Tahtovatko venäläiset sotaa? DAAAA! (Uusinta toukokuusta 2007)

Tämä julkaistiin alun perin Plaza.fi-sivuston blogissani Tallinnan patsaskiistan, ns. pronssisoturijupakan, johdosta. Miettikääpä sitä, että juuri persut, jotka alinomaa itkevät siitä että kommunismin rikoksista ei muka puhuta, ajoivat minut vuosikausien häiriköintikampanjalla ulos mediasta. Persujen syytä on, että en enää saa kirjoittaa enkä julkaista tällaisia juttuja.

Koska Solženitsyn on taas ajankohtainen, päätin julkaista tämän vanhan jutun uudestaan. Uusia suomenkielisiä kulttuurijuttuja kirjoitan vain maksua vastaan, eli en milloinkaan. Katsotaan asiaa uudestaan, jos mediaa johtava roskaväki esittää minulle julkisen anteeksipyynnön. Nuolkoon tämä ihmislika nöyrästi koiranpaskat kengänpohjistani kansainvälisen lehdistön kameroiden edessä, niin sitten voidaan tehdä sovinto.

 

Venäjän lietsoma kiista pronssisoturista ei ota laantuakseen. Otsikkoni on viittaus erääseen venäläiseen ällökinuskiseen rauhanlauluun, jota taistolaisaikaan laulettiin varmaan Suomessa ja suomeksikin. Хотят ли русские войны? tarkoittaa ”Tahtovatko venäläiset sotaa?”, ja tavallisen kansan viimeaikainen käyttäytyminen Venäjällä viittaa vahvasti siihen, että vastaus on riemukkaan myöntävä DAAAA. Tavallinen kansa tahtoo Venäjällä sotaa ”fasisteja” vastaan, siis ulkomaalaisia ylipäätään.

Joskus vuosia sitten joku huomautti Kanavassa osuvasti jotain sensuuntaista, että Neuvostoliiton korvautuminen enemmän tai vähemmän demokraattisella Venäjällä ei ole esimerkiksi Suomen kannalta mitenkään yksiselitteisen hyvä asia, koska ”satamiljoonaista vaalikarjaa” ei välttämättä ole yhtä helppo vakuuttaa vaikkapa Suomen olemassaolon jatkumisen toivottavuudesta kuin parikymmenpäistä puoluejohtoa. Tässä on vinha perä, minkä huomaa Viron tämänhetkisistä koettelemuksista. Venäjän kansalla ei ole minkäänlaisia demokraattisia perinteitä. Suurvalta-asema sitä vastoin on venäläisille pakkomielle, ja heidät on lapsuudestaan saakka aivopesty pitämään maansa suuruutta ja laveutta jonkinlaisena kansallisylpeyden aiheena sinänsä. Tällaiseen ajattelutapaan ei yksinkertaisesti mahdu ajatus, että muidenkin itsenäisyyttä pitäisi kunnioittaa. Päin vastoin: viime päivien tapahtumat tuntuvat osoittaneen, että venäläiset saavat jonkinlaista sadistista nautintoa suuruudestaan ja ylivoimaisuudestaan, siitä, että voivat rannattomien laumojensa ja armottomien ydinaseittensa voimin ottaa ja vallata tuosta vaikka Viron tai Suomen, jos sattuvat olemaan sillä tuulella.

Liioittelenko? En todellakaan. Helsingin Sanomat painoi juuri käännöksen jossain venäläisessä lehdessä – olisikohan ollut vitsikkäästi nimetyssä Komsomol’skaja Pravdassa (”Nuorisoliittolaisten totuus”!) – julkaistusta runosta, jonka kirjoittaja ilkkuu Viron sotilaalliselle heikkoudelle ja kerskuu, että maan asevoimista ei ole mitään apua kun Venäjän voittamaton armeija hyökkää. Tämä on luonnollisesti täysin rinnastettavissa natsismiin: kyse on alastomasta ja häpeilemättömästä halusta alistaa pienempi ja heikompi maa ja kansakunta siitä yksinkertaisesta syystä, että suurvalta on vahvempi ja katsoo oman väkensä olevan oikeutettuja kaikkia muita enempään. Eikä tätä runoa säveltänyt kukaan hallituksen propagandamaakari, vaan se on tavallisen kansan reaktio. Fasismi – tai paikallista, osuvaa termiä käyttääkseni ”našismi” – on Venäjällä laajojen kansalaispiirien poliittinen vakaumus, ja kaikesta päätellen nimenomaan nuorisolle ominainen.

Muslimivastaiset rasistit perustavat maailmankuvansa yleensä siihen käsitykseen, että muslimit muodostavat yhtenäisen maailmankatsomuksellisen blokin ja että muslimimaailma seisoo yhtenä miehenä (naisillahan ei ole oikeuksia) länttä vastaan. Itse asiassa islaminusko on yhtä täynnä erilaisia, riitaisia lahkoja kuin kristikuntakin, eräät niistä yhtä kaukana sunnalaisesta oikeaoppisuudesta kuin mormonit ja Jehovan todistajat peruskristillisyydestä; monet muslimimaat ovat sunnalaisten ja šiialaisten välisten riitojen vuoksi miltei pohjoisirlantilaisessa tilassa. Millään muslimimaalla – edes Saudi-Arabialla – ei ole sellaista kaikkien muslimisiirtolaisten yhteisesti hyväksytyn rahoittajan ja tukijan asemaa kuin Venäjällä venäläisten vähemmistöryhmien.

Venäjän näkökulmasta Venäjää on kaikkialla missä venäläisiäkin on, ja venäläistä nationalismia kylvämällä, agitoimalla ja suosimalla Venäjä pyrkii tietoisesti estämään venäläisten vähemmistöjen sulautumisen yhteiskuntaan. Tämä on yksi yhteen sama kuin Natsi-Saksan politiikka toisen maailmansodan aattona, ja kuten nyt tiedämme, Natsi-Saksan tapauksessa kyse oli tietoisesta pyrkimyksestä lietsoa kriisejä ja sotaa. Tästä syystä pelkkä venäläisten fyysinen läsnäolo varsinkin Venäjän naapurimaassa on aivan toisella tavalla objektiivinen turvallisuusriski kuin muslimien - parta-Oskun ja hänen virkaveljiensä kalifaattiuhosta huolimatta ei ole olemassa yhtä ainoaa keskitetysti hallitettua Muslimistania ulkopolitiikkoineen eikä yhtä ainoaa muslimien paavia Vatikaaneineen, jonka yksiselitteisiä henkisiä alamaisia kaikki muslimit olisivat.

Sellainen Vatikaani sitä vastoin on venäläisillä mitä suurimmassa määrin, nimittäin Kreml. Virallinenkin taho on Venäjällä antanut ymmärtää jokseenkin yksiselitteisesti, että sitä kiinnostaa kovastikin ulkovenäläisten ryhmien asema. Tosin se ei tunnu kiinnostavan Kremliä ollenkaan niin paljon Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa, joissa venäjänkielisten asukkaiden henki ja hyvinvointi on ollut aika ajoin varsin heikoissa kantimissa. Näiden maiden ulkopolitiikka on kuitenkin ollut venäläismielistä, joten niille voidaan hyvin antaa anteeksi niiden usein raaka ja säälimätön sisäpolitiikka mielenosoittajien massamurhineen ja toisinajattelijoiden hengiltä keittämisineen. Jos pataan joutuu joku paikallisista venäläisistä, se tuskin hätkäyttää Putinia erityisemmin. Diktatuurien kanssa hänellä ja hänen našisteillaan ei ole riitaa, ainoastaan demokratioiden, kuten Viron.

Kun Venäjä uhkailee jotain toista maata tai valloittaa sen vetoamalla venäläisten siirtolaisten läsnäoloon siellä, kyseisillä venäläisillä ei ole käytännössä mahdollisuutta kieltäytyä toimimasta Venäjän agentteina. Venäjää kiinnostaa se, että he ovat numeroina läsnä maan väestötilastossa. Niihin tilastoihin vedoten Venäjä hyökkää - asianomaisten ihmisten oma tahto ei kiinnosta. Ei Venäjä myöskään oikeasti halua suojella heitä minkäänlaiselta sorrolta: jos Viron venäläiset ottavat hyökkäävät venäläiskolonnat vastaan tervetuliaismielenosoituksin, venäläiset panssarit todennäköisesti ajavat suoraan väkijoukkoon ja jyryyttävät koko vastaanottokomitean telaketjuilla färssiksi. Kiitti vaan kannatuksesta, nyt teitä ei enää tarvita. Näin siis jos vanhat merkit ensimmäisen Tšetšenian sodan ajoilta pitävät paikkansa, ja pitäväthän ne.

Älkääkä nyt vain selittäkö, etteivät venäläiset Viroa voi vallata, koska he eivät halua ottaa ydinsodan riskiä Naton kanssa. He haluavat ottaa sen riskin ja ottavat sen oikein mielellään. Koko muu maailma on heille yksinkertaisesti täynnä alempiarvoisia inorodetseja – toisrotuisia, joita he myös kutsuvat mielellään ”fasisteiksi”. Venäläisten välinpitämättömyys ja rasistinen halveksunta koko muuta maailmaa kohtaan tulee hauskasti esille vaikkapa Putinin nuorten našistien haastatteluissa: monet heistä kutsuvat Viroa johdonmukaisesti ”Latviaksi” ja julistavat, että ”Latvia” on loukannut venäläisten sotavainajien pyhää muistoa. Kuten natseille, myös Venäjän našisteille koko muu maailma on niin halveksuttava, että he eivät vaivaudu edes erottamaan meidän puoliapinoiden asuttamia maita toisistaan. Ainoa, mitä meistä kuuluu tietää, on se, että olemme ali-ihmisiä, joiden pitää pokkuroida herrarodulle.

Lyhyesti sanoen: naapurissamme on Natsi-Saksan veroinen roistovaltio, joka ei noudata edes perustavimman tason kansainvälisiä sopimuksia diplomaattien koskemattomuudesta - sopimuksia, joiden rikkomista jopa muslimimaiden mellakoitsijat kavahtavat. Taivas, miten maailmassa voikin olla niin vastenmielinen valtio kuin Venäjä, sanoi muuan nettikeskustelija kesällä 2005, kun puhe oli Viron halusta liittää Venäjän-rajasopimukseensa pari huomautusta historiasta – siitä, että Neuvostoliitto oli valloittaja, miehittäjä ja virolaisten Siperiaan karkottaja – ja Venäjä torjui sopimuksen, koska historiallisen totuuden myöntäminen ei napannut. Tuohon lausumaan ei ole paljoa lisättävää: Venäjän maata vastenmielisempää maailmanpoliittista toimijaa on vaikea maapallolta löytää, niin kova kuin roistovaltioiden kilpailu onkin.

Mikä puolue jarruttaa Suomen informaatiopuolustusta? OIKEIN ARVATTU. Vilket politiskt parti står i vägen för informationsförsvaret i Finland? NI GISSADE RÄTT.

Suomen Kuvalehdestä minulla on sattuneesta syystä nykyään vain vähän hyvää sanottavaa, mutta ao. julkaisun tuoreen uutisen mukaan persut vastustivat hallitusneuvotteluissa kaikkia pyrkimyksiä vahvistaa Suomen puolustuskykyä Venäjän länttä ja sivistystä vastaan käymässä informaatiosodassa. Miksikö? Koska informaatiopuolustusta voitaisiin käyttää tekosyynä "puuttua puolueiden viestintään", sanoi perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää.

På förekommen anledning har jag mycket litet positivt att säga om veckotidningen Suomen Kuvalehti, men enligt en nyhet som nyligen trycktes av blaskan motsatte sig sannfinnarna i regeringsförhandlingarna alla försök att förstärka Finlands försvar i det informationskrig som Ryssland för närvarande för mot Väst och civilisationen. Varför? Därför att informationsförsvaret kunde användas som ett "svepskäl att lägga sig i politiska partiers kommunikation", sade riksdagsman Juha Mäenpää, Sannfinnarna.

No, me kaikki tiedämme minkä puolueen viestinnästä siinä on puhe. Perussuomalaisten "viestintään" kuuluu nettivainojen organisoiminen toista mieltä olevia vastaan, eli tasan samat menettelytavat, joista Venäjän netissä rellestävät infosoturit ovat tulleet kuuluisiksi. Juu, varmaankin suuri osa persuista ja persuja lähellä olevista katuäärioikeiston mesoajista on juuri niin tyhmiä, että eivät yksinkertaisesti ymmärrä, milloin Venäjä käyttää heitä hyväksi. Sen porukan dorkuussäätimet ovat niin kaakossa, että he ovat ilmeisen vakavissaan kyenneet syyttelemään jopa minua Putinin ystäväksi.

Nåja, vi alla vet nog vilket partis kommunikation det var frågan om. Sannfinnarnas sätt att "kommunicera" betyder i praktiken organiserade internetförföljelser mot alla som inte bugar och bockar för partiet, dvs precis samma metoder som Rysslands infokrigare på webben blivit beryktade för. Javisst, säkert är en stor del av sannfinnarna och den sannfinnarna närstående gatuhögern så dumma att de helt enkelt inte begriper när Ryssland utnyttjar dem. Så korkade de är har de t o m beskyllt mig för att vara en Putinvän.

Muista uutisista on syytä ottaa puheeksi toisen Venäjän ystävien joukon töppäilyt. Kyse on tietysti siitä vanhan rauhanvasemmiston perinneyhdistyksestä, jonka suuri sankari Johan Bäckman sai juuri kyseenalaisen kunnianosoituksen, kun hän pääsi oikein Venäjän kansalaiseksi. Veikkaan hänen vaatineen salaisen lisäpöytäkirjan, jonka perusteella häntä ei saa mobilisoida Venäjän armeijan riveihin - nyt kun Putin raapii jo laarinpohjia Pohjois-Koreaa myöten saadakseen lisää tykinruokaa mielipuoliseen sotaansa, kaikilla uusilla kansalaisilla on riski päätyä Ukrainan sotilaiden tähtäimeen. Toki Venäjä rikkoo niin kyynisesti kaikki lupauksensa, että luultavasti se lisäpöytäkirjakin sivuutetaan ja Bäckman päätyy ihmiskilveksi hinteliä korealaispoikia suojaamaan, iso ja riski mies ja mainion mallikas maalitaulu kun on.

I övrigt är det skäl att ta upp en annan grupp av Rysslandvänner och hur den gjort bort sig. Jag avser givetvis den gamla fredsvänsterns traditionsbevarare som brukar samlas kring Johan Bäckman. Förresten fick Bäckman just en dubiös hedersbetygelse - han är nu en stolt rysk medborgare. Jag misstänker att han insisterade på ett hemligt extraprotokoll där det står att det inte är tillåtet att mobilisera honom till ryska armén. Vi vet att Putin redan söker efter mer kanonmat på alla ställen inklusive Nordkorea, och det innebär att alla nya medborgare riskerar att hamna i hårkorset för ukrainska skarpskyttar. Ryssland brukar visserligen så cyniskt bryta alla sina löften att Bäckman hur som helst kan bli en mänsklig sköld som klenväxta och uthungrade koreanska killar kan gömma sig bakom, en stor och bred måltavla som han är.

Mutta viis Bäckmanista. Puhe oli hänen kavereistaan: jonkinlaisesta remmistä Rauhanpuolustajien tai näitä lähellä olevien rauhanjärjestöjen aktivisteja. jotka menicvät "rauhankokoukseen" Venäjälle syyskuussa, ja tietysti pidettiin puheita siitä kuinka Nato on yhtä kuin sota ja kuolema ja kolera ja rutto ja syyhy ja rokko, Luonnollisesti nämä aktivistit jankkasivat että sodan käymisen sijasta pitää neuvotella, eikä viedä aseita sotaakäyvään Ukrainaan. Ilmeisesti Venäjää ei heidän kalkyyleissään lasketa sotaakäyväksi maaksi. Eivätkä he tietenkään kiinnitä mitään huomiota siihen, että Venäjä on moneen kertaan osoittautunut täysin epäluotettavaksi, valehtelevaksi sopimuskumppaniksi.

Men strunt i Bäckman. Det var tal om hans kompisar. Det var ett gäng Fredskämpar eller dem närstående fredsaktivister som i september uppträdde på ett "fredsmöte" i Ryssland, och visst höll de tal om hur Nato är likabetydande med krig, död, kolera, pest, skabb och smittkoppor. Naturligtvis envisades dessa aktivister med att man hellre bör förhandla än exportera vapen till det krigförande Ukraina. Uppenbarligen räknar de inte Ryssland som ett krigförande land. Och det faktumet att Ryssland gång på gång visat sig vara en opålitlig och lögnaktig förhandlingspartner tar de inte heller med i sina beräkningar.

Patsaskiista ja Venäjän "sotilaskunnia" (alun perin julkaistu 28. tammikuuta 2007)

Tämä julkaistiin alun perin Plaza.fi-sivuston blogissani Tallinnan patsaskiistan, ns. pronssisoturijupakan, johdosta. Miettikääpä sitä, että juuri persut, jotka alinomaa itkevät siitä että kommunismin rikoksista ei muka puhuta, ajoivat minut vuosikausien häiriköintikampanjalla ulos mediasta. Persujen syytä on, että en enää saa kirjoittaa enkä julkaista tällaisia juttuja.

Koska Solženitsyn on taas ajankohtainen, päätin julkaista tämän vanhan jutun uudestaan. Uusia suomenkielisiä kulttuurijuttuja kirjoitan vain maksua vastaan, eli en milloinkaan. Katsotaan asiaa uudestaan, jos mediaa johtava roskaväki esittää minulle julkisen anteeksipyynnön. Nuolkoon tämä ihmislika nöyrästi koiranpaskat kengänpohjistani kansainvälisen lehdistön kameroiden edessä, niin sitten voidaan tehdä sovinto.

Venäjän tarve ylläpitää kansallista itsepetostaan on taas kerran aiheuttanut harmeja: tällä kertaa venäläisellä nationalismilla ja oletettavasti myös miestä väkevämmällä villityt nuorisohuligaanit ovat öyhöttäneet Tallinnassa sen verran reippaasti, että kymmeniä ihmisiä on joutunut paikattavaksi ja yksi kuollut. Rähinöinnin tekosyynä on jokin oletettavasti vastenmielisintä sosialistista realismia edustava neuvostosotilaan patsas, jota venäläiset sekä Virossa että emämaassaan katsovat asiakseen pitää isänmaallisena symbolinaan. Virolaiset ovat nyt siirtämässä kovan onnen pronssimötikän pois pääkaupunkinsa keskustasta salaa, koska suunniteltu avoin ja keskellä päivää tapahtuva kuljetus ei räyhäsakkien rellestyksen vuoksi käynyt päinsä.

Toisen maailmansodan muistot ovat tietysti keskeinen osa useimpien eurooppalaisten maiden identiteettiä, eikä vähiten Suomen, mutta useimmat maat tyytyvät virallisissa historiantulkinnoissaan lähinnä lievään kotiinpäinvetämiseen, ja totuuden kaipuu on sen verran voimakas, että kaapeista kaivetaan rumiakin luurankoja esiteltäviksi, vaikka se ei olisikaan kaikkien isänmaallisuudellaan kehuvien tahojen mieleen. Esimerkiksi Puolan kansalliseen itseymmärrykseen kuuluu aika keskeisesti käsitys, että puolalaiset olisivat sodan aikana olleet ”kansakunta ilman quislingeja”, mutta sielläkin on, toki varsin kiukkuisen väittelyn jälkeen, ihan virallisesti myönnetty, että paikallinen väestö osallistui saksalaisten yllyttämänä paikoitellen juutalaisvainoihin toisen maailmansodan aikana - ainakin Jedwabnessa elokuussa 1941.

Venäjällä sitä vastoin on tuudittauduttu meikäläisestä näkökulmasta likipitäen psykoottisen harhaiseen mielikuvaan neuvostoarmeijasta Itä-Euroopan vapauttajana. Kaikki tiedämme oikein hyvin, että Neuvostoliiton aikana virallinen historiantulkinta katsoi Viipurin, vanhan venäläisen kaupungin, tulleen toisen maailmansodan loppuvaiheissa vapautetuksi fasistisen valloittajan kynsistä. Jos Sextiettan ei olisi ollut paikalla Tienhaarassa, puna-armeija olisi hyvinkin saattanut vapauttaa saman tien vanhan venäläisen Finljandijan ruhtinaskunnan fasistiselta valloittajalta. Venäläisten logiikalla koko maapallo on vanha venäläinen planeetta, josta valitettavasti merkittävä osa on yhä fasististen anastajien, siis muiden kuin venäläisten, kynsissä: herrakansan…anteeksi, siis piti sanomani kaikkia muita paremman ja antifasistisemman kansan edustajat joutuvat tyytymään vaivaiseen seitsemäntoista miljoonan neliökilometrin maatilkkuun.

Ilkeily sikseen, mutta myös monet hyvinkin arvostetut venäläiset toisinajattelijat ja menneiden hirmutekojen paljastajat - vaikkapa Roy Medvedev ja Dmitri Volkogonov - ovat teoksissaan lähteneet siitä merkillisestä käsityksestä, että esimerkiksi Baltian maiden itsenäisyyden vieminen vuonna 1940 oli itsessään moraalisesti neutraali tai jopa hyvä teko ja että rikollista siinä olivat vain siihen liittyneet stalinistiset rikokset, kuten syyttömien ihmisten massakyyditykset Siperiaan. Periaatteellisella tasolla sekä Medvedev että Volkogonov hyväksyivät ajatuksen, että jos suurvalta ylhäisyydessään katsoo oman vapausmääritelmänsä nojalla tekevänsä pikkuvaltion kansalle palveluksen panemalla pikkuvaltion hallituksen pois viralta ja tekemällä pikkuvaltiosta lääninsä, suurvallalla toki tulee olla oikeus tähän eikä sitä kuulu siitä moittia.

Sitä ajatusta, että Venäjän tai Neuvostoliiton kuuluisi edes periaatesyistä tai näön vuoksi parhaansa mukaan kunnioittaa toisten maiden suvereniteettia, eivät edes demokraatteina itseään pitäneet venäläiset toisinajattelijat siis välttämättä ole sisäistäneet. Ilman Stalinia Neuvostoliitto olisi ollut Suuri Hyvä, ajattelivat Medvedev ja Volkogonov naiivisti, ja jos Neuvostoliitto olisi ollut Suuri Hyvä, niin totta maar olisi ollut oikein vallata Baltian maat. Tähän voi vain vastata, että jos tädillä olisi kivekset, täti epäilemättä olisi setä, mutta todellisen elämän tädit ovat tätejä ja todellisen elämän Neuvostoliitto oli parhaimmillaankin pelkkä jälkeenjäänyt poliisivaltio, pahimmillaan - eli juuri niihin aikoihin kun Baltian maat vallattiin - psykopaattinen hirmuvalta. Se, miten maailma olisi maannut, jos Neuvostoliitto oikeasti olisi ollut oikeudenmukaisuuden ja edistyksen majakka, kiinnostaa tarkalleen yhtä vähän kuin sellainen vaihtoehtohistoria, jossa Kuu olisi juustoa ja Marsin napakalotit jäätelöä ja maitorahkaa.

Neuvostoliiton näkökulmasta Viro tietysti oli fasistinen valtio, joka ansaitsi kohtalonsa - presidentti Konstantin Päts kun oli kolmikymmenluvun puolivälissä julistanut maahan hätätilan ja alkanut hallita autoritaarisesti. Siinä ei kuitenkaan ollut kyse minkään valtakunnan fasismista: itse asiassa keskustalaisen Pätsin tarkoituksena oli pikemminkin pysäyttää uhkaava fasismi, koska ns. vapsit eli vapaussoturien puolue, paikallinen äärioikeistolaisjärjestö, oli noussut pelottavan lähelle vallankahvaa. Päts nujersi vapsit juuri niillä samoilla valtalaeilla, joita vapsien nimenomaisesta toivomuksesta oli säädetty kommunistien valtaanpääsyn estämiseksi. Pätsin keikaukseen ei meikäläisissä maltillisissa laillisuuspiireissä suhtauduttu mitenkään jakamattoman kielteisesti: esimerkiksi muuan lehdissä poliittista kommentointia tuohon aikaan harrastellut nuorehko, mutta jo kaljuuntunut keskustalainen juristi-poliitikko luonnehti Pätsin tempausta ”demokratian itsepuolustukseksi” ja arveli sen soveltuvan malliksi meillekin, jos vaikka IKL alkaisi ryppyillä.

Mitä sitten tulee ”suureen isänmaalliseen sotaan”, siinä tietysti venäläiset katsovat vapauttaneensa vähän kaikki ja heidän isoäitinsä myös Hitlerin ikeestä. Ihan mukavaa, mutta vapauttamiseen kuuluisi kyllä sekin, että annettaisiin vapautettujen sen jälkeen määrätä omista asioistaan - sitä kuitenkin piti odottaa puoli vuosisataa. Neuvostoliiton aikana propagandavalheita tehtailtiin oikein urakalla, jotta tämä itsepetos saataisiin näyttämään uskottavalta. Nyt kun suurimmassa osassa maailmasta - ehkä lukuunottamatta Länsi-Euroopan pimahtaneimpia ja typerimpiä äärivasemmistolahkoja - jo tiedetään ja tunnustetaan, että Itä-Euroopan ”vapautus” oli vain siirtymä yhden vieraan orjapiiskurin (Hitler) vallan alta toisen (Stalin) komennettavaksi, Venäjällä valtavirtakäsitys on yhä se, että neuvostopropagandan kuva sodan loppuvaiheista on pääpiirteissään oikea, eikä sitä isoäitiäkään ryhmäraiskattu.

Tämä johtaa mitä surkuhupaisimpiin seurauksiin: kun puolalaiset vuonna 2004 muistelivat Varsovan kansannousua, jossa vastarintaliike yritti vielä viime hetkellä vapauttaa pääkaupunkinsa omin neuvoin, Venäjän suurlähettiläs Varsovassa julkaisi ällömakeaa neuvostokinuskia tihkuvan lausunnon, jossa selitettiin jotain puolalaisten ja venäläisten aseveljeydestä ja yhteistyöstä toisen maailmansodan aikana. Puolalaiset vastarintaliikkeen veteraanit pitivät syystäkin tätä karkeana loukkauksena. 

Totta on, että neuvostoarmeija ja puolalaiset vastarintamiehet toimivat paikoitellen yhteistyössä saksalaisia vastaan, kun politrukin silmä vältti: muistelen lukeneeni Tadeusz Żenczykowskin kirjasta Polska Lubelska 1944, että Vilnan alueen vastarintamiesten majuri peitenimeltä ”Węgielny” sai samalla suunnalla toimivalta neuvostokomentajalta varsin rehellisen kuuloisen viestin: Благодарность майору Венгельному за отличную борьбу против германцев. Neuvostokomentajan благодарность ei kuitenkaan pelastanut Węgielnyä joutumasta myöhemmin Neuvostoliiton poliittisten kontrollielinten pidättämäksi ja teloittamaksi ”fasistina”. Siinäkin tapauksessa että myöntäisimme neuvostoarmeijan sotilaiden ja upseerienkin olleen Itä-Euroopassa liikkeellä vilpittöminä vapauttajina (osa epäilemättä oli, mistä voi vakuuttua lukaisemalla vaikka Lev Kopelevin muistelmakirjan Хранить вечно), mikä kylläkin kaikki varkaudet, raiskaukset ja siviilien murhat huomioon ottaen on sekin hiukan todellisuutta diplomaattisempi tapa esittää asia, joudumme toteamaan, että neuvostojärjestelmän poliittiset verikoirat, jotka tulivat puna-armeijan kantapäillä, tekivät jokseenkin tyhjiksi tavallisen, reilun Vanjan hyvätkin tarkoitukset ja tahrasivat sen sotilaskunnian, jota venäläiset yrittävät ottaa Itä-Euroopan ”vapautuksesta”.

Perussyy siihen, että ”suurta isänmaallista sotaa” edelleenkin palvotaan fetissinä Venäjällä, on tietysti juuri siinä, että Stalinin keskitysleirejä ei haluta mieltää Venäjän kansalliseksi häpeäksi eikä saksalaistyyppisestä tilinteosta menneisyyteen ole puhettakaan. Neuvostoliitosta ei oteta kansallista vastuuta, eikä liioin haluta ymmärtää, että Stalinin alistamien maiden näkökulmasta kyse oli käytännössä venäläisestä imperialismista. Jos tyypillinen venäläinen ylipäätään haluaa sanoa mitään asiasta, hän lähinnä selittää, että venäläiset itse kärsivät Stalinin siperialaisilla leirintäalueilla kaikkein pahimmin. Tämä voi olla tottakin, mutta se ei merkitse, että Venäjällä oltaisiin erityisen kiinnostuneita purkamaan tätä kulttuurista pommia.

Kuten useakin venäläinen muistelmakirjailija on myöntänyt, yksi tärkeimpiä syitä siihen, että ”suuri isänmaallinen sota” on niin keskeisellä paikalla venäläisten sielussa, on sodan terapeuttinen funktio Stalinin puhdistusten jälkeen. Stalinin Neuvostoliitossa kaikkein masentavinta eivät olleet edes vankileirit, vaan vankileireistä huolimatta vallitseva hymyilemis- ja iloitsemispakko. Joka suunnalla propagandaämyrit huusivat, että elämä oli muuttunut paremmaksi ja hauskemmaksi ja että pessimismi ja nyreän naaman näyttäminen on neuvostovastaista propagandaa. Sitten kun sota alkoi – ja kuten hyvin tiedämme, itärintaman sota oli kovaa peliä, jossa laajalti hyväksytyt sodan oikeussäännöt lensivät ikkunasta ulos heti kättelyssä – tuli lupa julkisesti surra kuolleita. 

Tämä oli monille Stalinin leireihin omaisiaan menettäneille ihmisille oikeastaan erittäin terapeuttista ja hyväksi. Näin Hitlerin hyökkäyssota tuli itse asiassa varastaneeksi roolin Stalinin leireiltä, ja kansallisessa tietoisuudessa Stalininkin uhrit luettiin tavallaan Hitlerin uhreiksi. Asiaan lienee vaikuttanut sekin, että vankileireillä kuolleista ei välttämättä uskallettu kertoa lapsille suoraan: ehkä lapset tiesivät, että joku Tolja-setä tai Vanja-eno, josta ei muuten puhuttu paljoa, oli kuollut tai kadonnut ”joskus silloin kolmi-nelikymmenluvulla”, ja luonnollinen tapa tulkita tämäntyyppinen vihjailu oli tietysti se, että kyseinen sukulainen oli varmaankin kuollut sodassa, nimettömänä siviiliuhrina. Jos Stalinin leireistä oikeasti puhuttaisiin Venäjällä avoimesti, koko ”suuren isänmaallisen sodan” sankarimyytti kaatuisi ryminällä.

Siispä Venäjä pitäytyy edelleen typerässä ja ulkomaansuhteille vahingollisessa itsepetoksessaan ja villitsee entisten osatasavaltojen etnisiä venäläisiä - ilmeisesti erityisesti rasismiin ja pölhönationalismiin taipuvaista syrjäytynyttä ja kouluttamatonta alaluokkaa, jolla ei ole muita ylpeyden aiheita kuin ”sankarikansaan” kuuluminen - räyhäämään ja metakoimaan esimerkiksi Tallinnan puna-armeijalaispatsaan siirtämisen kaltaisista joutavuuksista. Anne Applebaum on huomauttanut, että niin kauan kuin Gulagista ei kerrota venäläisille yksityiskohtaisesti, he jäävät myös paitsi Gulagin sankaritarinoista ja sankareista - rohkeista ihmiskohtaloista kuoleman kidassa, joista olisi esikuviksi uudelle demokraattiselle Venäjälle paljon paremmin kuin enemmän tai vähemmän valheellisista sotasankareista. Valitettavasti valtakunnantšekisti Putinia ei kiinnosta pätkääkään tehdä turvallisuuselinten uhreista uusia sankareita maalleen - hänhän on itse sen laitoksen kasvatti, jonka alaa syyttömien murhaaminen oli.