonka oloihin se sentään suhteellisen hyvin sopii, koska täällä on kansainvaellusten jäljiltä aika laajoja yhtenäisiä kielialueita. Suuri osa maailman asukkaista elelee kuitenkin heimot ja kielet sekaisin etnisinä tilkkutäkkeinä, sitä todennäköisemmin, mitä lähempänä ollaan ihmisen kivikautista alkutilaa – sitä, joka ihmisen lajina on muovannut. Se alkutila näkyy parhaiten esimerkiksi Uuden-Guinean tai Australian alkuasukkaiden keskuudessa.

Nationalisti tietysti mielellään näkee kieliryhmät, heimot ja etniset ryhmät jonkinlaisina kansakunnan esimuotoina ja todisteina siitä, että kansakunnat ovat erottamaton osa ihmisluontoa. Tosielämän heimoryhmät eivät kuitenkaan noudata nationalistien käsityksiä siitä, mikä on luonteva ja luontainen tapa määritellä kansakunta. Esimerkiksi Suomen kaksikielisyyden esittäminen jonkinlaisena luonnottomuutena ei ole mitenkään perusteltua.

Esimerkiksi Kiinasta tunnetaan pieni etninen ryhmä, juguurit (ei pidä sekoittaa uiguureihin, vaikka nimi lienee samaa alkuperää), jolla on perinteisesti ollut kaksi kansallista tai etnistä kieltä, toinen turkkilais- ja toinen mongolikieli. Yhdysvalloissa taas kiowa-intiaaniheimosta suurin osa puhui äidinkielenään kiowaa, joka kuuluu kiowa-tanoakieliin, mutta yksi heimon alaheimoista olivat kiowa-apassit, joiden kieli oli yksi eteläisistä athabaskakielistä eli apassikielistä eikä mitään sukua kiowalle. Mitä sitten tulee Australian alkuasukkaisiin, heidän keskuudestaan löytyy yllättävänkin isoja keskinäisesti ymmärrettävien murteiden ryhmiä – eli siis ”kieliä”. Alkuasukkaat itse eivät kuitenkaan katso puhuvansa samaa kieltä, vaan lähisukuisia mutta erillisiä kieliä.

Kansakunta ei ole mikään luonnollinen yksikkö. Kansakunta pitää erityisellä politiikalla luoda, usein kielellisesti ja kulttuurisesti hyvinkin hajanaisista ryhmistä. Kansanmurteiden sulauttaminen ja latistaminen kansalliskieleksi ja heimojen yhdistäminen kansakunnaksi on aina jossain määrin sortavaa assimilointia. Kyse on siitä, että johtava heimo pakottaa alistamansa puhumaan murrettaan. Kansakuntien nimet ovat usein pohjimmiltaan johtavan heimon nimiä, jotka on ulotettu koskemaan uusia kansakunnan piiriin ehkä hyvinkin kovakätisesti liitettyjä ryhmiä. Esimerkiksi Sverige viittaa alkujaan Sveanmaahan eli Keski-Ruotsiin, Suomi Varsinais-Suomeen. Aika lailla samalla periaatteella mennään Madagaskarilla, jossa murre-erot ovat suuria, mutta virallinen kieli perustuu poliittisesti johtavan heimoryhmän – ylänkömaiden merina-heimon – murteeseen. Murre on tässä oikea sana, koska ne madagaskarilaisten heimojen kielimuodot ovat kyllä kaikki sukua keskenään.

Itse asiassa kansakunnat eivät läheskään aina synny kielierojen mukaan, vaan kielierot kansakuntien. Entisen Jugoslavian hajoamisessa ei ollut kyse kielieroista kuin osittain – Makedonian, Slovenian ja Kosovon osalta lähinnä; mutta verisimmät sodat saatiin aikaan serbokroaatinkielisen alueen sisällä. Vaikka serbokroaatin kielessä onkin monenlaisia murteita – monet kieltä osaamattomatkin tuntevat ”mikä”-sanan eri muotoihin perustuvan kajkaavi-čakaavi-štokaavi -murrejaottelun – sekä Serbiassa, Montenegrossa, Bosniassa että Kroatiassa kirjakieli perustuu štokaavimurteen ns. uusštokavialaiseen muotoon. Nykyiset yritykset kehitellä niistä erillisiä kieliä ovat suurelta osin aika väkinäistä vääntämistä. Kuvitelkaa että Suomessa virallinen kieli olisi perustunut pohjoissavon murteeseen, sitten maa olisi jonkin älyttömän sisällissodan tuloksena hajonnut kolmeen kappaleeseen, ja nyt kussakin eri valtakunnassa koetettaisiin säätää omaa kirjakieltä, yhdessä Lapinlahden, toisessa Siilinjärven ja kolmannessa Sonkajärven murteen mukaan.

Mutta mietitäänpä, mihin se nationalismi johtaa Euroopan ulkopuolisilla alueilla. Pienten heimotilkkutäkkivaltioiden alueilla se aiheuttaisi välittömästi kaikkien sodan kaikkia vastaan ja koko maan romahtamisen, jos siitä tulisi ”koko kansan asia”. Onneksi afrikkalaisilla on sen verran tervettä järkeä, että tätä typerää, hyödytöntä ja jonninjoutavaa aatetta ei ole menty niissä kirjavimmissa heimotilkkutäkeissä mitenkään yleisesti omaksumaankaan.

Kannattaa muuten vilkaista, mitkä Afrikan maista ovat esimerkiksi yhteiskunnan epävakautta mittaavan Failed States Indexin (tai no, nykyään sekin on Fragile States Index) mukaan menestyneimpiä ja vähiten sekasortoisia. Hyvin siellä ei tietysti mene kellään, mutta menestys ei riipu yksi- tai monikulttuurisuudesta suuntaan eikä toiseen.

Monikulttuurisuuden ja etnisen kirjavuuden hyvä mittari on maiden kielitilanne. Hatarimpien tuulenpesien joukosta löytyy maanosan yksikulttuurisin maa eli kaikkien hompanssien lemmikki Somalia; sen kanssa kilpailee Etelä-Sudan, joka puolestaan on niitä kielellisesti kirjavampia maita. Ristiriitaisempi esimerkki on samoin hyvin epävakaa Keski-Afrikan tasavalta, jossa on samoin hyvin paljon erilaisia kieliä, mutta niiden joukosta on valikoitunut yhteinen ja lähes kaikkien osaama yleiskieli, joka on ainakin jotain sukua useimmille sikäläisille murteille.

Vakaimpien joukosta löytyy sekä tilkkutäkkejä (Ghana), muutaman ison kielen maita (Gabon) että melko yksikielinen Botswana; Madagaskar, joka sekin on yksikielinen, tuntuu olevan vakaudeltaan Afrikan keskitasoa. Maiden yleisestä tasosta antaa kuvan se, että tolkullisimmat afrikkalaiset maat ovat samassa ryhmässä Venäjän kanssa, mutta jonkin verran sitä paremmilla paikoilla.

Maailman vakaimmaksi maaksi nousi muuten Suomi. Jostain kumman syystä täällä käyneet kansainväliset tarkkailijat eivät sitten ole löytäneet mistään niitä palavia gettoja, joissa mustapintaiset raiskaajajengit, lihakset liekkien loimussa hiestä kiiltäen, pamputtavat peniksillään elovenatyttöjä ja sadistisesti virnuilevat ympärileikkaajat silpovat koiranpaskassa uitetuilla partaterillä itkevien pikkutyttöjen pimppoja. En kyllä ole löytänyt minäkään. Itiksellä olen kyllä käynyt ja juonut hyvät leivoskahvit, kun kiihkomuslimimaasta kotoisin ollut kaverini tarjosi.

Etnisperustainen nationalismi on vain yksi tapa luoda kestäviä valtiomuodostelmia eikä tosiaankaan historian valossa paras tai luontevin. Jos katsotaan maailmalta niitä kaikkein pysyvimpiä ja pitkäikäisimpiä valtakuntia, niin tuo Iran on ollut tuossa nykyisellä paikallaan jo aika pitkään. Se oli siinä ennen Rooman valtakunnan nousua, ja se oli siinä edelleen kun Rooman valtakunta romahti. Se on aina ollut monikansallinen ja monikielinen valtakunta, ja maan nimi viittaa arjalaisiin eli siis indoeurooppalaisia kieliä puhuneisiin kansoihin, mutta valtakunnan virallisena kielenä siellä on vuosisatojen saatossa käytetty milloin mitäkin, esimerkiksi elamia (älkää edes kysykö, en minäkään tiedä), arameaa ja jopa kreikkaa.

Nykyään Iranin virallinen kieli on persia – mutta samainen kieli on, tosin hieman erilaisina virityksinä, valtakielenä myös Afganistanissa ja Tadžikistanissa. Enemmistö iranilaisista puhuu äidinkielenään muita kieliä: persiansukuisia kieliä (kuten kurdia), turkkilaisperäisiä kieliä (esimerkiksi qašqaita – tätä kieltä puhuvalta kansalta Nissan nyysi nimen mallilleen) ja jonkin verran myös georgiaa ja armeniaa (kristittyjen naapurivaltioiden kieliä). Jonkin verran kielivähemmistöjen sortoa ja kapinointia esiintyy, mutta ainakin papiston (nyky-Iranin todellisen vallanpitäjäsäädyn) korkeimmilla palleilla on esiintynyt esimerkiksi azeria (Iranin suurin turkkilaiskieli) äidinkielenään puhuvia miehiä.

Iranin nykyinen rähbär eli uskonnollinen johtaja Ali Khamenei on tiettävästi azeritaustainen; hänen edeltäjänsä Ruhollah Khomeini oli luultavasti persiankielinen, mutta hänen isänsä oli intialaista sukua ja tunnettiin liikanimellä Hindi, Intialainen. Kun sukunimet otettiin virallisesti käyttöön Iranissa, tämän Hindin pojista pappiskoulutuksen saaneet omaksuivat kotikaupungin nimestä johdetun nimen Khomeini, mutta maallisen koulutuksen ottanut veli virallisti Hindin omaksi sukunimekseen. Ilmeisesti intialaisuuteen ja hinduismiin viittaava nimi olisi ollut sopimaton muslimipapille. Khomeinin kilpailija, maltillisempi Kazem Šariatmadari, oli azeri; toisaalta myös Iranin vallankumouksen pahamaineinen pääpyöveli Sadegh Khalkhali oli kotoisin azerinkieliseltä alueelta.

Etnisyyttä ja kieltä tärkeämpää iranilaiselle isänmaallisuudelle on ollut tietoisuus valtakunnan jatkuvuudesta. Sillä on menty jo muutama tuhat vuotta. Monet iranilaiset, jotka eivät islamista paljoa perusta, tukevat nykyistä hallitusta juuri siksi. Heidän isänmaansa on ollut osa ihmiskunnan ja maailman pysyvää järjestystä jo ennen islamia, ja jos islam unohtuu ja korvautuu jollain toisella uskonnolla, Iran on epäilemättä olemassa vielä sittenkin.

Itse asiassa Euroopassakin monet maat ovat alun perin olleet enemmänkin tällaisia valtiollisia jatkumoita kuin etnisiä yksiköitä, ja ovat kansallisvaltioiden aikakauden myötä uudelleenmääritelleet itsensä etnisin perustein. Hyviä esimerkkejä ovat Puola ja Ranska, kumpikin alkujaan etnisesti paljon nykyistä kirjavampia maita. Puolassa vähemmistökieliset alueet menetettiin toisen maailmansodan lopussa Neuvostoliitolle; Ranskassa vähemmistökielet on tietoisella sortopolitiikalla tukahdutettu.

Espanjassa puhutaan vieläkin espanjan lisäksi katalaania (joka on monessakin mielessä espanjan ja ranskan välimuoto), baskia (joka ei ole sukua millekään muulle kielelle) ja galegoa (joka on pikemminkin portugalin kuin espanjan murre). Suuri osa, ehkä enemmistö, maailman espanjankielisistä ei edes kutsu kieltään espanjaksi (español) vaan kastiliaksi (castellano) sen maakunnan mukaan, jonka murteesta kieli on alun perin kehittynyt.

Etnisen nationalismin käytännön seuraus monikielisessä valtiossa on se, että pääkansa sortaa ja tappaa vähemmistöjä, koska katsoo maan kuuluvan vain pääkansalle, ei kaikille sen asukkaille. Siinä vaiheessa kun kansallismielisyyden myönteiset tavoitteet (omakielinen koulutus kansalle, oma kirjakieli ym.) on toteutettu, kyseinen aate ei enää vedä puoleensa luovia, lahjakkaita eikä yhteiskunnalliseen rakennustyöhön osallistuvia ihmisiä, koska näille on jo avautunut muita itseilmaisukanavia. Sen jälkeen aatteesta tulee purkautumistie rikollisten ja turhautuneiston raivolle. Tämä kehitys näkyy erinomaisesti vaikkapa Suomalaisuuden liitosta, joka aikoinaan toimi suomalaisen kulttuurin edistäjänä; nyt se julkaisee heikkolaatuisia propagandapamfletteja ja toimii lähinnä kulttuurisesti lukutaidottomien taantumuksellisten yhdyssiteenä. Viime aikoina se on kaikesta päätellen ryhtynyt rekrytoimaan riveihinsä rikollista tai ryysyproletaarista ainesta, joka ei kykene edes kirjoittamaan sujuvaa suomea – sitä samaa ylikansallisella kulttuurirehulla aivopestyä puoliksi lukutaidotonta bändihaavenuorisoa (tai keski-ikäistä ja alkoholisoitunutta entistä bändihaavenuorisoa), jota on lappanut myös persuihin.

Tätä porukkaa ei ole tarkoitettu suomalaista kulttuuria edistämään, vaan tukahduttamaan. Jo nyt tilanne on se, että vilpittömiä kulttuurintekijöitä, historioitsijoita, kansanvalistajia ym. vainotaan ja vaiennetaan ”suomalaisen kulttuurin vihollisina”, ”pakkoruotsittajina”, ”mokuttajina” sun muina pyhäinhäpäisijöinä. Kaikenlaiset yritykset elvyttää ja elävöittää suomalaisen kulttuurin klassikoita ovat sille huutosakille pyhän loukkaamista, ja kaikenlaiset yritykset luoda uutta kulttuuria se kokee loukkauksina, koska ei ymmärrä niitä, ja mitä se ei ymmärrä, siitä se loukkaantuu ihan varmuuden vuoksi.

Yksi Puolan suurista toisinajattelijoista, Jan Józef Lipski, joka taisteli nuoruudessaan ase kädessä natseja ja aikuisena miehenä kynä kädessä kommunisteja vastaan, sanoi kirjassaan Tunika Nessosa, että nationalismi vääristää ja tuhoaa kansakunnan sielun. Kuten kirjan nimikin osoittaa, hän vertasi nationalismia antiikin Kreikan tarustossa mainittuun Nessoksen tunikaan.

Tarun Nessos oli kentauri (ihmisen ja hevosen sekasikiön hahmoinen hirviö), jonka sankari Herakles (Herkules) surmasi. Kuoleva Nessos uskotteli kuitenkin Herakleen vaimolle Deianeiralle verensä olevan ihmeellistä eliksiiriä: jos Heraklesta koskaan alkaisi vanhuus tai raihnaus vaivata, Nessoksen veri virvoittaisi hänet uudelleen nuoruutensa voimiin. Kun asia sitten tuli ajankohtaiseksi, Deianeira antoi Herakleelle tunikan (tai muinaiskreikkalaisittain khitonin, mutta jonkinlainen paitulimekko kyseessä oli), jonka oli sivellyt Nessoksen verellä. Itse asiassa Nessoksen veri tietysti oli hirveää syövyttävää myrkkyä, joka tappoi Herakleen äärimmäisen tuskallisella tavalla.

Lipski, jolla on vuosisadan kahta pahinta totalitarismia vastaan taistelleena miehenä suoraan sanoen melko iso moraalinen auktoriteetti kenen tahansa kunnon ihmisen silmissä (hän muuten oli omilta vakaumuksiltaan lähinnä maltillinen sosiaalidemokraatti), sanoi, että nationalismi on kansalliselle kulttuurille sitä mitä Nessoksen tunika oli Herakleelle: sitä tyrkytetään elämäneliksiirinä, mutta todellisuudessa se on myrkkyä.

Helsingin Sanomien fasisteja hyysäävät ja myötäilevät toimittajat voivat siis tunkea ”koko kansan nationalisminsa” sinne, minne ei päivä paista eikä kuu kumota. Se läpyskäkin tarjoilee meille nyt Nessoksen tunikaa, ja se on syytä torjua.

Mitä Hesari ei halua sinun lukevan

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 30. syyskuuta 2014)

Puhutaanpa vielä hugenbergeistä. Koska äärioikeisto pitää Helsingin Sanomia ”Hyysärinä” ja äärivasemmistolaisena lehtenä, kirjoitukseni suomalaisesta lehdistöstä äärioikeiston myötäilijänä kuulostaa varmasti vaikealta uskoa. Siksi katson tarpeelliseksi esittää minusta riippumattomia todisteita. Henkilö nimeltä R, joka on tarvittaessa halukas astumaan esiin ja todistamaan väitteensä omalla nimellään, on esittänyt Helsingin Sanomien keskustelusivuilla seuraavat puheenvuorot, jotka keskustelusivujen moderaattorit poistivat. Luetaanpa, mitä Helsingin Sanomat ei halua sinun tietävän.

R: Surrogaatin kirjoitus on täynnä vääristelyjä, jotka vaativat oikaisun.
"Illman käy Van Wontergheimin kimppuun, kun kerran Halla-ahoon jo kyntensä tylsyivät. Demlaattinen syyttely on surkea esimerkki tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta ja itse prosessin käyttämisestä rangaistuksena."

[Nimimerkki Surrogaatti, jonka kirjoitus tuossa yllä on lainausmerkeissä, oli R:n vastaväittäjä keskustelussa.]

R: Halla-ahon oikeusprosessi on kesken. Toivon, että hän saa rangaistuksensa. Joka tapauksessa se, mitä Halla-aho tekee, on kansan suuren enemmistön mielestä eettisesti, moraalisesti ja inhimillisesti ajatellen väärin ja irvokasta.

[Surrogaatti:]"Tosin tuo mitä ilmeisimmin arvojohtajan ja hänen taustaryhmiensä siipien suojassa tapahtunut menettely on jo potkinut takaisin: persujen vaalivoitto suurelta osaltaan johtunee siitäkin, että äänestäjät ovat poliittiset oikeudenkäynnit sellaisiksi havainneet ja protestoivat oikeuslaitoksen käyttämistä koulukiusaamisen välineenä."

R: Persujen äänestäjissä tuskin on suurta osaa sellaisia äänestäjiä, jotka analysoivat oikeudenkäyntejä, erottelevat poliittiset ja epäpoliittiset ja tekevät sitten johtopäätöksiä, jotka vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Persujen äänestäjistä suuri osa ei vieläkään tiedä Halla-ahon missiosta.

R: Halla-ahon hommelifoorumilla taas on käynnissä pikkupoikien salaseura, jossa jaetaan pyhäkoulumerkkejä parhaiten ansioituneille vihapuhujille - siellä ei juurikaan taida olla henkilöitä, jotka pystyvät näkemään asioita objektiivisesti.

[Surrogaatti:] "Van Wontergheim on maahanmuuttaja, joten voidaan hänen kimppuunsa käymisessä olettaa olevan myös rasistisia ja muukalaisvihamielisiä motiiveja. Illmanin menettelyä voidaan perustellusti pitää maahanmuuttajaan kohdistuvana vihatekona."

R: Van Wonterghem on suomalainen kunnallisvaltuutettu, joka on puhunut rasistisia törkeyksiä. On koko Suomen kannalta oikein ja tärkeää, että tällaiset asiat tutkitaan myös siltä kannalta, onko syytä nostaa rikosoikeudellinen syyte. Vain persut käsittelevät ikuisesti maahanmuuttajina muita, kuin äidinkielenään suomea puhuvia suomalaisia.

R: Kirjoitin vastineen Surrogaatin vääristelyihin. Se julkaistiin 9:07. Nyt se on poistettu. Näin käy joka kerran, kun uskallan vähänkin arvostella J. Halla-ahon puuhailuja.

R: Miksi Helsingin Sanomissa saa vapaasti irvailla oikeuslaitosta, vähätellä muslimeja ja muita kansanryhmiä, mutta ei saa arvostella J. Halla-ahoa?

Tämä R:n kysymys huutaa edelleenkin vastausta. Oman vastaukseni olen jo antanut: ei ainoastaan Helsingin Sanomat, vaan myös muu suomenkielinen valtalehdistö pyrkii ujuttamalla, hivuttamalla ja vaivihkaisesti tukemalla nostamaan äärioikeiston valtaan Suomessa. Kyllä vain: äärioikeisto toki haukkuu myös Hesaria ”Hyysäriksi”, mutta tämän ei pidä antaa hämätä: Hesarin äärioikeistolainen taktiikka on toinen, eivätkä Homman suoraviivaisen törkeät öykkärit sitä ymmärrä: vaivihkainen ja varovainenn valtavirtaistaminen on heidän älylleen liian hienostunutta.

Helsingin Sanomien äärioikeistolaistavasta tyylistä parempi esimerkki on hiljattainen Taneli Heikan kolumni – käsittämättömän törkeä raapustus, joka toisti sitä iänikuista valhetta äärioikeistosta reaktiona jonkinlaiseen äärivasemmistoon. Itse asiassa, kuten tiedämme, nykyinen äärioikeistomme pitää jo perustuslakiamme äärivasemmistolaisena ja ”reagoi” siihen. Äärivasemmistolaisuutta on heikäläisten mielestä esimerkiksi oikeus puhua ruotsia (myös saamelaisia on viime aikoina ahdisteltu) ja valko- ja tummaläskisten ihmisten tasavertaisuus lain edessä. Oikea äärivasemmistolainen liikehdintä on jäänyt hamalle 90-luvulle; jos nyt alkaa ilmaantua jotain vasemmistoanarkistisia ikkunansärkijäliikkeitä, niitä voidaan pitää ainoastaan reaktiona äärioikeiston, perussuomalaisten, hompanssien sun muiden nettiriehuntaan, jonka uhreiksi alinomaa joutuu tavallisia ihmisiä – esimerkiksi SDP:n tai RKP:n kaltaisia ”äärivasemmistolaisia” puolueita äänestäviä.

Heikan kaltaiset äärioikeistoa myötäilevät porvarilliset liberaalit toki ovat liiankin ymmärrettäviä inhimillisyydessään. Heidän käytöksestään tulee mieleen Aleksandr Solženitsynin usein toistama vankileirien saariston perusperiaate: kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna.

Heikka ei todellakaan ole niin naiivi, ettei tajuaisi äärioikeiston muodostavan hänelle ja hänenlaisilleen fyysistä kuoleman uhkaa. Äärioikeisto uhkailee jo ”poliittisesti korrekteja porvareita” tahoillansa avoimestikin, ei se kätke tarkoituksiaan. Heikan kaltaiset ihmiset vain eivät halua astua ulos poroporvarillisesta onnelastaan (monilta meistä äärioikeiston hyökkäykset ovat jo tuhonneet mahdollisuuden siihen onnelaan, mutta Heikat porskuttavat vielä), vaan yrittävät paiskoa ”äärivasemmistolaisia” suojaksi itsensä ja hompanssien väliin: tappakaa nuo tuosta, mutta jättäkää minut henkiin.

Tällaisten liberaalien porvarien poliittinen laiskuus saa ajattelemaan Arthur Koestlerin kuuluisaa muistoa Espanjan sisällissodan ajoilta. Koestler (alkujaan unkarilaisittain Kösztler – hän oli saksaa puhuva Unkarin juutalainen), kuten varmaan monet tietävätkin, oli niitä 1900-luvun älykköjä, jotka pyrähtivät lyhyesti kommunismin riveissä kirjoittaakseen siitä sitten pettymyskirjan (Koestlerin hyvin lukemisen arvoinen pettymyskirja oli Sonnenfinsternis tai englanniksi Darkness at Noon, suomennettunaPimeää keskellä päivää). Koestler kävi pariinkin otteeseen Espanjassa maan sisällissodan aikaan kolmikymmenluvulla – sekin oli yksi tuonaikaisen eurooppalaisen intellektuellin velvollisuuksia.

Koestler kertoi Espanjasta olleensa siellä tilanteessa, jossa sisällä lämpimässä pysyttely merkitsi käytännössä varmaa kuolemaa, koska Francon karkeat ja raakamaiset joukot olivat tulossa hakemaan häntä, ja heidän kynsissään häntä uhkasi teloitus. Pelastuminen oli mahdollista ainoastaan poistumalla majapaikasta pusikkoon, missä ilmeisesti oli jonkinlaisia partisaaneja valmiina tarjoamaan hänelle suojeluaan. Koestler oli kuitenkin pohjimmiltaan lokoisa perusporvari, jolle oli äärimmäisen vastenmielistä lähteä yötä vasten metsiin rymyämään. Niinpä hän jäi mieluummin kotiin ja tuli Francon miesten pidättämäksi, ja teloitus liippasi hyvin täpärältä. Onneksi hänen vapauttamisekseen järjestettiin kansainvälinen kampanja, niin että Francon hallinto lopulta taipui vapauttamaan hänet.

Meidän kaikkien tulevaisuus riippuu nyt siitä, havahtuvatko tavalliset porvarilliset ihmiset huomaamaan, että äärioikeisto tulee vielä heitäkin kotoa noutamaan, jos he edelleen yrittävät uskotella itselleen, että kyseessä on vain ”kahden ääripään” vastakkainasettelu.

Minä ja Alfred Hugenberg

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 21. syyskuuta 2014)

Puhutaanpa taas hugenbergeistä, kuten minulla on tapana heitä nimittää. Mutta kuka se Hugenberg taas olikaan?

Alkuperäinen Alfred Hugenberg oli Weimarin tasavallassa, siis natsivaltaa edeltäneessä Saksassa, toiminut oikeistopoliitikko ja sanomalehtikeisari. Hugenberg oli näkemyksiltään ns. saksalaiskansallinen, eli ei varsinaisesti natsi, mutta kuitenkin sellaisen ajatussuunnan edustaja, jolla oli vaikutusta natsismin muotoutumiseen.

Hugenberg tuki Hitleriä rahallisesti ja lehtiensä kautta – ennen pääpomolta saamaansa ohjeistusta ne olivat moittineet tulevaa diktaattoria ”sosialistiksi”. Kun Hitler nousi valtaan, Hugenberg pääsi aluksi hallitukseen, mutta pian natsit syrjäyttivät hänet sekä kansallistivat osan hänen mediaimperiumistaan.

Sodan jälkeen Hugenberg istui vuosia brittien vankina, mutta todettiin lopulta pelkäksi myötäjuoksijaksi ja vapautettiin. Pari vuotta vapauttamisensa jälkeen hän kyllä sitten kuolikin, tuossa viisikymmenluvun alussa. Miesparalla oli jo ikääkin, eikä terveys tainnut kestää internointia brittien vankileireihin.

Hugenberg oli siis perinteisen oikeiston edustaja, joka hyvitteli Hitleriä luullen voivansa hallita häntä. Hugenberg yhdisti henkilössään kapitalistisen rahaoikeistolaisuuden ja kansallismielisen, etnisen tai rodullisen oikeistolaisuuden. Kun libertaristit nyt tulevat selittämään, että Hitler olisi ollut sosialisti tai vasemmistolainen, eikä oikeistolainen ollenkaan, he ovat jopa tiettyyn rajaan asti oikeassa, tai oikeilla jäljillä. Hitler oli asenteeltaan vallankumouksellinen, kun taas Hugenbergin kaltaiset oikeistolaiset pyrkivät vakiintuneiden valta-asetelmien säilyttämiseen. Hitlerin alaisuudessa hyvinkin yhteiskuntakelvottomat törkimykset pääsivät pelkän puoluejäsenyyden avulla jonon ohi, mikä ei ollut Hugenbergin kaltaisille oikeistolaisille mieliksi.

Hugenbergin elämä on surullinen monumentti Weimarin Saksan perinteisen oikeiston varomattomuudelle. Se luuli voivansa käyttää terrorioikeistoa – natseja – käsikassaranaan vasemmistoa vastaan ja samalla pysyvänsä itse ruorissa kiinni. Toisin kuitenkin kävi.

Minä kutsun suomenkielisen viestinmaailman omistaja- ja päättäjätahoja hugenbergeiksi, koska olen vakuuttunut siitä, että äärioikeiston nousu ja valtavirtaistuminen on viime kädessä suomenkielisten viestimien, ei äärioikeiston itsensä aikaansaannosta. Äärioikeisto, henkisesti köyhät, meillä on aina keskuudessamme. He ovat jauhaneet samaa paskaa jo vuosikymmenet, eivätkä nykyiset iskulauseet mitenkään eroa siitä, mitä he julistivat joskus yhdeksänkymmenluvun alussa. Myös Halla-ahon briljantin nerokkaiksi kehutut jutut ovat vain joko ulkomailta maahantuotua propagandaa tai vanhoja urbaanitarinoita omilla sanoilla kerrottuina. Nykytilanteen erottaa kahden vuosikymmenen takaisesta vain se, että valtajulkisuus vaatii meitä ottamaan ne löpinät todesta.

Jos äärioikeiston puheet ovat yhä vain samaa roskaa, ne eivät ole nousseet valtajulkisuuteen ansioillaan. Valtajulkisuuden portinvartijat ovat ne sinne tietoisesti ja tarkoituksella nostaneet. Näitä ovat valtaviestimet ja niiden omistaja- ja johtajatahot eli minun sanavarastollani hugenbergit. Missä määrin Suomen nykyisiä hugenbergejä voi verrata siihen alkuperäiseen Hugenbergiin? Mietitään.

Historiasta tiedämme, että suurliikemiehet, myös mediaa omistavat, suosivat Suomessa lapuanliikettä ja sen seuraajaa IKL:ää, muun muassa niitä rahoittamalla. Samat rikkaat suvut pitävät Suomen isoimpia rahoja edelleen hallussaan, enkä usko niiden nuorimpien vesojen suinkaan unohtaneen kolmikymmenlukua. Yleisestä liberalisoitumisesta huolimatta siellä on varmasti sukupolvesta toiseen muistettu isien osuus lapuanliikkeen ja IKL:n tukijoina ja oikein kytätty tilaisuutta palauttaa voimaan vanha tilanne.

Äärioikeiston nykyinen nousu alkoi noin vuodesta 2006, siis samoihin aikoihin kun minä aloin kirjoittaa Plazalle. Silloin ennen vanhaan olin tunnettu, heh, naiskriittisestäkirjoittelustani. Kuten uskollisten seuraajieni rannattomat laumat hyvin tietävät, minun feminismikritiikkini perustui ja perustuu käsitykseen, että feminismi on ristiriidassa oikeusvaltioarvojen kanssa ja että feminismin naiskuva ja sukupuoliroolien kritiikki käytännössä johtaa omanlaisiinsa ahtaisiin sukupuolirooleihin ja tekee ihmiset onnettomiksi, puhumattakaan siitä että feminismin naiskuva, mieskuva ja seksikäsitys ovat sisäisesti ristiriitaisia, mm. enemmän kristillissiveellisen seksikammon leimaamia kuin feministit yleensä myöntävät tai tiedostavat.

Minun feminismikritiikkini on viime kädessä heteroseksuaalisesti inspiroitunutta. Heteroseksuaalisuus tarkoittaa sitä, että miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan eikä siinä ole sinänsä mitään väärää, vaikka feministit toisin väittäisivätkin. Äärioikeiston feminismikritiikki sitä vastoin on viime kädessä homoseksuaalisesti inspiroitunutta. Äärioikeistolaiset feminismikriitikot liikkuvat miesporukassa ja pitävät naisia viime kädessä tarpeettomina ja pahoina olentoina, jotka tulee tuhota. Samalla äärioikeistolaiset feminismikriitikot julistavat suureen ääneen olevansa heteroseksuaaleja, koska ovat kiinni menneen maailman homovastaisuudessa eivätkä voi myöntää omaa homouttaan.

Avoimesti yhteiskunnassa homoina elävät henkilöt, jotka ovat sinut oman seksuaalisuutensa kanssa, ovat harmittomia. Sitä vastoin sellaiset estyneet, ahdistuneet ja luontonsa kieltävät homoseksuaalit, jotka kansoittavat äärioikeiston rivit, ovat vaaraksi yhteiskunnalle. He taistelevat koko ajan omaa homoseksuaalisuuttaan vastaan ja haluavat tuhota maailmasta kaiken, mikä muistuttaa heitä homoseksuaalisuudestaan. Ja mehän tiedämme, että suurin piirtein kaikki sivistyneeseen ja rauhalliseen nykyelämään liittyvä on heidän mielestään jollain tavalla homoa.

No, tämä eksyy hieman asiasta, ja äärioikeistolaisuuden luonteesta kaappihomoutena olen kirjoittanut ennenkin. Sitä paitsi on toki hieman latteaa ja tylsää nähdä äärioikeistolaisuus pelkkänä seksuaalisena saamattomuutena – sen vanhan vitsin keksi jo omituinen orgasmitieteilijä Wilhelm Reich teoksessaan Fasismin massapsykologia,jota minä en edes koskaan ole jaksanut lukea kokonaan.

Edellä oleva on siis selitys, millä tavalla minun feminisminvastaisuuteni eroaa äärioikeiston feminisminvastaisuudesta. Voin toki määritellä sen yksinkertaisemmin. Minun mielestäni naisettomia miehiä tulee asiallisella ja toimivalla valistuksella (syyllistävän, miesvastaisen ja epärealistisen löpinän sijasta) auttaa pääsemään heteroseksuaalisiin suhteisiin. Äärioikeiston mielestä taas ne miehet tulee värvätä mukaan fasistien riveihin tuhoamaan oikeusvaltio (josta äärioikeisto käyttää koodinimiä ”ZOG” tai ”kulttuurimarxismi”).

Äärioikeisto on kuitenkin – kuten tiedämme – tyhmää, törkeää ja röyhkeää. Kun minä arvostelin feminismiä, äärioikeisto katsoi että minulla oli jonkinlainen velvollisuus kuulua heidän porukkaansa. Tehtyäni selväksi, että halveksin rasismia, äärioikeisto katsoi minun pettäneen heidät ja pani pystyyn massiivisen parjauskampanjan netissä. Tai tämä oli yksi mahdollinen tapa tulkita asia.

Toinen tulkinta on se, että kun joskus vuonna 2003 tai 2004 poistin Halla-ahon suunsoittoviestin vanhan blogini kommenttiosastolta (siihen aikaan Halla-aho oli vielä niin vähäpätöinen mies, että hän huolehti itse paskanheittohommistaan, sittemmin hän sai ne delegoitua zombilaumoilleen), se oli tälle Suomen ”herne seitsemän patjan alla” -prinsessalle niin suuri narsistinen loukkaus, että hän siitä hyvästä mobilisoi koko kannattajakuntansa minua vainoamaan. Tätä jälkimmäistä tulkintaa kannattaa niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen, joten kai se on todennäköisempi.

Silloin kun pääsin kolumnistiksi luulin sen johtuvan fiksuudestani ja filmaattisuudestani (heh heh). Nykyään sitä vastoin olen alkanut kallistua toiselle kannalle. Mietitäänpä kymmenen vuoden takaisia aikoja. 2000-luvun alkupuolen poliittinen ilmapiiri Suomessa oli rauhoittunut ja konsensushenkinen. Sekä äärivasemmistolainen nuorisohulinointi että rasistinen metakointi olivat jääneet kauas ysärille ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kaikkiko? Ilmeisesti eivät sittenkään kaikki. Eivät ainakaan hugenbergit.

Päin vastoin. Hugenbergit näkivät luultavasti sellaisen ilmapiirin rauhoittumisen uhkana omille eduilleen, tai sitten he vaistosivat tilaisuuden kääntää Suomi taas kolmikymmenluvun äärioikeistolaiseen suuntaan. Iskettävä on silloin kun on rauhallista eikä kukaan osaa odottaa iskua. Minut oli todettu antifeministiseksi nettikirjoittelijaksi ja hugenbergit arvelivat että tuostahan saisi hyvän propagandistin pohjustamaan äärioikeistolaista käännettä.

Kannattaa panna merkille että hugenbergit tukivat minua niin kauan kuin olin profiililtani etupäässä feminismikriitikko. Feministit painostivat hugenbergeja aika avoimesti antamaan tällaiselle sovinistille potkut. Eräs heistä jopa myönsi sen avoimesti kommenttilaatikossani. Silti valtaistuimeni ei heidän vaatimuksistaan huojunut, koska hugenbergit olivat nimenomaisesti värvänneet minut feministejä (ja vasemmistoa) ahdistelemaan.

Ja totta maar minä vastustin ja kritisoin myös vasemmistoa, ei siinä mitään. Hugenbergit vain eivät tykänneet siitä, että vastustin vasemmistoa oikeusvaltiollisista periaatteista käsin. (Ja juu, en sano ”demokraattisista”, koska olen tietoinen siitä, että demokratia ja oikeusvaltio eivät ole täysin yhteensopivia. Jos valita pitää, otan mieluummin oikeusvaltiota ylläpitävän sotilasjuntan kuin ihmisoikeuksia halveksivan demokratian. Tuntemani ammattiupseerit ovat asiallista ja järkevää väkeä, ja Juhani Kaskeala on hieno ja hyvä mies ja kelpaisi vaikka presidentiksi. Olen tämän ennenkin sanonut.)

On jopa mahdollista, että äärioikeistolaisten riehuminen blogini kommenttiosastolla ei ollutkaan aitoa touhua, vaan amerikkalaisella termillä astroturfingia eli ruohonjuurina esiintyvää keinonurmea – että kyseessä oli itse asiassa hugenbergien harjoittama omistajaohjaus, jolla minua yritettiin painostaa hugenbergien minulta toivomalle äärioikeistolaiselle linjalle. Onkin kuvaavaa, että toistuvista vetoomuksistani huolimatta en saanut omistajataholta minkäänlaista tukea äärioikeiston hyökkäilyjä vastaan. Päin vastoin, sivuston tuottaja antoi ymmärtää että puljun hugenberg-porras piti minua syyllisenä kommenttiosaston sotaan, ei suinkaan äärioikeistoa.

Tästä teen sen johtopäätöksen, että hugenbergit olivat kommenttiosaston häiriköiden kanssa samalla puolella. Minut oli päätetty savustaa ulos kolumnistinpaikaltani viikkoja, kuukausia ja vuosia jatkuvilla provokaatioilla, kun ei ilmeisesti potkujakaan kehdattu antaa. Kun juttujeni taso sitten tällä hulinoinnilla oikeastikin saatiin laskemaan tai ainakin lukijamäärät vähenemään, hugenbergeillä oli lopulta asialliset ”taloudelliset” syyt lempata minut.

Käsitykseni suomalaisesta julkisuudesta, mentaliteetista ja poliittisesta ajattelusta on, että suomenkielisessä Suomessa politiikka on ennen kaikkea vuoden 1918 sodan jatkamista toisin keinoin. Silloin kun pääsin kolumnistiksi, pyrin nimenomaan hajottamaan tätä kahtiajakoa ja kehittämään järkevää ja maltillista keskitien ajattelua. Oli nimittäin alkanut näyttää siltä, että ”punaisen” ja ”valkoisen” Suomen perinteet olivat postmodernina aikana lopullisesti sekoittuneet ja oli tullut aika rakentaa yhdessä yhteistä isänmaata.

Tällainen maltillisuus tietysti sai raivoihinsa sekä äärivasemmiston että äärioikeiston. Muuta ei tietysti ollut odotettavissakaan. Mutta on merkillepantavaa, että se hermostutti myös hugenbergit. Ilmeisesti tyhjien ja tarpeettomien poliittisten ristiriitojen itsetarkoituksellinen ylläpitäminen on jollain tavalla tai tasolla hugenbergienkin etu. Tai sitten – tosiaankin – hugenbergit ovat monessa sukupolvessa fasistista äärioikeistoa, joka vain on esittänyt liberaalia ja odottanut tilaisuuttaan.

Hiljattain erään valtalehtemme – käytän siitä vain koodinimeä Hugenberger Zeitung –toimittaja hieroi minulle Facebookissa oikein naamaan maahanmuuttokriitikoiden netissä levittelemällä valheella, että minä olisin muka lähettänyt uhkailuviestin Jussi Halla-ahon vaimolle. Kyseinen viesti löytyy nimimerkki ”Kullervo Kalervonpojan” blogista – nimimerkin, jota Jussi Jalonen aikoinaan Todellisuus-foorumilla luonnehti ”paranoidin raivon anonyymiksi suurmestariksi”. Suurmestarin onkin parempi pysytellä anonyymina, koska hän on loukannut ja solvannut blogissaan niin karkeasti niin monia ihmisiä, että nimen paljastuessa hänelle rämähtää saman tien useamman kuin yhden miljoonan vahingonkorvausoikeudenkäynti päälle.

Kullervon blogissa julkaistiin siis häirikköviesti, jonka joku oli lähettänyt lappeenrantalaiselta palvelimelta (viestiin oli liitetty IP-osoite, josta se oli lähetetty, ja netistä löytyvillä vehkeillä sen saattoi todeta lappeenrantalaiseksi - minä taas tunnetusti asun aivan päinvastaisella puolella Suomea, enkä ole Lappeenrannassa ikinä käynytkään). Viestiä väitettiin minun lähettämäkseni, koska lähettäjän hotmail-osoitteeseen sisältyi vuosiluku, joka oli sama kuin minun syntymävuoteni. Viesti oli kirjoitettu karkeaan ja sivistymättömään, kirjakieltä puutteellisesti osaavan ihmisen tyyliin, mutta koska maahanmuuttokriitikot osaavat suomea liian huonosti erottaakseen, mikä on karkeaa ja sivistymätöntä ja mikä ei, he väittivät sitä minun tyylisekseni. Pikemminkin se oli heidän tyylisensä.

Kyseessähän voi toki olla aito Halla-ahoille lähetetty häirikköviesti, en minä sitä sano. En kuitenkaan ole ollut kuulusteltavana enkä syyteharkinnassa viestin tiimoilta, joten ilmeisesti edes Halla-aho itse ei ole pitänyt minua viestin lähettäjänä. Sen sijaan kannattajat ovat riekkuneet viestillä jo vuosikausia. Koska he esiintyvät anonyymeinä, heitä ei voi saattaa lailliseen edesvastuuseen rikoksestaan.

Hugenbergien ja heidän juoksupoikiensa asenteista kertoo paljon, että Hugenberger Zeitungin toimittaja, joka syytti minua kyseisen viestin lähettäjäksi, sanoi, ettei kannata hommalaisuutta, mutta pitää hommalaisten sananvapautta yhteiskunnan ”moniäänisyyden” tärkeänä osana. Se, että minut vaiennettiin ja potkittiin ulos mediasta hommalaisten mieliksi, ei tietenkään toimittajanplantun mielestä uhkaa sananvapautta eikä ”moniäänisyyttä”.

Miten sitten hugenbergien valtaa voisi vastustaa? Hyvin yksinkertaisesti. Meillä on vielä toistaiseksi vaihtoehtoinen kansalliskieli, vaihtoehtoinen lehdistö ja vaihtoehtoinen julkisuus, jonka tärkeyden suomalaisten vapaudelle näkee jo siitä, että perussuomalaiset niin vihaavat sitä.

Suomenruotsalaisella lehdistöllä on omat puutteensa, mutta koska sen takana on toinen poliittinen perinne ja toisenlaiset taloudelliset intressit kuin suomenkielisen, se voi raportoida Suomen asioista vapaammin ja asiallisemmin kuin hugenbergien propagandajulkaisut. Toisin kuin suomenkieliseen, suomenruotsalaiseen perinteeseen kuuluu myös kyky pitää yhtä poliittisten raja-aitojen yli, koska ulkoinen (suomenkielisten) uhka on massiivinen ja täysin säälimätön ja epähumaani. Suomen ainoa viikottainen kulttuurivasemmistoläystäke on ruotsinkielinen, koska ruotsinkielisellä puolella porvaritkin ymmärtävät sellaisen julkaisun tarpeellisuuden suomenruotsalaisen kulttuurin kokonaisuudelle ja ovat valmiita sitä tarvittaessa avustamaan. Suomenkielisellä puolella porvarit iloitsevat äärioikeistolaisen ”moniäänisyyden” lisääntymisestä ja vasemmistolehtien talousvaikeuksista.

Valitse siis sinäkin vapaus ja lähde suomenkielisestä keskitysleiristä. Totuttele ajattelemaan, että suomeksi painettu on fasistien, rasistien ja heidän myötäjuoksijoidensa propagandaa. Olet koulussa oppinut ruotsia ja sanakirjan ja kieliopin sekä päivittäisen ruotsinkielisen lehdenluvun myötä oppi palaa ja syvenee. Kotimaan ruotsinkielisen lehdistön lisäksi löydät naapurimaan laatulehdet, joihin verrattavia julkaisuja on suomenkielisestä Suomesta turha etsiä. Kohta sinäkin ihmettelet, mihin suomenkielisiä lehtiä enää ollenkaan tarvitaan.