"Analyyttisempi ote"

Blogistanin päivystävät feministiset totalitaristit Kähönen ja Jolpero (nimet muutettu) yrittelevät sovitella suuhunsa niitä kädet verissä kiinni otetun rikollisen tavanomaisia hätäisiä puolusteluja, jotta heitä ei vain liitettäisi Rubarin dokumentissa esitettyihin "äärifeministeihin". (Birdy on viisasta kyllä painunut maan alle odottamaan, että myrsky menee ohi. Ilmeisesti hän katsoo ohjelman kommentoimisen olevan arvonsa alapuolella. Tai sitten hän ihan oikeasti aikoo ottaa siitä jotain opikseenkin. Aina voi toivoa.) Luonnollisesti Kähönen kutsuu ihmisryöstöihin syyllistyneitä Bellas vänner -yhdistyksen aktiiveja "panuhöglundeiksi" ilmeisesti vihjaten, että minä olisin ideologisen kiihkoni yllyttämänä syyllistynyt vastaavan tasoisiin rikoksiin. Voisin vaivautua pitämään tuota kunnianloukkauksena, ellen Analyytikko-blogin fasistoidin ATM-vastaisen propagandan, Naamioiden takana -blogissa esitettyjen pedofiilisyytösten ja Birdyn jatkuvien vääristelyjen jälkeen tietäisi, että feministeillä ei ole sen enempää omaa kunniaa kuin käsitystä muidenkaan kunniasta, ainakaan silloin kun aate elähdyttää heitä. Joku viisas sanoi, että pahaa ei koskaan tehdä niin hyvällä omallatunnolla kuin silloin, kun sitä tehdään uskonnollisesta vakaumuksesta; ja tämän maailman kähösille ja jolperoille feminismi on käytännössä uskonto. Tiedän, että vertaus on aika lattea, mutta en jaksa sitä tässä elaboroida, sillä harhaudun sivupoluille muutenkin. Alan asiantuntija väittänee sitten vastaan kommenttipuolella, tai tarjoaa selkeän kriteeristön.

Kähönen ja Jolpero pitivät dokumenttia huonona, koska se ei ollut riittävän "analyyttinen", ts. ei tarjonnut katsojalle ajatuksellisia välineitä, joilla tämä olisi voinut rauhoitella itseään uskomaan, että meikäläiset feministit, tai feministien enemmistö, ei ole tuollaisia. Kumma kyllä Kähönen ja Jolpero eivät itse yritä analysoida dokumenttia tämä mielessä, vaan torjuvat sen selkäytimellään julistaen sen varsin epäanalyyttisesti ja selkäytimellä roskaksi, tarkoitushakuisuudeksi ja hyökkäykseksi feminismiä vastaan.

Jolpero ihmettelee, miksi dokumentti ylipäätään on ostettu Suomeen esitettäväksi, ja pitää sitä heikkolaatuisena ja yksipuolisena. No, minäpä kerron. Dokumentti on herättänyt Ruotsissa laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Dokumentin tekijä, Evin Rubar, on nuori kaunis nainen ja kurdisukua. Kuten olen moneen otteeseen marmattanut, tiedotusvälineet ja kulttuurielämä ovat ylipäätään suhteettoman kiinnostuneita siitä, mitä mieltä kiihottavan tummaihoiset nuoret maahanmuuttajanaiset ovat yhteiskunnan menosta. On ehkä jonkun mielestä, ja ehkä jopa minun mielestäni, valitettavaa, että Rubar saa ns. mamupimulisää, mutta se on tosiasia, jota ei minun näppikseltäni korjata, ja se tulee rekisteröidä. Evin Rubar on lisäksi palkittu "Vuoden uudistajana" tästä dokumentistaan, ja palkintoja hänelle toi myös edellinen dokumentti I skolans våld ("Koulun vallassa"), joka käsitteli islamilaisia yksityiskouluja ja niiden piirissä ilmenneitä, islamilla perusteltuja väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.

Toisin sanoen Kari Mokolla oli varsin selkeät objektiiviset kriteerit pitää Könskrigetiä hankkimisen arvoisena ohjelmana. Tekijä oli useaan otteeseen palkittu ja merkittäväksi dokumentintekijäksi tiedetty henkilö, jolla oli ulkonäön ja sukupuolen vuoksi myös fotogeenistä potentiaalia - toisin sanoen varattiin optio Evin Rubarin itsensä haastattelemista varten - ja ohjelma oli herättänyt Ruotsissa laajaa ja kiihkeääkin yhteiskunnallista keskustelua. Näissä oloissa on asiallisempaa kysyä, miksi Mokko ei olisi hankkinut ohjelmaa.

Tietysti voi olla, että Jolpero on journalistinen nero, joka on oikeammassa kuin koko Ruotsin mediakenttä ja tietää palkittua dokumentaristia paremmin, miten televisio-ohjelmaa tehdään. Tällöin lienee vain uskottava, että maailmaa pitää hallussaan valtava patriarkaalinen salaliitto, joka suoltaa ulos tarkoitushakuisesti vääristeltyjä naisvihamielisiä pseudodokumentteja, ja että suurta yleisöä on varjeltava salaliiton tuotoksilta sensuurilla, koska ihmiset ovat tyhmiä ja manipuloitavia ja reagoivat selkäytimellään, jollei heille selitetä valmiiksi, että kyseessä on vain feminismin ääri-ilmiö. Valitettavasti kaikki sensuuripyrkimykset perustuvat tähän samaan järkeilyyn: kansaa on varjeltava milloin juutalaisen salaliiton desinformaatiolta, milloin kapitalistien fasistiselta neuvostovastaiselta propagandalta, milloin Irakin sodan arvostelijoiden epäisänmaalliselta skeptisyydeltaä ja milloin miltäkin. "Radikaali ja leppymätön yhteiskuntakriittinen feministitoimittaja", joka vaatii sensuuria, ei ole kovin hyvä toimittaja, koska hän on uskollisempi omalle poliittiselle ideologialleen kuin oman ammattinsa etiikalle. Käsittääkseni journalistiseen etiikkaan nimittäin kuuluu ihan perusperiaatteena hyvin kielteinen suhtautuminen sensuuriin sinänsä.

Kähönen puolestaan valittaa sitä, että ohjelma leimaa kaikki feministit hulluiksi ihmisryöstäjiksi ja miesvihaajiksi, kun kyseessä on todellisuudessa vain pieni ekstremistiryhmä. Nythän vain valitettavasti on niin, että ainakin ohjelman leikkaamattomassa versiossa - minähän en ole nähnyt Suomen televisiossa esitettyä valikoimaa ollenkaan - haastateltiin myös niitä feministejä, jotka eivät jaa ROKSin käsitystä naisiin kohdistuvan väkivallan alkuperästä. Kyseessä olivat tutkijat Renée Frangeur ja Lena Widding Hedin. He valittivat sitä, että heidät oli ajettu sivuraiteelle feministiliikkeessä ja tutkijoina, koska he eivät uskoneet Eva Lundgrenin satuihin pedofiili-ihmissyöjäsalaliitoista. Kumma kyllä sen enempää Kähönen kuin Jolperokaan ei vaivautunut ottamaan kantaa Hedinin ja Frangeurin puolesta. Ilmeisesti heidän kriittinen sisäpiirin näkökulmansa - ainakin Frangeur on aikaisemmin toiminut ROKSin aktiivina - ei kelpaa Kähöselle ja Jolperolle. Kähösen ja Jolperon solidaarisuus kohdistuu ROKSiin, ei Hediniin eikä Frangeuriin.

Frangeur: Det finns inom ROKS en svartvit, lite biologisk inställning att kvinnor är bra och män är dåliga, att man ska tro på kvinnor men inte män. Och det är farliga saker.

Eihän kukaan väitäkään, etteikö olisi olemassa muuta feminismiä kuin ROKS. Ongelma on siinä, että ROKS on kaaderikouluttava lahko, joka on onnistunut soluttamaan feministipiirit kokonaisuudessaan. Hedinin ja Frangeurin kaltaiset asiantuntevat, kriittiset äänet vaiennettiin. Tietenkin kovan kaaderiytimen ympärillä on rekrytointipohjana toimiva joukko hyödyllisiä idiootteja, jotka ehkä hyvinkin vilpittömästi uskovat kaaderien ovan heidänkin asiallaan ja jotka ovat valmiita - asiaa sen kummemmin ajattelematta - puolustelemaan kaadereita ja heidän linjauksiaan skeptistä ulkomaailmaa vastaan silloin kun feministiliikkeellä on jokin kampanja käynnissä. Arawnin tuki Henkkamaukka-kampanjalle oli erinomainen esimerkki tällaisesta mukanamatkustamisesta: kun kaaderikeskus on päättänyt, että tällainen kampanja on tarpeen, Arawn arvelee, että se varmaankin on tarpeen, ja ottaa asiakseen keksiä sille omia perusteluja blogissaan. Sitä vastoin hänelle ei juolahda mieleen esittää itselleen kysymystä, onko kyseinen kampanja oikeasti tarpeen, ja pitääkö juuri hänen tukea sitä.