Vaadin Ilkka Kokkarista heti presidentiksi diktaattorin valtuuksin! Tai muuten...!

Viime aikoina olen lukenut ns. tupakoivien humanistien blogeista parikin niin syvältä istumalihasten välistä revittyä idioottimaisuutta, että alkaa tulla ihan kokkarinen olo. Ensin Fabulasta tämä:

Minä asun Kalliossa, sillä en tahdo tuntea naapureitani. Haluan asua kaupunginosassa, joka tuntuu kaupungilta. Haluan kuulla ratikan äänen asuntooni ja hyppiä ureanorojen yli palatessani baarista. Haluan, että naapurini järjestävät rempseitä jatkoja keskellä viikkoa koska niin minäkin haluan tehdä ilman kyttääjien valityksia. Haluan lukea töhryjä hissin seinistä ja vilkuilla yöllä takanani kulkevaa tyyppiä. Haluan kaupunginosan, joka on eloisa ja kesyttämätön.

Jo Fabulan omassa kommenttilaatikossa ironisoin tätä tähän tyyliin: "Haluan asua kaupungissa, joka tuntuu kaupungilta. Haluan skinijengit öyhöttämään pihalleni pesäpallomailoineen. Haluan somalijengit kostamaan skinijengien väkivallan minulle, lapsilleni ja kavereilleni. Haluan lasteni satuttavan kätensä hiekkalaatikon aidsisiin huumeruiskuihin. Haluan rasistisia töhryjä seiniini."

Tuolla Ranskanmaalla eräät lienevät näinä päivänä tuiki kiitollisia siitä, että saavat asua kaupungissa, joka totisesti tuntuu kaupungilta Fabulan tarkoittamassa mielessä.

Ja sitten Raparperiblogin kommenttiosastolta tämä vielä nerokkaampi heitto:

Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa, eivät pelkästään keski- tai korkeamman luokan eliitin hienostuneisuutensa tai oman elämäntapansa johdosta vieraaksi kokemia ja siksi heidän moralisoivien kannanottojensa kohde. Miksi ylipäänsä lapsen pitäisi olla terve ja kasvaa yhteisön tuottamaksi terveeksi ja ongelmattomaksi lettipääksi?

Siihen aikaan kun minä noin kaksikymppisenä harrastin punaviheridealismia, harrastin sitä siksi, että minulla itselläni oli jonkinlainen selkeä ja idealistinen mielikuva hyvästä elämästä. Nimenomaan hyvästä elämästä, jossa ei tehtäisi töitä oravanpyörässä, vaan siksi että työnteko tuntuisi mielekkäältä ja kiinnostavalta; ja jossa intellektuaalinen harrastelu, sellainen, jota muuan ruumismista kieltäytyvä ja siksi anonyymiksi jäävä taho kuvasi blogissaan seuraavasti: Mikro-orjat tekivät töitä, kaveerasivat, asuivat yhdessä ja yrittivät pariutua kuten ikäisilleen on tyypillistä. Lisäksi he harrastivat Rushin musiikkia, [...] tai amerikkalaisen tienrakennuksen historiaa. Heidän maailmansa oli sektoroitu kolmeen osaan: työ, sosiaalinen elämä ja harrastukset. Nämä kolme sektoria elivät varsin riippumattomina toisistaan.
...jossa siis tämäntyyppinen intellektuaalinen harrastelu antaisi elämälle merkitystä ja näkemystä. - Toki minun käsitykseni intellektuaalisesta harrastelusta oli jo tuolloin hieman laajempi kuin johonkin tienrakennuksen historiaan monomanisoituminen, mutta omat harrasteeni ovat olleet omalla tavallaan juuri yhtä sekopäisiä kuin amerikkalaisen tienrakennuksen historiaan erikoistuminen, ja tiedän varsin hyvin, että se tienrakennuskin liittyy muihin asioihin ja vetää vähitellen ne mukanaan tienrakennushistoriaa harrastavan älylliseen maailmaan. Se, että näihin muihin asioihin tulee tutustuttua juuri tienrakennushistoriasta käsin ja sen näkökulmasta, voi johtaa uudenlaisiin älyllisiin oivalluksiin ja sillä tavalla tehdä moisten omituisuuksien parissa puuhastelevasta nörtistä omalla tavallaan erilaisen ja erityisen ihmisen, jolla on omanlaisiaan ajatuksia maailmasta ja joka sillä tavoin rikastuttaa muidenkin elämää.

Luonnollisesti hyvän elämän visiooni kuului myös raittius, koska alkoholin ja tajusteiden käyttö tunnetusti vahingoittaa aivoja, mikä tietenkin estää ihmistä kokemasta ylläkuvatunlaisia intellektuaalisia nautintoja, joita seuraa oppimisesta sen itsensä takia. Lisäksi alkoholin ja päihteiden käyttö sinänsä ei ole mitään uutta, jännää eikä mullistavaa. Kaikki se uusi, jännä ja mullistava syntyy niistä intellektuaalisista nautinnosta, oppimisen ja oivaltamisen ilosta.

Näiden ilojen tilalle "edelläkävijöinä" ja "älykköinä" itseään pitävät ihmiset haluavat tarjota itsetarkoituksellisen "rajua ja rosoista" kaupunkielämää ja öyhöttävän alaluokan "merkityksellistä" elämäntapaa. Luonnollisestikin kaikki muu, paitsi alaluokan räyhääminen, on heidän mielestään "keski- ja korkeamman luokan eliitin moralisointia" - ikään kuin hyvään ja kilttiin ja älyllisesti stimuloivaan elämään pyrkivä akateemisen köyhälistön edustaja olisi missään mielessä "eliittiä". Se keskiluokan edustaja haluaa asua kohtuuhintaisesti, mutta samalla viettää hyvää elämää, joka tarkoittaa sitä, että ei joudu harppomaan virtsapurojen yli. Ja se FAS-syndroomasta kärsivä lapsi ei ole kiehtovasti erilainen, vaan vammainen, siis sillä tavalla viallinen, ettei välttämättä koskaan pysty kokemaan niitä uuden oivaltamisen intellektuaalisia nautintoja. Se, joka on älyllisiltä kyvyiltään kunnossa, pystyy. Paitsi jos on jo tappanut aivonsa Fabula-linjan äärimmäisen yksiraiteisella "hanki elämä" -asenteella, joka pitää "elämää" ja öyhöttämistä synonyymeinä.

Ei helvetti. Ilkka Kokkarinen on oikeassa. Lukekaa Ilkan blogia, siellä asuu Jumalan Totuus ja Viisaus. Menkää Mississaugaan Ilkkaa kumartamaan.

No, onneksi Eufemia älähti ainakin sille narkkarielämän ihannoitsijalle ja näytti, että kaikki humanistit eivät suinkaan ole ugustelijoita.

Hesari

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen juttu on nyt sitten ilmestynyt. Kuten ehkä huomasitte, siinä ei mainittu tätä päiväkirjaa, enkä liioin tunkenut sen kommenttiosastoon tyrkyttämään omia totuuksiani, kuten eräätkin monomaaniset ideologit ja propagandistit. (En mainitse nimiä, mutta arvaatte kyllä mitä ideologiaa tarkoitan.) Hieman epäoikeudenmukaisena pidän kyllä sitä, että Anssi ei maininnut ainoatakaan ATM-blogia eikä liioin koko markkina-arvoteoriaa. Mutta ehkä teoria terminologioineen näyttää asioihin vihkiytymättömistä jo munkkilatinalla kirjoitetulta, seitsensinettiseltä kirjalta. Ottaen huomioon, millaiseen apinan raivoon allekirjoittanutkin onnistuu kiihtymään kaikista ATM-käsitteen naiiveista väärintulkinnoista, sen kirjan nimi taitaakin itse asiassa olla Necronomicon, ainakin markkina-arvokeskustelua ulkopuolelta tarkastelevien mielikuvissa.

Vaikka minullakin on valittamista Hesarista - olen tainnut jo kertoakin, mitä, mutta voinhan minä sen jossain välissä vielä kerrata, se kun liittyy asiaan, josta minäkin jotain tiedän, eli iirin kieleen - minua on hiukkasen tympinyt se asiaton kiusantekohenki, jolla Blogistanissa on suhtauduttu Anssi Miettiseen taholla jos toisellakin. Totta kai on valitettavaa, että suomenkielisessä Suomessa on vain yksi valtakunnallinen sanomalehti. (Se pa...ei kun riemuruotsi on teille annettu juuri siksi, että voisitte lukea myös Hufvudstadsbladetia ja Vasabladetia, sanoo Herra.) Totta kai Hesari kirjoittaa joskus asiantuntemattomasti, puutteellisesti, väärin, vääristellen, oleellisia asioita saksien. Mutta joku tolkku sentään: mieshän tekee vain työtään yhtenä Hesarin toimittajista, eikä häntä kannata julistaa joksikin pahan hesariuden lihaksitulemukseksi tai räyhähengeksi.

Muutamaa vierasta kieltä osaavana olen voinut vertailla Hesaria sen ulkomaisiin vastineisiin, eivätkä ne nyt niin hirveän ihmeellisiä ole.

Salaisuuksia ja valheita

Birdy: Tavallisen kansan keskuudessa on 50 hullua vaimon/lapsentappajaa vuosittain...

Päivi Reijonen Man-listalla: Radiosta juuri kuulin, että kotien väkivallan johdosta
on viimeisen kolmen vuoden aikana kuollut 16 miestä, 66 naista ja 22
lasta.

66 + 22 = 88

88 : 3 = 29 1/3

29 1/3 ei ole sama kuin 50.

Henkilö, joka sanoo, että 29 1/3 on sama kuin 50, esittää epätoden väittämän. Epätosia väittämiä on tapana kutsua teknillisellä termillä valhe.

Birdy: Ei feministijoukko tule saksien kanssa nipsaisemaan kenenkään pippeliä pois. Ei ole feministijoukkoa, joka suunnittelisi miesten massamurhaa tai joukkokuohintaa.

Miksi luottaisimme sinuun, Birdy, kun olet valehdellut ennenkin?


Valerie Solanas:

The elimination of any male is, therefore, a righteous and good act, an act highly beneficial to women as well as an act of mercy.

SCUM will kill all men who are not in the Men's Auxiliary of SCUM. Men in the Men's Auxiliary are those men who are working diligently to eliminate themselves, men who, regardless of their motives, do good, men who are playing pall with SCUM. A few examples of the men in the Men's Auxiliary are: men who kill men [...].

Being in the Men's Auxiliary is a necessary but not a sufficient condition for making SCUM's escape list; it's not enough to do good; to save their worthless asses men must also avoid evil. A few examples of the most obnoxious or harmful types are: [...] politicians and all who are in their service (campaigners, members of political parties, etc); lousy singers and musicians; [...] breadwinners; [...] scientists working on death and destruction programs or for private industry (practically all scientists); [...] men who intrude themselves in the slightest way on any strange female; [...] men who sit idly on the street and mar the landscape with their presence; [...] all men in the advertising industry [...]

Maria-Pia Boethius: SCUM Manifest av Valerie Solanas är den mest skimrande och lysande feministiska bok, som kommit ut på svenska i denna tid; trettiosex år efter att den skrevs. Sara Stridsbergs förord är en av de vackraste kärleksförklaringar jag läst.

Oíche Shamhna

Hyvää Oíche Shamhnaa nyt itse kullekin. Iirinkielisessä Irlannissa ei ollut niinkään tapana kummitella Oíche Shamhnana, vaan tehdä ns. geasróga eli naimisiinmenoon liittyviä taikoja, usein varsin samanlaisia kuin meillä juhannuksena.

Seán Bán Mac Meanman on kirjoittanut tästä muistaakseni novellin tai useampiakin. Minulla ei nyt satu olemaan hänen kirjojaan käden ulottuvilla, mutta Amach as Ucht na Sliabh-perinnekokoelmassa kerrotaan, että vanhat ihmiset panivat Oíche Shamhnan kunniaksi puuron tulelle vainajia varten ja jättivät puuropataan kauhan, jolla vainajat voisivat lusikoida. Aamulla kuulemma puuropata oli tyhjä.

Nuoret tytöt taas hakivat kaalimaasta kaalinkerän ja ripustivat sen ilmeisesti kurkihirrestä roikkumaan, ja ensimmäinen naimakelpoinen mies, joka tuli sisään, oli tytön tuleva aviomies. Oletettavasti juhlapäivänä kierrettiin kovasti kylillä talosta taloon, koko seutukunnan nuorukaisten voimin.

Norjalaisen uskontotieteilijän kanta Könskriget-jupakkaan

Lähde 1
Lähde 2

Lokakuun alussa löysin netistä ylläolevat norjalaiset nettisivut, joissa uskontotieteilijä Asbjørn Dyrendal ottaa kantaa Könskriget-jupakkaan. Dyrendalin mielestä salaliittoteoriat lapsia uhraavista satanisteista eivät sinänsä ole mitään uutta ääriryhmien keskuudessa, pikemminkin ne taitavat kuulua alan peruskauraan. Tunnetusti Eva Lundgren on herättänyt yleistä hämminkiä käsityksillään Ruotsin päättäviin piireihin asti ulottuvista lastenraiskaajasalaliitoista, mutta Dyrendalin asenne tuntuu olevan pikemminkin: "jaahah, taas näitä".

Kuten tunnettua, ROKSin ideologia perustuu sille käsitykselle, että naisiin suuntautuvat väkivallanteot eivät kieli väkivaltaan syyllistyneen miehen henkilökohtaisista ongelmista, rikollisuudesta tai tasapainottomuudesta, vaan ovat elimellinen, ehkä jopa geneettinen osa mieheyttä sinänsä (kuten Renée Frangeur sanoi, kyse on mustavalkoisen biologistisesta ajattelutavasta). Naisten hakkaaminen kuuluu normaalin mieheyden piiriin, ja yhteiskuntaa ohjaa saatananpalvojien salaliitto, joka suuressa mitassa uhraa lapsia jumalalleen ritualisoiduissa orgioissa.

Dyrendal toteaa, että Könskrigetissä kuvatut naiset ovat vallantäyteisiä ja arrogantteja, antautuvat villeille salaliittokuvitelmille, ovat vakuuttuneita siitä, että lopullinen totuus on heidän hallussaan ja uhkailevat rangaistuksilla ja ulossulkemisella sitä, joka esittää kiperiä kysymyksiä. Hänen mielestään tällaiset kuvitelmat ovat varsin tavallinen ilmiö hyvin tiiviissä liikkeissä, jotka kamppailevat mieltämänsä hyvän asian puolesta.

Dyrendal ei usko, että kaikki ärjyfeministitkään sinänsä näkisivät "sukupuolittuneen vallan järjestystä" tietoisesti ja suunnitellusti ylläpidettynä sortokoneistona. Mutta kaikki ryhmät, jotka katsovat olevansa sorrettujen asialla sortajia vastaan, ovat sinänsä taipuvaisia näkemään itsensä metafyysisinä hyviksinä, joita metafyysinen Paha vainoaa. Dyrendalin mielestä on vaikeampaa keksiä esimerkkejä sellaisista aktivistiryhmistä, jotka eivät pidä itseään vainottuina, kuin päinvastoin. Hän toteaa lisäksi, että Kjell Magne Bondevikin ja Torbjørn Jaglandin kaltaiset vaikutusvaltaiset norjalaiset poliitikotkin mielellään esiintyvät "vainottuina", joten uhrin osan näytteleminen on varsin keskeinen retorinen keino nykyaikaisessa politiikassa ihan kaikilla tasoilla.

Miten feministit tai vastaavanlaiset ääriryhmät (Norjassa maolaiset ovat tyypillinen vertailukohta - tässä yhteydessä muuten itse kunkin kannattaa lukea Dag Solstadin sisäpiiriromaani maolaisuudesta, sitä ei ole suomennettu, mutta kylläkin ruotsinnettu nimellä Gymnasielärare Pedersens redogörelse för den stora politiska väckelsen
som har hemsökt vårt land, ts. suunnilleen "Lehtori Pedersenin selonteko siitä suuresta poliittisesta herätysliikkeestä, joka on koetellut maatamme") sitten voivat seota näin täydellisesti? Kysymys on pitkälti siitä, miten ihmis- ja valtasuhteet ryhmän sisällä ovat kehittyäkseen ja missä määrin ryhmä on vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa: yksittäisen ideologisen miljöön sulkeutumiseen ja sisäsiittoistumiseen voi olla monia syitä, toteaa Dyrendal.

Perusero tietenkin kulkee niiden välillä, joiden mielestä yhteiskunnassa on jotain hyvää ja säilytettävää, ja niiden, joiden tunnuslauseena on "alas lyökää koko vanha maailma". Kun jälkimmäiset, vallankumoukselliset, sanoutuvat irti yhteiskuntajärjestyksestä, kyse on varsin tietoisesta päätöksestä, johon liittyy irrottautuminen maltillisemmasta emäliikkeestä. (Tässä kohdassa muuten on sanottava, että Dyrendalin analyysi ei omasta mielestäni oikein pidä vettä. Feminismin piirissä ei koskaan ole tapahtunut selvää irtiottoa eikä organisoitunutta välirikkoa maltillisten ja vallankumouksellisten välillä, vaan maltillisetkin pitävät velvollisuutenaan puolustella ja ymmärtää vallankumouksellisia. Äärifeminismi siis rehottaa maltillisten tuella, ja maltilliset ovat äärifeministeille rekrytointipohja, eivät varsinaisesti vihollinen, siinä mielessä kuin sosiaalidemokraatit ovat kommunisteille ja kokoomus perustuslaillisille sitä varsinaista poliittisen spektrin toisessa päässä olevaa vastustajaa pahempi vihollinen.)

Erottautuminen yhteiskunnasta on irtisanoutumista maailman rappeutuneisuudesta (sana "maailman" lienee tässä ymmärrettävä muodossa "maailmallisuuden", koska Dyrendal on uskonnollisten änkyrälahkojen tutkija): kun pysytään erossa maailman saastasta, voidaan säilyttää oma puhtaus. Mutta koska eriävät mielipiteet eivät koskaan näyttäydy omista lähtökohdista nousevina, vaan aina ainoastaan "maailman" viettelevinä vaikutteina, yksimielisyydestä tulee itsetarkoitus ja sitä voidaan ylläpitää hyvinkin raaoin keinoin. Eriävä mielipide on heikkoutta, hairahdus ja synti. Tällöin sekä todellisuuskuva että päätöstenteon perusta kapenevat ja köyhtyvät.

Dyrendal varoittaa kuvittelemasta, että tällaista ajatusten köyhtymistä voisi esiintyä yksinomaan tuomiopäivää odottavien lahkojen piirissä: käsite groupthink, jolla tällaisiin prosesseihin viitataan, syntyi itse asiassa analysoitaessa John F. Kennedyn esikunnan päätöstentekoa Sikojen lahden maihinnousuyrityksen aikana. Kyse on kriittiset analyysit ja epäilykset tukahduttavasta yksimielisyyspaineesta, joka syntyy suljetussa kommunikaatioverkostossa. Kun halutaan olla mukana porukassa, eikä kuunnella kenenkään ulkopuolisen järjenääntä, sensuroidaan omia ajatuksia. Luonnollisesti tällaista ilmenee pienissä määrin joka ikisessä ihmisryhmässä, jolla on minkään valtakunnan yhteenkuuluvuutta, ja sen patologisoituminen sekopäälahkotasolle on asteittainen prosessi.

Pienillä aatteellisilla ryhmillä on tarve yhteenkuuluvuuteen, ja kun se, mitä itse kannatetaan, on absoluuttinen Hyvä, kaikki muu on osa absoluuttista Pahaa. Tällöin toista mieltä oleminen ei koskaan voi merkitä legitiimiä erimielisyyttä, se on aina merkki Pahan, Saatanan, Miehen tai milloin minkäkin absoluuttisen vihollisen tunkeutumisesta yhteisöön: toisinajattelija on joko pirun vallassa, pirun naiivi lakeija tai itse piru.

Miten ääriryhmiin sitten pitäisi suhtautua? Dyrendalin mielestä niiden liiallinen leimaaminen ja eristäminen ei ole viisasta, koska se pahentaa ryhmän syrjäytymistä ja taipuvaisuutta äärimmäisyyksiin. (Tässä kohtaa minun täytyy kyllä ihmetellä erästä asiaa: eikö ryhmän liika ymmärtäminen ja paapominen ja nostaminen arvostelun yläpuolelle, jota on tapahtunut feministien kohdalla, aiheuta aivan samaa? Nythän meillä on ilmeisesti tilanne, jossa mielisairaiden kiihkoilijoiden aate pyörittää yhteiskuntaa mielensä mukaan juuri siksi, että aatteen naiset ovat saaneet Ruotsin yhteiskunnalta miljoonatuet, joilla tehdä vallankumousta.)

Kun haastattelija kysyy Dyrendalilta, miten aktivistiryhmän, puolueen, seurakunnan tai postimerkkikerhon jäsen itse voi tunnistaa, että nyt mennään päin helvettiä, Dyrendalkaan ei osaa antaa kauhean yksityiskohtaisia ja tarkkoja ohjeita. Yleisesti ottaen pitää varoa sellaista ajattelua, joka ei näe toista mieltä olevissa ihmisissä minkäänlaisia moraalisia hyveitä eikä mitään arvostettavaa ja joka esittää, että on välttämätöntä eristäytyä saastaisesta maailmasta omaan sisäiseen puhtauteen.

(Ja jos joku alkaa tässä vihjailla, että minä edustaisin moista separatismia, säästäköön keuhkojaan. Minä en kannata yhteiskunnasta eristäytymistä siksi, että feministit ovat saastuttaneet yhteiskunnan, vaan päinvastoin avointa ja rehellistä poliittista konfrontaatiota feministejä vastaan. Tietenkin feministit ovat pahoja ja hirveitä olentoja, joissa ei ole yhtään mitään hyvää, mutta suurin osa feministien ymmärtäjistä on hyviä ja reiluja ihmisiä, jotka on juuri tämän hyvyytensä ja reiluutensa vuoksi ollut mahdollista harhauttaa mukaan tukemaan roistoja. Jalon kansan parhaat voimat puoluekannasta riippumatta heräävät kyllä taisteluun feminismin pahuutta vastaan, kun se heille kärsivällisesti selitetään, ja kun lain ja oikeuden konekiväärit syöksevät lyijyä, tulta ja kuolemaa feministien niskaan, sekä vasemmistoliittolaista että kokoomuslaista, sekä Hietasta että Lahtista kaivataan kyllä komppaniaan mukaan.)

Dyrendal huomauttaa, että monet "satanistipedofiilien" julmuuksilla mässäilevät tarinat muistuttavat melkoisesti väkivaltapornoa ja että ne kertovat yhtä ja toista niihin uskovien ihmisten mielikuvituksesta. Minun täytyy kai tähän väliin siteerata Mark Rosenfelderin kiintoisaa kirjoitusta, jossa vertaillaan vasemmistoa (mm. feministejä) ja jenkkiläisiä fundiskristittyjä: Molemmat ovat taipuvaisia puritanismiin. Tämän ei luulisi koskevan vasemmistoa, mutta miettikääpä uskonnollisen fundamentalismin ja 70-luvun feministien pornonvastaista liittoumaa. Osa vasemmistosta nolostelee seksuaalisuutta tasan yhtä paljon kuin kuka tahansa uskovainen ja pyrkii aivan yhtä lailla näkemään naiset hauraina olentoina, jotka ovat avuttomina raatelevan mieheyden armoilla. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että esimerkiksi feministien riitteihin kuuluu julistaa kovalla äänellä omaa seksuaalimyönteisyyttä, vaikka aate on nimenomaan samalla ahdistuneella tavalla seksuaalikielteinen (ainakin mitä tulee miehen seksuaalisuuteen) kuin kristillinen fundamentalismi. Kuten totesin aiemmin, juuri tällaisen systemaattisen valehtelun vuoksi en voi enää kannattaa feminismiä.

Fundamentalistikristittyjen ja feministien yhteiset piirteet askarruttavat myös Dyrendalia. Häntä ihmetytti aikaisemmin se, että feministit omaksuivat satanistipedofiilikuvitelmia kiihkokristilliseltä taholta, mutta nyttemmin hän on oppinut näkemään yhtäläisyydet kaikkien sulkeutuneiden oikeassaolijaryhmien välillä. Satanistikuvitelmia hyödynnetään eri näkökulmista erityyppisissä ryhmissä, tarinat kun voidaan aina tulkita eri näkökulmista. Siinä missä feministit hyödynsivät satanismitarinoita patriarkaatin demonisoimiseen, fundamentalistit pyrkivät esittämään niillä maallistuneen ja kaupallisen yhteiskunnan pahuuden. Usein molemmat muuten myös vastustivat tällä myytillä aivan samoja epäkohtia: molemmille porno, lasten pahoinpitelyt ja seksuaalirikokset olivat merkkejä samasta Saatanan/Patriarkan vallasta ja selitettävissä vain sillä, että jossain on lasten verta juova pedofiilisalaliitto, joka haluaa tätä kaikkea pahaa.

Näin siis Dyrendal (jota toki olen kovalla kädellä tulkinnut - norjaa ymmärtävät voivat tuosta linkistä katsoa alkuperäistekstin) haastateltuna. Omalla kädellä kirjoitetussa artikkelissa hän vielä kommentoi tarkemmin Eva Lundgrenin roolia tässä kaikessa. Dyrendalin mukaan Lundgrenin mielipiteet olivat tunnettuja jo kauan ennen kuin hänelle järjestettiin mittaräätälöity virka Uppsalan yliopistosta (jonka tunnuslause Tänka fritt är stort, men tänka rätt är större saa tässä yhteydessä hiukan hupaisan kaiun). - Toki tämä on selvää meille kaikille, jotka olemme lukeneet Jan Guilloun "historiareportaasin" Häxornas försvarare/Noitien asianajaja - omasta mielestäni muuten Guilloun laajan tuotannon ehdottomasti terävintä kärkeä.

Myytti satanistikannibaaleista lähti liikkeelle Yhdysvalloista kaksi vuosikymmentä sitten, toteaa Dyrendal, yli puolitoista vuosikymmentä sitten se ilmaantui norjalaisten sanomalehtien etusivuille. Ja 16 vuotta sitten tehtiin ensimmäinen tutkimus, jossa tarinat todettiin keksityiksi. Siitä alkaen satanistipedofiilikannibaalisalaliittoteoriat (olipas vaikuttava yhdyssana) on järkiään todistettu vääriksi, mutta tämä ei ole estänyt niitä nostamasta päätään yhä uudelleen erilaisten aktivistiryhmien ja yhteiskunnallisten liikkeiden keskuudessa, toteaa Dyrendal. Hyvä salaliittoteoria ei kuole, se vain kiertää suljettua kehää, kunnes yhteiskunta on kypsä ottamaan sen vastaan vielä kerran.

Dyrendal toteaa, että Lundgren on nyt joutunut hyökkäysten kohteeksi ja hänen toiminnastaan on järjestetty jonkinlainen tutkinta. Dyrendal ei erityisemmin sääli Lundgrenia, joka on vain saamassa sen mitä ansaitseekin, mutta hän pitää kohua hieman tekopyhänä juuri siksi, että Lundgrenin houreet ovat olleet yleisessä tiedossa, eikä hän juurikaan ole pyrkinyt peittelemään niitä. Ensimmäisen kerran Lundgren heitti saatanaa julkisesti mustepullolla vuonna 1991, kun hän väitti Dagbladetissa julkaistussa jutussa karanneensa henkensä kaupalla bergeniläisen satanistilahkon kokouksesta, johon oli soluttautunut. Dagens Nyheterin mukaan hän oli sittemmin kolmen ruotsalaisen tai norjalaisen satanistiryhmän toiminnassa "osallistuvana havainnoijana" ja väittää satanistien kertoneen riiteissään tapahtuneen raakoja raiskauksia ja vielä pahempaa". Mitään tutkimustuloksia satanismista Lundgren ei kuitenkaan ole julkaissut, eikä liioin kunnostautunut vakavastiotettavana saatananpalvonnan tutkijana tai asiantuntijana. Dyrendal toteaa Lundgrenin tosin julkaisseen teoksen La de små barn komme til meg... Barns erfaring med seksuelle og rituelle overgrep ("Antakaa lasten tulla minun luokseni. Lasten kokemuksia seksuaalisista ja rituaalisista väärinkäytöksistä") vuonna 1994. Kirja perustuu kuitenkin vain kirjallisiin lähteisiin ja väitettyihin väärinkäytöksiin, ei "osallistuvaan havainnointiin", eikä kirjoittaja tunnu tietävän paljoa itse satanismista. Lundgrenin lähteiden joukosta löytyy hyvin epäilyttävää tavaraa. Erästä ROKS-aktivistia siteeraten hän väittää, että "saatananpalvojien lapsiuhria" kuvaavan kirjan Michelle Remembers mainitsema Michelle Pazder pakotettiin synnyttämään lapsi saatananpalvojille uhrattavaksi; ongelma on vain, kuten uskontotieteilijä Geir Levi Nilsen totesi vuonna 1996 julkaistussa teoksessaan, että Michelle, joka "muisti" kärsimyksensä jälkeenpäin hypnoosissa, oli omienkin kertomustensa mukaan laskettuna nelivuotias joutuessaan saatananpalvojien kynsiin, - toteaa Dyrendal.

Tarinat kaapatuista naisista, jotka pakotetaan synnyttämään vauvoja kaappaajiensa raiskattaviksi ja silvottaviksi kannibaaliriiteissä, ovat ilmaantuneet osaksi mytologiaa vasta jälkeenpäin, ja ne voidaan jäljittää nimeltä mainittavaan teokseen, Laurel Wilsonin, tunnetun väärennettyjen "tositarinoiden" kirjoittajan laatimaan teokseen Satan’s Underground. Kirja vedettiin pois markkinoilta vuoden kuluttua julkaisemisestaan, kun tarinat paljastuivat valheiksi. Wilson ilmeisesti kertoi tarinoitaan enemmän tai vähemmän pakonomaisesti; myöhemmin hän esiintyi natsien polttouhrin eloonjääneenä ja asettui tukemaan toista samanlaista valehtelijaa, Binjamin Wilkomirskiä, joka julkaisi arvostetun, mutta keksityksi osoittautuneen omaelämäkerran muka Hitlerin leirien uhrina.

Tällaista lähteiden väärinkäyttöä esiintyy kirjassa enemmänkin, huomauttaa Dyrendal, mutta lisää, että huomattavasti huolestuttavampia ovat kirjan sisältämät "empiiriset" osuudet, joissa nelivuotiaitakin lapsia on "haastateltu" esittämällä heille johdattelevia kysymyksiä - Lundgren itsekin myöntää "haastattelujen" olleen niin johdattelevia, ettei niillä ikinä olisi ollut arvoa ainakaan juridisessa tutkinnassa. Tämä ei kuitenkaan haitannut Lundgrenin tahtia, sillä hänen tavoitteensa oli alun perinkin ollut "seksuaalisen hyväksikäytön konkretisoiminen sen kohteeksi joutuneille" mm. antamalla heidän ennen haastattelua tutustua muiden uhrien kertomuksiin. Ilkeästi sanoen Eva Lundgren luetti pienillä lapsilla väkivaltapornojuttuja aivopestäkseen heidät kertomaan käskystä samanlaisia tarinoita. (Tässä alkaa pikku hiljaa kysellä itseltään, kuka oikeastaan pitäisi panna rautoihin lasten seksuaalisesta ahdistelusta - eikö esimerkiksi hysteerinen tantta, joka oman pakkomielteensä vuoksi luettaa lapsilla lastenraiskaustarinoita, ole jonkinlainen seksuaalinen ahdistelija?) Dyrendal huomauttaakin, että käytännössä tällainen "konkretisointi" johtaa siihen, että syytös rinnastuu syyllisyyteen ja aikuisen epäilykset esitetään lapsen kokemuksena, täysin riippumatta siitä, kuinka ehdottomasti lapsi kieltää mitään sellaista tapahtuneen. Lundgrenin tutkimusryhmä löi etukäteen lukkoon sen, että lastenraiskauksia oli tapahtunut, eikä välittänyt tarinoiden sisältämistä ristiriitaisuuksista ja vasta-aiheista. Ei välitetty siitä, että poliisi ei löytänyt jälkeäkään rituaalien uhreista; ja kun lasten tarinat sisälsivät selvästi fantastisia aineksia, kuten tarinoita lapsista, jotka räjähtivät kun heille syötettiin pillereitä (!), tämäkin meni Lundgrenin ryhmään kuin häkä.

Norjassa Lundgren ratsasti aikansa moraalisen paniikin aalloilla. Hänen teoriansa onnistuivat myös synnyttämään pedofiilihysterian Bjugnissa, missä 90-luvun alussa tuomittiin viattomia lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jan Guillou on kirjoittanut asiasta kirjassaan Häxornas försvarare. Lopulta moraalinen paniikki meni ohi ja syyttömät vapautettiin; Eva Lundgren joutui jupakan tuloksena pakenemaan Norjasta ja hakeutumaan Ruotsiin, missä hänelle sitten ROKSin taustavaikutuksen tuloksena räätälöitiin oma oppituoli.

Pyhyyden vilvoittava virtsa laskeutuu taivaista yllemme!

No jo oli aikakin: Niilo Paasivirtakin on aloittanut bloggaamisen.

Valheessa eläminen

Birdy on sitten ylhäisyydessään ottanut Könskriget-ohjelmaan sellaisen kannan kuin jokseenkin kaikki muutkin feministit: kiellän, tuskin, mitä, mekö, ei kun ne ovat ne pahat äärifeministit, haah haah räkä räkä (= äänekästä tekonaurua, jolla yritetään saada vastapuolen keskustelupuheenvuorot hukutetuksi kuulumattomiin). Alkuperäisessä ohjelmassa haastateltiin maltillisia feministitutkijoita Lena Widding Hediniä ja Renée Frangeuria, jotka oli savustettu ulos ROKSista tai joiden tutkimukset oli vaiettu kuoliaaksi, sekä Ruotsin entistä tasa-arvoministeriä, jonka avulla ROKS oli saanut rautaisen otteen Ruotsin yliopistojen perheväkivaltatutkumuksesta. Siinä myös ROKSin tekemän ihmisryöstön takapiruna toiminut ministeriön korkea virkanainen uhkaili toimittajaa: räkna inte med hjälp av någon kvinnojour - det är så det går när man sviker. Näiden tosiseikkojen valossa on ilmeistä - ja sen pitäisi olla selvää jopa Birdylle - että kyseessä ei ollut äärifeministiliikkeen äärimmäisimmän haaran toiminta, ja siinäkin tapauksessa että oli, tällä äärihaaralla oli ja on edelleenkin syvälle ja korkealle Ruotsin valtiokoneistoon soluttautuneita tukijoita. Jos "kaikki feministit" eivät ole tuollaisia, niiden "hyvien feministien" pitäisi sitä suuremmalla syyllä vetää "pahoihin feministeihin" samanlainen raja kuin sosiaalidemokraattien aikoinaan kommunisteihin.

Miksi tätä ei tapahdu? Ehkä siksi, että "hyvilläkään" feministeillä ei oikeasti ole konkreettisia eikä selkeitä poliittisia tavoitteita sillä tavalla kuin maltillisella sosialismilla aikoinaan oli, tavoitteita, joiden vuoksi oltiin valmiit sanoutumaan irti kommunismista ja vallankumouksellisuudesta. Sosiaalidemokraatit halusivat työläisille lisää liksaa ja taloudellista sekä terveydellistä turvallisuutta, ja näkivät asian niin, että nämä tavoitteet olivat saavutettavissa ihmisiksi neuvottelemalla, sen sijaan että kaikki paikat pitäisi panna mäsäksi ja kapitalistit kyörätä kesätamineissa napapiirintakaiselle nälistysleirille. Näköpiirissä ei ole feminaalidemokraattista liikettä, joka tuosta feministisestä vallan sukupuolittuneisuuden perusnäkökulmasta (vrt. marxilaisuus) käsin pyrkisi sanoutumaan irti tyhjästä sanavallankumouksellisuudesta ja ROKSin kaltaisten liikkeiden ylilyönneistä ja paneutumaan oikeiden, selväpiirteisesti määriteltyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseen. Sen sijaan on joukko muniin potkivia ämmyröitä, jotka yhteiskunnallisen reformismin sijasta keskittyvät sukupuolten välisten diplomaattisten suhteiden itsetarkoitukselliseen pilaamiseen syyllistämällä miehiä heidän mieheydestään ja seksuaalisista haluistaan samalla kun omalla toiminnallaan iloisesti pönkittävät juuri sen tyyppistä mieheyttä, jota sanovat vastustavansa.

Birdy odotti jonkin verran, ennen kuin lausui mielipiteensä ilmoille; ja hänen kannanotossaan oli niin paljon asiavirheitä (hän ei esimerkiksi ollut tietävinään, että ohjelma oli Ruotsin television nuoren kurdisyntyisen naistoimittajan tekemä, vaan puhui siitä ikään kuin kyseessä olisi ollut suomalainen dokumentti - tosin alkuperäinen ohjelma oli Suomessa leikattu alle puoleen pituudestaan) että on hyvä syy kysyä, onko hän itse nähnyt Könskrigetiä tai sen suomalaista versiota ollenkaan, vai ainoastaan luottanut aatekaveriensa huhupuheisiin. Tällaista voidaan pitää läpinäkyvänä merkkinä siitä, että Birdy ihan oikeasti on pelännyt ohjelman käännyttävän hänet pois feministisestä uskonnosta, joka on kuitenkin niin keskeinen osa hänen identiteettiään, että hän pelkää sen puolesta.

(Tätä kirjoittaessani muuten katselen Ruotsin television nettisivuilta Könskrigetiä ties kuinka monetta kertaa, ja suosittelen sitä muillekin. Mitä useampi hakee ohjelman SVT:n sivuilta ja katsoo sen, sitä kauemmin se pysyy nähtävissä. Jos ruotsin taitonne on vajavainen, se paranee kyllä katsomalla dokumentti riittävän monta kertaa. Se kummallinen sana "hjuur", joka toistuu moneen otteeseen, on ranskan "päivää" tarkoittava sana jour, joka on lainattu ruotsiin tarkoittamaan päivystystä - naisten turvatalo on Ruotsissa nimeltään naispäivystys. Suomenruotsiksi päivystys on muuten venäjän vaikutuksesta dejour. Päivystävä on Ruotsissa jourhavande ja Suomessa dejourerande. En ymmärrä sitä väitettä, että suomalaisissa kouluissa muka opetettaisiin suomenruotsia, koska minun koulukirjoistani löytyi ainoastaan sana jourhavande, ei koskaan dejourerande.)

Tämä on sinänsä täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Siihen aikaan kun minä halusin olla valistunut ja moderni ja profeministinen, suljin itse hysteerisesti mielestäni ajatuksen, että pornoaddikti-ATMien - kasvinkumppanieni - naispelko ja feministiviha voisivat johtua mistään muusta kuin siitä, että heidän omaksumansa perinteinen mieheys johti heitä harhaan. Huomasin itse olevani käytännössä suljettu seksuaalisuhteiden ja seurustelun ulkopuolelle syistä, joita en itse kyennyt ymmärtämään ja hyväksymään; ja huomasin erilaisia ihmissuhdepalstoja lukemalla, että tämä ulossulkeminen ja siihen liittyvät nöyryytyksen ja katkeruuden tunteet olivat tuttuja monille muillekin miehille. Ymmärtäväisimmätkin ihmissuhdekolumnistit käskivät tällaisia miehiä kääntymään mielisairaanhoidon puoleen tai kehottivat asianomaisia miehiä hyvin tylyssä sävyssä muuttamaan omia asenteitaan. Jopa erään pornolehden neuvopalstalta löytyi esimerkki tällaisesta - juu, yksi nuorten aikuisvuosieni suuria järkytyksiä oli huomata, että pornolehdissäkin oli ihmissuhdeneuvontaa, ja vaikka sitä annettiinkin usein ns. reilujen miesten näkökulmasta - toinen vaihtoehto oli seksuaalisesti kokenut ja nuoria poikia ronskisti naisen oikeaan käsittelyyn opastava täti-ihminen - se oli sisällöltään ja yleiseltä tendenssiltään pohjimmiltaan varsin samanlaista kuin vähemmän valonarkojen viestinten välittämät viisaudet. - Tämä onkin ilmeisesti tapojemme sanelema vakioreagointitapa. Kun ATM puhuu avoimesti tunteistaan, koko kulttuurimme näyttäytyy hänelle tylyimmältä puoleltaan: ole hiljaa, mene hoitoon, mene huoriin, vika on sinussa.

Mitä tästä seuraa? Tästä seuraa, että minun, että identiteettiään etsivän ATM:n yleensäkin, on elettävä valheessa, yritettävä kaikin voimin kätkeä maailmalta rehelliset ja vilpittömät tunteensa ja tuntemuksensa, ja uskoteltava itselleen, että asia on näin eikä noin, että esimerkiksi nuorisokulttuurissa ATM-leimakirvestä heiluttava nuorten tyttöjen tribunaali on jonkin käsittämättömän retorisen tai ideologisen kommervenkin nojalla "miehisten valtarakenteiden" syy, että feministinainen, joka kehottaa ATM:ää menemään huoriin, muka ei pönkitä prostituutiota, koska hän on feministi, eikä feministi voi pönkittää prostituutiota, hänhän on feministi (jne.). Ja elämisvalheeseen pakottaminen liittyy feminismiin sekä profeminismiin laajemmaltikin.

Tyypillinen feminismiin liittyvä elämisvalhe on selvästi epämoraalisten ja viheliäisten tekojen ja tapojen esittäminen merkkeinä rohkeudesta ja itsenäisyydestä, pelkuruuden kutsuminen rohkeudeksi ja ylipäätään asioiden oikeiden nimien kieltäminen. Tästähän saimme erinomaisen esimerkin silloin, kun Birdy nosti hirvittävän metakan koko Blogistanin ämmistön tuella siitä, että häntä oli kehdattukin kutsua itsekkääksi. Kun Kokkarisen Ilkka kieltäytyy toukista, hän varmasti rehellisenä miehenä myöntääkin, että tämä on itsekäs valinta, koska hänestä nyt vain on niin paljon mukavampaa omistautua omalle elämälleen, työlleen ja huvituksilleen. Kun Birdy kieltäytyy toukista tarkalleen samoista syistä, tätä ei saa kutsua itsekkyydeksi, ja jos näin kuitenkin tekee, saa kuulla, kuten Sedis sai kuulla, jotain sellaista kuin: tähän asti pidin sinua fiksuna miehenä, mutta nyt oletkin vastenmielinen - tämä ei ole suora lainaus keltään keskusteluun osallistuneelta, mutta kylläkin aika uskollinen tiivistelmä Birdyn mobilisoiman naisväen yleisistä tunnoista. Joku ämmyräisistä kutsuikin Sedistä "vastenmieliseksi", mitä kyseisen herran luonteen ja tyylin huomioon ottaen on pidettävä aika lailla karkeana ja epäoikeudenmukaisena loukkauksena.

Samasta epärehellisyydestä näemme esimerkin Birdyn reaktiossa Mikko Salon kirjoitukseen Natsi-Elina. Lainataanpa sieltä varmuuden vuoksi parhaat palat:

Piristävät aina meikäläistä ihan kummasti nuo Hapulin Mintun jorinat. On tavallaan lohdullista, mukavaa ja ennen muuta oikein että ihminen, joka esiintyy tämmöisenä, noh, miksi tuota nyt sanoisi, naisasianaisena, kirjoittaa niin usein niin avoimen fasistisia ja jopa psykopatiaan saakka julmia kirjoitelmia. Siitä tulee semmoinen kiva olo, jossa vaan toteaa itsekseen hiljaa: "Hienoa! Näin pitää olla. Luomakunta on harmoniassa."

Myötäsyntyisen naisellinen tapa halveksua ja vihata heikompiaan, sekä aidosti suuttua heidän heikkoudestaan on aina kaunista katseltavaa. Siksi pidänkin niin kovin huonojen saippuasarjojen aatelia edustavan Salkkareiden henkilöhahmosta nimeltä Elina Ekholm. Ilmetty Minttu! Olen pitkään nimittänyt Elinaa Natsi-Elinaksi, sillä Mintun tapaan tuo hahmo ratkaisee kaikkien ihmisten ongelmat yli-ihmiskäsityksen mukaisella vahvemman oikeudella, johon on hienosti liitetty merkillisen perverssi eettinen koodekki, jossa "yleensäkin on säälittävää vinkua turhanpäiväisiä ongelmiaan ja kaikki murhaajat pitäisi vittu tappaa!"

Tietysti omien ongelmiensa edessä Elina pysähtyy, murtuu syvästi, ei voi ymmärtää, miten joku voi olla noin julma ja miten väärin joku toinen teki, kulkee hetken aikaa marttyyrin vihansekainen ilme kasvoillaan kunnes löytää itsensä jälleen vahvana ja upeana naisena joka ei tarvitse ketään ja joka ei koskaan enää voi luottaa toiseen ihmiseen, mutta on valmis elämään vahvan ja upean naisen upeaa elämää sekä jakamaan viisauttaan kaikille tyhmyttään heikommille (mutta silti potentiaalisen vahvoille ja upeille) naisille.

Birdy reagoi hyvin voimakkaasti edelliseen kirjoitukseen julistaen, että häntä oli tulkittu väärin ja että hänen näkemyksensä oli päinvastainen, ts. että heikompia tuetaan ja että pienempiä puolustetaan. Tällainen sai tietysti Mikolta vastauksekseen tylyn heiton: Totuushan on myös se, että sinua vain ärsyttävät surkeat ja heikot ihmiset, joita mielestäsi pitää, kröhöm, tukea, esimerkiksi vaikkapa napakalla potkulla. Se on niiden surkimusten omaksi parhaaksi.

Birdy ei tietenkään kykene järjellä käsittämään, että joku voisi vilpittömästi ja rehellisesti - ts. olematta itse mielisairas, patriarkaatin aivopesemä tai muuten vain epälauha ja siksi huomiotta jätettävä tyyppi - pitää häntä heikkoja halveksivana, ilkeänä natsina (sanaa "natsi" käytetään tässä teknillisenä terminä tarkoittamaan julmaa roistoa, joka saa jonkinlaista nautintoa siitä, että kurmottaa heikkoja näiden heikkouden takia ja liittyy vieläpä yhteiskunnalliseen liikkeeseen, jonka lopullinen tarkoitus on heikkojen rääkkääminen yhteiskunnan voimin ja verovaroin sadistisen nautinnon järjestämiseksi kaikille liikkeeseen kuuluville roikaleille). Birdyn omaan itsepetokseen nimittäin kuuluu - mahdollisesti aivan vilpitön? - käsitys, että hän on oikeasti heikkojen puolella vahvoja ja kiusattujen puolella kiusaajia vastaan.

On edelleenkin varsin inhimillistä selittää itselleen asiat parhain päin ja kuvitella olevansa mukavampi ja reilumpi kaveri kuin todellisuudessa onkaan. Mutta jonkinlaisena totalitarismina on pidettävä sitä, että ihmiset systemaattisesti ja ideologisista syistä jaetaan immanentteihin hyviksiin (naiset, työläiset, arjalaiset, suomalaiset) ja immanentteihin pahiksiin (miehet, kapitalistit, juutalaiset, suomenruotsalaiset), ja täsmälleen sama teko arvioidaan moraalisesti eri lailla riippuen siitä, kuuluuko teon tekijä etukäteen hyviksiksi vai etukäteen pahiksiksi julistettuun ryhmään - hyväkin teko voi olla paha, jos sen tekee pahis, koska pahiksen tekemä hyvä teko on vain juonittelua, jolla pohjustetaan puolta pahempia tulevia julmuuksia.

Eikä tämäkään mitenkään vaarallista olisi, jollei miesten keskuudessa olisi niin paljon tuota ritarillista profeminismiä, joka elää mukana feministisessä elämisvalheessa. Muistan aikoinani suutahtaneeni Maalaiselle siitä, että tämä kehui Birdyä uuden, vahvan naistyypin edustajaksi. Todellisuudessahan Birdy on melko konventionaalista mieskuvaa pönkittävä vanhanaikainen täti-ihminen - sen sijaan että hän olisi avoin niille feministejä lähellä olevien tahojen kovasti peräänkuuluttamille uusille miehisyyksille, hänen oma miesihanteensa on varsin lähellä sovinnaista machoa esim. hänen rinnastaessaan miehekkyyden ja miehuullisuuden ruumiilliseen voimaan ja "ämmämäisestä" valittamisesta pidättäytymiseen ja toisaalta leimatessaan älykkönörtit "neutreiksi". Birdy ei myöskään ole erityisen rohkea tai älyllinen, koska hän sivuuttaa kaikki oman elämänkatsomuksensa tai omien pyhien lehmiensä kyseenalaistukset melko pelkurimaisesti valehtelemalla, henkilöön käyvällä pilkalla ja muilla pelästyneen, mutta kovista esittämään tottuneen ihmisen hätäkeinoilla; älyllistä keskustelua on lähinnä hänen omista "arkkinainen"- ym. käsitteistään käsin improvisoimansa kvalificerat skitprat, jonka päätarkoituksena on lähinnä ad hominem -tölväisyjen pukeminen intellektuaaliseen muotoon. Mitään itseisarvoista älyllistä kiinnostusta maailmaan en Birdyssä ole havainnut.

Tästä huolimatta Maalainen - ja merkittävä osa naisia sortavaksi haukuttua miesjulkisuutta ja miesten maailmaa - katsovat asiakseen elää mukana Birdyn ja hänenlaistensa valheessa, jossa una realidad atroz o banal esitetään unelmana, paska maalataan punaiseksi ja hajustetaan orvokilla, parjausta kutsutaan kohteliaisuudeksi, heikkojen halveksuntaa oikeudenmukaisuudeksi ym.

Ja juuri tätä pidän perimmäisenä todisteena siitä, että feministeillä on oikeasti merkittävää määräysvaltaa yhteiskunnassa, jopa siinä määrin, että heitä ei mitenkään enää voida kutsua sorretuiksi, kapinallisiksi eikä vallankumouksellisiksi. Jos jokin ryhmä pystyy pakottamaan elämisvalheeseensa mukaan sellaisiakin ihmisiä, joiden omaa etua sen elämisvalheen myötäileminen ei mitenkään edistä, kyseisellä ryhmällä on hegemoninen asema, nähdäkseni ihan siinä merkityksessä, jossa "hegemonian" käsitettä käyttävät Antonio Gramscin kaltaiset marxilaiset ajattelijat.

Edellä oleva on ehkä sen ytimessä, miksi olen katkeroitunut feminismiin. Feminismi esittäytyi minulle aikoinaan elämänvalheista vapautumisena. "Patriarkaatti"-käsite oli minulle ihan selkeä, se oli tietysti sama kuin savolaisen pikkukaupungin kiistatta miesvaltainen öyhökratia, joka muodostui koulumaailmaa hallitsevista kovisröyhkiöistä ja heidän aikuisista liittolaisistaan; ja oli ihan selvää, että sillä tavoin ymmärretty "patriarkaatti" ylläpiti erilaisia elämisvalheita valta-asemansa pönkittämiseksi. Se, että feminismi on osoittautunut vieläpä "patriarkaatin" elämisvalheita karkeammaksi valehtelu- ja itsepetosjärjestelmäksi, on minusta ihan riittävä syy vastustaa sitä.

Maailmalta

Puolan vaaleissa voitti nyt sitten Prawo i Sprawiedliwość (Laki ja oikeudenmukaisuus), Kaczyńskin pallinaamakaksosten johtama euroskeptisyyden, bogoojczyźniany-hengen ja sosiaalipopulismin yhdistävä oikeistopuolue. Ohjelma on homojen vainoaminen ja kirkon - mikä ei tarkoita valistunutta papistoa, vaan pahamaineista Radio Maryjaa kuuntelevia kiihkomaallikoita - pokkuroiminen yhdistyneenä ainakin puheissa sosiaalidemokraattishenkisiin hyvinvointivaltiolupauksiin. Puolan presidentiksi nousee tähän asti Varsovan kaupunginjohtajana (puolalaisittain "Varsovan presidenttinä") kunnostautunut Lech Kaczyński. Toinen vaihtoehto olisi ollut liberaalioikeistolaisen Vapausunionin, Unia Wolnośćin, Donald Tusk, joka nimestään huolimatta ei ole brittiläissyntyinen, vaan Kaszëb, kasubi.

Palli(vai pälli?)naamakaksoset on luokiteltava kansallisdemokraattisen tradition, endecjan, jatkajiksi. Kyseessä oli kristillis-nationalistinen puolue, joka toimi maailmansotien välisessä Puolassa ja edusti mm. änkyräkatolisuutta, nationalismia ja paranoidia juutalaisvastaisuutta. Koska Puola oli köyhä ja siksi näytti jäävänkin, tähän oikeistokonservatiiviseen arvomaailmaan yhdistyi kuitenkin radikaali sosiaalinen ohjelma. Pällinaamakaksosista ainakin Lechillä on Onet-portaalin uutiskioskin mukaan sosiaalidemokraattinen omatunto, ja minä olen valitettavasti taipuvainen uskomaan tähän. Katsokaas kun Puolassa poliittinen nelikenttä ei mene ihan siten kuin lipirtaarit sanovat. Nelikentän pystyakselilla on talous, joko fyrkkaa köyhille tai sitten kunnon jenkkimeininki, ja vaaka-akselilla moraali, joko abortin ja vapaan hintahduksen puolesta tai sitten sellainen asenne, että vauvoja ei nyt ainakaan abortoida kohdusta, mutta homot kyllä yhteiskunnasta.

Nyt tilanne on sikäli kusinen, että yhteiskunnan suurin jakolinja kulkee talousliberalismin ja asenneliberalismin yhdistävän älymystön ja toisaalta vanhoillista katolisuutta kannattavan vähävaraisen työläis- ja maalaisväestön välillä. Puolassa ei ole suurta ja köyhäksi itsensä mieltävää keskiluokkaa, joka voisi kannattaa länsieurooppalaisen tyyppistä vasemmistoa, ja vaikka olisikin, sellaista vasemmistovaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole näkyvissä. Entiset kommunistit, ns. demarit, ovat juuri niin korruptoituneita kuin entisten kommunistien voi itäeurooppalaisessa maassa olettaa olevan, ja kuten puolalainen vasemmistolainen sähköpostilista, jonka jäseneksi olen vaivihkaa liittynyt, antaa ymmärtää, paikallinen älykkövasemmisto on hiuksianostattavan taistolaistyylistä kommunisminostalgikkoväkeä. Tämän vasemmiston linjaukset ovat suorastaan vähämielisen epärealistisia: esimerkiksi naiivilla venäläismyönteisyydellä ei Puolassa todellakaan kalastella edes minkään liberaalin keskiluokan ääniä.

Köyhän maalaispuolalaisen näkökulmasta homojen vapautusta ajaa sama porhojen kaupunkilaisketkujen sun muiden yrittäjien kapitalistinen sortajaluokka, joka on hyötynyt talousuudistuksista hänen selkänahastaan. Toisin sanoen vaalivoitto kristillis-isänmaalliselle oikeistolle on merkki proletariaatin valtaannoususta, hyvä jollei diktatuurista.

Toinen uutinen on, että Fianna Fáil -puolue haluaa palauttaa Pääsiäiskapinan muistoksi järjestettävän sotilasparaatin. Julkilausuttuna tarkoituksena on tasavaltalaisen perinnön ja symboliikan ottaminen haltuun IRA:lta, joka on ominut sen itselleen. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on askel oikeaan suuntaan. Näin vanhoilla päivilläni olen alkanut ymmärtää, miten tärkeää on pitää isänmaalliset symbolit lujasti valtion käsissä ja huolehtia siitä, etteivät valtiota isänmaallisempina itseään pitävät äärioikeisto-, rasisti- ja terroristijärjestöt pääse anastamaan niitä. Tilannetta, jossa siniristilippu on pelkästään skinheadien ja muiden "sydämen sotaveteraanien" symboli, ei koskaan saa päästää toteutumaan. Lippu kuuluu valtiolle, ei valtiopetoksen valmistelijoille. - Ja tähän Porilaisten marssia ruotsiksi.

Tarja Turunen

Voisin tässä käydä läpi koko vanhan kliseekokoelmani alkaen siitä, kuinka suomalaisten naisten pimppa on niin kallista tavaraa ettei sitä kotimaisille miehille jne. Mutta totean vain, että Tarja Turunen, niiltä osin kuin en ole hänen haastatteluiltaan voinut lehtiä lukiessani välttyä, on minusta aina vaikuttanut itserakkaalta ja epäsympaattiselta naiseläjältä, ja sitä paitsi tiedän monien vuosien kokemuksella, että mikään porukka ei ole niin vastenmielistä, omahyväistä, tympeää ja kopeaa kuin minkäänasteisen klassisen musiikkikoulutuksen saaneet nuoret naiset. Minun puolestani sitä sakkia joutaisi harventaa vaikka haulikolla. Minua ei ihmetytä tippaakaan, jos sen porukan edustajalle nousee maailmanmaineen myötä kusi niin korkealle hiusrajaan kuin Tarja Turusella kaikesta päätellen on noussut. Ja minusta on helvetin hyvä, että joku lopultakin uskaltaa sanoa tämän omahyväisten loisten lauman edustajalle, mihin hän voi suurenmoisen erinomaisuutensa tunkea. Ehkä yhteiskunta on lopultakin muuttumassa sellaiseksi, ettei nuorilta ämmiltä enää välttämättä oteta vastaan ihan mitä tahansa paskaa. Aina voi toivoa.

"Minulla on lukemattomia kirjoja hyllyssäni." (Kimmo L. Sunkkila)

Marginaali-Jani viittasi Time-lehden kaikkien aikojen romaaneihin, joista Jani tunnusti lukeneensa vain kaksi. Katsotaan, onko minulla mennyt sen paremmin.


The Adventures of Augie March
Saul Bellow

Aivan outo kirja. En ole koskaan lukenut Saul Bellowta, mutta nobelisteja harrastava ystäväni Ivan Hlinka varmasti tuntee asianomaisen teoksen, tai ainakin kirjailijan. Eikös Bellow ole sen Nobelin jossain välissä napannut? Näin ainakin muistelisin.


All the King's Men
Robert Penn Warren

Tätä nimenomaista teosta en ole lukenut. Sitä vastoin sain vuosia, vuosia sitten veljeltäni joululahjaksi Warrenin romaanin Jokin tässä elämässä, englanniksi A Place to Come To. Muistan, että sen päähenkilö oli yksinkertaisista oloista, Yhdysvaltain syrjäseudulta lähtöisin, mutta että hän tavoitteli kansalaisuutta jonkinlaisessa intellektuaalisuuden imperiumissa. Traagista oli, että hänen ja hänen oppineiden mentoriensa pyrkimys kohti henkisesti palkitsevaa ja täydellistynyttä elämää vaikutti pohjimmiltaan turhalta ja toivottomalta.

American Pastoral
Philip Roth

En ole lukenut Amerikkalaista pastoraalia, sitä vastoin kyllä Haamukirjailijan, kun veljelläni oli Philip Roth -kautensa. Haamukirjailijan päähenkilö makasi seksikolmikossa Gittan- ja Bettan-nimisten ruotsalaisten blondien kanssa; jos kirja kirjoitettaisiin nyt, Gittan ja Bettan olisivat suomalaisia goottityttöjä nimeltä Leini ja Melena. (Molemmat ovat autenttisia suomalaisia tytönnimiä, toinen tarkoittaa reumatismia ja toinen veriripulia.) Nyttemmin olen mm. Kasablogissa esitettyjen ylitsevuotavaisten kehujen ansiosta lukenut romaanin The Plot Against America, joka on hieman deus ex machina -tyyppistä loppuratkaisua lukuun ottamatta varsin vaikuttava tarina. Annoin oman kappaleeni Maria Kristiinalle, jotta hänkin tutustuisi teokseen.


An American Tragedy
Theodore Dreiser

Aivan outo kirja ja outo kirjailija. Ei pisteitä.


Animal Farm
George Orwell


Eläinten vallankumous on varmaankin Orwellin romaaneista nimenomaan taideteoksena ehein, mutta koska Orwell on lempikirjailijoitani, minun on vaikea nähdä sitä erillään hänen koko tuotannostaan, jonka olen luultavasti lukenut läpi useita kertoja. Mahdollisesti kootuissa kirjoituksissa (Collected Essays, Journalism and Letters), jotka muuten sivumennen sanoen on taidettu kääntää kokonaisuudessaan ruotsiksi, on jokunen yksittäinen teksti, joka minulta on jäänyt huomaamatta. Olen lukenut useita Orwellin teoksia eri kielillä, suomen, ruotsin ja englannin lisäksi saksaksi ja islanniksi.



Appointment in Samarra
John O'Hara

Ventovieras veikko tämäkin.


Are You There God? It's Me, Margaret
Judy Blume


Uppo-outo.


The Assistant
Bernard Malamud

Tiedänhän minä, että Malamud on tärkeä ja merkittävä kirjailija, mutta en minä hänen tuotantoaan tunne ensinkään.

At Swim-Two-Birds
Flann O'Brien

Flann O'Brienin tuotannosta tunnen parhaiten hänen lyhyet soakkunansa, jotka hän kirjoitti nimellä Myles na gCopaleen (oikeastaan sen pitäisi olla Myles na gCapaillíní, Pikkuhepojen Myles) sekä hänen ainoan iirinkielisen romaaninsa, iirinkielisiä omaelämäkertoja parodioivan An Béal Bochtin. At Swim-Two-Birdsiä olen selaillut joskus kirjastossa.



Atonement
Ian McEwan


Onnellisesti lukematta ovat tämänkin veikon teokset.

Beloved
Toni Morrison

Sama vika.


The Berlin Stories
Christopher Isherwood

En ole varmaan saanut luettua ollenkaan Isherwoodia, tai sitten niin nuorena, etten muista hänestä mitään.


The Big Sleep
Raymond Chandler

Kyllä minä olen lukenut Chandleria ja olen lukenut tätäkin, olen jopa lukenut Chandleria koskevaa oheiskirjallisuutta, mutta minusta Chandlerista tehdään yleensä syvällisempi kuin hän onkaan. Chandler kelpaa minusta aivan erinomaisesti juna-, mökki- tai vaikka vankisellilukemiseksi, mutta en oikein jaksa ymmärtää, miksi hänessä ollaan näkevinään kamalan suurenmoisia litteräärejä kvaliteetteja.


The Blind Assassin
Margaret Atwood

Atwoodilta olen toki lukenut ja omaksikin hankkinut Orjattaresi, mutta hänen muuta tuotantoaan en tunne ensinkään.


Blood Meridian
Cormac McCarthy

Cormac McCarthyn pidginisoitunutta teksasilaista rappioenglantia ei jaksa lukea, vaikka miljöö ja atmosfääri voisikin olla kiehtova.


Brideshead Revisited
Evelyn Waugh

Tunnen vain kirjailijan nimen, mutten hänen teoksiaan.


The Bridge of San Luis Rey
Thornton Wilder

Olen usein ajatellut, että tämä kirja pitäisi lukea venäjäksi käännettynä. Se tuntuu nimittäin olevan hyvin suosittu Venäjällä. Joskus kuulostaa siltä kuin kaikki vähänkin lukutaitoiset venäläiset olisivat lukeneet sen.


Call It Sleep
Henry Roth

Outo on.


Catch-22
Joseph Heller

Juuri ennen kuin lähdin puoleksi vuodeksi Irlantiin, hankin oman kappaleen tätä kirjaa. Valitettavasti en ehtinyt lukea sitä kokonaan, enkä tietenkään ottanut matkalukemiseksi. Nykyään silloin ostamani kappale nousee kirjakasojen uumenista esiin joka puoles vuosi, mutta katoaa ennen kuin saan sen luettua loppuun. Hyvä kirja se toki on, ja aiheesta arvostettu satiiri.


The Catcher in the Rye
J.D. Salinger

Tämäkin on tullut luettua sekä suomeksi että englanniksi aika nuorena. Taisi itse asiassa olla ensimmäisiä murrosikäisenä englanniksi tavailemiani kirjoja, äidillä oli oma kappale. Ihan passeli nuorisokuvaus, mutta en yhtään ymmärrä, miksi siitä niin kovasti kohdataan. S.E.Hintonin Me kolme ja jengi tai Ulrich Plenzdorfin Nuoren W:n uudet kärsimykset kolahtivat nuoreen kolliin ihan toisella tavalla.


A Clockwork Orange
Anthony Burgess

Olenhan minä sekä nähnyt leffan että lukenut kirjan, sekä alkuteoksen että kamalan Moog-suomennoksen - olen yhä sitä mieltä, että kirjan nimi on suomennettava Pullosta tullu', ei "Kellopeliappelsiini". (Sitä paitsi se on oikeasti kellonjousi, siis vedettävä voimajousi, eikä mikään "kellopeli".) En pidä sitä Burgessin parhaana, enkä Burgessia varsinaisesti luettavaa kummempana kirjailijana (Language Made Plain on oikeastaan ainoa Burgessin kirja, josta olen pitänyt).



The Confessions of Nat Turner
William Styron

En ole lukenut Styronia, en edes sitä pakollista.


The Corrections
Jonathan Franzen

Outo kirja, ja kirjailijankin tunnen vain nimeltä.


The Crying of Lot 49
Thomas Pynchon

En ole lukenut Pynchonia, ja minulla on erittäin voimakkaita ennakkoluuloja häntä kohtaan.


A Dance to the Music of Time
Anthony Powell

Ihan outo tämäkin.


The Day of the Locust
Nathanael West


Tämänkin kirjailijan tunnen vain nimeltä.

Death Comes for the Archbishop
Willa Cather

Hä?


A Death in the Family
James Agee

Midäh? Gugah?



The Death of the Heart
Elizabeth Bowen

Emmäätällasia...


Deliverance
James Dickey

Ai, Syvä joki siis perustuu johonkin kirjaan? Aina oppii, kun vanhaksi elää...


Dog Soldiers
Robert Stone

Koirasotilaat olivat jonkin intiaaniheimon soturiseura, mutta tätä kirjailijaa en kyllä tunne.


Falconer
John Cheever

Outo tyyppi, outo kirja.


The French Lieutenant's Woman
John Fowles

Oletan, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan, mutta suoraan sanoen en ole varma. Silloin aikoinaan kun kirja ja elokuva olivat pinnalla, kaikki tiedotusvälineet olivat niin täynnä juonipaljastuksia ja kommentaaria, että minulla oli aika selkeä kuva kirjan ja elokuvan ideasta jo kauan etukäteen.


The Golden Notebook
Doris Lessing

Nuorena poikana Doris Lessingin omintakeiset avaruusromaanit olivat minulle aika tärkeitä, ainakin sarjan ensimmäiset, Shikasta ja Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Siriuksen kokeiden jälkeen en enää jaksanut jatkaa. Nykyään en enää tiedä, mitä noissa tekeleissä oikeastaan näin. Lessingin muut teokset ovat jääneet minulle vieraiksi. Gotthold Ephraim Lessingin Viisas Natan on minulle huomattavasti tutumpi ja nyttemmin myös henkilökohtaisesti tärkeämpi.


Go Tell it on the Mountain
James Baldwin

Olenhan minä James Baldwinia lukenut, ja pitänytkin, mutta tämä taitaa olla minulle outo kirja. Tai sitten vain kaikki Baldwinit ovat minulle yhtä ja samaa klönttiä.


Gone With the Wind
Margaret Mitchell

Kyllähän minä olen lukenut Tuulen viemää. Kirjallisena ansiona on kai pidettävä sitä, että se pakottaa lukijan samastumaan Scarlett O'Haran kaltaiseen täysin epäsympaattiseen ja mahdollisesti luonnevikaiseen henkilöön. Ainakin Scarlettin illuusiottoman psykonartun asenne on varsin opettavainen ja kertoo tosielämän oikeista naisista paljon enemmän kuin kymmenen tonnia feminististä propagandakirjallisuutta. Luin itse asiassa Tuulen viemän suunnilleen kaksitoistavuotiaana, ja näin jälkeenpäin surettaa kovasti, etten ymmärtänyt, miten realistinen sen naiskuva on ja miten paljon feministien aivopesukirjallisuutta hyödyllisempi se on naisen käyttöohjeena nuorelle pojalle.


The Grapes of Wrath
John Steinbeck

Sen ruotsinnos on tuossa vuoteenviereisessä kirjakasassa, mutta loppuun en ole sitä lukenut. Eedenistä itään sitä vastoin oli rankka kokemus nuorena poikana. Se sisältää niin uskottavan kuvauksen luonnevikaisesta psykonartusta, että näin jälkeen päin ihmettelen, miksi saatoin kyseisenlaisiin hirviöihin törmätessäni uskotella itselleni, ettei minua ollut varoitettu.


Gravity's Rainbow
Thomas Pynchon

Mitäs minä nyt taas sanoinkaan Pynchonista?


The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald

Miksi pitäisi lukea jonkun lätsäkeikarin eksistentiaalisesta kriisistä?


A Handful of Dust
Evelyn Waugh

Edelleenkin: Waugh on minulle tuttu vain nimeltä.


The Heart Is A Lonely Hunter
Carson McCullers

Tuota, onko tämä tyyppi vakavasti otettava kirjailija? Minä olen aina luullut häntä harlekiinityyppiseksi viihdekirjailijaksi.


The Heart of the Matter
Graham Greene

Minä en pidä Graham Greenestä juurikaan. Olen lukenut Inhimillisen tekijän ja Tädin kanssa maailmalla, ja voin vain sanoa, että hän on ensimmäinen lunkin brittiläinen kirjailija, josta en pidä.

Olenhan minä toki lukenut hänen muistelmansa ystävyydestään Omar Torrijosiin, Panaman sotilasjohtajaan, joka kuoli vuonna 1981 ilmeisesti CIA:n järjestämässä lento-onnettomuudessa. Torrijos oli minulle kommunistikauhuisena, mutta myös eteläamerikkalaisten diktaattorien julmuudesta järkyttyneenä pikkupoikana jonkinlainen toivonkipinä: sotilasjohtaja, joka kuitenkin onnistui kylmän sodan aikana pysymään ulkopoliittisesti itsenäisenä (siltähän se minusta näytti) ja ilmeisesti pyrki vilpittömästi parantamaan kansansa oloja. Tuolloin olin tunnetusti sillä reaalipoliittisella kannalla, että nämä sotilasjohtajat ilmeisesti olivat Latinalaisessa Amerikassa väistämätön paha ja mahdollisesti välttämätön suojamuuri kauheaa kommunismia vastaan, mutta että tätä sotilasjohtajainstituutiota tulisi voida kehittää paikallisten asukkaiden kannalta parempaan suuntaan, jos asia oikeasti oli niin, että siellä ei ollut muunlaista poliittista kulttuuria. Jos minä jostain olin pikkupoikana vihainen Yhdysvalloille, niin Torrijosin murhasta.


Herzog
Saul Bellow

Johan minä sanoin, että Bellow on minulle uppo-outo kaveri.

Housekeeping
Marilynne Robinson

Hä? Hö?? Täh?!


A House for Mr. Biswas
V.S. Naipaul

Naipaulin matkakirjat olen suurimmaksi osaksi lukenut, monet useaankin kertaan, mutta hänen fiktiivinen proosansa on minulle täysin tuntematonta.


I, Claudius
Robert Graves

Robert Graves, joka Saksassa markkinoi itseään nimellä Robert von Ranke Graves (hän oli klassikkohistorioitsija Leopold von Ranken sukua), on kyllä tuttu nimi, mutta en usko lukeneeni hänen romaaniaan Claudiuksesta, vaikka pikkupoikana luin paljonkin Rooman valtakuntaa käsittelevää kirjallisuutta. (Latinaa en ole oppinut sanottavasti, mitä on kyllä pidettävä hiukan kummallisena.) Sen televisiosovituksen kyllä näin.


Infinite Jest
David Foster Wallace

Täysin vieras nimi.



Invisible Man
Ralph Ellison

En tätäkään tunne.


Light in August
William Faulkner

Sisareni on suuri Faulknerin ystävä, mutta minä en ole koskaan jaksanut innostua Yoknapatawphan kreivikunnan asioista.


The Lion, The Witch and the Wardrobe
C.S. Lewis

En ole lukenut Velhoa ja leijonaa. Tunnen C.S.Lewisin paremmin Tolkienin ateljeekriitikkona kuin kirjailijana, jos kohta yritinkin scifi-iässä lukea Matkaa Venukseen. En pidä ajatusta kristillisesti inspiroituneesta fantasiakirjallisuudesta täysin vieraana, pelottavana tai vastenmielisenä, mutta Narnia-sarjasta olen lukenut vain Narnian viimeisen taistelun, joka on varsin suoraviivainen kristillinen hartausromaani. Sen jälkeen tiesi, mikä pohjimmiltaan oli tarinan ideana, eikä kiinnostanut lukea sarjan muita osia. Nyt aikuisena kuitenkin tulee usein ajateltua, että se oli menetys. Ehkä suurikin.


Lolita
Vladimir Nabokov

Juu, kyllä olen lukenut. Kirja ei kolmetoistavuotiaan näkökulmasta ollut täysin vailla masturbatorisia ansioita, ja suomennoksissakin oli mukavan pornografiset kansikuvat. Ruista ranteeseen!


Lord of the Flies
William Golding

Ikävä kyllä en ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan, vaikka suunnilleen tiedän, mistä siinä on kyse.


The Lord of the Rings
J.R.R. Tolkien

Hohhoijaa. Juu, luettu on niin monta kertaa, että olen ehtinyt kuluttaa loppuun koko roskan monta kertaa. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, puolaksi ja osittain venäjäksi ja espanjaksikin.


Loving
Henry Green

Mikäs tämä nyt sitten lienee?


Lucky Jim
Kingsley Amis

Minä en noista amiksista niin perusta...


The Man Who Loved Children
Christina Stead

Jokin pedofiilitragedia? Hyi yäk. En tahdo kuulla enempää.

Midnight's Children
Salman Rushdie

Olenhan minä Rushdieta lukenut paljonkin, mutta enimmäkseen ei-fiktiivistä. Tuo intialainen hersyvä tarinankerronta ei tunnu oikein uppoavan minuun.


Money
Martin Amis

Isä ja poika Amis eivät edelleenkään kiinnosta. Sille moneylle kyllä aina olisi käyttöä.


The Moviegoer
Walker Percy

Mistä ne keksivät tällaisia?


Mrs. Dalloway
Virginia Woolf

En ole onnistunut lukemaan Woolfia, vaikka yritystä on ollut.

Naked Lunch
William Burroughs

Miksi minun pitäisi lukea romaania siitä, kuinka homot ottavat huumetta, ja vielä tekevät hirvittävän ison numeron sekä homoilustaan että huumeiden ottamisestaan? Tabujen rikkominen on aina yhtä ikävystyttävää luettavaa siinä vaiheessa kun tabut on jo rikottu.


Native Son
Richard Wright

Outo mies, outo kirja.

Neuromancer
William Gibson

En ole lukenut, en ole tainnut yrittääkään lukea. Neurovelho on yksi niitä nettiaikaa edeltäviä kybertulevaisuusromaaneja, jotka vanhentuivat yhdessä yössä vuonna 1995, kun minäkin pääsin nettiin. Sitä ennen arvailtiin, millainen se kybertulevaisuus olisi. Nythän me jo tiedämme sen. Itse asiassa 1990-luvun alun tulevaisuusvisiot ovat ehkä vanhentuneet täydellisemmin kuin mitkään muut scifin aikaansaannokset.


Never Let Me Go
Kazuo Ishiguro

Japanilainen kirjallisuus ei ole alaani. En ole tainnut lukea kuin vähän Yukio Mishimaa ja Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset.


1984
George Orwell

Joo, luettu on, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja islanniksi. Es war ein strahlend-kalter Apriltag, und die Uhren schlugen dreizehn. Oligarkkinen kollektivismi on muuten islanniksi sameignarbúskaparstefna undir fámennisstjórn, jos joku ihmettelee. Sen islanninkielisen 1984:n voisi muuten kaivaa esille kaapinpohjalta ja lukaista.


On the Road
Jack Kerouac

Olen varmaan vilkuillut, mutten lukenut kokonaan.

One Flew Over the Cuckoo's Nest
Ken Kesey

Elokuvan olen nähnyt, kirjaa en ole lukenut.

The Painted Bird
Jerzy Kosinski

Tätä kirjaa aina ajattelen sen puolankielisellä nimellä Malowany ptak, koska muistan nähneeni sen puolalaisissa kirjakaupoissa. Mutta enhän minä Kosińskia ole lukenut, vaikka olenkin nähnyt elokuvan Tervetuloa, Mr Chance.


Pale Fire
Vladimir Nabokov

Olen melkoisen varma siitä, että Pale Fire olisi minulle sopivaa luettavaa, mutta en ole koskaan reipastunut sitä lukemaan.


A Passage to India
E.M. Forster

Ei, ei.

Play It As It Lays
Joan Didion

Enpä ole lukenut.


Portnoy's Complaint
Philip Roth

Seksuaaliseen ikään tullessani kuulin, että Portnoyn tauti olisi mukavan pornografinen romaani. En kuitenkaan ole koskaan lukenut sitä.


Possession
A.S. Byatt

Uppo-outo kirjailija, vielä oudompi opus.

The Power and the Glory
Graham Greene

Johan se tuli sanottua, että minä en pidä Greenestä.

The Prime of Miss Jean Brodie
Muriel Spark

Mistä ne näitä kirjoja oikein keksivät?

Rabbit, Run
John Updike

Updike on minulle tuttu vain nimeltä.


Ragtime
E.L. Doctorow

Oletan, että Doctorow on yhtä merkittävä kirjailija kuin Updike ja Bellow, mutta ei se asiaa muuta: amerikkalainen kirjallisuus on ja pysyy minulle vieraana.


The Recognitions
William Gaddis

Outo kaveri tämäkin.

Red Harvest
Dashiell Hammett

Kertokaas minulle te viisaammat, pitäisikö tätä tyyppiä oikeasti lukea.

Revolutionary Road
Richard Yates

Tämäkin on tuntematon.

The Sheltering Sky
Paul Bowles

Outo on.


Slaughterhouse-Five
Kurt Vonnegut

Työkaverini on koettanut innostaa minua Vonnegutin lukijaksi, mutta en ole lukenut muita kuin Kissan kehdon, paitsi että veljeni Vonnegut-innostuksen aikana tulin selailleeksi paria muutakin teosta. Lisäksi olen aivan pienenä ja vaikutuksille alttiissa iässä nähnyt Vonnegutin novelleista sommitellun televisioelokuvan Between Time and Timbuktu - Suomen televisiosta se tuli muistaakseni nimellä Avaruusfantasia - jota Vonnegut itse ei juurikaan arvosta. Sen jälkeen olen yksittäisiä Vonnegutin kirjoja vilkuillessa tai hänen tarinoittensa televisiosovituksia katsellessa saanut aina palan kurkkuun muistaessani alitajuisesti jotain tuosta varhaisessa lapsuudessa nähdystä Vonnegut-sovituksesta.


Snow Crash
Neal Stephenson

En minä ole lukenut Jennifer Valtiovaltaakaan, joten miksi minun pitäisi lukea muitakaan libertaristidystopioita? Eiköhän libertarismin dystooppinen luonne ilmene jo siitäkin, että sen kannattajat ovat järkiään joko tyhmiä mulkkuja tai vain mulkkuja.


The Sot-Weed Factor
John Barth

Mikäs tämä nyt sitten on?

The Sound and the Fury
William Faulkner


Faulkner ei edelleenkään ole alaani.


The Sportswriter
Richard Ford

Uppo-outo kaveri tämäkin.


The Spy Who Came in From the Cold
John le Carre

Vakoiluromaanit ja minä, me emme oikein... Suurin osa niistä on sen luokan itseparodiaa, että parempi vain tyytyä reilusti Ian Flemingiin tai Heeresman iloiseen lahtaussekoiluun Päämääränä Dublin.

The Sun Also Rises
Ernest Hemingway

Olenhan minä Hemingwayta hiukan lueskellut, mutten ole jaksanut innostua. Tätä nimenomaista en kyllä ole lukenut.


Their Eyes Were Watching God
Zora Neale Hurston

Ihan outo.


Things Fall Apart
Chinua Achebe

Achebelta olen hyvin nuorena lukenut inhorealistisen Nigerian kuvauksen Kansan mies. Tämä Things Fall Apart ei sitä vastoin ole tuttu.

To Kill a Mockingbird
Harper Lee

Kuin surmaisi satakielen on ihan pätö romaani, ja siksi olenkin aina ihmetellyt, onko Harper Lee kirjoittanut mitään muuta.

To the Lighthouse
Virginia Woolf

En edelleenkään ole lukenut Virginia Woolfia.

Tropic of Cancer
Henry Miller

Ehkä Henry Miller olisi ollut pätevää luettavaa runkkari-iässä, mutta kyllä minusta tuntuu, että olen jo kasvanut ulos tekotaiteellisesta pornokirjallisuudesta.

Ubik
Philip K. Dick

Kyllähän minä Dickiä olen jonkin verran lukenut, mutta tätä nimenomaista en.

Under the Net
Iris Murdoch

Eipä ole tuttu tämäkään täti kuin nimeltä.

Under the Volcano
Malcolm Lowry

Häh?

Watchmen
Alan Moore & Dave Gibbons

Eiks tää oo jokin sarjisalbumi?

White Noise
Don DeLillo

Kirjailija on nimeltä tuttu, muttei muuten.


White Teeth
Zadie Smith

Sama vika.


Wide Sargasso Sea
Jean Rhys

Outo tämäkin.

Näinhän se menee

FANTASY! - Mystical, magical mayhem! You feel the
urge to write of fantastic worlds that never
were and the beings that might live there. Are
they Lands of Wonder or adventures of Magical
Folly? JRR Tolkien and Tanith Lee are your
guides.


What Kind of Novel Should I Write?
brought to you by Quizilla


Kyllähän minulla olisi oma fantasiaromaani juonta myöten mietittynä. Valitettavasti romaanin roistoille kehittämääni kieltä koskevat muistiinpanot ovat kadonneet.

Suositut ja parhaat artikkelit

Tähän tulee linkkejä suosituimpiin ja parhaisiin artikkeleihini. Lukijat ovat tervetulleita ehdottamaan lempiartikkeleitaan.

Vanhan Plökin parhaat I - Irlannin-seikkailu

Vanhan Plökin parhaat II - Tony, Matti ja heidän kansansa

Vanhan Plökin parhaat III - Zombie Metalin ykkösnimi konsertoi Helsingissä

Vanhan Plökin parhaat IV - Tekeä ja olea

Brittiscifi

Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa - en itse pidä tätä artikkelia parhaimmistoon kuuluvana, mutta Timo näkyy tykänneen.

Markkina-arvopelleilyä - tässä kirjoituksessa on mielestäni niin paljon asiaa, että se ansaitsee tulla nostetuksi vielä kertaalleen näkyville.

Suojattomuuskunta: syvä haava umpeutuu ja tuuhea ruoho kasvaa kansalaissodan hautojen päälle, ja Toivolan Juha ja hänet ampunut valkokaartilainen kohtaavat toisensa veljinä ja ystävinä taivaan ilossa.

Fasistisen pahuuden päivä on tietenkin kansainvälinen naisten päivä. "Liikutuksen vallassa täällä taas luetaan päivän sanaa" (Käymälä-Sven).

Tlön, Uqbar, Orbis Tertius. Ja sit tiätysti myäs toi Otto Dietrich zur Linde.

Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojekti, osa 2. Osa 1 on ansaitusti unohtunut, mutta tätä pidän jo ihan asiallisena yrityksenä mehevän satiirin suuntaan. Esipuheessaan komitea toteaa, että nuorten miesten itsemurhien vähentämispyrkimykset, niin moraalisesti yleviltä kuin ne ajattelemattoman korvissa kuulostaisivatkin, eivät luonnollisestikaan ole realistinen eivätkä mielekäs ajatus nyky-yhteiskunnan eetoksen kannalta. Miesten suurempi taipumus itsemurhaan on ennen kaikkea miellettävä miesten etuoikeutena ja merkkinä patriarkaatin yhä jatkuvasta alistusvallasta naisiin. Tämän takia tasa-arvon nimessä tuleekin pyrkiä nuorten naisten itsemurhafrekvenssin nostamiseen.

Слушайте, слушайте, говорит Финляндия! Mielestäni tämä on paremmasta päästä Suomea eräänlaisena Itä-Eurooppana käsitelleistä teksteistäni.

Se Wanha Wainooja on tietenkin paavi Pena. Itse en pidä tätä hirveän kaksisena, mutta väki tykkäsi, keskusteli ja linkitti.

Ei oikeutta edes puhua on mielestäni parisuhdetematiikkaa käsitelleistä jutuistani parhaita.

Natsin veroinen hirviö ja peto oli tietenkin Andrea Dworkin. Terve menoa. Dyron kommentti: Piti pornosta tai ei, kenenkään nuoren ei tulisi joutua tilanteeseen, jossa häntä opetetaan tuntemaan syyllisyyttä normaaleista seksuaalisista haluistaan, ellei haluissa ole jotain toisia ihmisiä todella vahingoittavaa. Naisten osalta tästä syyllistämisestä on jo päästy aikaa sitten, mutta miesten osalta ei ehkä olla vielä niin pitkällä. Poika, joka oppii tuntemaan syyllisyyttä himoistaan, vammautuu pahan kerran. Siksi rivien välistä kuuluva viesti "Sinun ei totisesti pidä häpeämän sitä, että olet poika ja sinusta tulee mies." todellakin on siunauksellinen viesti. Lukekaa tämä, nuoret pojat, ja tehkää sen jälkeen lujasti syntiä, mutta uskokaa lujemmin Jumalan totuuteen ja oikeuteen.

В Финляндии всегда война - luulisi pölhöisänmaallisuuden jo loppuneen maailmasta, mutta kuten viime itsenäisyyspäivänä näimme, mitä vielä.

Juupas, eipäs, ajopuu eli kannanottoni Sediksen blogin suureen jatkosotakeskusteluun.


Hraemliri - tunnustakaa suosiolla, että tätä lastua ei olisi osannut vuolla tällä tavalla kukaan muu.

Keskellä viikkoa

Luin vasta tänään viime viikonvaihteen Nyt-liitteen. Sitä Mitä ajattelin tänään -palstaa kirjoitti joku kaveri, joka jotain Tulva-nimistä naisliikkeen aatemonistetta lueskeltuaan silitteli feministejä myötäkarvaan, mutta uskaltautui kaiken todennäköisyyden vastaisesti myös arvostelemaan. Tästä hyvästä hänet varmaankin leimataan kauheaksi sovinistiksi, eihän naisliikettä saa arvostella.

Mielenkiintoista oli kuitenkin, että hän kertoi mainitun lehden haastatelleen eriasteisten epäilyttävien huvitusetablissemangien, kuten striptease-kapakkain, omistajia ja painaneen asianomaisten herrojen (veikkaanpa, että ne olivat kaikki herroja) vahingossa ilmoille möläyttämät epähumaanit ja naisia halveksivat mielipiteet ilmoille editoimattomina, antamatta herrojen tarkistaa, mitä heidän sanomisinaan painettiin lehteen.

Tietenkin silloin kun feministit itse tekevät tätä, ohi suun puhuneiden herrahenkilöiden möläytykset paljastavat yhteiskunnasta ja patriarkaatista (lisää tähän tarvittava määrä feminismiuskonnon liturgista termistöä) jotain oleellista ja kätkettyä, eli kyse on tutkivasta journalismista. Mutta silloin kun sama temppu tehdään feministeille ja heidän ohi suun menneet möläytyksensä pannaan koko kansan nähtäviksi televisiodokumenttiin - kuten Evin Rubar teki Ruotsissa - silloinpa alkaa parku ja sämennys, joka kuuluu Pohjanlahden yli. Epäeettistä journalismia! Johdattelevia kysymyksiä! Harhaanjohtavia leikkauksia! Klipp! Grova vinklingar! - tai, siteeratakseni vanhasta Pahkasiasta väyryskielen vahvojen verbien listaa: "kiellän, tuskin, minäkö, maan tapa, en näe mitään väärää, vääristelyä".

Setä antaa nyt tytöille selkeän ohjeen, jota kannattaa noudattaa: Jos tulette vahingossa sanoneeksi, että miehet ovat elukoita ja sikoja ja että miesten ja naisten välillä on maailmanlaajuinen sisällissota, niin kannattaa seistä reilusti niiden sanojen takana, tai tehdä suurta showta sen sanomisesta, avoimesti, röyhkeästi ja kaikkien nähden. Jos tulee sanoneeksi jotain tyhmää, niin kannattaa seistä reilusti sen tyhmyyden takana. Väki on ehkä eri mieltä, mutta vastoin tahtoaankin sen on pakko kunnioittaa teitä. Mutta jos tulette sanoneeksi jotain sen tyylistä vahingossa, yrittäessänne vetää vakavamielistä ja hillittyä roolia kameroiden edessä, niin sen kieltämisestä ja kiistämisestä tulee paljon enemmän hankaluuksia kuin sen röyhkeästä myöntämisestä. Voin vakuuttaa, että tämä on kaikki käytännössä kokeiltu ja että elän itse oppieni mukaan.

Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös niitä suljettujen ovien takana esitettyjä miesvihalauluja om att slita män i stycken. Hoilatkaa niitä ihan rauhassa julkisesti, ja kun niistä syntyy keskustelua, niin ottakaa kaikella muotoa osaa siihen keskusteluun. Mutta jos suljettujen ovien takana ylläpidätte toista ja selvästi brutaalimpaa, illegaalimpaa ja roistomaisempaa kulttuuria kuin julkisesti, ja jos kiertelette ja kaartelette asiaa sekä yritätte sensuurin keinoin tukahduttaa keskustelun sitten kun se salainen kulttuuri väistämättä paljastuu, kuten asiat avoimessa yhteiskunnassa paljastuvat, - silloin ihmisillä on kaikki maailman syy pitää teitä valonarkana, terroristisena ja miesmurhaa suunnittelevana rosmokoplana.

Kun olen tällainen kauhean ilkeä mies, en malta olla vilauttamatta vielä Hitler-korttia.

Taannoin Usenetin puolella joku herrashenkilö oli kovin tohkeissaan siitä, että televisiossa oli haastateltu Hitlerin sihteeriä Traudl Jungea, ja tuntui ihan vakavissaan kuvittelevan, että Jungen sisäpiirin tiedot Hitleristä ihmisenä olisivat jotain vallankumouksellista, jopa siinä määrin, että niillä saataisiin kiistettyä koko holocaustin olemassaolo. Hän jopa ihmetteli, tiesivätkö tutkijat - siis historiantutkijat - Jungesta ollenkaan tai ottivatko he hänet huomioon arvioidessaan natsismin ja toisen maailmansodan lopullista tasetta.


Minullakin on, tosin alle kymmenvuotiaana pikkupoikana, ollut elämässäni sellainen vaihe, jolloin pidin kovasti Natsi-Saksan puolta (kolme vuosikymmentä aiemmin käydyssä sodassa!) ja koetin kiviäkin kääntämällä hakea historiasta sellaisia yksityiskohtia, jotka todistaisivat natsien sittenkin olleen jonkinlaisia hyviksiä. Tämä johtui tietysti siitä, että vaikka olenkin syntynyt vasta 60-luvun jälkipuoliskolla, kuulun perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, jolla ei ole henkilökohtaisia muistikuvia toisesta maailmansodasta, äiti kun oli hyvinkin nykyisissä i'issäni minua synnyttäessään. Toisin sanoen ajatus Natsi-Saksasta meidän liittolaisenamme eli meillä vahvasti, ja koska me olimme määritelmällisesti hyvien puolella, meillä oltiin pohjimmiltaan aika vastahakoisia hyväksymään ajatusta natseista absoluuttisina pahiksina. Minulla oli tuohon aikaan fantasia siitä, millainen maailman pitäisi olla jos se olisi oikeudenmukainen - eli Suomen olisi pitänyt voittaa sota, saksalaisten olla hyviksiä ja Hitlerin pelkkä naurettava keulakuva, ja keskitysleirienkin mielellään jääneen rakentamatta. Tuolloin, seitsemisenvuotiaana, koetin sitten parhaani mukaan elää tässä fantasiassa.

George Orwell on kuvannut tämän syndrooman tarkalleen esseessään Notes on Nationalism, olkoonkin että hän olisi voinut korvata sanan "nationalismi" sanalla "totalitarismi". Katsotaanpa löydänkö asiaan liittyvän sitaatin...Kyllä vain:

The nationalist not only does not disapprove of atrocities committed by his own side, but he has a remarkable capacity for not even hearing about them. For quite six years the English admirers of Hitler contrived not to learn of the existence of Dachau and Buchenwald. And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia. Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles. Many English people have heard almost nothing about the extermination of German and Polish Jews during the present war. Their own antisemitism has caused this vast crime to bounce off their consciousness. In nationalist thought there are facts which are both true and untrue, known and unknown. A known fact may be so unbearable that it is habitually pushed aside and not allowed to enter into logical processes, or on the other hand it may enter into every calculation and yet never be admitted as a fact, even in one's own mind.

Every nationalist is haunted by the belief that the past can be altered. He spends part of his time in a fantasy world in which things happen as they should -- in which, for example, the Spanish Armada was a success or the Russian Revolution was crushed in 1918 -- and he will transfer fragments of this world to the history books whenever possible.

No niin, tällainen natsisympatisoija, jonka mainitsin, elää fantasiassa, jossa natsit oikeasti olivatkin hyviksiä ja Hitler väärinymmärretty suurmies, ja jokaiseen tämän maailman Traudl Jungeen hän tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen: hän toivoo, että siinä olisi se salaisuus, se salattu tieto, joka on jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta, ja jonka paljastuminen muuttaa maailman hänen fantasiansa mukaiseksi.

Missäkö kohdassa tässä on yhteys feministeihin? Odottaa hetkisen, niin setä kertoo.

Kun se Evin Rubarin dokumentti näytettiin, keskusteleminen siitä mm. Man-listalta tuttujen profeministien kanssa oli mahdotonta, koska ainoa, mitä he osasivat sanoa, oli viittaaminen ruotsalaisten feministisilmäätekevien, kuten Gudrun Schymanin, antamiin lausuntoihin, joissa ilman perustelua leimattiin dokumentti yksipuoliseksi ja luovasti leikatuksi. Aivan samalla tavalla kuin nuo natsismin sympatisoijat pakonomaisesti hakivat sitä salattua tiedonmurusta, joka osoittaisi heidän fantasiansa todeksi, feminismiuskontoon höyrähtäneet kurottivat kielensä juurta myöten ulos suusta tavoittelemaan sitä virvoittavan hunajan pisaraa, sitä pyhäksi ja erehtymättömäksi julistetun paavitar Gudrunin autuaaksitekevää sanaa, jonka avulla he saattoivat sitten sulkea aivonsa kaikkinaiselta kriittiseltä ja erittelevältä pohdiskelulta. He olivat kuin harekrishnalaiset, jotka sulkevat korvansa käsin ja toistelevat mantrojaan jotteivät joutuisi vääräuskoisten käännytykselle alttiiksi. Miltei saatoin nähdä heidän taistelevan surkean taikauskonsa reikäisessä pelastusveneessä pysyäkseen, taistelevan epäilysten kuohuvaa merta vastaan.

Keskustelu heidän kanssaan oli mahdotonta. Kuten nuo holocaustinkieltämiseen neuroottisesti pyrkivät natsisympatisoijat, myös feminismiuskovaiset ovat totalitaarisia on/off-ihmisiä: joko uskot holocaustin tapahtuneen (jolloin olet jutkujen ja kommarien ja epäisänmaallisten ainesten aivopesemä demari) tai sitten olet samanlainen neurootikko kuin hekin (jolloin olet "kriittinen" ja "virallisia totuuksia epäilevä toisinajattelija"). Vastaavasti: joko uskot, että Rubarin dokumentissa voisi olla jotain ituakin (jolloin olet patriarkaatin säälittävä sätkynalle ja uusliberaali ja fasisti ja vaikka mikä) tai sitten kiistät sen arvon kokonaan, koska pyhä Gudrun niin sanoo (jolloin olet taaskin "kriittinen" ja "itsenäinen"). Kummassakin tapauksessa nämä uskovaiset eivät suostu keskustelemaan, koska silloin heidän olisi hyväksyttävä asiallisen keskustelun peruspremissi, joka on ensimmäisessä tapauksessa se, että jonkinlainen holocaust on tapahtunut ja että sen yksityiskohdista ja historiallisesta roolista voidaan sitten luotettavien tai merkittävien lähteiden (Traudl Jungen muistelmat mukaan lukien) valossa keskustella; toisessa tapauksessa se, että dokumentti sanoo jotakin merkittävää ruotsalaisesta feminismistä tai feminismistä yleensä, jolloin sitten voidaan luotettavien tai merkittävien lähteiden (ja feministien propagandajulkaisut eivät ole ainoita merkittäviä lähteitä, jos kohta eivät merkityksettömiäkään) valossa keskustella siitä, mitä merkittävää se sanoo.

Natsimieliset kuitenkin uskovat juutalaiseen maailmansalaliittoon, joka yrittää kätkeä "totuuden" "holocaust-petkutuksesta"; ja vastaavasti feministit uskovat patriarkaatti-nimiseen salaliittoon, joka hallitsee maailmaa ja päämäärätietoisesti tehtailee sotapropagandan kaltaisia valhedokumentteja feminismeistä. Molemmat ryhmät uskovat salaliittoon, jonka olemassaoloa on mahdotonta todistaa ryhmän esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomalle henkilölle, ja molemmat ryhmät uskovat, että kaikki heidän oman esoteriikkansa ulkopuolinen kirjoittelu on salaliiton turmelemaa ja epäpuhdasta, eikä siihen siksi voida luottaa. Molemmat ryhmät uskovat myös käyvänsä sotaa näkymätöntä - siis ryhmään kuulumattomille ja sen esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomille näkymätöntä - vihollista vastaan. Niinpä molempien ryhmien kuva todellisuudesta ja ympäröivästä maailmasta on radikaalisti erilainen kuin ryhmien ulkopuolella elävien ihmisten, jotka eivät koe sellaista sotaa olevan käynnissä, eikä heidän todellisuuskuvaansa voida vaikuttaa rationaalisen väittelyn keinoin.

Tulisikohan tästä meemi?

Lukijatutkimuksesta voisi tulla hyvä meemi Blogistaniin yleisemminkin. Notatki ei suorastaan ole lukijaystävällinen tai yleisöä kosiskeleva blogi, mutta aina minäkin voin esittää pari kysymystä lukijoille:

1) Kuinka kauan olet lukenut Plökiä/Notatkia?
2) Miksi aloit lukea sitä?
3) Miksi luet sitä yhä?
4) Mikä siinä on parasta?
5) Mikä siinä on huonointa?
6) Oletko koukussa siihen? Miksi?
7) Ovatko jutut yleensä liian pitkiä, sopivan pitkiä vai liian lyhyitä?
8) Mitä aiheita käsitteleviä juttuja luet mieluiten?
9) Mitä aiheita käsittelevät jutut kiinnostavat vähiten?
10) Päivitetäänkö sitä kyllin usein?
11) Mitä haluaisit vastedes lukea Plökistä/Notatkista?

Aika lailla juosten kusaistu galluppihan tämä on, mutta jos joku ottaa sen meemikseen, hän varmaankin myös parantelee sitä.

Lukupäiväkirjasta

Sain nyt sen Max Hastingsin kirjan toisen maailmansodan loppuvaiheista luettua, ja siitä sitten intouduin lukemaan toista samaan aihepiiriin kuuluvaa kirjaa, Niclas Sennertegin Historiska Media -pokkaria Stalins hämnd - Röda armén i Tyskland. Aiheena ovat tietysti venäläisten joukkojen julmuudet Saksan valtauksen aikana. Tunnetusti venäläiset joukot raiskasivat ja murhasivat myös lapsia saapuessaan Itä-Preussiin; tästähän on olemassa useita toisistaan riippumattomia todisteita Hans von Lehndorffin itäpreussilaisesta päiväkirjasta (se on julkaistu suomeksi nimellä Lopun jälkeen) Lev Kopelevin teokseen Хранить вечно (jonka ensin luin saksaksi 1980-luvun puolella kaksikymppisenä nuorukaisena, ehkä jopa nuorempana, nimellä Aufbewahren für alle Zeit). Oletan kuitenkin, että ainakin yksi tämän blogin suhteellisen vakioista lukijoista katsoo asiakseen pahentua siitä, että minä kehtaankin kolporteerata tällaista rasistista ryssänvihapropagandaa. Suurin osa Sennertegin kirjasta on tietysti melko tuttua tavaraa, eikä vähiten siksi, että olen lukenut merkittävän osan lähdeteoksista - ainakin Kopelevin kirjan sekä Marion Dönhoffin muistelmat - mutta onhan se hyvä, että kaikki aiheeseen liittyvä on nyt koottu kompaktisti yksiin kansiin kaikkien isänmaallisten kelpo suomalaisten lukemalla kielellä eli ruotsiksi.

Suomeksi kirjaa on turha odottaa. Ehkä suomalaiset, siis ne jotka eivät lue vieraita kieliä (lukuun ottamatta kökköenglantia, jolla tarjotun roskan ja desinformaation tulva hukuttaa vakavastiotettavat teokset sekaansa), eivät oikeasti ole kiinnostuneita toisesta maailmansodasta. Tämä on tietysti hyvin provosoiva heitto, ottaen huomioon, että maaninen sotainnostus on talvisodan alkamisjuhlinnasta saakka ollut varsinkin nuorten suomalaisten mieliharrastuksia. Kuitenkin se rajoittuu enimmäkseen Suomen omaan sotaan ja sen yhä jatkuvaan väärinkäyttöön poliittisena lyömäaseena. Oikeistolaisemmin tai pölhönationalistisemmin suuntautuneet kansalaisemme pänttäävät esoteerista tietoa joukko-osastoista ja arvomerkeistä samalla tavalla kuin Tom Sawyerin luokkatoverit raamatunlauseita, jonkinlaisen metafyysisen pelastuksen toivossa, tai ainakin kokeakseen olevansa edes jonkin asian suhteen "asiantuntevampia" kuin kaikenlaiset heitä itseään valitettavasti koulufiksummat ja älykkäämmät sivarit. Toisaalta taas vasemmistolaisen väen keskuudessa täysin neuvostotyyppiset propagandakertomukset elävät omaa elämäänsä. Itse asiassa minua, joka idealistisena nuorena vasemmistolaisena (minun nuoruudessani ei ollut paljoakaan idealistisia nuoria vasemmistolaisia, joten sain keksiä oman "vasemmistolaisuuteni" aika rauhassa ja omatoimisesti ilman kaikenlaisten gurujen tai politrukkien sekaantumista asiaan) kehittelin ajatusta postgulagiaanisesta vasemmistolaisuudesta, kenties jopa postgulagiaanisesta - Gulagin olemassaolon auliisti myöntäneestä ja siitä johtopäätöksensä tehneestä - kommunismista (silloinhan en vielä tiennyt, mitä kommunismi tarkoittaa, mutta olin alkanut antaa periksi kaikille niille, jotka haukkuivat minua Varkaudessa "kommariksi" omatekoisen sotkuisen vasemmistoliberaalianarkismini vuoksi), - minua siis nykyisessä nuoressa vasemmistossa ärsyttää äärimmäisen paljon se, miten vähän se tietää ja miten vähän sitä kiinnostaa tietää Neuvostoliiton pahuudesta. Luonnollisestikaan nykyiset nuoret vasemmistolaiset eivät missään mielessä ole vastuussa Gulagista, mutta voisivat he sentään suhtautua nykyiseen Venäjään jotenkin muuten kuin sillä ärsyttävällä kinuskisentimentaalisuudella, jolla aikoinaan kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon. Venäjää koskevien ennakkoluulojen hälventäminen, sikäli kuin ne nyt ennakkoluuloja ovat, on meidän ammatti-ihmisten tehtävä, ei minkään vasemmistolaisten.

Oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla inttäjillä on yksi yhteinen piirre, se, että kumpaakaan ei elähdytä aito ja vilpitön järkytys sodanaikaisten kärsimysten johdosta. Oikeistolais-isänmaallinen väki parkuu ja nyyhkii suomalaisten kärsimyksien johdosta ja pahimmassa tapauksessa vaatii itsekkäästi ja mielettömästi Karjalaa takaisin, koska Suomen kärsimä vääryys on muka niin kauhean paljon pahempi ja epiksempi vääryys kuin kaikkien muiden kansojen toisessa maailmansodassa kärsimät vääryydet. Vasemmistolaiset taas ovat lukeneet vintille unohtuneesta APN:n propagandavihkosesta jotain neuvostokansan kärsimyksistä, joista he sitten selittävät räkä rinnuksilla. Viime kädessä kummallekin osapuolelle niin suomalaiset kuin venäläisetkin vainajat ovat vain tykinruokaa verbaalisesti yhä uudelleen käytävässä vuoden 1918 sodassa. Eikä heitä oikeasti kiinnosta pohtia sodan kokonaiskuvaa, varsinkaan Itä-Euroopassa kahden tulen - Hitlerin ja Stalinin - väliin jääneiden maiden ja väestöryhmien kannalta.

Siksi Sennertegin kirjaa ei käännetä suomeksi, ei liioin Kopelevia eikä Dönhoffia. Kas, historiahan on oikeasti useimpien mielestä pötyä ja varsinkin niiden, jotka suurieleisesti retorisoiden väittävät oppineensa jotain historiasta (toisin kuin nuo toiset, nuo sivarikommarit/reserviupseerinatsit, yliviivaa väärä vaihtoehto). Maailma on mustavalkoinen, sun on oltava puolesta tai vastaan, sä oot joko tai, onko siinä jotain hauskaa vai? - lauloi punk-yhtye nimeltä Tinneri aikoinaan. Ihmiset haluavat hyviksiä, uljaita sotureita, joiden puolella olla, ja pahiksia, vihollisia, joita vihata. Toisen maailmansodan moraali, hyvikset ja pahikset olivat kuitenkin Itä-Euroopassa liian monitulkintaisia. Kukaan ei halua samastua ahdistuneeseen siviiliin, joka henkensä pitimiksi välttelee erilaisia aseistettuja rosvojoukkoja luottamatta sataprosenttisesti yhteenkään niistä. Sen takia suurin osa täkäläisistä, poliittisista etumerkeistä riippumatta, ei ymmärrä toista maailmansotaa eikä sen luonnetta nyt eikä vastakaan - ainoastaan oman provinssisotansa, joka pohjimmiltaan oli aika yksinkertainen ja mustavalkoinen Keski- ja Itä-Euroopan sekasortoon verrattuna.

Vielä Kunderasta

Syy, miksi suhtaudun Kunderan Olemisen sietämättömään keveyteen epäluuloisesti, on siinä, että pidän sitä melko tyypillisenä puolivillaisena "modernistisena" "kokeiluna" (oikeastaan tarvittaisiin vielä yhdet lainausmerkit: ""modernistisena" "kokeiluna""), jollaisilla heikkolahjaiset kirjailijatyrkyt yrittävät hämärtää näkyvistä kyvyttömyytensä kertoa kunnon tarinoita. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan kirjallisuudessa kunnon tarinoita, sillä kirjallisten harrastusteni myötä olen oppinut, että kunnon tarinoiden keksiminen ja sujuva kertominen on ihan todella vaikea ja sekä lahjakkuutta että harjoittelua edellyttävä taito. Kunderalaiset modernistiset lörpötykset ovat pohjimmiltaan vain huomionkipeän keskinkertaisuuden yrityksiä tulla kirjailijaksi joutumatta kertomaan tarinoita ja keksimään pätevää dialogia.

Lukekaa mieluummin vaikka Walter Scottia tai Jack Londonia. Tai Kalle Päätaloa.