Venäjä ihmisjärjelle käsittämättömässä pahuudessaan ja murhanhimoisuudessaan on vienyt maailman taas kukonaskelen verran lähemmäksi ydinsotaa sulkemalla Kertšinsalmen ukrainalaisilta kauppalaivoilta. Tämä on ihan määritelmällisesti sotatoimi.
Ryssland har i sin för det mänskliga förnuftet obegripliga ondska och mordlystnad fört världen ett tuppfjät närmare kärnvapenkriget genom att stänga Kertjsundet för ukrainska handelsfartyg. Det här är praktiskt taget definitionen för en krigshandling.
Oletan, että Hommafoorumilla ja muissa äärioikeistolaisissa piireissä riemuitaan. Niiden mielestähän ydinsota on helvetin hyvä idea, koska se vituttaa vihervasemmistoa. Sitä paitsi fasistinen Venäjähän on heidän strateginen liittolaisensa.
Jag antar att extremhögern bl a på diskussionsforumet Homma mottar nyheten jublande. De tycker ju att kärnvapenkriget är en jättefin ide, eftersom det ogillas av grönvänstern. Dessutom är ju det fascistiska Ryssland deras strategiska allierade.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjän sodanhimo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjän sodanhimo. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 25. marraskuuta 2018
lauantai 12. marraskuuta 2016
Natsien hölmöilyjä poliittisen korrektiuden varjossa - Nazistiska dumheter i skuggan av den politiska korrektheten
Poliittinen korrektius tarkoittaa tunnetusti sitä, että kaikille vähänkin asioita seuranneille ilmiselvää asiaa ei saa viestimissä sanoa ääneen, koska siitä tulee ongelmia jonkin vaikutusvaltaisen poliittisen ryhmän kanssa. Koska perussuomalaiset ja maahanmuuttokriitikot, eli lyhyesti sanoen natsiterroristit, ovat tämän hetken Suomessa innokkain ryhmä uhkailemaan ja kiusaamaan mediaväkeä, poliittisen korrektiuden hallitseva muoto on se, jossa hyvitellään ja hyssytellään äärioikeistoa.
Begreppet politisk korrekthet betyder som bekant att det som alla som i någon mån följer med vad som händer anser självklart inte kan yttras öppet i medierna eftersom det blir bråk med någon inflytelserik politisk gruppering. I dag är det sannfinnarna och invandringskritikerna, eller för att uttrycka det kort och gott: de nazistiska terroristerna, som i Finland kommer med hotelser mot mediemurvlar. Sålunda är den förhärskande formen av politisk korrekthet den som tvingar oss att stryka extremhögern medhårs.
Natsiterroristit eli hompanssit eli persut eli maahanmuuttokriitikot sanovat olevansa "kansallismielisiä", ja heidän yhteistoimintamiehensä mediassa uskottelevat sekä itselleen että kansalle tuon porukan tosiaan ajavan Suomen ja suomalaisten etua isänmaallisesti - toki "suomalaisuuden" ahtaan etnisesti rajaten, mutta kuitenkin. Tyypillinen esimerkki tästä on Suomen kiistatta vastenmielisimmän toimittajan jankkaaminen siitä, kuinka "isänmaallisuus ei ole rasismia", mikä tietysti käytännössä on yritys pestä puhtaaksi natsiterroristeja ja selittää heidän räyhäämisensä legitiimiksi huoleksi isänmaasta. "Rasismi ei ole isänmaallisuutta" kuulostaisi jo paremmalta.
De nazistiska terroristerna, eller sannfinnarna, eller hommaiterna, eller invandringskritikerna kallar sig "nationellt sinnade", och deras kollaboratörer i medierna intalar både sig själva och folket att det där gänget verkligen fosterländskt försvarar Finlands och finnarnas sak - låt vara med en etniskt begränsad definition av det finska, men ändå. Ett typiskt exempel är hur Finlands obestridligt mest vämjeliga journalist upprepar hur "fosterländskhet inte är rasism", vilket givetvis i praktiken är ett sätt att rentvätta de nazistiska terroristerna och bortförklara deras excesser som legitim oro över fosterlandet. "Rasism är inte fosterländskhet" skulle låta betydligt bättre.
Mutta puhutaanpa siis isänmaallisuudesta. Viimeistään Trumpin vaalivoiton kommentit ovat osoittaneet, että natsiterroristeillamme ei ole isänmaallisuutta edes teeskentelyn verran. Tarkalleen ainoa asia, joka heitä motivoi, on halu "itkettää suvakkeja". Isänmaan edusta ja vaikkapa maanpuolustuksen tarpeista he paskat nakkaavat. Trump voitti vaalit, eikä edes millään jytkyllä, vaan täysin vaalimatemaattisella tuurilla, koska Clinton sai niukan ääntenenemmistön. Tämänkin natsiterroristit, persut eli maahanmuuttokriitikot toki laskivat kansan antamaksi ylivoimaiseksi mandaatiksi. Trumpin kriitikkoja he tietenkin luonnehtivat vasemmistolaisiksi ja sosialisteiksi.
Men låt oss alltså tala om fosterländskhet. Extremhögerns reaktioner på Trumps valseger har åter en gång bevisat, att våra nazistiska terrorister inte längre ens orkar låtsas vara fosterländska. Deras enda motiv förefaller vara "att få tolerantian att gråta". Fosterlandets och försvarsmaktens bästa skiter de i. Trump segrade i valet, inte ens med någon skrällseger, utan endast genom ett valmatematiskt lyckokast, eftersom Clinton fick en knapp röstmajoritet. Även detta räknade de nazistiska terroristerna, sannfinnarna eller invandringskritikerna dock som ett mäktigt mandat av folket. Trumpkritikerna karaktäriserade de som vänstersinnade och socialister.
Itse asiassa synkimmät kommentit Trumpin vaalivoitosta esitti Anne Applebaum. Kuka Applebaum? No tietysti sama täti, joka on kirjoittanut ensimmäisen merkittävän Neuvostoliiton keskitysleirien historian; toinen hänen teoksistaan käsittelee sitä, miten kommunistit ottivat vallan itäeurooppalaisissa maissa 1940-luvun lopussa. Useampi kuin yksi tuntemani vasemmistolainen pitää Applebaumia oikeistopropagandistina, hyvä jollei fasistina. Hän on naimisissa Puolan entisen ulkoministerin kanssa, joka kuuluu lähinnä kristillisdemokraattiseen, maltillisen konservatiiviseen Platforma Obywatelska -puolueeseen. Applebaumia ei voi luonnehtia "vasemmistolaiseksi" eikä "sosialistiksi" missään järjellisessä merkityksessä, mutta hän julisti dramaattisin sanoin, että Trumpin vaalivoitto vaarantaa juuri sen demokratian, jonka puolesta itäeurooppalaiset taistelivat ilman väkivaltaa ja valheita vuonna 1989.
De dystraste kommentarerna om Trumps valseger härstammar faktiskt från Anne Applebaum. Vem är det, frågar ni. Det är hon som skrivit den första riktiga historieboken om tvångsarbetslägren i Sovjetunionen; en annan av hennes böcker beskriver det kommunistiska maktövertagandet i Östeuropa strax efter andra världskriget. Jag känner många vänstermänniskor som inte drar sig för att kalla henne högerpropagandist och fascist. Hon är gift med en före detta polsk utrikesminister som representerar det snarast kristdemokratiska, moderat konservativa partiet Platforma Obywatelska. Applebaum kan inte i någon vettig bemärkelse karaktäriseras som "vänstervriden" eller "socialist", men hon förkunnade i dramatiska ordalag att Trumps valseger äventyrar precis den demokrati som östeuropéerna utan våld och lögner kämpade för år 1989.
Trumpin suusta on kampanjan aikana pullahtanut sellaisia sammakoita, että oksat pois, ja suurimman osan aikaa hän on sanonut kaikille mitä nämä haluavat kuulla vaikka olisi edellisenä päivänä luvannut päinvastaista. Vertailukohta on siis pikemminkin Karl Lueger kuin Adolf Hitler. On hänellä kuitenkin ollut melko selkeä linja monenkin asian suhteen. Suomen turvallisuuden kannalta oleellista on, että hän on suhtautunut penseästi maansa rooliin Euroopan turvallisuuden takaajana ja antanut ymmärtää olevansa mielistyneempi Putiniin. Putin taas haikailee uutta etupiirijakoa ja Molotov-Ribbentrop-sopimusta, ja Trump tuntuu olevan sellaiseen halukas partneri.
Trump har under valkampanjen kläckt ur sig sådana grodor att det förslår, och för det mesta har han sagt alla vad de vill höra även om han dessförinnan lovat det precis motsatta till en annan publik. Han kan sålunda snarare jämföras med Karl Lueger än med Adolf Hitler. Men i vissa frågor har han nog en rätt entydig linje. Vad gäller Finlands säkerhet är det relevant att han inte precis är entusiastisk över sitt lands roll som garant för Europas säkerhet och att han helst vill göra geschäft med Putin. Putin trängtar efter en ny indelning i intressesfärer och ett nytt stormaktskontrakt i stil med Molotov-Ribbentroppakten, och Trump förefaller vara villig att göra honom till lags.
Toisin sanoen on aivan mahdollista, että se paljon puhuttu Nato-optio menetetään, koska pian ei enää ole Natoa johon liittyä. Sen jälkeen Venäjän asevoimat saavatkin marssikäskyn ja tramppaavat Suomeen sankoin joukoin, eivätkä sitten lähde maasta kulumallakaan, mitä nyt vähän naisia raiskaavat ja ohikulkijoita teurastavat, kuten miehitysjoukot tapaavat tehdä. Tietenkin heillä on silloin tukenaan kaikenlaisia rajat kiinni -aktivisteja ja muita kotosuomalaisia pienten vihreiden miesten osastoja.
Det här innebär att vi kanske snart förlorar den Natooption som det snackas så mycket om, eftersom de snart inte kommer att finnas någon Nato att ansluta sig till. Sen får de väpnade styrkorna i Ryssland marschorder och trampar in i Finland i massiva skaror, och därefter kommer de inte att åka tillbaka, de stannar kvar för att våldta kvinnor, slakta ned förbipasserande i förbigående och överhuvudtaget göra vad ockupationstrupper brukar. Naturligtvis med flankstöd av allehanda inhemska aktivister t ex från Folkrörelsen Stäng gränserna och andra organisationer för kandidater till små gröna män.
Kun turvallisuuspoliittisen keskustelumme perusliikuttaja Janne "Rysky" Riiheläinen ilmaisi huolensa tästä turvallisuustilanteen muuttumisesta, puolustusministerin avustaja Petteri Leino piti hänen huoltaan pilkkanaan esittäen sen vain vaaleissa tappiolle jääneen urputuksena. Samainen Petteri Leino on myös sanonut venäläisten agenttien uhkailemalle suomalaiselle aktivistille Mikael Storsjölle jota kuinkin niin, että "KGB:n voima ulottuu kaikkialle, halusi sitä tai ei, eikä sitä kannata haastaa".
När Janne "Rysky" Riiheläinen, primus motor för all säkerhetspolitisk diskussion i dagens Finland, yttrade sin oro över denna förändring i vår säkerhetssituation, gjorde sig försvarsministerns assistent Petteri Leino lustig över hans oro och framställde det som typiskt gnäll efter ett valförlust. Samme Petteri Leino sade förresten också till Mikael Storsjö, en finländsk aktivist som trakasserats av ryska agenter, ungefär att KGBs makt når överallt, ville man det eller inte, och att det inte lönar sig att utmana denna makt.
Kuten aiemminkin olen todennut, tällä asenteella Leino voisi yhtä hyvin sanoa, että maanpuolustus on turhaa, koska Venäjän armeijaa on turha uhmata. Samanlaista retoriikkaa itänaapurin voittamattomuudesta muuten viljeltiin myös 70-luvulla, vasemmistolaisen kaunopuheisuuden kulta-aikana. Persut, jotka ovat menestyneet leimaamalla kaikki muut taistolaisiksi, ovat siis omaksuneet vasemmistolaisen maanpuolustusnihilismin kokonaisuudessaan. Postmoderniksi on meininki mennyt.
Som jag tidigare konstaterat kunde Leino med den här attityden lika gärna säga att försvarsmakten inte behövs till något eftersom det inte lönar sig att trotsa ryska armén. Liknande retorik om den obesegrade östra grannen förekom förresten även på sjuttitalet, under den vänstersinnade vältalighetens gyllene tidevarv. Sannfinnarna, som fått sina största framgångar genom att utmåla alla andra som stalinister, har alltså gjort den vänsterfärgade försvarsnihilismen helt och hållet till sin egen. Det här är minsann postmodernt om något.
Meillä on siis puolustusministeriötä johtamassa sellaista väkeä, jonka mielestä Yhdysvaltain vaalituloksen turvallisuuspoliittiset implikaatiot Suomelle ovat yhdentekeviä. Pääasia on, että päästään näyttämään keskisormea "suvakeille". Ja "suvakkeihin" luetaan tässä yhteydessä myös kaikki Natoa kannattavat aktiiviupseerit. Siis puolustusministeriön johdossa pidetään pilkkana omaa hallinnonalaa, isänmaan puolustajia.
Vårt försvarsministerium leds alltså av såna figurer som inte alls bryr sig om det amerikanska presidentvalets säkerhetspolitiska implikationer. Huvudsaken är att få visa fingret för "pk-vänstern". I det här sammanhanget är det också alla natovänliga aktiva officerare som klassas som "pk-vänster". I ministeriets ledning gör man sig alltså lustiga över den egna branschen inom staten, över fosterlandets försvarare.
Miten on, toimittajat, jos vaikka sovittaisiin, että lakkaatte uskomasta persujen löpinään, kun nämä väittävät olevansa ainoa "isänmaallinen" puolue? Ai, ette lakkaa? Koska haluatte olla poliittisesti korrekteja äärioikeistoa kohtaan? Asia selvä. Eihän se Hugenberg minunkaan sallinut kertoa totuutta.
Hur är det, journalister: borde ni inte sluta tro det där pladdret om att vara det enda "fosterländska" partiet som sannfinnarna håller på med? Jasså ni slutar inte? Därför att ni vill vara politiskt korrekta gentemot extremhögern? För all del. Hugenberg tillät ju inte heller mig att säga sanningen.
Tietenkin Trumpin voittoa on ylistänyt myös Jussi Halla-aho, jonka puheenvuoro sinänsä oli täysin ennalta arvattavaa löpinää. Konteksti kiinnostaa huomattavasti enemmän. Tässä tapauksessa konteksti on se, että Halla-aho aikoinaan perusteli äärioikeistolaisia vakaumuksiaan ja demarivihaansa vetoamalla Mauno Koiviston aikoinaan presidenttinä osoittamaan nuivuuteen Baltian maiden itsenäisyystaistelua kohtaan.
Naturligtvis har även den finska extremhögerns avgudade ledare Jussi Halla-aho prisat Trumps valseger. Hans yttrande innehöll ingenting man inte kunde gissa på förhand, men det är ju mest sammanhanget som intresserar. I det här fallet är kontexten att Halla-aho på sin tid motiverade sina högerextrema övertygelser och sitt hat på socialdemokraterna med en hänvisning till den avoga inställning som den socialdemokratiske presidenten Mauno Koivisto på sin tid visade mot de baltiska ländernas självständighetssträvanden.
Nyt sitten Jussi-poika kavereineen ilkkuu kaikkia Trumpin arvostelijoita suvakeiksi ja itkupilliliberaaleiksi - jättäen täysin huomiotta esimerkiksi virolaisten aiheellisen huolen isänmaansa tulevaisuudesta. Mutta kai se sitten on niin että kun demari sen tekee, se on hirveä rikos ihmiskuntaa vastaan, kun oikeistopopulisti sen tekee, se on epäoleellista, koska oikeistopopulisti on joka tapauksessa Halla-ahon ja hänen aateveljiensä sankari.
Nu skäller Halla-aho och hans kompisar ut alla Trumpkritiker som toleransfanatiker och gråtfärdiga liberaler - och struntar blankt t ex i esternas motiverade oro över sitt lands framtid. Men antagligen är det så att samma sak som är ett hemskt brott mot mänskligheten när en sosse gör det blir helt irrelevant när en högerpopulist gör det, eftersom högerpopulisten under alla omständigheter är en hjälte i halla-ahoiternas ögon.
Samalla Halla-aho tietysti osoittaa aikoinaan osallistuneensa Ukrainaa tukevaan mielenosoitukseen täysin laskelmoidusti ja ilman mitään syvempää vakaumusta. Isänmaansa puolesta kaatuvat ukrainalaiset sotilaat - joilla on koko maailman syy pelätä Ukrainan jäävän nyt vaille USA:n tukea ja joutuvan lopulta takaisin Venäjän ikeeseen - ovat hänelle viime kädessä yhtä arvottomia ja pilkattavia kuin muutkin "sosialistit", jotka pitävät Trumpin valintaa omana tappionaan.
Samtidigt bevisar Halla-aho givetvis att han på sin tid deltog i stödsdemonstrationen för Ukraina rent beräknande och utan någon djupare övertygelse. De ukrainska soldater som nu blöder för sitt fosterland har alla skäl i världen att vara rädda om Ukraina som under Trump kommer att förlora Förenta Staternas stöd och till slut underkastas det gamla ryska oket. Men för Halla-aho är de i sista hand precis lika värdelösa och föraktliga som alla andra "socialister", dvs alla som ser Trumps seger som en förlust för sig själva.
Sinänsähän kaikki tämä on aivan normimeininkiä äärioikeistossa eli persuissa. Kuten tiedämme, siinä porukassa on rapajuoppoja ja raiskaajia jotka esiintyvät kristillisinä raittiuden ystävinä ja naisten suojelijoina pahoilta muslimeilta. Miksei siellä sitten olisi myös isänmaallisuudellaan leveileviä asehulluja, jotka käytännössä halveksivat niin armeijaa, veteraaneja kuin itäeurooppalaisia maitakin?
I och för sig är det här ingenting avvikande inom extremhögern, eller sannfinnarna. Som vi vet befolkas denna subkultur av suputer och våldtäktsmän som säger sig vara kristliga nykterhetsvänner och försvara kvinnor mot onda muslimer. Varför skulle där inte finnas också vapentokar som skryter om hur fosterländska de är men som i praktiken föraktar såväl armén, veteranerna som de östeuropeiska länderna?
Begreppet politisk korrekthet betyder som bekant att det som alla som i någon mån följer med vad som händer anser självklart inte kan yttras öppet i medierna eftersom det blir bråk med någon inflytelserik politisk gruppering. I dag är det sannfinnarna och invandringskritikerna, eller för att uttrycka det kort och gott: de nazistiska terroristerna, som i Finland kommer med hotelser mot mediemurvlar. Sålunda är den förhärskande formen av politisk korrekthet den som tvingar oss att stryka extremhögern medhårs.
Natsiterroristit eli hompanssit eli persut eli maahanmuuttokriitikot sanovat olevansa "kansallismielisiä", ja heidän yhteistoimintamiehensä mediassa uskottelevat sekä itselleen että kansalle tuon porukan tosiaan ajavan Suomen ja suomalaisten etua isänmaallisesti - toki "suomalaisuuden" ahtaan etnisesti rajaten, mutta kuitenkin. Tyypillinen esimerkki tästä on Suomen kiistatta vastenmielisimmän toimittajan jankkaaminen siitä, kuinka "isänmaallisuus ei ole rasismia", mikä tietysti käytännössä on yritys pestä puhtaaksi natsiterroristeja ja selittää heidän räyhäämisensä legitiimiksi huoleksi isänmaasta. "Rasismi ei ole isänmaallisuutta" kuulostaisi jo paremmalta.
De nazistiska terroristerna, eller sannfinnarna, eller hommaiterna, eller invandringskritikerna kallar sig "nationellt sinnade", och deras kollaboratörer i medierna intalar både sig själva och folket att det där gänget verkligen fosterländskt försvarar Finlands och finnarnas sak - låt vara med en etniskt begränsad definition av det finska, men ändå. Ett typiskt exempel är hur Finlands obestridligt mest vämjeliga journalist upprepar hur "fosterländskhet inte är rasism", vilket givetvis i praktiken är ett sätt att rentvätta de nazistiska terroristerna och bortförklara deras excesser som legitim oro över fosterlandet. "Rasism är inte fosterländskhet" skulle låta betydligt bättre.
Mutta puhutaanpa siis isänmaallisuudesta. Viimeistään Trumpin vaalivoiton kommentit ovat osoittaneet, että natsiterroristeillamme ei ole isänmaallisuutta edes teeskentelyn verran. Tarkalleen ainoa asia, joka heitä motivoi, on halu "itkettää suvakkeja". Isänmaan edusta ja vaikkapa maanpuolustuksen tarpeista he paskat nakkaavat. Trump voitti vaalit, eikä edes millään jytkyllä, vaan täysin vaalimatemaattisella tuurilla, koska Clinton sai niukan ääntenenemmistön. Tämänkin natsiterroristit, persut eli maahanmuuttokriitikot toki laskivat kansan antamaksi ylivoimaiseksi mandaatiksi. Trumpin kriitikkoja he tietenkin luonnehtivat vasemmistolaisiksi ja sosialisteiksi.
Men låt oss alltså tala om fosterländskhet. Extremhögerns reaktioner på Trumps valseger har åter en gång bevisat, att våra nazistiska terrorister inte längre ens orkar låtsas vara fosterländska. Deras enda motiv förefaller vara "att få tolerantian att gråta". Fosterlandets och försvarsmaktens bästa skiter de i. Trump segrade i valet, inte ens med någon skrällseger, utan endast genom ett valmatematiskt lyckokast, eftersom Clinton fick en knapp röstmajoritet. Även detta räknade de nazistiska terroristerna, sannfinnarna eller invandringskritikerna dock som ett mäktigt mandat av folket. Trumpkritikerna karaktäriserade de som vänstersinnade och socialister.
Itse asiassa synkimmät kommentit Trumpin vaalivoitosta esitti Anne Applebaum. Kuka Applebaum? No tietysti sama täti, joka on kirjoittanut ensimmäisen merkittävän Neuvostoliiton keskitysleirien historian; toinen hänen teoksistaan käsittelee sitä, miten kommunistit ottivat vallan itäeurooppalaisissa maissa 1940-luvun lopussa. Useampi kuin yksi tuntemani vasemmistolainen pitää Applebaumia oikeistopropagandistina, hyvä jollei fasistina. Hän on naimisissa Puolan entisen ulkoministerin kanssa, joka kuuluu lähinnä kristillisdemokraattiseen, maltillisen konservatiiviseen Platforma Obywatelska -puolueeseen. Applebaumia ei voi luonnehtia "vasemmistolaiseksi" eikä "sosialistiksi" missään järjellisessä merkityksessä, mutta hän julisti dramaattisin sanoin, että Trumpin vaalivoitto vaarantaa juuri sen demokratian, jonka puolesta itäeurooppalaiset taistelivat ilman väkivaltaa ja valheita vuonna 1989.
De dystraste kommentarerna om Trumps valseger härstammar faktiskt från Anne Applebaum. Vem är det, frågar ni. Det är hon som skrivit den första riktiga historieboken om tvångsarbetslägren i Sovjetunionen; en annan av hennes böcker beskriver det kommunistiska maktövertagandet i Östeuropa strax efter andra världskriget. Jag känner många vänstermänniskor som inte drar sig för att kalla henne högerpropagandist och fascist. Hon är gift med en före detta polsk utrikesminister som representerar det snarast kristdemokratiska, moderat konservativa partiet Platforma Obywatelska. Applebaum kan inte i någon vettig bemärkelse karaktäriseras som "vänstervriden" eller "socialist", men hon förkunnade i dramatiska ordalag att Trumps valseger äventyrar precis den demokrati som östeuropéerna utan våld och lögner kämpade för år 1989.
Trumpin suusta on kampanjan aikana pullahtanut sellaisia sammakoita, että oksat pois, ja suurimman osan aikaa hän on sanonut kaikille mitä nämä haluavat kuulla vaikka olisi edellisenä päivänä luvannut päinvastaista. Vertailukohta on siis pikemminkin Karl Lueger kuin Adolf Hitler. On hänellä kuitenkin ollut melko selkeä linja monenkin asian suhteen. Suomen turvallisuuden kannalta oleellista on, että hän on suhtautunut penseästi maansa rooliin Euroopan turvallisuuden takaajana ja antanut ymmärtää olevansa mielistyneempi Putiniin. Putin taas haikailee uutta etupiirijakoa ja Molotov-Ribbentrop-sopimusta, ja Trump tuntuu olevan sellaiseen halukas partneri.
Trump har under valkampanjen kläckt ur sig sådana grodor att det förslår, och för det mesta har han sagt alla vad de vill höra även om han dessförinnan lovat det precis motsatta till en annan publik. Han kan sålunda snarare jämföras med Karl Lueger än med Adolf Hitler. Men i vissa frågor har han nog en rätt entydig linje. Vad gäller Finlands säkerhet är det relevant att han inte precis är entusiastisk över sitt lands roll som garant för Europas säkerhet och att han helst vill göra geschäft med Putin. Putin trängtar efter en ny indelning i intressesfärer och ett nytt stormaktskontrakt i stil med Molotov-Ribbentroppakten, och Trump förefaller vara villig att göra honom till lags.
Toisin sanoen on aivan mahdollista, että se paljon puhuttu Nato-optio menetetään, koska pian ei enää ole Natoa johon liittyä. Sen jälkeen Venäjän asevoimat saavatkin marssikäskyn ja tramppaavat Suomeen sankoin joukoin, eivätkä sitten lähde maasta kulumallakaan, mitä nyt vähän naisia raiskaavat ja ohikulkijoita teurastavat, kuten miehitysjoukot tapaavat tehdä. Tietenkin heillä on silloin tukenaan kaikenlaisia rajat kiinni -aktivisteja ja muita kotosuomalaisia pienten vihreiden miesten osastoja.
Det här innebär att vi kanske snart förlorar den Natooption som det snackas så mycket om, eftersom de snart inte kommer att finnas någon Nato att ansluta sig till. Sen får de väpnade styrkorna i Ryssland marschorder och trampar in i Finland i massiva skaror, och därefter kommer de inte att åka tillbaka, de stannar kvar för att våldta kvinnor, slakta ned förbipasserande i förbigående och överhuvudtaget göra vad ockupationstrupper brukar. Naturligtvis med flankstöd av allehanda inhemska aktivister t ex från Folkrörelsen Stäng gränserna och andra organisationer för kandidater till små gröna män.
Kun turvallisuuspoliittisen keskustelumme perusliikuttaja Janne "Rysky" Riiheläinen ilmaisi huolensa tästä turvallisuustilanteen muuttumisesta, puolustusministerin avustaja Petteri Leino piti hänen huoltaan pilkkanaan esittäen sen vain vaaleissa tappiolle jääneen urputuksena. Samainen Petteri Leino on myös sanonut venäläisten agenttien uhkailemalle suomalaiselle aktivistille Mikael Storsjölle jota kuinkin niin, että "KGB:n voima ulottuu kaikkialle, halusi sitä tai ei, eikä sitä kannata haastaa".
När Janne "Rysky" Riiheläinen, primus motor för all säkerhetspolitisk diskussion i dagens Finland, yttrade sin oro över denna förändring i vår säkerhetssituation, gjorde sig försvarsministerns assistent Petteri Leino lustig över hans oro och framställde det som typiskt gnäll efter ett valförlust. Samme Petteri Leino sade förresten också till Mikael Storsjö, en finländsk aktivist som trakasserats av ryska agenter, ungefär att KGBs makt når överallt, ville man det eller inte, och att det inte lönar sig att utmana denna makt.
Kuten aiemminkin olen todennut, tällä asenteella Leino voisi yhtä hyvin sanoa, että maanpuolustus on turhaa, koska Venäjän armeijaa on turha uhmata. Samanlaista retoriikkaa itänaapurin voittamattomuudesta muuten viljeltiin myös 70-luvulla, vasemmistolaisen kaunopuheisuuden kulta-aikana. Persut, jotka ovat menestyneet leimaamalla kaikki muut taistolaisiksi, ovat siis omaksuneet vasemmistolaisen maanpuolustusnihilismin kokonaisuudessaan. Postmoderniksi on meininki mennyt.
Som jag tidigare konstaterat kunde Leino med den här attityden lika gärna säga att försvarsmakten inte behövs till något eftersom det inte lönar sig att trotsa ryska armén. Liknande retorik om den obesegrade östra grannen förekom förresten även på sjuttitalet, under den vänstersinnade vältalighetens gyllene tidevarv. Sannfinnarna, som fått sina största framgångar genom att utmåla alla andra som stalinister, har alltså gjort den vänsterfärgade försvarsnihilismen helt och hållet till sin egen. Det här är minsann postmodernt om något.
Meillä on siis puolustusministeriötä johtamassa sellaista väkeä, jonka mielestä Yhdysvaltain vaalituloksen turvallisuuspoliittiset implikaatiot Suomelle ovat yhdentekeviä. Pääasia on, että päästään näyttämään keskisormea "suvakeille". Ja "suvakkeihin" luetaan tässä yhteydessä myös kaikki Natoa kannattavat aktiiviupseerit. Siis puolustusministeriön johdossa pidetään pilkkana omaa hallinnonalaa, isänmaan puolustajia.
Vårt försvarsministerium leds alltså av såna figurer som inte alls bryr sig om det amerikanska presidentvalets säkerhetspolitiska implikationer. Huvudsaken är att få visa fingret för "pk-vänstern". I det här sammanhanget är det också alla natovänliga aktiva officerare som klassas som "pk-vänster". I ministeriets ledning gör man sig alltså lustiga över den egna branschen inom staten, över fosterlandets försvarare.
Miten on, toimittajat, jos vaikka sovittaisiin, että lakkaatte uskomasta persujen löpinään, kun nämä väittävät olevansa ainoa "isänmaallinen" puolue? Ai, ette lakkaa? Koska haluatte olla poliittisesti korrekteja äärioikeistoa kohtaan? Asia selvä. Eihän se Hugenberg minunkaan sallinut kertoa totuutta.
Hur är det, journalister: borde ni inte sluta tro det där pladdret om att vara det enda "fosterländska" partiet som sannfinnarna håller på med? Jasså ni slutar inte? Därför att ni vill vara politiskt korrekta gentemot extremhögern? För all del. Hugenberg tillät ju inte heller mig att säga sanningen.
Tietenkin Trumpin voittoa on ylistänyt myös Jussi Halla-aho, jonka puheenvuoro sinänsä oli täysin ennalta arvattavaa löpinää. Konteksti kiinnostaa huomattavasti enemmän. Tässä tapauksessa konteksti on se, että Halla-aho aikoinaan perusteli äärioikeistolaisia vakaumuksiaan ja demarivihaansa vetoamalla Mauno Koiviston aikoinaan presidenttinä osoittamaan nuivuuteen Baltian maiden itsenäisyystaistelua kohtaan.
Naturligtvis har även den finska extremhögerns avgudade ledare Jussi Halla-aho prisat Trumps valseger. Hans yttrande innehöll ingenting man inte kunde gissa på förhand, men det är ju mest sammanhanget som intresserar. I det här fallet är kontexten att Halla-aho på sin tid motiverade sina högerextrema övertygelser och sitt hat på socialdemokraterna med en hänvisning till den avoga inställning som den socialdemokratiske presidenten Mauno Koivisto på sin tid visade mot de baltiska ländernas självständighetssträvanden.
Nyt sitten Jussi-poika kavereineen ilkkuu kaikkia Trumpin arvostelijoita suvakeiksi ja itkupilliliberaaleiksi - jättäen täysin huomiotta esimerkiksi virolaisten aiheellisen huolen isänmaansa tulevaisuudesta. Mutta kai se sitten on niin että kun demari sen tekee, se on hirveä rikos ihmiskuntaa vastaan, kun oikeistopopulisti sen tekee, se on epäoleellista, koska oikeistopopulisti on joka tapauksessa Halla-ahon ja hänen aateveljiensä sankari.
Nu skäller Halla-aho och hans kompisar ut alla Trumpkritiker som toleransfanatiker och gråtfärdiga liberaler - och struntar blankt t ex i esternas motiverade oro över sitt lands framtid. Men antagligen är det så att samma sak som är ett hemskt brott mot mänskligheten när en sosse gör det blir helt irrelevant när en högerpopulist gör det, eftersom högerpopulisten under alla omständigheter är en hjälte i halla-ahoiternas ögon.
Samalla Halla-aho tietysti osoittaa aikoinaan osallistuneensa Ukrainaa tukevaan mielenosoitukseen täysin laskelmoidusti ja ilman mitään syvempää vakaumusta. Isänmaansa puolesta kaatuvat ukrainalaiset sotilaat - joilla on koko maailman syy pelätä Ukrainan jäävän nyt vaille USA:n tukea ja joutuvan lopulta takaisin Venäjän ikeeseen - ovat hänelle viime kädessä yhtä arvottomia ja pilkattavia kuin muutkin "sosialistit", jotka pitävät Trumpin valintaa omana tappionaan.
Samtidigt bevisar Halla-aho givetvis att han på sin tid deltog i stödsdemonstrationen för Ukraina rent beräknande och utan någon djupare övertygelse. De ukrainska soldater som nu blöder för sitt fosterland har alla skäl i världen att vara rädda om Ukraina som under Trump kommer att förlora Förenta Staternas stöd och till slut underkastas det gamla ryska oket. Men för Halla-aho är de i sista hand precis lika värdelösa och föraktliga som alla andra "socialister", dvs alla som ser Trumps seger som en förlust för sig själva.
Sinänsähän kaikki tämä on aivan normimeininkiä äärioikeistossa eli persuissa. Kuten tiedämme, siinä porukassa on rapajuoppoja ja raiskaajia jotka esiintyvät kristillisinä raittiuden ystävinä ja naisten suojelijoina pahoilta muslimeilta. Miksei siellä sitten olisi myös isänmaallisuudellaan leveileviä asehulluja, jotka käytännössä halveksivat niin armeijaa, veteraaneja kuin itäeurooppalaisia maitakin?
I och för sig är det här ingenting avvikande inom extremhögern, eller sannfinnarna. Som vi vet befolkas denna subkultur av suputer och våldtäktsmän som säger sig vara kristliga nykterhetsvänner och försvara kvinnor mot onda muslimer. Varför skulle där inte finnas också vapentokar som skryter om hur fosterländska de är men som i praktiken föraktar såväl armén, veteranerna som de östeuropeiska länderna?
maanantai 8. elokuuta 2016
Komentoketju Kremlistä katurasisteihin - Kommandokedjan från Kreml till gaturasister
Viran puolesta totean tässä, että Venäjän ja rasistiemme väliset yhteydet ovat taas kerran selkiytyneet. Rajat kiinni -liikkeen johtaja Marco de Wit on nimittäin julkaissut liikkeen blogisivuilla (kansanliike.net) kirjoituksen, joka alkaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä Iltalehden toimittaja Nina Leinosta vastaan, mutta muuttuu sitten Itä-Ukrainan venäläisten tasavaltojen ylistämiseksi. Suuri osa kirjoituksesta käsittelee turistimatkaa Donbassiin, jonka oppaana on tietysti toiminut Venäjän disinformaation tunnettu levittäjä Suomessa, itse Janus Putkonen. Ohessa jutun sisältämää kuvamateriaalia.
Tämä kuva esittelee suomalaista turistiryhmää, jonka mukana de Wit antaa ymmärtää liikkuneensa.
Kirjoittaja on liittänyt tekstiin videolinkin mm. Ukrainaa vastaan taistelevan suomalaisen vapaaehtoisen Petri Viljakaisen haastatteluun. Esiintyäkseen objektiivisena tarkkailijana de Wit myöntää Viljakaisella olevan oma ideologinen ketunhäntänsä kainalossa, mutta korostaa Viljakaisen "kertovan hyvin avoimesti kokemuksistaan", ts. olevan mielenkiintoinen lähde. Sitä mahdollisuutta de Wit ei tietysti edes pohdi, että Viljakainen voisi olla enemmän propagandasoturi kuin kenttätaistelija ja että hänen "kokemuksensa" voisivat olla pelletasavallan propaganda-aparaatin poikien keksimiä satuja ja tarinoita.
Etäännyttääkseen juttuaan politiikasta de Wit on koettanut sisällyttää siihen myös turistinäkökulman: paikallisen ravintolan ruokalistaa esitellen hän korostaa halpoja hintoja. Kovin uskottavaa matkailukohdetta hänkään ei Donetskista saa: ilmeisesti kaupungissa ei ole muuta tekemistä kuin syödä halpoja bisneslounaita ja kulkea Janus Putkosen opastamana pitkin kaupunkia kuuntelemassa "kansantasavallan" propagandaa. No, Donetsk on lähinnä teollisuuskaupunki, eikä sellaisissa paljon näkemistä ole; mutta olisi luullut de Witin yrittävän edes vähän paremmin.
On tietysti omalla tavallaan mielenkiintoista että isännät eivät ilmeisesti kertoneet kävijöille Donetskin historiasta. Kaupungin on näet alkujaan perustanut brittiliikemies nimeltä Hughes, ja alun perin sen nimi olikin Juzovka (tai ukrainaksi Juzivka) - siis Hughesovka. Mutta venäläisen nationalistin on vaikea hyväksyä sitä, että hänen maallaan (joksi hän tietysti lukee myös Donetskin) olisi pitkä historia talousyhteistyöstä länsiliikemiesten kanssa.
Jutun loppupuolella de Wit aloittaa taas hyökkäyksensä Leinosta ja koko valtavirtamediaa vastaan soimaten sitä kansallismielisyyden mollaajaksi ja valitellen asiattomista rasismisyytöksistä. Minä haluaisin kyllä tietää, mitä tekemistä tällä Venäjän kanssa flirttailulla on "kansallismielisyyden" kanssa minkään järjellisen määritelmän mukaan. Yhtä kiintoisaa olisi tietää, millä logiikalla ukrainalaisten halu puhua, kirjoittaa ja kehittää omaa kieltään ja opettaa sitä muillekin ei sitten olekaan hyvää ja kannatettavaa "kansallismielisyyttä".
Janus Putkosen yhteydet Venäjän tiedustelupalveluihin ovat muuten hiljattain yksiselitteisesti paljastuneet, kuten mm. Euromaidan Press Ukrainassa on raportoinut. Yhteydet paljastavaa aineistoa on levittänyt mm. Twitter-tili Verkkomeedio. Enää ei siis kyse ole pelkästä spekulaatioista, eikä Putkosen taholta pelkistä sympatioista. Kun Marco de Wit, Rajat kiinni -liikkeen johtaja, on yhteistyössä tällaisen kaverin kanssa, ei ole mitenkään liioiteltua pitää liikettä kaduillamme tallustelevana Venäjän armeijana - eikä sen mielenosoitusoikeutta suojelevia poliiseja ole aivan epäoikeudenmukaista kutsua Venäjän yhteistoimintamiehiksi.
Kaikenlainen löpinä isänmaallisuudesta, maahanmuuttokriittisyydestä ja kansallismielisyydestä on tietysti viime kädessä vain Venäjän rekrytointistrategia. Näillä iskusanoilla aivopestään rajakit, maahanmuuttokriitikot ja muu vastaava äärioikeistoaines suhtautumaan epäluottamuksella omaan maahansa, omaan kansaansa, omiin päättäjiinsä ja omakielisiin viestimiinsä. Ainoa, johon luotetaan, on oma porukka ja oman porukan erityisyyden tunnetta ruokkivat propagandajulkaisut, kuten MV-lehti.
Sitten kun käsky käy tarttua dum-dum-luodeilla ladattuun konetuliaseeseen ja taistella sillä Venäjän puolesta Suomen viranomaisia vastaan, niin senhän tämä porukka varmasti tekee. Siinä vaiheessa se nimittäin on niin syvällä omassa vaihtoehtomaailmassaan, että pitää Venäjän puolesta taistelemista oikeana isänmaallisuutena ja koko muuta Suomea pettureina.
Å tjänstens vägnar konstaterar jag här att det blivit mera klarhet i frågan om hur täta förbindelser våra rasister har med Ryssland. Ledaren för "folkrörelsen Stäng gränserna" Marco de Wit har nämligen på rörelsens bloggsidor (kansanliike.net) offentliggjort en drapa som börjar som ett personligt påhopp på redaktör Nina Leinonen på tidningen Iltalehti men som sedan går över till att prisa de ryska pseudorepublikerna i östra Ukraina. För det mesta handlar drapan om författarens turistbesök till Donbass, där det givetvis varit självaste Janus Putkonen, överste distributören av rysk desinformation i Finland, som agerat guide åt turistgruppen. Här ser vi bilder som ingick i drapan.
Den här bilden visar den finska turistgrupp som de Wit tydligen rörde sig i Donbass med.
Artikeln länkar också till en del videoklipp, bl a intervjun med Petri Viljakainen, en frivillig i donetskrepublikanska armén som bekämpar Ukraina. För att uppträda som en objektiv observatör medger de Wit att intervjuoffret kanske har sin egen ideologiska ko i diket, men framhäver att Viljakainen "mycket öppet redogör för sina upplevelser", dvs är en intressant informationskälla. De Wit struntar givetvis i att ställa frågan, om Viljakainen alls upplevt något eller om hans "upplevelser" bara är amsagor den donetskrepublikanska propagandaapparaten hittat på.
För att avpolitisera sin drapa skriver de Wit också om Donetsk som ett fördelaktigt resemål med förmånliga priser. Särskilt trovärdigt blir det inte, för tydligen är det få aktiviteter staden har att erbjuda förutom billiga businessluncher och stadspromenader med Janus Putkinen som guide, eller snarare som propagandaspråkrör för den såkallade folkrepubliken. Nåja, Donetsk är en industristad, och sådana brukar ju inte utmärka sig med historiska sevärdheter, men turistsynvinkeln i artikeln förefaller hur som helst påklistrad och oinspirerad.
Det är givetvis på sitt sätt intressant att värdarna inte hade någonting att berätta för gästerna om stadens historia. Donetsk har faktiskt grundats av en brittisk affärsman som hette Hughes i efternamn, och i början hette den Juzovka (i ukrainsk tappning Juzivka), alltså Hughesovka. Men det är alltid svårt för en rysk nationalist att acceptera att Ryssland (som Donetsk ur hans synvinkel naturligtvis ingår i) har en lång historia av ekonomiskt samarbete med västliga affärsmän.
Mot slutet av sin bloggning återgår de Wit till att inte bara smutskasta Leinonen, utan riktar även en helsida mot medierna i allmänhet, som han beskyller för att snacka skit om nationalism och oskäligt kalla folk för rasister. Jag skulle nog vilja veta, vad det här flörtandet med Ryssland har att göra med någon vettigt definierad "nationalism". Lika intressant vore det att veta, varför det inte är god och acceptabel nationalism att ukrainarna vill tala, skriva, utveckla och lära ut sitt eget språk.
Janus Putkonens förbindelser till ryska underrättelseorgan har förresten nyligen entydigt avslöjats, som t ex Euromaidan Press i Ukraina rapporterat. Det är bl a Twitterkontot "Verkkomeedio" som spritt det relevanta materialet. Det handlar inte längre om rena spekulationer, inte heller om rena sympatier från Putkonens sida. När Marco de Wit, ledaren för "folkrörelsen Stäng gränserna", samarbetar med en sån kille, är det inte alls överdrivet att se "folkrörelsen" som en rysk armé på våra gator - och de poliser under vars beskydd den demonstrerar är det inte helt orättvist att beteckna som ryska kollaboratörer.
Svamlet om fosterländskhet, invandringskritik och nationalism är givetvis bara en rysk rekryteringsstrategi. Dessa slagord tjänar till att hjärntvätta gränsstängarna, invandringskritikerna och extremhögerslasket i allmänhet till att misstro sitt eget land, sitt eget folk, sina egna beslutsfattare och sina egna medier. Det enda de har litar på är den egna subkulturen och de propagandapublikationer som bidrar till deras känsla av att vara särskilda och separata - webbtidningen MV-lehti och liknande.
En dag befalls de gripa till ett automatvapen laddat med dumdumkulor och kämpa för Ryssland mot myndigheterna i Finland, och så klart kommer de att lyda order. Vid det skedet ska de nämligen vara så djupt försjunkna i sitt eget alternativa universum att de uppfattar det som riktig fosterländskhet att stöda Ryssland och anser resten av finska folket vara förrädare.
 |
| Suomalainen turistiryhmä Donbassissa (kuva julkaistu Marco de Witin blogiartikkelissa "Trollitoimittaja Nina Leinosen modus operandi") |
 |
| Tässä taas on ruokalistan kuva, jolla pyritään ohjaamaan lukijan huomio Donbassiin mahdollisena halpana turistikohteena. Ylimpänä lukee "Erikoistarjouksia", kahvikupin vieressä "Kahvi 30 ruplaa (americano, espresso)", lautasen vieressä "Maukas lautanen 70 ruplaa", alimpana "Bisnes-lounaat 130 ruplaa".. Kuvan copyright Marco de Wit. |
 |
| Itse ilkimys eli Janus Putkonen, joka aloitti yleisluontoisempana disinformaatio- ja salaliittosaittimestarina ennen kuin hänen kiinnostuksensa alkoi suuntautua yksinomaan Venäjän asian puolustamiseen. Kuva julkaistu de Witin blogijutussa. |
Etäännyttääkseen juttuaan politiikasta de Wit on koettanut sisällyttää siihen myös turistinäkökulman: paikallisen ravintolan ruokalistaa esitellen hän korostaa halpoja hintoja. Kovin uskottavaa matkailukohdetta hänkään ei Donetskista saa: ilmeisesti kaupungissa ei ole muuta tekemistä kuin syödä halpoja bisneslounaita ja kulkea Janus Putkosen opastamana pitkin kaupunkia kuuntelemassa "kansantasavallan" propagandaa. No, Donetsk on lähinnä teollisuuskaupunki, eikä sellaisissa paljon näkemistä ole; mutta olisi luullut de Witin yrittävän edes vähän paremmin.
On tietysti omalla tavallaan mielenkiintoista että isännät eivät ilmeisesti kertoneet kävijöille Donetskin historiasta. Kaupungin on näet alkujaan perustanut brittiliikemies nimeltä Hughes, ja alun perin sen nimi olikin Juzovka (tai ukrainaksi Juzivka) - siis Hughesovka. Mutta venäläisen nationalistin on vaikea hyväksyä sitä, että hänen maallaan (joksi hän tietysti lukee myös Donetskin) olisi pitkä historia talousyhteistyöstä länsiliikemiesten kanssa.
Jutun loppupuolella de Wit aloittaa taas hyökkäyksensä Leinosta ja koko valtavirtamediaa vastaan soimaten sitä kansallismielisyyden mollaajaksi ja valitellen asiattomista rasismisyytöksistä. Minä haluaisin kyllä tietää, mitä tekemistä tällä Venäjän kanssa flirttailulla on "kansallismielisyyden" kanssa minkään järjellisen määritelmän mukaan. Yhtä kiintoisaa olisi tietää, millä logiikalla ukrainalaisten halu puhua, kirjoittaa ja kehittää omaa kieltään ja opettaa sitä muillekin ei sitten olekaan hyvää ja kannatettavaa "kansallismielisyyttä".
Janus Putkosen yhteydet Venäjän tiedustelupalveluihin ovat muuten hiljattain yksiselitteisesti paljastuneet, kuten mm. Euromaidan Press Ukrainassa on raportoinut. Yhteydet paljastavaa aineistoa on levittänyt mm. Twitter-tili Verkkomeedio. Enää ei siis kyse ole pelkästä spekulaatioista, eikä Putkosen taholta pelkistä sympatioista. Kun Marco de Wit, Rajat kiinni -liikkeen johtaja, on yhteistyössä tällaisen kaverin kanssa, ei ole mitenkään liioiteltua pitää liikettä kaduillamme tallustelevana Venäjän armeijana - eikä sen mielenosoitusoikeutta suojelevia poliiseja ole aivan epäoikeudenmukaista kutsua Venäjän yhteistoimintamiehiksi.
Kaikenlainen löpinä isänmaallisuudesta, maahanmuuttokriittisyydestä ja kansallismielisyydestä on tietysti viime kädessä vain Venäjän rekrytointistrategia. Näillä iskusanoilla aivopestään rajakit, maahanmuuttokriitikot ja muu vastaava äärioikeistoaines suhtautumaan epäluottamuksella omaan maahansa, omaan kansaansa, omiin päättäjiinsä ja omakielisiin viestimiinsä. Ainoa, johon luotetaan, on oma porukka ja oman porukan erityisyyden tunnetta ruokkivat propagandajulkaisut, kuten MV-lehti.
Sitten kun käsky käy tarttua dum-dum-luodeilla ladattuun konetuliaseeseen ja taistella sillä Venäjän puolesta Suomen viranomaisia vastaan, niin senhän tämä porukka varmasti tekee. Siinä vaiheessa se nimittäin on niin syvällä omassa vaihtoehtomaailmassaan, että pitää Venäjän puolesta taistelemista oikeana isänmaallisuutena ja koko muuta Suomea pettureina.
Å tjänstens vägnar konstaterar jag här att det blivit mera klarhet i frågan om hur täta förbindelser våra rasister har med Ryssland. Ledaren för "folkrörelsen Stäng gränserna" Marco de Wit har nämligen på rörelsens bloggsidor (kansanliike.net) offentliggjort en drapa som börjar som ett personligt påhopp på redaktör Nina Leinonen på tidningen Iltalehti men som sedan går över till att prisa de ryska pseudorepublikerna i östra Ukraina. För det mesta handlar drapan om författarens turistbesök till Donbass, där det givetvis varit självaste Janus Putkonen, överste distributören av rysk desinformation i Finland, som agerat guide åt turistgruppen. Här ser vi bilder som ingick i drapan.
|
| En finsk turistgrupp i Donbass (bilden publicerad i Marco de Wits bloggartikel "Trollitoimittaja Nina Leinosen modus operandi") |
|
| Med den här menyn gör de Wit reklam för Donbass som ett billigt resemål. Överst står det "Specialerbjudanden", sedan "Kaffe 30 rubel (americano, espresso)"; "En smaklig tallrik 70 rubel"; "Businessluncher 130 rubel". Copyright Marco de Wit. |
|
| Själva fanskapet, dvs Janus Putkonen. På de webbsajter han styrde spriddes det till att börja med mycket varierande desinformation och konspirationsteorier, men så småningom gick han över till att främst främja Rysslands intressen. Bilden publicerad i Marco de Wits bloggdrapa. |
För att avpolitisera sin drapa skriver de Wit också om Donetsk som ett fördelaktigt resemål med förmånliga priser. Särskilt trovärdigt blir det inte, för tydligen är det få aktiviteter staden har att erbjuda förutom billiga businessluncher och stadspromenader med Janus Putkinen som guide, eller snarare som propagandaspråkrör för den såkallade folkrepubliken. Nåja, Donetsk är en industristad, och sådana brukar ju inte utmärka sig med historiska sevärdheter, men turistsynvinkeln i artikeln förefaller hur som helst påklistrad och oinspirerad.
Det är givetvis på sitt sätt intressant att värdarna inte hade någonting att berätta för gästerna om stadens historia. Donetsk har faktiskt grundats av en brittisk affärsman som hette Hughes i efternamn, och i början hette den Juzovka (i ukrainsk tappning Juzivka), alltså Hughesovka. Men det är alltid svårt för en rysk nationalist att acceptera att Ryssland (som Donetsk ur hans synvinkel naturligtvis ingår i) har en lång historia av ekonomiskt samarbete med västliga affärsmän.
Mot slutet av sin bloggning återgår de Wit till att inte bara smutskasta Leinonen, utan riktar även en helsida mot medierna i allmänhet, som han beskyller för att snacka skit om nationalism och oskäligt kalla folk för rasister. Jag skulle nog vilja veta, vad det här flörtandet med Ryssland har att göra med någon vettigt definierad "nationalism". Lika intressant vore det att veta, varför det inte är god och acceptabel nationalism att ukrainarna vill tala, skriva, utveckla och lära ut sitt eget språk.
Janus Putkonens förbindelser till ryska underrättelseorgan har förresten nyligen entydigt avslöjats, som t ex Euromaidan Press i Ukraina rapporterat. Det är bl a Twitterkontot "Verkkomeedio" som spritt det relevanta materialet. Det handlar inte längre om rena spekulationer, inte heller om rena sympatier från Putkonens sida. När Marco de Wit, ledaren för "folkrörelsen Stäng gränserna", samarbetar med en sån kille, är det inte alls överdrivet att se "folkrörelsen" som en rysk armé på våra gator - och de poliser under vars beskydd den demonstrerar är det inte helt orättvist att beteckna som ryska kollaboratörer.
Svamlet om fosterländskhet, invandringskritik och nationalism är givetvis bara en rysk rekryteringsstrategi. Dessa slagord tjänar till att hjärntvätta gränsstängarna, invandringskritikerna och extremhögerslasket i allmänhet till att misstro sitt eget land, sitt eget folk, sina egna beslutsfattare och sina egna medier. Det enda de har litar på är den egna subkulturen och de propagandapublikationer som bidrar till deras känsla av att vara särskilda och separata - webbtidningen MV-lehti och liknande.
En dag befalls de gripa till ett automatvapen laddat med dumdumkulor och kämpa för Ryssland mot myndigheterna i Finland, och så klart kommer de att lyda order. Vid det skedet ska de nämligen vara så djupt försjunkna i sitt eget alternativa universum att de uppfattar det som riktig fosterländskhet att stöda Ryssland och anser resten av finska folket vara förrädare.
perjantai 15. huhtikuuta 2016
Puhutaanpa taas suomalaisesta putinismista - Låt oss igen tala om finsk putinism
Hiljattain somessa kiersi juliste, jossa esiteltiin Ilta-Sanomien lööppiä sellaisena kuin sen pitäisi olla - tässä valelööpissä esimerkiksi Panaman papereista ilmennyt verovilppi nähtiin suurempana ongelmana kuin siihen verrattuna olematon sosiaalitukien väärinkäyttö, jota taas päivitteli verrokkina näytetty oikea Ilta-Sanomien kansi. Valitettavasti julisteen kommenttitekstissä paheksuttiin myös oikean Iltiksen otsikkoa, jossa viitattiin Venäjän uhkaan. Kyseinen uhka kuitattiin tarkoitushakuiseksi "ryssän hyökkäyksellä pelotteluksi" ja yritykseksi kääntää lukijoiden huomio poispäin todellisista epäoikeudenmukaisuuksista.
En oikein löydä sanoja sille, miten syvästi tämä ärsyttää minua - toki ennen kaikkea muistutuksena siitä, miten epäkypsä olen itse nuorempana osannut olla. Esimerkiksi jonkin Hommafoorumin rasistinen kiukuttelu tuntuu joltain sellaiselta, mihin olisin itse voinut hairahtua alle kymmenvuotiaana. Päällimmäinen reaktioni on siis kärsimättömyys suhteessa aikuisiin ihmisiin, jotka alentuvat käyttäytymään kuin pikkupennut. Samalla tavalla minua ärsyttävät mielestään varmaankin hyvin fiksut vasemmistolaiskakarat, jotka laukovat samanlaisia tyhmyyksiä kuin minä pari-kolmekymppisenä. Ne typeryydet olivat omana aikanaan ymmärrettäviä, mutta nykyään on toinen tilanne.
On totta, että yksi Suomen vastenmielisimmistä journalisteista Ulla Appelsin johtaa Ilta-Sanomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Venäjän uhkaa olisi. Venäjä on osoittanut uhkaavuutensa hyökkäämällä aseellisesti naapurimaihinsa, ja Venäjän uhka on todellisuutta, vaikka se on myös Ulla Appelsinin mielestä todellisuutta. Kokonaan toinen juttu sitten on, että Ulla Appelsin käyttää Venäjän uhkaa hyväkseen tehdäkseen äärioikeistolaisuutta hyväksyttävämmäksi, koska elää vielä siinä menneisyydessä, jossa huomattava osa "äärioikeistolaisuudeksi" leimatusta toiminnasta oli täysin legitiimiä maanpuolustusystävällisyyttä.
Appelsin on useammin kuin kerran sanonut, että isänmaallisuus ei ole rasismia - mikä on aivan totta; mutta käytännön kirjoittelussaan hän on pikemminkin pyrkinyt esittämään ilmiselvät fasistiset ja rasistiset lurjukset väärinymmärrettyinä isänmaallisina. Hänelle ei juolahda mieleen - tai sitten hän vain teeskentelee niin - että ne lurjukset voisivat nykytilanteessa olla epäisänmaallisia, vieraiden valtojen ohjaamia vaikuttaja-agentteja.
Appelsin on siis käytännössä samalla puolella - Suomen vihollisten puolella - kuin ne vasemmistolaiset, jotka pyrkivät esittämään maanpuolustuksen lähtökohtaisesti oikeistolaisena asiana. Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että maanpuolustushengen pitäisi olla jotain fasismia. Toki maanpuolustukseen liittyy ajatus isänmaan suojelemisesta ulkoisia vihollisia vastaan, ja tästä voidaan sitten helposti johtaa äärioikeiston suosimia vierasviha-ajatuksia. Mutta yhtä lailla siihen kuuluu kaikkien kansalaisten yhdistäminen yhteisen isänmaan asian taakse - uskonnosta, aatesuunnasta, ihonväristä ja etnisestä taustasta riippumatta, siis se paljon puhuttu talvisodan henki.
Itse asiassa juuri tämä kansalaisuusperustainen isänmaallisuus on ollut aika tyypillinen asenne tuolla sotilaallisella puolella. Eräs kaverini, joka ei todellakaan ole mikään maailmaahalaava rajojen avaaja, tapaa sanoa, että suomalainen on se, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Kaikki muut suomalaisuuden määritelmät, vallankin etnisyyteen perustuvat, ovat tästä näkökulmasta torjuttavaa hajotustyötä.
Putinin asiaa Suomessa ajavat tahot vasemmalla ja oikealla kuitenkin tekevät juuri hajotustyötä, jonka motiiveja, ideoita ja iskulauseita sietää tarkemminkin pohtia.
Mainitsin edellä lähtökohtaisen maanpuolustusvihamielisyyden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pelkästään Venäjän mainitseminen uhkana, johon olisi varauduttava, on jotenkin sopimatonta ja kauheaa. Ymmärrän jossain määrin tämän näkemyksen silloin kun arvostellaan materiaalista sotavarustelua, mutta silloin kun jonkinlaisiksi vasemmistolaisiksi tai vihreiksi idealisteiksi ja rauhanliikeläisiksi julistautuvat henkilöt paheksuvat esimerkiksi Saara Jantusen infosotakirjoittelua, tekee mieli sanoa pahasti.
Asia on nimittäin niin, että silloin kun minä olin nuori pasifistinen idealisti, juuri se viiteryhmä puhui suu vaahdossa siitä, kuinka tärkeää olisi päästä pois vanhentuneiden pyssyleikkien juoksuhaudoista ja ymmärtää tulevaisuuden uhkia, jotka tulisivat mm. tietoverkkojen kautta. Luulisi sen nyt ilahduttavan tätä porukkaa, että puolustusvoimissa on herätty keskustelemaan tästä kyseisestä uhasta ihan vakavissaan, puhumattakaan siitä että tämän uhan torjumiseen ei tarvita asekoulutusta.
Mutta ei. Aivan samat tyypit - siis fyysisesti samat ihmiset - jotka silloin ennen vanhaan vastustivat pyssyisänmaallisuutta, vastustavat nyt infosotapuhetta. Kai taustalla on se älymystölle ominainen ajattelutapa, että "kriittiseltä intellektuellilta" vaaditaan isänmaan edun "rohkeaa kyseenalaistamista", sen sijaan että intellektuelli pohtisi, mitä isänmaan etu käsitteenä merkitsee näinä päivinä ja tässä ajassa. Toki tiedän kokemuksesta, että isänmaalliseksi intellektuelliksi ei oikein kannata ryhtyä, koska silloin joutuu välittömästi vaille puolustajia: vasemmisto pitää natsina ja äärioikeisto epäilee soluttautujaksi ja vasikaksi.
Sitten tietysti moni pitää kaikkea huolta Venäjän uhasta venäläisiin ihmisiin suuntautuvana rasismina. Tämä tunne on monilla varmasti aivan aitoa ja vilpitöntä, mutta yhtä selvää on, että resonaattorit ja Moskovan trollit pyrkivät parhaansa, tai pahimpansa, mukaan vahvistamaan sitä. Se liittyy toki myös tuohon lähtökohtaiseen maanpuolustuskielteisyyteen: edes sellainen mahdollisuus ei mene jakeluun, että maanpuolustuksessa olisi kyse mistään muusta kuin murhanhimon huumauksessa elävien sadististen rasistien halusta tappaa ja rääkätä venäläisiä. Se, että se murhanhimon huumaus ja sadistinen rasismi suuntautuu nykyään ihan eri kansallisuuksiin, ei ota valjetakseen näille russofobinmetsästäjille.
Vasemmistolaisesta taustasta käsin voi myös päätyä uskomaan, että huoli Venäjästä on pelkkä tekosyy vaientaa vasemmistolainen ajattelu ja keskustelu. Liian moni vanhan koulukunnan vasemmistolainen ajattelee, että sananvapauden koetinkivi on oikeus ymmärtää ja hyysätä äänekkäästi Venäjää saamatta vastaväitteitä. Juuri tällaiset tyypit ylläpitävät hölmöilyllään typerää mielikuvaa vasemmistolaisuudesta erityisen Putin-ystävällisenä suuntauksena. Näkisin mieluummin keskuudessamme sellaisia vasemmistolaisia, jotka puhuisivat köyhien, homojen, maahanmuuttajien ym. päähänpotkittujen ryhmien oikeuksista sotkematta aiheeseen täysin asiattomia löpinöitä siitä, miten maanpuolustus ja Venäjän uhkaan varautuminen muka on fasismia.
Omanlaisensa kiusa ovat sitten ne rikkiviisaat, joiden mielestä kaikenlainen kriittisyys Venäjää kohtaan on hysteerisyyttä, kauhupropagandaa ja ajattelemattomuutta, kun taas Putinin kantojen "ymmärtäminen" on järkevyyttä ja rationaalisuutta. Muuan huolestuttavan korkealla paikalla yhteiskunnassamme toimiva tyyppi ei pysty sanomaan sanaakaan Putinista korostamatta sitä, kuinka "rationaalinen" Vovka päätöksissään on. Mieleen tulee, kuinka äärioikeistolaiset aina julistavat jonkun gurunsa olevan "kiihkoton" keskustelija, vaikka tämä olisi kirjoituksistaan päätellen jollei nyt täysin seinäänsidottava pähkähullu niin ainakin joka asiaan emootio edellä menevä itkuiikka.
Kun erilaiset Putinin ymmärtäjät pyrkivät selittämään kaikki Putinin teot rationaalisiksi, takana on varmasti jossain määrin pelko ja yritys hallita sitä kieltämällä tosiasiat. Ajatus, että itänaapurin ruorissa olisi arvaamaton, improvisoiva sähläri viritetty ydinpommi käsissään, on hyvin ahdistava. Siksi pitää tuudittautua uskomaan, että siellä on järkevä toimija, jonka kanssa voi käydä kauppaa ja tehdä kompromisseja ja jonka tempaukset voi ennakoida.
Tämä näkemys tietysti on ainakin täällä Suomessa pitkälti YYA-kauden perintöä. Venäjä, kuten Neuvostoliitto, on tässä katsannossa vähän niin kuin japanilaisten herkkusuiden rakastama, mutta tappavan myrkyllinen pallokala: se pitää osata laittaa oikein, niin siitä saa maukkaan aterian. Tällaiset keskustelijat korostavat mielellään Venäjän taloudellisia mahdollisuuksia muistellen Kekkosen aikoja, ikään kuin pelikenttä ja säännöt eivät olisi sen jälkeen ratkaisevasti muuttuneet.
Itse asiassa Neuvostoliitto oli juuri vastapelurina huomattavasti vähemmän pelottava kuin nykyinen Venäjä. Yksi tärkeä syy siihen, miksi Suomesta ei taistolaiskauden tuloksena tullut itäeurooppalaista "kansandemokratiaa", oli se, että pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitto ei enää ollut ekspansiivinen ja itsetuntoinen suurvalta. Sitä johtivat vanhenevat puoluepukarit, jotka halusivat tehdä maastaan lepokodin itselleen ja viettää siinä rauhallisesti elämänsä illan.
Blokkirajojen siirtely Euroopassa, esimerkiksi ottamalla Suomi haltuun, oli lopultakin heikäläisille liian suuri riski. Kolmannesta maailmasta saattoi kyllä värvätä köyhiä maita satelliiteiksi, mutta Suomen muuttuminen itäblokin maaksi olisi johtanut kerrannaisvaikutuksiin, joiden kuvitteleminen ilmeisesti sai puoluejohdon kavahtamaan - esimerkiksi Ruotsi, joka sentään oli ja on taloudellisestikin aika merkittävä maa, olisi sillä tavalla ajettu Naton jäseneksi.
Tämän lisäksi tietysti Neuvostoliitto oli kansainvälisen kommunistiuskonnon Vatikaani, ja kyseisen uskonnon ideana oli esittää itsensä reiluuden ja oikeudenmukaisuuden teoriana. Käytännön reiluus oli kuitenkin pulanalaista tavaraa Neuvostoliitossa ja sen alusmaissa, joten maan kommunistipuolue tarvitsi propagandavaltteja oikeudenmukaisuutensa osoittamiseen. Pieni pohjoinen naapurimaa, jonka kanssa sillä oli aikaisemmin ollut riitaa sodaksi asti, kelpasi oikein hyvin vetonaulaksi. Se pelivara, jota Kekkonen saattoi hyödyntää, oli juuri tässä.
Tässä yhteydessä onkin syytä muistaa, että hiljakseen mureneva ja kalkkeutuva loppuaikojen Neuvostoliitto ei suinkaan enää ollut se intressiltään yhteinen peruskallio, jona se usein nähtiin esimerkiksi yksinkertaistetuimmassa amerikkalaisessa propagandassa. Siellä alkoi erottua erillisiä etutahoja, joiden välillä oli ristiriitoja, ja Suomen poliitikot saattoivat käyttää näitä ristiriitoja hyväkseen ja pelata toimijoita toisiaan vastaan.
Nyky-Venäjä on eri juttu. Sillä ei ole mitään syytä esittää reilumpaa kuin onkaan. Se on aivan avoimesti imperialistinen ja sodanhimoinen. Maata hallitsevat ns. silovikit eli armeijan ja turvallisuuspalvelun vahvat miehet, joiden käsitys Venäjän edusta on yksioikoisen suurvaltahenkinen. Mitä sitten yleiseen mielipiteeseen tulee, se on joko kyynisen passivoitunut tai sitten piiskattu Putinin tavoitteiden taakse. Ortodoksinen kirkko seisoo samoin Putinin takana, ja miksei seisoisi, kun kerran se kuhisee vanhoja KGB-agentteja.
Huomattava osa Venäjän kansasta uskoo, että maan vaikeudet ovat USA:n, Naton ja lännen syytä. Ukrainaa ja muita Neuvostoliiton entisiä osatasavaltoja pidetään laajalti Venäjän takapihana, ja pelkkä ajatus sellaisesta kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä, jossa pienet valtiot olisivat edes periaatteen - isojen usein talloman ja pilkkanaan pitämän periaatteen, mutta kuitenkin periaatteen - tasalla samanarvoisia, on Venäjän näkökulmasta pilkkana pidettävää höpinää. Kuten Anna-Lena Laurén on kertonut reportaasikirjoissaan, monet nuoret, Putiniin kriittisesti suhtautuvat venäläiset asennoituvat pieniin valtioihin töykeän imperialistisesti: "pitääkö jokaisella intiaaniheimollakin olla oma valtio?"
(Itse asiassa tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Yhdysvalloissa "jokaisella intiaaniheimolla" ei tosin ole omaa valtiota, mutta viime aikoina sekä ne heimot että yhteiskunta yleisemminkin ovat alkaneet herätä huomaamaan, että niillä moneen kertaan petetyillä ja pilkkana pidetyillä sopimuksilla, joilla alkuperäiskansat saatiin houkuteltua alistumaan Wááshindoonin suuren päällikön valtaan, on sittenkin lain voima. Jokaisella "intiaaniheimolla" ei ehkä ole sielläkään oikeutta omaan valtioon, mutta osavaltiotason suvereniteetti on monille aivan realistinen tavoite, jolle löytyy paljon juridisia perusteita.)
Moni sanoo varmastikin, että Venäjän tylyllä asenteella naapurimaiden itsenäisyyteen on vastineensa amerikkalaisella taholla. Tämä on ihan totta, mutta onko kaksi väärää muka yhtä kuin oikea? Jos tässä maailmassa on yksi valtio, joka niin halutessaan kävelee muiden maiden itsenäisyyden yli, tuleeko elämästä turvallisempaa, jos kuvioihin ilmaantuu toinen samanlainen?
Käsitys Venäjästä jonkinlaisena amerikkalaisen imperialismin vastapoolina kaatuu siihenkin, että Venäjän ideologia ei tänään ole esimerkiksi kommunismi (jota olisi perusteltua ja ymmärrettävääkin pitää rajoittamattoman kapitalismin tasapainottajana), vaan geopolitiikka. Geopoliittisesti Venäjä kyllä näkee itsensä Yhdysvaltain kilpailijana, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Venäjä toimisi jonkinlaisena vastapainona, joka tekisi elämästä meidän kaltaisillemme pienille maille jotenkin vapaampaa ja itsenäisempää.
Venäjän geopoliittiset pyrinnöt tarkoittavat sitä ja vain sitä, että Venäjä haluaa itselleen oikeuden neuvotella vertaisekseen katsomansa maan eli Yhdysvaltojen kanssa siitä, kuka vaikkapa Euroopassa määrää. Venäjä on ehkä valmis sallimaan olemassaolon oikeuden sellaisille pienemmille maille, joilla sen näkökulmasta on historiallinen oikeutus olemassaololleen (kysymykseen tulevat tällöin esimerkiksi Saksa, Ranska, Iso-Britannia tai Espanja), mutta Suomen kaltaiset maat ovat sille pelkkiä pelinappuloita, joilla se haluaa päästä pelaamaan tasavertaisena Yhdysvaltain kanssa.
Hiljattain varsin tolkullinenkin väki jakoi toisilleen Facebookissa venäläistä propagandalinkkiä, joka antoi ymmärtää Venäjällä olevan moraalinen oikeus kiusata valehyökkäyksillä Itämerellä liikkuvia amerikkalaisia sota-aluksia, koska Yhdysvallat sijaitsee niin kaukana Itämereltä, mutta Venäjä on siellä melkein kotivesillään. Linkin levittäjät menivät kuitenkin Venäjän geopolitiikan ansaan.
Asia on nimittäin niin, että kansainvälisillä vesillä millään maalla ei periaatteessa ole sen kummempia oikeuksia kuin toisilla. Amerikkalaisilla ja venäläisillä sotakoneilla on aivan yhtä suuri oikeus liikkua Itämerellä valtioiden aluevesien ulkopuolella, riippumatta siitä kuinka kaukana Yhdysvallat on Itämereltä. Esimerkiksi Peru, Chile ja Argentiina ovat vielä kauempana Itämereltä kuin Yhdysvallat, mutta näistäkin maista tulevilla laivoilla on oikeus purjehtia Itämerellä siinä missä millä tahansa muillakin. Itse asiassahan juuri tämän merien vapauden vuoksi varustajat ovat vuosikymmeniä rekisteröineet aluksiaan ns. mukavuuslippujen alle.
Joka hyväksyy Venäjälle oikeuden pelotella kansainvälisillä vesillä kulkevia amerikkalaisia aluksia Itämerellä siksi että Venäjä on lähempänä kuin Yhdysvallat, hyväksyy Venäjälle oikeuden myös ahdistella naapurimaitaan, "koska ne ovat siinä". Mitä sitten tulee Yhdysvaltain sota-alusten läsnäoloon Itämerellä, voisikohan sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että yksi jos toinenkin kyseisen meren rantavaltioista on omasta demokraattisesti ilmaistusta tahdostaan ryhtynyt Yhdysvaltain Nato-liittolaiseksi, koska asianomaisilla valtioilla on karvasta kokemusta siitä, miltä tuntuu olla Venäjän (tai sen edellisen brändin, Neuvostoliiton) alistama?
Kyllä, en yritäkään kiistää sitä, että Yhdysvalloilla on aina meneillään kaikenlaisia epämääräisiä sotaseikkailuja pitkin maailmaa. Yhdysvalloilla on tietenkin myös rasistisen puoleiset kriteerit sille, keiden maahan se voi lähettää sotilaansa lupaa kysymättä. Siellä missä väki on päivettyneemmän väristä on aina suurempi riski että amerikkalaiset lähettävät joukkonsa paikalle vapautta maahantuomaan. En minäkään tästä pidä, mutta reaalipoliittisesti se tarkoittaa, että amerikkalaiset eivät ole mikään sotilaallinen uhka Suomelle eikä Nato merkitsisi sisäpoliittisia rajoitteita, vaikka toista väitetäänkin.
Venäjällä on toiset kriteerit sille, kuka on "neekeri" eli kuka kuuluu sellaiseen kansakuntaan tai etniseen ryhmään, jolla ei Venäjän mielestä ole historiallista oikeutta itsenäisyyteen eikä riippumattomuuteen Venäjästä. Ne "neekerit" ovat Venäjän rajavaltioita, jotka ovat kerran olleet sen alaisuudessa. Niin Alaskaa kuin Hankoakin takaisin kaipailevaa propagandakirjallisuutta julkaistaan Venäjällä, koska Alaska oli aikoinaan tsaarin siirtomaa ja Hanko hetken aikaa Neuvostoliiton tukikohta. Suomen näkökulmasta Venäjä on ihan asiaperustein vakavampi uhka.
Mitä sitten tulee niihin vanhojen vasemmistolaisten löpinöihin Natosta jonkinlaisena ideologisena liittona, joka muka pakottaa omaksumaan karkean kapitalistisen maailmankuvan, muistutan taas kerran muutamasta avainkohdasta:
1) Nato-maa Norjassa paikallinen sosiaalidemokraattinen puolue veti parhaimmillaan lähes pohjoiskorealaisen yksimieliset äänestystulokset ja yhdisti Nato-lojaliteetin pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen.
2) Nykyhallituksen linjaukset ovat monella tavalla vasemmiston painajainen, mutta kannattaa huomata, ettei ao. hallitus todellakaan ole erityisen Nato-henkinen, ja sen aikana tehdyt ulko- ja kauppapoliittiset päätökset ovat pikemminkin vieneet meitä lisääntyvää Venäjä-riippuvuutta kohti.
3) Monien vasemmistolaisten ihailema Islanti, joka pani huijaripankkiirit vankilaan, on Nato-maa.
Nyligen cirkulerade ett plakat i sociala medier som visade löpsedeln för kvällstidningen Ilta-Sanomat som den i en bättre värld borde se ut. Den förfalskade löpsedeln framställde t ex det skattefusk som framgick ur Panamapappren som ett större problem än fifflet med socialbidrag, som i jämförelse utgör en försvinnande liten summa och som den verkliga Ilta-Sanomat gjorde ett stort nummer av. Dessvärre ogillade kommentaren till plakatet även den rubrik i verkliga Ilta-Sanomat som uttryckte oro över hotet från Ryssland. Rubriken bagatelliserades som ett tendentiöst försök att rikta läsarens uppmärksamhet bort från verkliga orättvisor.
Jag kan inte riktigt hitta ord för att uttrycka min förargelse över det här - dock är jag mest irriterad därför att dessa dumheter påminner mig om hur barnslig jag förr i tiden varit själv. Det man läser på Hommaforumet motsvarar mitt eget tänkande när jag var yngre än tie år. Sålunda ondgör jag mig över forumet ifråga mest därför att det befolkas av vuxna människor som uppför sig som små barn. På ett liknande sätt känner jag mig retad av vänsterungdomar som antagligen anser sig vara mycket intelligenta och vars åsikter kommer alltför nära mina egna dumheter i tjugu-trettiårsåldern. De dumheterna var på sin tid t o m förståeliga, men i dag är situationen en annan.
Det är sant att Ilta-Sanomat leds av en av de mest motbjudande journalisterna i Finland, Ulla Appelsin. Det här innebär dock inte att det inte skulle finnas något ryskt hot. Ryssland har demonstrerat sin hotfulla natur genom väpnade invasioner i grannländer: det ryska hotet existerar trots att även Ulla Appelsin anser det existera. Det är sedan en helt annan historia att Appelsin utnyttjar det ryska hotet för att göra högerextremismen mera acceptabel, eftersom hon alltjämt lever i den förflutna verklighet där en stor del av vad som brännmärktes som högerextremism var fullt legitim försvarsvänlighet.
Appelsin har flera gånger förkunnat att fosterländskhet inte är rasism, vilket ju är helt sant; men i praktiken har hon i sina dagliga skriverier vanligare framställt alldeles uppenbart fascistiska och rasistiska slynglar som missförstådda fosterlandsvänner. Antingen faller det henne inte in att dessa skurkar i dagens situation kunde vara ofosterländska, främmande opinionsbildaragenter, eller så låtsas hon bara inte om det.
Appelsin är alltså på samma sida - den för Finland fientliga sidan - som de vänstermänniskor som försöker framställa försvaret som någonting per definitionem högervridet. Det är inte på något sätt självklart att all försvarsvänlighet alltid måste vara fascism. Okej, visst handlar det om att försvara fosterlandet mot externa fiender, och ur detta kan man sen gärna härleda den sorts främlingsfientlighet som extremhögern älskar. Men på ett liknande sätt handlar det om att förena alla medborgare bakom fosterlandets gemensamma sak oberoende av religion, ideologi, hudfärg och etnisk bakgrund - den välkända vinterkrigsandan alltså.
En fosterländskhet baserad på medborgarskap har faktiskt varit den förhärskande attityden på militära hållet. En kompis till mig som definitivt inte förespråkar vidöppna gränser brukar säga att en finländare definieras som den som är berättigad att beviljas ett resedokument, ett pass, av finländska staten. Alla andra definitioner, särskilt de etniska, är ur denna synvinkel förkastligt söndrande.
De som för Putins sak i Finland, till vänster eller höger, sysslar dock precis med söndrande verksamhet, och det är värt att reflektera över deras motiv, idéer och slagord.
Ovan nämnde jag försvarsfientligheten som självändamål. Det innebär att det är på något sätt olämpligt och förskräckligt att överhuvudtaget omtala Ryssland som ett hot man ska vara beredd att mota. Jag vill inte säga att jag inte hyser en viss förståelse för den här synen om man är pacifist som av principskäl ogillar materiell krigsupprustning. Däremot kan jag absolut inte stå ut med vänstersinnade eller gröna idealister och pacifister som t ex attackerar Saara Jantunen för att hon skriver om informationskriget.
Det är nämligen ett faktum att det i min ungdom var precis pacifistiska idealister som talade sig varma om hur viktigt det var att i stället för att fixera sig på bösslekar i skyttegravar förstå framtidens hotbilder, som t ex attacker via datanät. Man skulle faktiskt kunna inbilla sig att det är precis de här nya hotbilderna som i dag på allvar dryftas inom Försvarsmakten - och det är ju trevligt ur pacifistisk synvinkel att det inte behövs någon vapenexercis för att mota sådana hot.
Men nähä. Precis samma personer - alltså samma fysiska personer - som i gamla dar bekämpade bösspatriotism bekämpar nu allt snack om informationskrig. Kanske det hela beror på hur intelligentian tycker att en "kritisk tänkare" alltid bör "våga ifrågasätta" saker som t ex fosterlandets väl - i st f att offentligt reflektera över vad fosterlandets väl som begrepp kunde gå ut på i vår nuvarande situation. Visst vet jag av egen erfarenhet att det inte lönar sig att bli en fosterländsk intellektuell, ty då är man minsann mol allena i en grym och ond värld: vänstern kallar en för nazist, extremhögern tycker att man är infiltratör och tjallare, och ingen vill ta en i försvar.
Sen finns det de som utgår från att det är ryssfientlig rasism att över huvud taget kalla Ryssland för ett hot mot vår säkerhet. Många är säkert genuint oroade över rasistisk ryssfientlighet i vårt land, men lika självklart är att resonatorer och Moskvatroll exploaterar denna oro till sina syften. Den hänger givetvis ihop med den där automatiskt försvarsfientliga attityden: folk beaktar det inte ens som en intressant hypotetisk möjlighet att försvarsvänner kunde vara något annat än sadistiska rasister som lever i ett töcken av mordlystnad och fantiserar om att få döda och stympa ryssar. Att det där mordlystna töcknet och den där sadistiska rasismen i dag gäller helt andra etniska grupper ger dessa "ryssvänner" katten i.
Många som kommer från en vänsterbakgrund kan också tro att oron över ryska hotet bara är ett svepskäl för att tysta ned vänstersinnade tänkare och debattörer. Det finns alltför många vänstermänniskor av gamla skolan som tycker att prövostenen för uttrycksfriheten är att utan invändningar få stryka Ryssland och Putin medhårs. Det är precis såna här dumskallar som upprätthåller uppfattningen av vänstern som en särskilt Putinvänlig riktning. Jag skulle föredra sådana vänstermänniskor som förde de fattigas, de homosexuellas, invandrarnas och övriga förfördelade gruppers talan utan att blanda in osakligheter om hur armén kantänka är en nazistisk stormtrupp.
Ett plågoris till är de besserwisser som tycker att en kritisk inställning till Ryssland är hysteri, skräckpropaganda och tanklöshet, medan det är förnuftigt och rationellt att visa "förståelse" för Putin. En i vårt samhälle oroväckande högt uppsatt person kan inte uttala ett ord utan Putin utan att samtidigt påpeka hur "rationell" Vladimir den grymme är i sina beslut. Man blir påmind om hur högerextremisterna alltid kallar sina guruer för "lidelsefria debattörer", även om dessa av sina skriverier att döma vore om inte akut psykotiska knäppgökar så åtminstone lipsillar med en skrivstil genomsyrad med emotioner.
Att allsköns Putin-Versteher försöker se rationell kalkyl bakom allt vad Putin gör torde åtminstone i viss mån bero på skräck: att förneka fakta är ett gammalt och väl beprövat sätt att få bukt med skräcken. Tanken att vår östra granna styrs av en otillräknelig, improviserande klåpare med en apterad atombomb i händerna är milt sagt skräckinjagande. Därför måste man inbilla sig att Putin är en förnuftig aktör man kan köpslå och kompromissa med och vars beteende går att förutse.
Det här är givetvis åtminstone här i Finland en del av det andliga arvet efter vsb-tiden. Ryssland, som Sovjet, framstår här som någonting i stil med den bollfisk som japanska gourmander så älskar: den må vara dödligt giftig, men förstår man sig på att laga den så smakar den väl. Sådana här debattörer lägger gärna vikt på de ekonomiska möjligheter Ryssland har att erbjuda, varvid de drar sig till minnes Kekkonentiden, men att både spelfältet och reglerna förändrat sig grundligt sedan sjuttiotalet struntar d i.
I själva verket var Sovjet en betydligt mindre skrämmande antagonist än dagens Ryssland. En av de viktigaste orsakerna till att ungstalinismen på sjuttitalet trots allt inte gjorde en östeuropeisk "folkdemokrati" av Finland är att Sovjet på stagnationstiden inte längre var någon särskilt expansiv stormakt. Det var snarare ett vilohem för åldrande partipampar som ville ha stabilitet under det lilla som kvarstod av deras liv.
Att flytta på blockgränser i Europa, t ex genom att ta över Finland, ansågs av sovjetledarna när allt kom omkring vara alltför riskabelt. Det gick nog att rekrytera satellitstater i Tredje världen, men att förvandla Finland till ett östblocksland skulle ha inneburit andrahandsföljder som partiledningen i Sovjet tydligen skyggade tillbaka från - Sverige, som ju var och är ett ekonomiskt viktigt land, skulle genast ha anslutit sig till Nato, för att nämna ett exempel.
Dessutom var givetvis Sovjet för den internationella kommunistiska religionen vad Vatikanen är för katolikerna, och den kommunistiska religionen ville ju framställa sig som en allmängiltig teori för rättvisa. Teoretisk rättvisa i all ära, men praktisk sådan var en bristvara i Sovjetunionen och i dess lydriken, vilket innebar att sovjetiska kommunistpartiet behövde propagandistiska trumfkort för att bevisa sin rättvisa karaktär. Trumfkort - som ett litet grannland Sovjet tidigare hade legat i krig med, men som det nu hade vänskapliga relationer med. Det svängrum som Kekkonen kunde utnyttja låg precis här.
I det här sammanhanget är det skäl att komma ihåg att Sovjetunionen under sina sista åderförkalkade år ingalunda var den monolit med ett enda intresse såsom vilken den framställdes t ex i naivare amerikansk propaganda. Det började framträda åtskilda intressen som ofta stod i konflikt med varandra, och finländska politiker kunde utnyttja dessa konflikter mellan olika aktörer.
Dagens Ryssland är en annan historia. I dag känner sig den ryske ledaren inte föranledd att låtsas om något. Landet ter sig öppet imperialistiskt och krigslystet. Det styrs av siloviker, dvs starka män från armén och säkerhetstjänsten, vars uppfattning av Rysslands intressen präglas av ensidigt stormaktstänkande. Vad sen gäller den allmänna opinionen så är folket antingen cyniskt passiviserat eller tror på Putins propaganda. Ortodoxa kyrkan står också bakom Putin - och varför inte, för där kryllar det av gamla KGB-agenter.
En stor del av ryska folket tror att det är USA, Nato och Väst som ligger bakom de svårigheter landet upplevt och upplever. Ukraina och övriga exsovjetiska republiker uppfattas av många som Rysslands naturliga bakgård, och redan tanken att det skulle finnas en internationell juridisk ordning inom vars ramar små stater åtminstone på principnivå (det medges att denna princip ofta nedtrampas av de stora, men ändå) är likvärdiga med storstater, är ur Rysslands synvinkel barnsligt pjåsk som man bara skrattar åt. Som Anna-Lena Laurén skrivit i sina reportageböcker hyser även många unga människor med kritisk inställning till Putin en grym imperialistisk attityd mot små stater: "måste alla indianstammar ha egen stat?"
(I det här sammanhanget är det skäl att påpeka, att, medan det är ett faktum att "indianstammarna" i Förenta staterna inte har egen stat, både stammarna och samhället i övrigt insett att de fördrag som den store hövdingen i Wááshindoon skrivit under med ursprungsfolken och som sedan dess många gånger om svikits, trots allt har laga kraft. "Indianstammarna" är måhända inte berättigade till egen stat, men många av dem eftersträvar en suveränitet på ungefär samma nivå som delstaterna, en målsättning som även är juridiskt väl underbyggd.)
Många säger säkert att Rysslands ovänliga inställning mot grannländernas självständighet inte saknar motsvarighet på amerikanskt håll. Det må vara sant, men två fel gör inte ett rätt. Om det finns en stormakt som vid behov struntar i små staters självständighet, blir livet tryggare om det dyker upp en till?
Uppfattningen om Ryssland som en motpol till amerikansk imperialism motsägs även av att Rysslands statsbärande ideologi i dag inte är någon kommunism (som det vore motiverat och förståeligt att se som en motvikt till obegränsad kapitalism), utan geopolitiken. Geopolitiskt ser Ryssland sig som en konkurrent till Förenta staterna, men detta innebär ingalunda att Ryssland skulle balansera världspolitiken till småstaternas - som Finlands - fördel.
Rysslands geopolitiska ambitioner handlar endast om att få förhandla på jämlik fot med Förenta staterna om vem som styr och ställer i t ex Europa. Ryssland är måhända berett att tillerkänna sådana mindre stater existensberättigande som ur rysk synvinkel har långa historiska anor (Tyskland, Frankrike och Spanien kunde utgöra lämpliga exempel), medan Finland och våra gelikar endast är brickor i ett spel som Ryssland vill spela vid samma bord med Förenta staterna.
Nyligen var det inte bara fanatiker som på Facebook delade en rysk propagandalänk som lät förstå att Ryssland hade moralisk rätt att trakassera amerikanska krigsfartyg på Östersjön, eftersom Amerika ligger så långt borta och Ryssland nästintill. De som distribuerade länken svalde dock den ryska geopolitiska synen med linan och sänket.
Faktum är nämligen att inget land har större rättigheter än något annat på internationella vatten. Amerikanska och ryska krigsmaskiner har precis samma rätt att röra sig på Östersjön utanför andra länders territorialvatten, oberoende av hur långt Förenta staterna ligger från Östersjön. Chile, Peru och Argentina är ännu längre borta, men ändå kan skepp från dessa länder segla på Östersjön. Det är precis denna princip om fria hav som t ex möjliggör utflaggning och bekvämlighetsflaggor.
Den som tycker att Ryssland som en närliggande stat får trakassera amerikanska skepp på internationella vatten accepterar också Rysslands anspråk på att få idka påtryckning mot sina grannländer bara för att de ligger där. Vad sedan gäller amerikanska krigsskepps närvaro på Östersjön, beror det helt enkelt på att en del stater där omkring genom ett demokratiskt beslut anslutit sig till Nato, inte minst därför att dessa stater har bitter erfarenhet av ryskt (eller sovjetiskt, men Sovjet var bara Rysslands varumärke under några årtionden) förtryck.
Visst håller Förenta staterna på med allehanda mer eller mindre oegentliga krigsäventyr ute i världen. Och visst har jänkarna relativt rasistiska kriterier för vems länder de är beredda att skicka sina trupper till. Där folk ser mer solbrända ut löper man högre risk att få oväntat besök av demokratiimportörerna. Jag gillar inte det här heller, men realpolitiskt innebär det att amerikanerna inte utgör något militärt hot mot Finland, och Natomedlemskapet skulle inte innebära några inrikespolitiska begränsningar, även om det motsatta så ofta framhålls av Natomotståndare.
Ryssland har dock sin egen definition för vem som är "neger", dvs vem som representerar en nation eller en nationalitet som ur rysk synvinkel inte har historisk rätt till självständighet, till att vara oberoende av Ryssland. "Negerstaterna" i denna bemärkelse är randstaterna som en gång lytt under Ryssland. I Ryssland utkommer det hela tiden propagandalitteratur som ställer krav på att få t ex Alaska eller Hangö återbördat, eftersom Alaska en gång i tiden var tsarrysk koloni och Hangö under ett par år utgjorde en rysk militärbas. Ur finländsk synvinkel är det Ryssland som ter sig hotfullare än USA, av rena sakskäl.
Vad sedan gäller gamla vänstermänniskors svammel om Nato som en ideologisk allians som kantänka påtvingar oss en brutalt kapitalistisk världsbild, vill jag en gång till påminna er om ett par fakta:
1) I Natolandet Norge fick det socialdemokratiska partiet (Arbeidarpartiet) nästan nordkoreanska röstprocent under många år och byggde upp en nordisk välfärdsstat utan att pruta på Natolojalitet.
2) Den nuvarande regeringen framstår med sina linjedragningar som vänsterns mardröm, men det är skäl att uppmärksamma att regeringen inte utmärker sig med någon Natovänlighet och att dess utrikes- och handelspolitiska beslut snarast ökar vårt beroende av Ryssland.
3) Många vänstermänniskor beundrar Island för att den dömt fuskbankirerna till fängelsestraff. Men märk väl att Island också är medlem i Nato.
En oikein löydä sanoja sille, miten syvästi tämä ärsyttää minua - toki ennen kaikkea muistutuksena siitä, miten epäkypsä olen itse nuorempana osannut olla. Esimerkiksi jonkin Hommafoorumin rasistinen kiukuttelu tuntuu joltain sellaiselta, mihin olisin itse voinut hairahtua alle kymmenvuotiaana. Päällimmäinen reaktioni on siis kärsimättömyys suhteessa aikuisiin ihmisiin, jotka alentuvat käyttäytymään kuin pikkupennut. Samalla tavalla minua ärsyttävät mielestään varmaankin hyvin fiksut vasemmistolaiskakarat, jotka laukovat samanlaisia tyhmyyksiä kuin minä pari-kolmekymppisenä. Ne typeryydet olivat omana aikanaan ymmärrettäviä, mutta nykyään on toinen tilanne.
On totta, että yksi Suomen vastenmielisimmistä journalisteista Ulla Appelsin johtaa Ilta-Sanomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Venäjän uhkaa olisi. Venäjä on osoittanut uhkaavuutensa hyökkäämällä aseellisesti naapurimaihinsa, ja Venäjän uhka on todellisuutta, vaikka se on myös Ulla Appelsinin mielestä todellisuutta. Kokonaan toinen juttu sitten on, että Ulla Appelsin käyttää Venäjän uhkaa hyväkseen tehdäkseen äärioikeistolaisuutta hyväksyttävämmäksi, koska elää vielä siinä menneisyydessä, jossa huomattava osa "äärioikeistolaisuudeksi" leimatusta toiminnasta oli täysin legitiimiä maanpuolustusystävällisyyttä.
Appelsin on useammin kuin kerran sanonut, että isänmaallisuus ei ole rasismia - mikä on aivan totta; mutta käytännön kirjoittelussaan hän on pikemminkin pyrkinyt esittämään ilmiselvät fasistiset ja rasistiset lurjukset väärinymmärrettyinä isänmaallisina. Hänelle ei juolahda mieleen - tai sitten hän vain teeskentelee niin - että ne lurjukset voisivat nykytilanteessa olla epäisänmaallisia, vieraiden valtojen ohjaamia vaikuttaja-agentteja.
Appelsin on siis käytännössä samalla puolella - Suomen vihollisten puolella - kuin ne vasemmistolaiset, jotka pyrkivät esittämään maanpuolustuksen lähtökohtaisesti oikeistolaisena asiana. Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että maanpuolustushengen pitäisi olla jotain fasismia. Toki maanpuolustukseen liittyy ajatus isänmaan suojelemisesta ulkoisia vihollisia vastaan, ja tästä voidaan sitten helposti johtaa äärioikeiston suosimia vierasviha-ajatuksia. Mutta yhtä lailla siihen kuuluu kaikkien kansalaisten yhdistäminen yhteisen isänmaan asian taakse - uskonnosta, aatesuunnasta, ihonväristä ja etnisestä taustasta riippumatta, siis se paljon puhuttu talvisodan henki.
Itse asiassa juuri tämä kansalaisuusperustainen isänmaallisuus on ollut aika tyypillinen asenne tuolla sotilaallisella puolella. Eräs kaverini, joka ei todellakaan ole mikään maailmaahalaava rajojen avaaja, tapaa sanoa, että suomalainen on se, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Kaikki muut suomalaisuuden määritelmät, vallankin etnisyyteen perustuvat, ovat tästä näkökulmasta torjuttavaa hajotustyötä.
Putinin asiaa Suomessa ajavat tahot vasemmalla ja oikealla kuitenkin tekevät juuri hajotustyötä, jonka motiiveja, ideoita ja iskulauseita sietää tarkemminkin pohtia.
Mainitsin edellä lähtökohtaisen maanpuolustusvihamielisyyden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pelkästään Venäjän mainitseminen uhkana, johon olisi varauduttava, on jotenkin sopimatonta ja kauheaa. Ymmärrän jossain määrin tämän näkemyksen silloin kun arvostellaan materiaalista sotavarustelua, mutta silloin kun jonkinlaisiksi vasemmistolaisiksi tai vihreiksi idealisteiksi ja rauhanliikeläisiksi julistautuvat henkilöt paheksuvat esimerkiksi Saara Jantusen infosotakirjoittelua, tekee mieli sanoa pahasti.
Asia on nimittäin niin, että silloin kun minä olin nuori pasifistinen idealisti, juuri se viiteryhmä puhui suu vaahdossa siitä, kuinka tärkeää olisi päästä pois vanhentuneiden pyssyleikkien juoksuhaudoista ja ymmärtää tulevaisuuden uhkia, jotka tulisivat mm. tietoverkkojen kautta. Luulisi sen nyt ilahduttavan tätä porukkaa, että puolustusvoimissa on herätty keskustelemaan tästä kyseisestä uhasta ihan vakavissaan, puhumattakaan siitä että tämän uhan torjumiseen ei tarvita asekoulutusta.
Mutta ei. Aivan samat tyypit - siis fyysisesti samat ihmiset - jotka silloin ennen vanhaan vastustivat pyssyisänmaallisuutta, vastustavat nyt infosotapuhetta. Kai taustalla on se älymystölle ominainen ajattelutapa, että "kriittiseltä intellektuellilta" vaaditaan isänmaan edun "rohkeaa kyseenalaistamista", sen sijaan että intellektuelli pohtisi, mitä isänmaan etu käsitteenä merkitsee näinä päivinä ja tässä ajassa. Toki tiedän kokemuksesta, että isänmaalliseksi intellektuelliksi ei oikein kannata ryhtyä, koska silloin joutuu välittömästi vaille puolustajia: vasemmisto pitää natsina ja äärioikeisto epäilee soluttautujaksi ja vasikaksi.
Sitten tietysti moni pitää kaikkea huolta Venäjän uhasta venäläisiin ihmisiin suuntautuvana rasismina. Tämä tunne on monilla varmasti aivan aitoa ja vilpitöntä, mutta yhtä selvää on, että resonaattorit ja Moskovan trollit pyrkivät parhaansa, tai pahimpansa, mukaan vahvistamaan sitä. Se liittyy toki myös tuohon lähtökohtaiseen maanpuolustuskielteisyyteen: edes sellainen mahdollisuus ei mene jakeluun, että maanpuolustuksessa olisi kyse mistään muusta kuin murhanhimon huumauksessa elävien sadististen rasistien halusta tappaa ja rääkätä venäläisiä. Se, että se murhanhimon huumaus ja sadistinen rasismi suuntautuu nykyään ihan eri kansallisuuksiin, ei ota valjetakseen näille russofobinmetsästäjille.
Vasemmistolaisesta taustasta käsin voi myös päätyä uskomaan, että huoli Venäjästä on pelkkä tekosyy vaientaa vasemmistolainen ajattelu ja keskustelu. Liian moni vanhan koulukunnan vasemmistolainen ajattelee, että sananvapauden koetinkivi on oikeus ymmärtää ja hyysätä äänekkäästi Venäjää saamatta vastaväitteitä. Juuri tällaiset tyypit ylläpitävät hölmöilyllään typerää mielikuvaa vasemmistolaisuudesta erityisen Putin-ystävällisenä suuntauksena. Näkisin mieluummin keskuudessamme sellaisia vasemmistolaisia, jotka puhuisivat köyhien, homojen, maahanmuuttajien ym. päähänpotkittujen ryhmien oikeuksista sotkematta aiheeseen täysin asiattomia löpinöitä siitä, miten maanpuolustus ja Venäjän uhkaan varautuminen muka on fasismia.
Omanlaisensa kiusa ovat sitten ne rikkiviisaat, joiden mielestä kaikenlainen kriittisyys Venäjää kohtaan on hysteerisyyttä, kauhupropagandaa ja ajattelemattomuutta, kun taas Putinin kantojen "ymmärtäminen" on järkevyyttä ja rationaalisuutta. Muuan huolestuttavan korkealla paikalla yhteiskunnassamme toimiva tyyppi ei pysty sanomaan sanaakaan Putinista korostamatta sitä, kuinka "rationaalinen" Vovka päätöksissään on. Mieleen tulee, kuinka äärioikeistolaiset aina julistavat jonkun gurunsa olevan "kiihkoton" keskustelija, vaikka tämä olisi kirjoituksistaan päätellen jollei nyt täysin seinäänsidottava pähkähullu niin ainakin joka asiaan emootio edellä menevä itkuiikka.
Kun erilaiset Putinin ymmärtäjät pyrkivät selittämään kaikki Putinin teot rationaalisiksi, takana on varmasti jossain määrin pelko ja yritys hallita sitä kieltämällä tosiasiat. Ajatus, että itänaapurin ruorissa olisi arvaamaton, improvisoiva sähläri viritetty ydinpommi käsissään, on hyvin ahdistava. Siksi pitää tuudittautua uskomaan, että siellä on järkevä toimija, jonka kanssa voi käydä kauppaa ja tehdä kompromisseja ja jonka tempaukset voi ennakoida.
Tämä näkemys tietysti on ainakin täällä Suomessa pitkälti YYA-kauden perintöä. Venäjä, kuten Neuvostoliitto, on tässä katsannossa vähän niin kuin japanilaisten herkkusuiden rakastama, mutta tappavan myrkyllinen pallokala: se pitää osata laittaa oikein, niin siitä saa maukkaan aterian. Tällaiset keskustelijat korostavat mielellään Venäjän taloudellisia mahdollisuuksia muistellen Kekkosen aikoja, ikään kuin pelikenttä ja säännöt eivät olisi sen jälkeen ratkaisevasti muuttuneet.
Itse asiassa Neuvostoliitto oli juuri vastapelurina huomattavasti vähemmän pelottava kuin nykyinen Venäjä. Yksi tärkeä syy siihen, miksi Suomesta ei taistolaiskauden tuloksena tullut itäeurooppalaista "kansandemokratiaa", oli se, että pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitto ei enää ollut ekspansiivinen ja itsetuntoinen suurvalta. Sitä johtivat vanhenevat puoluepukarit, jotka halusivat tehdä maastaan lepokodin itselleen ja viettää siinä rauhallisesti elämänsä illan.
Blokkirajojen siirtely Euroopassa, esimerkiksi ottamalla Suomi haltuun, oli lopultakin heikäläisille liian suuri riski. Kolmannesta maailmasta saattoi kyllä värvätä köyhiä maita satelliiteiksi, mutta Suomen muuttuminen itäblokin maaksi olisi johtanut kerrannaisvaikutuksiin, joiden kuvitteleminen ilmeisesti sai puoluejohdon kavahtamaan - esimerkiksi Ruotsi, joka sentään oli ja on taloudellisestikin aika merkittävä maa, olisi sillä tavalla ajettu Naton jäseneksi.
Tämän lisäksi tietysti Neuvostoliitto oli kansainvälisen kommunistiuskonnon Vatikaani, ja kyseisen uskonnon ideana oli esittää itsensä reiluuden ja oikeudenmukaisuuden teoriana. Käytännön reiluus oli kuitenkin pulanalaista tavaraa Neuvostoliitossa ja sen alusmaissa, joten maan kommunistipuolue tarvitsi propagandavaltteja oikeudenmukaisuutensa osoittamiseen. Pieni pohjoinen naapurimaa, jonka kanssa sillä oli aikaisemmin ollut riitaa sodaksi asti, kelpasi oikein hyvin vetonaulaksi. Se pelivara, jota Kekkonen saattoi hyödyntää, oli juuri tässä.
Tässä yhteydessä onkin syytä muistaa, että hiljakseen mureneva ja kalkkeutuva loppuaikojen Neuvostoliitto ei suinkaan enää ollut se intressiltään yhteinen peruskallio, jona se usein nähtiin esimerkiksi yksinkertaistetuimmassa amerikkalaisessa propagandassa. Siellä alkoi erottua erillisiä etutahoja, joiden välillä oli ristiriitoja, ja Suomen poliitikot saattoivat käyttää näitä ristiriitoja hyväkseen ja pelata toimijoita toisiaan vastaan.
Nyky-Venäjä on eri juttu. Sillä ei ole mitään syytä esittää reilumpaa kuin onkaan. Se on aivan avoimesti imperialistinen ja sodanhimoinen. Maata hallitsevat ns. silovikit eli armeijan ja turvallisuuspalvelun vahvat miehet, joiden käsitys Venäjän edusta on yksioikoisen suurvaltahenkinen. Mitä sitten yleiseen mielipiteeseen tulee, se on joko kyynisen passivoitunut tai sitten piiskattu Putinin tavoitteiden taakse. Ortodoksinen kirkko seisoo samoin Putinin takana, ja miksei seisoisi, kun kerran se kuhisee vanhoja KGB-agentteja.
Huomattava osa Venäjän kansasta uskoo, että maan vaikeudet ovat USA:n, Naton ja lännen syytä. Ukrainaa ja muita Neuvostoliiton entisiä osatasavaltoja pidetään laajalti Venäjän takapihana, ja pelkkä ajatus sellaisesta kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä, jossa pienet valtiot olisivat edes periaatteen - isojen usein talloman ja pilkkanaan pitämän periaatteen, mutta kuitenkin periaatteen - tasalla samanarvoisia, on Venäjän näkökulmasta pilkkana pidettävää höpinää. Kuten Anna-Lena Laurén on kertonut reportaasikirjoissaan, monet nuoret, Putiniin kriittisesti suhtautuvat venäläiset asennoituvat pieniin valtioihin töykeän imperialistisesti: "pitääkö jokaisella intiaaniheimollakin olla oma valtio?"
(Itse asiassa tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Yhdysvalloissa "jokaisella intiaaniheimolla" ei tosin ole omaa valtiota, mutta viime aikoina sekä ne heimot että yhteiskunta yleisemminkin ovat alkaneet herätä huomaamaan, että niillä moneen kertaan petetyillä ja pilkkana pidetyillä sopimuksilla, joilla alkuperäiskansat saatiin houkuteltua alistumaan Wááshindoonin suuren päällikön valtaan, on sittenkin lain voima. Jokaisella "intiaaniheimolla" ei ehkä ole sielläkään oikeutta omaan valtioon, mutta osavaltiotason suvereniteetti on monille aivan realistinen tavoite, jolle löytyy paljon juridisia perusteita.)
Moni sanoo varmastikin, että Venäjän tylyllä asenteella naapurimaiden itsenäisyyteen on vastineensa amerikkalaisella taholla. Tämä on ihan totta, mutta onko kaksi väärää muka yhtä kuin oikea? Jos tässä maailmassa on yksi valtio, joka niin halutessaan kävelee muiden maiden itsenäisyyden yli, tuleeko elämästä turvallisempaa, jos kuvioihin ilmaantuu toinen samanlainen?
Käsitys Venäjästä jonkinlaisena amerikkalaisen imperialismin vastapoolina kaatuu siihenkin, että Venäjän ideologia ei tänään ole esimerkiksi kommunismi (jota olisi perusteltua ja ymmärrettävääkin pitää rajoittamattoman kapitalismin tasapainottajana), vaan geopolitiikka. Geopoliittisesti Venäjä kyllä näkee itsensä Yhdysvaltain kilpailijana, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Venäjä toimisi jonkinlaisena vastapainona, joka tekisi elämästä meidän kaltaisillemme pienille maille jotenkin vapaampaa ja itsenäisempää.
Venäjän geopoliittiset pyrinnöt tarkoittavat sitä ja vain sitä, että Venäjä haluaa itselleen oikeuden neuvotella vertaisekseen katsomansa maan eli Yhdysvaltojen kanssa siitä, kuka vaikkapa Euroopassa määrää. Venäjä on ehkä valmis sallimaan olemassaolon oikeuden sellaisille pienemmille maille, joilla sen näkökulmasta on historiallinen oikeutus olemassaololleen (kysymykseen tulevat tällöin esimerkiksi Saksa, Ranska, Iso-Britannia tai Espanja), mutta Suomen kaltaiset maat ovat sille pelkkiä pelinappuloita, joilla se haluaa päästä pelaamaan tasavertaisena Yhdysvaltain kanssa.
Hiljattain varsin tolkullinenkin väki jakoi toisilleen Facebookissa venäläistä propagandalinkkiä, joka antoi ymmärtää Venäjällä olevan moraalinen oikeus kiusata valehyökkäyksillä Itämerellä liikkuvia amerikkalaisia sota-aluksia, koska Yhdysvallat sijaitsee niin kaukana Itämereltä, mutta Venäjä on siellä melkein kotivesillään. Linkin levittäjät menivät kuitenkin Venäjän geopolitiikan ansaan.
Asia on nimittäin niin, että kansainvälisillä vesillä millään maalla ei periaatteessa ole sen kummempia oikeuksia kuin toisilla. Amerikkalaisilla ja venäläisillä sotakoneilla on aivan yhtä suuri oikeus liikkua Itämerellä valtioiden aluevesien ulkopuolella, riippumatta siitä kuinka kaukana Yhdysvallat on Itämereltä. Esimerkiksi Peru, Chile ja Argentiina ovat vielä kauempana Itämereltä kuin Yhdysvallat, mutta näistäkin maista tulevilla laivoilla on oikeus purjehtia Itämerellä siinä missä millä tahansa muillakin. Itse asiassahan juuri tämän merien vapauden vuoksi varustajat ovat vuosikymmeniä rekisteröineet aluksiaan ns. mukavuuslippujen alle.
Joka hyväksyy Venäjälle oikeuden pelotella kansainvälisillä vesillä kulkevia amerikkalaisia aluksia Itämerellä siksi että Venäjä on lähempänä kuin Yhdysvallat, hyväksyy Venäjälle oikeuden myös ahdistella naapurimaitaan, "koska ne ovat siinä". Mitä sitten tulee Yhdysvaltain sota-alusten läsnäoloon Itämerellä, voisikohan sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että yksi jos toinenkin kyseisen meren rantavaltioista on omasta demokraattisesti ilmaistusta tahdostaan ryhtynyt Yhdysvaltain Nato-liittolaiseksi, koska asianomaisilla valtioilla on karvasta kokemusta siitä, miltä tuntuu olla Venäjän (tai sen edellisen brändin, Neuvostoliiton) alistama?
Kyllä, en yritäkään kiistää sitä, että Yhdysvalloilla on aina meneillään kaikenlaisia epämääräisiä sotaseikkailuja pitkin maailmaa. Yhdysvalloilla on tietenkin myös rasistisen puoleiset kriteerit sille, keiden maahan se voi lähettää sotilaansa lupaa kysymättä. Siellä missä väki on päivettyneemmän väristä on aina suurempi riski että amerikkalaiset lähettävät joukkonsa paikalle vapautta maahantuomaan. En minäkään tästä pidä, mutta reaalipoliittisesti se tarkoittaa, että amerikkalaiset eivät ole mikään sotilaallinen uhka Suomelle eikä Nato merkitsisi sisäpoliittisia rajoitteita, vaikka toista väitetäänkin.
Venäjällä on toiset kriteerit sille, kuka on "neekeri" eli kuka kuuluu sellaiseen kansakuntaan tai etniseen ryhmään, jolla ei Venäjän mielestä ole historiallista oikeutta itsenäisyyteen eikä riippumattomuuteen Venäjästä. Ne "neekerit" ovat Venäjän rajavaltioita, jotka ovat kerran olleet sen alaisuudessa. Niin Alaskaa kuin Hankoakin takaisin kaipailevaa propagandakirjallisuutta julkaistaan Venäjällä, koska Alaska oli aikoinaan tsaarin siirtomaa ja Hanko hetken aikaa Neuvostoliiton tukikohta. Suomen näkökulmasta Venäjä on ihan asiaperustein vakavampi uhka.
Mitä sitten tulee niihin vanhojen vasemmistolaisten löpinöihin Natosta jonkinlaisena ideologisena liittona, joka muka pakottaa omaksumaan karkean kapitalistisen maailmankuvan, muistutan taas kerran muutamasta avainkohdasta:
1) Nato-maa Norjassa paikallinen sosiaalidemokraattinen puolue veti parhaimmillaan lähes pohjoiskorealaisen yksimieliset äänestystulokset ja yhdisti Nato-lojaliteetin pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen.
2) Nykyhallituksen linjaukset ovat monella tavalla vasemmiston painajainen, mutta kannattaa huomata, ettei ao. hallitus todellakaan ole erityisen Nato-henkinen, ja sen aikana tehdyt ulko- ja kauppapoliittiset päätökset ovat pikemminkin vieneet meitä lisääntyvää Venäjä-riippuvuutta kohti.
3) Monien vasemmistolaisten ihailema Islanti, joka pani huijaripankkiirit vankilaan, on Nato-maa.
Nyligen cirkulerade ett plakat i sociala medier som visade löpsedeln för kvällstidningen Ilta-Sanomat som den i en bättre värld borde se ut. Den förfalskade löpsedeln framställde t ex det skattefusk som framgick ur Panamapappren som ett större problem än fifflet med socialbidrag, som i jämförelse utgör en försvinnande liten summa och som den verkliga Ilta-Sanomat gjorde ett stort nummer av. Dessvärre ogillade kommentaren till plakatet även den rubrik i verkliga Ilta-Sanomat som uttryckte oro över hotet från Ryssland. Rubriken bagatelliserades som ett tendentiöst försök att rikta läsarens uppmärksamhet bort från verkliga orättvisor.
Jag kan inte riktigt hitta ord för att uttrycka min förargelse över det här - dock är jag mest irriterad därför att dessa dumheter påminner mig om hur barnslig jag förr i tiden varit själv. Det man läser på Hommaforumet motsvarar mitt eget tänkande när jag var yngre än tie år. Sålunda ondgör jag mig över forumet ifråga mest därför att det befolkas av vuxna människor som uppför sig som små barn. På ett liknande sätt känner jag mig retad av vänsterungdomar som antagligen anser sig vara mycket intelligenta och vars åsikter kommer alltför nära mina egna dumheter i tjugu-trettiårsåldern. De dumheterna var på sin tid t o m förståeliga, men i dag är situationen en annan.
Det är sant att Ilta-Sanomat leds av en av de mest motbjudande journalisterna i Finland, Ulla Appelsin. Det här innebär dock inte att det inte skulle finnas något ryskt hot. Ryssland har demonstrerat sin hotfulla natur genom väpnade invasioner i grannländer: det ryska hotet existerar trots att även Ulla Appelsin anser det existera. Det är sedan en helt annan historia att Appelsin utnyttjar det ryska hotet för att göra högerextremismen mera acceptabel, eftersom hon alltjämt lever i den förflutna verklighet där en stor del av vad som brännmärktes som högerextremism var fullt legitim försvarsvänlighet.
Appelsin har flera gånger förkunnat att fosterländskhet inte är rasism, vilket ju är helt sant; men i praktiken har hon i sina dagliga skriverier vanligare framställt alldeles uppenbart fascistiska och rasistiska slynglar som missförstådda fosterlandsvänner. Antingen faller det henne inte in att dessa skurkar i dagens situation kunde vara ofosterländska, främmande opinionsbildaragenter, eller så låtsas hon bara inte om det.
Appelsin är alltså på samma sida - den för Finland fientliga sidan - som de vänstermänniskor som försöker framställa försvaret som någonting per definitionem högervridet. Det är inte på något sätt självklart att all försvarsvänlighet alltid måste vara fascism. Okej, visst handlar det om att försvara fosterlandet mot externa fiender, och ur detta kan man sen gärna härleda den sorts främlingsfientlighet som extremhögern älskar. Men på ett liknande sätt handlar det om att förena alla medborgare bakom fosterlandets gemensamma sak oberoende av religion, ideologi, hudfärg och etnisk bakgrund - den välkända vinterkrigsandan alltså.
En fosterländskhet baserad på medborgarskap har faktiskt varit den förhärskande attityden på militära hållet. En kompis till mig som definitivt inte förespråkar vidöppna gränser brukar säga att en finländare definieras som den som är berättigad att beviljas ett resedokument, ett pass, av finländska staten. Alla andra definitioner, särskilt de etniska, är ur denna synvinkel förkastligt söndrande.
De som för Putins sak i Finland, till vänster eller höger, sysslar dock precis med söndrande verksamhet, och det är värt att reflektera över deras motiv, idéer och slagord.
Ovan nämnde jag försvarsfientligheten som självändamål. Det innebär att det är på något sätt olämpligt och förskräckligt att överhuvudtaget omtala Ryssland som ett hot man ska vara beredd att mota. Jag vill inte säga att jag inte hyser en viss förståelse för den här synen om man är pacifist som av principskäl ogillar materiell krigsupprustning. Däremot kan jag absolut inte stå ut med vänstersinnade eller gröna idealister och pacifister som t ex attackerar Saara Jantunen för att hon skriver om informationskriget.
Det är nämligen ett faktum att det i min ungdom var precis pacifistiska idealister som talade sig varma om hur viktigt det var att i stället för att fixera sig på bösslekar i skyttegravar förstå framtidens hotbilder, som t ex attacker via datanät. Man skulle faktiskt kunna inbilla sig att det är precis de här nya hotbilderna som i dag på allvar dryftas inom Försvarsmakten - och det är ju trevligt ur pacifistisk synvinkel att det inte behövs någon vapenexercis för att mota sådana hot.
Men nähä. Precis samma personer - alltså samma fysiska personer - som i gamla dar bekämpade bösspatriotism bekämpar nu allt snack om informationskrig. Kanske det hela beror på hur intelligentian tycker att en "kritisk tänkare" alltid bör "våga ifrågasätta" saker som t ex fosterlandets väl - i st f att offentligt reflektera över vad fosterlandets väl som begrepp kunde gå ut på i vår nuvarande situation. Visst vet jag av egen erfarenhet att det inte lönar sig att bli en fosterländsk intellektuell, ty då är man minsann mol allena i en grym och ond värld: vänstern kallar en för nazist, extremhögern tycker att man är infiltratör och tjallare, och ingen vill ta en i försvar.
Sen finns det de som utgår från att det är ryssfientlig rasism att över huvud taget kalla Ryssland för ett hot mot vår säkerhet. Många är säkert genuint oroade över rasistisk ryssfientlighet i vårt land, men lika självklart är att resonatorer och Moskvatroll exploaterar denna oro till sina syften. Den hänger givetvis ihop med den där automatiskt försvarsfientliga attityden: folk beaktar det inte ens som en intressant hypotetisk möjlighet att försvarsvänner kunde vara något annat än sadistiska rasister som lever i ett töcken av mordlystnad och fantiserar om att få döda och stympa ryssar. Att det där mordlystna töcknet och den där sadistiska rasismen i dag gäller helt andra etniska grupper ger dessa "ryssvänner" katten i.
Många som kommer från en vänsterbakgrund kan också tro att oron över ryska hotet bara är ett svepskäl för att tysta ned vänstersinnade tänkare och debattörer. Det finns alltför många vänstermänniskor av gamla skolan som tycker att prövostenen för uttrycksfriheten är att utan invändningar få stryka Ryssland och Putin medhårs. Det är precis såna här dumskallar som upprätthåller uppfattningen av vänstern som en särskilt Putinvänlig riktning. Jag skulle föredra sådana vänstermänniskor som förde de fattigas, de homosexuellas, invandrarnas och övriga förfördelade gruppers talan utan att blanda in osakligheter om hur armén kantänka är en nazistisk stormtrupp.
Ett plågoris till är de besserwisser som tycker att en kritisk inställning till Ryssland är hysteri, skräckpropaganda och tanklöshet, medan det är förnuftigt och rationellt att visa "förståelse" för Putin. En i vårt samhälle oroväckande högt uppsatt person kan inte uttala ett ord utan Putin utan att samtidigt påpeka hur "rationell" Vladimir den grymme är i sina beslut. Man blir påmind om hur högerextremisterna alltid kallar sina guruer för "lidelsefria debattörer", även om dessa av sina skriverier att döma vore om inte akut psykotiska knäppgökar så åtminstone lipsillar med en skrivstil genomsyrad med emotioner.
Att allsköns Putin-Versteher försöker se rationell kalkyl bakom allt vad Putin gör torde åtminstone i viss mån bero på skräck: att förneka fakta är ett gammalt och väl beprövat sätt att få bukt med skräcken. Tanken att vår östra granna styrs av en otillräknelig, improviserande klåpare med en apterad atombomb i händerna är milt sagt skräckinjagande. Därför måste man inbilla sig att Putin är en förnuftig aktör man kan köpslå och kompromissa med och vars beteende går att förutse.
Det här är givetvis åtminstone här i Finland en del av det andliga arvet efter vsb-tiden. Ryssland, som Sovjet, framstår här som någonting i stil med den bollfisk som japanska gourmander så älskar: den må vara dödligt giftig, men förstår man sig på att laga den så smakar den väl. Sådana här debattörer lägger gärna vikt på de ekonomiska möjligheter Ryssland har att erbjuda, varvid de drar sig till minnes Kekkonentiden, men att både spelfältet och reglerna förändrat sig grundligt sedan sjuttiotalet struntar d i.
I själva verket var Sovjet en betydligt mindre skrämmande antagonist än dagens Ryssland. En av de viktigaste orsakerna till att ungstalinismen på sjuttitalet trots allt inte gjorde en östeuropeisk "folkdemokrati" av Finland är att Sovjet på stagnationstiden inte längre var någon särskilt expansiv stormakt. Det var snarare ett vilohem för åldrande partipampar som ville ha stabilitet under det lilla som kvarstod av deras liv.
Att flytta på blockgränser i Europa, t ex genom att ta över Finland, ansågs av sovjetledarna när allt kom omkring vara alltför riskabelt. Det gick nog att rekrytera satellitstater i Tredje världen, men att förvandla Finland till ett östblocksland skulle ha inneburit andrahandsföljder som partiledningen i Sovjet tydligen skyggade tillbaka från - Sverige, som ju var och är ett ekonomiskt viktigt land, skulle genast ha anslutit sig till Nato, för att nämna ett exempel.
Dessutom var givetvis Sovjet för den internationella kommunistiska religionen vad Vatikanen är för katolikerna, och den kommunistiska religionen ville ju framställa sig som en allmängiltig teori för rättvisa. Teoretisk rättvisa i all ära, men praktisk sådan var en bristvara i Sovjetunionen och i dess lydriken, vilket innebar att sovjetiska kommunistpartiet behövde propagandistiska trumfkort för att bevisa sin rättvisa karaktär. Trumfkort - som ett litet grannland Sovjet tidigare hade legat i krig med, men som det nu hade vänskapliga relationer med. Det svängrum som Kekkonen kunde utnyttja låg precis här.
I det här sammanhanget är det skäl att komma ihåg att Sovjetunionen under sina sista åderförkalkade år ingalunda var den monolit med ett enda intresse såsom vilken den framställdes t ex i naivare amerikansk propaganda. Det började framträda åtskilda intressen som ofta stod i konflikt med varandra, och finländska politiker kunde utnyttja dessa konflikter mellan olika aktörer.
Dagens Ryssland är en annan historia. I dag känner sig den ryske ledaren inte föranledd att låtsas om något. Landet ter sig öppet imperialistiskt och krigslystet. Det styrs av siloviker, dvs starka män från armén och säkerhetstjänsten, vars uppfattning av Rysslands intressen präglas av ensidigt stormaktstänkande. Vad sen gäller den allmänna opinionen så är folket antingen cyniskt passiviserat eller tror på Putins propaganda. Ortodoxa kyrkan står också bakom Putin - och varför inte, för där kryllar det av gamla KGB-agenter.
En stor del av ryska folket tror att det är USA, Nato och Väst som ligger bakom de svårigheter landet upplevt och upplever. Ukraina och övriga exsovjetiska republiker uppfattas av många som Rysslands naturliga bakgård, och redan tanken att det skulle finnas en internationell juridisk ordning inom vars ramar små stater åtminstone på principnivå (det medges att denna princip ofta nedtrampas av de stora, men ändå) är likvärdiga med storstater, är ur Rysslands synvinkel barnsligt pjåsk som man bara skrattar åt. Som Anna-Lena Laurén skrivit i sina reportageböcker hyser även många unga människor med kritisk inställning till Putin en grym imperialistisk attityd mot små stater: "måste alla indianstammar ha egen stat?"
(I det här sammanhanget är det skäl att påpeka, att, medan det är ett faktum att "indianstammarna" i Förenta staterna inte har egen stat, både stammarna och samhället i övrigt insett att de fördrag som den store hövdingen i Wááshindoon skrivit under med ursprungsfolken och som sedan dess många gånger om svikits, trots allt har laga kraft. "Indianstammarna" är måhända inte berättigade till egen stat, men många av dem eftersträvar en suveränitet på ungefär samma nivå som delstaterna, en målsättning som även är juridiskt väl underbyggd.)
Många säger säkert att Rysslands ovänliga inställning mot grannländernas självständighet inte saknar motsvarighet på amerikanskt håll. Det må vara sant, men två fel gör inte ett rätt. Om det finns en stormakt som vid behov struntar i små staters självständighet, blir livet tryggare om det dyker upp en till?
Uppfattningen om Ryssland som en motpol till amerikansk imperialism motsägs även av att Rysslands statsbärande ideologi i dag inte är någon kommunism (som det vore motiverat och förståeligt att se som en motvikt till obegränsad kapitalism), utan geopolitiken. Geopolitiskt ser Ryssland sig som en konkurrent till Förenta staterna, men detta innebär ingalunda att Ryssland skulle balansera världspolitiken till småstaternas - som Finlands - fördel.
Rysslands geopolitiska ambitioner handlar endast om att få förhandla på jämlik fot med Förenta staterna om vem som styr och ställer i t ex Europa. Ryssland är måhända berett att tillerkänna sådana mindre stater existensberättigande som ur rysk synvinkel har långa historiska anor (Tyskland, Frankrike och Spanien kunde utgöra lämpliga exempel), medan Finland och våra gelikar endast är brickor i ett spel som Ryssland vill spela vid samma bord med Förenta staterna.
Nyligen var det inte bara fanatiker som på Facebook delade en rysk propagandalänk som lät förstå att Ryssland hade moralisk rätt att trakassera amerikanska krigsfartyg på Östersjön, eftersom Amerika ligger så långt borta och Ryssland nästintill. De som distribuerade länken svalde dock den ryska geopolitiska synen med linan och sänket.
Faktum är nämligen att inget land har större rättigheter än något annat på internationella vatten. Amerikanska och ryska krigsmaskiner har precis samma rätt att röra sig på Östersjön utanför andra länders territorialvatten, oberoende av hur långt Förenta staterna ligger från Östersjön. Chile, Peru och Argentina är ännu längre borta, men ändå kan skepp från dessa länder segla på Östersjön. Det är precis denna princip om fria hav som t ex möjliggör utflaggning och bekvämlighetsflaggor.
Den som tycker att Ryssland som en närliggande stat får trakassera amerikanska skepp på internationella vatten accepterar också Rysslands anspråk på att få idka påtryckning mot sina grannländer bara för att de ligger där. Vad sedan gäller amerikanska krigsskepps närvaro på Östersjön, beror det helt enkelt på att en del stater där omkring genom ett demokratiskt beslut anslutit sig till Nato, inte minst därför att dessa stater har bitter erfarenhet av ryskt (eller sovjetiskt, men Sovjet var bara Rysslands varumärke under några årtionden) förtryck.
Visst håller Förenta staterna på med allehanda mer eller mindre oegentliga krigsäventyr ute i världen. Och visst har jänkarna relativt rasistiska kriterier för vems länder de är beredda att skicka sina trupper till. Där folk ser mer solbrända ut löper man högre risk att få oväntat besök av demokratiimportörerna. Jag gillar inte det här heller, men realpolitiskt innebär det att amerikanerna inte utgör något militärt hot mot Finland, och Natomedlemskapet skulle inte innebära några inrikespolitiska begränsningar, även om det motsatta så ofta framhålls av Natomotståndare.
Ryssland har dock sin egen definition för vem som är "neger", dvs vem som representerar en nation eller en nationalitet som ur rysk synvinkel inte har historisk rätt till självständighet, till att vara oberoende av Ryssland. "Negerstaterna" i denna bemärkelse är randstaterna som en gång lytt under Ryssland. I Ryssland utkommer det hela tiden propagandalitteratur som ställer krav på att få t ex Alaska eller Hangö återbördat, eftersom Alaska en gång i tiden var tsarrysk koloni och Hangö under ett par år utgjorde en rysk militärbas. Ur finländsk synvinkel är det Ryssland som ter sig hotfullare än USA, av rena sakskäl.
Vad sedan gäller gamla vänstermänniskors svammel om Nato som en ideologisk allians som kantänka påtvingar oss en brutalt kapitalistisk världsbild, vill jag en gång till påminna er om ett par fakta:
1) I Natolandet Norge fick det socialdemokratiska partiet (Arbeidarpartiet) nästan nordkoreanska röstprocent under många år och byggde upp en nordisk välfärdsstat utan att pruta på Natolojalitet.
2) Den nuvarande regeringen framstår med sina linjedragningar som vänsterns mardröm, men det är skäl att uppmärksamma att regeringen inte utmärker sig med någon Natovänlighet och att dess utrikes- och handelspolitiska beslut snarast ökar vårt beroende av Ryssland.
3) Många vänstermänniskor beundrar Island för att den dömt fuskbankirerna till fängelsestraff. Men märk väl att Island också är medlem i Nato.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)