Korruption sukupuoli

Viimeisin uutinen Ruotsista: Tiina Rosenberg on plagioinut suuren osan akateemisista meriiteistään - sisällyttänyt kirjoituksiinsa suoria pitkiä lainauksia osana leipätekstiä merkitsemättä niitä lainauksiksi. Gudrun Schyman parkuu, että tällainen on merkki naisvihasta, kun yhä feministipuolueen aktiivien kimppuun käydään milloin akateemisten meriittien, milloin sairaslomien väärinkäytön nojalla. Juu, onhan se kamalaa kun hänkin joutui vastuuseen omista veronkierroistaan. Silti näkyy jonkinlainen poliittinen uskottavuus säilyneen ainakin kohderyhmän keskuudessa.

Kun mies syyllistyy siihen, se on rikos tai ainakin epäeettistä toimintaa ja merkki korruptoituneisuudesta. Kun nainen syyllistyy siihen, se on annettava vaieten anteeksi, koska muu olisi naisvihaa ja antifeminismiä.

Öyhöttäjät öylöiset

Though I have locked my gate on them,
I pity all the young,
I know what devil's trade they learn
From those they live among,
Their drink, their pitch-and-toss by day,
Their robbery by night;
The wisdom of the people's gone,
How can the young go straight?

- William Butler Yeats, Three Songs to the One Burden


Öylön annoin periksi kiusaukselle syödä töiden jälkeen pikaruokapaikassa, mikä oli kyllä vihoviimeistä - pitäisi lopultakin ruveta syömään kiinalaisten asiallista ja maukasta kotiruokaa halvalla, niin ei tulisi iltanälkä. Istuskellessani McHeraldsin (purilaispaikan nimi muutettu) tiloissa kauppakeskuksessa, kohdassa, joka jossain määrin toimii läpikulkupaikkana, jouduin öyhöttäjälauman piirittämäksi. Öyhöttäjät olivat noin seitsemäntoistavuotiaita nuoria, jotka olivat pukeutuneet prameilevan provokatorisesti - muutakaan tapaa luonnehtia sitä en keksi - ja suurin osa heistä kuului maahamme Punjabista jo satoja vuosia sitten saapuneeseen etniseen vähemmistöön. Tosin joukossa oli myös muita pienempi, nahkarotsiin sonnustautunut blondi, jonka oletan kuuluneen samaan sukupuoliyhtymään jonkun jengin pojan kanssa.

Porukka parveili aikansa ympärilläni ilmeisenä tarkoituksenaan haastaa riitaa, yksi koetti napata mukaansa kakkupalani, jollaisen olin ostanut kahvin kanssa, toinen huomautteli rintataskussani olevasta kynärivistä. Olo oli melkoisen epämukava - äskettäinhän jokin jengi tappoi Helsingissä minun ikäiseni miehen provosoituaan tämän sanaharkkaan kanssaan. Tiedä vaikka tätä sakkia olisi ärsyttänyt se, että luin kirjaa, tosin vain englanninkielistä pokkaria (Philip Rothin erinomaista romaania The Plot against America, joka on nyt saatavana taskukoossa, aion antaa omani Marialle kun saan sen kunnolla luetuksi) - ehkä lukeminen hampurilaisbaarissa lasketaan Öyhölänmaassa jonkinlaiseksi etikettivirheeksi. Kyllähän tuollaisessa tilanteessa tulee helposti ns. äitiä ikävä, mutta aikansa paikalla parveiltuaan jengi loittoni matkoihinsa.

Joku pesunkestävä rasisti alkaa tässä kohtaa mutista jotakin siitä, kuinka romanien, somalien sun muiden arabien "kulttuuri" johtaa heidät rikolliseen ja vaaralliseen jengikäyttäytymiseen. Minä en muotoilisi asiaa läheskään tuolla tavalla. Kun minä olin nuori, näitä samoja lössejä oli aivan yhtä paljon, vaikka etnisesti erilaista väkeä ei riittänyt edes neekerinpusujen mainoksiin, saati sitten omiksi huligaanisakeikseen. Ja kyllä ne jengit silloinkin syyllistyivät järjettömiin väkivallantekoihin, jopa murhiin. Toisin sanoen tällaisten retku- ja hengailijapoppoiden touhut ovat mitä suurimmassa määrin suomalaista kulttuuria.

Nuoret eivät koskaan ole erityisen innovatiivisia ja luovia. Jos joku väittää nuoria ennakkoluulottomiksi, hän on vaarallinen paskapuheen tartunnanlähde, joka pitää sulkea kuristushuoneeseen. (Selitys: Pienenä, kun kuulin puhuttavan kuritushuonerangaistuksista, luulin, että sana oli kuristus- eikä kuritushuone, ja oletin, että kuristushuone on paikka, jossa vankeja päivästä toiseen kuristetaan henkihieveriin kerran toisensa jälkeen oleellisena osana rangaistusta.) Todellisuudessa nuoret ovat yleisesti ottaen hölmöjä, konformistisia ja ohjailtavissa esim. mainoksilla. Eriasteiset mutiaiskansallisuudet eivät tässä suhteessa mitenkään eroa syntyperäisistä suomalaisista. Kun niiden edustajat tulevat ihmisen ikäkausista siihen kiistattomasti aivottomimpaan ja vastenmielisimpään, jota myös puberteetiksi karahteerataan (puberteetin olemuksen kiteyttivät kiistattomasti sarjakuvapiirtäjät Ave ja Ave Koskela seuraavaan repliikkipariin: Päivää, tohtori. Kun tällä meidän pojalla olisi tämä puberteetti... - Puberteetti!?! KAUHEAA!!! Aloitamme hoitotoimenpiteet välittömästi!), he pyrkivät toki parhaansa mukaan sosiaalistumaan suomalaisiksi jäljittelemällä sitä teini-ikäisten ihmisten käyttäytymismallia, joka Suomen oloissa on käytännössä menestyksekkäin, arvostetuin ja helpoimmin jäljiteltävissä. Se on tietenkin väkivaltaisen katuöyhöttäjän malli.

Maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kulttuurista ja sen aiheuttamista ongelmista kitiseminen menee sikäli maalin ohi, että jengiytyvien nuorten somalien, romanien ym. väkivaltainen, provosoiva ja rehentelevä käytös on ja voi olla ainoastaan meidän oman kulttuurimme karrikoitu peilikuva. Asianomaisten nuorten oma perhekulttuuri on tunnetusti varsin patriarkaalinen ja kurinalainen. Se, mitä he tekevät rellestäessään kadulla, on heidän yrityksensä jäljitellä sitä, mitä suomalaiset heidän mielestään näyttävät tekevän kadulla. Hehän nimenomaan pyrkivät parhaansa mukaan vapautumaan omasta kulttuuristaan suomalaisiksi. Mutta ainoa suomalaisuuden malli on Öyhönmäen alaluokan humalainen öykkäröinti, arvaamattomuus ja väkivaltaisuus.

Tästä tulin taas tänään tietoiseksi palatessani kotiin työväenopiston iirin jälkeen (väki tuntuu putoilevan kärryiltä, ensi viikolla on keskityttävä kertaamaan jo opittua). Vaikka oli torstai-ilta, kaduilla vallitsi jo kahdeksan aikaan raittiusmiehen hermoille kovasti käyvä kännimölinä ja öyhötys. Ohi kulki nuorten reipasliikkeisten ihmisten seurueita, jotka olivat pahoinpidelleet niin naamansa kuin tukkansa intiaanien sotamaalausta muistuttavaan kuntoon värjättyine kampauksineen ja lävistyksineen.Kaikkein eniten minua kuitenkin hermostutti ns. keskiluokkaisten ihmisten väkivaltainen nauru. Siis väkivaltainen. Humalaiset ihmiset nauraa hörisemässä epämiellyttävän katkeralla äänellä, ikään kuin koko ajan valmiina ylittämään ilonpidon ja väkivaltaisen reuhaamisen rajan, joka on liuennut kokonaan vahvana liuottimena tunnettuun etanoliin.

Renée Frangeur ja ROKS

Widding Hedinin lisäksi myös Renée Frangeur ("ROKSissa vallitsee biologistinen näkemys: miehet ovat mieheyttään pahoja ja epäluotettavia, naiset naiseuttaan hyviä ja uskottavia") on jälkeen päin tarkentanut kantojaan. Frangeur, joka sanoo olevansa periaatteessa turvataloaktivisti (jourkvinna), mutta nykyään vain passiivinen, tekee Könskrigetissä varsin järkevän ja tasapainoisen vaikutelman, ja myös tässä artikkelissa puhuu lohduttava järjen ääni. Heti alkuvaiheessa hän toteaa olevan mahdollista samanaikaisesti myöntää kaksi asiaa: yhtäältä se, että ensimmäisen osan näkökulma on aika yksipuolinen, mutta toisaalta se, että kokonaisuutena ohjelmat kritisoivat ROKSin johtoa oikeista syistä ja aiheellisesti. ROKSin arvostelu ei tarkoita automaattisesti antifeminismiä eikä naisiin kohdistuvan väkivallan väheksyntää, julistaa Frangeur huutomerkillä, ja kahdella huutomerkillä hän lisää, että nyt alkava feminismin sisäinen välienselvittely on suorastaan välttämätön, jotta humanistinen feminismi olisi mahdollinen.

Frangeur selvittää lukijoille könsmaktsordningin, sukupuolittuneen valtajärjestyksen, käsitteen: se tarkoittaa, että niin Ruotsissa kuin jonkin Afganistaninkin kaltaisessa maassa vallitsee yhteiskuntarakenteisiin ikuistunut valtajärjestys, jossa miehet yleisesti ottaen ovat naisia ylempänä ja jossa he ylläpitävät ylivaltaansa tekemällä naisille seksuaalisluonteista väkivaltaa. Frangeur toteaa, että ajatuksessa ei hänenkään mielestään ole vikaa, mutta että se on liian korkealla, abstraktilla tasolla, jotta siitä oikeasti olisi mitään hyötyä käytännön naistyössä tai nyky-Ruotsin miesten ja naisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden analysoinnissa, varsinkin kun otetaan huomioon, miten paljon ne ovat 1900-luvulla muuttuneet.

Kriittisen lukijan täytyy tietysti tässä kohtaa kysyä, mihin mokomaa korkean abstraktiotason ajatusta ylipäätään tarvitaan, ja miksi Frangeur vaivautuu erikseen korostamaan, ettei hän halua kyseenalaistaa sitä, kun hän kuitenkin kiistää sen käytännön merkityksen. Ehkä kyseessä on vain rituaalinen nyökkäys kaikelle sille, mitä ei kerta kaikkiaan saa kyseenalaistaa, jollei halua joutua täysin marginaaliin. Mieleen tulevat ne itäeurooppalaiset toisinajattelijat, jotka kuvittelivat, että oman toisinajattelun esittäminen "jonkinlaisena marxismina" tai "jonkinlaisena sosialismina" legitimoisi sen vallanpitäjien silmissä, jolloin he saisivat esittää kritiikkinsä järjestelmän sisällä pysyen eikä heitä suoraa huutoa leimattaisi kapitalismin lakeijoiksi ja järjestelmän vastustajiksi. Kuten tiedämme, luulo oli väärä: erilaisia "trotskilaisia" ja "titolaisia" pidettiin vielä paljon vaarallisempina soluttautujina kuin rehellisiä porvari-imperialistin kätyreitä.

Frangeuria, kuten minuakin, järkyttää se, että Ireen von Wachenfeldt kieltää mitään edistystä tapahtuneenkaan koko järjestönsä toiminnan aikana, kun itse asiassa juuri ROKS on onnistunut ajamaan läpi useita haluamiaan lakeja. Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi toki muuttaa "sukupuolittuneen vallan järjestystä" edes hiukan. Eikö mikään ole muuttunut, kun sata vuotta sitten naimisissa oleva nainen oli holhouksenalainen olento vailla äänioikeutta, kysyy Frangeur ja viittaa myös siihen, että Ruotsissa asiat eivät sentään ole feministiliikkeen käsitysten ja vaatimusten kannalta niin huonosti kuin jossain Hollannissa, jossa prostituutio on laillista, tai Saksassa, jossa Hausfrau-instituutio on edelleen voimissaan.

Frangeur pitää myös feminismin vastaisina ja vahingollisina sellaisia biologistisia väitteitä, jotka leimaavat kaikki miehet elukoiksi, potentiaalisiksi väkivallantekijöiksi ja synnynnäisiksi raiskaajiksi. Frangeuria ei myöskään miellytä se, että Eva Lundgren Slagen dam -tutkimuksessaan esittää kyynärpäällä tönäisyn ja ruman naaman näyttämisen osana samaa väkivallan jatkumoa kuin pyssyllä uhkaamisen ja kuristamisen, koska venyttämällä "väkivallan" käsitettä tolkuttomiin Lundgren saa miesten väkivaltaisuustilastot nostettua absurdiuteen asti. Aivan samalla logiikalla voisi esittää nalkuttamisen osana "väkivallan jatkumoa" ja sen nojalla sitten selittää 99% naisista harjoittavan väkivaltaa miestään kohtaan.

Frangeur pitää ROKSia tyypillisenä fundamentalistijärjestönä. Tiedotusvälineillä ei tavallisesti ole pääsyä järjestön kokoontumisiin - Evin Rubar onnistui tosiaankin poikkeuksellisesti soluttautumaan sinne - ja dokumentissa esiteltyjen Mikael Ryingin ja Margareta Hydénin tutkimus on liikkeen piirissä tabu, koska se ei vahvista ROKSin ideologisia käsityksiä miesten väistämättömästä pahuudesta. Eva Lundgren vie järjestöä kuin pässiä liekanarussa, ja järjestön lehdessä toisinajattelevat mielipiteet haukutaan armotta lyttyyn. Ja tietysti Rubarin ohjelmien jälkeen ROKSin johto väittää, että dokumentti oli yksipuolinen ja provosoivasti leikelty sekä sisällöltään täysin virheellinen. Tällaista valehtelua ja itsekritiikittömyyttä ei Frangeurinkaan mielestä voida puolustella viittaamalla "vallan sukupuolittuneisuuteen". Epärehellisyyttä ei saa anteeksi silläkään, että monet ROKSin jäsenet ovat itse olleet miesten väkivallan uhreja, katsoo Frangeur ja lopettaa artikkelinsa toteamukseen, että naisten turvatalojen työn on jatkuttava ja sitä on tuettava, mutta että järjestön johto on vaihdettava.

Studia Celtica Helsingiensia

Studia Celtica Helsingiensia tuli sitten painosta. Järkyttävää kyllä minun vertailuni Kalle Päätalosta ja Séamus Ó Griannasta näkyy olevan ainoa suomenkielinen artikkeli, joka kokoelmaan sisältyy - tietysti kirja-arvosteluja lukuun ottamatta. Eikä minunkaan juttuni ole kovin hyvää suomea. Siellä täällä on aivan kauheaa jaarittelua ja vatkutusta, jonka kai on tarkoitus kätkeä asian puute. Juttu näyttää kaikkine lähdeviitteineen huomattavasti tuhdimmalta kuin onkaan. Mutta kai maar sen nyt jaksaa lukea. Yksi selvä virhe siihen on jäänyt: englantilaismielinen mies, joka Séamus Ó Griannan romaanissa Tairngreacht Mhiseoige - se muuten pitäisikin lukea uudestaan - vokottelee kansallismielistä irlantilaistyttöä, ei tosiaankaan ole nuori mies, vaan jo keski-ikäinen asianajaja. Muistin hänet ainakin suhteellisen nuorena miehenä, koska tiesin hänen iskeskelleen sitä pimua.

Päätalon pilkkaaminen on jo niin vanha vitsi, etten halua enää kuulla sitä. Kuten sanottu, päätin ottaa hänet kohteekseni siksi, että jos hän olisi iirinkielinen kirjailija, häntä varmasti arvostettaisiin. Luin artikkelia varten kaksi hänen romaaniaan, jotka kuvasivat ennen muuta murrosikää ja aikuistumista, teacht in inmhe fir, kuten iiriksi sanottaisiin. Sen lisäksi kävin läpi kaiken löytämäni sekundäärikirjallisuuden, jossa Päätalo edes yritettiin ottaa vakavasti. Sitä ei ollut paljoakaan. Näin jälkeenpäin olen kyllä jäänyt uteliaaksi sen suhteen, mikä se "sonnien yö" oli, jonka yhteydessä Kalle pääsi seksuaalisesta viattomuudestaan ja jota hän myöhemmin kovasti häpeili. Nimityksen ja asiaan liittyvän kiertelyn, kaartelun ja nolostelun perusteella voisi äkkinäistä harkitsevaisempikin luulla, että kyseessä olivat joko homoseksuaaliset orgiat tai lehmiinsekaantujaiset.

Artikkelini loppujohtopäätös on masentavampi kuin itse haluaisin: Séamus Ó Grianna näyttäytyy käsiin murenevan kielen esitaistelijana ja hänen kootut teoksensa lähinnä jonkinmoisena testamenttina, Päätalo taas on mahdollisista puutteistaankin huolimatta osa elävän kulttuurikielen elävää kehityskaarta. Séamus Ó Grianna pitäytyy koko ikänsä samoissa kerronnallisissa keinoissa ja teemoissa, Päätalo taas kehittyy päähenkilönsä mukana ja osallistuu isänmaan kohtalonhetkiin, jos kohta ei koekaan jonkin talvisodan kaltaisia maailmanhistoriallisia trivialiteetteja läheskään niin syvästi kuin esim. omat seksuaaliset valloituksensa. (Päätalolla muuten on kielessään omintakeisia siitineloon viittaavia ilmauksia: yksi mieleen jäänyt sanonta oli lihani laukesi, joka mitä ilmeisimmin tarkoittaa siemensyöksyä. Toivoisi noiden leviävän laajempaan käyttöön, kuten Päätalon kielellisten erikoisuuksien yleensäkin.)

Lena Widding Hedin ja ROKS

Lena Widding Hediniä, joka osallistui asiantuntijan - ROKSin vaientaman asiantuntijan - ominaisuudessa Evin Rubarin dokumenttiin, on Malmön korkeakoulun lehdessä haastateltu jo kesäkuussa, kun ohjelman herättämä kohu oli hurjimmillaan. Hedin on sosiologi ja kansanterveystieteilijä Malmön korkeakoulun kansanterveysosastolla, ja hän on tutkinut pitkään ja hartaasti sukupuolisidonnaisen väkivallan kysymyksiä - mutta koska hän ei ole feministinen, tai oikealla ja ROKSin hyväksymällä tavalla, feministinen, hänen tutkimuksensa on vaiettu kuoliaaksi.

Evin Rubar keksi haastatella Hediniä luettuaan ilmeisesti vuonna 2003 tämän Expresseniin kirjoittaman jutun, jonka otsikko oli Valtion rahoittama naisten ja lasten pahoinpitelyjen tutkimus on hyökkäys demokratiaa ja tieteellistä väittelyä vastaan. Artikkelissa Hedin arvosteli ankarasti Ruotsin Rikskvinnocentrumin johtajan, professori Gun Heimerin, sekä vanhan tuttumme Eva "Miehet ovat kannibaaliraiskaajalapsenmurhaajia" Lundgrenin tutkimuksia.

Hedin toteaa, että Rikskvinnocentrum ja Eva Lundgren harjoittavat lähinnä stalinistis-fundamentalistista tutkimusta. Hänen artikkelinsa vaiettiin kuoliaaksi feministipiireissä, nämä kun käyttävät toisia menetelmiä: kiusantekoa ja seurasta ulos sulkemista. Hedin on 1993 ollut jopa osallisena oikeusjutussa, jonka toinen osapuoli oli ROKS. Juttu päättyi Hedinin voittoon, ja ROKS joutui maksamaan hänelle vahingonkorvauksia.

Hedinin mielipide dokumentista Könskriget on erittelevä. Toisaalta hän pitää sinänsä hyvänä ja tärkeänä asiana, että ohjelma on tehty. Kritiikkiä Evin Rubar saa lähinnä aiheen rajaamisesta: Hedinin mielestä lähisuhdeväkivalta - ja oletettavasti myös ROKSin ja Lundgrenin yksinvaltiaan asema lähisuhdeväkivaltatutkimuksen paradigmat määräävänä tahona Ruotsin tiede-elämässä - olisivat ansainneet enemmän huomiota. Dokumentti keskittyi liikaa Lundgrenin henkilöön, katsoo Hedin.

Hedinin mielestä Rubar painottaa myös liikaa ROKSin asemaa poliittisena painostusryhmänä. Rikskvinnocentrumin rooli tieteellisen tutkimuksen yhdensuuntaistajana sitä vastoin ei tule dokumentissa näkyviin, ei liioin Gun Heimerin keskeinen asema pahamaineisen Slagen dam -propagandatutkimuksen laadinnassa. Hedin valittaa dokumentin pätkittäisyyttä ja olisi toivonut enemmän huomiota sille, että Eva Lundgrenin professuuri laadittiin Lundgrenille mittatilaustyönä ROKSin vaatimuksesta - oletettavasti Margaretha Winbergin, ROKSin kauko-ohjaaman entisen tasa-arvoministerin, välityksellä. (Kyseinen Winberg on sittemmin tullut kuuluisaksi väittämällä brasilialaisille tiedotusvälineille, että naisiin kohdistuva väkivalta ja naisten alistaminen on Ruotsissa merkittävämpi ongelma kuin latinomaissa.)

Hedin toteaa myös, että patriarkaatti tai ei, myös luokkaperspektiivi tulisi ottaa huomioon. Tämä tarkoittaa selväsanaisesti sitä - ja sen sanoo Hedinkin - että ylemmän keskiluokan radikaalifeministien ideologinen puuhastelu ei auta yhtäkään oikeasti pahoinpideltyä ja kärsivää naista.

Lähde

"Analyyttisempi ote"

Blogistanin päivystävät feministiset totalitaristit Kähönen ja Jolpero (nimet muutettu) yrittelevät sovitella suuhunsa niitä kädet verissä kiinni otetun rikollisen tavanomaisia hätäisiä puolusteluja, jotta heitä ei vain liitettäisi Rubarin dokumentissa esitettyihin "äärifeministeihin". (Birdy on viisasta kyllä painunut maan alle odottamaan, että myrsky menee ohi. Ilmeisesti hän katsoo ohjelman kommentoimisen olevan arvonsa alapuolella. Tai sitten hän ihan oikeasti aikoo ottaa siitä jotain opikseenkin. Aina voi toivoa.) Luonnollisesti Kähönen kutsuu ihmisryöstöihin syyllistyneitä Bellas vänner -yhdistyksen aktiiveja "panuhöglundeiksi" ilmeisesti vihjaten, että minä olisin ideologisen kiihkoni yllyttämänä syyllistynyt vastaavan tasoisiin rikoksiin. Voisin vaivautua pitämään tuota kunnianloukkauksena, ellen Analyytikko-blogin fasistoidin ATM-vastaisen propagandan, Naamioiden takana -blogissa esitettyjen pedofiilisyytösten ja Birdyn jatkuvien vääristelyjen jälkeen tietäisi, että feministeillä ei ole sen enempää omaa kunniaa kuin käsitystä muidenkaan kunniasta, ainakaan silloin kun aate elähdyttää heitä. Joku viisas sanoi, että pahaa ei koskaan tehdä niin hyvällä omallatunnolla kuin silloin, kun sitä tehdään uskonnollisesta vakaumuksesta; ja tämän maailman kähösille ja jolperoille feminismi on käytännössä uskonto. Tiedän, että vertaus on aika lattea, mutta en jaksa sitä tässä elaboroida, sillä harhaudun sivupoluille muutenkin. Alan asiantuntija väittänee sitten vastaan kommenttipuolella, tai tarjoaa selkeän kriteeristön.

Kähönen ja Jolpero pitivät dokumenttia huonona, koska se ei ollut riittävän "analyyttinen", ts. ei tarjonnut katsojalle ajatuksellisia välineitä, joilla tämä olisi voinut rauhoitella itseään uskomaan, että meikäläiset feministit, tai feministien enemmistö, ei ole tuollaisia. Kumma kyllä Kähönen ja Jolpero eivät itse yritä analysoida dokumenttia tämä mielessä, vaan torjuvat sen selkäytimellään julistaen sen varsin epäanalyyttisesti ja selkäytimellä roskaksi, tarkoitushakuisuudeksi ja hyökkäykseksi feminismiä vastaan.

Jolpero ihmettelee, miksi dokumentti ylipäätään on ostettu Suomeen esitettäväksi, ja pitää sitä heikkolaatuisena ja yksipuolisena. No, minäpä kerron. Dokumentti on herättänyt Ruotsissa laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Dokumentin tekijä, Evin Rubar, on nuori kaunis nainen ja kurdisukua. Kuten olen moneen otteeseen marmattanut, tiedotusvälineet ja kulttuurielämä ovat ylipäätään suhteettoman kiinnostuneita siitä, mitä mieltä kiihottavan tummaihoiset nuoret maahanmuuttajanaiset ovat yhteiskunnan menosta. On ehkä jonkun mielestä, ja ehkä jopa minun mielestäni, valitettavaa, että Rubar saa ns. mamupimulisää, mutta se on tosiasia, jota ei minun näppikseltäni korjata, ja se tulee rekisteröidä. Evin Rubar on lisäksi palkittu "Vuoden uudistajana" tästä dokumentistaan, ja palkintoja hänelle toi myös edellinen dokumentti I skolans våld ("Koulun vallassa"), joka käsitteli islamilaisia yksityiskouluja ja niiden piirissä ilmenneitä, islamilla perusteltuja väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.

Toisin sanoen Kari Mokolla oli varsin selkeät objektiiviset kriteerit pitää Könskrigetiä hankkimisen arvoisena ohjelmana. Tekijä oli useaan otteeseen palkittu ja merkittäväksi dokumentintekijäksi tiedetty henkilö, jolla oli ulkonäön ja sukupuolen vuoksi myös fotogeenistä potentiaalia - toisin sanoen varattiin optio Evin Rubarin itsensä haastattelemista varten - ja ohjelma oli herättänyt Ruotsissa laajaa ja kiihkeääkin yhteiskunnallista keskustelua. Näissä oloissa on asiallisempaa kysyä, miksi Mokko ei olisi hankkinut ohjelmaa.

Tietysti voi olla, että Jolpero on journalistinen nero, joka on oikeammassa kuin koko Ruotsin mediakenttä ja tietää palkittua dokumentaristia paremmin, miten televisio-ohjelmaa tehdään. Tällöin lienee vain uskottava, että maailmaa pitää hallussaan valtava patriarkaalinen salaliitto, joka suoltaa ulos tarkoitushakuisesti vääristeltyjä naisvihamielisiä pseudodokumentteja, ja että suurta yleisöä on varjeltava salaliiton tuotoksilta sensuurilla, koska ihmiset ovat tyhmiä ja manipuloitavia ja reagoivat selkäytimellään, jollei heille selitetä valmiiksi, että kyseessä on vain feminismin ääri-ilmiö. Valitettavasti kaikki sensuuripyrkimykset perustuvat tähän samaan järkeilyyn: kansaa on varjeltava milloin juutalaisen salaliiton desinformaatiolta, milloin kapitalistien fasistiselta neuvostovastaiselta propagandalta, milloin Irakin sodan arvostelijoiden epäisänmaalliselta skeptisyydeltaä ja milloin miltäkin. "Radikaali ja leppymätön yhteiskuntakriittinen feministitoimittaja", joka vaatii sensuuria, ei ole kovin hyvä toimittaja, koska hän on uskollisempi omalle poliittiselle ideologialleen kuin oman ammattinsa etiikalle. Käsittääkseni journalistiseen etiikkaan nimittäin kuuluu ihan perusperiaatteena hyvin kielteinen suhtautuminen sensuuriin sinänsä.

Kähönen puolestaan valittaa sitä, että ohjelma leimaa kaikki feministit hulluiksi ihmisryöstäjiksi ja miesvihaajiksi, kun kyseessä on todellisuudessa vain pieni ekstremistiryhmä. Nythän vain valitettavasti on niin, että ainakin ohjelman leikkaamattomassa versiossa - minähän en ole nähnyt Suomen televisiossa esitettyä valikoimaa ollenkaan - haastateltiin myös niitä feministejä, jotka eivät jaa ROKSin käsitystä naisiin kohdistuvan väkivallan alkuperästä. Kyseessä olivat tutkijat Renée Frangeur ja Lena Widding Hedin. He valittivat sitä, että heidät oli ajettu sivuraiteelle feministiliikkeessä ja tutkijoina, koska he eivät uskoneet Eva Lundgrenin satuihin pedofiili-ihmissyöjäsalaliitoista. Kumma kyllä sen enempää Kähönen kuin Jolperokaan ei vaivautunut ottamaan kantaa Hedinin ja Frangeurin puolesta. Ilmeisesti heidän kriittinen sisäpiirin näkökulmansa - ainakin Frangeur on aikaisemmin toiminut ROKSin aktiivina - ei kelpaa Kähöselle ja Jolperolle. Kähösen ja Jolperon solidaarisuus kohdistuu ROKSiin, ei Hediniin eikä Frangeuriin.

Frangeur: Det finns inom ROKS en svartvit, lite biologisk inställning att kvinnor är bra och män är dåliga, att man ska tro på kvinnor men inte män. Och det är farliga saker.

Eihän kukaan väitäkään, etteikö olisi olemassa muuta feminismiä kuin ROKS. Ongelma on siinä, että ROKS on kaaderikouluttava lahko, joka on onnistunut soluttamaan feministipiirit kokonaisuudessaan. Hedinin ja Frangeurin kaltaiset asiantuntevat, kriittiset äänet vaiennettiin. Tietenkin kovan kaaderiytimen ympärillä on rekrytointipohjana toimiva joukko hyödyllisiä idiootteja, jotka ehkä hyvinkin vilpittömästi uskovat kaaderien ovan heidänkin asiallaan ja jotka ovat valmiita - asiaa sen kummemmin ajattelematta - puolustelemaan kaadereita ja heidän linjauksiaan skeptistä ulkomaailmaa vastaan silloin kun feministiliikkeellä on jokin kampanja käynnissä. Arawnin tuki Henkkamaukka-kampanjalle oli erinomainen esimerkki tällaisesta mukanamatkustamisesta: kun kaaderikeskus on päättänyt, että tällainen kampanja on tarpeen, Arawn arvelee, että se varmaankin on tarpeen, ja ottaa asiakseen keksiä sille omia perusteluja blogissaan. Sitä vastoin hänelle ei juolahda mieleen esittää itselleen kysymystä, onko kyseinen kampanja oikeasti tarpeen, ja pitääkö juuri hänen tukea sitä.

Tääeiooenääkivaa, yäägh

Radiossa puhutaan juuri bloggaamisesta. Hohhoijaa. Tää ei ole enää kivaa. Tulevaisuudessa blogit kommentoivat tiedotusvälineitä, jotka puolestaan referoivat blogeja. Sen jälkeen bloggaajat kirjoittavat siitä, miten tiedotusvälineet ovat vääristelleet blogien sanottavaa. Ja tähän tyyliin noin yleensä.

Hampaan irrotuskohta on umpeutumassa, mutta vielä hiukan kipeä, joten Blogisanomien toivomus, että pitkään mieltäni myrkyttänyt harminkappale olisi kokonaan väistynyt, ei valitettavasti vielä ole toteutunut. Kiitän kuitenkin kannustuksesta. Ehkä tästä vielä selvitään.

Innostuin uudestaan lukemaan sitä nettikirjaa Hubbardista ja scientologeista.

Jumalan Totuus kokonaan taas saatavilla

Könskriget on, mahdollisesti Suomessa virinneen keskustelun ansiosta, kokonaan nähtävissä Ruotsin television nettisivuilla. Juopukaa siis Jumalan Totuudesta, kiidättäkää antifeminismin suloinen ja vapauttava ilosanoma kaukaisimpaankin salotölliin. Halleluja!

Samassa yhteydessä voitte katsoa myös, kuinka Evin Rubar ottaa vastaan Vuoden uudistajan palkinnon Ruotsin kulttuuriministerin kädestä. Synti on sitkeä ja Saatana on vahva, mutta kuten näette, Oikeus ja Totuus eivät jää vaille palkintoaan.

Feministit vrt. "miesten salaliitto"

Tässä ROKS-jupakassa kaikkein hupaisinta on, että feministit alkavat itse muistuttaa yhä enemmän sitä luulottelemaansa miesten salaliittoa.

FEMINISTIEN VÄITE: miehet ovat patriarkaalinen salaliitto, joka vetää yhtä köyttä naisten etua vastaan. - FAKTA: feministit ovat syvälle poliittiseen järjestelmään soluttautunut "naisverkosto", joka esim. sosiaalialalla vetää yhtä köyttä miehiä vastaan, mutta asia puheeksi otettaessa kieltää kirkkain silmin käyttävänsä minkäänlaista valtaa.

FEMINISTIEN VÄITE: vallankäyttäjämiehet kuuluvat saatananpalvojakirkkoon ja käyttävät kirkkonsa rituaaleissa lapsia hyväkseen. - FAKTA: monet feministit kuuluvat wicca-höpöhöpöuskon piiriin, ja tuon Salanimen todistuksen mukaan (sekä myös ROKSin aivopesemien nuorten tyttöjen puheista päätellen) myös pakottavat nuoria tyttöjä lesbosuhteisiin kanssaan.

Samanlaisia analogioita voisi varmasti keksiä lisääkin, mutta tuossa pari esimerkkiä. Näyttääkin siltä, että feministien käsitys miehistä perustuu heihin itseensä. Ne luulevat meidän olevan samanlaisia paskiaisia kuin he itse ovat.

Se katoava postaus

Seuraavan postauksen olen yrittänyt saada jäämään tähän jo neljä kertaa. Kerta toisensa jälkeen se on kadonnut. Lienee oletettava, että feministien salaliitto sabotoi jo palvelintakin.

Ihmissusi-Henkka linkitti Suomi 24 -keskustelufoorumin feminismisivulle, jossa Evin Rubarin dokumentti on antanut aihetta kiintoisiin kommentteihin. Eräs kaikkein kiintoisimmista on nimimerkki Salanimi, joka kertoo omista kokemuksistaan feminismiliikkeen kynsissä. Olen hiukan toimittanut näitä lainauksia luettavuuden parantamiseksi.

Olen feministi, ja minun on kerrottava Suomen tilanteesta. Täällä on myös aivan samankaltaista painostusta feministipiirien sisällä kuin Ruotsissa, se on suorastaan sadistista. En ole uskaltanut ilmoittaa ihmisille, joiden kanssa olen jo vuosia ollut mikana toiminnassa, ettei mieleni eikä sydämeni ole enää mukana tuossa liikkeessä. Pelkään kostoa.

Nuoruuden naiiviudesta lähdin mukaan, sekä siksi, että olin kokenut kovia. Miehiä olen oppinut arvostamaan vasta nykyisin, aivan tavallisia miehiä, kun olen huomannut mikä rehellisyys ja luotettavuus heidän maailmassaan vallitsee. Ainoastaan muutamille mieshenkilöille olen uskaltanut kertoa näistä asioista avoimesti, ja he ovat minua tukeneet, kiitos heille. Tiedän, että tämä teksti tulkitaan provokaatioksi, se on feministifanaatikkojen tapa toimia.

Edellinenhän ei sinänsä kerro mitään meidän miesten luotettavuudesta naisiin verrattuna, mutta jos nainen, jota vuosikausia on aivopesty pitämään kaikkia kaksilahkeisia raatelevaisina ihmissyöjähirviönä, huomaakin maailmassa olevan myös vilpittömiä, rehellisiä ja kilttejä miespuolisia ihmisiä, hän varmastikin on taipuvainen menemään toiseen äärimmäisyyteen miehiä koskevissa mielipiteissään.

Tälläkin hetkellä olen turvassa erään miehen luona, ja voin sanoa että se on olotilana suorastaan taivaallista feministien tiiviin kyttäyksen ja henkisen, jopa fyysisen painostuksen jälkeen.


Haluan myös ilmoittaa että noissa piireissä on yksilöitä, jotka painostavat lesbosuhteisiin nuoria tyttöjä, uhkaamalla heitä monin tavoin. Tämä ei ole mielestäni leikinlaskun aihe. En olisi pahempaan seuraan voinut joutua, mutta yritän kamppailla itseni teistä eroon, olette julmimpia ihmisiä mitä voi olla!


Kun nimimerkki Miessoturi toteaa Salanimelle kommentiksi suunnilleen: "Jos minä olisin lesbo, joka haluaa nuorta lihaa, menisin feministiliikkeeseen, koska feministeillä on kokonainen ideologia, jolla he voivat ylipuhua epävarman nuoren tytön lesbosuhteeseen", Salanimi vastaa:


Elämä opettaa. Vielä puolisen vuotta aiemmin olisin noussut vastustamaan tuota väitettä raivon vallassa, kuin robotti. En enää ole niinkään varma tuon näkemyksen viallisuudesta. Tuossa on paljon totta, kammottavan paljon. Yksikään mies ei muuten ole käyttänyt minua seksuaalisesti väärin. On kuitenkin täysin totta, että feministisissä piireissä tuo on arkipäiväistä. Tätä voi olla joidenkin hyvin vaikeaa uskoa todeksi. Nykyisin kaikille on uskoteltu ja kaikki pitävät tosiasiana, että vain mies tekisi jotain sellaista. En ole lesbo, olen hetero, tätä ei ole aina katsottu hyvällä.


Kun nimimerkki Cisma, joka on kaikesta päätellen yksi foorumin päivystävistä feministeistä, yrittää leimata Salanimen Tarja Halosen mainetta mustaavaksi poliittiseksi loanheittäjäksi, Salanimi vastaa:


Presidenttimme ei liity tähän asiaani mitenkään. Parjaa vain, olen tuohon todella tottunut. Turha luulla, etten pystyisi itse tuohon inhottavaan käytökseen. Minulla on ollut yli kymmenen vuotta raakalaisuudessaan aivan ylivertaiset opettajat. Olen pääsemässä teistä eroon, niin uskon ja olen siitä iloinen ja kiitollinen. Ehkä et itse kuuluu "valittuun sisäpiiriin" ja näin ollen et edes tiedä, minkälaisia asioita feminismin nimissä jatkuvasti tehdään. Tasa-arvoajatus on todellakin vain yksinkertaisimpien sumuttamista.


Tässä kohtaa tulee muuten mieleen se, mitä joku kommentoijistani sanoi yhteiskunnallisten liikkeiden eksoteerisen ja esoteerisen puolen eroista.


Tavoitteet ja teot ovat tosiasiassa äärimmäisen sairaat, sen vakuutan. Älä sinä, Cisma, sukella liian syvälle tähän liikkeeseen. Oman etusi nimissä, pidä silmäsi auki ja ole varovainen. En osaa olla sinulle mitenkään vihainen, uskon, että et vain todella oikein tiedä asioiden todellista tilaa. Ole hyvin varovainen ja muista että olemme kaikki ihmisiä, vasta sen jälkeen muuta, kuten naisia ja miehiä.


Cisma heittää Salanimelle taas jonkin solvauksen ja yrittää ilmeisen kiusaantuneena saada Salanimeä lopettamaan pyhien asioiden pilkkaamisen. Tähän Salanimi:


Sellaista jää paljon sanomatta, mitä tavalliset ihmiset eivät pystyisi missään tapauksessa uskomaan jos siitä nyt kertoisin. Aivan omassa maassamme tapahtuu hirveitä asioita ja niistä ei uskalleta eikä saa puhua, sen estää feministinen, yksilöihin kohdistuva terrori. Oikeastaan minä olen Cisman suhteen iloinen, uskon nimittäin hänen säästyneen tämän aatteen ikävimmiltä piirteiltä. Toivon, että hänen ei tarvitsekaan kokea asian mustia puolia. Silti ne ovat totta ja olemassa. Ja mahdollisesti vaaraksi hänellekin.


Olen täysin tietoinen siitä, että tuon aatteen sisällä on naisia, jotka pelkäävät ja voivat todella huonosti. On hirvittävää, etten voi heitä auttaa. Monet ovat minulle hyvin rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä. On kuitenkin pakko ensin saada voimia jokapäiväiseen, omaan, jaksamiseen.


Lahkolaisuuden tunnelmista, joista tulee mieleen lähinnä Leo Hartvaaran kömpelö, mutta rehellisyydessään vaikuttava romaani lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, kertoo myös tämä katkelma:


Feministinen liike on hirvittävä kupla, joka puhjetessaan tuo esille niin paljon tehtyjä vääryyksia, laittomuuksiakin, ettei sitä uskoisi, jollei tietäisi asiasta niinkuin minä tiedän. On ikävää, että niin moni uskoo tekevänsä oikein ja toimii liikkeessä, jonka tavoitteet ovat nykyisin aivan erilaiset kuin suuri yleisö luulee. He aivan kirjaimellisesti haluavat anastaa vallan miehiltä ja painaa miesten aseman alas. Se on näin, ja tiedän, että se voi kuulostaa aika hurjalta. Uskoin itse aikani samaan, tai tavallaan luulottelin uskovani. On niin voimia antavaa kuulua vahvaan joukkoon, joukkoon joka on aina tukena. Tuo tuki on kuitenkin hyvin petollista, se loppuu heti kun alat esittää eräviä mielipiteitä. Joskus riittää pelkkä epäily, joskus on syynä henkilökohtainen kauna. Jopa se riittää ettei "anna" jollekin voimakkaalle liikkeen sisällä. Ja minä tiedän että tätä on vaikeaa uskoa.


Itse asiassahan tähän on varsin helppo uskoa, sillä loppujen lopuksi varsin monien lahkolaisliikkeiden tunnelmat ovat niitä jälkeen päin kuvanneiden sisäpiiriin päässeiden henkilöiden mukaan varsin samanlaisia. Hartvaaran kirjan - jossa muuten varjopuolten lisäksi kuvataan vilpittömästi myös lestadiolaisen uskon myönteisiä puolia ja jonka keskushenkilö, sosialistis-realistisessa mielessä positiiviseksi sankariksi nouseva saarnamies, on ihmiskuvana sekä uskottava että sympaattinen - lisäksi tässä yhteydessä täytyy mainita Jon Atackin kuvaus scientologeista, A Piece of Blue Sky, joka viimeksi asiaa tarkistaessani löytyi netistä kokonaisuudessaan, ja niin muuten näyttää löytyvän nytkin: tässä on linkki.


Joku varmasti haluaa kysyä minulta tässä vaiheessa, pelkäänkö oman henkeni puolesta. Kyllä minultakin Salanimen jutut nostavat tukan pystyyn, mutta tiedän, että lahkot pitävät jäsenensä alaisuudessaan toisaalta pelottelemalla lahkon ulkopuolisen maailman turvattomuudella, toisaalta luomalla lahkolaisille epärealistisia kuvia lahkon vaikutusvallasta ja kyvystä kontrolloida ja valvoa karkulaisjäsentensä tekemisiä. Tietysti otan feministien uhan - fyysisen uhan - hyvin vakavasti, ja yksi syistä, miksi en mielelläni mene blogistitapaamisiin, on se, että pidän murhan uhkaa ihan olemassaolevana sellaisissa tilanteissa. Tähän asti olen kyllä kokenut aitosuomalaiset hurrivihaajat suuremmaksi riskiksi kuin feministit, mutta ehkä minun pitää tarkistaa mielipidettäni.

Ampumaharrastuksen voisi toki itsepuolustusmielessä aloittaa. Mielellään tietysti niin järeällä aseella, että sillä ei pysty haavoittamaan lievästi, ainoastaan tappamaan tai ampumaan jäsenen irti. Perfektionistina en mielelläni tyydy puolinaisuuksiin. Tunnottomat, moraalittomat, mielettömät ja sieluttomat fanaatikot, joihin feministit tunnetusti eturivissä lukeutuvat, eivät ymmärrä mitään muuta kieltä kuin julmuutta. Heille on siis tehtävä alusta lähtien selväksi, että on itse vielä häikäilemättömämpi ja murhanhimoisempi. Peruskiltille miehelle on raskasta joutua ottamaan tällainen kanta, mutta on olemassa ihmisryhmiä ja aatesuuntauksia, joiden kanssa ei voi neuvotella - eikä saa, koska he vallanhimoisina machiavellilaisina kokevat kaikki sovittelupyrkimykset heikkouden merkkinä ja mahdollisuutena vetää välistä.

Onhan minulla sentään sukuperinteitä. On meillä ennenkin oltu kiihkoilijaliikkeiden vainoamia. Isoisäni, roolimallini, Varkauden Puurtilassa kansakoulunopettajana elämäntyönsä tehnyt maalaisliittolainen paikallispoliitikko Juho Takala kulki kolmikymmenluvulla pistooli taskussa lapuanliikkeen kyyditsijöiden varalta. Hän lienee ollut synkän huvittunut siitä, että hän oli syntyjään oikea pohjalainen Ylihärmästä, mutta Lapuan mukaan nimetyn liikkeen vastustaja; ja hänen vainoojansa, jotka olivat omineet "lapualaisen" nimen itselleen kunnianimeksi, olivat savolaisia. Isoisä muuten oli Artturi Leinosen linjalla lapuanliikkeen suhteen; Leinonen oli kodissamme niin keskeisellä sijalla, että olin aikuisella iällä kovin hämmästynyt siitä, miten vähän kyseisestä herrasta tiedettiin meidän mikrokosmoksemme ulkopuolella. Ehkä joskus innostun vielä lukemaan Leinosta urakalla ja kirjoittamaan hänestä jotain blogiin.

En kehota väkivaltaan feministejä vastaan. Mutta seuraavan kerran, kun tapaatte naisen, joka kertoo olevansa feministi, sanokaa hänelle kohteliaasti, ettette halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, että hän on säällisen elämänmenon, demokratian ja oikeusvaltion vihollinen, ja että samasta syystä ette kaveeraa myöskään nahkapäiden kanssa.

Jumala ompi linnamme,
Ja vahva turva aivan.
On miekkamme ja kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhea
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen,
Vain Herra hänet voittaa.

Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
Osamme, onnemme,
Ne heidän olkohon,
Vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.

Veljet! Huomenna olemme vapaita, jos Jumala suo

Tänä yönä TV2 esittää Evin Rubarin, Allahin kirkkaimman jalokiven, dokumentin Könskriget kahdesta tunnista neljännekseen lyhennettynä versiona nimeltä Miesten vihaajat. Jos ohjelman alkuperäisestä tehosta on jäljellä rahtuakaan, ja jos suomalaiset eivät ole vielä siinä määrin sairaan valheen pauloissa kuin ruotsalaiset, olemme astumassa feminismin jälkeiseen aikakauteen. Tänään sortajan kahleet painavat kaulaluitamme armottomasti. Tänään riettaita henkivaltoja palvovat raivottaret uhraavat pieniä poikia Moolokille. Tänään armottomat naaraspedot järsivät ja jäytävät kiveksiämme hyeenan naurua hihitellen. Huomenna, jos Jumala suo, olemme vapaita, veljet. Kiittäkää Jumalaa siitä, että Hän on lähettänyt Ruotsiin rohkean kurditaistelijan Salahuddinin sukua, Evin Rubarin, jota feminismin sairaus ja syövytys ei ole päässyt myrkyttämään. Alhamdulillah.

Avatkaa televisionne tänään klo 22.35 ja antautukaa Jumalan suloiselle totuudelle, joka vapauttaa valheen ja Saatanan kahleista. Niin kuin itäeurooppalaiset syksyllä 1989 vapautuivat kommunismin valheesta, niin vapaudumme mekin tänä yönä feminismistä, jos Jumala suo. Rukoilkaa armeliasta Armahtajaa, Tuomiopäivän Ruhtinasta, jotta Hän kohottaisi säihkyvän miekkansa yössä ja löisi maahan Perkeleen likaiset, viheliäiset hännystelijät.

Feminismi on ihmiskunnan vitsauksista saatanallisimpia, mutta Jumalan Totuus voittaa saatanan saastan. Mutta muistakaamme: älkäämme sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tehkö sitä virhettä, että antautuisimme dialogiin ehdottoman ja kiistämättömän, saatanallisen pahuuden ruumiillistumien kanssa. Saatanan kyky vietellä vilpittömät ihmiset valheittensa verkkoon on rajaton. Älkää siksi yrittäkö "keskustella" feministien kanssa. Kohdelkaa heitä kuin niitä ruton ja koleran kantajia, joita nämä hirviöt ovat. Anathema!

No, leikki sikseen. Jos vaihteeksi puhutaan vakavasti ilman retorista hauskanpitoa: enemmän kuin itse ohjelma minua kyllä järkytti ruotsalaisten demaribloggaajien asennoituminen siihen. Mieleeni tuli Burleighin uudessa Natsi-Saksan historiassa siteerattu brittiläisen konservatiivisen germanofiilin kuvaus Saksasta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Kyseinen herrasmies oli käynyt Saksassa 1800-luvun lopulta saakka, ja oletettavasti hallitsi myös saksan kielen. Hän tutustui muutamaan ihmisinä sympaattisilta vaikuttaneeseen SS-mieheen ja koetti saada heidän kanssaan aikaan aitoa vuoropuhelua. Hän oli halukas myöntämään, että monet SS-miesten esittämät Englannin politiikkaa koskevat arvostelut olivat aiheellisiakin. Mutta siinä vaiheessa kun SS-miesten olisi pitänyt vastata herrasmiehen sovinnollisuuteen samalla mitalla, nämä osoittautuivatkin oman maansa virallisen ulkopolitiikan (siis Hitlerin ulkopolitiikan) kritiikittömiksi kannattajiksi, todellisiksi "poliittisiksi eläimiksi". Brittikonservatiivi totesi kauhukseen olevansa tekemisissä "suljetun mielenlaadun" (closed minds) kanssa. Vastapuolella oli yksimieliseksi ohjelmoitu, itsekritiikkiin täysin kykenemätön rintama.

Samanlaisen mielikuvan sai ruotsalaisten vasemmisto- ja feministibloggaajien sielunmaisemasta. Hetkeäkään ei kellekään juolahtanut mieleen, että omat olisivat oikeasti tehneet virheen ja että itsekritiikkiin olisi ollut aihetta. Sen sijaan puhuttiin "takaiskusta" (backlash) ja leimattiin ohjelma naisvihasalaliiton aikaansaannokseksi. Vaikka unohdettaisiinkin "miehet ovat eläimiä" ja muut poleemiset heitot - jotka sinänsä voivat olla pelkkää liioittelevaa retoriikkaa (minun jos kenen luulisi tietävän, miten hauskaa yliampuvan kaunopuheisuuden harrastaminen voi parhaimmillaan olla) - olisi luullut Ireen von Wachenfeldtin vähemmän fanaattisten, mutta omalla tavallaan omituisten ja epäjohdonmukaisten lausuntojen saaneen jonkun feministin kysymään itseltään, missä tässä nyt oikein mennään. Wachenfeldt nimittäin julisti kirkkain silmin, että naisten tasa-arvo ei ollut edennyt Ruotsissa pätkääkään ja että olot yhä olivat patriarkaaliset. Siis kelatkaa nyt vähän: ROKS juhlii kaksi vuosikymmentä kestänyttä sankarillista työtään tasa-arvon ja naisten hyväksi, jona aikana se ei oman puheenjohtajansakaan mielestä ole saanut yhtään mitään aikaan...?

Feministit voisi ottaa vakavammin poliittisena liikkeenä, jos he toimisivat vähän enemmän kuin oikea poliittinen liike - ts. ymmärtäisivät, että ihmisillä ihan oikeasti on erilaisia poliittisia mielipiteitä ja tavoitteita ja että toista mieltä olevat voivat legitiimisti kritisoida feministejä joko itse tavoitteiden, niihin pyrkimistavan tai niiden mainostamiseen käytetyn retoriikan vuoksi. Toisin sanoen Rubarin ohjelman olisi pitänyt saada heidät miettimään, mitä he ovat itse tehneet väärin - tavoitteiden, keinojen tai retoriikan tasolla. Tämän sijasta ruotsalaiset feministit lähtevät siitä, että heihin kohdistuva kritiikki on määritelmällisesti oire pahoista ja torjuttavista yhteiskunnallisista tendensseistä, oikeistolaisten valtakeskusten salajuonista tms. Feministien kritisoiminen on määritelmällisesti moraalitonta, pahojen ihmisten touhua. Aivan samalla tavalla kuin marxismia voi kritisoida vain luokkavihollinen ja tuholainen, natsismia vain rotupetturi ja juutalaisten kätyri. Solidaarisuus vaatii sitä, että "oman puolen" edustajiksi miellettyjen henkilöiden ja ryhmien typeristä ja poliittisesti haitallisista virheistä ei voi irrottautua, vaan ne täytyy joko selittää parhain päin tai niiden täytyy kiistää ylipäätään tapahtuneen, ja joka tapauksessa vastapuolen motiivit on esitettävä mahdollisimman alhaisina tai niistä on vihjailtava epämääräisyyksiä ("mihin Evin Rubar pyrkii?" "Evin Rubar on patriarkaalinen nainen" "mitkä ovat Evin Rubarin taustavoimat?" jne.).

Jos poliittinen uudistusliike pyrkii tosissaan määriteltyihin ja konstruktiivisiin tavoitteisiin, sen tulee olla koko ajan tietoinen siitä, että vastustajat pyrkivät koko ajan kampittamaan sitä nostamalla ääriryhmien typeryyksiä esiin ja leimaamalla niiden avulla liikkeen maltillisemmatkin ainekset höyrypäiksi. Toisin sanoen, täysin riippumatta siitä, onko Evin Rubar oikeasti vilpitön totuutta etsivä toimittaja vai Ruotsin elinkeinoelämän rahoittaman Timbro-ajatuspajan (suomeksi: paskanheittovaltuuskunnan) tahdoton sätkynukke, järkevien ruotsalaisten feministien pitäisi älytä kiemurrella Rubarin koukusta irti ja irrottautua siitä osasta feminististä järjestökenttää, joka on ajautunut totalitarismiin ja lahkolaisuuteen. Tämän sijasta totalitaarisia feministejä puolustellaan siinäkin vaiheessa, kun he ovat muodostuneet selvästi rasitteeksi mille tahansa käytännön tavoitteille. Jos koko feministiliike sen jälkeen voidaan leimata demokratialle vaarallisiksi äärikahjoiksi ja änkyröiksi, niin itsepä ovat hautansa kaivaneet eikä heillä ole mitään oikeutta urputtaa.

Mikä tuollaiseen donquijotelaiseen itsepäisyyteen voi olla syynä? Eipä paljon mikään, ellei sitten raaka vallan- ja rahanhimo. Ruotsin valtio on rahoittanut ROKSia erittäin avokätisesti viime vuosien aikana, koska ROKS onnistui ujuttamaan etäispäätteensä hallitukseen ja ministeriöihin. Rummun lyömisestä naisasialla on tullut sen harrastajille elinkeino, tapa kiristää rahaa valtiovallalta. Liian monet ihmiset ovat taloudellisesti tai intellektuaalisesti riippuvaisia feminismin järjestökentästä (ajatelkaapa kaikkia "naistutkimukseksi" kutsutun teologian opiskelijoita, joilla ei oikein ole muita mahdollisuuksia työllistyä kuin hakeutuminen feministisen uskonnon uhripapittariksi), jotta he voisivat myöntää liikkeen tai sen joidenkin osien tehneen virheitä. Toisaalta - he eivät voi täydellä todella edes iloita liikkeen mahdollisesta menestyksestä, koska se merkitsisi, että liike on saavuttamassa tavoitteensa ja tulossa tarpeettomaksi, jolloin uhkaa rahahanojen sulkeutuminen ja ns. oikeisiin töihin meneminen. Siispä selkeät yhteiskunnalliset tavoitteet heitetään roskakoriin ja sen sijaan omistaudutaan lumpenintellektuellien itsetarkoituksellisille marttyyri- ja yhteiskuntakriitikkoleikeille, joilla ei oikeasti ole muuta funktiota kuin valta-asemien pitäminen ja parantaminen uhriksi ja sorretuksi tekeytymällä.

Pari sanaa muuten Lynndie Englandista. Minusta - ja puhun nyt entisenä profeministinä - rakentava feministinen tapa suhtautua Lynndie Englandin tapaukseen on todeta, että kun nainen on vapaa tekemään moraalisia ja eettisiä ratkaisuja, hän saattaa tehdä vääriä moraalisia ja eettisiä ratkaisuja. Vapaan tahdon hinta näet on se, että syntinen ihminen saattaa valita väärän ja pahan moraalisen vaihtoehdon, kuten liittyä Yhdysvaltain armeijaan, kiduttaa vankeja tai äänestää Hitleriä valtakunnankansleriksi. Kun naiset saavat vapauden tehdä omia poliittisia ja moraalisia valintoja, he valitsevat usein väärin, kuten miehetkin.

Feministit kuitenkin yrittävät selittää Englandin teot miesten antamilla käskyillä, miehisillä rakenteilla ym. vastuuta siirtävillä retorisilla tempuilla, joiden viimekätinen merkitys kuitenkin on, että naisella ei ole moraalista vastuuta, tai että naisen vastuu moraalisista päätöksistään ja ratkaisuistaan on jotenkin vähäisempi kuin miehen. Tässä on tietysti taustalla se, että monet feministit pitävät naista lähtökohtaisesti moraalisesti parempana olentona kuin miestä ja uskovat naisten aseman parantamisen ja naisten vallan lisäämisen johtavan utopiaan, jos utopialla tarkoitetaan laadultaan oleellisesti nykyistä parempaa yhteiskuntaa. Siksi Lynndie Englandin teot eivät voi koskaan olla hänen omien moraalisten ratkaisujensa tulosta, vaan ne nähdään luopumuksena määritelmällisesti hyvästä, oikeasta naiseudesta ja periksiantamisena miehisille valtarakenteille.

Näkisin itse, että on tappio naisille (mutta ehkä voitto feministeille, joiden tavoite on nimenomaan valta - oikeus kauaskantoisten moraalisten ratkaisujen tekoon - ilman vastuuta?), jos England saa oleellisesti lievemmän tuomion kuin rikoksiin osallistuneet miehet. Sellaisen tuomion tosiasiallinen viesti on, että England, naisena, on miehiä syyntakeettomampi ja vastuuttomampi olento. Sitä vastoin jos naisroistot saavat samanlaisia tuomioita kuin vastaaviin rikoksiin syyllistyneet miesroistot, tämä on itse asiassa tunnustus naisten itsenäisyydelle ja suvereniteetille moraalisina toimijoina, ja sellaisena oikeaa tasa-arvoa.

Antikliimaksi

Menin hammaslääkäriin. Sain ruiskeen suuhun. Istuin odottamassa. Suu puutui. Istuin tuoliin. Leukaani sorkittiin. "Tässäkö kaikki?" kysyin. "Tässä", sanoi hammaslääkäri. "Entä märkäpesäke, eikö se pitäisi imeä tyhjäksi?" ihmettelin. "Ei siellä mitään märkäpesäkettä ollut, akuutti pulpiitti vain." Sain laskun. Se oli niin halpa, että saatoin maksaa sen käteisellä.

Menkää kaikki hammaslääkäriin. Ei tarvitse pelätä, paitsi kukkaron puolesta. Ja terveydestä ja hyvästä olosta saa vähän maksaakin, jos ei ole ihan rutiköyhä.

Eikä sitä antibioottikuuriakaan tarvinnut hankkia.

Kyllä elämä on sitten mukavaa.

Murjotusta

Päätös oli tehtävä, ja nyt se on tehty: maksoi mitä maksoi, nyt menen yksityiselle hammaslääkärille vedättämään murheenkryynin ulos ja hankkimaan antibioottikuurin, jotta en kuole leukaluun tulehduksesta levinneeseen sydänlihastulehdukseen enkä sepsikseen. Tänään turvotus ja kipu häiritsivät sekä töiden tekoa että nyt illemmalla iirin tunnin valmistelua, ja vaikka työkaverin antama Burana toimi hyvänä ensiapuna kipua vastaan, ikävä olo jäi. Mitä todennäköisimmin kipu palaa keskellä yötä, kun Buranan vaikutus lakkaa. Univelkaa on kuitenkin jo viime yöltä tuon kirotun hammassäryn takia.

Ehkäpä tästä seuraa hyvääkin, eli proteesin hankkiminen poistettavan kulmahampaan tilalle. Siihen olisi pitänyt ryhtyä jo aikoja sitten.

Mikähän helvetti siinä on...

...että juuri sinä iltana, kun Bloggeriin, ja vallankaan blogin kommentointipuolelle, ei saa yhteyttä Mozillan hyytyessä aikakatkaisuun, eräs nimeltämainitsematon herrasmieshistorioitsija Hervannasta onnistuu jättämään Eskon puumerkkinsä vanhan merkintäni kommenttiosastoon? Ehkä hänkin käyttää Operaa. Mozillalla on yhä mahdotonta päästä tänne, mutta Operassa tuntuu olevan riittävästi raakaa voimaa. Tavallisesti seilaan netissä Firefoxilla, täytyyhän sitä iirinkielistä käyttää, - minulla muuten on hieno Firefox-paitakin, kun olen osallistunut iirintämiseen silloin tällöin iltapuhteina (viime aikoina on kyllä jäänyt vähemmälle, en ole tainnut jaksaa kommentoida niiden postituslistaa kuukausiin) - mutta kokemus on opettanut, että Operalla pääsee läpi siitäkin, mihin Firefox hyytyy.

Taidan joutua hammaslääkäriin lähipäivinä.

Toverit

Saatettuani Maria Kristiinan junalle tulin kotiin viettämään yksinäistä iltaa. Ystäväni Ivan Hlinka oli kuitenkin saapunut Pohjois-Koreaan tekemältään matkalta ja halusi kertoa minulle kohokohdista. Hänen mukaansa Kim Il Sungin palvonta on Pohjois-Koreassa yhdistetty luontevaksi osaksi itäaasialaisen kulttuuripiirin ikiaikaista esi-isien palvontaa: suuri johtaja on yksinkertaisesti esi-isistä suurin, eivätkä paikalliset asukkaat yritäkään kiistää henkilökultin uskonnollista luonnetta. Kansallismielisyys on oleellinen osa Pohjois-Korean poliittista järjestelmää, ja periaate onkin, että jos korealaiset palvovat jumalaa, sen tulee olla korealainen jumala. Korealainen jumala on tietenkin suuri johtaja, presidentti Kim Il Sung.

Kommunismi on ehdottomasti riittämätön ja epätarkka ilmaus kuvaamaan poliittista järjestelmää, jolle luontevampia vertailukohtia löytyisi sassanidien Persiasta ja inkojen Tawantinsuyusta. Kommunismin funktio on lähinnä ollut mobilisoida massat tämän järjestelmän tueksi. Loput on sitten hoitanut suuren johtajan lahjakkuus ja kyky hyödyntää perinteet ja uskonnolliset tavat omiin tarpeisiinsa. Massat ovat yksinkertaisesti omaksuneet suuren johtajan luoman moraalisäännöstön osaksi omaa moraalista mentaliteettiaan.

Testi

Tämän löysin Stellolta.

You Are 70% Boyish and 30% Girlish

You are pretty evenly split down the middle - a total eunuch. Okay, kidding about the eunuch part. But you do get along with both sexes. You reject traditional gender roles. However, you don't actively fight them. You're just you. You don't try to be what people expect you to be.

How Boyish or Girlish Are You?

Tairetta, joo. Jätä siihen, nyt mentiin. CPP Potkustart odottaa kulman takana.

- Sss...si-sinun installaatiosi on vain kilo paskaa tehosekoittimessa - ja video, jossa töräytät pökäleitä kodinkoneeseen!

- Voi juma, eksä pysty näkeen enempää kuin ton pintatason? Kato, taiteilijan paskakin on niinku taidetta, tajuuksä?

(Otso Höglundin sarjakuvasta Jos olisin taiteilija, vapaasti siteeraten)

Toveri Enimmäkseen nimetön, jonka henkilöllisyyden uskon selvittäneeni (siis jos hän on "varsin iso mies" ja osallistunut Star Wreckin ydinryhmään, hän on se kaveri, jolla on se tyylikäs sukunimi), kirjoitti joskus viikkoja, jollei kuukausia, sitten seuraavanlaisen postauksen, jossa käsitteli käyntiään Taideteollisessa korkeakoulussa:

Taikin tilat Mediakeskus Lumeessa vaikuttivat lähes taivaallisilta. Valtavia studioita, oma lavastepaja ja jopa itse rakennuskin oli varsin mukavan näköinen. Ilmeisesti varsin iso osa tiloista jäi kokonaan näkemättä, mutta esimerkiksi TV-studio valtavina bluescreeneineen ja katon täyttävine valopattereineen herätti kyllä vahvaa kateutta. Vertailun vuoksi voitaneen mainita, että viime viikolla säädin useamman päivän matte paintingejä kaverin keittiössä, ruokapöydän ääressä.

Herää kuitenkin kysymys, että miksi ihmeessä en ole nähnyt vielä yhtä ainutta Taikkilaisten elokuvaa, jossa noita mahdollisuuksia oikeasti hyödynnettäisiin? Mikä saa opiskelijan ajattelemaan valtavan bluescreen-studion nähdessään, että "hei, olisi siistii jos nää mies ja nainen juttelis keittiön pöydän ääressä."? Miksi lavastepajasta käydään noutamassa pöytäja ruudullista vahakangasta? Eikö omatunto soimaa, kun miksaa kaverin äidin juuri improvisoimaa pianosooloa tunteikkaan kohtauksen taustalle THX-sertifikoidussa äänieditissä? Eikö kukaan koskaan hykertele miettiessään sitä, kuinka paljon luovia ja osaavia ihmisiä heidän ympärillään liikkuu? Minä vietin paikassa muutaman tunnin ja olin pakahtua innostuksesta.

Ihan oikeasti, mikä Taikkilaisia vaivaa? Jo pelkän uteliaisuuden pitäisi ajaa kokeilemaan jotain mieletöntä ja hurjaa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Kyse on kaiken lisäksi koulusta, takuulla jokainen opiskelija tietää, että työelämässä moiseen ei enää tule mahdollisuutta. Hakataanko moiset hullut ajatukset opiskelijoista ensimmäisen kahden opintoviikon aikana?

Sen sijaan, kun pyritään visuaalisuuteen jollaista mitä tässä maassa ei olla ennen nähty, bluescreen-studiona toimii olohuone, pala maalattua muovimattoa ja valokalustona kolme Bilteman työmaavaloa. Kaiken lisäksi siinä vielä onnistutaan.

En nyt sano, etteikö Taikkilaisia tarvita, tai että heissä olisi välttämättä mitään vikaa. Ehkä deadlinet puskevat päälle, ehkä studioaikaa palautuksen aikaan irtoa kuin kaksi tuntia viikossa ja ehkä kaikki muut opiskelijat vihaavat leffan tekijää, eivätkä suostu tekemään mitään ilmaiseksi... Varmasti on jokin hyvä syy siihen, miksi Taikkilaiset eivät tunnu käyttävän edes murto-osaa mahdollisuuksistaan. Toivon kuitenkin hartaasti, että syy ei ole se, että he eivät edes halua yrittää.

Itse en kuitenkaan pystyisi viettämään kyseisessä talossa viittä vuotta kertoen tarinoita vanukkaista, hautoen päässäni suuruudenhulluja visioita tietäen, että sadan metrin säteellä olisi taitoa ja välineistöä toteuttaa ne kaikki. Toivon hartaasti myös sitä, että se ei ole se syy miksi en tule koskaan pääsemään Taikkiin opiskelemaan.

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Minulla on ollut kyseenalainen kunnia aina silloin tällöin nähdä kaikenlaisten taideoppilaitosten opiskelijoiden tuotantoja. Yleisesti ottaen ne ovat olleet syvältä istumalihasten välistä kaivettua puolikiinteää ruoansulatusjätettä, jota ilman maailma olisi erinomaisesti pärjännyt. Niissä ei ollut edes sellaista viehätystä, jota on kunnianhimoisessa mutta lässähtävässä (kai maar falla pladask on suomeksi lässähtää) ensiyrityksessä. (Esimerkiksi rakastetun Keisarimme avaruuskadet-..., öhm, avaruuskapteenin uraa käsittelevän animaatiosarjan ensimmäisetkin osat viehättävät juuri sillä tavalla, samoin lasten piirustukset.)

Ne eivät herättäneet edes myötätuntoa. Huomattava osa siitä taiteesta, jota ns. tuulipukukansa halveksii muka modernina paskana, herättää minussa lähinnä myötätuntoa. Myötätunto on peräisin siitä tapauksesta, joka minulle sattui joskus ala-asteella. Tehtäväksi annettiin piirtää hirvi. Minä piirsin mielestäni vauhdikkaan kohtauksen, jossa metsästäjän pyssystä lentävät suuliekit tavoittelevat hirveä. Mitä todennäköisimmin Fauna - villi eläinmaailma -lehdessä oli ollut sellainen valokuva, joka sitten toimi innoittajanani. Juuri sillä tunnilla opettaja halusi meidän äänestävän parasta hirveä, ja minä olin täysin vakuuttunut voitostani. Olin tyrmistynyt, kun näin luokkatoverieni äänestävän milloin mitäkin tönkköä tikkukuvahirveä, kun taas minun loistava impressionistinen kohtaukseni jäi huomiotta. Vuosia myöhemmin löysin kyseisen liitupiirroksen paperieni joukosta ja totesin, ettei siinä hirveä näy, ainoastaan mustuutta ja pyssyn suuliekit. Luultavasti siinä alun perin oli ollut hirvi, mutta kun olin halunnut lisätä kontrastia suuliekeille, olin innoissani mustannut sekä hirven että metsästäjän näkymättömiin.

Hirven mustaaminen on varsin tavallinen tapa epäonnistua taiteenteossa. Jopa paskan lykkääminen kodinkoneeseen pyörimään voi oikeasti olla tapa sanoa jotain, jollei sitten muuta kuin että kymmenen vuotta minä sitä mestariteostani hioin, ja lopulta en enää muistanut mitä olin sillä alun perin halunnut sanoa, eli paskaa tuli. Mopo voi karata käsistä monella tapaa, eikä vähiten siten, että oma nerous tulee lopulta liian tärkeäksi, jotta mitään voisi delegoida enää kellekään. Tällöin pelkkä omien nerokkaiden ideoiden esittely tulee tärkeämmäksi kuin käsitettävän ilmaisun hakeminen niille yhdessä avustajien. Vanhoille, etabloituneille taiteilijoille käy näin varsin usein, eikä vain ns. vakavan taiteen puolella.

Olen tässä viime aikoina katsellut Speden vanhoja elokuvia, eikä minusta mikään näkemistäni ole varsinaisesti huono, ei ainakaan niin huono kuin ne surkeat itseään parodioivat kyhäelmät, joita Spede lykkäsi maailmalle 90-luvulla. Tämä johtuu siitä, että Spede työskenteli tuohon aikaan vielä yhdessä vanhempien ja arvostamiensa taiteilijoiden kanssa, joiden hoitoon uskalsi luottaa ja delegoida asioita. Nyt vasta esimerkiksi huomasin, miten keskeisessä osassa Leo Jokela on varhaisissa Spede-filmeissä. Itse asiassa Spede teki hämmentävän selvänäköisen ja osuvan elokuvankin aiheesta, nimittäin Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, jossa Speden esittämästä hahmosta, studiojärjestäjänä ja avustajana toimivasta Mikko Syvärivistä (nimi viittaa vähän liiankin ilmeisesti "kansan syviin riveihin"), tulee oviin törmäilevä nolojen tilanteiden mies, Koomikko Ovimikko. Koomikon toilailut menevät kansaan tasan niin kauan kuin kaatuileva kuuluttaja (Vesa-Matti Loiri) ja manageriksi ryhtynyt patruuna kotikylästä (Leo Jokela) ovat vauhdissa mukana. Kun Ovimikko vaihtaa herttaisen tyttöystävänsä (Tarja-Tuulikki Tarsala) nätimpään (Tamara Lund), päättää uudistaa ohjelmansa manageripatruunalta lupaa kysymättä ja antaa potkut kuuluttajalleen, yleisö hylkää hänet. Tarinan opetus on, että Koomikko Ovimikko ei ole yksin Mikko Syvärivi, vaan koko tiimi, sekä Mikko että kuuluttaja ja manageri. Vastaavasti noiden varhaisaikojen "Spede" ei ollut yksin Pertti Pasanen, vaan myös Leo Jokela ja kaikki muutkin Spede-tiimin jäsenet - Pertti Pasanen oli pitkälti vain porukan yhteen sitova ja tehtävät delegoiva johtaja.

Spede meni pilalle siksi, että hän sai yhä enemmän mahdollisuuksia mustata hirvensä. Speden viimeisten vuosien aikalaistodistajat kertovat kunnianarasta, egosentrisestä ja äreästä vanhasta miehestä. Olen taipuvainen uskomaan, että Spede oli vanhemmiten hyvin yksinäinen sekä ihmisenä että taiteilijana ja että Leo Jokelan kohtuuttoman varhainen kuolema vuonna 1975 (hän ei ollut täyttänyt viittäkymmentäkään) oli ehkä jo kohtalokas isku Spedelle - siis ei yksin Pertti Pasaselle, vaan Spedelle ja spedeismille viihdetaiteellisena kokonaisuutena ja, öh, brändinä.

Olen eksynyt aika kauas aiheesta, mutta palaillaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö ei ole oikeasti sen enempää sympaattinen lässähdys kuin ylituottamisella ja yli-intoilulla mustattu hirvikään. Tyypillinen taideopiskelijatyö on juuri sellaista paskaa, jota Toveri epäilee taikkilaisten tekevän, eli mielikuvitukseton tekele, jossa on käytetty hienoja lavasteita, mutta jossa ei ole oikean yrittämisen makua ollenkaan. Tyypillinen taideopiskelijatyö on esimerkiksi se kamala kuvaelma, jota katselemalla joitakin vuosia sitten kidutin itseäni täällä Turussa. Tekeleessä käytettiin kyllä näyttäviä lavasteita ja rytkyjä, mutta ainoa, mitä siinä tapahtui, oli se, että kuvattiin äärimmäisen konventionaalisesti ja uuvuttavasti kotirouvan alistettua asemaa ja tyhjää elämää maailmalla ja töissä huitelevan miehensä yksinäisenä kotiorjana. Senkin vielä olisi sietänyt, jos esitys olisi perustunut klassikkotekstiin. Näin hyvin ei tietenkään asian laita ollut, vaan sen sijaan kyseessä oli jonkun nuoren pimun itse tuhertama teksti. Siis hei kelatkaa - nuori kimma, jonka elämässä näytelmän kuvaama vastakkainasettelu ei ollut ikinä ollut millään tavalla aktuelli, kirjoittaa täysin kirjallisten lainojen (ja feministisen ideologian, tuon kulttuurimme ja sivilisaatiomme perustaa järsivän ja jäytävän syövytysmyrkyn) varassa tällaisesta aiheesta näytelmäntapaisen, ja tämä sitten näytellään kunnianhimoisesti luoduissa lavasteissa. Ehkä on nähty klassisia näytelmiä, ja ajatellaan, että näytelmän kuuluisi näyttää tältä: siinä kuuluu niiku olla siis tällasia 1800-luvun lopun porvariston maailmasta tuttuja konflikteja, ja sit siinä kuuluu niiku olla yhteiskuntakritiikkiä niiku, ja sit tiätysti tota feminismiä.

Sanalla sanoen: plagioidaan klassikkoja. Kulttuuri, joka ei osaa muuta kuin plagioida klassikkoja, on ihan määritelmällisesti kuollut kulttuuri. Kuten Bernardo Atxaga hyvin tiesi, plagiointi sinänsä on elintärkeä elävöittäjä pienille kulttuureille ja kielille. Hänen kertojaminänsä kohtasi unessa Axularin, ensimmäisen baskikirjailijan, joka oli kovin innokas tietämään, miten baskikulttuurilla nyttemmin hurisi.

Son muy pocos los escritores, Maestro, valittaa Atxaga (joka on itse espanjantanut teoksensa) - kirjailijoita on kovin vähän.

Y plagiarios - ¿no hay plagiarios? - entä plagiaattoreita, onko heitä?

Kun Atxaga kertoo Axularille, että plagiointi on nykyään kovin huonossa maineessa ja sitä pidetään varkauteen verrattavana rikoksena - hoy en día, el trabajo de un escritor ha de dar la impresión de haber sido creado de la nada - Axular on pitkään hiljaa, ennen kuin alkaa päivitellä, millaiseksi maailman meno on mennyt, ja toteaa koko originaalisuusajatuksen olevan vahingollinen. Originaalityöhön menevällä vaivalla saa tekaistua kaksikymmentä hyvää plagiaattia, ja tulos on varmasti parempi ja lukemisen väärtimpi, kun plagioitavien mestarien kyvyt toimivat oppaana ja apuna.

Kaiken tämän maailmoja syleilevän ja aiheesta eksyskelevän lorottelun tarkoituksena on taaskin perustella, miksi Star Wreck - In the Pirkinning on minusta niin suurenmoinen ja hieno asia: pidän sitä terveenä ja kulttuuria elävöittävänä plagiaattina. Pelkän kääntämisen sijasta se on sovittanut esikuvansa suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaiseen huumorintajuun, ja kuten me venäläiset formalistit hyvin tiedämme, kulttuurivaikutteet siirtyvät sediltä serkuille, populäärikulttuurista korkeakulttuuriin ja korkeakulttuurista populäärikulttuuriin. Ehkä Pirkinning jopa pystyy elävöittämään ns. taide-elokuvaakin. Ehkä ne taikkilaisetkin oppivat tekemään hurjia fantasiamaailmoissa, viidakkoplaneetoilla ja laavavirroissa liikkuvia elokuvia nyt kun niille on näytetty että se onnistuu vaikka kengännauhabudjetilla pöydän ääressä, jos on sekä tahtoa, visioita että kykyä delegoida hommat ne osaaville kavereille. Ehkä ne käsikirjoittajatkin oppivat plagioimaan vähemmän Ibseniä ja enemmän Vernor Vingeä ja Iain M.Banksia. Ehkä näemme joskus televisiossa suomalaisen avaruusoopperan, jossa Uuden Savon planeetan uudisasukkaat ottavat hermomurskain ja plasmaräjäytin tanassa mittaa Suur-Littoisten imperiumin turkulaisittain puhuvista palkkasotureista, eikä kukaan pidä ideaa edes erityisen huvittavana tai kaukaa haettuna, kun tarinan taustalle on kehitelty mittava ja sisäisesti johdonmukainen Linnunradan asutushistoria.

Tarkemmin ajatellen, ehkä ne palkkasoturit voisivat olla pohjalaisia - eräänlaisia geenimuunneltuja jem'hadareita, mutta kuitenkin kosmisia häjyjä, jotka lyävät laserpuukoolla. Maria auttaisi varmaan konseptin kehittelyssä.

Tairetta, joo. Jätä siihen. Nyt mentiin, sillä keisari Pirk on täällä!

Kapitalismin hedelmiä

Uusliberalismi, rajaton kapitalismi, tasavero sun muu libertarismi ovat hillitsemättömän kokeilun jälkeen näyttäneet todellisen karvansa eteläisessä naapurissamme: Eestissä on suhteellisesti eniten hiv-tartuntoja Afrikan jälkeen.

Ei, en tosiaankaan yritäkään väittää, etteikö suomalaisilla roikale- ja öyhöttäjämiehillä olisi ollut osuutta asiaan. Sitä vastoin väitän, että kun kaikenlainen yhteiskunnan kontrolli, sosiaalituet ja kaikki mitä ei ole naulattu kiinni ja suurin osa kiinninaulatustakin yksityistetään ja kaikki muut ratkaisut leimataan kommunismiksi, päädytään tällaiseen tilanteeseen. Vaikka hölmö ja nyanssiton antikommunismi, joka rampauttaa yhteiskunnan innovatiivisuuden paljon tehokkaammin kuin mikään "vasemmistosävytteinen" poliittinen korrektius (sillä kukaan ei uskalla ehdottaa yhtään minkäänlaisia poliittisluonteisia ratkaisuja poliittisesti ratkaistaviin ongelmiin, kun "saatanan kommaria" ölisevä öyhökuoro huutaa hänet heti hiljaiseksi), onkin kaikkien Itä-Euroopan maiden yhteinen piirre, sen vastenmielisimmät esiintymismuodot olen kyllä nähnyt Virossa. Itse asiassa eestiläiset ovat lähinnä se kansallisuus, jota kohtaan tunnen rasistista inhoa ja vastenmielisyyttä. Tämä johtuu pitkälti juuri kulttuurisesta ja kielellisestä läheisyydestä. Pohjimmiltaan minusta tuntuu siltä kuin virolaiset olisivat kieltä ja kulttuuria myöten ilkeä parodia suomalaisista vastenmielisimmillään. "Minäkö muka tuollainen? Ei saatana!"

Eipä silti, myös venäläisissä on suomalaisen kannalta epämiellyttävää pitkälti juuri se, että he muistuttavat meitä häiritsevän paljon. Heidän alkoholisminsa on viime aikoihin asti ollut paljon pahempaa kuin suomalaisten, mutta nykyään olemme määrätietoisesti lähestyneet venäläistä ryyppäämistyyliä (josta keskiluokkamme käyttää kiertoilmaisua "eurooppalainen alkoholikulttuuri"). Heidän imperialistinen öyhötyksensä saa kysymään, olisimmeko me todella tuollaisia, jos me olisimme maailmanvalta - ja silloin amerikkalaisetkin alkavat tuntua pienemmältä pahalta. Ja heidän rikollisen alaluokkansa puistattava raakuus saa miettimään, millaisia suomalaiset olisivat, jos meidän maamme olisi köyhä persläpi ilman toivoa paremmasta. Sekään ei ole miellyttävä ajatus.

Confieso que he leído

Lovelacen testissä irvaillaan 70-lukulaisuudelle siteeraamalla Ricardo Reyesin, eli siis tunnetummalta nimeltään Pablo Nerudan, iänikuista runoa La United Fruit Co., joka löytyy Enrico Mario Santín Canto general-edition sivulta 335. Olen tahkonnut tätä runoraamattua - siinä on 629 sivua, mihin ei ole laskettu Ediciones Cátedran mustille pokkareille ominaisia laajoja esipuheita sun muita kommentaareja - siitä asti kun aloin ymmärtää espanjaa enemmänkin kuin hyvää päivää kirvesvartta, ja oikeutta myöten on sanottava, että Neruda ei ole täysin vailla kirjallisia ansioita. Kokonaan toinen asia on, että meillä häntä ei ole koskaan osattu arvostaa oikeista syistä.

Canto general on nimenomaan raamattu: se alkaa maailman luomista käsittelevällä runosikermällä La lámpara en la tierra, jossa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta muistuttavalla tyylillä kuvataan, kuinka Etelä-Amerikan manner nousee merestä ja saa mineraalinsa, kasvillisuutensa, eläimensä, sitten saapuvat linnut (vienen los pájaros), joista maanosa on niin kuuluisa, seuraavaksi joet (los ríos acuden) jne. Aikanaan Neruda käy sitten läpi kaikki Etelä-Amerikan historian yksityiskohdat, niin vapauttajat Simón Bolívarista chileläisten omaan Bernardo O'Higgins Riquelmeen, diktaattorit Paraguayn tri Franciasta Argentiinan Rosasiin jne. Myös oligarquíat saavat osansa, ja niitä käsittelevästä sikermästä löytyy myös United Fruitille omistettu runo. Canto generalin viimeinen osa, Yo soy, käsittelee sitten Nerudaa itseään ja hänen omaa elämäänsä. Siitä sikermästä löytyy toinen Nerudan runoista, jonka olen ehtinyt lukea suomeksi ennen kuin ryhdyin harrastamaan espanjaa. Kyseessä on tietenkin A mi partido, rakkauslaulu Chilen kommunistiselle puolueelle.

En missään tapauksessa sano, etteikö sekä United Fruit -runolla että Puolueelle osoitetulla rakkauslaululla olisi taiteellista, historiallista ja dokumentaarista merkitystä. United Fruit -runon irvailevassa alussa on ihan aitoa satiirista tehoa vieläkin: Jahve jakaa maailman ylikansallisille firmoille. Kommunistisesta oikeaoppisuudesta kielii se, että Jumalan rooli on nimenomaan toimia kapitalistien kyypparina ja paloitella kakku suuryritysten kesken. Sitä vastoin Canto generalin maailman luomisesta kertovilla alkusivuilla ei Jumalasta näy vilaustakaan. Linnut tulevat (vienen), joet saapuvat ikään kuin sovittuun tapaamiseen (acuden). Maailmaa ei siis luoda, vaan se syntyy itsestään ajan kypsyttyä.

70-luvun Suomesta kertoo kuitenkin paljon se, että noita jylhiä maailmanluomisrunoja ei meillä tunneta ollenkaan niin hyvin kuin United Fruit -runo ja Nerudan rakkausruno Puolueelle. Jälkimmäistä voi pitää ainakin hyvin osuvana kuvana ajan hengestä, koska sen luettuaan tietää, minkä takia intellektuellit, kirjailijat ja runoilijat - esimerkiksi Nerudan kaltainen pohjimmiltaan epäpoliittisen ja romanttisen oloinen runoilija - päätyivät kommunisteiksi ja millaisia tunteita puolueen jäsenyys heissä herätti.

Ilman muuta Etelä-Amerikan oloissa kommunismi oli ylipäätään varsin ymmärrettävä valinta, mutta esimerkiksi Pekka Valtosen hienosta Latinalaisen Amerikan historiasta selviää, että meillä varsin maltillisissa ja järkevissäkin vasemmistopiireissä tavallinen käsitys Latinalaisesta Amerikasta auttamattoman poliittisen polarisaation repimänä maailmana, jossa vasemmistosissien ja äärioikeistolaisten oligarkkien välillä ei ollut kolmatta vaihtoehtoa, oli lievästi sanoen liioiteltu. Itse asiassa 70-luvun vasemmistolaisuus ja Ronald Reagan -vainaa osoittavat liikuttavaa yksimielisyyttä siitä asiasta, että maanosassa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vallankumous/kommunistinen totalitarismi tai autoritaarinen hallitusjärjestelmä/äärioikeistolainen tappajajuntta. Aina kun ääriryhmät ovat jostain asiasta (etumerkit tai retoriikan päikseen vaihtaen tietenkin) yhtä mieltä, me kunnon ihmiset siinä välissä joudumme liisteriin.

Runo United Fruitista alkaa anarkistisen hauskalla kuvauksella Etelä-Amerikan jakamisesta valtojen kesken. Se päättyy pateettiseen kuvaukseen siitä, kuinka jossain kurjuudessa "käpertyy intiaani elävältä" (caían indios sepultados en el vapor de la mañana, sanoo alkuteksti, eli "intiaaneja kaatuu haudattuina aamun huuruihin"). En ole runouden asiantuntija, mutta minusta tuntuu, että ilkamoivan ja amoraalisen satiirin lopettaminen sormella osoittelevan pateettiseen moralisointiin ei ole esteettisesti onnistunut idea. Jos kerran halutaan kuvata sitä, miten suuryritykset riistävät ihmisiä, senkin voisi toteuttaa hirtehishumoristiseen, satiirisen liioittelevaan tapaan, ja runon keskivaiheilla esitetty kielikuva diktaattoreista kärpäsinä on sekin arveluttavan osoitteleva: hyi, katsokaa noita inhottavia verenhimoisia raatokärpäsiä.

Kun tätä runoa - eikä sitten yhtään mitään muuta eteläamerikkalaista runoutta, ei edes mitään muuta Nerudaa - on kyllästymiseen asti tyrkytetty meille tiedostavalla äänellä laulettuna (pikkupoikana muuten minäkin saatoin joskus sanoa, ettei jotain artistia jaksa kuunnella kun se laulaa niin kommunistisella äänellä, ja veikkaan, ettei kellekään tarvitse selittää asiaa tämän tarkempaan) - niin se on vääristänyt sekä käsityksemme Etelä-Amerikasta, eteläamerikkalaisesta runoudesta että hyvästä runoudesta ylipäätään. Kuten Ilkankin alluusioista voi huomata, siitä on itse asiassa tullut osa suomalaista vasemmistofolklorea.

Muistan, että itse aloin vieraantua ns. tiedostavan vasemmistolaisuuden dogmaattisimmista muodoista (Varkaudessa niitä harjoitettiin demarinuorten keskuudessa, nämä olivat 80-luvulla näet omaksuneet suuren osan edellisen vuosikymmenen taistolaisten populäärikulttuurista ja folkloresta) siinä vaiheessa, kun sittemmin CP Yrjänän - noista maagisista kirjaimista nimen edellä en ole varma - elämänkumppaniksi ennättänyt rasittavan mairea julkisuustyrkky rinnakkaisluokkalainen punapää, joka jossain välissä intoili kovasti Nicaraguasta, luki meille kyseisen runon aamunavaukseksi lukiossa. Luokkamme päivystävä antikommunisti Mika lausui tietenkin runon kuultuaan julki paheksuntansa, mutta olin itse melkein yhtä ärtynyt kuin hän, koska silloin minulle alkoi selvitä tuon tiedostavan vasemmistolaisuuden oleellisesti rituaalinen, konformistinen luonne juuri sellaisena latteana ksenofiliana, josta Tommipommi taannoin kirjoitti: Nerudalta tunnettiin tuo ja vain tuo runo, muttei sitten mitään muuta, eikä sitä "mitään muuta" suin surminkaan menty mistään itse hakemaan.

Nerudan runossa elävältä käpertyvällä intiaanilla ei ole omaa ääntä eikä nimeä, hän on vain una cosa sin nombre, un número caído, un racimo de fruta muerta derramada en el pudridero. Tämä voidaan tietysti tulkita tapana kuvata intiaanien sortoa ja voimattomuutta United Fruitin orjuuden musertamina. Mutta yhtä lailla asia voidaan nähdä niin, että älykkökommunisti Neruda käyttää intiaaneja ja heidän kurjuuttaan hyväkseen. Ei hän kuuntele kuolevaa intiaania, ei mieti tämän siihenastisia elämänvaiheita eikä koeta asettua tämän asemaan. Hän on espanjaa puhuva kommunisti, joka ei osaa eikä halua opetella ketsuaa, aymaraa eikä oman maansa intiaanien kieltä, mapudungua.

Jos hän hallitsisi intiaanien kielet, hän saattaisi kuulla näiltä kaikenlaisia ideologisesti sopimattomia käsityksiä, esimerkiksi jotain sellaista, ettei intiaaneja kiinnosta mikään comunismo, vaan oman viljelymaan saaminen ja mahdollisuus myydä itse omat banaaninsa kunnon markkinahinnoin. Moiset mielipiteet eivät luonnollisestikaan kiinnostaisi Nerudaa, joka on vakuuttunut siitä, että comunismo yksinään tuo onnen ja vaurauden intiaaneille. Intiaanin virka on kärsiä ja kuolla hiljaa ja näyttää säälittävältä ja vakuuttaa lukija comunismon siunauksellisuudesta.

Perun ashaninka-intiaaneilta comunismon edustajat - maolaiset Loistavan Polun sissit - tunnetusti surmasivat heimopäällikön ilmeisesti siinä naiivissa uskossa, että olivat vapauttamassa näitä jonkinlaisesta sorrosta. Ashaninkat eivät olleet oikein innostuneita, vaan ajoivat sissit matkoihinsa alueiltaan. Tarina ei kerro, jäikö yksikään sisseistä ashaninkojen kynsiin, mutta jos jäi, hänet oletettavasti käsiteltiin paikallisten kidutus- ja teloitusperinteiden mukaisesti.

Pikaisesti aamutuimaan

En taida nykyään jaksaa kirjoittaa mitään iltaisin, mutta tässä ennen töihin lähtöä viittaan Jan Guilloun uusimpaan, joka käsittelee Ruotsin feministipuolueen uusimpia toilailuja. Puolue on nyttemmin suistunut suomalaissyntyisen (kas kas) Tiina Rosenbergin johtamien fanaatikkojen haltuun, jotka lähtevät siitä, että miehen kanssa makaaminen on naiselta sukupuolipetturuutta.

Onhan tuokin yksi legitiimi tapa yrittää iskeä nättejä nuoria muotilesboilevia yliopistotyttöjä, ei siinä mitään. Haluaisin kuitenkin tiedustella kaikilta feministeinä itseään pitäviltä bloggaajilta, mikä logiikka siinäkin on, että Tiina Rosenbergin kaltaiset otetaan valtavirrassa vakavasti ja heitä ymmärretään, mutta rasistinen äärioikeisto, joka leimaa tummaihoisten kanssa makaavat naiset rotupettureiksi, on yhteiskunnan marginaalissa, ja esimerkiksi minun edustamani vasemmistosävytteinen ATM-ideologia, jossa väkivaltaisten ja naisia sortavien YTMien kanssa makaavat naiset ylläpitävät patriarkaattia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, nauretaan kumoon. Hyvä on, sekä äärioikeiston rasismi että vasemmistolainen ATM-ideologia ovat vain saamattomien runkkarien säälittävä tapa iskeä naisia. Mitenkähän Tiina Rosenbergin edustama ideologia ei ole säälittävä? Miksiköhän feministeillä on lupa pitää "henkilökohtaista poliittisena" ja politisoida seksuaalisuus, mutta miehillä ei?

Juuri tällaisella älyllisellä epärehellisyydellä ja kaksinaamaisuudella feminismi ym. "edistykselliset" aatteet ovat myötävaikuttaneet uusnatsismin nousuun. Uusnatsit eivät ole ihan niin tyhmiä, etteivät he tunnistaisi esimerkiksi analogiaa Tiina Rosenbergin sukupuolipetturipuheiden ja omien rotupetturuusmeemiensä välillä.