Birdy on sitten ylhäisyydessään ottanut Könskriget-ohjelmaan sellaisen kannan kuin jokseenkin kaikki muutkin feministit: kiellän, tuskin, mitä, mekö, ei kun ne ovat ne pahat äärifeministit, haah haah räkä räkä (= äänekästä tekonaurua, jolla yritetään saada vastapuolen keskustelupuheenvuorot hukutetuksi kuulumattomiin). Alkuperäisessä ohjelmassa haastateltiin maltillisia feministitutkijoita Lena Widding Hediniä ja Renée Frangeuria, jotka oli savustettu ulos ROKSista tai joiden tutkimukset oli vaiettu kuoliaaksi, sekä Ruotsin entistä tasa-arvoministeriä, jonka avulla ROKS oli saanut rautaisen otteen Ruotsin yliopistojen perheväkivaltatutkumuksesta. Siinä myös ROKSin tekemän ihmisryöstön takapiruna toiminut ministeriön korkea virkanainen uhkaili toimittajaa: räkna inte med hjälp av någon kvinnojour - det är så det går när man sviker. Näiden tosiseikkojen valossa on ilmeistä - ja sen pitäisi olla selvää jopa Birdylle - että kyseessä ei ollut äärifeministiliikkeen äärimmäisimmän haaran toiminta, ja siinäkin tapauksessa että oli, tällä äärihaaralla oli ja on edelleenkin syvälle ja korkealle Ruotsin valtiokoneistoon soluttautuneita tukijoita. Jos "kaikki feministit" eivät ole tuollaisia, niiden "hyvien feministien" pitäisi sitä suuremmalla syyllä vetää "pahoihin feministeihin" samanlainen raja kuin sosiaalidemokraattien aikoinaan kommunisteihin.
Miksi tätä ei tapahdu? Ehkä siksi, että "hyvilläkään" feministeillä ei oikeasti ole konkreettisia eikä selkeitä poliittisia tavoitteita sillä tavalla kuin maltillisella sosialismilla aikoinaan oli, tavoitteita, joiden vuoksi oltiin valmiit sanoutumaan irti kommunismista ja vallankumouksellisuudesta. Sosiaalidemokraatit halusivat työläisille lisää liksaa ja taloudellista sekä terveydellistä turvallisuutta, ja näkivät asian niin, että nämä tavoitteet olivat saavutettavissa ihmisiksi neuvottelemalla, sen sijaan että kaikki paikat pitäisi panna mäsäksi ja kapitalistit kyörätä kesätamineissa napapiirintakaiselle nälistysleirille. Näköpiirissä ei ole feminaalidemokraattista liikettä, joka tuosta feministisestä vallan sukupuolittuneisuuden perusnäkökulmasta (vrt. marxilaisuus) käsin pyrkisi sanoutumaan irti tyhjästä sanavallankumouksellisuudesta ja ROKSin kaltaisten liikkeiden ylilyönneistä ja paneutumaan oikeiden, selväpiirteisesti määriteltyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseen. Sen sijaan on joukko muniin potkivia ämmyröitä, jotka yhteiskunnallisen reformismin sijasta keskittyvät sukupuolten välisten diplomaattisten suhteiden itsetarkoitukselliseen pilaamiseen syyllistämällä miehiä heidän mieheydestään ja seksuaalisista haluistaan samalla kun omalla toiminnallaan iloisesti pönkittävät juuri sen tyyppistä mieheyttä, jota sanovat vastustavansa.
Birdy odotti jonkin verran, ennen kuin lausui mielipiteensä ilmoille; ja hänen kannanotossaan oli niin paljon asiavirheitä (hän ei esimerkiksi ollut tietävinään, että ohjelma oli Ruotsin television nuoren kurdisyntyisen naistoimittajan tekemä, vaan puhui siitä ikään kuin kyseessä olisi ollut suomalainen dokumentti - tosin alkuperäinen ohjelma oli Suomessa leikattu alle puoleen pituudestaan) että on hyvä syy kysyä, onko hän itse nähnyt Könskrigetiä tai sen suomalaista versiota ollenkaan, vai ainoastaan luottanut aatekaveriensa huhupuheisiin. Tällaista voidaan pitää läpinäkyvänä merkkinä siitä, että Birdy ihan oikeasti on pelännyt ohjelman käännyttävän hänet pois feministisestä uskonnosta, joka on kuitenkin niin keskeinen osa hänen identiteettiään, että hän pelkää sen puolesta.
(Tätä kirjoittaessani muuten katselen Ruotsin television nettisivuilta Könskrigetiä ties kuinka monetta kertaa, ja suosittelen sitä muillekin. Mitä useampi hakee ohjelman SVT:n sivuilta ja katsoo sen, sitä kauemmin se pysyy nähtävissä. Jos ruotsin taitonne on vajavainen, se paranee kyllä katsomalla dokumentti riittävän monta kertaa. Se kummallinen sana "hjuur", joka toistuu moneen otteeseen, on ranskan "päivää" tarkoittava sana jour, joka on lainattu ruotsiin tarkoittamaan päivystystä - naisten turvatalo on Ruotsissa nimeltään naispäivystys. Suomenruotsiksi päivystys on muuten venäjän vaikutuksesta dejour. Päivystävä on Ruotsissa jourhavande ja Suomessa dejourerande. En ymmärrä sitä väitettä, että suomalaisissa kouluissa muka opetettaisiin suomenruotsia, koska minun koulukirjoistani löytyi ainoastaan sana jourhavande, ei koskaan dejourerande.)
Tämä on sinänsä täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Siihen aikaan kun minä halusin olla valistunut ja moderni ja profeministinen, suljin itse hysteerisesti mielestäni ajatuksen, että pornoaddikti-ATMien - kasvinkumppanieni - naispelko ja feministiviha voisivat johtua mistään muusta kuin siitä, että heidän omaksumansa perinteinen mieheys johti heitä harhaan. Huomasin itse olevani käytännössä suljettu seksuaalisuhteiden ja seurustelun ulkopuolelle syistä, joita en itse kyennyt ymmärtämään ja hyväksymään; ja huomasin erilaisia ihmissuhdepalstoja lukemalla, että tämä ulossulkeminen ja siihen liittyvät nöyryytyksen ja katkeruuden tunteet olivat tuttuja monille muillekin miehille. Ymmärtäväisimmätkin ihmissuhdekolumnistit käskivät tällaisia miehiä kääntymään mielisairaanhoidon puoleen tai kehottivat asianomaisia miehiä hyvin tylyssä sävyssä muuttamaan omia asenteitaan. Jopa erään pornolehden neuvopalstalta löytyi esimerkki tällaisesta - juu, yksi nuorten aikuisvuosieni suuria järkytyksiä oli huomata, että pornolehdissäkin oli ihmissuhdeneuvontaa, ja vaikka sitä annettiinkin usein ns. reilujen miesten näkökulmasta - toinen vaihtoehto oli seksuaalisesti kokenut ja nuoria poikia ronskisti naisen oikeaan käsittelyyn opastava täti-ihminen - se oli sisällöltään ja yleiseltä tendenssiltään pohjimmiltaan varsin samanlaista kuin vähemmän valonarkojen viestinten välittämät viisaudet. - Tämä onkin ilmeisesti tapojemme sanelema vakioreagointitapa. Kun ATM puhuu avoimesti tunteistaan, koko kulttuurimme näyttäytyy hänelle tylyimmältä puoleltaan: ole hiljaa, mene hoitoon, mene huoriin, vika on sinussa.
Mitä tästä seuraa? Tästä seuraa, että minun, että identiteettiään etsivän ATM:n yleensäkin, on elettävä valheessa, yritettävä kaikin voimin kätkeä maailmalta rehelliset ja vilpittömät tunteensa ja tuntemuksensa, ja uskoteltava itselleen, että asia on näin eikä noin, että esimerkiksi nuorisokulttuurissa ATM-leimakirvestä heiluttava nuorten tyttöjen tribunaali on jonkin käsittämättömän retorisen tai ideologisen kommervenkin nojalla "miehisten valtarakenteiden" syy, että feministinainen, joka kehottaa ATM:ää menemään huoriin, muka ei pönkitä prostituutiota, koska hän on feministi, eikä feministi voi pönkittää prostituutiota, hänhän on feministi (jne.). Ja elämisvalheeseen pakottaminen liittyy feminismiin sekä profeminismiin laajemmaltikin.
Tyypillinen feminismiin liittyvä elämisvalhe on selvästi epämoraalisten ja viheliäisten tekojen ja tapojen esittäminen merkkeinä rohkeudesta ja itsenäisyydestä, pelkuruuden kutsuminen rohkeudeksi ja ylipäätään asioiden oikeiden nimien kieltäminen. Tästähän saimme erinomaisen esimerkin silloin, kun Birdy nosti hirvittävän metakan koko Blogistanin ämmistön tuella siitä, että häntä oli kehdattukin kutsua itsekkääksi. Kun Kokkarisen Ilkka kieltäytyy toukista, hän varmasti rehellisenä miehenä myöntääkin, että tämä on itsekäs valinta, koska hänestä nyt vain on niin paljon mukavampaa omistautua omalle elämälleen, työlleen ja huvituksilleen. Kun Birdy kieltäytyy toukista tarkalleen samoista syistä, tätä ei saa kutsua itsekkyydeksi, ja jos näin kuitenkin tekee, saa kuulla, kuten Sedis sai kuulla, jotain sellaista kuin: tähän asti pidin sinua fiksuna miehenä, mutta nyt oletkin vastenmielinen - tämä ei ole suora lainaus keltään keskusteluun osallistuneelta, mutta kylläkin aika uskollinen tiivistelmä Birdyn mobilisoiman naisväen yleisistä tunnoista. Joku ämmyräisistä kutsuikin Sedistä "vastenmieliseksi", mitä kyseisen herran luonteen ja tyylin huomioon ottaen on pidettävä aika lailla karkeana ja epäoikeudenmukaisena loukkauksena.
Samasta epärehellisyydestä näemme esimerkin Birdyn reaktiossa Mikko Salon kirjoitukseen Natsi-Elina. Lainataanpa sieltä varmuuden vuoksi parhaat palat:
Piristävät aina meikäläistä ihan kummasti nuo Hapulin Mintun jorinat. On tavallaan lohdullista, mukavaa ja ennen muuta oikein että ihminen, joka esiintyy tämmöisenä, noh, miksi tuota nyt sanoisi, naisasianaisena, kirjoittaa niin usein niin avoimen fasistisia ja jopa psykopatiaan saakka julmia kirjoitelmia. Siitä tulee semmoinen kiva olo, jossa vaan toteaa itsekseen hiljaa: "Hienoa! Näin pitää olla. Luomakunta on harmoniassa."
Myötäsyntyisen naisellinen tapa halveksua ja vihata heikompiaan, sekä aidosti suuttua heidän heikkoudestaan on aina kaunista katseltavaa. Siksi pidänkin niin kovin huonojen saippuasarjojen aatelia edustavan Salkkareiden henkilöhahmosta nimeltä Elina Ekholm. Ilmetty Minttu! Olen pitkään nimittänyt Elinaa Natsi-Elinaksi, sillä Mintun tapaan tuo hahmo ratkaisee kaikkien ihmisten ongelmat yli-ihmiskäsityksen mukaisella vahvemman oikeudella, johon on hienosti liitetty merkillisen perverssi eettinen koodekki, jossa "yleensäkin on säälittävää vinkua turhanpäiväisiä ongelmiaan ja kaikki murhaajat pitäisi vittu tappaa!"
Tietysti omien ongelmiensa edessä Elina pysähtyy, murtuu syvästi, ei voi ymmärtää, miten joku voi olla noin julma ja miten väärin joku toinen teki, kulkee hetken aikaa marttyyrin vihansekainen ilme kasvoillaan kunnes löytää itsensä jälleen vahvana ja upeana naisena joka ei tarvitse ketään ja joka ei koskaan enää voi luottaa toiseen ihmiseen, mutta on valmis elämään vahvan ja upean naisen upeaa elämää sekä jakamaan viisauttaan kaikille tyhmyttään heikommille (mutta silti potentiaalisen vahvoille ja upeille) naisille.
Birdy reagoi hyvin voimakkaasti edelliseen kirjoitukseen julistaen, että häntä oli tulkittu väärin ja että hänen näkemyksensä oli päinvastainen, ts. että heikompia tuetaan ja että pienempiä puolustetaan. Tällainen sai tietysti Mikolta vastauksekseen tylyn heiton: Totuushan on myös se, että sinua vain ärsyttävät surkeat ja heikot ihmiset, joita mielestäsi pitää, kröhöm, tukea, esimerkiksi vaikkapa napakalla potkulla. Se on niiden surkimusten omaksi parhaaksi.
Birdy ei tietenkään kykene järjellä käsittämään, että joku voisi vilpittömästi ja rehellisesti - ts. olematta itse mielisairas, patriarkaatin aivopesemä tai muuten vain epälauha ja siksi huomiotta jätettävä tyyppi - pitää häntä heikkoja halveksivana, ilkeänä natsina (sanaa "natsi" käytetään tässä teknillisenä terminä tarkoittamaan julmaa roistoa, joka saa jonkinlaista nautintoa siitä, että kurmottaa heikkoja näiden heikkouden takia ja liittyy vieläpä yhteiskunnalliseen liikkeeseen, jonka lopullinen tarkoitus on heikkojen rääkkääminen yhteiskunnan voimin ja verovaroin sadistisen nautinnon järjestämiseksi kaikille liikkeeseen kuuluville roikaleille). Birdyn omaan itsepetokseen nimittäin kuuluu - mahdollisesti aivan vilpitön? - käsitys, että hän on oikeasti heikkojen puolella vahvoja ja kiusattujen puolella kiusaajia vastaan.
On edelleenkin varsin inhimillistä selittää itselleen asiat parhain päin ja kuvitella olevansa mukavampi ja reilumpi kaveri kuin todellisuudessa onkaan. Mutta jonkinlaisena totalitarismina on pidettävä sitä, että ihmiset systemaattisesti ja ideologisista syistä jaetaan immanentteihin hyviksiin (naiset, työläiset, arjalaiset, suomalaiset) ja immanentteihin pahiksiin (miehet, kapitalistit, juutalaiset, suomenruotsalaiset), ja täsmälleen sama teko arvioidaan moraalisesti eri lailla riippuen siitä, kuuluuko teon tekijä etukäteen hyviksiksi vai etukäteen pahiksiksi julistettuun ryhmään - hyväkin teko voi olla paha, jos sen tekee pahis, koska pahiksen tekemä hyvä teko on vain juonittelua, jolla pohjustetaan puolta pahempia tulevia julmuuksia.
Eikä tämäkään mitenkään vaarallista olisi, jollei miesten keskuudessa olisi niin paljon tuota ritarillista profeminismiä, joka elää mukana feministisessä elämisvalheessa. Muistan aikoinani suutahtaneeni Maalaiselle siitä, että tämä kehui Birdyä uuden, vahvan naistyypin edustajaksi. Todellisuudessahan Birdy on melko konventionaalista mieskuvaa pönkittävä vanhanaikainen täti-ihminen - sen sijaan että hän olisi avoin niille feministejä lähellä olevien tahojen kovasti peräänkuuluttamille uusille miehisyyksille, hänen oma miesihanteensa on varsin lähellä sovinnaista machoa esim. hänen rinnastaessaan miehekkyyden ja miehuullisuuden ruumiilliseen voimaan ja "ämmämäisestä" valittamisesta pidättäytymiseen ja toisaalta leimatessaan älykkönörtit "neutreiksi". Birdy ei myöskään ole erityisen rohkea tai älyllinen, koska hän sivuuttaa kaikki oman elämänkatsomuksensa tai omien pyhien lehmiensä kyseenalaistukset melko pelkurimaisesti valehtelemalla, henkilöön käyvällä pilkalla ja muilla pelästyneen, mutta kovista esittämään tottuneen ihmisen hätäkeinoilla; älyllistä keskustelua on lähinnä hänen omista "arkkinainen"- ym. käsitteistään käsin improvisoimansa kvalificerat skitprat, jonka päätarkoituksena on lähinnä ad hominem -tölväisyjen pukeminen intellektuaaliseen muotoon. Mitään itseisarvoista älyllistä kiinnostusta maailmaan en Birdyssä ole havainnut.
Tästä huolimatta Maalainen - ja merkittävä osa naisia sortavaksi haukuttua miesjulkisuutta ja miesten maailmaa - katsovat asiakseen elää mukana Birdyn ja hänenlaistensa valheessa, jossa una realidad atroz o banal esitetään unelmana, paska maalataan punaiseksi ja hajustetaan orvokilla, parjausta kutsutaan kohteliaisuudeksi, heikkojen halveksuntaa oikeudenmukaisuudeksi ym.
Ja juuri tätä pidän perimmäisenä todisteena siitä, että feministeillä on oikeasti merkittävää määräysvaltaa yhteiskunnassa, jopa siinä määrin, että heitä ei mitenkään enää voida kutsua sorretuiksi, kapinallisiksi eikä vallankumouksellisiksi. Jos jokin ryhmä pystyy pakottamaan elämisvalheeseensa mukaan sellaisiakin ihmisiä, joiden omaa etua sen elämisvalheen myötäileminen ei mitenkään edistä, kyseisellä ryhmällä on hegemoninen asema, nähdäkseni ihan siinä merkityksessä, jossa "hegemonian" käsitettä käyttävät Antonio Gramscin kaltaiset marxilaiset ajattelijat.
Edellä oleva on ehkä sen ytimessä, miksi olen katkeroitunut feminismiin. Feminismi esittäytyi minulle aikoinaan elämänvalheista vapautumisena. "Patriarkaatti"-käsite oli minulle ihan selkeä, se oli tietysti sama kuin savolaisen pikkukaupungin kiistatta miesvaltainen öyhökratia, joka muodostui koulumaailmaa hallitsevista kovisröyhkiöistä ja heidän aikuisista liittolaisistaan; ja oli ihan selvää, että sillä tavoin ymmärretty "patriarkaatti" ylläpiti erilaisia elämisvalheita valta-asemansa pönkittämiseksi. Se, että feminismi on osoittautunut vieläpä "patriarkaatin" elämisvalheita karkeammaksi valehtelu- ja itsepetosjärjestelmäksi, on minusta ihan riittävä syy vastustaa sitä.
perjantai 28. lokakuuta 2005
tiistai 25. lokakuuta 2005
Maailmalta
Puolan vaaleissa voitti nyt sitten Prawo i Sprawiedliwość (Laki ja oikeudenmukaisuus), Kaczyńskin pallinaamakaksosten johtama euroskeptisyyden, bogoojczyźniany-hengen ja sosiaalipopulismin yhdistävä oikeistopuolue. Ohjelma on homojen vainoaminen ja kirkon - mikä ei tarkoita valistunutta papistoa, vaan pahamaineista Radio Maryjaa kuuntelevia kiihkomaallikoita - pokkuroiminen yhdistyneenä ainakin puheissa sosiaalidemokraattishenkisiin hyvinvointivaltiolupauksiin. Puolan presidentiksi nousee tähän asti Varsovan kaupunginjohtajana (puolalaisittain "Varsovan presidenttinä") kunnostautunut Lech Kaczyński. Toinen vaihtoehto olisi ollut liberaalioikeistolaisen Vapausunionin, Unia Wolnośćin, Donald Tusk, joka nimestään huolimatta ei ole brittiläissyntyinen, vaan Kaszëb, kasubi.
Palli(vai pälli?)naamakaksoset on luokiteltava kansallisdemokraattisen tradition, endecjan, jatkajiksi. Kyseessä oli kristillis-nationalistinen puolue, joka toimi maailmansotien välisessä Puolassa ja edusti mm. änkyräkatolisuutta, nationalismia ja paranoidia juutalaisvastaisuutta. Koska Puola oli köyhä ja siksi näytti jäävänkin, tähän oikeistokonservatiiviseen arvomaailmaan yhdistyi kuitenkin radikaali sosiaalinen ohjelma. Pällinaamakaksosista ainakin Lechillä on Onet-portaalin uutiskioskin mukaan sosiaalidemokraattinen omatunto, ja minä olen valitettavasti taipuvainen uskomaan tähän. Katsokaas kun Puolassa poliittinen nelikenttä ei mene ihan siten kuin lipirtaarit sanovat. Nelikentän pystyakselilla on talous, joko fyrkkaa köyhille tai sitten kunnon jenkkimeininki, ja vaaka-akselilla moraali, joko abortin ja vapaan hintahduksen puolesta tai sitten sellainen asenne, että vauvoja ei nyt ainakaan abortoida kohdusta, mutta homot kyllä yhteiskunnasta.
Nyt tilanne on sikäli kusinen, että yhteiskunnan suurin jakolinja kulkee talousliberalismin ja asenneliberalismin yhdistävän älymystön ja toisaalta vanhoillista katolisuutta kannattavan vähävaraisen työläis- ja maalaisväestön välillä. Puolassa ei ole suurta ja köyhäksi itsensä mieltävää keskiluokkaa, joka voisi kannattaa länsieurooppalaisen tyyppistä vasemmistoa, ja vaikka olisikin, sellaista vasemmistovaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole näkyvissä. Entiset kommunistit, ns. demarit, ovat juuri niin korruptoituneita kuin entisten kommunistien voi itäeurooppalaisessa maassa olettaa olevan, ja kuten puolalainen vasemmistolainen sähköpostilista, jonka jäseneksi olen vaivihkaa liittynyt, antaa ymmärtää, paikallinen älykkövasemmisto on hiuksianostattavan taistolaistyylistä kommunisminostalgikkoväkeä. Tämän vasemmiston linjaukset ovat suorastaan vähämielisen epärealistisia: esimerkiksi naiivilla venäläismyönteisyydellä ei Puolassa todellakaan kalastella edes minkään liberaalin keskiluokan ääniä.
Köyhän maalaispuolalaisen näkökulmasta homojen vapautusta ajaa sama porhojen kaupunkilaisketkujen sun muiden yrittäjien kapitalistinen sortajaluokka, joka on hyötynyt talousuudistuksista hänen selkänahastaan. Toisin sanoen vaalivoitto kristillis-isänmaalliselle oikeistolle on merkki proletariaatin valtaannoususta, hyvä jollei diktatuurista.
Toinen uutinen on, että Fianna Fáil -puolue haluaa palauttaa Pääsiäiskapinan muistoksi järjestettävän sotilasparaatin. Julkilausuttuna tarkoituksena on tasavaltalaisen perinnön ja symboliikan ottaminen haltuun IRA:lta, joka on ominut sen itselleen. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on askel oikeaan suuntaan. Näin vanhoilla päivilläni olen alkanut ymmärtää, miten tärkeää on pitää isänmaalliset symbolit lujasti valtion käsissä ja huolehtia siitä, etteivät valtiota isänmaallisempina itseään pitävät äärioikeisto-, rasisti- ja terroristijärjestöt pääse anastamaan niitä. Tilannetta, jossa siniristilippu on pelkästään skinheadien ja muiden "sydämen sotaveteraanien" symboli, ei koskaan saa päästää toteutumaan. Lippu kuuluu valtiolle, ei valtiopetoksen valmistelijoille. - Ja tähän Porilaisten marssia ruotsiksi.
Palli(vai pälli?)naamakaksoset on luokiteltava kansallisdemokraattisen tradition, endecjan, jatkajiksi. Kyseessä oli kristillis-nationalistinen puolue, joka toimi maailmansotien välisessä Puolassa ja edusti mm. änkyräkatolisuutta, nationalismia ja paranoidia juutalaisvastaisuutta. Koska Puola oli köyhä ja siksi näytti jäävänkin, tähän oikeistokonservatiiviseen arvomaailmaan yhdistyi kuitenkin radikaali sosiaalinen ohjelma. Pällinaamakaksosista ainakin Lechillä on Onet-portaalin uutiskioskin mukaan sosiaalidemokraattinen omatunto, ja minä olen valitettavasti taipuvainen uskomaan tähän. Katsokaas kun Puolassa poliittinen nelikenttä ei mene ihan siten kuin lipirtaarit sanovat. Nelikentän pystyakselilla on talous, joko fyrkkaa köyhille tai sitten kunnon jenkkimeininki, ja vaaka-akselilla moraali, joko abortin ja vapaan hintahduksen puolesta tai sitten sellainen asenne, että vauvoja ei nyt ainakaan abortoida kohdusta, mutta homot kyllä yhteiskunnasta.
Nyt tilanne on sikäli kusinen, että yhteiskunnan suurin jakolinja kulkee talousliberalismin ja asenneliberalismin yhdistävän älymystön ja toisaalta vanhoillista katolisuutta kannattavan vähävaraisen työläis- ja maalaisväestön välillä. Puolassa ei ole suurta ja köyhäksi itsensä mieltävää keskiluokkaa, joka voisi kannattaa länsieurooppalaisen tyyppistä vasemmistoa, ja vaikka olisikin, sellaista vasemmistovaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole näkyvissä. Entiset kommunistit, ns. demarit, ovat juuri niin korruptoituneita kuin entisten kommunistien voi itäeurooppalaisessa maassa olettaa olevan, ja kuten puolalainen vasemmistolainen sähköpostilista, jonka jäseneksi olen vaivihkaa liittynyt, antaa ymmärtää, paikallinen älykkövasemmisto on hiuksianostattavan taistolaistyylistä kommunisminostalgikkoväkeä. Tämän vasemmiston linjaukset ovat suorastaan vähämielisen epärealistisia: esimerkiksi naiivilla venäläismyönteisyydellä ei Puolassa todellakaan kalastella edes minkään liberaalin keskiluokan ääniä.
Köyhän maalaispuolalaisen näkökulmasta homojen vapautusta ajaa sama porhojen kaupunkilaisketkujen sun muiden yrittäjien kapitalistinen sortajaluokka, joka on hyötynyt talousuudistuksista hänen selkänahastaan. Toisin sanoen vaalivoitto kristillis-isänmaalliselle oikeistolle on merkki proletariaatin valtaannoususta, hyvä jollei diktatuurista.
Toinen uutinen on, että Fianna Fáil -puolue haluaa palauttaa Pääsiäiskapinan muistoksi järjestettävän sotilasparaatin. Julkilausuttuna tarkoituksena on tasavaltalaisen perinnön ja symboliikan ottaminen haltuun IRA:lta, joka on ominut sen itselleen. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on askel oikeaan suuntaan. Näin vanhoilla päivilläni olen alkanut ymmärtää, miten tärkeää on pitää isänmaalliset symbolit lujasti valtion käsissä ja huolehtia siitä, etteivät valtiota isänmaallisempina itseään pitävät äärioikeisto-, rasisti- ja terroristijärjestöt pääse anastamaan niitä. Tilannetta, jossa siniristilippu on pelkästään skinheadien ja muiden "sydämen sotaveteraanien" symboli, ei koskaan saa päästää toteutumaan. Lippu kuuluu valtiolle, ei valtiopetoksen valmistelijoille. - Ja tähän Porilaisten marssia ruotsiksi.
maanantai 24. lokakuuta 2005
Tarja Turunen
Voisin tässä käydä läpi koko vanhan kliseekokoelmani alkaen siitä, kuinka suomalaisten naisten pimppa on niin kallista tavaraa ettei sitä kotimaisille miehille jne. Mutta totean vain, että Tarja Turunen, niiltä osin kuin en ole hänen haastatteluiltaan voinut lehtiä lukiessani välttyä, on minusta aina vaikuttanut itserakkaalta ja epäsympaattiselta naiseläjältä, ja sitä paitsi tiedän monien vuosien kokemuksella, että mikään porukka ei ole niin vastenmielistä, omahyväistä, tympeää ja kopeaa kuin minkäänasteisen klassisen musiikkikoulutuksen saaneet nuoret naiset. Minun puolestani sitä sakkia joutaisi harventaa vaikka haulikolla. Minua ei ihmetytä tippaakaan, jos sen porukan edustajalle nousee maailmanmaineen myötä kusi niin korkealle hiusrajaan kuin Tarja Turusella kaikesta päätellen on noussut. Ja minusta on helvetin hyvä, että joku lopultakin uskaltaa sanoa tämän omahyväisten loisten lauman edustajalle, mihin hän voi suurenmoisen erinomaisuutensa tunkea. Ehkä yhteiskunta on lopultakin muuttumassa sellaiseksi, ettei nuorilta ämmiltä enää välttämättä oteta vastaan ihan mitä tahansa paskaa. Aina voi toivoa.
"Minulla on lukemattomia kirjoja hyllyssäni." (Kimmo L. Sunkkila)
Marginaali-Jani viittasi Time-lehden kaikkien aikojen romaaneihin, joista Jani tunnusti lukeneensa vain kaksi. Katsotaan, onko minulla mennyt sen paremmin.
The Adventures of Augie March
Saul Bellow
Aivan outo kirja. En ole koskaan lukenut Saul Bellowta, mutta nobelisteja harrastava ystäväni Ivan Hlinka varmasti tuntee asianomaisen teoksen, tai ainakin kirjailijan. Eikös Bellow ole sen Nobelin jossain välissä napannut? Näin ainakin muistelisin.
All the King's Men
Robert Penn Warren
Tätä nimenomaista teosta en ole lukenut. Sitä vastoin sain vuosia, vuosia sitten veljeltäni joululahjaksi Warrenin romaanin Jokin tässä elämässä, englanniksi A Place to Come To. Muistan, että sen päähenkilö oli yksinkertaisista oloista, Yhdysvaltain syrjäseudulta lähtöisin, mutta että hän tavoitteli kansalaisuutta jonkinlaisessa intellektuaalisuuden imperiumissa. Traagista oli, että hänen ja hänen oppineiden mentoriensa pyrkimys kohti henkisesti palkitsevaa ja täydellistynyttä elämää vaikutti pohjimmiltaan turhalta ja toivottomalta.
American Pastoral
Philip Roth
En ole lukenut Amerikkalaista pastoraalia, sitä vastoin kyllä Haamukirjailijan, kun veljelläni oli Philip Roth -kautensa. Haamukirjailijan päähenkilö makasi seksikolmikossa Gittan- ja Bettan-nimisten ruotsalaisten blondien kanssa; jos kirja kirjoitettaisiin nyt, Gittan ja Bettan olisivat suomalaisia goottityttöjä nimeltä Leini ja Melena. (Molemmat ovat autenttisia suomalaisia tytönnimiä, toinen tarkoittaa reumatismia ja toinen veriripulia.) Nyttemmin olen mm. Kasablogissa esitettyjen ylitsevuotavaisten kehujen ansiosta lukenut romaanin The Plot Against America, joka on hieman deus ex machina -tyyppistä loppuratkaisua lukuun ottamatta varsin vaikuttava tarina. Annoin oman kappaleeni Maria Kristiinalle, jotta hänkin tutustuisi teokseen.
An American Tragedy
Theodore Dreiser
Aivan outo kirja ja outo kirjailija. Ei pisteitä.
Animal Farm
George Orwell
Eläinten vallankumous on varmaankin Orwellin romaaneista nimenomaan taideteoksena ehein, mutta koska Orwell on lempikirjailijoitani, minun on vaikea nähdä sitä erillään hänen koko tuotannostaan, jonka olen luultavasti lukenut läpi useita kertoja. Mahdollisesti kootuissa kirjoituksissa (Collected Essays, Journalism and Letters), jotka muuten sivumennen sanoen on taidettu kääntää kokonaisuudessaan ruotsiksi, on jokunen yksittäinen teksti, joka minulta on jäänyt huomaamatta. Olen lukenut useita Orwellin teoksia eri kielillä, suomen, ruotsin ja englannin lisäksi saksaksi ja islanniksi.
Appointment in Samarra
John O'Hara
Ventovieras veikko tämäkin.
Are You There God? It's Me, Margaret
Judy Blume
Uppo-outo.
The Assistant
Bernard Malamud
Tiedänhän minä, että Malamud on tärkeä ja merkittävä kirjailija, mutta en minä hänen tuotantoaan tunne ensinkään.
At Swim-Two-Birds
Flann O'Brien
Flann O'Brienin tuotannosta tunnen parhaiten hänen lyhyet soakkunansa, jotka hän kirjoitti nimellä Myles na gCopaleen (oikeastaan sen pitäisi olla Myles na gCapaillíní, Pikkuhepojen Myles) sekä hänen ainoan iirinkielisen romaaninsa, iirinkielisiä omaelämäkertoja parodioivan An Béal Bochtin. At Swim-Two-Birdsiä olen selaillut joskus kirjastossa.
Atonement
Ian McEwan
Onnellisesti lukematta ovat tämänkin veikon teokset.
Beloved
Toni Morrison
Sama vika.
The Berlin Stories
Christopher Isherwood
En ole varmaan saanut luettua ollenkaan Isherwoodia, tai sitten niin nuorena, etten muista hänestä mitään.
The Big Sleep
Raymond Chandler
Kyllä minä olen lukenut Chandleria ja olen lukenut tätäkin, olen jopa lukenut Chandleria koskevaa oheiskirjallisuutta, mutta minusta Chandlerista tehdään yleensä syvällisempi kuin hän onkaan. Chandler kelpaa minusta aivan erinomaisesti juna-, mökki- tai vaikka vankisellilukemiseksi, mutta en oikein jaksa ymmärtää, miksi hänessä ollaan näkevinään kamalan suurenmoisia litteräärejä kvaliteetteja.
The Blind Assassin
Margaret Atwood
Atwoodilta olen toki lukenut ja omaksikin hankkinut Orjattaresi, mutta hänen muuta tuotantoaan en tunne ensinkään.
Blood Meridian
Cormac McCarthy
Cormac McCarthyn pidginisoitunutta teksasilaista rappioenglantia ei jaksa lukea, vaikka miljöö ja atmosfääri voisikin olla kiehtova.
Brideshead Revisited
Evelyn Waugh
Tunnen vain kirjailijan nimen, mutten hänen teoksiaan.
The Bridge of San Luis Rey
Thornton Wilder
Olen usein ajatellut, että tämä kirja pitäisi lukea venäjäksi käännettynä. Se tuntuu nimittäin olevan hyvin suosittu Venäjällä. Joskus kuulostaa siltä kuin kaikki vähänkin lukutaitoiset venäläiset olisivat lukeneet sen.
Call It Sleep
Henry Roth
Outo on.
Catch-22
Joseph Heller
Juuri ennen kuin lähdin puoleksi vuodeksi Irlantiin, hankin oman kappaleen tätä kirjaa. Valitettavasti en ehtinyt lukea sitä kokonaan, enkä tietenkään ottanut matkalukemiseksi. Nykyään silloin ostamani kappale nousee kirjakasojen uumenista esiin joka puoles vuosi, mutta katoaa ennen kuin saan sen luettua loppuun. Hyvä kirja se toki on, ja aiheesta arvostettu satiiri.
The Catcher in the Rye
J.D. Salinger
Tämäkin on tullut luettua sekä suomeksi että englanniksi aika nuorena. Taisi itse asiassa olla ensimmäisiä murrosikäisenä englanniksi tavailemiani kirjoja, äidillä oli oma kappale. Ihan passeli nuorisokuvaus, mutta en yhtään ymmärrä, miksi siitä niin kovasti kohdataan. S.E.Hintonin Me kolme ja jengi tai Ulrich Plenzdorfin Nuoren W:n uudet kärsimykset kolahtivat nuoreen kolliin ihan toisella tavalla.
A Clockwork Orange
Anthony Burgess
Olenhan minä sekä nähnyt leffan että lukenut kirjan, sekä alkuteoksen että kamalan Moog-suomennoksen - olen yhä sitä mieltä, että kirjan nimi on suomennettava Pullosta tullu', ei "Kellopeliappelsiini". (Sitä paitsi se on oikeasti kellonjousi, siis vedettävä voimajousi, eikä mikään "kellopeli".) En pidä sitä Burgessin parhaana, enkä Burgessia varsinaisesti luettavaa kummempana kirjailijana (Language Made Plain on oikeastaan ainoa Burgessin kirja, josta olen pitänyt).
The Confessions of Nat Turner
William Styron
En ole lukenut Styronia, en edes sitä pakollista.
The Corrections
Jonathan Franzen
Outo kirja, ja kirjailijankin tunnen vain nimeltä.
The Crying of Lot 49
Thomas Pynchon
En ole lukenut Pynchonia, ja minulla on erittäin voimakkaita ennakkoluuloja häntä kohtaan.
A Dance to the Music of Time
Anthony Powell
Ihan outo tämäkin.
The Day of the Locust
Nathanael West
Tämänkin kirjailijan tunnen vain nimeltä.
Death Comes for the Archbishop
Willa Cather
Hä?
A Death in the Family
James Agee
Midäh? Gugah?
The Death of the Heart
Elizabeth Bowen
Emmäätällasia...
Deliverance
James Dickey
Ai, Syvä joki siis perustuu johonkin kirjaan? Aina oppii, kun vanhaksi elää...
Dog Soldiers
Robert Stone
Koirasotilaat olivat jonkin intiaaniheimon soturiseura, mutta tätä kirjailijaa en kyllä tunne.
Falconer
John Cheever
Outo tyyppi, outo kirja.
The French Lieutenant's Woman
John Fowles
Oletan, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan, mutta suoraan sanoen en ole varma. Silloin aikoinaan kun kirja ja elokuva olivat pinnalla, kaikki tiedotusvälineet olivat niin täynnä juonipaljastuksia ja kommentaaria, että minulla oli aika selkeä kuva kirjan ja elokuvan ideasta jo kauan etukäteen.
The Golden Notebook
Doris Lessing
Nuorena poikana Doris Lessingin omintakeiset avaruusromaanit olivat minulle aika tärkeitä, ainakin sarjan ensimmäiset, Shikasta ja Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Siriuksen kokeiden jälkeen en enää jaksanut jatkaa. Nykyään en enää tiedä, mitä noissa tekeleissä oikeastaan näin. Lessingin muut teokset ovat jääneet minulle vieraiksi. Gotthold Ephraim Lessingin Viisas Natan on minulle huomattavasti tutumpi ja nyttemmin myös henkilökohtaisesti tärkeämpi.
Go Tell it on the Mountain
James Baldwin
Olenhan minä James Baldwinia lukenut, ja pitänytkin, mutta tämä taitaa olla minulle outo kirja. Tai sitten vain kaikki Baldwinit ovat minulle yhtä ja samaa klönttiä.
Gone With the Wind
Margaret Mitchell
Kyllähän minä olen lukenut Tuulen viemää. Kirjallisena ansiona on kai pidettävä sitä, että se pakottaa lukijan samastumaan Scarlett O'Haran kaltaiseen täysin epäsympaattiseen ja mahdollisesti luonnevikaiseen henkilöön. Ainakin Scarlettin illuusiottoman psykonartun asenne on varsin opettavainen ja kertoo tosielämän oikeista naisista paljon enemmän kuin kymmenen tonnia feminististä propagandakirjallisuutta. Luin itse asiassa Tuulen viemän suunnilleen kaksitoistavuotiaana, ja näin jälkeenpäin surettaa kovasti, etten ymmärtänyt, miten realistinen sen naiskuva on ja miten paljon feministien aivopesukirjallisuutta hyödyllisempi se on naisen käyttöohjeena nuorelle pojalle.
The Grapes of Wrath
John Steinbeck
Sen ruotsinnos on tuossa vuoteenviereisessä kirjakasassa, mutta loppuun en ole sitä lukenut. Eedenistä itään sitä vastoin oli rankka kokemus nuorena poikana. Se sisältää niin uskottavan kuvauksen luonnevikaisesta psykonartusta, että näin jälkeen päin ihmettelen, miksi saatoin kyseisenlaisiin hirviöihin törmätessäni uskotella itselleni, ettei minua ollut varoitettu.
Gravity's Rainbow
Thomas Pynchon
Mitäs minä nyt taas sanoinkaan Pynchonista?
The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald
Miksi pitäisi lukea jonkun lätsäkeikarin eksistentiaalisesta kriisistä?
A Handful of Dust
Evelyn Waugh
Edelleenkin: Waugh on minulle tuttu vain nimeltä.
The Heart Is A Lonely Hunter
Carson McCullers
Tuota, onko tämä tyyppi vakavasti otettava kirjailija? Minä olen aina luullut häntä harlekiinityyppiseksi viihdekirjailijaksi.
The Heart of the Matter
Graham Greene
Minä en pidä Graham Greenestä juurikaan. Olen lukenut Inhimillisen tekijän ja Tädin kanssa maailmalla, ja voin vain sanoa, että hän on ensimmäinen lunkin brittiläinen kirjailija, josta en pidä.
Olenhan minä toki lukenut hänen muistelmansa ystävyydestään Omar Torrijosiin, Panaman sotilasjohtajaan, joka kuoli vuonna 1981 ilmeisesti CIA:n järjestämässä lento-onnettomuudessa. Torrijos oli minulle kommunistikauhuisena, mutta myös eteläamerikkalaisten diktaattorien julmuudesta järkyttyneenä pikkupoikana jonkinlainen toivonkipinä: sotilasjohtaja, joka kuitenkin onnistui kylmän sodan aikana pysymään ulkopoliittisesti itsenäisenä (siltähän se minusta näytti) ja ilmeisesti pyrki vilpittömästi parantamaan kansansa oloja. Tuolloin olin tunnetusti sillä reaalipoliittisella kannalla, että nämä sotilasjohtajat ilmeisesti olivat Latinalaisessa Amerikassa väistämätön paha ja mahdollisesti välttämätön suojamuuri kauheaa kommunismia vastaan, mutta että tätä sotilasjohtajainstituutiota tulisi voida kehittää paikallisten asukkaiden kannalta parempaan suuntaan, jos asia oikeasti oli niin, että siellä ei ollut muunlaista poliittista kulttuuria. Jos minä jostain olin pikkupoikana vihainen Yhdysvalloille, niin Torrijosin murhasta.
Herzog
Saul Bellow
Johan minä sanoin, että Bellow on minulle uppo-outo kaveri.
Housekeeping
Marilynne Robinson
Hä? Hö?? Täh?!
A House for Mr. Biswas
V.S. Naipaul
Naipaulin matkakirjat olen suurimmaksi osaksi lukenut, monet useaankin kertaan, mutta hänen fiktiivinen proosansa on minulle täysin tuntematonta.
I, Claudius
Robert Graves
Robert Graves, joka Saksassa markkinoi itseään nimellä Robert von Ranke Graves (hän oli klassikkohistorioitsija Leopold von Ranken sukua), on kyllä tuttu nimi, mutta en usko lukeneeni hänen romaaniaan Claudiuksesta, vaikka pikkupoikana luin paljonkin Rooman valtakuntaa käsittelevää kirjallisuutta. (Latinaa en ole oppinut sanottavasti, mitä on kyllä pidettävä hiukan kummallisena.) Sen televisiosovituksen kyllä näin.
Infinite Jest
David Foster Wallace
Täysin vieras nimi.
Invisible Man
Ralph Ellison
En tätäkään tunne.
Light in August
William Faulkner
Sisareni on suuri Faulknerin ystävä, mutta minä en ole koskaan jaksanut innostua Yoknapatawphan kreivikunnan asioista.
The Lion, The Witch and the Wardrobe
C.S. Lewis
En ole lukenut Velhoa ja leijonaa. Tunnen C.S.Lewisin paremmin Tolkienin ateljeekriitikkona kuin kirjailijana, jos kohta yritinkin scifi-iässä lukea Matkaa Venukseen. En pidä ajatusta kristillisesti inspiroituneesta fantasiakirjallisuudesta täysin vieraana, pelottavana tai vastenmielisenä, mutta Narnia-sarjasta olen lukenut vain Narnian viimeisen taistelun, joka on varsin suoraviivainen kristillinen hartausromaani. Sen jälkeen tiesi, mikä pohjimmiltaan oli tarinan ideana, eikä kiinnostanut lukea sarjan muita osia. Nyt aikuisena kuitenkin tulee usein ajateltua, että se oli menetys. Ehkä suurikin.
Lolita
Vladimir Nabokov
Juu, kyllä olen lukenut. Kirja ei kolmetoistavuotiaan näkökulmasta ollut täysin vailla masturbatorisia ansioita, ja suomennoksissakin oli mukavan pornografiset kansikuvat. Ruista ranteeseen!
Lord of the Flies
William Golding
Ikävä kyllä en ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan, vaikka suunnilleen tiedän, mistä siinä on kyse.
The Lord of the Rings
J.R.R. Tolkien
Hohhoijaa. Juu, luettu on niin monta kertaa, että olen ehtinyt kuluttaa loppuun koko roskan monta kertaa. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, puolaksi ja osittain venäjäksi ja espanjaksikin.
Loving
Henry Green
Mikäs tämä nyt sitten lienee?
Lucky Jim
Kingsley Amis
Minä en noista amiksista niin perusta...
The Man Who Loved Children
Christina Stead
Jokin pedofiilitragedia? Hyi yäk. En tahdo kuulla enempää.
Midnight's Children
Salman Rushdie
Olenhan minä Rushdieta lukenut paljonkin, mutta enimmäkseen ei-fiktiivistä. Tuo intialainen hersyvä tarinankerronta ei tunnu oikein uppoavan minuun.
Money
Martin Amis
Isä ja poika Amis eivät edelleenkään kiinnosta. Sille moneylle kyllä aina olisi käyttöä.
The Moviegoer
Walker Percy
Mistä ne keksivät tällaisia?
Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
En ole onnistunut lukemaan Woolfia, vaikka yritystä on ollut.
Naked Lunch
William Burroughs
Miksi minun pitäisi lukea romaania siitä, kuinka homot ottavat huumetta, ja vielä tekevät hirvittävän ison numeron sekä homoilustaan että huumeiden ottamisestaan? Tabujen rikkominen on aina yhtä ikävystyttävää luettavaa siinä vaiheessa kun tabut on jo rikottu.
Native Son
Richard Wright
Outo mies, outo kirja.
Neuromancer
William Gibson
En ole lukenut, en ole tainnut yrittääkään lukea. Neurovelho on yksi niitä nettiaikaa edeltäviä kybertulevaisuusromaaneja, jotka vanhentuivat yhdessä yössä vuonna 1995, kun minäkin pääsin nettiin. Sitä ennen arvailtiin, millainen se kybertulevaisuus olisi. Nythän me jo tiedämme sen. Itse asiassa 1990-luvun alun tulevaisuusvisiot ovat ehkä vanhentuneet täydellisemmin kuin mitkään muut scifin aikaansaannokset.
Never Let Me Go
Kazuo Ishiguro
Japanilainen kirjallisuus ei ole alaani. En ole tainnut lukea kuin vähän Yukio Mishimaa ja Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset.
1984
George Orwell
Joo, luettu on, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja islanniksi. Es war ein strahlend-kalter Apriltag, und die Uhren schlugen dreizehn. Oligarkkinen kollektivismi on muuten islanniksi sameignarbúskaparstefna undir fámennisstjórn, jos joku ihmettelee. Sen islanninkielisen 1984:n voisi muuten kaivaa esille kaapinpohjalta ja lukaista.
On the Road
Jack Kerouac
Olen varmaan vilkuillut, mutten lukenut kokonaan.
One Flew Over the Cuckoo's Nest
Ken Kesey
Elokuvan olen nähnyt, kirjaa en ole lukenut.
The Painted Bird
Jerzy Kosinski
Tätä kirjaa aina ajattelen sen puolankielisellä nimellä Malowany ptak, koska muistan nähneeni sen puolalaisissa kirjakaupoissa. Mutta enhän minä Kosińskia ole lukenut, vaikka olenkin nähnyt elokuvan Tervetuloa, Mr Chance.
Pale Fire
Vladimir Nabokov
Olen melkoisen varma siitä, että Pale Fire olisi minulle sopivaa luettavaa, mutta en ole koskaan reipastunut sitä lukemaan.
A Passage to India
E.M. Forster
Ei, ei.
Play It As It Lays
Joan Didion
Enpä ole lukenut.
Portnoy's Complaint
Philip Roth
Seksuaaliseen ikään tullessani kuulin, että Portnoyn tauti olisi mukavan pornografinen romaani. En kuitenkaan ole koskaan lukenut sitä.
Possession
A.S. Byatt
Uppo-outo kirjailija, vielä oudompi opus.
The Power and the Glory
Graham Greene
Johan se tuli sanottua, että minä en pidä Greenestä.
The Prime of Miss Jean Brodie
Muriel Spark
Mistä ne näitä kirjoja oikein keksivät?
Rabbit, Run
John Updike
Updike on minulle tuttu vain nimeltä.
Ragtime
E.L. Doctorow
Oletan, että Doctorow on yhtä merkittävä kirjailija kuin Updike ja Bellow, mutta ei se asiaa muuta: amerikkalainen kirjallisuus on ja pysyy minulle vieraana.
The Recognitions
William Gaddis
Outo kaveri tämäkin.
Red Harvest
Dashiell Hammett
Kertokaas minulle te viisaammat, pitäisikö tätä tyyppiä oikeasti lukea.
Revolutionary Road
Richard Yates
Tämäkin on tuntematon.
The Sheltering Sky
Paul Bowles
Outo on.
Slaughterhouse-Five
Kurt Vonnegut
Työkaverini on koettanut innostaa minua Vonnegutin lukijaksi, mutta en ole lukenut muita kuin Kissan kehdon, paitsi että veljeni Vonnegut-innostuksen aikana tulin selailleeksi paria muutakin teosta. Lisäksi olen aivan pienenä ja vaikutuksille alttiissa iässä nähnyt Vonnegutin novelleista sommitellun televisioelokuvan Between Time and Timbuktu - Suomen televisiosta se tuli muistaakseni nimellä Avaruusfantasia - jota Vonnegut itse ei juurikaan arvosta. Sen jälkeen olen yksittäisiä Vonnegutin kirjoja vilkuillessa tai hänen tarinoittensa televisiosovituksia katsellessa saanut aina palan kurkkuun muistaessani alitajuisesti jotain tuosta varhaisessa lapsuudessa nähdystä Vonnegut-sovituksesta.
Snow Crash
Neal Stephenson
En minä ole lukenut Jennifer Valtiovaltaakaan, joten miksi minun pitäisi lukea muitakaan libertaristidystopioita? Eiköhän libertarismin dystooppinen luonne ilmene jo siitäkin, että sen kannattajat ovat järkiään joko tyhmiä mulkkuja tai vain mulkkuja.
The Sot-Weed Factor
John Barth
Mikäs tämä nyt sitten on?
The Sound and the Fury
William Faulkner
Faulkner ei edelleenkään ole alaani.
The Sportswriter
Richard Ford
Uppo-outo kaveri tämäkin.
The Spy Who Came in From the Cold
John le Carre
Vakoiluromaanit ja minä, me emme oikein... Suurin osa niistä on sen luokan itseparodiaa, että parempi vain tyytyä reilusti Ian Flemingiin tai Heeresman iloiseen lahtaussekoiluun Päämääränä Dublin.
The Sun Also Rises
Ernest Hemingway
Olenhan minä Hemingwayta hiukan lueskellut, mutten ole jaksanut innostua. Tätä nimenomaista en kyllä ole lukenut.
Their Eyes Were Watching God
Zora Neale Hurston
Ihan outo.
Things Fall Apart
Chinua Achebe
Achebelta olen hyvin nuorena lukenut inhorealistisen Nigerian kuvauksen Kansan mies. Tämä Things Fall Apart ei sitä vastoin ole tuttu.
To Kill a Mockingbird
Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen on ihan pätö romaani, ja siksi olenkin aina ihmetellyt, onko Harper Lee kirjoittanut mitään muuta.
To the Lighthouse
Virginia Woolf
En edelleenkään ole lukenut Virginia Woolfia.
Tropic of Cancer
Henry Miller
Ehkä Henry Miller olisi ollut pätevää luettavaa runkkari-iässä, mutta kyllä minusta tuntuu, että olen jo kasvanut ulos tekotaiteellisesta pornokirjallisuudesta.
Ubik
Philip K. Dick
Kyllähän minä Dickiä olen jonkin verran lukenut, mutta tätä nimenomaista en.
Under the Net
Iris Murdoch
Eipä ole tuttu tämäkään täti kuin nimeltä.
Under the Volcano
Malcolm Lowry
Häh?
Watchmen
Alan Moore & Dave Gibbons
Eiks tää oo jokin sarjisalbumi?
White Noise
Don DeLillo
Kirjailija on nimeltä tuttu, muttei muuten.
White Teeth
Zadie Smith
Sama vika.
Wide Sargasso Sea
Jean Rhys
Outo tämäkin.
The Adventures of Augie March
Saul Bellow
Aivan outo kirja. En ole koskaan lukenut Saul Bellowta, mutta nobelisteja harrastava ystäväni Ivan Hlinka varmasti tuntee asianomaisen teoksen, tai ainakin kirjailijan. Eikös Bellow ole sen Nobelin jossain välissä napannut? Näin ainakin muistelisin.
All the King's Men
Robert Penn Warren
Tätä nimenomaista teosta en ole lukenut. Sitä vastoin sain vuosia, vuosia sitten veljeltäni joululahjaksi Warrenin romaanin Jokin tässä elämässä, englanniksi A Place to Come To. Muistan, että sen päähenkilö oli yksinkertaisista oloista, Yhdysvaltain syrjäseudulta lähtöisin, mutta että hän tavoitteli kansalaisuutta jonkinlaisessa intellektuaalisuuden imperiumissa. Traagista oli, että hänen ja hänen oppineiden mentoriensa pyrkimys kohti henkisesti palkitsevaa ja täydellistynyttä elämää vaikutti pohjimmiltaan turhalta ja toivottomalta.
American Pastoral
Philip Roth
En ole lukenut Amerikkalaista pastoraalia, sitä vastoin kyllä Haamukirjailijan, kun veljelläni oli Philip Roth -kautensa. Haamukirjailijan päähenkilö makasi seksikolmikossa Gittan- ja Bettan-nimisten ruotsalaisten blondien kanssa; jos kirja kirjoitettaisiin nyt, Gittan ja Bettan olisivat suomalaisia goottityttöjä nimeltä Leini ja Melena. (Molemmat ovat autenttisia suomalaisia tytönnimiä, toinen tarkoittaa reumatismia ja toinen veriripulia.) Nyttemmin olen mm. Kasablogissa esitettyjen ylitsevuotavaisten kehujen ansiosta lukenut romaanin The Plot Against America, joka on hieman deus ex machina -tyyppistä loppuratkaisua lukuun ottamatta varsin vaikuttava tarina. Annoin oman kappaleeni Maria Kristiinalle, jotta hänkin tutustuisi teokseen.
An American Tragedy
Theodore Dreiser
Aivan outo kirja ja outo kirjailija. Ei pisteitä.
Animal Farm
George Orwell
Eläinten vallankumous on varmaankin Orwellin romaaneista nimenomaan taideteoksena ehein, mutta koska Orwell on lempikirjailijoitani, minun on vaikea nähdä sitä erillään hänen koko tuotannostaan, jonka olen luultavasti lukenut läpi useita kertoja. Mahdollisesti kootuissa kirjoituksissa (Collected Essays, Journalism and Letters), jotka muuten sivumennen sanoen on taidettu kääntää kokonaisuudessaan ruotsiksi, on jokunen yksittäinen teksti, joka minulta on jäänyt huomaamatta. Olen lukenut useita Orwellin teoksia eri kielillä, suomen, ruotsin ja englannin lisäksi saksaksi ja islanniksi.
Appointment in Samarra
John O'Hara
Ventovieras veikko tämäkin.
Are You There God? It's Me, Margaret
Judy Blume
Uppo-outo.
The Assistant
Bernard Malamud
Tiedänhän minä, että Malamud on tärkeä ja merkittävä kirjailija, mutta en minä hänen tuotantoaan tunne ensinkään.
At Swim-Two-Birds
Flann O'Brien
Flann O'Brienin tuotannosta tunnen parhaiten hänen lyhyet soakkunansa, jotka hän kirjoitti nimellä Myles na gCopaleen (oikeastaan sen pitäisi olla Myles na gCapaillíní, Pikkuhepojen Myles) sekä hänen ainoan iirinkielisen romaaninsa, iirinkielisiä omaelämäkertoja parodioivan An Béal Bochtin. At Swim-Two-Birdsiä olen selaillut joskus kirjastossa.
Atonement
Ian McEwan
Onnellisesti lukematta ovat tämänkin veikon teokset.
Beloved
Toni Morrison
Sama vika.
The Berlin Stories
Christopher Isherwood
En ole varmaan saanut luettua ollenkaan Isherwoodia, tai sitten niin nuorena, etten muista hänestä mitään.
The Big Sleep
Raymond Chandler
Kyllä minä olen lukenut Chandleria ja olen lukenut tätäkin, olen jopa lukenut Chandleria koskevaa oheiskirjallisuutta, mutta minusta Chandlerista tehdään yleensä syvällisempi kuin hän onkaan. Chandler kelpaa minusta aivan erinomaisesti juna-, mökki- tai vaikka vankisellilukemiseksi, mutta en oikein jaksa ymmärtää, miksi hänessä ollaan näkevinään kamalan suurenmoisia litteräärejä kvaliteetteja.
The Blind Assassin
Margaret Atwood
Atwoodilta olen toki lukenut ja omaksikin hankkinut Orjattaresi, mutta hänen muuta tuotantoaan en tunne ensinkään.
Blood Meridian
Cormac McCarthy
Cormac McCarthyn pidginisoitunutta teksasilaista rappioenglantia ei jaksa lukea, vaikka miljöö ja atmosfääri voisikin olla kiehtova.
Brideshead Revisited
Evelyn Waugh
Tunnen vain kirjailijan nimen, mutten hänen teoksiaan.
The Bridge of San Luis Rey
Thornton Wilder
Olen usein ajatellut, että tämä kirja pitäisi lukea venäjäksi käännettynä. Se tuntuu nimittäin olevan hyvin suosittu Venäjällä. Joskus kuulostaa siltä kuin kaikki vähänkin lukutaitoiset venäläiset olisivat lukeneet sen.
Call It Sleep
Henry Roth
Outo on.
Catch-22
Joseph Heller
Juuri ennen kuin lähdin puoleksi vuodeksi Irlantiin, hankin oman kappaleen tätä kirjaa. Valitettavasti en ehtinyt lukea sitä kokonaan, enkä tietenkään ottanut matkalukemiseksi. Nykyään silloin ostamani kappale nousee kirjakasojen uumenista esiin joka puoles vuosi, mutta katoaa ennen kuin saan sen luettua loppuun. Hyvä kirja se toki on, ja aiheesta arvostettu satiiri.
The Catcher in the Rye
J.D. Salinger
Tämäkin on tullut luettua sekä suomeksi että englanniksi aika nuorena. Taisi itse asiassa olla ensimmäisiä murrosikäisenä englanniksi tavailemiani kirjoja, äidillä oli oma kappale. Ihan passeli nuorisokuvaus, mutta en yhtään ymmärrä, miksi siitä niin kovasti kohdataan. S.E.Hintonin Me kolme ja jengi tai Ulrich Plenzdorfin Nuoren W:n uudet kärsimykset kolahtivat nuoreen kolliin ihan toisella tavalla.
A Clockwork Orange
Anthony Burgess
Olenhan minä sekä nähnyt leffan että lukenut kirjan, sekä alkuteoksen että kamalan Moog-suomennoksen - olen yhä sitä mieltä, että kirjan nimi on suomennettava Pullosta tullu', ei "Kellopeliappelsiini". (Sitä paitsi se on oikeasti kellonjousi, siis vedettävä voimajousi, eikä mikään "kellopeli".) En pidä sitä Burgessin parhaana, enkä Burgessia varsinaisesti luettavaa kummempana kirjailijana (Language Made Plain on oikeastaan ainoa Burgessin kirja, josta olen pitänyt).
The Confessions of Nat Turner
William Styron
En ole lukenut Styronia, en edes sitä pakollista.
The Corrections
Jonathan Franzen
Outo kirja, ja kirjailijankin tunnen vain nimeltä.
The Crying of Lot 49
Thomas Pynchon
En ole lukenut Pynchonia, ja minulla on erittäin voimakkaita ennakkoluuloja häntä kohtaan.
A Dance to the Music of Time
Anthony Powell
Ihan outo tämäkin.
The Day of the Locust
Nathanael West
Tämänkin kirjailijan tunnen vain nimeltä.
Death Comes for the Archbishop
Willa Cather
Hä?
A Death in the Family
James Agee
Midäh? Gugah?
The Death of the Heart
Elizabeth Bowen
Emmäätällasia...
Deliverance
James Dickey
Ai, Syvä joki siis perustuu johonkin kirjaan? Aina oppii, kun vanhaksi elää...
Dog Soldiers
Robert Stone
Koirasotilaat olivat jonkin intiaaniheimon soturiseura, mutta tätä kirjailijaa en kyllä tunne.
Falconer
John Cheever
Outo tyyppi, outo kirja.
The French Lieutenant's Woman
John Fowles
Oletan, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan, mutta suoraan sanoen en ole varma. Silloin aikoinaan kun kirja ja elokuva olivat pinnalla, kaikki tiedotusvälineet olivat niin täynnä juonipaljastuksia ja kommentaaria, että minulla oli aika selkeä kuva kirjan ja elokuvan ideasta jo kauan etukäteen.
The Golden Notebook
Doris Lessing
Nuorena poikana Doris Lessingin omintakeiset avaruusromaanit olivat minulle aika tärkeitä, ainakin sarjan ensimmäiset, Shikasta ja Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Siriuksen kokeiden jälkeen en enää jaksanut jatkaa. Nykyään en enää tiedä, mitä noissa tekeleissä oikeastaan näin. Lessingin muut teokset ovat jääneet minulle vieraiksi. Gotthold Ephraim Lessingin Viisas Natan on minulle huomattavasti tutumpi ja nyttemmin myös henkilökohtaisesti tärkeämpi.
Go Tell it on the Mountain
James Baldwin
Olenhan minä James Baldwinia lukenut, ja pitänytkin, mutta tämä taitaa olla minulle outo kirja. Tai sitten vain kaikki Baldwinit ovat minulle yhtä ja samaa klönttiä.
Gone With the Wind
Margaret Mitchell
Kyllähän minä olen lukenut Tuulen viemää. Kirjallisena ansiona on kai pidettävä sitä, että se pakottaa lukijan samastumaan Scarlett O'Haran kaltaiseen täysin epäsympaattiseen ja mahdollisesti luonnevikaiseen henkilöön. Ainakin Scarlettin illuusiottoman psykonartun asenne on varsin opettavainen ja kertoo tosielämän oikeista naisista paljon enemmän kuin kymmenen tonnia feminististä propagandakirjallisuutta. Luin itse asiassa Tuulen viemän suunnilleen kaksitoistavuotiaana, ja näin jälkeenpäin surettaa kovasti, etten ymmärtänyt, miten realistinen sen naiskuva on ja miten paljon feministien aivopesukirjallisuutta hyödyllisempi se on naisen käyttöohjeena nuorelle pojalle.
The Grapes of Wrath
John Steinbeck
Sen ruotsinnos on tuossa vuoteenviereisessä kirjakasassa, mutta loppuun en ole sitä lukenut. Eedenistä itään sitä vastoin oli rankka kokemus nuorena poikana. Se sisältää niin uskottavan kuvauksen luonnevikaisesta psykonartusta, että näin jälkeen päin ihmettelen, miksi saatoin kyseisenlaisiin hirviöihin törmätessäni uskotella itselleni, ettei minua ollut varoitettu.
Gravity's Rainbow
Thomas Pynchon
Mitäs minä nyt taas sanoinkaan Pynchonista?
The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald
Miksi pitäisi lukea jonkun lätsäkeikarin eksistentiaalisesta kriisistä?
A Handful of Dust
Evelyn Waugh
Edelleenkin: Waugh on minulle tuttu vain nimeltä.
The Heart Is A Lonely Hunter
Carson McCullers
Tuota, onko tämä tyyppi vakavasti otettava kirjailija? Minä olen aina luullut häntä harlekiinityyppiseksi viihdekirjailijaksi.
The Heart of the Matter
Graham Greene
Minä en pidä Graham Greenestä juurikaan. Olen lukenut Inhimillisen tekijän ja Tädin kanssa maailmalla, ja voin vain sanoa, että hän on ensimmäinen lunkin brittiläinen kirjailija, josta en pidä.
Olenhan minä toki lukenut hänen muistelmansa ystävyydestään Omar Torrijosiin, Panaman sotilasjohtajaan, joka kuoli vuonna 1981 ilmeisesti CIA:n järjestämässä lento-onnettomuudessa. Torrijos oli minulle kommunistikauhuisena, mutta myös eteläamerikkalaisten diktaattorien julmuudesta järkyttyneenä pikkupoikana jonkinlainen toivonkipinä: sotilasjohtaja, joka kuitenkin onnistui kylmän sodan aikana pysymään ulkopoliittisesti itsenäisenä (siltähän se minusta näytti) ja ilmeisesti pyrki vilpittömästi parantamaan kansansa oloja. Tuolloin olin tunnetusti sillä reaalipoliittisella kannalla, että nämä sotilasjohtajat ilmeisesti olivat Latinalaisessa Amerikassa väistämätön paha ja mahdollisesti välttämätön suojamuuri kauheaa kommunismia vastaan, mutta että tätä sotilasjohtajainstituutiota tulisi voida kehittää paikallisten asukkaiden kannalta parempaan suuntaan, jos asia oikeasti oli niin, että siellä ei ollut muunlaista poliittista kulttuuria. Jos minä jostain olin pikkupoikana vihainen Yhdysvalloille, niin Torrijosin murhasta.
Herzog
Saul Bellow
Johan minä sanoin, että Bellow on minulle uppo-outo kaveri.
Housekeeping
Marilynne Robinson
Hä? Hö?? Täh?!
A House for Mr. Biswas
V.S. Naipaul
Naipaulin matkakirjat olen suurimmaksi osaksi lukenut, monet useaankin kertaan, mutta hänen fiktiivinen proosansa on minulle täysin tuntematonta.
I, Claudius
Robert Graves
Robert Graves, joka Saksassa markkinoi itseään nimellä Robert von Ranke Graves (hän oli klassikkohistorioitsija Leopold von Ranken sukua), on kyllä tuttu nimi, mutta en usko lukeneeni hänen romaaniaan Claudiuksesta, vaikka pikkupoikana luin paljonkin Rooman valtakuntaa käsittelevää kirjallisuutta. (Latinaa en ole oppinut sanottavasti, mitä on kyllä pidettävä hiukan kummallisena.) Sen televisiosovituksen kyllä näin.
Infinite Jest
David Foster Wallace
Täysin vieras nimi.
Invisible Man
Ralph Ellison
En tätäkään tunne.
Light in August
William Faulkner
Sisareni on suuri Faulknerin ystävä, mutta minä en ole koskaan jaksanut innostua Yoknapatawphan kreivikunnan asioista.
The Lion, The Witch and the Wardrobe
C.S. Lewis
En ole lukenut Velhoa ja leijonaa. Tunnen C.S.Lewisin paremmin Tolkienin ateljeekriitikkona kuin kirjailijana, jos kohta yritinkin scifi-iässä lukea Matkaa Venukseen. En pidä ajatusta kristillisesti inspiroituneesta fantasiakirjallisuudesta täysin vieraana, pelottavana tai vastenmielisenä, mutta Narnia-sarjasta olen lukenut vain Narnian viimeisen taistelun, joka on varsin suoraviivainen kristillinen hartausromaani. Sen jälkeen tiesi, mikä pohjimmiltaan oli tarinan ideana, eikä kiinnostanut lukea sarjan muita osia. Nyt aikuisena kuitenkin tulee usein ajateltua, että se oli menetys. Ehkä suurikin.
Lolita
Vladimir Nabokov
Juu, kyllä olen lukenut. Kirja ei kolmetoistavuotiaan näkökulmasta ollut täysin vailla masturbatorisia ansioita, ja suomennoksissakin oli mukavan pornografiset kansikuvat. Ruista ranteeseen!
Lord of the Flies
William Golding
Ikävä kyllä en ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan, vaikka suunnilleen tiedän, mistä siinä on kyse.
The Lord of the Rings
J.R.R. Tolkien
Hohhoijaa. Juu, luettu on niin monta kertaa, että olen ehtinyt kuluttaa loppuun koko roskan monta kertaa. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, puolaksi ja osittain venäjäksi ja espanjaksikin.
Loving
Henry Green
Mikäs tämä nyt sitten lienee?
Lucky Jim
Kingsley Amis
Minä en noista amiksista niin perusta...
The Man Who Loved Children
Christina Stead
Jokin pedofiilitragedia? Hyi yäk. En tahdo kuulla enempää.
Midnight's Children
Salman Rushdie
Olenhan minä Rushdieta lukenut paljonkin, mutta enimmäkseen ei-fiktiivistä. Tuo intialainen hersyvä tarinankerronta ei tunnu oikein uppoavan minuun.
Money
Martin Amis
Isä ja poika Amis eivät edelleenkään kiinnosta. Sille moneylle kyllä aina olisi käyttöä.
The Moviegoer
Walker Percy
Mistä ne keksivät tällaisia?
Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
En ole onnistunut lukemaan Woolfia, vaikka yritystä on ollut.
Naked Lunch
William Burroughs
Miksi minun pitäisi lukea romaania siitä, kuinka homot ottavat huumetta, ja vielä tekevät hirvittävän ison numeron sekä homoilustaan että huumeiden ottamisestaan? Tabujen rikkominen on aina yhtä ikävystyttävää luettavaa siinä vaiheessa kun tabut on jo rikottu.
Native Son
Richard Wright
Outo mies, outo kirja.
Neuromancer
William Gibson
En ole lukenut, en ole tainnut yrittääkään lukea. Neurovelho on yksi niitä nettiaikaa edeltäviä kybertulevaisuusromaaneja, jotka vanhentuivat yhdessä yössä vuonna 1995, kun minäkin pääsin nettiin. Sitä ennen arvailtiin, millainen se kybertulevaisuus olisi. Nythän me jo tiedämme sen. Itse asiassa 1990-luvun alun tulevaisuusvisiot ovat ehkä vanhentuneet täydellisemmin kuin mitkään muut scifin aikaansaannokset.
Never Let Me Go
Kazuo Ishiguro
Japanilainen kirjallisuus ei ole alaani. En ole tainnut lukea kuin vähän Yukio Mishimaa ja Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset.
1984
George Orwell
Joo, luettu on, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja islanniksi. Es war ein strahlend-kalter Apriltag, und die Uhren schlugen dreizehn. Oligarkkinen kollektivismi on muuten islanniksi sameignarbúskaparstefna undir fámennisstjórn, jos joku ihmettelee. Sen islanninkielisen 1984:n voisi muuten kaivaa esille kaapinpohjalta ja lukaista.
On the Road
Jack Kerouac
Olen varmaan vilkuillut, mutten lukenut kokonaan.
One Flew Over the Cuckoo's Nest
Ken Kesey
Elokuvan olen nähnyt, kirjaa en ole lukenut.
The Painted Bird
Jerzy Kosinski
Tätä kirjaa aina ajattelen sen puolankielisellä nimellä Malowany ptak, koska muistan nähneeni sen puolalaisissa kirjakaupoissa. Mutta enhän minä Kosińskia ole lukenut, vaikka olenkin nähnyt elokuvan Tervetuloa, Mr Chance.
Pale Fire
Vladimir Nabokov
Olen melkoisen varma siitä, että Pale Fire olisi minulle sopivaa luettavaa, mutta en ole koskaan reipastunut sitä lukemaan.
A Passage to India
E.M. Forster
Ei, ei.
Play It As It Lays
Joan Didion
Enpä ole lukenut.
Portnoy's Complaint
Philip Roth
Seksuaaliseen ikään tullessani kuulin, että Portnoyn tauti olisi mukavan pornografinen romaani. En kuitenkaan ole koskaan lukenut sitä.
Possession
A.S. Byatt
Uppo-outo kirjailija, vielä oudompi opus.
The Power and the Glory
Graham Greene
Johan se tuli sanottua, että minä en pidä Greenestä.
The Prime of Miss Jean Brodie
Muriel Spark
Mistä ne näitä kirjoja oikein keksivät?
Rabbit, Run
John Updike
Updike on minulle tuttu vain nimeltä.
Ragtime
E.L. Doctorow
Oletan, että Doctorow on yhtä merkittävä kirjailija kuin Updike ja Bellow, mutta ei se asiaa muuta: amerikkalainen kirjallisuus on ja pysyy minulle vieraana.
The Recognitions
William Gaddis
Outo kaveri tämäkin.
Red Harvest
Dashiell Hammett
Kertokaas minulle te viisaammat, pitäisikö tätä tyyppiä oikeasti lukea.
Revolutionary Road
Richard Yates
Tämäkin on tuntematon.
The Sheltering Sky
Paul Bowles
Outo on.
Slaughterhouse-Five
Kurt Vonnegut
Työkaverini on koettanut innostaa minua Vonnegutin lukijaksi, mutta en ole lukenut muita kuin Kissan kehdon, paitsi että veljeni Vonnegut-innostuksen aikana tulin selailleeksi paria muutakin teosta. Lisäksi olen aivan pienenä ja vaikutuksille alttiissa iässä nähnyt Vonnegutin novelleista sommitellun televisioelokuvan Between Time and Timbuktu - Suomen televisiosta se tuli muistaakseni nimellä Avaruusfantasia - jota Vonnegut itse ei juurikaan arvosta. Sen jälkeen olen yksittäisiä Vonnegutin kirjoja vilkuillessa tai hänen tarinoittensa televisiosovituksia katsellessa saanut aina palan kurkkuun muistaessani alitajuisesti jotain tuosta varhaisessa lapsuudessa nähdystä Vonnegut-sovituksesta.
Snow Crash
Neal Stephenson
En minä ole lukenut Jennifer Valtiovaltaakaan, joten miksi minun pitäisi lukea muitakaan libertaristidystopioita? Eiköhän libertarismin dystooppinen luonne ilmene jo siitäkin, että sen kannattajat ovat järkiään joko tyhmiä mulkkuja tai vain mulkkuja.
The Sot-Weed Factor
John Barth
Mikäs tämä nyt sitten on?
The Sound and the Fury
William Faulkner
Faulkner ei edelleenkään ole alaani.
The Sportswriter
Richard Ford
Uppo-outo kaveri tämäkin.
The Spy Who Came in From the Cold
John le Carre
Vakoiluromaanit ja minä, me emme oikein... Suurin osa niistä on sen luokan itseparodiaa, että parempi vain tyytyä reilusti Ian Flemingiin tai Heeresman iloiseen lahtaussekoiluun Päämääränä Dublin.
The Sun Also Rises
Ernest Hemingway
Olenhan minä Hemingwayta hiukan lueskellut, mutten ole jaksanut innostua. Tätä nimenomaista en kyllä ole lukenut.
Their Eyes Were Watching God
Zora Neale Hurston
Ihan outo.
Things Fall Apart
Chinua Achebe
Achebelta olen hyvin nuorena lukenut inhorealistisen Nigerian kuvauksen Kansan mies. Tämä Things Fall Apart ei sitä vastoin ole tuttu.
To Kill a Mockingbird
Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen on ihan pätö romaani, ja siksi olenkin aina ihmetellyt, onko Harper Lee kirjoittanut mitään muuta.
To the Lighthouse
Virginia Woolf
En edelleenkään ole lukenut Virginia Woolfia.
Tropic of Cancer
Henry Miller
Ehkä Henry Miller olisi ollut pätevää luettavaa runkkari-iässä, mutta kyllä minusta tuntuu, että olen jo kasvanut ulos tekotaiteellisesta pornokirjallisuudesta.
Ubik
Philip K. Dick
Kyllähän minä Dickiä olen jonkin verran lukenut, mutta tätä nimenomaista en.
Under the Net
Iris Murdoch
Eipä ole tuttu tämäkään täti kuin nimeltä.
Under the Volcano
Malcolm Lowry
Häh?
Watchmen
Alan Moore & Dave Gibbons
Eiks tää oo jokin sarjisalbumi?
White Noise
Don DeLillo
Kirjailija on nimeltä tuttu, muttei muuten.
White Teeth
Zadie Smith
Sama vika.
Wide Sargasso Sea
Jean Rhys
Outo tämäkin.
sunnuntai 23. lokakuuta 2005
Näinhän se menee
FANTASY! - Mystical, magical mayhem! You feel the
urge to write of fantastic worlds that never
were and the beings that might live there. Are
they Lands of Wonder or adventures of Magical
Folly? JRR Tolkien and Tanith Lee are your
guides.
What Kind of Novel Should I Write?
brought to you by Quizilla
Kyllähän minulla olisi oma fantasiaromaani juonta myöten mietittynä. Valitettavasti romaanin roistoille kehittämääni kieltä koskevat muistiinpanot ovat kadonneet.
perjantai 21. lokakuuta 2005
Suositut ja parhaat artikkelit
Tähän tulee linkkejä suosituimpiin ja parhaisiin artikkeleihini. Lukijat ovat tervetulleita ehdottamaan lempiartikkeleitaan.
Vanhan Plökin parhaat I - Irlannin-seikkailu
Vanhan Plökin parhaat II - Tony, Matti ja heidän kansansa
Vanhan Plökin parhaat III - Zombie Metalin ykkösnimi konsertoi Helsingissä
Vanhan Plökin parhaat IV - Tekeä ja olea
Brittiscifi
Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa - en itse pidä tätä artikkelia parhaimmistoon kuuluvana, mutta Timo näkyy tykänneen.
Markkina-arvopelleilyä - tässä kirjoituksessa on mielestäni niin paljon asiaa, että se ansaitsee tulla nostetuksi vielä kertaalleen näkyville.
Suojattomuuskunta: syvä haava umpeutuu ja tuuhea ruoho kasvaa kansalaissodan hautojen päälle, ja Toivolan Juha ja hänet ampunut valkokaartilainen kohtaavat toisensa veljinä ja ystävinä taivaan ilossa.
Fasistisen pahuuden päivä on tietenkin kansainvälinen naisten päivä. "Liikutuksen vallassa täällä taas luetaan päivän sanaa" (Käymälä-Sven).
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius. Ja sit tiätysti myäs toi Otto Dietrich zur Linde.
Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojekti, osa 2. Osa 1 on ansaitusti unohtunut, mutta tätä pidän jo ihan asiallisena yrityksenä mehevän satiirin suuntaan. Esipuheessaan komitea toteaa, että nuorten miesten itsemurhien vähentämispyrkimykset, niin moraalisesti yleviltä kuin ne ajattelemattoman korvissa kuulostaisivatkin, eivät luonnollisestikaan ole realistinen eivätkä mielekäs ajatus nyky-yhteiskunnan eetoksen kannalta. Miesten suurempi taipumus itsemurhaan on ennen kaikkea miellettävä miesten etuoikeutena ja merkkinä patriarkaatin yhä jatkuvasta alistusvallasta naisiin. Tämän takia tasa-arvon nimessä tuleekin pyrkiä nuorten naisten itsemurhafrekvenssin nostamiseen.
Слушайте, слушайте, говорит Финляндия! Mielestäni tämä on paremmasta päästä Suomea eräänlaisena Itä-Eurooppana käsitelleistä teksteistäni.
Se Wanha Wainooja on tietenkin paavi Pena. Itse en pidä tätä hirveän kaksisena, mutta väki tykkäsi, keskusteli ja linkitti.
Ei oikeutta edes puhua on mielestäni parisuhdetematiikkaa käsitelleistä jutuistani parhaita.
Natsin veroinen hirviö ja peto oli tietenkin Andrea Dworkin. Terve menoa. Dyron kommentti: Piti pornosta tai ei, kenenkään nuoren ei tulisi joutua tilanteeseen, jossa häntä opetetaan tuntemaan syyllisyyttä normaaleista seksuaalisista haluistaan, ellei haluissa ole jotain toisia ihmisiä todella vahingoittavaa. Naisten osalta tästä syyllistämisestä on jo päästy aikaa sitten, mutta miesten osalta ei ehkä olla vielä niin pitkällä. Poika, joka oppii tuntemaan syyllisyyttä himoistaan, vammautuu pahan kerran. Siksi rivien välistä kuuluva viesti "Sinun ei totisesti pidä häpeämän sitä, että olet poika ja sinusta tulee mies." todellakin on siunauksellinen viesti. Lukekaa tämä, nuoret pojat, ja tehkää sen jälkeen lujasti syntiä, mutta uskokaa lujemmin Jumalan totuuteen ja oikeuteen.
В Финляндии всегда война - luulisi pölhöisänmaallisuuden jo loppuneen maailmasta, mutta kuten viime itsenäisyyspäivänä näimme, mitä vielä.
Juupas, eipäs, ajopuu eli kannanottoni Sediksen blogin suureen jatkosotakeskusteluun.
Hraemliri - tunnustakaa suosiolla, että tätä lastua ei olisi osannut vuolla tällä tavalla kukaan muu.
Vanhan Plökin parhaat I - Irlannin-seikkailu
Vanhan Plökin parhaat II - Tony, Matti ja heidän kansansa
Vanhan Plökin parhaat III - Zombie Metalin ykkösnimi konsertoi Helsingissä
Vanhan Plökin parhaat IV - Tekeä ja olea
Brittiscifi
Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa - en itse pidä tätä artikkelia parhaimmistoon kuuluvana, mutta Timo näkyy tykänneen.
Markkina-arvopelleilyä - tässä kirjoituksessa on mielestäni niin paljon asiaa, että se ansaitsee tulla nostetuksi vielä kertaalleen näkyville.
Suojattomuuskunta: syvä haava umpeutuu ja tuuhea ruoho kasvaa kansalaissodan hautojen päälle, ja Toivolan Juha ja hänet ampunut valkokaartilainen kohtaavat toisensa veljinä ja ystävinä taivaan ilossa.
Fasistisen pahuuden päivä on tietenkin kansainvälinen naisten päivä. "Liikutuksen vallassa täällä taas luetaan päivän sanaa" (Käymälä-Sven).
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius. Ja sit tiätysti myäs toi Otto Dietrich zur Linde.
Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojekti, osa 2. Osa 1 on ansaitusti unohtunut, mutta tätä pidän jo ihan asiallisena yrityksenä mehevän satiirin suuntaan. Esipuheessaan komitea toteaa, että nuorten miesten itsemurhien vähentämispyrkimykset, niin moraalisesti yleviltä kuin ne ajattelemattoman korvissa kuulostaisivatkin, eivät luonnollisestikaan ole realistinen eivätkä mielekäs ajatus nyky-yhteiskunnan eetoksen kannalta. Miesten suurempi taipumus itsemurhaan on ennen kaikkea miellettävä miesten etuoikeutena ja merkkinä patriarkaatin yhä jatkuvasta alistusvallasta naisiin. Tämän takia tasa-arvon nimessä tuleekin pyrkiä nuorten naisten itsemurhafrekvenssin nostamiseen.
Слушайте, слушайте, говорит Финляндия! Mielestäni tämä on paremmasta päästä Suomea eräänlaisena Itä-Eurooppana käsitelleistä teksteistäni.
Se Wanha Wainooja on tietenkin paavi Pena. Itse en pidä tätä hirveän kaksisena, mutta väki tykkäsi, keskusteli ja linkitti.
Ei oikeutta edes puhua on mielestäni parisuhdetematiikkaa käsitelleistä jutuistani parhaita.
Natsin veroinen hirviö ja peto oli tietenkin Andrea Dworkin. Terve menoa. Dyron kommentti: Piti pornosta tai ei, kenenkään nuoren ei tulisi joutua tilanteeseen, jossa häntä opetetaan tuntemaan syyllisyyttä normaaleista seksuaalisista haluistaan, ellei haluissa ole jotain toisia ihmisiä todella vahingoittavaa. Naisten osalta tästä syyllistämisestä on jo päästy aikaa sitten, mutta miesten osalta ei ehkä olla vielä niin pitkällä. Poika, joka oppii tuntemaan syyllisyyttä himoistaan, vammautuu pahan kerran. Siksi rivien välistä kuuluva viesti "Sinun ei totisesti pidä häpeämän sitä, että olet poika ja sinusta tulee mies." todellakin on siunauksellinen viesti. Lukekaa tämä, nuoret pojat, ja tehkää sen jälkeen lujasti syntiä, mutta uskokaa lujemmin Jumalan totuuteen ja oikeuteen.
В Финляндии всегда война - luulisi pölhöisänmaallisuuden jo loppuneen maailmasta, mutta kuten viime itsenäisyyspäivänä näimme, mitä vielä.
Juupas, eipäs, ajopuu eli kannanottoni Sediksen blogin suureen jatkosotakeskusteluun.
Hraemliri - tunnustakaa suosiolla, että tätä lastua ei olisi osannut vuolla tällä tavalla kukaan muu.
keskiviikko 19. lokakuuta 2005
Keskellä viikkoa
Luin vasta tänään viime viikonvaihteen Nyt-liitteen. Sitä Mitä ajattelin tänään -palstaa kirjoitti joku kaveri, joka jotain Tulva-nimistä naisliikkeen aatemonistetta lueskeltuaan silitteli feministejä myötäkarvaan, mutta uskaltautui kaiken todennäköisyyden vastaisesti myös arvostelemaan. Tästä hyvästä hänet varmaankin leimataan kauheaksi sovinistiksi, eihän naisliikettä saa arvostella.
Mielenkiintoista oli kuitenkin, että hän kertoi mainitun lehden haastatelleen eriasteisten epäilyttävien huvitusetablissemangien, kuten striptease-kapakkain, omistajia ja painaneen asianomaisten herrojen (veikkaanpa, että ne olivat kaikki herroja) vahingossa ilmoille möläyttämät epähumaanit ja naisia halveksivat mielipiteet ilmoille editoimattomina, antamatta herrojen tarkistaa, mitä heidän sanomisinaan painettiin lehteen.
Tietenkin silloin kun feministit itse tekevät tätä, ohi suun puhuneiden herrahenkilöiden möläytykset paljastavat yhteiskunnasta ja patriarkaatista (lisää tähän tarvittava määrä feminismiuskonnon liturgista termistöä) jotain oleellista ja kätkettyä, eli kyse on tutkivasta journalismista. Mutta silloin kun sama temppu tehdään feministeille ja heidän ohi suun menneet möläytyksensä pannaan koko kansan nähtäviksi televisiodokumenttiin - kuten Evin Rubar teki Ruotsissa - silloinpa alkaa parku ja sämennys, joka kuuluu Pohjanlahden yli. Epäeettistä journalismia! Johdattelevia kysymyksiä! Harhaanjohtavia leikkauksia! Klipp! Grova vinklingar! - tai, siteeratakseni vanhasta Pahkasiasta väyryskielen vahvojen verbien listaa: "kiellän, tuskin, minäkö, maan tapa, en näe mitään väärää, vääristelyä".
Setä antaa nyt tytöille selkeän ohjeen, jota kannattaa noudattaa: Jos tulette vahingossa sanoneeksi, että miehet ovat elukoita ja sikoja ja että miesten ja naisten välillä on maailmanlaajuinen sisällissota, niin kannattaa seistä reilusti niiden sanojen takana, tai tehdä suurta showta sen sanomisesta, avoimesti, röyhkeästi ja kaikkien nähden. Jos tulee sanoneeksi jotain tyhmää, niin kannattaa seistä reilusti sen tyhmyyden takana. Väki on ehkä eri mieltä, mutta vastoin tahtoaankin sen on pakko kunnioittaa teitä. Mutta jos tulette sanoneeksi jotain sen tyylistä vahingossa, yrittäessänne vetää vakavamielistä ja hillittyä roolia kameroiden edessä, niin sen kieltämisestä ja kiistämisestä tulee paljon enemmän hankaluuksia kuin sen röyhkeästä myöntämisestä. Voin vakuuttaa, että tämä on kaikki käytännössä kokeiltu ja että elän itse oppieni mukaan.
Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös niitä suljettujen ovien takana esitettyjä miesvihalauluja om att slita män i stycken. Hoilatkaa niitä ihan rauhassa julkisesti, ja kun niistä syntyy keskustelua, niin ottakaa kaikella muotoa osaa siihen keskusteluun. Mutta jos suljettujen ovien takana ylläpidätte toista ja selvästi brutaalimpaa, illegaalimpaa ja roistomaisempaa kulttuuria kuin julkisesti, ja jos kiertelette ja kaartelette asiaa sekä yritätte sensuurin keinoin tukahduttaa keskustelun sitten kun se salainen kulttuuri väistämättä paljastuu, kuten asiat avoimessa yhteiskunnassa paljastuvat, - silloin ihmisillä on kaikki maailman syy pitää teitä valonarkana, terroristisena ja miesmurhaa suunnittelevana rosmokoplana.
Kun olen tällainen kauhean ilkeä mies, en malta olla vilauttamatta vielä Hitler-korttia.
Taannoin Usenetin puolella joku herrashenkilö oli kovin tohkeissaan siitä, että televisiossa oli haastateltu Hitlerin sihteeriä Traudl Jungea, ja tuntui ihan vakavissaan kuvittelevan, että Jungen sisäpiirin tiedot Hitleristä ihmisenä olisivat jotain vallankumouksellista, jopa siinä määrin, että niillä saataisiin kiistettyä koko holocaustin olemassaolo. Hän jopa ihmetteli, tiesivätkö tutkijat - siis historiantutkijat - Jungesta ollenkaan tai ottivatko he hänet huomioon arvioidessaan natsismin ja toisen maailmansodan lopullista tasetta.
Minullakin on, tosin alle kymmenvuotiaana pikkupoikana, ollut elämässäni sellainen vaihe, jolloin pidin kovasti Natsi-Saksan puolta (kolme vuosikymmentä aiemmin käydyssä sodassa!) ja koetin kiviäkin kääntämällä hakea historiasta sellaisia yksityiskohtia, jotka todistaisivat natsien sittenkin olleen jonkinlaisia hyviksiä. Tämä johtui tietysti siitä, että vaikka olenkin syntynyt vasta 60-luvun jälkipuoliskolla, kuulun perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, jolla ei ole henkilökohtaisia muistikuvia toisesta maailmansodasta, äiti kun oli hyvinkin nykyisissä i'issäni minua synnyttäessään. Toisin sanoen ajatus Natsi-Saksasta meidän liittolaisenamme eli meillä vahvasti, ja koska me olimme määritelmällisesti hyvien puolella, meillä oltiin pohjimmiltaan aika vastahakoisia hyväksymään ajatusta natseista absoluuttisina pahiksina. Minulla oli tuohon aikaan fantasia siitä, millainen maailman pitäisi olla jos se olisi oikeudenmukainen - eli Suomen olisi pitänyt voittaa sota, saksalaisten olla hyviksiä ja Hitlerin pelkkä naurettava keulakuva, ja keskitysleirienkin mielellään jääneen rakentamatta. Tuolloin, seitsemisenvuotiaana, koetin sitten parhaani mukaan elää tässä fantasiassa.
George Orwell on kuvannut tämän syndrooman tarkalleen esseessään Notes on Nationalism, olkoonkin että hän olisi voinut korvata sanan "nationalismi" sanalla "totalitarismi". Katsotaanpa löydänkö asiaan liittyvän sitaatin...Kyllä vain:
The nationalist not only does not disapprove of atrocities committed by his own side, but he has a remarkable capacity for not even hearing about them. For quite six years the English admirers of Hitler contrived not to learn of the existence of Dachau and Buchenwald. And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia. Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles. Many English people have heard almost nothing about the extermination of German and Polish Jews during the present war. Their own antisemitism has caused this vast crime to bounce off their consciousness. In nationalist thought there are facts which are both true and untrue, known and unknown. A known fact may be so unbearable that it is habitually pushed aside and not allowed to enter into logical processes, or on the other hand it may enter into every calculation and yet never be admitted as a fact, even in one's own mind.
Every nationalist is haunted by the belief that the past can be altered. He spends part of his time in a fantasy world in which things happen as they should -- in which, for example, the Spanish Armada was a success or the Russian Revolution was crushed in 1918 -- and he will transfer fragments of this world to the history books whenever possible.
No niin, tällainen natsisympatisoija, jonka mainitsin, elää fantasiassa, jossa natsit oikeasti olivatkin hyviksiä ja Hitler väärinymmärretty suurmies, ja jokaiseen tämän maailman Traudl Jungeen hän tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen: hän toivoo, että siinä olisi se salaisuus, se salattu tieto, joka on jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta, ja jonka paljastuminen muuttaa maailman hänen fantasiansa mukaiseksi.
Missäkö kohdassa tässä on yhteys feministeihin? Odottaa hetkisen, niin setä kertoo.
Kun se Evin Rubarin dokumentti näytettiin, keskusteleminen siitä mm. Man-listalta tuttujen profeministien kanssa oli mahdotonta, koska ainoa, mitä he osasivat sanoa, oli viittaaminen ruotsalaisten feministisilmäätekevien, kuten Gudrun Schymanin, antamiin lausuntoihin, joissa ilman perustelua leimattiin dokumentti yksipuoliseksi ja luovasti leikatuksi. Aivan samalla tavalla kuin nuo natsismin sympatisoijat pakonomaisesti hakivat sitä salattua tiedonmurusta, joka osoittaisi heidän fantasiansa todeksi, feminismiuskontoon höyrähtäneet kurottivat kielensä juurta myöten ulos suusta tavoittelemaan sitä virvoittavan hunajan pisaraa, sitä pyhäksi ja erehtymättömäksi julistetun paavitar Gudrunin autuaaksitekevää sanaa, jonka avulla he saattoivat sitten sulkea aivonsa kaikkinaiselta kriittiseltä ja erittelevältä pohdiskelulta. He olivat kuin harekrishnalaiset, jotka sulkevat korvansa käsin ja toistelevat mantrojaan jotteivät joutuisi vääräuskoisten käännytykselle alttiiksi. Miltei saatoin nähdä heidän taistelevan surkean taikauskonsa reikäisessä pelastusveneessä pysyäkseen, taistelevan epäilysten kuohuvaa merta vastaan.
Keskustelu heidän kanssaan oli mahdotonta. Kuten nuo holocaustinkieltämiseen neuroottisesti pyrkivät natsisympatisoijat, myös feminismiuskovaiset ovat totalitaarisia on/off-ihmisiä: joko uskot holocaustin tapahtuneen (jolloin olet jutkujen ja kommarien ja epäisänmaallisten ainesten aivopesemä demari) tai sitten olet samanlainen neurootikko kuin hekin (jolloin olet "kriittinen" ja "virallisia totuuksia epäilevä toisinajattelija"). Vastaavasti: joko uskot, että Rubarin dokumentissa voisi olla jotain ituakin (jolloin olet patriarkaatin säälittävä sätkynalle ja uusliberaali ja fasisti ja vaikka mikä) tai sitten kiistät sen arvon kokonaan, koska pyhä Gudrun niin sanoo (jolloin olet taaskin "kriittinen" ja "itsenäinen"). Kummassakin tapauksessa nämä uskovaiset eivät suostu keskustelemaan, koska silloin heidän olisi hyväksyttävä asiallisen keskustelun peruspremissi, joka on ensimmäisessä tapauksessa se, että jonkinlainen holocaust on tapahtunut ja että sen yksityiskohdista ja historiallisesta roolista voidaan sitten luotettavien tai merkittävien lähteiden (Traudl Jungen muistelmat mukaan lukien) valossa keskustella; toisessa tapauksessa se, että dokumentti sanoo jotakin merkittävää ruotsalaisesta feminismistä tai feminismistä yleensä, jolloin sitten voidaan luotettavien tai merkittävien lähteiden (ja feministien propagandajulkaisut eivät ole ainoita merkittäviä lähteitä, jos kohta eivät merkityksettömiäkään) valossa keskustella siitä, mitä merkittävää se sanoo.
Natsimieliset kuitenkin uskovat juutalaiseen maailmansalaliittoon, joka yrittää kätkeä "totuuden" "holocaust-petkutuksesta"; ja vastaavasti feministit uskovat patriarkaatti-nimiseen salaliittoon, joka hallitsee maailmaa ja päämäärätietoisesti tehtailee sotapropagandan kaltaisia valhedokumentteja feminismeistä. Molemmat ryhmät uskovat salaliittoon, jonka olemassaoloa on mahdotonta todistaa ryhmän esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomalle henkilölle, ja molemmat ryhmät uskovat, että kaikki heidän oman esoteriikkansa ulkopuolinen kirjoittelu on salaliiton turmelemaa ja epäpuhdasta, eikä siihen siksi voida luottaa. Molemmat ryhmät uskovat myös käyvänsä sotaa näkymätöntä - siis ryhmään kuulumattomille ja sen esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomille näkymätöntä - vihollista vastaan. Niinpä molempien ryhmien kuva todellisuudesta ja ympäröivästä maailmasta on radikaalisti erilainen kuin ryhmien ulkopuolella elävien ihmisten, jotka eivät koe sellaista sotaa olevan käynnissä, eikä heidän todellisuuskuvaansa voida vaikuttaa rationaalisen väittelyn keinoin.
Mielenkiintoista oli kuitenkin, että hän kertoi mainitun lehden haastatelleen eriasteisten epäilyttävien huvitusetablissemangien, kuten striptease-kapakkain, omistajia ja painaneen asianomaisten herrojen (veikkaanpa, että ne olivat kaikki herroja) vahingossa ilmoille möläyttämät epähumaanit ja naisia halveksivat mielipiteet ilmoille editoimattomina, antamatta herrojen tarkistaa, mitä heidän sanomisinaan painettiin lehteen.
Tietenkin silloin kun feministit itse tekevät tätä, ohi suun puhuneiden herrahenkilöiden möläytykset paljastavat yhteiskunnasta ja patriarkaatista (lisää tähän tarvittava määrä feminismiuskonnon liturgista termistöä) jotain oleellista ja kätkettyä, eli kyse on tutkivasta journalismista. Mutta silloin kun sama temppu tehdään feministeille ja heidän ohi suun menneet möläytyksensä pannaan koko kansan nähtäviksi televisiodokumenttiin - kuten Evin Rubar teki Ruotsissa - silloinpa alkaa parku ja sämennys, joka kuuluu Pohjanlahden yli. Epäeettistä journalismia! Johdattelevia kysymyksiä! Harhaanjohtavia leikkauksia! Klipp! Grova vinklingar! - tai, siteeratakseni vanhasta Pahkasiasta väyryskielen vahvojen verbien listaa: "kiellän, tuskin, minäkö, maan tapa, en näe mitään väärää, vääristelyä".
Setä antaa nyt tytöille selkeän ohjeen, jota kannattaa noudattaa: Jos tulette vahingossa sanoneeksi, että miehet ovat elukoita ja sikoja ja että miesten ja naisten välillä on maailmanlaajuinen sisällissota, niin kannattaa seistä reilusti niiden sanojen takana, tai tehdä suurta showta sen sanomisesta, avoimesti, röyhkeästi ja kaikkien nähden. Jos tulee sanoneeksi jotain tyhmää, niin kannattaa seistä reilusti sen tyhmyyden takana. Väki on ehkä eri mieltä, mutta vastoin tahtoaankin sen on pakko kunnioittaa teitä. Mutta jos tulette sanoneeksi jotain sen tyylistä vahingossa, yrittäessänne vetää vakavamielistä ja hillittyä roolia kameroiden edessä, niin sen kieltämisestä ja kiistämisestä tulee paljon enemmän hankaluuksia kuin sen röyhkeästä myöntämisestä. Voin vakuuttaa, että tämä on kaikki käytännössä kokeiltu ja että elän itse oppieni mukaan.
Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös niitä suljettujen ovien takana esitettyjä miesvihalauluja om att slita män i stycken. Hoilatkaa niitä ihan rauhassa julkisesti, ja kun niistä syntyy keskustelua, niin ottakaa kaikella muotoa osaa siihen keskusteluun. Mutta jos suljettujen ovien takana ylläpidätte toista ja selvästi brutaalimpaa, illegaalimpaa ja roistomaisempaa kulttuuria kuin julkisesti, ja jos kiertelette ja kaartelette asiaa sekä yritätte sensuurin keinoin tukahduttaa keskustelun sitten kun se salainen kulttuuri väistämättä paljastuu, kuten asiat avoimessa yhteiskunnassa paljastuvat, - silloin ihmisillä on kaikki maailman syy pitää teitä valonarkana, terroristisena ja miesmurhaa suunnittelevana rosmokoplana.
Kun olen tällainen kauhean ilkeä mies, en malta olla vilauttamatta vielä Hitler-korttia.
Taannoin Usenetin puolella joku herrashenkilö oli kovin tohkeissaan siitä, että televisiossa oli haastateltu Hitlerin sihteeriä Traudl Jungea, ja tuntui ihan vakavissaan kuvittelevan, että Jungen sisäpiirin tiedot Hitleristä ihmisenä olisivat jotain vallankumouksellista, jopa siinä määrin, että niillä saataisiin kiistettyä koko holocaustin olemassaolo. Hän jopa ihmetteli, tiesivätkö tutkijat - siis historiantutkijat - Jungesta ollenkaan tai ottivatko he hänet huomioon arvioidessaan natsismin ja toisen maailmansodan lopullista tasetta.
Minullakin on, tosin alle kymmenvuotiaana pikkupoikana, ollut elämässäni sellainen vaihe, jolloin pidin kovasti Natsi-Saksan puolta (kolme vuosikymmentä aiemmin käydyssä sodassa!) ja koetin kiviäkin kääntämällä hakea historiasta sellaisia yksityiskohtia, jotka todistaisivat natsien sittenkin olleen jonkinlaisia hyviksiä. Tämä johtui tietysti siitä, että vaikka olenkin syntynyt vasta 60-luvun jälkipuoliskolla, kuulun perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, jolla ei ole henkilökohtaisia muistikuvia toisesta maailmansodasta, äiti kun oli hyvinkin nykyisissä i'issäni minua synnyttäessään. Toisin sanoen ajatus Natsi-Saksasta meidän liittolaisenamme eli meillä vahvasti, ja koska me olimme määritelmällisesti hyvien puolella, meillä oltiin pohjimmiltaan aika vastahakoisia hyväksymään ajatusta natseista absoluuttisina pahiksina. Minulla oli tuohon aikaan fantasia siitä, millainen maailman pitäisi olla jos se olisi oikeudenmukainen - eli Suomen olisi pitänyt voittaa sota, saksalaisten olla hyviksiä ja Hitlerin pelkkä naurettava keulakuva, ja keskitysleirienkin mielellään jääneen rakentamatta. Tuolloin, seitsemisenvuotiaana, koetin sitten parhaani mukaan elää tässä fantasiassa.
George Orwell on kuvannut tämän syndrooman tarkalleen esseessään Notes on Nationalism, olkoonkin että hän olisi voinut korvata sanan "nationalismi" sanalla "totalitarismi". Katsotaanpa löydänkö asiaan liittyvän sitaatin...Kyllä vain:
The nationalist not only does not disapprove of atrocities committed by his own side, but he has a remarkable capacity for not even hearing about them. For quite six years the English admirers of Hitler contrived not to learn of the existence of Dachau and Buchenwald. And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia. Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles. Many English people have heard almost nothing about the extermination of German and Polish Jews during the present war. Their own antisemitism has caused this vast crime to bounce off their consciousness. In nationalist thought there are facts which are both true and untrue, known and unknown. A known fact may be so unbearable that it is habitually pushed aside and not allowed to enter into logical processes, or on the other hand it may enter into every calculation and yet never be admitted as a fact, even in one's own mind.
Every nationalist is haunted by the belief that the past can be altered. He spends part of his time in a fantasy world in which things happen as they should -- in which, for example, the Spanish Armada was a success or the Russian Revolution was crushed in 1918 -- and he will transfer fragments of this world to the history books whenever possible.
No niin, tällainen natsisympatisoija, jonka mainitsin, elää fantasiassa, jossa natsit oikeasti olivatkin hyviksiä ja Hitler väärinymmärretty suurmies, ja jokaiseen tämän maailman Traudl Jungeen hän tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen: hän toivoo, että siinä olisi se salaisuus, se salattu tieto, joka on jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta, ja jonka paljastuminen muuttaa maailman hänen fantasiansa mukaiseksi.
Missäkö kohdassa tässä on yhteys feministeihin? Odottaa hetkisen, niin setä kertoo.
Kun se Evin Rubarin dokumentti näytettiin, keskusteleminen siitä mm. Man-listalta tuttujen profeministien kanssa oli mahdotonta, koska ainoa, mitä he osasivat sanoa, oli viittaaminen ruotsalaisten feministisilmäätekevien, kuten Gudrun Schymanin, antamiin lausuntoihin, joissa ilman perustelua leimattiin dokumentti yksipuoliseksi ja luovasti leikatuksi. Aivan samalla tavalla kuin nuo natsismin sympatisoijat pakonomaisesti hakivat sitä salattua tiedonmurusta, joka osoittaisi heidän fantasiansa todeksi, feminismiuskontoon höyrähtäneet kurottivat kielensä juurta myöten ulos suusta tavoittelemaan sitä virvoittavan hunajan pisaraa, sitä pyhäksi ja erehtymättömäksi julistetun paavitar Gudrunin autuaaksitekevää sanaa, jonka avulla he saattoivat sitten sulkea aivonsa kaikkinaiselta kriittiseltä ja erittelevältä pohdiskelulta. He olivat kuin harekrishnalaiset, jotka sulkevat korvansa käsin ja toistelevat mantrojaan jotteivät joutuisi vääräuskoisten käännytykselle alttiiksi. Miltei saatoin nähdä heidän taistelevan surkean taikauskonsa reikäisessä pelastusveneessä pysyäkseen, taistelevan epäilysten kuohuvaa merta vastaan.
Keskustelu heidän kanssaan oli mahdotonta. Kuten nuo holocaustinkieltämiseen neuroottisesti pyrkivät natsisympatisoijat, myös feminismiuskovaiset ovat totalitaarisia on/off-ihmisiä: joko uskot holocaustin tapahtuneen (jolloin olet jutkujen ja kommarien ja epäisänmaallisten ainesten aivopesemä demari) tai sitten olet samanlainen neurootikko kuin hekin (jolloin olet "kriittinen" ja "virallisia totuuksia epäilevä toisinajattelija"). Vastaavasti: joko uskot, että Rubarin dokumentissa voisi olla jotain ituakin (jolloin olet patriarkaatin säälittävä sätkynalle ja uusliberaali ja fasisti ja vaikka mikä) tai sitten kiistät sen arvon kokonaan, koska pyhä Gudrun niin sanoo (jolloin olet taaskin "kriittinen" ja "itsenäinen"). Kummassakin tapauksessa nämä uskovaiset eivät suostu keskustelemaan, koska silloin heidän olisi hyväksyttävä asiallisen keskustelun peruspremissi, joka on ensimmäisessä tapauksessa se, että jonkinlainen holocaust on tapahtunut ja että sen yksityiskohdista ja historiallisesta roolista voidaan sitten luotettavien tai merkittävien lähteiden (Traudl Jungen muistelmat mukaan lukien) valossa keskustella; toisessa tapauksessa se, että dokumentti sanoo jotakin merkittävää ruotsalaisesta feminismistä tai feminismistä yleensä, jolloin sitten voidaan luotettavien tai merkittävien lähteiden (ja feministien propagandajulkaisut eivät ole ainoita merkittäviä lähteitä, jos kohta eivät merkityksettömiäkään) valossa keskustella siitä, mitä merkittävää se sanoo.
Natsimieliset kuitenkin uskovat juutalaiseen maailmansalaliittoon, joka yrittää kätkeä "totuuden" "holocaust-petkutuksesta"; ja vastaavasti feministit uskovat patriarkaatti-nimiseen salaliittoon, joka hallitsee maailmaa ja päämäärätietoisesti tehtailee sotapropagandan kaltaisia valhedokumentteja feminismeistä. Molemmat ryhmät uskovat salaliittoon, jonka olemassaoloa on mahdotonta todistaa ryhmän esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomalle henkilölle, ja molemmat ryhmät uskovat, että kaikki heidän oman esoteriikkansa ulkopuolinen kirjoittelu on salaliiton turmelemaa ja epäpuhdasta, eikä siihen siksi voida luottaa. Molemmat ryhmät uskovat myös käyvänsä sotaa näkymätöntä - siis ryhmään kuulumattomille ja sen esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomille näkymätöntä - vihollista vastaan. Niinpä molempien ryhmien kuva todellisuudesta ja ympäröivästä maailmasta on radikaalisti erilainen kuin ryhmien ulkopuolella elävien ihmisten, jotka eivät koe sellaista sotaa olevan käynnissä, eikä heidän todellisuuskuvaansa voida vaikuttaa rationaalisen väittelyn keinoin.
tiistai 18. lokakuuta 2005
Tulisikohan tästä meemi?
Lukijatutkimuksesta voisi tulla hyvä meemi Blogistaniin yleisemminkin. Notatki ei suorastaan ole lukijaystävällinen tai yleisöä kosiskeleva blogi, mutta aina minäkin voin esittää pari kysymystä lukijoille:
1) Kuinka kauan olet lukenut Plökiä/Notatkia?
2) Miksi aloit lukea sitä?
3) Miksi luet sitä yhä?
4) Mikä siinä on parasta?
5) Mikä siinä on huonointa?
6) Oletko koukussa siihen? Miksi?
7) Ovatko jutut yleensä liian pitkiä, sopivan pitkiä vai liian lyhyitä?
8) Mitä aiheita käsitteleviä juttuja luet mieluiten?
9) Mitä aiheita käsittelevät jutut kiinnostavat vähiten?
10) Päivitetäänkö sitä kyllin usein?
11) Mitä haluaisit vastedes lukea Plökistä/Notatkista?
Aika lailla juosten kusaistu galluppihan tämä on, mutta jos joku ottaa sen meemikseen, hän varmaankin myös parantelee sitä.
1) Kuinka kauan olet lukenut Plökiä/Notatkia?
2) Miksi aloit lukea sitä?
3) Miksi luet sitä yhä?
4) Mikä siinä on parasta?
5) Mikä siinä on huonointa?
6) Oletko koukussa siihen? Miksi?
7) Ovatko jutut yleensä liian pitkiä, sopivan pitkiä vai liian lyhyitä?
8) Mitä aiheita käsitteleviä juttuja luet mieluiten?
9) Mitä aiheita käsittelevät jutut kiinnostavat vähiten?
10) Päivitetäänkö sitä kyllin usein?
11) Mitä haluaisit vastedes lukea Plökistä/Notatkista?
Aika lailla juosten kusaistu galluppihan tämä on, mutta jos joku ottaa sen meemikseen, hän varmaankin myös parantelee sitä.
maanantai 17. lokakuuta 2005
Lukupäiväkirjasta
Sain nyt sen Max Hastingsin kirjan toisen maailmansodan loppuvaiheista luettua, ja siitä sitten intouduin lukemaan toista samaan aihepiiriin kuuluvaa kirjaa, Niclas Sennertegin Historiska Media -pokkaria Stalins hämnd - Röda armén i Tyskland. Aiheena ovat tietysti venäläisten joukkojen julmuudet Saksan valtauksen aikana. Tunnetusti venäläiset joukot raiskasivat ja murhasivat myös lapsia saapuessaan Itä-Preussiin; tästähän on olemassa useita toisistaan riippumattomia todisteita Hans von Lehndorffin itäpreussilaisesta päiväkirjasta (se on julkaistu suomeksi nimellä Lopun jälkeen) Lev Kopelevin teokseen Хранить вечно (jonka ensin luin saksaksi 1980-luvun puolella kaksikymppisenä nuorukaisena, ehkä jopa nuorempana, nimellä Aufbewahren für alle Zeit). Oletan kuitenkin, että ainakin yksi tämän blogin suhteellisen vakioista lukijoista katsoo asiakseen pahentua siitä, että minä kehtaankin kolporteerata tällaista rasistista ryssänvihapropagandaa. Suurin osa Sennertegin kirjasta on tietysti melko tuttua tavaraa, eikä vähiten siksi, että olen lukenut merkittävän osan lähdeteoksista - ainakin Kopelevin kirjan sekä Marion Dönhoffin muistelmat - mutta onhan se hyvä, että kaikki aiheeseen liittyvä on nyt koottu kompaktisti yksiin kansiin kaikkien isänmaallisten kelpo suomalaisten lukemalla kielellä eli ruotsiksi.
Suomeksi kirjaa on turha odottaa. Ehkä suomalaiset, siis ne jotka eivät lue vieraita kieliä (lukuun ottamatta kökköenglantia, jolla tarjotun roskan ja desinformaation tulva hukuttaa vakavastiotettavat teokset sekaansa), eivät oikeasti ole kiinnostuneita toisesta maailmansodasta. Tämä on tietysti hyvin provosoiva heitto, ottaen huomioon, että maaninen sotainnostus on talvisodan alkamisjuhlinnasta saakka ollut varsinkin nuorten suomalaisten mieliharrastuksia. Kuitenkin se rajoittuu enimmäkseen Suomen omaan sotaan ja sen yhä jatkuvaan väärinkäyttöön poliittisena lyömäaseena. Oikeistolaisemmin tai pölhönationalistisemmin suuntautuneet kansalaisemme pänttäävät esoteerista tietoa joukko-osastoista ja arvomerkeistä samalla tavalla kuin Tom Sawyerin luokkatoverit raamatunlauseita, jonkinlaisen metafyysisen pelastuksen toivossa, tai ainakin kokeakseen olevansa edes jonkin asian suhteen "asiantuntevampia" kuin kaikenlaiset heitä itseään valitettavasti koulufiksummat ja älykkäämmät sivarit. Toisaalta taas vasemmistolaisen väen keskuudessa täysin neuvostotyyppiset propagandakertomukset elävät omaa elämäänsä. Itse asiassa minua, joka idealistisena nuorena vasemmistolaisena (minun nuoruudessani ei ollut paljoakaan idealistisia nuoria vasemmistolaisia, joten sain keksiä oman "vasemmistolaisuuteni" aika rauhassa ja omatoimisesti ilman kaikenlaisten gurujen tai politrukkien sekaantumista asiaan) kehittelin ajatusta postgulagiaanisesta vasemmistolaisuudesta, kenties jopa postgulagiaanisesta - Gulagin olemassaolon auliisti myöntäneestä ja siitä johtopäätöksensä tehneestä - kommunismista (silloinhan en vielä tiennyt, mitä kommunismi tarkoittaa, mutta olin alkanut antaa periksi kaikille niille, jotka haukkuivat minua Varkaudessa "kommariksi" omatekoisen sotkuisen vasemmistoliberaalianarkismini vuoksi), - minua siis nykyisessä nuoressa vasemmistossa ärsyttää äärimmäisen paljon se, miten vähän se tietää ja miten vähän sitä kiinnostaa tietää Neuvostoliiton pahuudesta. Luonnollisestikaan nykyiset nuoret vasemmistolaiset eivät missään mielessä ole vastuussa Gulagista, mutta voisivat he sentään suhtautua nykyiseen Venäjään jotenkin muuten kuin sillä ärsyttävällä kinuskisentimentaalisuudella, jolla aikoinaan kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon. Venäjää koskevien ennakkoluulojen hälventäminen, sikäli kuin ne nyt ennakkoluuloja ovat, on meidän ammatti-ihmisten tehtävä, ei minkään vasemmistolaisten.
Oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla inttäjillä on yksi yhteinen piirre, se, että kumpaakaan ei elähdytä aito ja vilpitön järkytys sodanaikaisten kärsimysten johdosta. Oikeistolais-isänmaallinen väki parkuu ja nyyhkii suomalaisten kärsimyksien johdosta ja pahimmassa tapauksessa vaatii itsekkäästi ja mielettömästi Karjalaa takaisin, koska Suomen kärsimä vääryys on muka niin kauhean paljon pahempi ja epiksempi vääryys kuin kaikkien muiden kansojen toisessa maailmansodassa kärsimät vääryydet. Vasemmistolaiset taas ovat lukeneet vintille unohtuneesta APN:n propagandavihkosesta jotain neuvostokansan kärsimyksistä, joista he sitten selittävät räkä rinnuksilla. Viime kädessä kummallekin osapuolelle niin suomalaiset kuin venäläisetkin vainajat ovat vain tykinruokaa verbaalisesti yhä uudelleen käytävässä vuoden 1918 sodassa. Eikä heitä oikeasti kiinnosta pohtia sodan kokonaiskuvaa, varsinkaan Itä-Euroopassa kahden tulen - Hitlerin ja Stalinin - väliin jääneiden maiden ja väestöryhmien kannalta.
Siksi Sennertegin kirjaa ei käännetä suomeksi, ei liioin Kopelevia eikä Dönhoffia. Kas, historiahan on oikeasti useimpien mielestä pötyä ja varsinkin niiden, jotka suurieleisesti retorisoiden väittävät oppineensa jotain historiasta (toisin kuin nuo toiset, nuo sivarikommarit/reserviupseerinatsit, yliviivaa väärä vaihtoehto). Maailma on mustavalkoinen, sun on oltava puolesta tai vastaan, sä oot joko tai, onko siinä jotain hauskaa vai? - lauloi punk-yhtye nimeltä Tinneri aikoinaan. Ihmiset haluavat hyviksiä, uljaita sotureita, joiden puolella olla, ja pahiksia, vihollisia, joita vihata. Toisen maailmansodan moraali, hyvikset ja pahikset olivat kuitenkin Itä-Euroopassa liian monitulkintaisia. Kukaan ei halua samastua ahdistuneeseen siviiliin, joka henkensä pitimiksi välttelee erilaisia aseistettuja rosvojoukkoja luottamatta sataprosenttisesti yhteenkään niistä. Sen takia suurin osa täkäläisistä, poliittisista etumerkeistä riippumatta, ei ymmärrä toista maailmansotaa eikä sen luonnetta nyt eikä vastakaan - ainoastaan oman provinssisotansa, joka pohjimmiltaan oli aika yksinkertainen ja mustavalkoinen Keski- ja Itä-Euroopan sekasortoon verrattuna.
Suomeksi kirjaa on turha odottaa. Ehkä suomalaiset, siis ne jotka eivät lue vieraita kieliä (lukuun ottamatta kökköenglantia, jolla tarjotun roskan ja desinformaation tulva hukuttaa vakavastiotettavat teokset sekaansa), eivät oikeasti ole kiinnostuneita toisesta maailmansodasta. Tämä on tietysti hyvin provosoiva heitto, ottaen huomioon, että maaninen sotainnostus on talvisodan alkamisjuhlinnasta saakka ollut varsinkin nuorten suomalaisten mieliharrastuksia. Kuitenkin se rajoittuu enimmäkseen Suomen omaan sotaan ja sen yhä jatkuvaan väärinkäyttöön poliittisena lyömäaseena. Oikeistolaisemmin tai pölhönationalistisemmin suuntautuneet kansalaisemme pänttäävät esoteerista tietoa joukko-osastoista ja arvomerkeistä samalla tavalla kuin Tom Sawyerin luokkatoverit raamatunlauseita, jonkinlaisen metafyysisen pelastuksen toivossa, tai ainakin kokeakseen olevansa edes jonkin asian suhteen "asiantuntevampia" kuin kaikenlaiset heitä itseään valitettavasti koulufiksummat ja älykkäämmät sivarit. Toisaalta taas vasemmistolaisen väen keskuudessa täysin neuvostotyyppiset propagandakertomukset elävät omaa elämäänsä. Itse asiassa minua, joka idealistisena nuorena vasemmistolaisena (minun nuoruudessani ei ollut paljoakaan idealistisia nuoria vasemmistolaisia, joten sain keksiä oman "vasemmistolaisuuteni" aika rauhassa ja omatoimisesti ilman kaikenlaisten gurujen tai politrukkien sekaantumista asiaan) kehittelin ajatusta postgulagiaanisesta vasemmistolaisuudesta, kenties jopa postgulagiaanisesta - Gulagin olemassaolon auliisti myöntäneestä ja siitä johtopäätöksensä tehneestä - kommunismista (silloinhan en vielä tiennyt, mitä kommunismi tarkoittaa, mutta olin alkanut antaa periksi kaikille niille, jotka haukkuivat minua Varkaudessa "kommariksi" omatekoisen sotkuisen vasemmistoliberaalianarkismini vuoksi), - minua siis nykyisessä nuoressa vasemmistossa ärsyttää äärimmäisen paljon se, miten vähän se tietää ja miten vähän sitä kiinnostaa tietää Neuvostoliiton pahuudesta. Luonnollisestikaan nykyiset nuoret vasemmistolaiset eivät missään mielessä ole vastuussa Gulagista, mutta voisivat he sentään suhtautua nykyiseen Venäjään jotenkin muuten kuin sillä ärsyttävällä kinuskisentimentaalisuudella, jolla aikoinaan kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon. Venäjää koskevien ennakkoluulojen hälventäminen, sikäli kuin ne nyt ennakkoluuloja ovat, on meidän ammatti-ihmisten tehtävä, ei minkään vasemmistolaisten.
Oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla inttäjillä on yksi yhteinen piirre, se, että kumpaakaan ei elähdytä aito ja vilpitön järkytys sodanaikaisten kärsimysten johdosta. Oikeistolais-isänmaallinen väki parkuu ja nyyhkii suomalaisten kärsimyksien johdosta ja pahimmassa tapauksessa vaatii itsekkäästi ja mielettömästi Karjalaa takaisin, koska Suomen kärsimä vääryys on muka niin kauhean paljon pahempi ja epiksempi vääryys kuin kaikkien muiden kansojen toisessa maailmansodassa kärsimät vääryydet. Vasemmistolaiset taas ovat lukeneet vintille unohtuneesta APN:n propagandavihkosesta jotain neuvostokansan kärsimyksistä, joista he sitten selittävät räkä rinnuksilla. Viime kädessä kummallekin osapuolelle niin suomalaiset kuin venäläisetkin vainajat ovat vain tykinruokaa verbaalisesti yhä uudelleen käytävässä vuoden 1918 sodassa. Eikä heitä oikeasti kiinnosta pohtia sodan kokonaiskuvaa, varsinkaan Itä-Euroopassa kahden tulen - Hitlerin ja Stalinin - väliin jääneiden maiden ja väestöryhmien kannalta.
Siksi Sennertegin kirjaa ei käännetä suomeksi, ei liioin Kopelevia eikä Dönhoffia. Kas, historiahan on oikeasti useimpien mielestä pötyä ja varsinkin niiden, jotka suurieleisesti retorisoiden väittävät oppineensa jotain historiasta (toisin kuin nuo toiset, nuo sivarikommarit/reserviupseerinatsit, yliviivaa väärä vaihtoehto). Maailma on mustavalkoinen, sun on oltava puolesta tai vastaan, sä oot joko tai, onko siinä jotain hauskaa vai? - lauloi punk-yhtye nimeltä Tinneri aikoinaan. Ihmiset haluavat hyviksiä, uljaita sotureita, joiden puolella olla, ja pahiksia, vihollisia, joita vihata. Toisen maailmansodan moraali, hyvikset ja pahikset olivat kuitenkin Itä-Euroopassa liian monitulkintaisia. Kukaan ei halua samastua ahdistuneeseen siviiliin, joka henkensä pitimiksi välttelee erilaisia aseistettuja rosvojoukkoja luottamatta sataprosenttisesti yhteenkään niistä. Sen takia suurin osa täkäläisistä, poliittisista etumerkeistä riippumatta, ei ymmärrä toista maailmansotaa eikä sen luonnetta nyt eikä vastakaan - ainoastaan oman provinssisotansa, joka pohjimmiltaan oli aika yksinkertainen ja mustavalkoinen Keski- ja Itä-Euroopan sekasortoon verrattuna.
sunnuntai 16. lokakuuta 2005
Vielä Kunderasta
Syy, miksi suhtaudun Kunderan Olemisen sietämättömään keveyteen epäluuloisesti, on siinä, että pidän sitä melko tyypillisenä puolivillaisena "modernistisena" "kokeiluna" (oikeastaan tarvittaisiin vielä yhdet lainausmerkit: ""modernistisena" "kokeiluna""), jollaisilla heikkolahjaiset kirjailijatyrkyt yrittävät hämärtää näkyvistä kyvyttömyytensä kertoa kunnon tarinoita. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan kirjallisuudessa kunnon tarinoita, sillä kirjallisten harrastusteni myötä olen oppinut, että kunnon tarinoiden keksiminen ja sujuva kertominen on ihan todella vaikea ja sekä lahjakkuutta että harjoittelua edellyttävä taito. Kunderalaiset modernistiset lörpötykset ovat pohjimmiltaan vain huomionkipeän keskinkertaisuuden yrityksiä tulla kirjailijaksi joutumatta kertomaan tarinoita ja keksimään pätevää dialogia.
Lukekaa mieluummin vaikka Walter Scottia tai Jack Londonia. Tai Kalle Päätaloa.
Lukekaa mieluummin vaikka Walter Scottia tai Jack Londonia. Tai Kalle Päätaloa.
lauantai 15. lokakuuta 2005
Kundera
Muudan - minusta on kerta kaikkiaan ihanaa käyttää muotoja muudan ja tadikko - muudan kommentoijani halusi tiedustella mielipidettäni Milan Kunderasta. Siitä on kauan aikaa kun olen Kunderaa lukenut, mutta yksi ensimmäisiä omilla rahoillani ostamiani kirjoja, jos nyt opintolainarahoja voi omikseen nimittää (nyt ehkä jo voikin, kun opintolaina alkaa luojan kiitos hyvää vauhtia olla pois maksettu ja mies velaton), oli Kunderan Olemisen sietämätön keveys. Alkukielellä en ole sitä lukenut, jos kohta Turun kirjastosta löytyisikin tšekinkielinen kappale (Nesnesitelná lehkost bytí). Toisin kuin norjaa ja tanskaa, tšekkiä en lue ilman sanakirjaa, vaikka olenkin tehnyt muutamia ihan vakavamielisiksi tarkoitettuja yrityksiä oppia sitä kieltä edes kaunokirjallisuuden lukemisen tarpeisiin. Se nyt vain ei tunnu onnistuvan: se on kauempana puolasta kuin norja ruotsista. Ero on ehkä pikemminkin luokkaa islanti vastaan ruotsi.
Kundera oli kovasti tapetilla kun olin kaksikymppinen, joten ostin hänen romaaninsa ja luin sen melko moneen kertaan melko perusteellisesti. Silloin kemianopiskelijana luin ylipäätään kohtalaisen paljon itäeurooppalaisia ja venäläisiä kirjailijoita, toisinajattelijoita: Christoph Heinin Vieras, ystävä (joka minulla taitaa vielä jossakin olla, länsisaksalaisella nimellä Drachenblut - Der fremde Freund on itäsaksalaisen painoksen nimi), Stefan Heymin Schwarzenberg, Lev Kopelevin kolme muistelmateosta (И сотворил себе кумира, Хранить вечно ja Утоли мои печали) saksaksi käännettyinä (Und schuf mir einen Götzen, Aufbewahren für alle Zeit ja Tröste meine Trauer), sekä tietysti välttämättömät Solženitsyn ja Miłosz.
En kuitenkaan kokenut Kunderaa erityisen ihmeellisenä silloin, kaikesta kohkaamisesta (nykyslangilla hypettämisestä) huolimatta, ja nyt verraten kokeneena bloggaajana alan jo ymmärtää, miksi. Olemisen sietämättömästä keveydestä mesottiin silloin kahdeksankymmenluvulla ikään kuin uutena tapana kirjoittaa, ja ehkä se jossain mielessä olikin: kyseessä oli tapa kertoa tarina ikään kuin asian vierestä, käyttää romaanin tarinaa tekosyynä lorotella vetelää esseististä tekstiä. Ikävä kyllä essee on vaikea kirjallisuuden laji juuri sen takia että sellainen lorottelu on oikeasti aika helppoa, jos käytössä on esimerkiksi, hmm, blogi. Kuka tahansa osaa blogata, mutta blogilörpötyksestä tulee essee vasta kun asiasta osataan eksyä hallitusti ja kurinalaisesti, kuitenkin spontaanin näköisellä tavalla. Sellainen edellyttää taiteellisia taitoja, joita en itsekään katso hallitsevani erityisen hyvin. Mutta eipä näytä Kunderakaan: hänen kirjansa on lähinnä blogi romaanin kirjoittamisesta, olkoonkin että siinä esiintyy ihan kelpo romaanimaisia ja kiehtovan absurdeja kohtauksia, esimerkiksi ns. Petřínin pyssyniekka, joka on suorastaan borgesilainen. Romaanin esseistiset osat ovat kuitenkin suurelta osin blogimaista harhailua ja hairahtelua aiheesta aiheeseen, vieläpä juuri sellaista, johon itsekin herkästi eksyn, ja aina kun näen jonkun kirjailijan syyllistyvän omiin helmasynteihini, tulen saamarin keljulle tuulelle. (Huonosta esseekirjoittelusta toinen esimerkki on pahamaineinen Tuure Vierros. Tämän itsejulistautuneen elitistiherran tekeleet ovat rakenteetonta ja tasapaksua omalla oppineisuudella briljeeraamista höystettynä poliittisilla kannanotoilla, jotka ovat sinänsä melkoisen latteaa kulttuurioikeistolaisuutta ja jotka eivät saa kirjoittajaa innostumaan mihinkään intohimoisiin retorisiin purkauksiinkaan - eivät saa häntä ottamaan kirjallisia riskejä. Vierroksen kirjoittelu synnyttää mielikuvan, ei tyhmästä eikä viisaasta, vaan kuolleesta miehestä. Toivottavasti hän on jo älynnyt lopettaa maailman metsävarojen tuhlaamisen tekokultturelliin skeidaansa ja siirtynyt suosiolla bloggaamaan, sillä jos niille hänen löpinöilleen on olemassa oikea väline tai viestin, se on epäilemättä blogi. On hiukan noloa, että konservatiivisen historianlehtorin partaansa jätisemiä mielenpitämyksiä, joiden paikka on blogissa, on pitänyt oikein paperimuodossa ja bruttokansantuotteeseen vaikuttavalla tavalla tuoda ihmisten ulottuville.)
Kundera oli kovasti tapetilla kun olin kaksikymppinen, joten ostin hänen romaaninsa ja luin sen melko moneen kertaan melko perusteellisesti. Silloin kemianopiskelijana luin ylipäätään kohtalaisen paljon itäeurooppalaisia ja venäläisiä kirjailijoita, toisinajattelijoita: Christoph Heinin Vieras, ystävä (joka minulla taitaa vielä jossakin olla, länsisaksalaisella nimellä Drachenblut - Der fremde Freund on itäsaksalaisen painoksen nimi), Stefan Heymin Schwarzenberg, Lev Kopelevin kolme muistelmateosta (И сотворил себе кумира, Хранить вечно ja Утоли мои печали) saksaksi käännettyinä (Und schuf mir einen Götzen, Aufbewahren für alle Zeit ja Tröste meine Trauer), sekä tietysti välttämättömät Solženitsyn ja Miłosz.
En kuitenkaan kokenut Kunderaa erityisen ihmeellisenä silloin, kaikesta kohkaamisesta (nykyslangilla hypettämisestä) huolimatta, ja nyt verraten kokeneena bloggaajana alan jo ymmärtää, miksi. Olemisen sietämättömästä keveydestä mesottiin silloin kahdeksankymmenluvulla ikään kuin uutena tapana kirjoittaa, ja ehkä se jossain mielessä olikin: kyseessä oli tapa kertoa tarina ikään kuin asian vierestä, käyttää romaanin tarinaa tekosyynä lorotella vetelää esseististä tekstiä. Ikävä kyllä essee on vaikea kirjallisuuden laji juuri sen takia että sellainen lorottelu on oikeasti aika helppoa, jos käytössä on esimerkiksi, hmm, blogi. Kuka tahansa osaa blogata, mutta blogilörpötyksestä tulee essee vasta kun asiasta osataan eksyä hallitusti ja kurinalaisesti, kuitenkin spontaanin näköisellä tavalla. Sellainen edellyttää taiteellisia taitoja, joita en itsekään katso hallitsevani erityisen hyvin. Mutta eipä näytä Kunderakaan: hänen kirjansa on lähinnä blogi romaanin kirjoittamisesta, olkoonkin että siinä esiintyy ihan kelpo romaanimaisia ja kiehtovan absurdeja kohtauksia, esimerkiksi ns. Petřínin pyssyniekka, joka on suorastaan borgesilainen. Romaanin esseistiset osat ovat kuitenkin suurelta osin blogimaista harhailua ja hairahtelua aiheesta aiheeseen, vieläpä juuri sellaista, johon itsekin herkästi eksyn, ja aina kun näen jonkun kirjailijan syyllistyvän omiin helmasynteihini, tulen saamarin keljulle tuulelle. (Huonosta esseekirjoittelusta toinen esimerkki on pahamaineinen Tuure Vierros. Tämän itsejulistautuneen elitistiherran tekeleet ovat rakenteetonta ja tasapaksua omalla oppineisuudella briljeeraamista höystettynä poliittisilla kannanotoilla, jotka ovat sinänsä melkoisen latteaa kulttuurioikeistolaisuutta ja jotka eivät saa kirjoittajaa innostumaan mihinkään intohimoisiin retorisiin purkauksiinkaan - eivät saa häntä ottamaan kirjallisia riskejä. Vierroksen kirjoittelu synnyttää mielikuvan, ei tyhmästä eikä viisaasta, vaan kuolleesta miehestä. Toivottavasti hän on jo älynnyt lopettaa maailman metsävarojen tuhlaamisen tekokultturelliin skeidaansa ja siirtynyt suosiolla bloggaamaan, sillä jos niille hänen löpinöilleen on olemassa oikea väline tai viestin, se on epäilemättä blogi. On hiukan noloa, että konservatiivisen historianlehtorin partaansa jätisemiä mielenpitämyksiä, joiden paikka on blogissa, on pitänyt oikein paperimuodossa ja bruttokansantuotteeseen vaikuttavalla tavalla tuoda ihmisten ulottuville.)
torstai 13. lokakuuta 2005
Pinterille meni
Nobel meni siis "sille minimalistiselle brittiläiselle näytelmäkirjailijalle, jonka nimeä en koskaan muista", eli Harold Pinterille. Jos Beckett, miksei Pinter. En ole sillä tavalla teatterin ystävä, että osaisin sijoittaa Pinterin mihinkään teatterihistorialliseen lokeroon, mutta tunnen hänen teoksiaan ja arvostan. Ehkä se johtuu siitä, että hän on omalla tavallaan hyvin puolalainen kirjailija englantilaiseksi.
Tietysti teatterille kirjoittaminen taitaa pohjimmiltaan olla aika helppo laji. Varsinainen työ tehdään kuitenkin ihan muualla. Näytelmän tekstiä voidaan kulloisenkin tuotannon tarpeisiin muokata hyvinkin kovalla kädellä, ja monet näytelmät kirjoitetaan tätä silmälläpitäen tahallaan lukudraamoiksi, joita ei käytännössä voida esittää missään työstämättä kirjailijan alkuperäistä visiota perusteellisesti, esimerkiksi valitsemalla alkuperäistekstin useista teemoista ja sivujuonista yksi ainoa. Dramaturgit ja ohjaajat voivat yhdistää näytelmän tekstiin hyvinkin monenlaista materiaalia, sekoittaa kahden tai kolmenkin eri näytelmäkirjailijan tekstiä yhdeksi ja samaksi produktioksi, muuttaa alkuperäisen teoksen kerrontaa ym. Toki tällaiset tulkinnat tapahtuvat tekijänoikeuslainsäädännön rajoissa, mutta kuuluvat alan tapaan. Enkä pidä sitä ollenkaan pahana asiana.
Orwell on joskus kirjoittanut hyvistä huonoista kirjoista, joiden ansiot eivät ole niiden kirjallisessa laadussa, mutta joita kuitenkin luetaan senkin jälkeen, kun vakavastiotettavammiksi tarkoitetut kirjat ovat unohtuneet kirjallisuudenhistorian roskatunkiolle. Minä laajentaisin tuota koskemaan kirjoja, joissa on hyvä idea mutta huono toteutus, ja joista etevä teatteriseurue kykenee työstämään perusidean toimivaan draamalliseen muotoon. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi Leo Hartvaaran kunnolla editoimatta jätetty ja naiivihko, mutta draamalliselta potentiaaliltaan varsin huomattava kirja lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, ansaitsisi päästä näyttämölle. (Se ansaitsisi muuten myös tulla uudelleen julkaistuksi kunnolla työstettynä ja toimitettuna. Se on täynnä anakoluutteja ja muita tyylillisiä kömpelyyksiä, mutta nykyistä tietotekniikkaa hyödyntävällä toimittajalla ei kauaa nokka tuhisisi niitä poistaessa.)
Mutta takaisin Pinteriin: milloin joku uskaltaa sanoa totuuden, esittää Pinterin näytelmän Mountain Language produktiona, jossa sorretut vuoristokielen puhujat puhuvat suomenruotsia ja öyhöttävät sortajapoliisigestapomiehet suomea?
Versiota, jossa vuoristokielen virkaa toimittaa iiri ja sortajan kielen virkaa englanti, ei tarvitse tehdä, siitä huolehtii itse todellisuus. Sillä vielä nykyäänkin Irlannin vankiloissa voi käydä ja käy niin, että syntyperäinen iirinpuhujaäiti yrittää puhua vankina olevalle pojalleen molempien äidinkieltä, mutta iiriä osaamaton vartija keskeyttää keskustelun ja vierailun: kaikista kauniista ja isänmaallisista julistuksista huolimatta englanti on edelleenkin ainoa oikeasti sallittu kieli, käytännössä.
Tietysti teatterille kirjoittaminen taitaa pohjimmiltaan olla aika helppo laji. Varsinainen työ tehdään kuitenkin ihan muualla. Näytelmän tekstiä voidaan kulloisenkin tuotannon tarpeisiin muokata hyvinkin kovalla kädellä, ja monet näytelmät kirjoitetaan tätä silmälläpitäen tahallaan lukudraamoiksi, joita ei käytännössä voida esittää missään työstämättä kirjailijan alkuperäistä visiota perusteellisesti, esimerkiksi valitsemalla alkuperäistekstin useista teemoista ja sivujuonista yksi ainoa. Dramaturgit ja ohjaajat voivat yhdistää näytelmän tekstiin hyvinkin monenlaista materiaalia, sekoittaa kahden tai kolmenkin eri näytelmäkirjailijan tekstiä yhdeksi ja samaksi produktioksi, muuttaa alkuperäisen teoksen kerrontaa ym. Toki tällaiset tulkinnat tapahtuvat tekijänoikeuslainsäädännön rajoissa, mutta kuuluvat alan tapaan. Enkä pidä sitä ollenkaan pahana asiana.
Orwell on joskus kirjoittanut hyvistä huonoista kirjoista, joiden ansiot eivät ole niiden kirjallisessa laadussa, mutta joita kuitenkin luetaan senkin jälkeen, kun vakavastiotettavammiksi tarkoitetut kirjat ovat unohtuneet kirjallisuudenhistorian roskatunkiolle. Minä laajentaisin tuota koskemaan kirjoja, joissa on hyvä idea mutta huono toteutus, ja joista etevä teatteriseurue kykenee työstämään perusidean toimivaan draamalliseen muotoon. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi Leo Hartvaaran kunnolla editoimatta jätetty ja naiivihko, mutta draamalliselta potentiaaliltaan varsin huomattava kirja lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, ansaitsisi päästä näyttämölle. (Se ansaitsisi muuten myös tulla uudelleen julkaistuksi kunnolla työstettynä ja toimitettuna. Se on täynnä anakoluutteja ja muita tyylillisiä kömpelyyksiä, mutta nykyistä tietotekniikkaa hyödyntävällä toimittajalla ei kauaa nokka tuhisisi niitä poistaessa.)
Mutta takaisin Pinteriin: milloin joku uskaltaa sanoa totuuden, esittää Pinterin näytelmän Mountain Language produktiona, jossa sorretut vuoristokielen puhujat puhuvat suomenruotsia ja öyhöttävät sortajapoliisigestapomiehet suomea?
Versiota, jossa vuoristokielen virkaa toimittaa iiri ja sortajan kielen virkaa englanti, ei tarvitse tehdä, siitä huolehtii itse todellisuus. Sillä vielä nykyäänkin Irlannin vankiloissa voi käydä ja käy niin, että syntyperäinen iirinpuhujaäiti yrittää puhua vankina olevalle pojalleen molempien äidinkieltä, mutta iiriä osaamaton vartija keskeyttää keskustelun ja vierailun: kaikista kauniista ja isänmaallisista julistuksista huolimatta englanti on edelleenkin ainoa oikeasti sallittu kieli, käytännössä.
tiistai 11. lokakuuta 2005
Kirjallisuus-Nobelin aattona
Ystäväni Ivan Hlinka jännää taas seuraavaa kirjallisuuden Nobelia, ja viime vuoden valinnasta, Elfriede Jelinekistä, on saatu aikaan näppärä skandaalinpoikanen, kun en av de aderton on eronnut Ruotsin Akatemian jäsenyydestä vastalauseena Jelinekin valinnalle. On toki selvää, että Jelinek oli pelkkä kiintiönainen, jonka kirjalliset ansiot ovat varsin kyseenalaisia - hänen feminismissään on kyse vain siitä, että hän vierittää oman eksistentiaalisen ahdistuksensa miesten syyksi, eli pitää omaa vanhenemistaan ja lähestyvää kuolemaansa patriarkaalisen sorron syynä. Tällaiset tapaukset ovat sinänsä aika väistämättömiä yhteiskunnassa, joka on niin maallistunut, että ihmiset joutuvat sälyttämään uskonnolle luonnostaan kuuluvia tehtäviä poliittisille, lähinnä sanan löyhimmässä merkityksessä vasemmistolaisiksi luokitelluille ideologioille. Omalla tavallaan ne tietysti ovat traagisia, koska yksi uskonnon tärkeimpiä tehtäviä on antaa ihmiselle pollan koossapitävä vastaus eksistentiaaliseen ahdistukseen, Stanisław Lemin termein "ikuisuuden proteesi", jotta hän ei jäisi tuleen (= kuolemanpelkoon ja metafyysisiin pohdiskeluihin) makaamaan, vaan tekisi elämällään jotain järjellistä. Nyt kun uskontoa ei ole, merkittävä osa ns. kirjailijoista pitää tuleen makaamaan jäämistä ja oman navan suurta tuskaa käsittelevää tekstinlorottelua ainoana oikeana tapana luoda kirjallisuutta.
Jelinek palkittiin siksi, että se oli poliittisesti oikein - ei siksi, että hän olisi hyvä kirjailija (jos hän on Nobelin väärti kirjailija, niin sitten Hannu Salamakin on; ja vaikka arvostan Hannu Salamaa niiltä osin kuin häntä kuuluu arvostaa, olen tietoinen Salaman puhtaasti kirjallisista puutteista ja rasittavista maneereista, enkä pidä häntä nobelistiehdokkaana, vaikka hänen tuotantonsa mielestäni onkin jälkipolvienkin kannalta hyvä olemassa), vaan siksi, että hän on feministiseksi mielletty naiskirjailija. Olen lukenut häneltä yhden romaanin, Liebhaberinnen, joka on siedettävä, muttei kirjallisesti kovin innovatiivinen (substantiivien kirjoittaminen pienellä on saksalaisella kielialueella kaikkein helpoin tapa olla radikaali ja erikoinen - ja Itävallassa se on aivan ilmeisesti uusdadaisti H. C. Artmannin apinointia) eikä sanomaltaan kovin ihmeellinen ("kaikki naiset moniongelmaisesta hutsusta lahjakkaaseen koulupinkoon ovat patriarkaatin sortamia"), lisäksi jo siitä huomaa, että Jelinek syyttää patriarkaatin sortoa omasta elämän-/kuolemanpelostaan.
Puhtaasti kirjallisilta ansioiltaan Jelinekiä parempia nobelistiehdokkaita ei ole vaikeaa löytää. Esimerkiksi Leena Krohn on mielestäni täysin Jorge Luis Borgesin veroinen fantasiakirjailija, jolla on omaperäisiä ideoita ja joka ei pelkää toteuttaa niitä. Jos Ruotsin akatemia olisi halunnut palkita kiintiönaisena sellaisen, jolla on merkittäviä kirjallisia kykyjä, se olisi antanut Nobelin ilman muuta Krohnille - teosten kääntämättömyyskään ei olisi esteenä, sillä Krohnia voi lukea ainakin englanniksi. Jelinek palkittiin täysin imagosyistä.
Kyllähän feministikirjailijan olisi voinut palkita silloin muinoin, kun feminismi vielä oli jotain uutta ja houkutteli puoleensa todellisia lahjakkuuksia, puhumattakaan siitä, että sitä aatteenakin tarvittiin, kun naiset vielä olivat vailla osaansa yhteiskunnassa. Nykyään feminismi on se torvi, jota kaikki keskinkertaisuudet töräyttelevät niin äänekkäästi - tai pikemminkin feministit itse ovat niitä torvia - niin että aidosti kyvykkäiden naisten ääni hukkuu siihen tööttäykseen. Kun erilaiset jelinekit, kaarelat ja ruokamot sun muut hapulit tunkevat eturiviin, koko naissukupuoli alkaa näyttää keskimäärin tyhmemmältä kuin onkaan, varsinkin kun vielä krohnit ja grintšenko-niskaset antavat jallittaa itsensä uskomaan, että on muka jotenkin heidän etunsa mukaista olla solidaarisia näille torville - ikään kuin röyhkeät keskinkertaisuudet koskaan itse osoittaisivat sanottavaa solidaarisuutta niitä kyvykkäitä kohtaan, joiden ohi ovat viekkaudella ja vääryydellä kiilanneet.
En silti pidä sen ruotsalaisen akateemikon eroa, saati sitten sen perusteluja, järin uskottavina. Jos kerran Jelinekin nimitys ottaa niin äijälti koteloon, olisi pitänyt tehdä johtopäätökset jo viime vuonna, mutta ehkä vasta nyt, kun Evin Rubar on tehnyt pölhöfeminismin arvostelemisesta lopultakin sisäsiistiä Ruotsissa, moista valintaa uskaltaa arvostella. Ei kyseessä silti ollut ensimmäinen poliittisin perustein jaettu kirjallisuus-Nobel, saati sitten ensimmäinen nahkapäätös, eikä se palkinnon uskottavuutta tähän kaada. Suuri osa kirjallisuuden Nobeleista on kohtuullisen hyvin perusteltuja: esimerkiksi Grass, Coetzee, Naipaul, Dario Fo, Heaney, Gordimer, Paz, Cela, Brodsky, Golding, García Márquez ja Singer olivat tunnettuja, luettuja ja originelleiksi tiedettyjä kirjailijoita jo ennen palkintoaan, Kertész, Saramago, Szymborska, Mahfouz, Soyinka, Canetti, Miłosz ja Seifert taas oman kielialueensa tai kulttuuripiirinsä merkittäviä ja omintakeisia edustajia, joiden kirjalliset ansiot ja luettavuus varmasti oikeuttivat Nobelin siitäkin huolimatta, ettei mainetta vielä ollut. Oe, Walcott ja Morrison ovat minulta jääneet lukematta, joten heidän ansioistaan en voi sanoa juuta enkä jaata, mutta en osaa pitää heidänkään Nobeleitaan väärään osoitteeseen jaettuina. Silloinkin kun palkinto on selvästi myönnetty pikemminkin kompromissin tai poliittisen syiden vuoksi, kirjailijasta on tavallisesti voinut sanoa ainakin sen verran, ettei hän ihan surkea ole. Listassa on sellaisia nimiä, jotka olen itse havainnut hyviksi kirjailijoiksi ennen kuin olen kuullutkaan heidän saaneen Nobelin - ainakin William Butler Yeats (edelleenkin yksi kaikkien aikojen lempirunoilijoitani), Ivo Andrić (terveisiä vain Minyalle ja Shinelle) ja Ivan Bunin.
Todelliset munaukset ovat harvinaisia, ja Gao Xingjian oli huomattavasti pahempi töppäys kuin Jelinek ikinä - kaikki kiinalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat jo sanoneet, että kiinalaisella kielialueella olisi ollut ainakin seitsemän Gaota merkittävämpää ehdokasta (olen kirjoittanut joskus muistiin seuraavan listan: Bei Dao, Duoduo, Yang Lian, Gu Cheng, Li Tuo, Xie Bing Xin ja Ha Jin - ainoa noista nimistä, joista tiedän yhtään enempää, on Duoduo, joka on käsittääkseni jonkinmoinen hyvin omalaatuinen runoilija). Täysin pieleen menneiden valintojen sijasta listassa on melkoisesti oman aikansa kirjallisiin suuntauksiin sidonnaisia kirjoittajia, jotka ovat jääneet pölyyntymään maun muututtua, kuten Paul Heyse, Giosuè Carducci ja Rudolf Eucken.
Se kaikkein suurin ja naurettavin virhe oli tietysti kirjallisuus-Nobelin myöntäminen Winston Churchillille. Toisen maailmansodan voittaminen oli toki myös taiteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna varsin merkittävä aikaansaannos, mutta kuuluu pikemminkin performanssitaiteen tai ns. happeningien kuin kirjallisuuden alaan. Jopa Nobelin rauhanpalkinto olisi ollut perustellumpi, ainakin se olisi ollut parempi vitsi.
Israelilainen Amos Oz ja maailmanarabi Adonis (oikealta nimeltään Ali Ahmad Sa'id) lienevät tänä vuonna kovia ehdokkaita. Suomesta on turha odottaa palkintopallille Leena Krohnia, niin kovasti kuin sitä haluaisinkin - luultavasti paavi Haavikko on huomattavasti paremmissa, öh, takaa-ajoasemissa. Huhutaan Ryszard Kapuścińskistakin. Kapuściński olisikin hyvä veto: sekä luettava että hyvin luettu kirjailija, joka ei kuitenkaan ole tainnut kirjoittaa riviäkään fiktiota, pelkästään reportaaseja. Ennakkotapaus toki olisi: Theodor Mommsen, joka sai palkinnon monumentaalisesta Rooman historiastaan. Ja kyllähän Churchillkin sotakirjeenvaihtajana toimi nuoruudessaan. Vladimir Vojnovitš olisi myös hyvä idea, mutta niin hauskalle ja mukavalle miehelle ei varmaankaan myönnetä niin vakavaa palkintoa.
Jelinek palkittiin siksi, että se oli poliittisesti oikein - ei siksi, että hän olisi hyvä kirjailija (jos hän on Nobelin väärti kirjailija, niin sitten Hannu Salamakin on; ja vaikka arvostan Hannu Salamaa niiltä osin kuin häntä kuuluu arvostaa, olen tietoinen Salaman puhtaasti kirjallisista puutteista ja rasittavista maneereista, enkä pidä häntä nobelistiehdokkaana, vaikka hänen tuotantonsa mielestäni onkin jälkipolvienkin kannalta hyvä olemassa), vaan siksi, että hän on feministiseksi mielletty naiskirjailija. Olen lukenut häneltä yhden romaanin, Liebhaberinnen, joka on siedettävä, muttei kirjallisesti kovin innovatiivinen (substantiivien kirjoittaminen pienellä on saksalaisella kielialueella kaikkein helpoin tapa olla radikaali ja erikoinen - ja Itävallassa se on aivan ilmeisesti uusdadaisti H. C. Artmannin apinointia) eikä sanomaltaan kovin ihmeellinen ("kaikki naiset moniongelmaisesta hutsusta lahjakkaaseen koulupinkoon ovat patriarkaatin sortamia"), lisäksi jo siitä huomaa, että Jelinek syyttää patriarkaatin sortoa omasta elämän-/kuolemanpelostaan.
Puhtaasti kirjallisilta ansioiltaan Jelinekiä parempia nobelistiehdokkaita ei ole vaikeaa löytää. Esimerkiksi Leena Krohn on mielestäni täysin Jorge Luis Borgesin veroinen fantasiakirjailija, jolla on omaperäisiä ideoita ja joka ei pelkää toteuttaa niitä. Jos Ruotsin akatemia olisi halunnut palkita kiintiönaisena sellaisen, jolla on merkittäviä kirjallisia kykyjä, se olisi antanut Nobelin ilman muuta Krohnille - teosten kääntämättömyyskään ei olisi esteenä, sillä Krohnia voi lukea ainakin englanniksi. Jelinek palkittiin täysin imagosyistä.
Kyllähän feministikirjailijan olisi voinut palkita silloin muinoin, kun feminismi vielä oli jotain uutta ja houkutteli puoleensa todellisia lahjakkuuksia, puhumattakaan siitä, että sitä aatteenakin tarvittiin, kun naiset vielä olivat vailla osaansa yhteiskunnassa. Nykyään feminismi on se torvi, jota kaikki keskinkertaisuudet töräyttelevät niin äänekkäästi - tai pikemminkin feministit itse ovat niitä torvia - niin että aidosti kyvykkäiden naisten ääni hukkuu siihen tööttäykseen. Kun erilaiset jelinekit, kaarelat ja ruokamot sun muut hapulit tunkevat eturiviin, koko naissukupuoli alkaa näyttää keskimäärin tyhmemmältä kuin onkaan, varsinkin kun vielä krohnit ja grintšenko-niskaset antavat jallittaa itsensä uskomaan, että on muka jotenkin heidän etunsa mukaista olla solidaarisia näille torville - ikään kuin röyhkeät keskinkertaisuudet koskaan itse osoittaisivat sanottavaa solidaarisuutta niitä kyvykkäitä kohtaan, joiden ohi ovat viekkaudella ja vääryydellä kiilanneet.
En silti pidä sen ruotsalaisen akateemikon eroa, saati sitten sen perusteluja, järin uskottavina. Jos kerran Jelinekin nimitys ottaa niin äijälti koteloon, olisi pitänyt tehdä johtopäätökset jo viime vuonna, mutta ehkä vasta nyt, kun Evin Rubar on tehnyt pölhöfeminismin arvostelemisesta lopultakin sisäsiistiä Ruotsissa, moista valintaa uskaltaa arvostella. Ei kyseessä silti ollut ensimmäinen poliittisin perustein jaettu kirjallisuus-Nobel, saati sitten ensimmäinen nahkapäätös, eikä se palkinnon uskottavuutta tähän kaada. Suuri osa kirjallisuuden Nobeleista on kohtuullisen hyvin perusteltuja: esimerkiksi Grass, Coetzee, Naipaul, Dario Fo, Heaney, Gordimer, Paz, Cela, Brodsky, Golding, García Márquez ja Singer olivat tunnettuja, luettuja ja originelleiksi tiedettyjä kirjailijoita jo ennen palkintoaan, Kertész, Saramago, Szymborska, Mahfouz, Soyinka, Canetti, Miłosz ja Seifert taas oman kielialueensa tai kulttuuripiirinsä merkittäviä ja omintakeisia edustajia, joiden kirjalliset ansiot ja luettavuus varmasti oikeuttivat Nobelin siitäkin huolimatta, ettei mainetta vielä ollut. Oe, Walcott ja Morrison ovat minulta jääneet lukematta, joten heidän ansioistaan en voi sanoa juuta enkä jaata, mutta en osaa pitää heidänkään Nobeleitaan väärään osoitteeseen jaettuina. Silloinkin kun palkinto on selvästi myönnetty pikemminkin kompromissin tai poliittisen syiden vuoksi, kirjailijasta on tavallisesti voinut sanoa ainakin sen verran, ettei hän ihan surkea ole. Listassa on sellaisia nimiä, jotka olen itse havainnut hyviksi kirjailijoiksi ennen kuin olen kuullutkaan heidän saaneen Nobelin - ainakin William Butler Yeats (edelleenkin yksi kaikkien aikojen lempirunoilijoitani), Ivo Andrić (terveisiä vain Minyalle ja Shinelle) ja Ivan Bunin.
Todelliset munaukset ovat harvinaisia, ja Gao Xingjian oli huomattavasti pahempi töppäys kuin Jelinek ikinä - kaikki kiinalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat jo sanoneet, että kiinalaisella kielialueella olisi ollut ainakin seitsemän Gaota merkittävämpää ehdokasta (olen kirjoittanut joskus muistiin seuraavan listan: Bei Dao, Duoduo, Yang Lian, Gu Cheng, Li Tuo, Xie Bing Xin ja Ha Jin - ainoa noista nimistä, joista tiedän yhtään enempää, on Duoduo, joka on käsittääkseni jonkinmoinen hyvin omalaatuinen runoilija). Täysin pieleen menneiden valintojen sijasta listassa on melkoisesti oman aikansa kirjallisiin suuntauksiin sidonnaisia kirjoittajia, jotka ovat jääneet pölyyntymään maun muututtua, kuten Paul Heyse, Giosuè Carducci ja Rudolf Eucken.
Se kaikkein suurin ja naurettavin virhe oli tietysti kirjallisuus-Nobelin myöntäminen Winston Churchillille. Toisen maailmansodan voittaminen oli toki myös taiteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna varsin merkittävä aikaansaannos, mutta kuuluu pikemminkin performanssitaiteen tai ns. happeningien kuin kirjallisuuden alaan. Jopa Nobelin rauhanpalkinto olisi ollut perustellumpi, ainakin se olisi ollut parempi vitsi.
Israelilainen Amos Oz ja maailmanarabi Adonis (oikealta nimeltään Ali Ahmad Sa'id) lienevät tänä vuonna kovia ehdokkaita. Suomesta on turha odottaa palkintopallille Leena Krohnia, niin kovasti kuin sitä haluaisinkin - luultavasti paavi Haavikko on huomattavasti paremmissa, öh, takaa-ajoasemissa. Huhutaan Ryszard Kapuścińskistakin. Kapuściński olisikin hyvä veto: sekä luettava että hyvin luettu kirjailija, joka ei kuitenkaan ole tainnut kirjoittaa riviäkään fiktiota, pelkästään reportaaseja. Ennakkotapaus toki olisi: Theodor Mommsen, joka sai palkinnon monumentaalisesta Rooman historiastaan. Ja kyllähän Churchillkin sotakirjeenvaihtajana toimi nuoruudessaan. Vladimir Vojnovitš olisi myös hyvä idea, mutta niin hauskalle ja mukavalle miehelle ei varmaankaan myönnetä niin vakavaa palkintoa.
maanantai 10. lokakuuta 2005
RiinaKoolta napattu meemi
1. Etunimi:
Panu Petteri. Kolmatta etunimeä ei ole. Vaihtoehtoina olivat kuulemma Panu Paavali ja Panu Pietari.
2. Nimettiinkö sinut jonkun mukaan?
Ei ainakaan kenenkään sukulaisen. Muistaakseni Juhani Ahon romaani Panu liittyi jotenkin nimeeni. Valitettavasti en ole vieläkään reipastunut sitä lukemaan. Kuulemma Panu oli julma karjalainen noitamies. Sopii minuun kuin nakutettu.
3. Luettele lempinimesi:
No kouluaikana oli ainakin Panska-Paska, Jerry Lewis, Jerry Cotton...
4. Syntymäpäiväsi:
17. marraskuuta.
5. Nimeä joku, jolla on sama syntymäpäivä:
Järkytyksekseni huomasin, että iirinkielinen lempikirjailijani Séamus Ó Grianna on myös syntynyt 17. marraskuuta, jos kohta kahdeksisenkymmentä vuotta aiemmin. Netistä päätellen muita 17. marraskuuta syntyneitä ovat Karjalan tasavallan urheilun, liikunnan ja matkailun valtionkomitean varapuheenjohtaja Juri Karatajev, ohjelmoija Mikko Rasinkangas, kajaanilainen opiskelija J. Härkönen, Pallo-Iirojen keskikenttäpelaaja Jani Raukko, taidemaalari Alvar Outakka, taidemaalari Oiva Meriläinen, City.fi -nettisivuston käyttäjänimi Mirika, curlinginpelaaja Aku Kauste, keisari Pirkin aluksen komentosillan taustakaunottarena loistanut suomeniranilainen teekkarityttö Nasim Shamlou, tradenomi Timo Hyytiäinen, kaunoluisteleva helsinkiläinen pikkutyttö Nea Malin, Jyväskylän Kiri-pesäpallojoukkueen lukkari Juho Sironen ja Joensuun metsäntutkimuslaitoksen johtaja Jari Parviainen. Tunnustan, että poistin luettelosta ainakin yhden terroristiepäillyn ja yhden muun rikollisen.
6. Asumismuotosi:
Rupinen opiskelijakämppä kirjoja täynnä.
7. Kengänkokosi:
47.
8. Vasen- vai oikeakätinen:
Oikea.
9. Hiusten väri:
Maantienväri.
10. Silmien väri:
Sininen, tai harmaa.
11. Pidätkö piilolinssejä:
En. Uudet silmälasit olisi kyllä aika hankkia.
12. Onko sinulla tatuointeja:
Ei ole, eikä tule.
13. Lävistyksiä:
Ei ole, eikä tule.
14. Poltatko:
Vain päreeni. Ja silloin onkin leikki kaukana.
15. Juotko:
Jos puhe on alkoholista, niin ehkä kaljan kuukaudessa, tavallisesti harvemmin.
16. Oletko koskaan juonut itsesi niin huonoon kuntoon, ettet muista mitään:
En.
17. Lempijuomasi:
Päärynämehun ja omenamehun sekoitus on hyvää, samoin appelsiini- ja greippimehun. Valitettavasti en enää uskalla juoda happamia hedelmämehuja, ovat pahaksi hampaille.
18. Lempiruokasi:
Lounasravintola Shanghain kana ja riisi on hyvää, halpaa ja annokset suuria. Syökää tekin siellä. Terv. tyytyväinen kanta-asiakas.
19. Lempijälkiruokasi:
Jäätelö.
20. Lempijäätelömakusi:
Päärynä, minttu, lakritsi, banaani...
21. Lempivärisi:
Sininen tai vihreä.
22. Lempiurheilulajisi:
Ainoa pallopeli, jota koulussa mielelläni pelasin, oli koripallo. Uintikin on kivaa.
23. Lempikuukautesi:
Tätä ei kukaan usko, mutta olen aina pitänyt syyskuusta. Jopa silloin kun syyskuussa oli mentävä kouluun.
24. Lempituoksusi:
Tämä oli vaikea. Jouluhyasinttien tuoksusta olen kyllä aina pitänyt.
25. Lempiäänesi:
Tämä olikin tosi vaikea. Jätetään ensi kertaan.
26. Vuoden lempipäiväsi:
Tämäkin on vaikea, koska aika on nykyään niin muodotonta, että siinä ei tunnu olevan selkeitä virstanpylväitä - elämä on asettunut melko yksitoikkoisiin uomiin.
27. Uskotko jumalaan?
Toivon uskovani.
28. Pidätkö presidentti Bushista?
Koko mies on alkanut viime aikoina hieman säälittää. Valitettavasti en usko, että Yhdysvaltain nykyinen pahuus on hänen yksinomaista syytään. Ikävä kyllä se taitaa olla laajemmissa kantimissa.
29. Onko sinulla nettipäiväkirjaa/blogia?
On minulla näköjään.
30. Avaatko kengännauhasi, kun otat kengät pois jalasta?
Nykyisissä kengissäni ei ole nauhoja.
31. Montako tyynyä käytät nukkuessasi?
Kahta, paitsi silloin kun Maria on käymässä.
32. Esitätkö tähdille toiveita?
Sen tyypin nimi oli muistaakseni edelleenkin Jumala, ei Tähti.
33. Katsotko vielä lastenohjelmia tai lasten elokuvia?
Ei ole omaa televisiota, mutta jos televisio on käytössä, takuulla katson, erityisesti omasta lapsuudesta tuttuja. Minullahan on vakavia aikomuksia kirjoittaa iiriksi lastenkirjojakin, jahka tästä kerkiän.
34. Oletko sarkastinen?
Aina kun tarvetta ilmaantuu.
35. Onko kukaan sanonut sinun muistuttavan jotakuta julkkista?
On, irlantilaisten mielestä muistutan erehdyttävästi kuuluisaa suomalaista iirinpuhujaa nimeltä Panu Höglund.
36. Jos olisit värikynä, mikä olisit?
Ohutkärkinen musta huopakynä.
37. Pidätkö lentokoneella matkustamisesta?
En takuulla.
38. Kokeilisinko benjihyppyä?
En todellakaan. En, en, en. Hyi olkoon.
39. Oletko koskaan laulanut yleisön edessä?
En. Laulan vain Marialle. Olen kyllä puhunut monituhatpäiselle yleisölle.
40. Monellako keikalla olet ollut?
Millä helvetin keikalla?
41. Onko sinulla iPodia?
Ei ole. Olisiko siitä jotain hyötyä tai iloa? Kertokaa viisaat, kun en todellakaan tiedä.
42. Imuroitko musiikkia netistä?
Musiikkia en, tekstiä kyllä.
43. Montako lainvastaista asiaa olet suorittanut?
Vaikea sanoa. Temperamenttisena ja tasapainottomana - sanotaan nyt reilusti, että hoitamattoman mielisairaana - nuorena miehenä montakin. Näin jälkeenpäin on ihme, että minua vastaan tehtiin rikosilmoitus vain sellaisista rikoksista, joihin en takuulla ollut syyllistynyt.
44. Oletko koskaan ampunut aseella?
Joo, vesipistoolilla, nallipyssyllä ja imukuppipyssyllä. Ai niin, ja kyllähän ennen vanhaan oli niitä hernepistoolejakin, kun oltiin pikkupoikia. Sellaisen osuma saattoi koskea melkoisestikin.
45. Oletko koskaan tärvellyt tahallasi toisen omaisuutta?
Olen varmasti, ainakin pikkupoikana.
46. Oletko koskaan lyönyt vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä?
Olen. Lukiolaisena, muutamaan otteeseen. Näin jälkeen päin asiaa miettien olen lyönyt naisia ja tyttöjä aivan liian harvoin. Moni olisi ansainnut kunnon turpatällin tai suoranaisen pahoinpitelyn. Hävettää oikeastaan, että usein jätin lyömättä, vaikka aihetta olisi ollut.
47. Oletko koskaan vahingoittanut itseäsi tahallasi?
Luultavasti olen, nuoruuden perverssiydessä (käytän sanaa "perverssiys" tässä siinä merkityksessä kuin Edgar Allan Poe novellissaan Perverssiyden paholainen).
48. Suurin virheesi?
Että menin vastaamaan neiti Novinhan kirjeeseen tammikuussa 1995.
49. Mikä on kotoa katsoen kaummainen piste, jossa olet ollut?
Luullakseni joko Moskova tai Galway. Tuskin se Frankfurt am Main niin kaukana on.
50. Jos voisit matkustaa minne tahansa, minne menisit?
Aivan ensimmäiseksi menisin Cnoc na Folalle katsomaan auringonlaskua. (Cnoc na Fola on kohta, jossa Irlannin länsirannikko kääntyy Irlannin pohjoisrannikoksi. Englanniksi se on nimeltään Bloody Foreland.)
51. Millainen on unelma-autosi?
Ei minulla ole autoa eikä ajokorttia. Matkailuauto voisi toki olla kova sana.
52. Oletko sinut pituutesi kanssa?
Takuulla.
53. Pidätkö käsialastasi?
En oikein. Harrastan kalligrafiaa, mutta se ei ole parantanut käsialaani halutulla tavalla.
54. Pidätkö itseäsi vahvana?
En ruumiillisesti. Ja muutenkin... Rupesin irlantilaiseksi kansallissankariksikin Frodo-pohjalta. Glacfaidh mé leis an bhfáinne, siúd is nach bhfuil a fhios agam an bealach ceart*). Mielestäni maailman suuria epäoikeudenmukaisuuksia on se, että se vaatii sankariksi venymistä meiltä heikoilta, kilteiltä ja pelokkailta ihmisiltä.
*) I'll take the ring, though I don't know the way.
55. Mistä pidät itsessäsi vähiten?
Oikeasti masentaa se, että minulta on vedetty pari hammasta.
56. Nimeä jotain fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minusta on oikeasti aika mukavaa olla kookas ja pelottava mies.
57. Nimeä jotain ei-fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minulla on kyky juopua siitä, että osaan jonkin kielen helvetin hyvin ja että opin sitä lisää. Kunnon annos Ulsterin iiriä, ja olen kuin kännissä.
58. Jos olisit joku muu, olisitko itsesi ystävä?
Olisin luultavasti liian kateellinen. Luulisin itseni osaavan enemmän kieliä kuin hän osaisikaan (koska olisin kuullut kaikenlaisia liioittelevia huhuja) ja masentuisin siitä, miten vähän osaan tuohon tyyppiin verrattuna.
59. Ketä ikävöit eniten?
En varsinaisesti ikävöi. Suren vain sitä, etten tutustunut Mariaan aikaisemmin. Olisin välttänyt monia ikäviä asioita.
60. Homoavioliittojen puolesta vai vastaan?
Puolesta.
61. Oletko homofobinen?
Mielestäni en.
62. Oletko biseksuaali?
Olen tylsä hetero. Huomasin sen jo kolmivuotiaana, kun penikseni jäykistyi nähdessäni shortseihin ja toppiin pukeutuneen nuoren pimun valokuvan kuvalehdessä.
63. Ensimmäinen asia, jonka huomaan vastakkaisessa sukupuolessa?
En tosiaan tiedä, mikä se on.
64. Onko sinulla ollut vastakkaista sukupuolta olevaa vierasta asunnossasi?
On. Yleensä sellainen, jonka kanssa olen ollut sukupuoliyhteydessä.
65. Minne haluaisit mennä ensitreffeillä?
Sänkyyn. Tämä on myös toteutunut nykyisen tyttöystäväni kanssa. Suurenmoisena rakastajana pystyin sitouttamaan hänet itseeni tekemällä hänestä seksuaalisesti riippuvaisen.
66. Kuvaile täydellisiä treffejä.
Ks. yllä.
67. Onko kukaan laulanut tai soittanut minulle musiikkia henkilökohtaisesti?
Ei. Minä laulan Marialle henkilökohtaisesti.
68. Onko sinua suudeltu ilotulituksen aikana?
Ei.
69. Milloin sait ensisuudelmasi?
Olin jo 24 tai 25 tai jotain. Partnerini oli abityttö. Se oli sitä aikaa kun yrittelin ensimmäisiä seksiyritelmiäni.
70. Onko joku yli 10 vuotta vanhempi yrittänyt iskeä sinut?
Ei kai.
71. Mikä sytyttää minut?
Luotettavuus, rakkaus, yhteiset kiinnostuksen kohteet. Sanalla sanoen Maria Kristiina.
72. Mikä tappaa kiinnostuksesi?
Tupakki osoittaa, ettei olla samasta maailmasta.
73. Oletko ujo?
En kai enää.
74. Oletko liian ujo pyytääksesi ketään ulos?
En varmaankaan enää.
75. Oletko varattu vai sinkku?
Varattu olen. Enkä enää ikinä halua sinkuksi. Hyi hitto.
76. Oletko koskaan rakastanut ketään?
Liikaakin. Ja yleensä ilman vastausta.
77. Kelle sanoit viimeksi rakastavasi tätä?
Marialle, eilen.
78. Milloin itkit viimeksi?
En muista, mutta tarvetta olisi varmaan ollut. Luultavasti joskus Marian kanssa haliessa.
79. Oletko koskaan itkenyt ilman hyvää syytä?
Luultavasti olen.
80. Oletko kiinnostunut jostain henkilöstä juuri nyt?
Juu-uh.
81. Koti poislukien, missä kävit viimeksi?
Helsingissä kirjaostoksilla. Vaasassa Marian luona en ole vähään aikaan ollut.
82. Mitä kirjoja luet tällä hetkellä?
Mainitsin ne varmaan edellisessä merkinnässä.
83. Mikä on tämänhetkinen lempikappaleesi?
Coillte Glasa an Triúcha, jonka osaan laulaa itsekin.
84. Mitä hiirimatollasi on?
Minulla ei ole hiirimattoa. Käytän hiirilevyä, siis sitä joka on tässä kannettavassa näppäimistön edessä. On minulla kyllä erillinen USB-hiirikin.
85. Mitä katsoit eilen illalla televisiosta?
Ei minulla ole televisiota, uskoo jo.
86. Kenet haluaisin tavata juuri nyt?
En ketään. Haluaisin rauhoittua illaksi, juoda yksin pari tilkkaa teetä ja nukahtaa.
87. Jos voisin olla nyt jonkun kanssa, kenen?
Marian toki.
88. Minkä väriset housut ja kengät sinulla on jalassasi?
Kenkiä ei ole, housut ovat mustat.
89. Millainen sää nyt on ulkona?
Ei sada eikä taida tuullakaan, mutta on syksyisen kylmää.
90. Kelle puhuit viimeksi puhelimessa?
Jollekin työkaverille.
91. Mitä kuuntelet tällä hetkellä?
Ohjaaja Richard Fleischerin kommentaariraitaa elokuvaan Tora! Tora! Tora!
92. Mitä söit viimeksi?
Kariniemen kananpoikanugetteja.
93. Viimeksi näkemäsi elokuva?
Tora! Tora! Tora!
94. Pelottavat elokuvat vai onnelliset loput?
Pelottavat elokuvat.
95. Kesä vai talvi?
Ei kumpikaan. Syksy. Alkusyksy.
96. Halit vai suudelmat?
Halit.
97. Rolling Stones vai Beatles?
Beatles.
98. Kissat vai koirat?
Koirat ovat mukavaa porukkaa.
99. Sano jotain itsestäsi, ihan mitä vain.
Minun pitäisi vihdoinkin lukea loppuun se Gogolia käsittelevä kirja.
Haastan ihan kenet vaan, joka tämän viitsii lukea.
Panu Petteri. Kolmatta etunimeä ei ole. Vaihtoehtoina olivat kuulemma Panu Paavali ja Panu Pietari.
2. Nimettiinkö sinut jonkun mukaan?
Ei ainakaan kenenkään sukulaisen. Muistaakseni Juhani Ahon romaani Panu liittyi jotenkin nimeeni. Valitettavasti en ole vieläkään reipastunut sitä lukemaan. Kuulemma Panu oli julma karjalainen noitamies. Sopii minuun kuin nakutettu.
3. Luettele lempinimesi:
No kouluaikana oli ainakin Panska-Paska, Jerry Lewis, Jerry Cotton...
4. Syntymäpäiväsi:
17. marraskuuta.
5. Nimeä joku, jolla on sama syntymäpäivä:
Järkytyksekseni huomasin, että iirinkielinen lempikirjailijani Séamus Ó Grianna on myös syntynyt 17. marraskuuta, jos kohta kahdeksisenkymmentä vuotta aiemmin. Netistä päätellen muita 17. marraskuuta syntyneitä ovat Karjalan tasavallan urheilun, liikunnan ja matkailun valtionkomitean varapuheenjohtaja Juri Karatajev, ohjelmoija Mikko Rasinkangas, kajaanilainen opiskelija J. Härkönen, Pallo-Iirojen keskikenttäpelaaja Jani Raukko, taidemaalari Alvar Outakka, taidemaalari Oiva Meriläinen, City.fi -nettisivuston käyttäjänimi Mirika, curlinginpelaaja Aku Kauste, keisari Pirkin aluksen komentosillan taustakaunottarena loistanut suomeniranilainen teekkarityttö Nasim Shamlou, tradenomi Timo Hyytiäinen, kaunoluisteleva helsinkiläinen pikkutyttö Nea Malin, Jyväskylän Kiri-pesäpallojoukkueen lukkari Juho Sironen ja Joensuun metsäntutkimuslaitoksen johtaja Jari Parviainen. Tunnustan, että poistin luettelosta ainakin yhden terroristiepäillyn ja yhden muun rikollisen.
6. Asumismuotosi:
Rupinen opiskelijakämppä kirjoja täynnä.
7. Kengänkokosi:
47.
8. Vasen- vai oikeakätinen:
Oikea.
9. Hiusten väri:
Maantienväri.
10. Silmien väri:
Sininen, tai harmaa.
11. Pidätkö piilolinssejä:
En. Uudet silmälasit olisi kyllä aika hankkia.
12. Onko sinulla tatuointeja:
Ei ole, eikä tule.
13. Lävistyksiä:
Ei ole, eikä tule.
14. Poltatko:
Vain päreeni. Ja silloin onkin leikki kaukana.
15. Juotko:
Jos puhe on alkoholista, niin ehkä kaljan kuukaudessa, tavallisesti harvemmin.
16. Oletko koskaan juonut itsesi niin huonoon kuntoon, ettet muista mitään:
En.
17. Lempijuomasi:
Päärynämehun ja omenamehun sekoitus on hyvää, samoin appelsiini- ja greippimehun. Valitettavasti en enää uskalla juoda happamia hedelmämehuja, ovat pahaksi hampaille.
18. Lempiruokasi:
Lounasravintola Shanghain kana ja riisi on hyvää, halpaa ja annokset suuria. Syökää tekin siellä. Terv. tyytyväinen kanta-asiakas.
19. Lempijälkiruokasi:
Jäätelö.
20. Lempijäätelömakusi:
Päärynä, minttu, lakritsi, banaani...
21. Lempivärisi:
Sininen tai vihreä.
22. Lempiurheilulajisi:
Ainoa pallopeli, jota koulussa mielelläni pelasin, oli koripallo. Uintikin on kivaa.
23. Lempikuukautesi:
Tätä ei kukaan usko, mutta olen aina pitänyt syyskuusta. Jopa silloin kun syyskuussa oli mentävä kouluun.
24. Lempituoksusi:
Tämä oli vaikea. Jouluhyasinttien tuoksusta olen kyllä aina pitänyt.
25. Lempiäänesi:
Tämä olikin tosi vaikea. Jätetään ensi kertaan.
26. Vuoden lempipäiväsi:
Tämäkin on vaikea, koska aika on nykyään niin muodotonta, että siinä ei tunnu olevan selkeitä virstanpylväitä - elämä on asettunut melko yksitoikkoisiin uomiin.
27. Uskotko jumalaan?
Toivon uskovani.
28. Pidätkö presidentti Bushista?
Koko mies on alkanut viime aikoina hieman säälittää. Valitettavasti en usko, että Yhdysvaltain nykyinen pahuus on hänen yksinomaista syytään. Ikävä kyllä se taitaa olla laajemmissa kantimissa.
29. Onko sinulla nettipäiväkirjaa/blogia?
On minulla näköjään.
30. Avaatko kengännauhasi, kun otat kengät pois jalasta?
Nykyisissä kengissäni ei ole nauhoja.
31. Montako tyynyä käytät nukkuessasi?
Kahta, paitsi silloin kun Maria on käymässä.
32. Esitätkö tähdille toiveita?
Sen tyypin nimi oli muistaakseni edelleenkin Jumala, ei Tähti.
33. Katsotko vielä lastenohjelmia tai lasten elokuvia?
Ei ole omaa televisiota, mutta jos televisio on käytössä, takuulla katson, erityisesti omasta lapsuudesta tuttuja. Minullahan on vakavia aikomuksia kirjoittaa iiriksi lastenkirjojakin, jahka tästä kerkiän.
34. Oletko sarkastinen?
Aina kun tarvetta ilmaantuu.
35. Onko kukaan sanonut sinun muistuttavan jotakuta julkkista?
On, irlantilaisten mielestä muistutan erehdyttävästi kuuluisaa suomalaista iirinpuhujaa nimeltä Panu Höglund.
36. Jos olisit värikynä, mikä olisit?
Ohutkärkinen musta huopakynä.
37. Pidätkö lentokoneella matkustamisesta?
En takuulla.
38. Kokeilisinko benjihyppyä?
En todellakaan. En, en, en. Hyi olkoon.
39. Oletko koskaan laulanut yleisön edessä?
En. Laulan vain Marialle. Olen kyllä puhunut monituhatpäiselle yleisölle.
40. Monellako keikalla olet ollut?
Millä helvetin keikalla?
41. Onko sinulla iPodia?
Ei ole. Olisiko siitä jotain hyötyä tai iloa? Kertokaa viisaat, kun en todellakaan tiedä.
42. Imuroitko musiikkia netistä?
Musiikkia en, tekstiä kyllä.
43. Montako lainvastaista asiaa olet suorittanut?
Vaikea sanoa. Temperamenttisena ja tasapainottomana - sanotaan nyt reilusti, että hoitamattoman mielisairaana - nuorena miehenä montakin. Näin jälkeenpäin on ihme, että minua vastaan tehtiin rikosilmoitus vain sellaisista rikoksista, joihin en takuulla ollut syyllistynyt.
44. Oletko koskaan ampunut aseella?
Joo, vesipistoolilla, nallipyssyllä ja imukuppipyssyllä. Ai niin, ja kyllähän ennen vanhaan oli niitä hernepistoolejakin, kun oltiin pikkupoikia. Sellaisen osuma saattoi koskea melkoisestikin.
45. Oletko koskaan tärvellyt tahallasi toisen omaisuutta?
Olen varmasti, ainakin pikkupoikana.
46. Oletko koskaan lyönyt vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä?
Olen. Lukiolaisena, muutamaan otteeseen. Näin jälkeen päin asiaa miettien olen lyönyt naisia ja tyttöjä aivan liian harvoin. Moni olisi ansainnut kunnon turpatällin tai suoranaisen pahoinpitelyn. Hävettää oikeastaan, että usein jätin lyömättä, vaikka aihetta olisi ollut.
47. Oletko koskaan vahingoittanut itseäsi tahallasi?
Luultavasti olen, nuoruuden perverssiydessä (käytän sanaa "perverssiys" tässä siinä merkityksessä kuin Edgar Allan Poe novellissaan Perverssiyden paholainen).
48. Suurin virheesi?
Että menin vastaamaan neiti Novinhan kirjeeseen tammikuussa 1995.
49. Mikä on kotoa katsoen kaummainen piste, jossa olet ollut?
Luullakseni joko Moskova tai Galway. Tuskin se Frankfurt am Main niin kaukana on.
50. Jos voisit matkustaa minne tahansa, minne menisit?
Aivan ensimmäiseksi menisin Cnoc na Folalle katsomaan auringonlaskua. (Cnoc na Fola on kohta, jossa Irlannin länsirannikko kääntyy Irlannin pohjoisrannikoksi. Englanniksi se on nimeltään Bloody Foreland.)
51. Millainen on unelma-autosi?
Ei minulla ole autoa eikä ajokorttia. Matkailuauto voisi toki olla kova sana.
52. Oletko sinut pituutesi kanssa?
Takuulla.
53. Pidätkö käsialastasi?
En oikein. Harrastan kalligrafiaa, mutta se ei ole parantanut käsialaani halutulla tavalla.
54. Pidätkö itseäsi vahvana?
En ruumiillisesti. Ja muutenkin... Rupesin irlantilaiseksi kansallissankariksikin Frodo-pohjalta. Glacfaidh mé leis an bhfáinne, siúd is nach bhfuil a fhios agam an bealach ceart*). Mielestäni maailman suuria epäoikeudenmukaisuuksia on se, että se vaatii sankariksi venymistä meiltä heikoilta, kilteiltä ja pelokkailta ihmisiltä.
*) I'll take the ring, though I don't know the way.
55. Mistä pidät itsessäsi vähiten?
Oikeasti masentaa se, että minulta on vedetty pari hammasta.
56. Nimeä jotain fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minusta on oikeasti aika mukavaa olla kookas ja pelottava mies.
57. Nimeä jotain ei-fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minulla on kyky juopua siitä, että osaan jonkin kielen helvetin hyvin ja että opin sitä lisää. Kunnon annos Ulsterin iiriä, ja olen kuin kännissä.
58. Jos olisit joku muu, olisitko itsesi ystävä?
Olisin luultavasti liian kateellinen. Luulisin itseni osaavan enemmän kieliä kuin hän osaisikaan (koska olisin kuullut kaikenlaisia liioittelevia huhuja) ja masentuisin siitä, miten vähän osaan tuohon tyyppiin verrattuna.
59. Ketä ikävöit eniten?
En varsinaisesti ikävöi. Suren vain sitä, etten tutustunut Mariaan aikaisemmin. Olisin välttänyt monia ikäviä asioita.
60. Homoavioliittojen puolesta vai vastaan?
Puolesta.
61. Oletko homofobinen?
Mielestäni en.
62. Oletko biseksuaali?
Olen tylsä hetero. Huomasin sen jo kolmivuotiaana, kun penikseni jäykistyi nähdessäni shortseihin ja toppiin pukeutuneen nuoren pimun valokuvan kuvalehdessä.
63. Ensimmäinen asia, jonka huomaan vastakkaisessa sukupuolessa?
En tosiaan tiedä, mikä se on.
64. Onko sinulla ollut vastakkaista sukupuolta olevaa vierasta asunnossasi?
On. Yleensä sellainen, jonka kanssa olen ollut sukupuoliyhteydessä.
65. Minne haluaisit mennä ensitreffeillä?
Sänkyyn. Tämä on myös toteutunut nykyisen tyttöystäväni kanssa. Suurenmoisena rakastajana pystyin sitouttamaan hänet itseeni tekemällä hänestä seksuaalisesti riippuvaisen.
66. Kuvaile täydellisiä treffejä.
Ks. yllä.
67. Onko kukaan laulanut tai soittanut minulle musiikkia henkilökohtaisesti?
Ei. Minä laulan Marialle henkilökohtaisesti.
68. Onko sinua suudeltu ilotulituksen aikana?
Ei.
69. Milloin sait ensisuudelmasi?
Olin jo 24 tai 25 tai jotain. Partnerini oli abityttö. Se oli sitä aikaa kun yrittelin ensimmäisiä seksiyritelmiäni.
70. Onko joku yli 10 vuotta vanhempi yrittänyt iskeä sinut?
Ei kai.
71. Mikä sytyttää minut?
Luotettavuus, rakkaus, yhteiset kiinnostuksen kohteet. Sanalla sanoen Maria Kristiina.
72. Mikä tappaa kiinnostuksesi?
Tupakki osoittaa, ettei olla samasta maailmasta.
73. Oletko ujo?
En kai enää.
74. Oletko liian ujo pyytääksesi ketään ulos?
En varmaankaan enää.
75. Oletko varattu vai sinkku?
Varattu olen. Enkä enää ikinä halua sinkuksi. Hyi hitto.
76. Oletko koskaan rakastanut ketään?
Liikaakin. Ja yleensä ilman vastausta.
77. Kelle sanoit viimeksi rakastavasi tätä?
Marialle, eilen.
78. Milloin itkit viimeksi?
En muista, mutta tarvetta olisi varmaan ollut. Luultavasti joskus Marian kanssa haliessa.
79. Oletko koskaan itkenyt ilman hyvää syytä?
Luultavasti olen.
80. Oletko kiinnostunut jostain henkilöstä juuri nyt?
Juu-uh.
81. Koti poislukien, missä kävit viimeksi?
Helsingissä kirjaostoksilla. Vaasassa Marian luona en ole vähään aikaan ollut.
82. Mitä kirjoja luet tällä hetkellä?
Mainitsin ne varmaan edellisessä merkinnässä.
83. Mikä on tämänhetkinen lempikappaleesi?
Coillte Glasa an Triúcha, jonka osaan laulaa itsekin.
84. Mitä hiirimatollasi on?
Minulla ei ole hiirimattoa. Käytän hiirilevyä, siis sitä joka on tässä kannettavassa näppäimistön edessä. On minulla kyllä erillinen USB-hiirikin.
85. Mitä katsoit eilen illalla televisiosta?
Ei minulla ole televisiota, uskoo jo.
86. Kenet haluaisin tavata juuri nyt?
En ketään. Haluaisin rauhoittua illaksi, juoda yksin pari tilkkaa teetä ja nukahtaa.
87. Jos voisin olla nyt jonkun kanssa, kenen?
Marian toki.
88. Minkä väriset housut ja kengät sinulla on jalassasi?
Kenkiä ei ole, housut ovat mustat.
89. Millainen sää nyt on ulkona?
Ei sada eikä taida tuullakaan, mutta on syksyisen kylmää.
90. Kelle puhuit viimeksi puhelimessa?
Jollekin työkaverille.
91. Mitä kuuntelet tällä hetkellä?
Ohjaaja Richard Fleischerin kommentaariraitaa elokuvaan Tora! Tora! Tora!
92. Mitä söit viimeksi?
Kariniemen kananpoikanugetteja.
93. Viimeksi näkemäsi elokuva?
Tora! Tora! Tora!
94. Pelottavat elokuvat vai onnelliset loput?
Pelottavat elokuvat.
95. Kesä vai talvi?
Ei kumpikaan. Syksy. Alkusyksy.
96. Halit vai suudelmat?
Halit.
97. Rolling Stones vai Beatles?
Beatles.
98. Kissat vai koirat?
Koirat ovat mukavaa porukkaa.
99. Sano jotain itsestäsi, ihan mitä vain.
Minun pitäisi vihdoinkin lukea loppuun se Gogolia käsittelevä kirja.
Haastan ihan kenet vaan, joka tämän viitsii lukea.
sunnuntai 9. lokakuuta 2005
Luettavana juuri nyt:
Sune Persson: Vi åker till Sverige. De vita bussarna 1945
Max Hastings: Armageddon. The Battle for Germany 1944-45
Vernor Vinge: A Fire upon the Deep
Amos Oz: A Tale of Love and Darkness
Tomás Ó Criomhthain: Allagar na hInise
Max Hastings: Armageddon. The Battle for Germany 1944-45
Vernor Vinge: A Fire upon the Deep
Amos Oz: A Tale of Love and Darkness
Tomás Ó Criomhthain: Allagar na hInise
Weekend
Jak zwykle, Maria przyjechała na weekend. Obejrzeliśmy dwa filmy: Tora! Tora! Tora! i The Dancer Upstairs. Ten pierwszy nie podobał mi się szczególnie, bo w zasadzie jest tylko ekranizacją pewnego epizodu historycznego - ataku marynarki japońskiej na Pearl Harbor, którym rozpoczęła się druga wojna światowa na Pacyfiku. Oczywiście to przedtem wiedziałem, ale szczerze mówiąc oczekiwałem lepszego filmu - to znaczy, więcej jakości czysto filmowych.
Co do The Dancer Upstairs, to po prostu świetny film, chociaż też opisuje w sposób bardzo wierny to, co się działo w Peru, kiedy panoszyli się tam terroryści maoistowskiej grupy Świetlisty Szlak w latach osiemdziesiątych i w początku następnego dziesięciolecia. Atmosfera kraju południowoamerykańskiego, znajdującego się w tragicznym dylemacie między terrorem komunistycznym i kontrterrorem militarystycznym, była dotkliwa. Nawet łatwo było wybaczyć, że w filmie nie mówi się po hiszpańsku, tylko po angielsku - bo wszystkie napisy w istocie były hiszpańskie, i na wsi wszystcy Indianie mówili naprawdę w języku quechua, którym się posługuje większość tubylców Peru.
Pelästyittekö? Minä tässä vain harjoittelen puolaa vastaisen varalle. Kerrotaan nyt sitten hämmästeleville lukijoille, että me Marian kanssa katsoimme pari filmiä tässä viikonloppuna. Vähemmän merkittävä oli Pearl Harborin hyökkäyksestä kertova amerikkalais-japanilainen sotaelokuvaklassikko Tora! Tora! Tora!, joka minun pikkupoikana oli joskus pitänyt nähdä, mutta joka jäi sitten kolme vuosikymmentä myöhäiseksi. Olisikohan ollut kyse siitä, että se tuli telkkarista, mutta isovanhemmat kielsivät katsomasta joko aiheen väkivaltaisuuden tai liian myöhäisen esitysajan vuoksi? Joka tapauksessa nyt se tuli nähtyä, eikä se ollut kovin kummoinen: melko tönkösti kuvitettua historiaa, jonka tärkeimmät ansiot olivat pyrotekniikan puolella. Kyllähän se on käypä johdatus aiheeseen, josta amerikkalaiset puhuvat kuin suomalaiset talvisodasta, mutta elokuva ei varmaankaan ole onnistunut täyttämään alkuperäistä tarkoitustaan, jos japanilaiset upseerit noin yleisesti ottaen vaikuttavat jolleivät suorastaan hyviksiltä, niin ainakin draamallisesti mielenkiintoisemmilta ja inhimillisemmiltä kuin amerikkalaiset.
Se parempi elokuva oli John Malkovichin The Dancer Upstairs, jonka kanssa Tora! Tora! Tora! ei tietenkään ole samalla planeetallakaan elokuvana. Aiemmin en tiennyt Malkovichista muuta kuin sen käsittämättömän filmintekeleen, jossa väki ryömii hänen päänuppiinsa, mutta tämä The Dancer Upstairs on varsin vaikuttava ja kiinninaulitseva elokuva, ja se DVD ei varmaankaan jää pölyttymään ensimmäisen katselukerran jälkeen. Elokuvan aiheena on Perun pelätty maolaississiryhmä Loistava Polku eli Sendero Luminoso, joka tunnetusti terrorisoi maata hyvinkin koko kahdeksankymmenluvun ajan ja provosoi tietysti siinä sivussa myös maan armeijan asiattomiin ja kohtuuttomiin veritöihin. Tavallisimpien arvioiden mukaan käydyssä sodassa sai surmansa seitsemisenkymmentätuhatta ihmistä, joista kolmannes kuoli armeijan, loput enimmäkseen senderistojen tappamina. Vasemmistolaisia sankareita senderistoista on turha yrittää tehdä, koska Pol Pot -tyylisten silppuamismurhien kohteeksi joutui usein ammattiyhdistysaktiiveja ja "vääränlaisten" vasemmistojärjestöjen jäseniä, puhumattakaan köyhistä intiaanitalonpojista. Senderismo tuntuu yleisesti ottaen kohdelleen intiaaneja samalla tavalla kuin Latinalaisen Amerikan kommunistit laajemminkin: tykinruokana, jonka on paras ymmärtää kommunistien olevan heidän asiallaan, tai tulee viidakkoveitsen rapinat.
Malkovichin elokuva käyttää tietysti peitenimiä: sen tapahtumat sijoittuvat nimettömään latinalaisen Amerikan valtioon (tiettävästi se on kuvattu Ecuadorissa), joskin siinä mainitaan todellisia perulaisia paikannimiä. Abimael Guzmán, Loistavan Polun "presidentti Gonzalo", esiintyy nimellä "presidentti Ezequiel". Vaikka elokuvassa pääasiallisesti puhutaan englantia, se on helppo antaa anteeksi, koska kuvissa näkyvät tekstit ovat poikkeuksetta espanjaa, ja intiaanit puhuvat runasimi-kieltä, siis ketsuaa. Ilmapiiri on hyytävän käsinkosketeltava kuin parhaassakin trillerissä, ja pääsankarin perhe on realistinen - vaimo rahanhimoinen ja luksuksenkipeä, kuten nainen, tuo kylkiluustamme luotu apinanaaras, hormonientsyymiensä orjana luontojansa on.
Elokuva seuraa itse asiassa Loistavan Polun historiaa yllättävänkin orjallisesti: kaikki groteskit omituisuudet, kuten koirien hirttäminen katupylväisiin, lapsikommandot ja sisseinä toimivat teini-ikäiset tytöt, olivat todellisuutta 1980-luvun Perussa. Muistan, että yksityiskohtaisin lukemani aikalaiskuvaus Perusta Loistavan Polun kynsissä löytyi joskus vuonna 1987 islantilaisesta Þjóðviljinn-vasemmistolehdestä. Artikkeli oli varsin asiantunteva, eikä lehden kommunistisuus näkynyt muussa kuin siinä, että Loistavan Polun ideologia yhteisten aatteellisten juurien ansiosta osattiin analysoida hyvin yksityiskohtaisesti.
Silloin kun minulla kaksikymppisenä oli oma flirttini kommunismin kanssa, siihen oli pitkälti syynä se, että monet kommunistiset tai vasemmistososialistiset julkaisut kielestä ja ilmestymismaasta riippumatta olivat juuri tuolloin, 80-luvun lopulla, oikeasti erittäin kiinnostavia ja asiantuntevia - Þjóðviljinn oli vain yksi esimerkki. (Toinen tärkeä syy oli, että lukiossa sellaiset mielipiteeni, joita olin siihen asti pitänyt isovanhempieni porvarillisen vapaamielisyyden moderneina versioina, huudettiin kommunismiksi.) Oltiin juuri vapautumassa neuvostoystävyysrituaaleista, ja lehtiin hakeutuneet aidosti kyvykkäät ja lahjakkaat kirjoittajat panivat parastaan - puhumattakaan siitä, että monilla lehdillä oli kirjeenvaihtajat kaikissa Itä-Euroopan maissa, jotka saattoivat seurata vallankumouksen etenemistä ajantasaisesti ja aitiopaikalta. Ohikiitävän hetken minäkin kuvittelin, että silloiset vasemmistolehdet ja niissä vallitseva ilmapiiri olivat totuus kommunismista, tai vasemmistososialismista. Vasta 1991 tapasin oikean ilmielävän (maolaisen) kommunistin, joka ihan oikeasti hahmotti maailmansa kokonaisuudessaan ideologisten silmälasien läpi eikä osannut reagoida spontaanisti mihinkään. Kaveri oli muuten riikinruotsalainen. Silloin minulle valkeni lopullisesti, että tuohon porukkaan minä en kuulu.
Co do The Dancer Upstairs, to po prostu świetny film, chociaż też opisuje w sposób bardzo wierny to, co się działo w Peru, kiedy panoszyli się tam terroryści maoistowskiej grupy Świetlisty Szlak w latach osiemdziesiątych i w początku następnego dziesięciolecia. Atmosfera kraju południowoamerykańskiego, znajdującego się w tragicznym dylemacie między terrorem komunistycznym i kontrterrorem militarystycznym, była dotkliwa. Nawet łatwo było wybaczyć, że w filmie nie mówi się po hiszpańsku, tylko po angielsku - bo wszystkie napisy w istocie były hiszpańskie, i na wsi wszystcy Indianie mówili naprawdę w języku quechua, którym się posługuje większość tubylców Peru.
Pelästyittekö? Minä tässä vain harjoittelen puolaa vastaisen varalle. Kerrotaan nyt sitten hämmästeleville lukijoille, että me Marian kanssa katsoimme pari filmiä tässä viikonloppuna. Vähemmän merkittävä oli Pearl Harborin hyökkäyksestä kertova amerikkalais-japanilainen sotaelokuvaklassikko Tora! Tora! Tora!, joka minun pikkupoikana oli joskus pitänyt nähdä, mutta joka jäi sitten kolme vuosikymmentä myöhäiseksi. Olisikohan ollut kyse siitä, että se tuli telkkarista, mutta isovanhemmat kielsivät katsomasta joko aiheen väkivaltaisuuden tai liian myöhäisen esitysajan vuoksi? Joka tapauksessa nyt se tuli nähtyä, eikä se ollut kovin kummoinen: melko tönkösti kuvitettua historiaa, jonka tärkeimmät ansiot olivat pyrotekniikan puolella. Kyllähän se on käypä johdatus aiheeseen, josta amerikkalaiset puhuvat kuin suomalaiset talvisodasta, mutta elokuva ei varmaankaan ole onnistunut täyttämään alkuperäistä tarkoitustaan, jos japanilaiset upseerit noin yleisesti ottaen vaikuttavat jolleivät suorastaan hyviksiltä, niin ainakin draamallisesti mielenkiintoisemmilta ja inhimillisemmiltä kuin amerikkalaiset.
Se parempi elokuva oli John Malkovichin The Dancer Upstairs, jonka kanssa Tora! Tora! Tora! ei tietenkään ole samalla planeetallakaan elokuvana. Aiemmin en tiennyt Malkovichista muuta kuin sen käsittämättömän filmintekeleen, jossa väki ryömii hänen päänuppiinsa, mutta tämä The Dancer Upstairs on varsin vaikuttava ja kiinninaulitseva elokuva, ja se DVD ei varmaankaan jää pölyttymään ensimmäisen katselukerran jälkeen. Elokuvan aiheena on Perun pelätty maolaississiryhmä Loistava Polku eli Sendero Luminoso, joka tunnetusti terrorisoi maata hyvinkin koko kahdeksankymmenluvun ajan ja provosoi tietysti siinä sivussa myös maan armeijan asiattomiin ja kohtuuttomiin veritöihin. Tavallisimpien arvioiden mukaan käydyssä sodassa sai surmansa seitsemisenkymmentätuhatta ihmistä, joista kolmannes kuoli armeijan, loput enimmäkseen senderistojen tappamina. Vasemmistolaisia sankareita senderistoista on turha yrittää tehdä, koska Pol Pot -tyylisten silppuamismurhien kohteeksi joutui usein ammattiyhdistysaktiiveja ja "vääränlaisten" vasemmistojärjestöjen jäseniä, puhumattakaan köyhistä intiaanitalonpojista. Senderismo tuntuu yleisesti ottaen kohdelleen intiaaneja samalla tavalla kuin Latinalaisen Amerikan kommunistit laajemminkin: tykinruokana, jonka on paras ymmärtää kommunistien olevan heidän asiallaan, tai tulee viidakkoveitsen rapinat.
Malkovichin elokuva käyttää tietysti peitenimiä: sen tapahtumat sijoittuvat nimettömään latinalaisen Amerikan valtioon (tiettävästi se on kuvattu Ecuadorissa), joskin siinä mainitaan todellisia perulaisia paikannimiä. Abimael Guzmán, Loistavan Polun "presidentti Gonzalo", esiintyy nimellä "presidentti Ezequiel". Vaikka elokuvassa pääasiallisesti puhutaan englantia, se on helppo antaa anteeksi, koska kuvissa näkyvät tekstit ovat poikkeuksetta espanjaa, ja intiaanit puhuvat runasimi-kieltä, siis ketsuaa. Ilmapiiri on hyytävän käsinkosketeltava kuin parhaassakin trillerissä, ja pääsankarin perhe on realistinen - vaimo rahanhimoinen ja luksuksenkipeä, kuten nainen, tuo kylkiluustamme luotu apinanaaras, hormonientsyymiensä orjana luontojansa on.
Elokuva seuraa itse asiassa Loistavan Polun historiaa yllättävänkin orjallisesti: kaikki groteskit omituisuudet, kuten koirien hirttäminen katupylväisiin, lapsikommandot ja sisseinä toimivat teini-ikäiset tytöt, olivat todellisuutta 1980-luvun Perussa. Muistan, että yksityiskohtaisin lukemani aikalaiskuvaus Perusta Loistavan Polun kynsissä löytyi joskus vuonna 1987 islantilaisesta Þjóðviljinn-vasemmistolehdestä. Artikkeli oli varsin asiantunteva, eikä lehden kommunistisuus näkynyt muussa kuin siinä, että Loistavan Polun ideologia yhteisten aatteellisten juurien ansiosta osattiin analysoida hyvin yksityiskohtaisesti.
Silloin kun minulla kaksikymppisenä oli oma flirttini kommunismin kanssa, siihen oli pitkälti syynä se, että monet kommunistiset tai vasemmistososialistiset julkaisut kielestä ja ilmestymismaasta riippumatta olivat juuri tuolloin, 80-luvun lopulla, oikeasti erittäin kiinnostavia ja asiantuntevia - Þjóðviljinn oli vain yksi esimerkki. (Toinen tärkeä syy oli, että lukiossa sellaiset mielipiteeni, joita olin siihen asti pitänyt isovanhempieni porvarillisen vapaamielisyyden moderneina versioina, huudettiin kommunismiksi.) Oltiin juuri vapautumassa neuvostoystävyysrituaaleista, ja lehtiin hakeutuneet aidosti kyvykkäät ja lahjakkaat kirjoittajat panivat parastaan - puhumattakaan siitä, että monilla lehdillä oli kirjeenvaihtajat kaikissa Itä-Euroopan maissa, jotka saattoivat seurata vallankumouksen etenemistä ajantasaisesti ja aitiopaikalta. Ohikiitävän hetken minäkin kuvittelin, että silloiset vasemmistolehdet ja niissä vallitseva ilmapiiri olivat totuus kommunismista, tai vasemmistososialismista. Vasta 1991 tapasin oikean ilmielävän (maolaisen) kommunistin, joka ihan oikeasti hahmotti maailmansa kokonaisuudessaan ideologisten silmälasien läpi eikä osannut reagoida spontaanisti mihinkään. Kaveri oli muuten riikinruotsalainen. Silloin minulle valkeni lopullisesti, että tuohon porukkaan minä en kuulu.
Minähän se siinä
You are Sweetums.
A hard exterior covers up the soft sweet center of
your soul. And you love to eat humans.
SPECIAL TALENTS:
Really big dance steps.
FAVORITE MOVIE:
"Big"
QUOTE:
"Wait for me!"
LAST BOOK READ:
"Taming Your Outer Beast"
NEVER LEAVES HOME WITHOUT:
Robin the Frog
What Muppet are you?
brought to you by Quizilla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)