Joulukuussa käytiin jonkin verran keskustelua siitä, missä määrin käsitys sotaveteraanien haukkumisesta ja halveksimisesta kuusi-seitsemänkymmenluvuilla pitää paikkansa. Niinkin äärioikeistoystävällisenä tunnettu tutkija kuin Markku Jokisipilä oli mennyt sanomaan, että sotaveteraanien huono kohtelu olisi ollut pitkälti myytti. "Journalisti" Ulla Appelsin, joka käyttää perinteisen isänmaallisuutemme elementtejä aseenaan mm. rasismin vastustajia vastaan - asettuen näin Venäjän tukeman äärioikeistomme kannatusjoukkoihin - oli pahentunut Jokisipilän puheista. Siksi asiantuntevat historioitsijat Katja-Maria Miettunen ja Jussi Jalonen ottivat asiaan kantaa Twitter-viestiketjuilla. Koska aihe kiinnostaa, minulla on jo pitkään ollut suunnitelmissa ao. ketjujen referointi ja kommentointi.
I december fördes det diskussion om och i vilken utsträckning det stämmer att krigsveteraner på sextio- och sjuttiotalet utskälldes och smutskastades. En så extremhögervänlig historieforskare som Markku Jokisipilä hade nämligen påstått att det snarare var en myt att krigsveteranerna vanvördades av unga radikaler. "Journalisten" Ulla Appelsin, som utnyttjar element av vår traditionella fosterländskhet som retoriska vapen bl a mot antirasister - och tar härigenom vår ryskstyrda extremhöger i försvar - hade uttryckt ogillande av Jokisipiläs åsikter. Därför tog de sakkunniga historikerna Katja-Maria Miettunen och Jussi Jalonen ställning till saken med meddelandekedjor på Twitter. Intresserad av temat som jag är har jag länge planerat att skriva en särskild bloggdrapa för att sammanfatta och kommentera dessa meddelandekedjor.
Pohjustukseksi totean, että veteraanikeppihevosella ovat aina ratsastaneet kaikenlaiset hevoshullut, eivätkä vähiten Appelsinin kaltaiset kyyniset ja moraalittomat journalistit. Nämä hyväksikäyttäjät ovat sitten koettaneet leimata kaiken heitä itseään kohtaan esitetyn kritiikin "veteraanivastaisuudeksi". En ole ollut halukas kiistämään kaikkia puheita veteraanivastaisesta vasemmistosta, mutta omissa mielikuvissani tyypillisempi puheenvuoro siltä suunnalta on Hectorin (aikoinaan hyvinkin vasemmistolaisen lauluntekijän) kappale "Tuntematon sotilas".
Till att börja med konstaterar jag att veteranerna alltid varit en populär käpphäst att rida på, och hästvännernas klubb har alltid inkluderat cyniska och omoraliska journalister av Appelsins snitt. Dessa exploatörer har sedan försökt utmåla all kritik mot dem själva som "veteranfientlighet". Jag har av gammalt inte varit villig att blankt förneka alla historier om en veteranfientlig vänster, men i min föreställning är t ex Hectors låt "Tuntematon sotilas" ("Okänd soldat") ett mycket mera typiskt vänsteryttrande om detta tema. (Hector var på sin tid känd som en öppet vänstersinnad låtmakare.)
Kappale kuvaa sodan jälkeen alkoholisoitunutta ja spurguuntunutta sotaveteraania, joka viimeisessä säkeistössä menehtyy lumikinokseen. Tämä tuntematon sotilas on tietysti syntyjäänkin vasemmiston periaatteessa puolustamaa köyhälistöä, joka on saanut varsin niukat eväät elämään: "faija tietä pitkin laittoi, kun mä täytin kymmenen". Jos Hectorin laululla poliittista sanomaa on, se on lähinnä moite porvarillista isänmaallisuutta vastaan: käytitte hyväksenne tällaisia "tuntemattomia sotilaita" ettekä antaneet heille mitään korvaukseksi sotavammoista ja -traumoista.
I låten berättas det om en krigsveteran som blivit en alkoholiserad lodis och som i den sista versen dör i snödrivan. Den här okände soldaten är givetvis sedan sina barnaår en representant för det av vänstern i princip försvarade proletariatet och har inte direkt fötts med en silversked i munnen: "när jag fyllde tio år, sa pappan att jag nu skulle gå hemifrån". Hade Hectors låt något politiskt innehåll var det främst en förebråelse riktad mot borgerlig patriotism: sådana här "okända soldater" utnyttjade ni utan att ge dem någon ersättning för deras krigsskador och psykiska trauman.
Poliittista ratsastamista veteraaneilla oli tietysti omalla tavallaan myös Hectorin kappale. Kuten Jalonen Twitter-ketjussaan korosti, käytännössä kaikki puolueet pyrkivät ajamaan sotaveteraanien asiaa: näytteeksi hän myös esitti lehtileikkeen Hämeen Yhteistyö -sanomalehdestä (kyseinen lehti oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton eli Vasemmistoliiton edeltäjän Pohjois-Hämeen piirin julkaisu), jossa ohjeistettiin "työläissotainvalideja" hyödyntämään heille tarjolla olevia sosiaalietuja. Vasemmistopuolueiden sanoma oli "äänestäkää sotaveteraanit meitä, koska ajamme teille oikeita etuja ja korvauksia, porvarit vain kiillottavat kilpeään teidän verellänne", porvarien taas "äänestäkää sotaveteraanit meitä, me pidämme teidät kunniassa, vasemmisto haluaa sosialismin, jossa teitä ei arvosteta eikä suvaita".
Hectors låt kan givetvis också ses som en sorts politiskt utnyttjande av veteranerna. Som Jalonen i sin Twitterkedja påpekade, ville i praktiken alla politiska partier föra krigsveteranernas talan, vilket han illustrerade med ett urklipp från den nordtavastländska vänstertidningen Hämeen Yhteistyö: urklippet uppmanade "arbetarkrigsinvalider" att ansöka om de sociala förmåner de var berättigade till. Vänsterpartiernas budskap lydde: "rösta på oss, krigsveteraner, för vi ska dela ut riktiga förmåner och ersättningar till er, borgarna vill bara polera sin image med ert blod", borgarnas däremot: "rösta på oss, krigsveteraner, vi ska försvara er heder, vänstern vill införa ett socialistiskt system där ni varken uppskattas eller tolereras".
Mitä tulee paljon puhuttuun veteraanien pilkkaamiseen, Jalonen ottaa puheeksi vuonna 1968 - siis selvästi ennen taistolaisuuden 70-lukua - Tampereella järjestetyn mielenosoituksen, jossa nuoret vasemmisto-opiskelijat lauloivat punakaartilaishoilotuksia ja julistivat kylteissään sotaveteraanien uhrin olleen turha. Mielenosoitus oli kuitenkin suunnattu ennen kaikkea Suomen vapaussodan voiton 50-vuotisjuhlaa vastaan, ja mielenosoittajien joukossa oli myös sisällissodan punaveteraaneja, vanhoja ihmisiä, joiden katkeruus valkoista Suomea kohtaan oli heidän elämänkokemuksensa perusteella inhimillisesti ymmärrettävää: Jalosen mukaan tilaisuudesta joutui poliisin suojiin 64-vuotias mies - siis sisällissodan aikana 14-vuotias poika, ja itse kukin voi kuvitella, mitä hän oli silloin poikasena joutunut näkemään ja kokemaan.
Vad sedan gäller själva smutskastningen av veteraner, tar Jalonen upp en demonstration i Tammerfors år 1968, dvs i god tid före sjuttiotalsstalinismen, där unga vänsterstudenter sjöng rödgardistiska slagdängor och förkunnade i sina skyltar att krigsveteranernas offer varit förgäves. Demonstrationen var dock riktad främst mot 50-årsjubileet av segern i Finlands frihetskrig, och bland demonstranterna skymtade även röda veteraner från inbördeskriget, gamla människor, som var bittra på vita Finland - en bitterhet som utifrån deras livserfarenhet ter sig som mänskligt förståelig. Enligt Jalonen anhöll polisen på demonstrationen en 64-årig man - som alltså varit 14 år gammal under inbördeskriget: var och en kan föreställa sig vad han i den åldern fått se och uppleva.
Kyseessä ei siis ollut vain poispilatun nuorison kyynistely ja vasemmistonihilistinen provosointi, vaan kyse oli myös sisällissodan muistoista. Koko itsenäisen Suomen historiaa on luonnehtinut jako kahteen, joka esimerkiksi vielä minun lapsuudessani näkyi siinä, että työväenurheilijat ja porvariurheilijat eivät mahtuneet edes samoihin urheiluliittoihin saati urheiluseuroihin. Tässä on ollut kyse paljon syvällekäyvemmästä kuin missään "taistolaisuudessa": asiasta, joka on jakanut myös sotaveteraaneja.
Det handlade alltså inte om bortskämda ungdomars cyniska pose och vänsternihilistiska provokationer, utan också om minnen från inbördeskriget. Hela det självständiga Finlands historia har präglats av tudelning, vilket ännu i min barndom syntes i att arbetaridrottare och borgerliga atleter inte rymdes vare sig i samma idrottsförbund eller -föreningar. Det här är inte en fråga om sjuttitalsstalinister, det här är en schism som gått igenom hela samhället, inklusive krigsveteranerna.
Jalonen mainitsee toisenkin tapauksen, vuodelta 1960, siis ennen suurten nuorisoprotestien 1960-lukua ja ennen taistolaisuutta - muistutan, että mitään Vietnamin sodan vastaisen liikkeen vauhdittamaa antiamerikkalaisuutta ei Suomessa tuolloin ollut, ja vuonna 1963 nuoriso hihkui riemusta Lyndon Johnsonin vieraillessa Helsingissä. Silloin USA totisesti oli "vapaan maailman johtaja", luultavasti merkittävässä määrin myös vasemmistolaisten mielestä - olivathan amerikkalaiset olleet natseja nujertamassa, ja "amerikkalaisuus" lienee tuonaikaisessa tietoisuudessa tarkoittanut myös amerikkalaista ammattiyhdistysliikettä ja siitä vaikutteita saaneita suomalaisia ay-jyriä, etunenässään syndikalisti ja Merimies-Unionin johtaja Niilo Wälläri.
Jalonen nämner ett annat exempel från år 1960. Det var alltså före de stora ungdomsprotesterna på sextiotalet och före ungstalinismen. Då fanns det i Finland inte ännu någon antiamerikanism av den sorten som inspirerades av rörelsen mot Vietnamkriget: när dåvarande vicepresident Lyndon Johnson år 1963 besökte Helsingfors, var det precis ungdomarna som välkomnade honom med jubelrop. Då var USA minsann "ledaren för fria världen", och det tyckte i ingen ringa utsträckning också vänstermänniskorna. Amerikanerna var ju med om att bekämpa nazismen, och "amerikanska influenser" torde dåförtiden också ha förknippats med amerikansk fackrörelse, som inspirerat en hel del fackpampar i Finland, inte minst syndikalisten och ledaren för Sjömans-Unionen, Niilo Wälläri.
Mutta mikä se Jalosen toinen esimerkki oli? Se sijoittui Hämeenkyröön. Siellä kyseessä oli talvisodan muistoristien sijoittaminen kunnantalolle, joka herätti paheksuntaa paikallisessa vasemmistossa. SKDL:n kunnanvaltuutetut tuomitsivat tällaisen oikeistolais-porvarillisena sodanlietsontana ja verenhimona, vaikka kyseessä oli - kuten Jalonenkin huomautti - talvisota, eli yksiselitteisesti puolustussota. Yksi protestoijista oli itse sotaveteraani Summan taistelukentiltä, huomauttaa Jalonen. Eli siis taas kerran asiaan liittyivät nämä sotaveteraanien - ja koko Suomen kansan - keskinäiset, sisäiset riidat ja erimielisyydet, jotka palautuivat vuoden 1918 tapahtumiin asti.
Men vad var nu den andra incidenten Jalonen nämnde som exempel? Den ägde rum i Tavastkyro. Där höll man på att upprätta kors till vinterkrigets minne på kommungården, vilket väckte ogillande bland lokala vänstermänniskor. DFFFs fullmäktigeledamöter fördömde detta som högerborgerlig krigsuppvigling och blodtörstighet, trots att det rörde sig - som också Jalonen påpekade - om vinterkriget, som ju entydigt var ett försvarskrig. En av de protesterande var själv krigsveteran som utmärkt sig i slaget vid Summa, upplyser oss Jalonen. Än en gång var det alltså en historia inspirerad av oenigheter och gräl krigsveteranerna emellan, som givetvis omfattade hela folket och som återgick ända till år 1918.
Jalonen otti myös puheeksi sen mustan legendan, jonka mukaan sosiaalidemokraattinen pääministeri Rafael Paasio olisi pitänyt pilkkanaan veteraaneja sanomalla heille "Mitäs menitte". Tälle ilmeisesti ei löydy vahvistusta aikalaislähteistä: Jalosen siteeraama sotaveteraanilehti kertoo veteraanilähetystön tavanneen Paasion vuonna 1966 esittäen toivomuksia paremmista etuuksista, jolloin Paasio suhtautui periaatteessa myötämielisesti veteraanien toiveisiin, mutta päivitteli - kuten Suomen pääministerin toimenkuvaan kuuluukin - valtiontalouden heikkoa tilaa.
Jalonen dryftade också den svarta legenden om att den socialdemokratiske statsministern Rafael Paasio hade gjort sig lustig över veteranerna och frågat dem, "varför ni egentligen var dit och krigade". Den här historien förefaller inte kunna bestyrkas med samtida källor: Jalonen citerar en tidskrift för krigsveteraner där det rapporteras att en veterandelegation år 1966 besökt Paasio och framfört önskemål om bättre förmåner. Paasio förhöll sig i princip positivt till veteranernas önskemål, men himlade sig över den hårt ansatta statsekonomin, som finska statsministrar sedan urminnes tider gjort.
Todennäköisenä lähteenä "mitäs menitte" -legendalle Jalonen pitää - ei suinkaan Paasiota, vaan Väinö Leskistä, joka tosin hänkään ei sanonut sanasta sanaan näin. Leskinen paheksui vuonna 1969 pitämässään puheessa sotaveteraanien marsseja ja antoi ymmärtää rinnastavansa ne Lapuan liikkeen talonpoikaismarssiin. Tästä hän joutui sitten maksamaan kalliin poliittisen hinnan, kun hän seuraavan vuoden vaaleissa putosi eduskunnasta - kaksi vuotta tämän jälkeen hän kuoli sydänkohtaukseen vain 55-vuotiaana, tiedä vaikka terveydentilaan olisi vaikuttanut tuo poliittisen uran katkeaminen.
Jalonen anser det mera sannolikt att det var en annan socialdemokratisk politiker som gav upphov till legenden, nämligen Väinö Leskinen, låt vara att inte ens han ställde den retoriska frågan om varför veteranerna varit dit och krigat. Leskinen höll år 1969 ett tal där han ifrågasatte det förnuftiga i att krigsveteranerna anordnade demonstrationståg, och han jämställde dem implicit med den högerextrema Lapporörelsens bondetåg år 1930. Det fick han dock betala ett högt politiskt pris för, ty i nästa val förlorade han sitt mandat som riksdagsledamot, och att hans politiska karriär så avbröts måtte ha bidragit till att han två år därefter avled efter en ödesdiger hjärtattack.
Leskinen oli itsekin sotaveteraani, ja Jalonen arvelee, että tässä olisivat olleet takana sotaveteraanijärjestöjen - Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton - väliset ristiriidat. En ole kyllin perehtynyt alaan tietääkseni, mistä nämä ristiriidat oikein johtuivat, mutta jos tässäkin on kyse siitä, että toinen oli työläisvetoisempi järjestö kuin toinen, en tosiaankaan aio olla asiasta pätkääkään hämmästynyt.
Leskinen var också krigsveteran, och Jalonen misstänker att hans tal fick inspiration av konflikter mellan olika veteranorganisationer - Krigsveteranförbundet och Frontveteranernas förbund. Jag är inte tillräckligt insatt i det här för att veta, vad dessa konflikter gick ut på, men om det nu rör sig om att en av organisationerna var avsedd för arbetarklassen och den andra inte, tänker jag inte vara ett dugg förvånad.
Jalonen korostaa, että näitä veteraanimarsseja tosiaankin järjestettiin ja sai järjestää, ja niitä järjestettiin kyllä myös minun lapsuudessani 70-luvulla. Puheet siitä, kuinka Mannerheimin ristiä olisi pitänyt piilotella, ovat siis liioiteltuja. Veteraanithan eivät olleet mikään vainottu vähemmistö, vaan iso ja vaikutusvaltainen osa suomalaista yhteiskuntaa - lähes kaikki tiettyihin vuosikohortteihin kuuluvat suomalaismiehet olivat veteraaneja. Ei se mennyt niin, että olisi ollut esim. vasemmisto ja veteraanit kahtena täysin erillisenä ryhmänä, vaan oli veteraanit, jotka olivat poliittisesti yhtä jakautuneita kuin suomalaiset yleensäkin.
Jalonen betonar att några förbud mot att anordna dessa veteranmarscher inte förelåg, och dylika demonstrationståg förekom nog också i min barndom på sjuttiotalet. Påståendet att man kände sig tvungen att inte visa öppet sitt Mannerheimkors låter sålunda överdrivet. Veteranerna var ju inte någon förföljd minoritet, utan en stor och inflytelserik grupp i det finländska samhället - nästan alla finländska män som ingick i vissa årskohorter var veteraner. Vänstern och veteranerna var inte två separata entiteter, utan veteranerna var politiskt lika delade som finländarna i allmänhet.
Ja tähän jakaantuneisuuteen liittyy oleellisesti se Katja-Maria Miettusen ketju, jossa kerrotaan asunnottomien ja alkoholisoituneiden veteraanien kohtalosta. En muista millä foorumilla joku sanoi pari vuotta sitten jotain siitä, kuinka vuosikymmeniä sodan jälkeen hänen kotikaupunkinsa lähimetsissä oli suoranaisia sotaveteraani-ikäisten spurgukyliä, siis ihan kehitysmaatyylisiä känniläisen kohmeisilla ja epävarmoilla kourilla kyhättyjen hökkelien slummeja. Ja näitä tällaisia "asevelikyliä" oli varmaan useamman kuin yhden kaupungin liepeillä. Asunnottomat veteraanit olivat siis merkittävä ongelma.
Och den här tudelningen hänger tätt ihop med Katja-Maria Miettunens kedja av Twittermeddelanden, där hon redogör för bostadslösa och alkoholiserade veteraner och deras öde. Jag minns inte längre på vilket forum jag för ett par år sen läste en forummedlems minnen om hur det flera årtionden efter kriget i skogarna kring hans hemstad existerade ruckelslummar i värsta ulandsstil, bebodda av lodisar i krigsveteransåldern, som byggt upp sina kojor med egna darriga händer. Och man kan utgå från att det fanns flera städer omgivna av sådana här "vapenbrödrabyar". Bostadslösa veteraner utgjorde sålunda ett betydande samhällsproblem.
Miettunen nostaa oman ketjunsa aiheeksi Marraskuun liikkeen, joka perustettiin marraskuussa 1967 auttamaan työttömiä, syrjäytyneitä, mielenterveyspotilaita ja vankeja - edellä siteeraamani Hectorin kappale itse asiassa kuulostaa siltä, että sitä olisi innoittanut juuri Marraskuun liike. Sen perustivat nimenomaan ne nuoret radikaalit, joita jälkiviisaat nyt moittivat veteraanien halveksunnasta. Tästä tulee kuitenkin itselleni mieleen se Kari Suomalaisen pilapiirros, jossa nuoret pitävät mielenosoitusmarssia erilaisten vähemmistöryhmien puolesta - vankien puolesta, mielisairaiden puolesta, alkoholistien puolesta - ja marssin takana kulkee keski-ikäinen setä, jonka kyltissä lukee "Tavallisten kunnon kansalaisten puolesta".
Miettunens kedja av Twittermeddelanden handlar främst om Novemberrörelsen, som grundades i november 1967 för att erbjuda arbetslösa, marginaliserade, psykpatienter och fångar hjälp och lindring - Hectorlåten, som jag ovan citerat, låter faktiskt som om den hade inspirerats av just denna rörelse. Den startades av precis de unga radikaler som de efterkloka nu beskyller för förakt mot krigsveteraner. Jag känner mig dock här påmind om den karikatyr av Kari Suomalainen, där unga människor håller demonstration för allehanda minoritetsgrupper - fångar, psykiskt sjuka, alkoholister - och marschtåget beledsagas av en medelålders farbror med skylten "För vanliga anständiga medborgare".
Kaikesta päätellen pilapiirroksessa irvailtiin nimenomaan Marraskuun liikkeelle tai samantyyppisille aloitteille. Ei puhettakaan, että Kari olisi nähnyt ne nuorten radikaalien auttamat rappioalkoholistit omina sotakavereinaan. Ehei, eihän Kari nyt sentään mikään Jeesus ollut. Spurgut olivat spurguja, joiden kanssa kunnon kansalaiset eivät halunneet olla missään tekemisissä, vaikka spurgu ja kunnon kansalainen olisivatkin seisseet aikoinaan samassa rivissä neuvostoarmeijaa vastassa.
Av allt att döma gick karikatyren ut på att förlöjliga just Novemberrörelsen och liknande initiativ. Kari Suomalainen såg ingalunda de förfallna alkoholister som unga radikaler ville hjälpa som sina egna vapenbröder. Nähä, Kari var inte direkt någon Jesus. Lodisar var lodisar som anständiga skattebetalare inte ville bli sedda med, hur mycket lodisen och den laglydige medborgaren än hade kämpat tillsammans mot ryssen.
Syksyllä 1967 lehdistö kirjoitti Miettusen mukaan laajasti rappioalkoholistien ahdingosta ja kuolemanvaarasta kovilla pakkasilla, ja yleisessä tietoisuudessa ilmeni muutos: asunnottomia juoppoja ei enää nähty itse elämänsä sotkeneina, vaan yhteiskunnan kovien asenteiden uhreina. Mitä todennäköisimmin monet kirjoittajat myös näkivät yhteiskunnan kiittämättömyyttä siinä, että tällaiseen tilaan päätyi juuri sotaveteraaneja. Marraskuun liike syntyi vastauksena juuri tähän lehtikirjoitteluun. Liikkeen aloitteesta perustettiin uusi alkoholistien yömaja, Liekkihotelli, sittemmin nuorisomusiikin toimintakeskuksena, Lepakkoluolana, kuuluisaksi tulleeseen hylättyyn varastorakennuksen.
Under hösten 1967 rapporterade pressen enligt Miettunen omfattande om lodisarnas utsatta läge och om den dödsfara de befann sig i när det blev frostkallt, och det allmänna medvetandet genomgick en förändring: bostadslösa fyllon skuldbelades inte längre för tillståndet de befann sig i, utan kom att uppfattas som offer för samhällets hårdhjärtade attityder. Det är mycket sannolikt att många skribenter såg det som otacksamhet från samhällets sida att det var just krigsveteraner som hamnade i dylikt läge. Novemberrörelsen uppstod som ett svar på just dessa tidningsskriverier, och det var på rörelsens initiativ som det grundades ett nytt nattboende för alkoholister, Liekkihotelli, i en övergiven lagerbyggnad, senare känd som Lepakkoluola.
Miettunen mainitsee, että ao. vuonna Marraskuun liike järjesti myös itsenäisyyspäivän tilaisuuden asunnottomille alkoholisteille, joiden joukossa oli tietysti paljon sotaveteraaneja. Tilaisuus näytettiin televisiossa, jolloin se herätti paljon julkista närkästystä, ilmeisesti siksi, että ao. lähetysten katsottiin ihannoivan spurguja tai mahdollisesti leimaavan sotaveteraanit spurguiksi. Kuitenkin olisi voinut luulla olevan monesta näkökulmasta - ei vähiten kristillisestä, liikkuihan Jeesuskin oman aikansa hyljeksittyjen pultsarien joukossa - hyväksyttävää kiittää Suomen itsenäisyydestä juuri niitä rappioalkoholisteiksi päätyneitä "tuntemattomia sotilaita".
Miettunen påpekar att Novemberrörelsen samma år ordnade en självständighetsfest åt bostadslösa alkoholister, bland dem givetvis många krigsveteraner. Festen visades på teve och väckte en hel del offentlig förargelse, antagligen därför att sändningen ansågs idealisera lodisar eller kanske utmåla krigsveteranerna som lodisar. Ändå kunde man föreställa sig att det ur många synvinklar - inte minst ur den kristliga, som vi vet var det sin egen tids föraktade lodisar som Jesus mest umgicks med - vore acceptabelt att tacka just de där "okända soldater" som hamnat bland lodisarna för Finlands självständighet.
Johtopäätös on nähdäkseni, että vaikka "veteraaneja pilkkaava taistolainen" ei välttämättä ole täysin virheellinen tai valheellinen klisee, sen taakse on kuitenkin piilotettu joukoittain muita suomalaisen yhteiskunnan ristiriitoja, jotka olivat varsin usein veteraanien välisiä.
Slutsatsen är enligt min mening att klichén om "ungstalinisten som gör sig lustig över veteraner", även om den inte nödvändigtvis är helt fel- eller lögnaktig, tjänar till att dölja en hel del andra konflikter och motsättningar i det finländska samhället, också konflikter mellan olika grupper av veteraner.
