Olkinuoran punonta*, ei kun kanan kynintä

*) Selitys: Yksi ensimmäisistä iirinkielisistä näytelmistä, jollei suorastaan ensimmäinen, oli Douglas Hyden kirjoittama Casadh an tSúgáin eli "Olkinuoran punonta".


Tuon Hesarin blogeista ja Hesarin hegemoniasta nousseen hämmingin yhteydessä tulin maininneeksi, että onhan minullakin yksi kana kynimättä kyseisen aikakautisen painokirjoituksen kanssa. Koska kyseessä olen minä, tämä liittyy tietenkin iirin kieleen, ja olenkin asian varmaan pariin otteeseen ottanutkin puheeksi, joskin vanhan Plökin puolella.

Syksyllä 1998, hieman ennen kuin lähdin Irlantiin vaihtariksi, Helsingin Sanomat julkaisi sarjan liitteitä, tai teemasivustoja, eri EU-maiden kulttuurista. Tietenkin myös Irlannin kulttuurista, mutta se vähä mitä iirin kielestä kirjoitettiin, oli idées reçues, kuten Kustaa Lööperi (Gustave Flaubert) asian ilmaisisi, siis valmiita ajatuksia.

Jukka Petäjä kirjoitti Irlannin kirjallisuudesta ja meni sanomaan jotain iirinkielistä kulttuuria tuntevan näkökulmasta niin absurdia kuin että Pádraic Ó Conaire vanhemman Deoraíocht ("Maanpako") olisi ollut iirinkielisen kirjallisuusperinteen viimeinen vihanta ja että koko perinne olisi ainakin merkittävältä osaltaan loppunut siihen. Tämä väite on tietenkin täysin järjetön, suurin piirtein yhtä älytön kuin että Aleksis Kivi nähtäisiin jonkinlaisena suomenkielisen kirjallisuuden viimeisenä vihantana. Itse asiassa Deoraíocht oli ensimmäinen varsinainen iirinkielinen nykyromaani: sitä ennen oli kyllä ilmestynyt pastori Peadar Ua Laoghairen Séadna, joka on yritys sitoa valtava määrä folkloren tarinamateriaalia kehyskertomukseksi.

Silloin kun Séadna ensimmäisen kerran alkoi ilmestyä iirinkielisyysliikkeen lehdessä, sitä ei mainostettu lukijoille romaanina, vaan esimerkkinä Munsterin murteen puhekielestä. Sen pääjuoni kertoo Séadnasta, räätälistä, joka tekee Faustin sopimuksen pirun kanssa, mutta käytännössä minäkään en sitä lukiessani jaksanut yrittääkään seurata pääjuonen etenemistä tai sen suhdetta kaikkiin niihin läkähdyttäviin sekoi...seikkailuihin. Deoraíocht sitä vastoin oli oikea romaani: se kertoo jokseenkin surkuhupaisan tarinan irlantilaisesta miehestä, joka jää auton alle Englannissa ja rampautuu. Hän saa kyllä rampuudestaan huiman kasan kultarahoja korvaukseksi, mutta juo rahat ja menee sitten jonkinmoiseksi elefanttimieheksi freakshowhun - iiriksi taispeántas na n-iontas is na n-uafás, "ihmeiden ja kauhistusten näyttely". Ihmeiden ja kauhistusten näyttelyn lihava nainen rakastuu rampaan, joka ei ole asiasta järin iloinen, mutta yrittää kuitenkin vetää rakastajan roolia jotenkuten. Lopussa hän joutuu lihavan naisen tyttärensä kunniaa puolustavan isän - näyttelyn tirehtöörin - ampumaksi. (Turhankin ilmiselvä ja typerä Kati Kovács -viittaus: jos isä haluaa varjella tyttärensä siveyttä, ei ole ehkä kaikkein viisainta pestata tyttöä miestennielijäksi sirkukseen.)

Deoraíocht on tarinana jokseenkin rujo, mutta itse asiassa se on aika hyvä kirja, ja edelleenkin yksi parhaita iiriksi kirjoitettuja. Oma kappaleeni on taas kadoksissa, mutta kun löydän sen, luen sen varmasti taas taiteellisen sisällön vuoksi, en uusia sanoja ja sanontoja oppiakseni. Eipä niitä paljoa opikaan Ó Conairen teoksista, jotka ovat sujuvaa, asiallista ja helppoa perusiiriä, eivät sellaista solmuun menneiden luonnonväärien leukojen ylilannoitettua sananrieskaa kun jollain Seán Bán Mac Meanmanilla, joka saa ilmeisesti sadistista nautintoa lukijan kiusaamisesta mahdollisimman hämärillä keskidonegalilaisilla murresanoilla. On varsin kuvaavaa, että Ó Conaire oli myös iirinkielisen journalismin alalla edelläkävijä.

Tätä kaikkea Petäjä ei tietenkään kertonut, hänelle riitti kun hän sai todeta sen, että Ó Conaire olisi ollut jossain mielessä "viimeinen aito" iirinkielinen kirjailija, tai jotain sinne päin. Tämä ei pidä paikkaansa edes kuvaannollisesti. Pikemminkin Ó Conaire oli iirinkielisen modernismin ensimmäinen airut, sillä hän kuvaili köyhien irlantilaisten siirtolaisten elämää hyvin omintakeisesti, tavalla, joka liittää mitä viheliäisimmällä surkeudella mässäilyyn hämmentävää romantiikkaa, esimerkiksi huumaantunutta maisemakuvausta. Syntyy mielikuva köyhästä ja surkeasta ihmisestä, joka kuitenkin kokee kiihkeästi nähdä runoutta ja kauneutta ympäristössään: se on erityisesti Ó Conairen kirjallinen maneeri ja antaa hänen kaikille kirjoilleen hyvin tunnistettavan ilmapiirin. Ó Conaire kuoli kai vähän alle viisikymppisenä vietettyään huomattavan osan elämästään tien päällä aaseineen: hänen rakastetuin teoksensa lienee monina koulupainoksina ilmestynyt M'Asal Beag Dubh, Pieni musta aasini, iirinkielisen kirjallisuuden Harmo ja minä. Samaan aikaan useimmat muut kirjailijat pitäytyivät isä Ua Laoghairen linjoilla, eli julkaisivat enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi novelleiksi naamioituja kansantarinoita, satuja ja anekdootteja. Ó Conairen tasoinen modernismi pääsi laajemmin vauhtiin vasta kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, nelikymmenluvulla ja erityisesti tietenkin 1900-luvun suurimman iirinkielisen kirjailijan Máirtín Ó Cadhainin ansiosta.

Nythän on tietysti niin, että Petäjää ei välttämättä voida pitää vastuullisena moisesta kömmähdyksestä. On enemmän kuin mahdollista, että vika oli hänen lähdeteoksessaan. Olen nähnyt aika monta Irlannin kirjallisuuden historiaa, joissa iirinkielinen kirjallisuus jollain läpinäkyvällä tempulla selitetään merkityksettömäksi, jotta päästään omistautumaan sille, minkä teoksen kirjoittaja oikeasti tuntee, eli Irlannin englanninkieliselle kirjallisuudelle.

Jos minussa henki ja tarmo pihisee, laadin vielä häijynilkisyyttäni Irlannin nykykirjallisuuden historian, jossa muutamalla yhtä tylyllä silmänkääntötempulla selitetään Irlannin englanninkielinen kirjallisuus jonninjoutavaksi roskaksi tai esitetään se Englannin kirjallisuuden haaraosastona, jolla ei ole oikeaa relevanssia Irlannin kannalta. Joycen voisi jättää sivuun kokonaan toteamalla hänet eräänlaiseksi Ikarokseksi, joka liiallisessa kunnianhimossaan poltti siipensä avantgardismin auringossa ja tikahtui viimeistään Finnegan's Wakessa omaan mahdottomuuteensa; sen sijaan Irlannin ainoiksi merkittäviksi englanninkielisiksi kirjailijoiksi voisi nostaa Flann O'Brienin, Brendan Behanin ja Liam O'Flahertyn, koska he ovat kirjoittaneet myös iiriksi, ja Seán Ó Faoláinin, koska...öööö, ehkä siksi, että hänellä on iirinkielinen nimi?

Tähän irvailuun on syynä se, että on todella olemassa sellaisia Irlannin nykykirjallisuuden historioita, jotka käsittelevät iirinkielistä kirjallisuutta tarkalleen näin typerästi. (Sen vielä ymmärtää, että Séamus Ó Grianna jätetään käsittelemättä, hän nyt kuitenkin on aika tavanomainen iirinkielinen maaseutukirjailija, mutta hänen veljensä Seosamh on minkä tahansa mittapuun mukaan huomattava tekijä; silti on Irlannin kirjallisuuden historioita, joissa noteerataan maaseutuelämäkertojen lisäksi Máirtín Ó Cadhain, Flann O'Brienin iirinkielinen työ ja ehkä myös sellaiset ei-syntyperäiset, mutta kirjallisuudenhistoriallisesti merkittävät tekijät kuin Eoghan Ó Tuairisc, Diarmuid Ó Súilleabháin ja se Néal Maidine agus Tine Oíchen kirjoittaja, mikäs hänen nimensä taas olikaan, Breandán Ó Doibhlin.) Olen nähnyt sellaisenkin, joka väitti kivenkovaan iirinkielisen runouden loppuneen 1600-luvulla eläneen Dáibhí Ó Bruadairin myötä. Tosin kyseinen teos otti armoihinsa myös Flann O'Brienin iirinkielistä maaseutumuistelmakirjallisuutta parodioineen romaanin An Béal Bocht, jonka minäkin olen erinäisiä kymmeniä kertoja äänekkäästi hihitellen lukenut - yhteen aikaan se oli minulla takin taskussa varmaan kuukausia yhtä soittoa, luin sitä linja-autossa ja ruokatunnilla, enkä vieläkään ole kyllästynyt siihen. Kirjallisuudenhistorioitsija ei kuitenkaan tuntunut arvostavan kirjaa sen erinomaisen kekseliään tyylin ansiosta - vaikka Flann O'Brien ei ollut syntyperäinen iirinpuhuja, hän kirjoitti loisteliasta ja rikassanaista iiriä osaten mm. jäljitellä mainiosti donegalilaista murretta siinä kohtaa kun hän siirtyi irvailemaan Donegalin suurimman maaseutukirjailijan, itsensä Séamus Ó Griannan teoksia - eikä liioin sen kirjallisten ansioiden: ennen kaikkea hänen mielestään tuntui ansiokasta olevan se, että kirja parodioi iirinkielistä maaseutukirjallisuutta ja osoitti sen arvottomuuden ja onttouden, joista historioitsijanplanttu oli suuressa ylhäisyydessään täysin vakuuttunut. Hänen mielestään iirinkielinen maaseutukirjallisuus oli ikuinen ja muuttumaton totuus iirinkielisestä kirjallisuudesta ja modernistit pelkkää pintakuohua. Ilmeisesti kyseinen kirjallisuustieteilijä ajatteli siltä kannalta, että jos olisi todellakin olemassa merkittävää iirinkielistä nykykirjallisuutta, hänen akateeminen prestiisinsä ja pallinsa olisi vaarassa. Hän oli laiminlyönyt iirinkieliseen kirjallisuuteen tutustumisen vakuuttuneena siitä, ettei siellä muuta ollut kuin eläkeikänsäkin sivuuttaneiden rantakylän junttien lehmänpaskanhajuisia horinoita; ja oli hänen oman etunsa mukaista ylläpitää tätä käsitystä edelleen, jotta kukaan ei saisi selville, että hän mukavuudenhalussaan oli jättänyt tutkimatta merkittävän osan Irlannin nykykirjallisuudesta, koska sitä varten olisi pitänyt opetella vaikeahko kieli.

Kyseinen kirjallisuudenhistoria taisi olla muuten juuri se, jossa iirinkielisten nimien lyhyt i kirjoitettiin ilman pistettä, siis esimerkiksi Séamus Ó Grıanna Séamus Ó Griannan sijasta. Tällaiseen ei tietenkään ole mitään muuta perustetta kuin se, että siinä unsiaalia muistuttavassa kirjasintyypissä (siis ei "fontissa", vaan kirjasintyypissä, te typografiasuomea osaamattomat moukat), jolla iiriä oli tapana painaa nelikymmenluvun lopun oikeinkirjoitusuudistukseen saakka, lyhyessä i:ssä ei tosiaankaan käytetty pistettä siitä yksinkertaisesta syystä, että se olisi saattanut siinä nimenomaisessa tyypissä sekaantua akuuttiin aksenttiin, jolla iirissä merkitään pitkiä tai historiallisesti pitkiä vokaaleja. Mutta esimerkiksi tässä minun mieluiten käyttämässäni Garamond-tyypissä i ja í erottuvat toisistaan erinomaisesti, joten nykyaikaisilla kirjasintyypeillä kirjoitetussa iirissä ei ole mitään asiallista tarvetta käyttää tuota pisteetöntä i:tä. Puheena oleva nimeltä mainitsematon Irlannin kirjallisuudenhistorian kirjoittaja siis käytti tätä täysin turhaa typografista temppua näyttääkseen iiriä osaamattomien silmissä asiantuntijalta; mutta iirinkieliseen nykykirjallisuuteen hän ei vaivautunut tutustumaan, toisti ainoastaan ne tavanomaiset kliseet muka kuolleesta kielestä. Oikean asiantuntemuksen hankkiminen olisikin kysynyt enemmän vaivaa kuin mokoma jonninjoutava keekoilu.

Palatakseni Petäjän mielikuviin iirinkielisestä kirjallisuudesta: kun ottaa huomioon, että arvovaltaisetkin Irlannin kirjallisuudenhistoriat, joihin hänenlaisensa kriitikko epäilemättä turvautuu hakuteoksina, pystyvät heittämään ilmoille kaikenlaisia täysin absurdeja ja asiantuntemattomia päättömyyksiä, Petäjä ei kai oikein voi muuta kuin ottaa päättömyydet hyvässä uskossa todesta. Hän ei siis itse missään mielessä ollut niihin syyllinen. Enemmän minua ärsytti se toinen päätön artikkeli, jossa mentiin haastattelemaan Sinn Féinin Dublinin paikallistoimiston hoitajaa iirin kielestä!

Kyseinen täti tietenkin omi kaikki silloiset iirin yhteiskunnallisessa statuksessa ilmenneet parannukset, kuten iirinkielisen televisiokanavan perustamisen, oman puljunsa ansioluetteloon. Milloinkahan Sinn Féin on tehnyt iirin hyväksi yhtään mitään konkreettista, paitsi tietysti hankkinut sille huonoa mainetta muka terroristien kielenä? Kaiken huippu oli se, kun Irlannin iirinkielisimmässä kaupungissa Galwayssa jaettiin täysin englanninkielistä Sinn Féinin vaalipropagandaa.

Hesarin toimittajat, jotka olivat ilmeisesti vaivautuneet Baile Átha Cliathiin (siis Dubliniin) asti haastattelemaan mokomaa tantaraa, eivät tietenkään ennen Aer Linguksen koneeseen loikkaamistaan ("Aer Lingus" on muuten tahallisesti väärin kirjoitettua iiriä: sen pitäisi olla "Aer-Loingeas", Ilmalaivasto) älynneet soittaa esimerkiksi Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitokselle, mistä olisi löytynyt todennäköisesti ainakin yksi iirinkielinen ihminen, Anders Ahlqvist. Häneltä olisi varmaankin saanut Conradh na Gaeilgen, sen kaikkein tärkeimmän iirinkielisyysjärjestön, osoitteenkin - Suomen suurlähetystö sijaitsee St. Stephen's Greenillä, iiriksi Faiche Stiabhnalla, ja koska Conradh na Gaeilge majailee Harcourt Streetillä (Sráid Fhearchair), St. Stephen's Greenin yhdestä kulmasta lähtevällä kadulla ja vieläpä sen alkupäässä, heidän ylhäisyytensä hesarilaiset olisivat voineet kulkea jalkapatikassa Conradh na Gaeilgen talolle. Sinn Féinin päämaja näkyy olevan, ja oli varmaan silloinkin, selvästi kauempana keskustasta - no, ainakin siitä, minkä minä miellän keskustaksi - Parnell Squarella, Liffeyn pohjoisrannalla ja osuvaa kyllä Mountjoyn vankilan suunnalla. Minä en ole itse asiassa tainnut koskaan jaksaa raahautua pääpostitoimistoa pohjoisemmaksi ainakaan omin jaloin, niinä parina kertana kun olen Irlannin pääkaupungissa tullut majailleeksi. Matkustajakodit, ne sängyt aamiaisen kera, tietenkin sijaitsevat aina jossain helkkarin kuusessa, yleensä kaupungin pohjoispuolella Droim Conrachin suunnalla - mitä hittoa se paikka oli nimeltään englanniksi? Drumcondra? En ole koskaan seisahtunut Drumcondraan, mutta olen mennyt siitä monta kertaa linja-autolla halki. Joskus pitäisi varmaan käydä sielläkin jaloittelemassa. Ehkä minun pitäisi muuttaa Dubliniin, mutta eihän sieltä saa töitä ilman työhaastattelua, eikä minua kyllä huvita asua Irlannissa työttömyyskorvauksella kolmea kuukautta pelkästään työhaastattelun toivossa.

Kyllähän minä ymmärrän, että tutkivallakaan asenteella varustetun journalistin ei ole helppoa kaivaa esille totuutta iirinkielisestä kirjallisuudesta ja kulttuurielämästä, kun kadun irlantilainen pystyy olemaan juuri niin tietämätön ja ennakkoluulojen varassa kuin pystyy. Eikä Googlellakaan tule hirveän hyviä tuloksia jos antaa hakusanoiksi "Irish language literature culture". Pelkällä "Irish language" -haulla ensimmäiseksi linkiksi saadaan Daltaí.com, joka on iiriä Yhdysvalloissa opettavien järjestö tai verkosto; valitettavasti Daltaín sivuilta ei näyttäisi löytyvän mitään iirinkielistä kirjallisuutta tai kulttuuria koskevaa materiaalia, ei edes linkkejä Conradh na Gaeilgen sivuille. Mutta jos todella mennään vieraaseen maahan eikä sitten pystytä sanomaan tästä sen kulttuurin kuitenkin yhä tärkeämmästä aspektista mitään muuta kuin populäärejä ennakkoluuloja, niin kyllä sen reportaasimatkan informaatioarvo on aika lähellä nollaa.