Minäkö muka?

Tätä nyt ei kukaan voi ottaa vakavasti.

Your Inner European is French!

Smart and sophisticated. You have the best of everything - at least, *you* think so.

Who's Your Inner European?

Itse asiassa pariisilainen kahvilassatupakointiranskalaisuus ei ole koskaan napannut, ja monet ranskalaiset ovat sietämättömiä, itseensä ihastuneita ääliöitä. Sitä vastoin kyllä Marcel Pagnol -tyylinen junttiranskalaisuus vetoaa minuun kovastikin. Valitettavasti en vielä ole päässyt lukemaan Pagnolin La gloire de mon pèreä ranskaksi. On se minulla kyllä täällä. Kääntelen sitä mielelläni käsissäni ja mietin, joko pitäisi kokeilla panuamista.

Niin, ja tämän meemin sain Junakohtauksen blogista.

Aseisiin, veljet, meitä murhataan!

Vuonna 2004 Aftonbladetissa ilmestyi tuiki kiintoisa artikkeli otsikolla Han våldtogs - av fem kvinnor. Markkina-arvoteorian ympärillä ilmenneeseen intellektuaaliseen toimintaan kuuluu oleellisena osana teoria kolmesta sukupuolesta - naisista, YTMistä ja ATMistä - joista ATM:t ovat ilmeisesti biologisen väistämättömyyden vuoksi tuomittuja ikuiseen sorretun asemaan. Kuten ilmenee artikkelista, jonka tähän yhteyteen käännän, Thelma ja Louise -tyyliset naisten kostoiskut miesten kimppuun eivät kohdistu YTMiin. Uhriksi joutuu viaton kiltti ATM, kuten naisten julmuuden uhriksi aina. Aina. Aina!


Myöhään kesäillalla 2003 Kristian, 25, joutui raa'an päällekarkauksen uhriksi ja raiskatuksi - raiskaajat olivat viisi tyttöä.

- Heillä oli jonkinlainen esine, jolla he raiskasivat minut. Se oli kamalaa, hän sanoo.

Kristian ei halua esiintyä omalla nimellään eikä tulla kuvatuksi. Se, että hän miehenä on joutunut ryhmäraiskauksen uhriksi, on hänestä kaksin verroin häpeällistä. Hän ei edes ilmoittanut rikoksesta poliisille.

Kristian on pieni ja hento kaveri ja sanoo itse, ettei ole mikään Casanova. Tytöt parveilevat isojen, kovien kundien ympärillä, mutta Kristianin seuraan he tulevat silloin kun he tarvitsevat juttukumppania.[...]

Mutta viime kesänä Kristianille sattui jotain sellaista, mitä useimpien mielestä ei voi tapahtua. Tukholman seudulla sijaitsevan järven rannalla oli juhlat, ja kaikki olivat juoneet melkoisesti. Monet ihmiset liikkuivat uimapaikalta toiselle.

- Keskiyön aikoihin lähdin kulkemaan polkua pitkin. Tarkoitukseni oli kävellä toiselle uimarannalle, koska kaverini oli siellä, kertoo Kristian.

Kun Kristian oli päässyt puolimatkan tienoille, joku hyppäsi hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan. Oli melko pimeää, ja ennen kuin Kristian tajusikaan, mitä hänelle oli tapahtunut, hän oli vatsallaan kahden tytön otteessa.

- Toiset alkoivat kiskoa minulta housuja pois. He olivat valtavan aggressiivisia ja väkivaltaisia.

- Heillä oli jokin esine, en tiedä mikä se oli. Mutta he raiskasivat minut anaalisesti. Ja yksi tytöistä sanoi: "Nyt saat kokea millaista se on."

Hän ei tiedä, kuinka kauan tämä jatkui, mutta useampi kuin yksi naisista ehti nöyryyttää häntä. Kahden pidellessä kiinni toiset raiskasivat Kristiania vuorotellen.

- Sitten he pelästyivät jotakin, ehkä joku lähestyi polulla. Äkkiä pääsin nimittäin irti ja saatoin juosta pakoon.

Hän juoksi niityn poikki maantielle, pysäytti taksin ja ajoi suoraan kotiin.
- Mietin tietysti, pitäisikö minun ilmoittaa poliisille, sanoo Kristian.
- Mutta ensinnäkään en olisi voinut tunnistaa syyllisiä, koska en nähnyt heidän kasvojaan. Ja toiseksi ajattelin, että oli parempi yrittää unohtaa ja jatkaa elämää.
Ehkä hän myös pelkäsi poliisin nauravan hänelle ja olevan uskomatta koko juttuun. Näin ovat suhtautuneet eräät niistä, joille hän on kertonut.

- Kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa, ajattelin ensin että se oli liian sairasta ollakseen totta, sanoo Angelika, yksi Kristianin ystävistä.
- Eiväthän tytöt sellaista voi tehdä? Mutta Kristian on yksi maailman aidoimmista ihmisistä. Näin hänelle on käynyt, ja se on kauheaa.

Kristian on usein miettinyt, miksi tämän piti sattua juuri hänelle. Ehkä joku tytöistä kuvitteli häntä raiskaajaksi.

- Mutta ainoa mitä olen tehnyt on se että menin kerran väliin kun erästä tyttöä yritettiin raiskata.

Ehkä syylliset halusivat vain käydä kenen tahansa miehen kimppuun.

- Ja kuka silloin joutuu uhriksi? kysyy Kristian retorisesti. - Minä, vai se treenattu muskelimies joka tulee salilta?

Ingrid Carlqvist

Julkaistu Aftonbladetissa: 2004-08-15

Pieni interblogistinen heitto

Huomattava osa Lovelace-Ilkan jumalana palvoman Danimal Mocsnyn heitoista on hieman helppoja, mutta tänään lukaisin Mocsny-sitaatin, jota on syytä miettiä hieman pitempäänkin:

Koska feministit ovat niin kärkkäitä kutsumaan valtiovallan makuuhuoneeseen sääntelemään lisääntymiskäyttäytymiseen kuuluvia asioita (kaikkine heidän treffiraiskausten, lastenhoidon ym. kaltaisiin kysymyksiin liittyvine lainopillisine temppuineen), miksemme puolinaisuuksien sijasta pystyttäisi kokonaista seksiministeriötä myöntämään lupia, hyväksymään vakuutushakemuksia, testaamaan kaikki sairauksien varalta, varmistamaan ehkäisyasioita, rekisteröimään halukkuusilmoituksia jne.? Sen jälkeen julistamme vain luvattoman ja rekisteröimättömän seksin raskaaksi rikokseksi, ja siinä se.

Seksionnettomuuksien kustannukset ovat joka tapauksessa samaa luokkaa kuin liikenneonnettomuuksien, joten miksi emme käyttäisi samoja byrokraattisia työkaluja kummankin ongelman ratkaisemiseen? Käytännössä tämä kuitenkin on feministien tavoitteena (ts. valtiovallan käyttäminen seksin sääntelyyn muiden samaa tehtävää aikoinaan toteuttaneiden instituutioiden, kuten kirkon, vaikutusvallan romahdettua), mutta se on toteutunut vasta osittain.

Miksikö emme käyttäisi? No. vastaus on aika selkeä. On totta, että seksin sääntelyn siirtäminen kirkolta valtiovallan huoleksi on oleellinen osa feministien työlistaa. Sen on kuitenkin tapahduttava vaivihkaa ja demokraattisen kontrollin ulkopuolella, jotta se voidaan toteuttaa yksinomaan naisten hyväksi ja naisten ehdoilla (ja siinä sivussa tietenkin YTMien, joiden edut tunnetusti ovat yhteneväiset naisten etujen kanssa).

Jos seksiministeriö perustettaisiin avoimesti ja kiertelemättä, siitä tulisi normaalin demokraattisen valvonnan alainen laitos. Jos ATM:t järjestäytyisivät, he saattaisivat saada seksiluvan myöntämisperusteisiin mukaan kaikenlaisia vaarallisia tasa-arvovaatimuksia, joista naisasian ajajat eivät halua kuulla puhuttavankaan. Esimerkiksi YTMien oikeus haareminpitoon voitaisiin kieltää - samoin naisten oikeus kiehnätä YTM:n ympärillä tämän haaremiin päästäkseen.

Mielipuoli polkupyöräilijä rautatiesillalta iskee jälleen

Tänään Marian kanssa odotimme bussia Julian sisäänkäynnin edessä olevalla pysäkillä, kun ohi pyöräili mies. Se siltavainoojani! En olisi huomannut, ellei vieressämme seissyt täti-ihminen olisi toimittanut lapsilleen: "Voi voi kun tuo pyöräilevä setä niin rumasti näytti sormea...!"

Eräs ärsyttävimpiä piirteitä demokraattisen ja tasa-arvoisen maan elämässä - siis sellaisen maan, jossa me kognitiivisen eliitin edustajat emme pääse mukavasti turvaan asehullujen vartiomiesten vartioimien muurin taakse - on se, että mielipuolet hyypiöt voivat yhtäkkiä saada päähänsä meikäläisen edustavan jonkinlaisen fasistisen pahuuden ruumiillistumaa. Ei minua ollenkaan häiritse ajatus, että olen vihattu, kadehdittu ja pelätty Panuna, koska oma itse on aina oma itse ja siitä on ylpeä, jos vähänkään on itsetuntoa olemassa - puhumattakaan siitä, että omana itsenään herättämistään närkästysreaktioista kuitenkin on eräässä mielessä vastuussa ja tietää, mitä kuuluu ajatella ihmisistä, jotka pitävät ruotsin ja iirin puhumista loukkauksena pyhiä arvojaan kohtaan. Sitä vastoin on äärimmäisen vastenmielistä herättää jonkun latvakakkosen huomio pelkällä ulkonäöllään ja olemassaolollaan, koska ei tasan tiedä, mitä järjettömiä mielikuvia mielipuoli minuun liittää.

Ns. psykonarttujen kanssa kestämäni ihmissuhdesotkut kävivät voimille juuri tämän takia: niiden kanssa oli täysin mahdotonta sopia ja sovitella, koska ämmä nyt oli tykönänsä päättänyt, että symbolisoin tiettyjä hänen elämässään vaikuttavia voimia: niin kauan kuin hän asuu tukahduttavana ja hirveänä kokemansa äidin kanssa Turussa, olen voima, joka vie häntä pois äidin luota ja vapauteen, mutta kun hän muuttaa isänsä luo Järvenpäähän (paikannimi muutettu), minusta tuleekin voima, joka vetää häntä takaisin äidin luokse, ja tästä syystä hän katsoo asiakseen solvata minua karkeasti ilman selkeää syytä. Sellainen on äärimmäisen vastenmielistä ja rasittavaa, koska toinen osapuoli asettuu järjellisen kommunikaation tuolle puolen ja alkaa syytellä asioista, joihin en itse miellä syyllistyneeni, ainakaan tietoisesti.

Mi neniam lernis paroli bonan Esperanton

En ole koskaan oppinut puhumaan esperantoa hyvin. Olen useita kertoja aloittanut sen opettelun, mutten ole kertaakaan saanut esperanton taitoani niin hyväksi, että voisin käyttää sitä luovasti. (Tällaiselle henkilölle on vakiintunut nimikin esperantoksi: eterna komencanto, ikuinen aloittelija. On jokseenkin hupaisaa, että sinä aikana, kun olen oppinut hyvää puolaa, erinomaista iiriä, auttavaa venäjää ja kotitarve-espanjaa, olen jäänyt esperantossa eterna komencanton asteelle.) En ole ilmeisesti kertaakaan lukenut kokonaista kirjaa esperantoksi, vaikka luoja tietää että olen aina silloin tällöin innostunut yrittämään. (Claude Pironin kieltä opiskeleville suunnattua jännäriä "Gerda on kadonnut!" - esperantoksi Gerda malaperis! - ei todellakaan lasketa. Löydätte siitä ties kuinka monta kopiota pitkin nettiä googlettamalla sanoilla "Gerda malaperis".) Minulla on kyllä Tove Janssonin muumikirja esperantoksi käännettynä tuolla toisen seinän vieressä, ja täällä jossain on myös esperantonkielinen Kalevala. Viime kerrasta, kun yritin opetella esperantoa, on jo pari vuotta. Hankin kirjat silloin.

Monet monikieliset ihmiset ovat esperantisteja tai ovat ainakin olleet, ovat joskus harrastaneet esperantoa hyödyksi asti ja hieman hiostettuina osaavat puhuakin sitä. Katson jopa olevani poikkeus, koska itse en ole lopultakaan jaksanut innostua siitä edes pakottautumalla. Tiedän, että se olisi palkitsevaa kielitieteilijälle. Sitä paitsi esperanto on luomuksena hyvin kiintoisa, ja sen sananjohtojärjestelmä on oikeasti nerokas, säännöllinen ja tehokas. Ymmärrän oikein hyvin ketä tahansa, joka rupeaa esperantokirjailijaksi vain saadakseen luoda sen avulla uusia merkitykseltään äärimmäisen pikkutarkkoja sanoja.

Esperantoksi nimittäin on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleenkin kaunokirjallisuutta. Vaikka kielen loi puolanjuutalainen lääkäri Białystokista, kirjalliset perinteet sille kehittivät unkarilaiset Gyula Bághy ja Kálmán Kalocsay. Jälkimmäinen herroista - varsin riimitajuinen runoniekka - oivalsi, että pornahtelukirjallisuuden luominen esperantoksi oli välttämätöntä kielen tekemiseksi houkuttelevaksi, ja julkaisi salanimellä Peter Peneter kokoelman "salaisia sonetteja" (Sekretaj sonetoj) eli eroottisia runoja. Olen vilkaissut niitä sanakirjan avulla ja todennut, että ne ovat ilmeisesti nykylukijankin näkökulmasta jopa häiritsevässä määrin mehukasta tavaraa, puhumattakaan siitä, miltä niiden on täytynyt tuntua kolmikymmenluvun ihmisistä. Merkittävin osa Kalocsaynkin työstä lienee kuitenkin ollut kaunokirjallisten antologioiden laatiminen ja toimittaminen eri maiden kirjallisuudesta. Esperantoksi on käsittääkseni alusta saakka pyritty kääntämään edustava valikoima eri maiden klassista kirjallisuutta: käytännössä antologiat ovat painottuneet Itä-Eurooppaan, Kiinaan ja Japaniin, jotka ovat perinteisesti esperantoharrastuksen vahvinta aluetta.

Joskus kuulee väitettävän, että esperanto on kieli ilman omaa kulttuuritaustaa. Tämä on tietysti silkkaa hölynpölyä. Itse asiassa sen perusteella, mitä siitä tiedän, sillä on oma kirjallinen kaanon ja omat sisäpiirivitsit. Netistä löytyy jonkin verran tietoa esperanton slangista, jota totta kai on syntynyt esperantokonferenssien laitamilla. En tiedä onko esperantoksi olemassa erityistä idiomaattista ilmausta, joka tarkoittaa esperantokonferenssiheilaa (sellainen on kuitenkin epäilemättä helppo keksiä, ottaen huomioon, miten helposti esperanto taipuu muodostamaan uusia sanoja - "kiertopalkinto" naisesta käytettynä haukkumasanana on tunnetusti ĉiesulino - ĉies "jokaisen, kaikkien" -ul- "henkilö, ihminen" -in- "nainen, feminiini" -o "substantiivi"), mutta jos joku kuvittelee, että niihin konferensseihin muka ei mentäisi jännittävien ulkomaalaisten seksipartnereiden perässä, hän uskoo varmaan joulupukkiinkin. Itse asiassa Vilkin-Favénin esperanton taskusanakirjan keskusteluesimerkit ovat täynnä turhankin paljastavia dialogeja esperantokonferenssiin valmistautuvista eri maiden nuorista (huom!) ihmisistä flirttailemassa toisilleen hienostuneen viisikymmenlukulaisesti. (Itse asiassa tuollainen vanhanaikainen ja viaton hakkailuleikki tuntuu nykynäkökulmasta puuduttavan rivolta juuri siksi, että se kiertää kuin kissa kuumaa puuroa todellista pääasiaansa eli seksiä ja verhoaa sen tympeän hienosteleviin sanakäänteisiin. Eräs syy siihen, miksi en voi sietää Tiina Kaarelaa, on hänen puuduttava tätimäinen tapansa viitata seksuaalisiin tekoihin teennäisellä korukielellä: ...mutta yhdessä asiassa heidän sointunsa soljuivat suloisesti yhteen, nimittäin rakkauden ihmeteoissa, myös vällyjen alla ja usein ilmankin. Sointunsa? Soljuivat?? Suloisesti???!! Rakkauden ihmeteoissa?!?!?!---VittupillukyrpäkullimulkkunussiinaipaneeperkelesaatanaaaaaaaaaAAAAAARGH!)

Esperanto on kaikkien aikojen menestynein keinotekoinen apukieli. Tämä täytyy voida sanoa ääneen siitäkin huolimatta, että kansainvälisiä apukieliä kehittelevät piirit ovat täynnä kaikenkarvaisia kiljukauloja, jotka esittelevät nerokkaita projektejaan vielä esperantoakin paremmiksi apukieliksi - heidän kielissään kun on se paha vika, ettei niitä yleensä puhu edes kielen keksijä kovin sujuvasti, saati sitten kukaan muu. Minulle ei ainakaan tulisi mieleenkään kehittää omaa keinotekoista kieltä muun kuin roolipelien tai fantasiakirjallisuuden tarpeisiin tai puhtaasti leikkikalukäyttöön, niin että voisin kääntää itse kielelleni muutaman lempikirjani ja tehdä ihmisiin vaikutuksen junassa lukemalla yksityisesti painattamaani ja sidottamaani kirjaa, jonka kannessa sitten lukisi esimerkiksi Mark Twain - Huckleberry Finnoqo ñâtzhéngàrtnökh. Keinotekoisen kansainvälisen apukielen markkinaraon on joka tapauksessa napannut esperanto, ehkä enemmän tuurilla ja hyvällä saumalla kuin ansioilla, ja minä en ole niin tyhmä, että yrittäisin kilpailla sen kanssa. Hieman reaalipolitiikan tajua pitää ihmisillä olla.

Joltain nettisivulta luin varsin uskottavan selityksen esperanton menestykselle: volapük, joka oli tosin säännöllinen, mutta järjettömän monimutkainen muoto-opiltaan, keräsi ensin kokoon ensimmäisen kansainvälisen apukieliliikkeen. Ensimmäisessä volapük-konferenssissa kuitenkin osoittautui, että kukaan ei ollut tyytyväinen kielen kielioppiin, ja väki joutui riitoihin siitä, miten sitä pitäisi parannella. Esperanto ilmaantui kuvioihin mukaan juuri silloin ja osoittautui niin paljon volapükiä paremmaksi, että suurin osa volapükisteistä loikkasi esperanton leiriin. Sitten kun esperanto vuorostaan joutui reformivaatimusten ristiaallokkoon, jäsenistössä oli olemassa jo volapükistien riitelyyn valmiiksi kyllästynyt kova ydin, jolle liikkeen säilyttäminen yhtenäisenä oli arvo sinänsä ja joka ei ruvennut väkisin poraamaan uusia ikkuna-aukkoja vesirajan alapuolelle siinä vaiheessa kun purkki jo purjehti kohtuullisen hyvin, eli kun esperanto oli saanut kohtuullisen määrän sujuvia puhujia ja toimi sekä kirjallisuuden että arkikommunikaation kielenä. Ne hölmöläiset, jotka porasivat ikkuna-aukkoja, lähtivät liikkeestä oman ido-nimisen projektinsa perään, ja sittemmin ido on lisääntynyt jakautumalla, eli siitä on puolestaan lohjennut omia "idoja" (esperantossa ido on oikeastaan johtopääte, jolla muodostetaan jälkeläistä tai poikasta tarkoittavia substantiiveja, esimerkiksi birdo on lintu ja birdido on linnunpoikanen). Toisin sanoen jäsenkunta oli valmiina, ja hajottajat saatiin liikkeestä ulos hajottamaan keskenään.

Esperanto havainnollistaa erinomaisesti sitä, mikä on vikana kokkariaanis-erektuslaisissa käsityksissä 1) kieli on vain kommunikaatioväline, johon on turha liittää nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita ja 2) luonnollisista kielistä ovat ikäviä kun niissä on epäloogisia ja humanistisia epäsäännöllisyyksiä. Kuten kaikki hyvin tietävät, esperantistit liittävät kieleensä hyvinkin nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita, vaikka niitä ei tietenkään saa kutsua nationalismiksi. (On jopa olemassa - kuulemma lähinnä vasemmistolaista internationalismia edustava - esperantojärjestö nimeltä Sennacieca Asocio Tutmonda, Kansakunnattomien maailmanliitto.) Esperantismiin kuuluu oleellisesti eri maissa matkustelu paikallisten esperantistiverkostojen turvin ja majoittamana; varsinkin Kiinan kaltaisessa maassa esperantismilla on juuri siksi arvaamattoman paljon merkitystä tavallisten ihmisten kansainvälisille kontakteille. Tämä synnyttää kokemuksen "kuvitellusta yhteisöstä" (imagined community), joka ei todellakaan eroa mitenkään oleellisesti nationalistien kuvittelemasta kansakuntayhteisöstä: perustuuhan se kielelle, kuten monet noista kansakunnista. Esperantistit itse asiassa puhuvat mielellään Esperantujosta, Esperantomaasta, joka realisoituu esimerkiksi noiden konferenssien yhteydessä. Esperantistit puhuttelevat toisiaan kai vieläkin sanalla samideano, joka tarkoittaa aatetoveria (sam- = sama, -ide- = aate, idea, -an- = jäsen, -o = substantiivi), ja kielen katsotaan itsessään sisältävän jonkinlaisen aatteellisen mielenilmauksen tai postulaatin, esperantoksi "sisäisen aatteen", la interna ideo. Esperantomaalla on oma lippu ja kansallislaulu, ja sillä on sisäiset ja muusta maailmasta suhteellisen riippumattomat aatesuuntauksensa ja oppiriitansa, jotka ilmeisesti perustuvat ainakin jossain määrin esperantokonferenssien antamiin päätöslauselmiin ja niissä ilmaistuihin tavoitteisiin. Interna ideo käsitetään lähtökohtaisesti "nationalismin" vastaisuudeksi, mutta sen voisi määritellä toisinkin: kansalliskielillä puhumista, joka on konferensseissa etikettivirhe, kutsutaan Esperantujossa krokodiladoksi (krokodil- = krokotiili, kansalliskielen puhuja, -ad- = toistuva tekeminen, tekeminen, -o = substantiivi), ja olisikin ehkä parempi pitää interna ideota krokodilismon vastaisena, jos krokodilismolla tarkoitetaan ahtaiden kansallisten etujen tai lojaalisuudentunteiden asettamista Esperantujon etujen edelle.

Toisin sanoen voidaan todeta, että esperantolla on oma itsestään syntynyt nationalisminsa. Edes sellainen kieli, joka on nimenomaisesti tarkoitettu neutraaliksi yhteydenpitovälineeksi, ei voi olla synnyttämättä omanlaisiaan tunteita ja intohimoja.

Mitä sitten tulee kielen "säännöllisyyteen" ja "loogisuuteen", nuo ristiriidat osoittavat, ettei ole mitään objektiivista mittapuuta kielen säännöllisyydelle. Esperanto ei esimerkiksi pronominiensa osalta ole niin säännöllinen kuin vaikkapa ketšua, jossa persoonapronominien monikko muodostetaan yksiköstä tavanomaisella monikonpäätteellä, siis ikään kuin ei sanottaisi "te", vaan "sinät". Esperanton persoonapronominit ovat mi = minä, ci = sinä (tämä on mitä ilmeisimmin lainattu puolasta, jossa ty "sinä" -pronominin datiivi on ci), li = hän (mies), ŝi = hän (nainen) - huomatkaa, että näille suomalais-ugrilaisia kieliä osaamattomille indoeurooppalaisille ei juolahtanut edes mieleen käyttää molemmista sukupuolista samaa pronominia, ni = me, vi = te (tämäkin on selvästi slaavilaiselta taholta), ili = he. Jostain inkojen jälkeläisestä tämä tällainen on aivan käsittämättömän epäloogista sössöä, mutta koska Zamenhof tunsi puolansa ja jiddišinsä lisäksi vain (indo)eurooppalaiset sivistyskielet ja venäjän, hänelle ei koskaan juolahtanut mieleenkään, että monikon säännöllistämisen voisi ulottaa näinkin pitkälle. Hän ei myöskään osannut itäaasialaisia kieliä, jolloin hänelle olisi voinut juolahtaa mieleen luopua monikonpäätteestä kokonaan ja ilmaista monikko vain toistamalla sana (sentyyppisiä monikkoja kuin auto auto = "autot" esiintyy esimerkiksi indonesiassa), puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut luopua myös verbien aikamuodoista ja korvata ne adverbeilla (ts. "minä mennä koti" tarkoittaisi sekä "menen kotiin", "menin kotiin", "olen mennyt kotiin" ja "olin mennyt kotiin", mutta esim. "minä jo mennä koti" voisi tarkoittaa vain "olen mennyt kotiin", "minä silloin mennä koti" vain "menin kotiin", ja "minä jo ennen mennä koti" vain "olin mennyt kotiin").

Esperanton vastustajiin kuuluu hyvinkin vakavastiotettavia lingvistejä, jotka räyhäävät tämäntyyppisistä piirteistä ja pitävät niitä poliittisesti epäkorrekteina tai muuten vain epiksinä eurooppalaisuuksina. He ovat tietenkin oikeassa. Tilanne vain valitettavasti on se, että juna on jo jättänyt. Esperanto on jo keksitty, se on jo saanut omat puhujat ja oman kulttuurin, ja jos kielessä on mielestänne suunnitteluvirheitä, se on voi-voi. Sosiolingvisti minussa lähtee siitä, että esperanton nykyinen kielioppi on tapahtunut tosiasia, ja sitä voi korkeintaan hienoviilailla sieltä täältä samalla tavalla kuin minkä tahansa kielen kieliopin standardointi on hienoviilailua.

Esperanton kriitikot moittivat kieltä milloin liian suuresta sanajuurten lukumäärästä - onkin totta, että kun esperanton päätteitä voidaan käyttää myös sanajuurina, on syytä kysyä, mihin tarvitaankaan enää sanaa fari "tehdä", kun on jo kausatiiviverbin muodostuspääte igi (esperantistigi "käännyttää joku esperantistiksi"), tai mitä virkaa on adjektiivilla granda "suuri" ja sen vastakohdalla malgranda "pieni", kun "pienelle" ja "suurelle" on jo olemassa muodostuspäätteet eta ja ega (ridi nauraa, rideti hymyillä, varma lämmin, varmega kuuma) - milloin sen eurooppalaisista kielistä käännöslainaamista idiomeista ja sananlaskuista (puhumattakaan siitä, että kiinasta ja japanista sanasanaisesti käännetyt kaunokirjalliset teokset ovat oletettavasti poikineet esperantoon koko lailla itämaisperäistä fraseologiaa). Kaikki tämä on loppujen lopuksi tiikerin moittimista juovistaan ja kielen moittimista siitä, että se on kieltä. Kun kieli on opittu hyvin, sitä halutaan käyttää kaunokirjallisiin tarkoituksiin, jolloin sille luodaan omat idiomit, omat sisäiset viitejärjestelmät ja omat sisäpiirivitsit, joista tulee aikanaan niin erottamaton osa kieltä, että niiden oppiminen kuuluu oleellisesti itse kielen oppimiseen. Tämä luonnollisestikin herättää närkästystä niissä, joiden mielestä esperanton on tarkoitus olla yksinomaan kansainvälisen kommunikaation apuväline. Mutta koska esperanto on ihmisille laadittu kieli, siitä tulee kaikkien ominaisuuksiensa osalta ihmisten kieli siinä vaiheessa kun se saa merkittävästi puhujia.

Onkin ilmeistä, että ryhtyessään luomaan ihmisille yksinkertaista, helppoa ja säännönmukaista kieltä silmälääkäri Zamenhof ei ymmärtänyt idiomatiikan, sanontojen ja kulttuuristen sisäpiirivitsien viime kädessä olevan suurempi este kielen oppimiselle ja kulttuurien väliselle kommunikaatiolle kuin taivutusluokkien ja verbivartaloiden. Koska ihmiset ovat ihmisiä, heillä on paha tapa kehittää kaikenlaista humanismia kielen ympärille. Zamenhof muisteli aikoinaan kotikaupunkiaan, jonka "väestö koostuu" - tai koostui, ennen Hitlerin ja Stalinin vuosisataa - "neljästä erilaisesta elementistä: venäläisistä, puolalaisista, saksalaisista ja juutalaisista; jokainen näistä elementeistä puhui eri kieltä ja suhtautui epäystävällisesti muihin elementteihin. Tässä kaupungissa enemmän kuin missään muualla herkkä luonto tuntee monikielisyyden raskaan onnettomuuden ja vakuuttuu joka askelella siitä, että kielten erilaisuus on tärkein syy, joka hajottaa ihmiskunnan perheen" (En Bjelostoko la loĝantaro konsistas el kvar diversaj elementoj: rusoj, poloj, germanoj kaj hebreoj; ĉiu el tiuj ĉi elementoj parolas apartan lingvon kaj neamike rilatas la aliajn elementojn. En tiu urbo pli ol ie la impresema naturo sentas la multepezan malfeliĉon de diverslingveco kaj konvinkiĝas ĉe ĉiu paŝo, ke diverseco de lingvoj estas la ĉefa kaŭzo, kiu disigas la homan familion). Sitä vain hänkään ei ymmärtänyt, että esperanto on viime kädessä monessa mielessä vain viides kieli noiden neljän seuraksi ja että esperanton interna ideo on vain yksi kansallinen mytologia lisää. Kuvaavaa kyllä Zamenhof koetti itse jalostaa interna ideota mystiikaksi ja uskonnoksi nimeltä homaranismo - hom/ar/an/ismo - ihmis/kunnan/jäsen/yys - ja jos se olisi lyönyt läpi, esperanto ei olisi enää ollut pelkkä kieli kielipohjaisine "nationalismeineen", vaan esperantismi olisi muodostunut täysin esim. juutalaisuuteen verrattavaksi etnis-uskonnolliseksi kokonaisidentiteetiksi.

Hyväätarkoittava homaranismo on interna ideon valoisa puoli. Kuitenkin esperantokulttuuria on joku siitä vieraantunut ihan oikeasti arvostellut ilmiöstä, jota yllä kutsuin antikrokodilismoksi - ja sitä voi jo pitää interna ideon potentiaalisena pimeänä puolena. Minulla ei ole sinänsä mitään esperantoa vastaan. Toisin kuin monet romaanisia kieliä osaavat ihmiset, jotka pitävät sitä espanjan ja italian irvokkaana parodiana, minusta se on ihan mukava ja hauska keksintö, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että maailma esperanton sisältä nähtynä on itse kullekin hyvin terveellinen täydennys maailmaan englannin, tuon Fox Newsin äidinkielen, sisältä nähtynä. Siitä vähästä esperantosta, jota olen silloin tällöin tullut oppineeksi, on ollut apua sekä espanjan että ranskan ymmärtämisessä (ei, en tosiaan ole luopunut nyttemmistä aikeistani oppia ranskaa). Annoin teille tämän merkinnän alussa linkin "Lernu!" ("Opi!") -sivustolle, josta löytyy käytännöllisesti katsoen kaikki esperanton oppimiseen tarvittava alkeistason oppikirjoista korkeatasoisiin lukukirjoihin (kyllä, siellä on myös se Gerda malaperis) ja kielioppikäsikirjoihin: vaikka en itse osaa esperantoa hyödyksi asti enkä pidä itseäni esperantistina, kehotan itse kutakin menemään sinne ja opettelemaan, jos se yhtään kiinnostaa. Antaŭen al la laboro!

Kuitenkin olen sitä mieltä, että interna ideo ja antikrokodilismo sisältävät aimo annoksen epämiellyttävää kulttuuritotalitarismia, joka juuri kaikessa hyväätarkoittavuudessaan voisi olla todella vaarallinen ja pelottava ilmiö, jos esperanto joskus nousisi haastajaksi englannille. En toki pidä englannista. Käytännöllisesti katsoen kaikki muut osaamani kielet sopisivat maailmankieliksi englantia paremmin, paitsi ehkä venäjä. (Iirin kielioppi on eksoottinen, mutta säännöllinen, ja pelottavan näköinen oikeinkirjoitus on selvästi englantia johdonmukaisemmassa suhteessa ääntämiseen.) Silti se, että krokotiilipuhe on kiellettyä esperantokonferensseissa ja se, että innokkaat esperantistit haaveilevat koko maailman muuttamisesta yhdeksi ainoaksi esperantokonferenssiksi - kieleltään ja arvoiltaan - soittaa jotain hyvin ikävästi kalkkaavaa kuolemankelloa.

Tietenkin englannilla on oma antikrokodilismonsa. Angloamerikkalaisen kulttuuriteollisuuden aivopesemät englannin kielen antikrokodilistiset edistäjät ovat sanoneet minusta netissä, vieläpä isoin kirjaimin: KUNPA KUKAAN SUOMALAINEN ASIANTUNTIJA EI VAJOAISI PANU HÖGLUNDIN SURKEAAN TILAAN. "Surkealla tilalla" he tarkoittavat jonninjoutavina pitämiensä "ei-suurten kielten" kuten puolan ja iirin osaamista; kyseinen suuraakkoskirjailija voihki suorastaan moraalista paatosta täynnä, että "suurista kielistä hän osaa vain englantia, saksaa, venäjää ja espanjaa, kahta jälkimmäistä huonosti". Suuren, ylikansallisen puolelle asettuminen on siis moraalista ja hyve; mutta voi tuota krokotiilien sukua, joka haluaa puhua ruotsia Suomessa, iiriä Irlannissa ja saksaa Itä-Belgiassa. - Tiedänpä erään esperantistinkin täältä Suomesta, joka on kiihkeä hurrivihaaja. Näen hänen ajattelunsa takana tämän saman antikrokodilismon: kuten esperantokonferenssissa on väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin esperantoa, Suomessa on saman logiikan mukaan väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin suomea.

Antikrokodilismo on ennen kaikkea eriseuraisuuden ja porukasta pois jättäytymisen kieltämistä, ja jos jokin minua ei miellytä niin se on juuri tuo asenne - tässä on ihan kyse lapsuuden traumoista, myönnän sen. Demokratiassa ja kansalaisoikeuksissa on kyse nimenomaan siitä, että saa halutessaan rauhassa olla krokotiili - esimerkiksi ns. pakkoruotsi tai pakkoiiri avaa ihmiselle uusia mahdollisuuksia olla krokotiili ja erottautua homaranistien massasta. Niin kauan kuin esperanto on vaihtoehto englannille, sitä kannattaa tukea ja opetella. Mutta jos kaduillamme alkaisi maleksia uhkaavan näköisiä vihreätähtisiin nahkarotseihin pukeutuneita jengejä ärähdellen kaikille suomea tai ruotsia puhuville ohikulkijoille: Ne krokodilu!, silloin olisi kyllä jo kansalaisvelvollisuus kieltäytyä puhumasta salutoninkaan vertaa esperantoa.

Interna ideo ja Zamenhof erehtyvät sikälikin, että etniset ristiriidat eivät todellakaan ole yksin kielten varassa. Paraguayssa valtaväestö vaihtaa luontevasti guaranín kielestä espanjaan ja takaisin tilanteen vaatimalla tavalla. Tämä ei ole estänyt Paraguayta käymästä aika ajoin holocaustin väärtiä tuhoamistaistelua omia guaraníta puhuvia intiaaniheimojaan vastaan (ja sitä on verrannut holocaustiin itse Elie Wiesel, jonka luulisi tietävän mistä puhuu). Bosniassa tunnetusti serbin, kroaatin ja bosnian kielten väliset erot ovat pikemminkin seurausta etnisistä ristiriidoista kuin niiden syy - kaikki kolme kirjakieltä perustuvat uusštokavialaisiin murteisiin. Pohjois-Irlannissa molemmat kansanryhmät puhuvat nykyisin kielimuotoa, jonka suhde englantiin on suunnilleen sama kuin skoonen ruotsiin - ts. englantia (ruotsia) osaava henkilö kykenee asian vaatimin ponnistuksin ymmärtämään Pohjois-Irlannin (Skoonen) asukkaiden kieltä, vaikka sen kuunteleminen aiheuttaakin hänelle tavattomia kärsimyksiä. Silti yhteinen kieli ei juurikaan ole vähentänyt vihanpitoa - pikemminkin on vain harmia siitä, että kumpikin osapuoli ymmärtää toistensa solvaukset ja kiroukset.

Se kuuluisa oikeusjuttu

Blogimaailmaa ja vähän laajempiakin piirejä jopa netin ulkopuolella on viime aikoina hätkähdyttänyt merkillinen oikeusjutun alku, jossa vastakkain ovat EFFIn johtoon kuuluva juristi Herkko Hietanen ja muudan nimeltä mainitsematon lounaskuppila. Hietanen tunnetusti kirjoitti nimeltä mainitsemattomalle lounaskuppilalle valituksen sen palvelun laadusta, mutta reklamaatioon ei reagoitu millään tavalla. Tämän jälkeen Hietanen pani valituksensa nettiin. Sanottakoon, että minulla ei sinänsä ole mitään syytä pitää Hietasen puolta, koska valituksesta saa mielikuvan kopeasta juristisnobista. Kuitenkin tapauksen tosiasiat ovat jokseenkin selvät: valitus on perusteltu, asiallinen ja yksityiskohtainen, olkoonkin että siitä syntyy sellainen vaikutelma kuin seurueen ulkoasu - mahdollisesti rennon nörttimäinen? - ei olisi miellyttänyt nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan henkilökuntaa, joten he olisivat päättäneet tehdä nörteille jäynän: tarjoilija, hovi ja ravintolapäällikkö näyttävät suunnilleen toimineen yhdessä kompuksessa näiden vieraiden kiusaamiseksi.

Mitäs siitä. Mutta kaikkein käsittämättömin on kyllä ravintolan reaktio: Hietanen uhataan haastaa oikeuteen ja häneltä vaaditaan vahingonkorvauksia. Ei ole vielä selvää, minkä pykälän nojalla. En ole lainoppinut, mutta kyllä minäkin sentään jotain tiedän - en tosin sellaista pykälää, jonka nojalla Hietasta voisi tuomita yhtään mistään. Vahingonteko (rikoslain 35. luku) edellyttäisi, että jotain fyysisesti olemassaolevaa olisi rikottu. Kunnianloukkaus ei voi kohdistua oikeushenkilöön, eikä kunnianloukkauksena pidetä elinkeinotoiminnan legitiimiä arvostelua. Toisin sanoen silläkään pykälällä ei pitkälle pötkitä.

Tarinassa on pohtimisen arvoista ainoastaan se, mistä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on kehittänyt sellaisen hybriksen, että kuvittelee voivansa noin vain vaatia vahingonkorvauksia nimeämättä edes rikosta. Onko yhteiskunnan ilmapiiri mennyt sellaiseksi, että kun joku on työnantajan asemassa, se nousee hänelle niin pahasti päähän, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä vain? Ja mikä tuollaisiin kaikkivaltiuskuvitelmiin on syynä? Kenties se, että kaikenlaisia kettutyttöjä ja muita stanssattuposkisia aktivisteja on viime vuosina pamputettu olan takaa, mikä on sitten saanut maailmanparantajat valittamaan, että poliisi pitää vain pääoman ja kapitalistin puolta - ja nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on sitten mennyt uskomaan sinkiläposkien alakulttuurin sisäiseen käyttöön tarkoitettuun propagandaan ja oikeasti kuvitellut lain pitävän hänen puoltaan asiakasta vastaan?

En toki olisi Panu, ellen ottaisi tähän antifeminististä näkökulmaa: tuo tekaistu syyte on tasan samanlainen kuin ne tekaistut syytteet ja syyteuhkailut, joita olen saanut kokea ns. fasistisen pahuuden edustajilta. Jos ylläoleva teoriani on oikea, se viittaa siihen, että tällaisia järjettömiä syytteitä erehtyy esittämään nimenomaan se taho yhteiskunnassa, joka katsoo olevansa niskan päällä ja lain olevan pikemminkin hänen puolellaan kuin vastapuolen. Voimme siis katsoa, että naiset ovat voiton puolella ja miehet altavastaajina.

Oikeudenkäynnistä - jos siis tämä farssi menee edes syyteharkintaan asti - tulee joka tapauksessa hauska kuin tynnyrillinen apinoita. Nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja häviää sen läpihuutojuttuna, minkä jälkeen Herkko Hietanen voi puolestaan vaatia pitkän pennin vahingonkorvausta väärästä ilmiannosta. Eikä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja varmaan tajua, miten se nyt näin meni.

Hmm-m. Tulee tästä tietysti mieleen muutakin kuin nuo nuorten naisten esittämät kunnianloukkaussyytteet. Nimittäin se tamperelaisen herrasmieshistorioitsijan ja menetettyjen itäalueidemme arvostetun palauttajan minusta tekemä rikosilmoitus, joka sitten kuivui kokoon.

Uusi blogilista...

...pelaa näköjään merkityillä korteilla: Notatkin/Plökin päivitykset eivät näy siellä.

Sensuurilla on monet tiet ja monet keinot.

Lisää sonnimiehistä

Mutta palataanpa vielä sonnimiehiin. Kommenttiosastolleni ehti jo tulla vastaus tähän sonniasiaan:


Jos vaikka tuo kuvauksesi olisikin totta suomalaisnaisista ja mustista sonnimiehistä, ihmettelen onko se mitenkään merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Sitä paitsi seksuaalivietti taitaa olla useimmilla. Suomalaismiesten sikailu ei poikkea yhtään afrikkalaisten vastaavasta, jos haluaa yleistää.

En itse asiassa ole koko aikana sanonut, että suomalaismiesten sikailu poikkeaisi afrikkalaismiesten sikailusta, jos suomalaismiehet olisivat samassa sosiaalisessa tilanteessa kuin afrikkalaiset miehet. Afrikkalainen tai jamaikalainen sonnimies on kouluttamaton. Luonnollisesti on olemassa myös koulutettuja ja yhteiskuntaan sopeutuneita afrikkalaisia ja jamaikalaisia miehiä, joilla ei varmastikaan välttämättä ole oleellisia vaikeuksia sulautua suomalaiseen keskiluokkaan. Lisäksi verraten kouluttamatonkin kehitysmaalainen mies voi löytää paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi maaseudulla tai yksityisyrittäjänä, jos kohta sekä maatalous että yrittäjänä toimiminen vaativatkin monenlaista paperityötä ja anomusten ja hakemusten täyttämistä. Sonnimies on kuitenkin määritelmällisesti sellainen mies, joka on tuotu Suomeen etupäässä naisen seksileluksi.

Kritiikin kärki osuu tässä Backlénin romaanissaan kuvaamaan suomalaiseen eksotiikannälkäiseen naiseen (ja harkitsematon ja vastuuton eksotiikannälkä on rasismia siinä missä skinheadien väkivallanteot), joka käyttää sonnimiestä seksiorjanaan, muttei osaa eikä viitsi auttaa häntä sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä missä kehitysmaasta tuleva ja perinteiset sukupuoliroolit sisäistänyt thaimaalainen tai filippiiniläinen nainen suostuu mielellään kotirouvan asemaan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on hänen kulttuurissaan oikeasti arvostettu asema ja että sellaisena voidaan hänen kulttuurinsa arvostusten mukaan elää hyvää elämää, sonnimies - hänkin perinteisten sukupuoliroolien piirissä kasvanut - joutuu käytännössä koti-isän asemaan, jollaista hänen kulttuurissaan ei tunneta eikä ymmärretä. Hän on täysin akkavaltikan alla vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa ja yksin. Ja koska sonnimies on kehitysmaan alaluokan edustaja - Backlénin kirjassahan selkeästi kuvattiin sonnimiehet jamaikalaisellekin keskiluokalle pelottaviksi ja vieraiksi katuroistoiksi - kulttuurišokin päälle tulevat vielä luokkaerot. Sonnimiehelle ei jää mitään muuta tapaa päteä miehenä kuin paneskelu. Ja kun musta sonnimies on kaikille suomalaisille naisille ennen muuta kiihottava seksiobjekti, tilaisuuksia tällaiseen pätemiseen tarjoutuu yllin kyllin, kun suomalaiset nuoret tytötkin hiplaavat sonnia keskellä katua vaimon läsnäolosta piittaamatta. Tilaisuus tunnetusti tekee varkaan. Tarvittaisiin hyvin tasapainoinen, aidosti korkeamoraalinen ja luonteeltaan luja mies kestämään periksi antamatta kaikki ne seksuaaliset tarjoukset, joiden kohteeksi sonnimies joutuu. On melkoisen kohtuutonta edellyttää yhteiskunnassamme pallo hukassa olevalta, pohjimmiltaan kovin pelästyneeltä, ahdistuneelta ja kiinnekohdattomaan tilaan joutuneelta sonnimieheltä kykyä kieltäytyä siitä, mitä tarjotaan.

Jos vaikka tuo kuvauksesi olisikin totta suomalaisnaisista ja mustista sonnimiehistä, ihmettelen onko se mitenkään merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.

On se aika merkittävä yhteiskunnallinen ongelma niin kauan kuin a) naisaktivistit pitävät suomalaisten miesten (kuviteltua) huorissakäynti-intoa merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana ja b) immuunikatopöpsykkäisten hankkiminen sonnimiesten kanssa makaamalla kuuluu suomalaisten naisten valtavirran seksitapoihin (vrt. George Kingsin ja eräiden muiden afrikkalaisten tartunnanlähdemiesten jättiläismäiset haaremit).

Minä en koskisi edes lusikalla tuollaisiin naisiin jo tartuntavaaran takia enkä ymmärrä, miten kuvaamasi asia voi olla niin syvä katkeruuden aihe.

Sehän se ongelma onkin että "tuollaisia naisia" on varmasti ns. kilttien perhetyttöjenkin joukossa. Täysin vastuuton ja immuunikatotartuntaa kerjäävä seksielämä on kaikkien naisryhmien touhua nykyään. Kyllä sille tunnolliselle kuuden laudaturin ylioppilaallekin pöpöset-pöpsykkäiset maittavat. Samoin sille, joka vaikuttaa fiksulta ja vastuuntuntoiselta ja jolla on kanssasi samansuuntaiset kiinnostuksen kohteet. Kehen tahansa, sanoo: kehen tahansa, naiseen sitten ihastutkin, hän on riskiryhmää. Tämä on realismia ja tästä on lähdettävä.

Kyllä minullakin leuka venähti, kun elämäni ensimmäiset suuret rakkaudet tuossa 80-luvun lopulla tunnustivat sivulauseessa - no big deal - harrastaneensa lomaromansseja Välimeren miesten kanssa. Molemmat olivat tietysti minua, seksuaalisesti kokematonta, nuorempia; toinen oli myös uskonnollinen. (Kumpikin juttu sitten tietysti kuivui kokoon minun ujouteni ja asianomaisten neitojen fasistisen pahuuden yhteisvaikutuksesta.) En minä tästäkään olisi niin katkera, jos oma menneisyyteni koulukiusaamisen uhrina ei olisi ollut suurimmalle osalle nuorista naisista niin paljon suurempi tahra ihmisen menneisyydessä kuin heidän omat seksuaaliset sikailunsa.

Kyllähän niillä markkinoilla tietysti pätevät markkinalait. Armoa ei anneta! Emme anna sinä ja minäkään.

Siinähän se suurin katkeruuden aihe juuri onkin. Koko naiskulttuurin propaganda on minun lapsuudestani saakka keskittynyt julistamaan sitä, kuinka maailman kaikki paha, mm. parisuhdemarkkinoiden armottomuus, johtuu miesten fasistisesta pahuudesta. Kukaan ihminen ei halua olla fasistisen paha. Nuori poika, joka haluaa kasvaa hyväksi mieheksi, ei kuitenkaan löydä muuta hyvän miehen mallia kuin naiskulttuurin mieshaukunnassa implisiittisesti läsnä oleva hyvän miehen malli - ei lyö, auttaa kotitöissä, ei rällää kännissä, ei katso Urheiluruutua, ei vietä vastuutonta seksuaalielämää, rakastaa ja on hyvä. Kasvettuaan tällaiseksi kiltiksi mieheksi hän sitten tulee maailman julmille markkinoille, joilla pätevät täysin armottomat markkinalait. Naiset, jotka omassa omakehupropagandassaan esittävät itsensä jaloina ja lämminsydämisinä olentoina, osoittautuvat kylmää hohkaaviksi, laskelmoiviksi avaruushirviöiksi, jotka eivät tosiaankaan ole kotoisin Venuksesta, vaan Pluton pimeältä puolelta. On pitkä ja raskas prosessi kasvaa oikealla ja realistisella tavalla armottomaksi mieheksi, joka on julma ja kova naisille tarpeen vaatiessa ja joka vastaa heidän pahuuteensa ja halpamaisuuteensa kahta vertaa suuremmalla pahuudella ja halpamaisuudella, kun joutuu luopumaan monista sellaisista asioista ja arvostuksista, joista on aluksi ollut ylpeä ja joita on pitänyt hyvän miehen merkkeinä.

Sonnimiesten kanssa makaaminen ja muut seksuaalisen vastuuttomuuden muodot, joita naiset nykyään harjoittavat, eivät sinänsä häiritsisi minua, jos yleinen konsensus olisi, että ne ovat naiseuden pimeä puoli siinä missä miesten huorissakäynti ja entisaikojen kaksinaismoraali ("miehen satunnainen syrjähyppy tulee voida hyväksyä, mutta jos akka kerrankin huoraat niin lennät kadulle") on mieheyden pimeä puoli. Nykyisen valtavirtajulkisuuden mukaan kuitenkin asia ei ole näin, vaan naisia pidetään edelleenkin miehiä parempina ja moraalisempina olentoina - riippumatta siitä mitä he tekevät. Tarkalleen sama asia, joka miehen tekemänä olisi merkki miehen immanentista sikuudesta, on naisen tekemänä merkki tyttöenergiasta ja itsenäisyydestä. Niin kauan kuin tästä uuskaksinaismoraalista on pätkääkään jäljellä, panuismin maailmanhistoriallinen tehtävä on vielä kesken.

Missään ei olisi vikaa, jos kiltit nörttipojat tulisivat parisuhdemaailmaan terveen säälimättöminä ja lähtisivät siitä, että naiset ovat rapaa ja likaa ja saastaa joka kelpaa korkeintaan hyväksikäytettäväksi ja että naisen on yksilönä erikseen ansaittava kunnioitus, jota hänelle osoitetaan. Tämähän olisi aivan sama kuin naisten asenne, eli että miehet ovat rapaa ja likaa ja saastaa joka kelpaa korkeintaan hyväksikäytettäväksi ja että miehen on yksilönä erikseen ansaittava kunnioitus, jota hänelle osoitetaan.

Muuten, edelleenkin haluan nostaa esille seuraavan kohdan muinaisesta kommentistani Arawnin blogiin: Kun loputtomiin vongutaan siitä, että miehet ottavat ulkomaalaisen vaimon kun pelkäävät "vahvaa suomalaista naista", niin mitä pelkäävät ne naiset, jotka ovat akateemisesti koulutettuja ja joille ei tulisi mieleenkään kelpuuttaa kouluttamatonta suomalaista peräkammaripoikaa, vaikka tämä olisi kuinka kiltti ja hellyttävä Pekko Aikamiespoika - ja joille ei kelpaa suomalainen akateeminen ATM? [---] Kun Suomessa on akateemisesti koulutettuja ja fiksuja ATMiä, niin miksi nainen sanoo heille kaikille "me ollaan liian erilaisia", mutta ottaa kouluttamattoman ja ukkapukkahenkiin uskovan mustan sonnin, jonka kanssa tuskin pystyy edes kommunikoimaan? Mitä pelkoaan nainen pakenee ottamalla mieluummin sonnin kuin ATM:n?

Miehenä olen lopen kyllästynyt siihen, että jokainen tekoni, jokainen tekemättä jättämiseni, jokainen mielipiteeni ja jokainen kannan ottamatta jättämiseni psykologisoidaan puhki fraudulenttifreudilaista retoriikkaa väärinkäyttäen ja naisten holtittoman seksi- ja viinakäyttäytymisen arvostelu kansanterveydellisestä(kin) näkökulmasta leimataan iloisesti merkiksi siitä, että "pelkään vahvaa suomalaista naista", mutta samalla suomalaisen naisen tyhmyydet, vastuuttomuudet ja puutteellinen elämänhallinta selitetään aina miesten ja miesvallan syyksi. Minä haluan ihan oikeasti tietää, mikä koulutetussa ja kiltissä suomalaisessa miehessä pelottaa suomalaista naista niin paljon, että mieluummin pitää ottaa vaikka se sonnimies.

Pako poroporvarillisuudesta - ehdoin tahdoin ongelmaperheeseen

Kirjoitin tämän jo viime viikolla, mutta tarkoitukseni on editoida sitä edelleen.


Olimme Marian kanssa sopineet treffit kirjaston eteen, mutta minä juutuin sisälle lukemaan Marianne Backlénin romaania Karma - taas kerran. Kirja tunnetusti kertoo eksotiikankaipuisten suomalaisten naisten kiville menevistä avioliitoista jännittävien mustien miesten kanssa - itse asiassa nyt vähän surettaa, että en voi antaa sen suomennosta kymmenvuotishääpäivälahjaksi Ilkka Kokkariselle, joka aivan varmasti osaisi arvostaa sitä. Kirjasta näetsen tulee jälkimakuna hyvin kokkariaaninen olo. Luonnollisesti se myös silittää myötäkarvaan rasistien käsityksiä nekruista, jos kohta arvostelun päämaali ovatkin suomalaiset naiset ja heidän himonsa mustaan makiaan. Nuoret tytöt hiplaavat suomalaisten naisten afrikkalaisia ja jamaikalaisia miehiä ja tekevät näille ehdotuksia ikään kuin miehen vaimo ja lapset eivät olisi läsnäkään: tule, musta poika, ja työnnä minuun jynkeä parrusi suloisine pikku immuunikatopöpösineen-pöpsykkäisineen, ja tietenkin ilman kondomia! Kovin hupaisaa on myös lukea siitä, kuinka mustien miesten suomalaisvaimot teettelevät "mama Africaa", pukeutuvat afrikkalaisittain, puhuvat ja hyväksyvät ja ymmärtävät tyttöjen ympärileikkauksia, puhumattakaan miesten uskottomuudesta: pankoon mies muita naisia - hänhän on afrikkalainen mies (underförstått: kun on kalebassilla annettu, ei voi Sarviksen muovisaavilla vaatia) - kunhan palaa panoreissuiltaan takaisin kotiin ja on kiltti lapsille. Yksi kirjan naispuolisista minäkertojista, luultavasti eniten Backlénin alter ego, toteaa hyväksyvänsä mieheltään sellaista, mitä ei ikinä antaisi anteeksi suomalaiselle miehelle.

Yksi kirjan arvostelijoista, Kirsi Hemánus, on nähnyt kirjan kontroversiaalisuuden siinä, että se käsittelee afrikkalaisen miehen - kirjassa ääneen pääsevän nigerialaisen Chiken - seksiriippuvuutta samalla tavalla kuin Hannu Salama suomalaisen miehen seksiriippuvuutta. (Chiken monologi muuten on kirjan huonoin osa kirjallisesti, koska Chike siinä jatkuvasti selittää, kuinka me afrikkalaiset miehet olemme sellaisia ja tällaisia - se kuulostaa epäuskottavalta.) Minusta kyllä pitäisi suoraan sanoa, että kirja käsittelee nimenomaan suomalaisen naisen seksiriippuvuutta, johon liittyy täydellinen kykenemättömyys vastuulliseen seksikäyttäytymiseen: kirjan tarinan edetessä annetaankin ymmärtää, että useat näistä mustiin miehiin mieltyneistä suomalaisnaisista menehtyvät immuunikatoon.

Kirjoitin viime vuonna Arawnin kommentteihin seuraavat mietteet, jotka voisin vaikka siteerata tässä:

Jos nyt saan sanoa jotain tästä ulkomaalaisten puolisoiden asiasta, niin minusta on kaksi perusasetelmaa, joista saa ja pitääkin ärsyyntyä:

- likaisten vanhojen miesten itäaasialaiset lapsivaimot
- akateemisesti koulutettujen suomalaisten naisten kouluttamattomat ulkomaalaiset sonnit.

Likaisten vanhojen miesten itäaasialaisia lapsivaimoja pidetään ihan aiheesta säälittävinä uhreina, mutta on loukkaavaa ja asiatonta, että _kaikki_ suomalaisten miesten ulkomaalaiset vaimot mielletään joko huorahtaviksi kullankaivajiksi tai hyväksikäytetyiksi lapsivaimoiksi. Sitä vastoin tasan ainoa ihminen, joka on uskaltautunut puhumaan naisten sonnimiehistä julkisesti, on Marianne Backlén romaanissaan "Karma" - ja on mielenkiintoista, että kirja on sivuutettu täydellisesti vaieten. (Backlénilla oli itsellään ainakin jossain määrin sonniksi laskettava jamaikalaismies, ennen kuin hän kirjoitti kirjan.)

Kun loputtomiin vongutaan siitä, että miehet ottavat ulkomaalaisen vaimon kun pelkäävät "vahvaa suomalaista naista", niin mitä pelkäävät ne naiset, jotka ovat akateemisesti koulutettuja ja joille ei tulisi mieleenkään kelpuuttaa kouluttamatonta suomalaista peräkammaripoikaa, vaikka tämä olisi kuinka kiltti ja hellyttävä Pekko Aikamiespoika - ja joille ei kelpaa suomalainen akateeminen ATM?

Poikien ronskeissa puheissa ehkä irvaillaan suomalaisten naisten mustan sonnin himolle. Mutta ns. sivistyneessä diskurssissa on täysin sopimatonta puhua naisen sonniavioliitosta koskaan muuna kuin suurena rakkautena. Samanaikaisesti suomalaisten miesten vaikuttimia on täysin sallittua epäillä ja kyseenalaistaa täysin ilkeämielisesti.

Kun Suomessa on akateemisesti koulutettuja ja fiksuja ATMiä, niin miksi nainen sanoo heille kaikille "me ollaan liian erilaisia", mutta ottaa kouluttamattoman ja ukkapukkahenkiin uskovan mustan sonnin, jonka kanssa tuskin pystyy edes kommunikoimaan? Mitä pelkoaan nainen pakenee ottamalla mieluummin sonnin kuin ATM:n?

Kutsuttakoon sitä omalla nimellään sonniavioliitoksi sen sijaan että siitä puhutaan suurena ja jalona rakkautena. Nykytilanne kuitenkin on se, että julkisen tilan on vallannut tekopyhä naisdiskurssi, jossa sonniavioliittojen arvosteleminen on moralisointia, mutta suomalaisten miesten itävaimot saa kaikki surutta leimata kouluttamattomiksi huoriksi silloinkin kun nämä eivät sitä ole.

Mutta mitäs sonneista. Kun luen Backlénin romaania, joka sijoittuu enemmän tai vähemmän alkoholisoituneisiin, narkomanisoituneisiin tai muuten vain itsetarkoituksellisesti boheemeihin ja sopeutumiskyvyttömiin taidepiireihin, kirjan ilmapiirille on ominaista samanlainen ahdistuneisuus kuin niille entisten aikojen ilottoman porvarielämän kuvauksille, joissa korostettiin, kuinka kamalaa on, kun sovinnaisuudet ja konventiot tukahduttavat kaiken spontaanisuuden ja omalaatuisuuden. Backlén on kirjoittanut elämästä, jossa itsetarkoituksellinen ja kouristuksenomainen - siis kaikkea muuta kuin spontaani ja omalaatuinen - poroporvarillisuuden välttäminen ja erikoisuuden tavoittelu pilaa ihmisten mahdollisuudet hyvään ja kilttiin elämään. Viinaa juodaan ja ravataan kaikenlaisissa juottoloissa, joissa on oikeasti ikävää, siis ei todellakaan spontaanilla ja lapsenomaisella tavalla kivaa. Sen sijaan että otettaisiin se kiltti nörttipoika ja opeteltaisiin sen kanssa yhdessä se seksi, otetaan järjettömiä riskejä oletetun seksuaalisen tyydytyksen takia. (Naisella katos on oikeus mieheen, joka osaa hommat, kuten Blogistanin ylimmäinen säälinkerjääjä, yliluutnantti Eeva Levänen sanoisi - mikään rakkaus ei saa pakottaa naista alentumaan sellaiseen mieheen, jota pitää, hyi olkoon, opettaa.) Otetaan väkivaltainen ja vastuuton jamaikalaista alaluokkaa edustava mies, jonka kanssa ei osata edes kommunikoida ja joka on pelottavalla ja käsittämättömällä tavalla taikauskoinen. (Merkillepantavaa on, että Backlénin kirjan keskeisin naishahmo hakee Jamaikalta nimenomaan alaluokkaisen miehen - sellaisen, jota romaanihenkilön keskiluokkaiset jamaikalaiset ystävätkin pitävät pelottavana ja vaarallisena.) Eikä tästä edes saada pitkän päälle sitä seksuaalista iloa, koska mies alkaa piankin hyppiä vieraissa ja juosta yöllä laiminlyöden vaimoaan. Sonnimies on kuitenkin vain yksi osa tätä hyvän elämän pilaavaa erikoisuudentavoittelua. Ja on jokseenkin kuvaavaa, että juuri sonnimies vie naisen siihen perhehelvettitulevaisuuteen, jota nainen pakeni sonnimiehen syliin. Paitsi että sonnimiehen kanssa elämä on vielä puolta huonompaa kuin kiltin poroporvarillisen nörtin kanssa, koska sonnimies ei käy töissä eikä pärjää suomalaisessa yhteiskunnassa.

Niiltä osin kuin olen itse "vältellyt poroporvarillisuutta", kyse ei todellakaan ole ollut mistään itsetarkoituksellisesta boheemiudesta, vaan siitä, että ainakaan minun aikanani se poroporvarillisuus ei ollut minulle tarpeeksi poroporvarillista. Minut oli kasvatettu entisaikojen sivistysporvarin maailmankuvaan, jolloin hyvinvointi-Suomen auto ja rivitalonpätkä -poroporvarillisuus oli minulle liian sivistymätöntä ja rahvaanomaista - liian työväenluokkaista - kelvatakseen kunnon porvarillisuudeksi. Myös uskonnollisuus siinä muodossa kuin se tuli vastaan oli liian ulkokohtaista ja pinnallista puhutellakseen minua, koska olin itse kasvanut sellaisessa maailmassa, jossa kaiken lävistävä uskonnollisuus oli luonteva osa elämää, eikä se esimerkiksi millään tavalla ollut ristiriidassa darwinismin kanssa. Luullakseni isoäitini olisi suhtautunut darwinismia vastustaviin kiihkouskovaisiin samalla tavalla kuin narkomaaneihin, puolittain säälien ja puolittain halveksuvasti: surkeita houkkia ja ressukoita.

Huomattavan pitkälti se "poroporvarillisuus", jota minä olen vältellyt, on itse asiassa ollut juuri tuota Backlénin kuvaamaa keskiluokan boheemiutta, eli niitä taiteellisen syrjäytyneistön ja öyhöttävän alaluokan yhteisiä elämänhallinnan puutteesta kieliviä huonoja tapoja, jotka on omaksuttu keskiluokan kakaroiden tavaksi päteä kavereidensa silmissä. Itse asiassa yksi merkittävistä mentaalisista eroista minun ja ikäisteni välillä oli se, että minä kuuluin omasta elämäntavastaan ylpeään ja itsetuntoiseen 30-luvun keskiluokkaan, kun taas koulutoverini elivät keskellä eräänlaista keskiluokan kriisiä: monet sellaiset elintapaerot, joilla orastava sivistysporvaristo oli erottautunut sekä rappeutuneesta ruotsinkielisestä yläluokasta että suomalaisuuden pettäneistä punikkiroistotyöläisistä - esimerkiksi raittius (punssia latkiva dekadentti hurri ja valtoimenaan öyhöttävät sakilaiset olivat molemmat keskeisiä viholliskuvia) - olivat joutuneet 60-luvulta alkaneen yhteiskunnallisen muutoksen uhreiksi. 60-luku oli ennen muuta kapinaa 50-lukua vastaan: kostean sukupolven viinanjuonti oli ensi sijassa poliittinen protesti sille, mitä raittius merkitsi 50-luvulla, eli teeskennelty ihanne, jota ei ollut tarkoituskaan noudattaa. 50-luku oli restauraation aikaa, pyrkimystä palata takaisin 20-30-lukujen hyvään elämään ja torjua "ryssän solutuksena" kaikki yhteiskunnan ja kulttuurin muutokset poispäin siitä hyvästä elämästä, joita mahdollisesti oli ilmetäkseen. Minä tulin 20-30-lukujen maailmasta, jonka ulkoilmamuseo isovanhempieni koti oli, keskelle 70-lukua, jonka identiteetti syntyi ennen muuta siitä, että se oli poroporvarillisuudeksi valtavirtaistuva kapina 50-lukua, eli 20-30-lukujen maailman idealisoivaa restaurointiyritystä, vastaan.

Stauffenberg ja kumppanit

Motto: Vapauden puuta on kasteltava silloin tällöin tyrannien verellä. Se on sen luonnollinen lannoite. (Thomas Jefferson)


Vietän juhannusta lukemisen merkeissä, kuinkas muutenkaan. Työn alla on Joachim Festin kirja Staatsstreich, joka käsittelee Hitlerin murhaa yrittäneitä salaliittolaisia.

Kun pikkupoikana tutustuin toisen maailmansodan historiaan lukemalla ehkä hieman natsiapologeettista Tippelskirchiä - on ehkä kuvaavaa, että hänen toisen maailmansodan historiansa on Suomessa ilmeisesti edelleenkin populääri kansan perusjohdatus aiheeseen, mutta uusintapainoksia ei saksankielisissä maissa näköjään (ainakaan nettikirjakaupoista päätellen) ole saatavissa - traagisiksi sankareiksi kohosivat jo silloin Stauffenbergin salaliittolaiset. Monta kertaa hiipi mieleen, miten parempi olisi koko maailmalle ollut, jos Stauffenbergin attentaatti olisi onnistunut. Jos pommit olisivat räjähtäneet toivotusti (hänellä oli kaksi pommia, mutta sotavammaisena käsipuolena miehenä hän oli onnistunut virittämään vain toisen niistä), jos Hitlerin esikunta olisi kokoontunut puurakenteisen hökkelin sijasta vankkaseinäisessä pommisuojassa (silloin olisi kaikilta pojilta tullut veri korvista niiden jysyjen jälkeen), jos Stauffenbergillä olisi ollut molemmat kädet tallellaa ja hän olisi voinut lopettaa Hitlerin pistoolilla, jos kaappaussuunnitelma olisi lähtenyt käyntiin Hitlerin eloonjäämisestä huolimatta ja vallan takaisinkaappaamista yrittävä diktaattori olisi voitu leimata palkatuksi kaksoisolennoksi, huijariksi ja vale-Dmitriksi ja nitistää nöyryyttävällä tavalla ampumalla se jossain kellarissa...jos, jos ja jos.

Samaan sarjaan kuuluu tietysti Stalinin esiintyminen puoluekokouksessa: "Hyvät toverit, jos olette sitä mieltä, että olen tehnyt virheitä, pyytäkää, ja eroan!" Jos paikalla olisi ollut yksikin, joka olisi tiennyt tai uskonut salaisen poliisin olevan jo kintereillään, joka olisi saanut juuri kuulla olevansa kuolemansairas, joka olisi tehnyt tilit selväksi elämänsä kanssa ja päättänyt olla kerrankin rohkea: "Eroa heti paikalla, Koba! Olet tuhonnut isänmaan ja sosialismin! Tiedän, että miehesi odottavat jo oven takana viedäkseen minut ammuttavaksi tekaistuilla syytteillä, tiedän että naamioituneet pahantekijät pyydystävät ihmisiä viedäkseen heidät kidutettaviksi, tapettaviksi ja vangittaviksi olemattomien syytteiden perusteella Neuvostoliiton oman rikosoikeuden ja oikeudenkäyntikaaren vastaisesti, tiedän että tilastoja väärennetään, että ansioituneita puolueen veteraaneja vangitaan keksityillä syytteillä, että olemme pahempia kuin kapitalistit. Eroa itse, Koba, niin ehkä jätämme sinut armosta henkiin. Eroa, Koba, niin me muut voimme keskittyä pelastamaan maan."

Ja kuten yhden rohkean esimerkki usein on tarpeen koko joukon villitsemiseksi, pitkin kokoussalia nousee meteli, "Eroa"-huudot nousevat kaikkialta, ja opportunistit liittyvät kuoroon henkensä pelastamiseksi.

Näin ei käynyt, mutta kaikkien meidän kannalta näin olisi varmasti ollut parempi.

Pojat yrittävät

Blogistaniin on ilmaantunut ihka-aito rasistiblogi, joka luettelee nekrujen sun muiden alempirotuisten rikoksia. Enkä tietenkään linkitä, en. Mutta aika epätoivoiselta näyttää yritys, kun pitää tällaisiakin hirveitä "maahanmuuttajarikoksia" listata:


Poliisin mukaan kaksi nuorta miestä aloitti tappelun tuntemattomasta syystä Kaisaniemen puiston koripallokentällä. Molemmat osapuolet saivat tappelussa vammoja. Tappelu päättyi, kun toinen mies sai rikkinäisestä pullosta pahan iskun selkäänsä.
Toimituskunnan arvaus on, Kaisaniemen ja Helsingin todellisuus tietäen, että tappelijat eivät välttämättä olleet abosuomalaisia.

Juu, eihän ne "abosuomalaiset" koskaan hillu kännissä pullojen kanssa eikä varmaan myöskään spurguunnu. Nyt kun on juhannus, niin suomalaisethan tietysti juhlivat selvin päin kilttiä perhejuhlaa, sitä vastoin umpihumalaiset muslimijengit öyhöttävät kaduilla puukkojen kanssa allah akbaria huutaen ja hakkaavat kaikki, joilta ei saa kahta euroa krapularyyppyyn... just joo.

Leikki sikseen. Noissa rasisteissa minua on aina vituttanut eniten se, että ne ovat mitä suurimmassa määrin samaa porukkaa, jolta minä olen aina ollut saamassa turpiini. En ole eläissäni joutunut ulkomaalaisen uhkaamaksi enkä hakkaamaksi, suomalaisen sitäkin useammin. Rasismi tarkoittaa sitä, että se sama paskajengi, joka on aina vainonnut minua, kehtaa vielä vaatia minulta solidaarisuutta jotain nekrua vastaan, joka ei ole ollut minulle vielä kertaakaan minkäänlaiseksi häiriöksi. Sitä saavat saatana vieköön kauan odottaa.

Meemi

Vaativat, että pitäisi kirjoittaa kuuden sanan novelli. No, kokeillaan.

Tytön jättämä epätoivoinen nuorukainen ampui itsensä.

Kokeillaanpa toista varianttia.

Tyttö kävi elämässäni kääntymässä. Tapoin itseni.

Ja vielä kolmatta.

Tyttö tuli. Tyttö meni. Itseni tapoin.

Nyt Maria, joka lähti perheensä luokse juhannuksen viettoon, varmaan huolestuu. Vakuutan, Maria rakas, että nämä ovat pelkkää kaunokirjallista harjoittelua, enkä aio tappaa itseäni. Ikävä toki on.

Ääliöt käännöstöissä

Joitakin aikoja sitten mainitsin ostaneeni alennuksella suomennoksen brittihistorioitsija Niall Fergusonin teoksesta Pity of War - ja katuneeni heti nähtyäni millainen suomennos oli. Itse asiassa se oli vielä huonompi kuin odotinkaan. Sotaa käsitelleiden saksalaisten teosten nimet oli jätetty englanninkieliseen muotoon, mikä sinänsä toki johtui osittain siitä Fergusonin omasta hölmöydestä, että hän ei siteerannut niitä saksaksi, mitä olisi ehdottomasti pitänyt voida odottaa saksaa tunnetusti taitavalta ammattihistorioitsijalta. Silti olisi odottanut, että suomentaja olisi tajunnut, miten hölmöä on kuvitella saksalaisten kirjojen alkukielen olleen englanti. Vaikka eihän sitä tunnuta nykyään muutenkaan tajuavan. Minulta melkein platzte der Kragen, kun luin jonkun blogistanilaisen mahtavasti arvostelevan jonkin Nietzschen sitaatin suomennosta viittaamalla "alkutekstiin" - siis johonkin englanninnokseen!

Mitäs siitä - tai kuten Nortamon raumalla sanotaan: antteks se - mutta kääntäjämestari oli sitten vielä selittänyt jotain hollantilaisesta paikkakunnasta nimeltä Flushing. Tämä ei sinänsä olisi kovin paha moka - Hollanti on meille suomalaisille aika tuntematon maankolkka, ja Vlissingen ei tosiaankaan ole mikään erityisen keskeinen paikkakunta sielläkään - mutta ammattitaitoiselta kääntäjältä tulee voida odottaa, että hänellä on järkeä tajuta nimimuoto "Flushing" selvästi englantilaiseksi, jolloin se ei voi olla hollantilaisen paikkakunnan oikea suomalainen muoto, ja hakea sille hollannin- eli suomenkielinen vastine standardihakuteoksista. Englanninkielisen muodon jättäminen silleen on puolusteltavissa, jos Flushingia ei löydy niistä, mutta tarkistin asian siitä aivan ensimmäisenä käteen osuvasta kirjasta eli englantilais-suomalaisesta suursanakirjasta. Ja kyllähän sieltä löytyi sekä Flushing = Vlissingen että se toinen knoppi, Brunswick = Braunschweig.

Tämähän tietysti on luonnollinen seuraus siitä, että englantia osaavat mielestään kaikki, ja kääntävät kaikki. (Muita kieliä osaavat, ja kääntävät, etupäässä vain ammattilaiset.) Minä en kuvittele osaavani mokomaa makakien mongerrusta järin hyvin, ja käännänkin sitä lähinnä vain pakon edessä, joten tavallaan ymmärrän toistaitoisten ongelmia. Mutta jos sen vertaa ei osata, että älyttäisiin sitä sanakirjaa käyttää tarpeen ilmaantuessa - eikä osata tunnistaa sitä tarvetta - niin jo on saatanaa. Tietysti tietoverkkojen aikakaudella on yhä enemmän näitä kielipuolia puoli-ihmisiä, jotka ovat hankkineet olemattoman yleissivistyksensä internetskusta sen sijaan että tekisivät koulussa muutakin kuin runkkaisivat takapenkissä, ja onhan se hyvä että paskasakin tunnistaa jostakin. Ikävää vain, että paskasakki onnistuu luikertelemaan töihin esim. ämmäin lehtiin, joista suuri osa itseään älykkäiksi kuvittelevista akoista ammentaa yleissivistyksensä.

Erityisen masentavia nämä virheet ovat silloin, kun niitä löytää sellaisesta tekstistä, jonka kääntäjällä aivan ilmeisesti muuten on kielikorvaa ja lahjoja alalle. Kun taannoin luin Ian Fleming -suomennoksen Antaa toisten kukkien kuolla, olin hyvin ilahtunut siitä, että kirjan nimi (Live and Let Die) oli osattu suomentaa noinkin nokkelasti. Mutta hyvä tuuli karisi nopeasti, kun kirjassa jatkuvasti jaksettiin selittää kultaisista "ingoteista", jotka James Bondin muistaakseni oli määrä pelastaa jonkun epämääräisen kansainvälisen rosmon kourista. (Rosmo taisi muuten olla myös tummaihoinen, mutta varsinaisena rasismina asetelmaa ei voitu pitää, koska hänen suurta lahjakkuuttaan ja kyvykkyyttään korostettiin joka käänteessä, mikä tietysti oli luonnollistakin - onhan selvää, että eeppisen supersankari Bondin vihollisten tulee olla hänen arvoisiaan.) Onko todellakin noin vaikeaa katsoa sanakirjasta, että ingot on suomeksi HARKKO?

Nythän tietysti joku rupeaa selittämään minulle siitä, miten tiukat aikataulut kääntäjillä on. Ei tarvitse kertoa. Been there, done that, burned the T-shirt because it really sucked. Palkatkaa sitten sellaisia kääntäjiä, jotka osaavat oikeasti sekä englantia että suomea ja jotka ovat hankkineet yleissivistyksensä suomeksi, eli tietävät nämä jutut sanakirjaan katsomatta. Jopa englannin kääntäminen tulisi jättää ammattilaisille.

Niin, ja muuten, double standard on suomeksi KAKSINAISMORAALI, idiootit!

PS. Jos sen sanakirjan käyttäminen on ihan oikeasti noin vaikeaa, niin tässä on pieni muistilista niistä paikannimistä ihan vain lonkalta:

Aix-la-Chapelle (kaupunki Saksassa) = Aachen
Basle (kaupunki Sveitsissä) = Basel
Bavaria (maakunta Saksassa) = Baijeri
Brunswick (kaupunki Saksassa) = Braunschweig
Carinthia (maakunta Itävallassa) = Kärnten
Elsinore (kaupunki Tanskassa) = Helsingör
Florence (kaupunki Italiassa) = Firenze
Flushing (kaupunki Alankomaissa) = Vlissingen
Hanover (kaupunki Saksassa) = Hannover
Hapsburg (kuningashuone Itävallassa) = Habsburg
Hesse (maakunta Saksassa) = Hessen
Lyons (kaupunki Ranskassa) = Lyon
Marseilles (kaupunki Ranskassa) = Marseille
Munich (kaupunki Saksassa) = München
Palatinate (maakunta Saksassa) = Pfalz
Prague (Tšekin tasavallan pääkaupunki) = Praha. (Kyllä vain, jotkut ääliöt tyrkyttävät ihan pokkana Pragueta kyseisen kaupungin "oikeana" nimenä suomeksi. Olen kuullut ja olen nähnyt. Tiedän kyllä, että vanhat ihmiset puhuivat ennen vanhaan saksalais-ruotsalaisittain "Praagista", mutta minä olen kuullut ihan nuorten kloppien kertovan kaljamatkoistaan "Pragiin". Epäilemättä siellä myös juotiin aitoa amerikkalaista Budweiseria.)
Rhineland (maakunta Saksassa) = Reininmaa
Vienna (Itävallan pääkaupunki - uskokaa pois, kyllä minä olen nähnyt joidenkin möyhöpäiden jättävän tämänkin englantilaiseen muotoon) = Wien

Myönnetään, että muissakin maissa ja muillakin kielialueilla osataan mokata. Luin eräitäkin aikoja sitten jonkun italialaisen lehtimiehen kirjan kaadettujen diktaattorien kohtaloista, joka oli käännetty italiasta englanniksi. Kirjassa väitettiin Radio Vapaan Euroopan ja Radio Vapauden toimineen Monacossa (siis ennen kuin se siirtyi Prahaan poliittisten olojen muututtua suosiollisiksi). Me vanhat parrat, jotka muistamme nuo ajat, tiedämme hyvin, että kyseiset radioasemat pitivät majaansa Münchenissä - italian kielessä Monaco tarkoittaa Monacon ruhtinaskunnan lisäksi myös Müncheniä, ja englannintaja ei yleissivistyksen puutettaan tiennyt, kummasta Monacosta oli kyse. Hän veikkasi sitten sitä oikeaa Monacoa, joka tässä tapauksessa kuitenkin oli väärä.

Yleisön pyynnöstä huolimatta: lisää vanhan Plökin parhaita uusintoina

Huomasin Ilkan viitanneen vanhan Plökin kirjoitukseeni Usenetin parhaat, joten päätin tuoda kyseisen koosteen taas kerran ihmisten luettavaksi. Toki se vaatisi tiivistämistä. Mitään kovin uutta sanottavaahan ei tässä ole, mutta, ähä ähä, Jumalan totuutta ei toisteta koskaan liikaa.


Ns. naisviihteestä:


Luultavasti hullu mies on helpompi tunnistaa kuin hullu nainen, juuri siksi että naisten vapautumista ihannoivassa populäärikulttuurissa mikä tahansa kuvitellusta sovinnaisuudesta eroava käytös - myös selvästi psykoottinen ja mielisairas käytös - tulkitaan pelkäksi myönteiseksi epäkonventionaalisuudeksi ja "tyttöenergiaksi".


Jos mies kohtelee naista pornolehtien naiskuvan mukaan, hän joutuu heti niin konkreettisiin vaikeuksiin, että hän viimeistään siitä oppii pornolehtien opetusten olevan käytännössä epäkäytännöllisiä. Jos nainen kohtelee miehiä naistenlehtien mieskuvan mukaisesti ja saa huonoa palautetta, naistenlehdet sisältävät jo valmiin selityksen tälle huonolle palautteelle, eli miesten yleinen kelvottomuus, tai asianomaisten miesten spesifinen kelvottomuus. Pornolehdet ovat pelkkiä epäkypsiä päiväunia, joiden lukijat tietävät hyvin niiden olevan epäkypsiä päiväunia. Naistenlehdet, Ally ja Sinkkuelämää sitä vastoin opettavat sisäisesti koherenttia ja johdonmukaista ideologiaa,joka älykkäänkin naisen on mahdollista omaksua juuri siksi, että se on suljettu ajatusjärjestelmä, jossa on valmiit vastaukset kaikille vastaväitteille. Siinä missä pornolehti on pelkkä ennakkoluuloisen rasistihuligaanijengin tunteenomainen tuherrus lauta-aidassa, naisviihde on totalitaarisen ideologian Mein Kampf.


Miehet tietävät yleensä oikein hyvin - jo 17-vuotiaina - miten hölmö pornolehtien naiskuva on. Pornolehdet ovat lapsellisia eikä kukaan täysjärkinen niitä vakavissaan ota. Surkein pornosta riippuvaisten runkkarien jengikin osaa suhtautua kriittisesti, skeptisesti ja ivallisesti pornolehtiin. Sitä vastoin Allyn, Sinkkuelämän ja varsinkin naistenlehtien kuva seksuaalisuudesta ja miehistä ei ole niin räikeän idioottimainen ja naurettava kuin pornolehtien, vaan se on sen verran kiero, älykäs ja uskottava, että siihen uskotaan.


Kuten kaikki tietävät, 80-lukulaisen antipornofeministin maailmankuva on yksi vääristyneimmistä ja vahingollisimmista maailmankuvista, joita maa päällään kantaa, samaa luokkaa parantumattoman stalinistin ja antisemitistisimmän natsin. Antipornofeminismi aivopesi minut moniksi vuosiksi kuvittelemaan, että pornon naiskuva olisi jotenkin naisia sortava ja vääristävä. Tämä on suuri valhe. Pornon naiskuva ei ole "naista alistava", vaan porno on pitkälti totuus molempien sukupuolten seksuaalisesta alitajunnasta. Jos joku olisi osannut selittää tämän minulle kun olin 17, naisjuttuni eivät takuulla olisi menneet näin poskelleen.

Kun sanoin "porno", niin tarkoitin "mainstream-porno", ja kuten tiedämme, mainstream-pornoa ovat miehen ja naisen, naisen ja naisen sekä miehen ja naisten väliset seksuaaliset kohtaamiset. Eikä johdu mistään "miehen itsekkyydestä ja naisten sorrosta", että näin on. Nainen on luonnostaan miestä enemmän biseksuaali. Jos nainen olisi yhtä paljon heteroseksuaali kuin keskimääräinen mies, ATM-YTM- ja Mars-Venus-ongelmia ei olisi.


Minulla on syyni väittää näin. Niistä kahdesta sydämeni särkijästä ensimmäinen myönsi itsekin hakeneensa maailmankuvansa rakennuspuut naistenlehdistä. Ja kuvaamani ala-arvoinen käytös ei suinkaan rajoitu vain näihin kahteen naiseen, vaan olen törmännyt siihen laajemmaltikin, mutta muilla kerroin älynnyt närkästyä siihen ajoissa.

Naisvihasta

Jos väärinkäytön kohde on mies ja väärinkäyttäjä nainen, niin miehelle nauretaan ja nainen saa Vuoden Vahvimman ja Upeimman Naisen mitalin.

Jos asianomistaja on nainen ja syytetty mies, jota syytetään esim. ahdiatelusta tai kotirauhan häirinnästä, periaate "syytön kunnes toisin todistetaan" ei ole enää aikoihin ollut voimassa. Jokaisen pieleenmenneen suhdeyritelmän jälkiselvittelyistä löytyy aineistoa, jota sopivasti tulkiten nainen voi saada miehen tuomittua mm. laittomasta uhkauksesta, jos valikoi aineiston sopivasti.

Minulla sattuu olemaan - ja on aina ollut - jonkinlainen kyky itsekritiikkiin. Kaikkien miesten tapaan minut on aivopesty uskomaan, että miehenä olen tunne-elämältäni epäkypsä ja että naiset ovat naiseuttaan kypsempiä. Kun olen huomannut miten kykenemättömiä naiset yleensä ovat ottamaan vastuuta yhtään mistään ja miten automaattisesti he aina kierittävät syyn ihmissuhteiden umpisolmuista miehen niskoille, olen pikku hiljaa alkanut kallistua halveksimaan heitä, koska he eivät vaadi itseltään samaa kuin minä vaadin itseltäni.

Naiset eivät ikinä pysty itsekriittisesti pohtimaan omia tekojaan miehiä kohtaan. Miehiltä sitä vastoin edellytetään itsesyytöksissä piehtaroimista ja syvää moraalista itsetutkistelua joka käänteessä. Jo se, että mies rohkenee puhutella naista, on raskas päätös, johon liittyy suuria eettisiä vastuita. Nainen sitä vastoin voi ja saa tallata miehen tunne-elämän liejuun eikä häntä siitä syyllistetä.

Silloin kun nainen tuntee vihaa miehiä kohtaan, se on aina oikeutettua ja aiheellista. Kun mies tuntee vihaa naisia kohtaan, se on "misogyniaa".


Oletko tullut ajatelleeksi, ettei katkeruus tyhjästä synny? Että katkeruus syntyy katkeroitumisesta, ja katkeroituminen katkeroittamisesta, ja katkeroittamiseen tarvitaan katkeroittajia?

Veli hyvä, etkö todellakaan tiedä, että jos on jotain mitä naiset eivät siedä niin se on se että heitä itseään kohdellaan samalla tavalla kuin he kohtelevat miehiä? Jos mies alkaa antaa naiselleen samalla mitalla, miestä sanotaan kohta sinkuksi.


Nainen kohtelee miehiä kuin paskaa, lupaa kuun taivaalta eikä ota ikinä yhtään minkäänlaista vastuuta tekemisistään. Miehen pitää ottaa kaikki vastuu. Aina.

Te [naiset] olette epäluotettavia hirviöitä, joille miehen tunteiden tahallinen
pilkkaaminen ja halventaminen on suurempi nautinto kuin seksi ikinä.


Alan oivaltaa, että miesvalta ja patriarkaatti ei ollut mitään sortoa, vaan käytännön järjestely, joka vuosisatojen saatossa oli havaittu hyväksi. Patriarkaattia tarvitaan, koska oikeuksien antaminen naiselle johtaa väistämättä vain siihen, että naisen luonnevikaiset oikut (kaikki naiset ovat luonnevikaisia) hallitsevat maailmaa kuin alkeellinen epäjumala. Miehet voivat olla hölmöjä, väkivaltaisia ja vanhoillisia, mutta sekin on parempi kuin laittomuuden ja arvaamattomuuden tila, jossa mihinkään ei voi luottaa.

Aseisiin, veljet, meitä murhataan.


Feminismin tarkoituksenahan ei oikeasti ole tasa-arvoon pyrkiminen, vaan sekä syömisen että säästämisen mahdollistaminen naiselle. Naisten siirtyminen työelämään ei suinkaan ole merkinnyt, että naiset voisivat - omien hyvien ansioidensa vuoksi - valita miehensä tämän tulotasosta piittaamatta, vaan, että naisten oman hyvän tulotason vuoksi miehen tulotasolle asetettavat vaatimukset kohoavat pilviin. Myös koulutettu nainen haluaa miehen elätiksi, mutta niin rikkaan miehen, että hän varmasti säilyttää saman elintason, joka hänellä itsenäisenä naisena oli.

Piitu vastaan Pekko Aikamiespoika -vertaus

Miettikääpä seuraavaa hypoteettista tilannetta: Syrjäseudun ahdistunut aikamiespoikarunkkari raiskaa äveriään lakitiedettä opiskelleen nuoren jupittaren, joka toimii aktiivisesti Kokoomuksessa vaatimassa kaikkia avustuksia pois runkkarilta.


Feministinen tulkinta tästä on, että se osoittaa, kuinka nainen pohjimmiltaan aina on sorrettu mieheen verrattuna, koska hänet voidaan raiskata.


Minun tulkintani tästä on, että siinä sorrettu ja solvattu ottaa sankarillisella tavalla kohtalonsa omiin käsiinsä ja nousee nöyryyttäjäänsä vastaan. Tällainen raiskaus on vallankumouksellinen teko, josta laaditaan laulut ja soitetaan sävelet vielä satoja vuosia myöhemmin.

Rasisteille

Demokraattisessa maassa aikuisilla kurdi- ja somalitytöillä, jos ovat maan kansalaisia, on oikeus haistattaa närhen munat isiensä ja veljiensä kunniakäsityksillä. Valitettavasti kurdi- ja somalitytöt a) eivät aina ole Suomen kansalaisia ja b) eivät ole tietoisia oikeuksistaan. Jos haluat, että he rupeavat vapaasti lystäilemään sinun tai minun kanssa, pidä ensin huoli siitä, että a) he saavat tietää tästä oikeudestaan ja b) poliisi, oikeuslaitos ja sosiaalitoimi tukevat heitä, kun he käyttävät tätä oikeuttaan. Sinulla on täysi oikeus asettua vaaleissa ehdolle tällaisella ohjelmalla, tai lobata kansanedustajia tässä asiassa. Prostituution ostokiellon sijasta eduskunnan ämmäverkostoa voisikin innostaa toimintaan tässä asiassa.


Demokraattisessa maassa aikuisilla suomalaisilla tytöillä on myös oikeus haistattaa närhen munat sillä, mitä mieltä sinä olet heidän miesvalinnoistaan. Seurusteluasiat menevät, kuten me markkinapellet hyvin tiedämme, täysin naisen mielen mukaan - se, että nainen valitsee väärin, ts. valitsee jonkun muun kuin minut ("seis, seis nyt soitto, on tuolla aivan väärä mies") kuuluu vapauden tuomiin riskeihin. Meidän kulttuurissamme nainen vie ja mies vikisee - muslimikulttuurissa päinvastoin, mutta se ei tietenkään paljoa lämmitä. Ja jos nainen päättää viedä muslimismiehen, niin on erittäin vähän sellaista, mitä sinä tai minä voimme lain puitteissa tehdä sen päätöksen muuttamiseksi. Tietysti jos haluat liittyä naisten oikeuksia vastustavan fundamentalistisovinistipuolueeni ensimmäiseksi rivijäseneksi, olet tervetullut, kunhan muistat, kuka on puheenjohtaja.

Järjestetyt avioliitot

Käytännössä varsin harva nykyavioliitto oleellisesti eroaa entisaikojen järjestetyistä avioliitoista. Nyt vain puhemies ei tule naista ostamaan, vaan nainen ottaa miehen sen perusteella, onko mies kaupallisesti kannattava sijoitus (markkina-arvo). "Aitoa rakkautta" tuskin on oleellisesti paljon enempää kuin järjestettyjen avioliittojen aikana. Järjestetyt avioliitot sitä paitsi nostavat päätään uusilla nimillä (treffipalvelut ym.).

Jos vaikkapa katsotaan iirinkielisten maalaisnaisten elämäkertoja, niin totta kai niissä nainen usein palvoo miestään epäterveellä tavalla jo siksi, että hän on Mies. Samalla niissä kuitenkin kerrotaan konkreettisia detaljeja erittäin paljon siitä, miten mies piti huolta ja otti huomioon naisen. Vaikka puolisot eivät alun pitäen olisi edes tunteneet toisiaan, heillä oli malli ja ihanteet sille, miten ollaan hyvä vaimo ja aviomies ja kohdellaan toista oikein. Ja jos toinen ei antanut tukea sillä tavoin kuin itse antoi, niin koko yhteisö tiesi kyllä kohta ja paheksui, että "niin hyvä vaimo/mies kuin sillä on, eikä se siitä huolta pidä".

Jännittävät miehet

Olemmehan moneen otteeseen kuulleet sen vanhan tarinan, että raitis tyttö alkaa seurustella jännittävän narkkarimiehen kanssa aikeenaan parantaa tämä narkkariudestaan. Käytännön seuraus on, että tyttökin alkaa vetää aineita ja tappaa itsensä tottumattomuuksissaan huumeisiin jo ennen kuin on kunnolla riippuvainen, minkä jälkeen mies etsii uuden tytön. Niistä hänellä ei tietenkään koskaan ole pulaa.

Sukukypsien sinkkunaisten keskuudessa tiedetään aina tarkalleen, kuka on ATM ja kuka YTM. Esimerkiksi hiljainen, kiltti, pitkälle koulutettu ja tupakoimaton mies on ATM; rempseä tatuoitu ammattirikollinen, joka käyttää jännittäviä huumeita, on YTM. Merkillepantavaa on, että kaikkien naisten käsitys ATM:stä ja YTM:stä on jokseenkin sama, eli kaikki naiset juoposta katulutkasta kuuden laudaturin ylioppilaaseen pitävät samoja miehiä alempi- tai ylempitasoisina. Myös syvästi uskonnollinen nuori nainen haluaa mieluummin sen tatuoidun pahoinpitelijän ja huumekauppiaan.

[Harva nainen tuntee vetoa huonokäytöksiseen tai epäkohteliaaseen mieheen] ... paitsi jos miehellä on rahaa tai eksoottinen etninen alkuperä. Tai jos mies on tehnyt raa'an ja julkisuutta saaneen henkirikoksen. Tällöin naiset tappelevat hänestä.

Jotta rikoksella saisi naisten suosiota, siinä on ehdottomasti ja välttämättä pakko tappaa ihmisiä mystisellä ja arkikokemukseen sopimattomalla tavalla. Saatananpalvojien rituaaliset paloittelumurhat eivät luultavasti käy laatuun, eikä tietenkään mikään symboliseksi hätähuudoksi luokiteltava veriteko. Ylipäätään teko ei saa herättää naisessa mielikuvia epäseksikkäästä nynnystä ja luuserista.

Liiallinen teräaseiden käyttö ja silpominen on myös sopimatonta, "zu unappetitlich", kuten saksalainen sanoo; toisaalta myrkyttäminen on liian persoonatonta, koska murhaajan tulee olla läsnä uhrin kuollessa ja edesauttaa uhrin kuolemaa konkreettisesti; sitä paitsi myrkyttäminen ei ole symbolinen yhdyntä (penetraation luonteinen surmaamistapa), kuten puukottaminen ja ampuminen ovat. Ampuminen taitaa olla ainoa tapa, koska se ei ole sillä tavalla "unappetitlich" kuin puukottaminen ja silpominen, mutta se on kuitenkin seksikästä, koska se on symbolisesti yhdynnän luonteinen teko (penetraatio).

Uhrien tulee olla yksinomaan aikuisia miehiä, koska nainen ei kykene samastumaan mieheen eikä pidä miehen surmaamista pahana eikä järkyttävänä tekona. Murhaaja, joka surmaa naisia ja lapsia, ei ole seksikäs.

Synkkien parisuhdeväkivaltatilastojen takia naisten pitäisikin ottaa asiakseen pelastaa kiltit alempitasoiset pojat naimattomaksi mieheksi jäämiseltä ja varhaiselta kuolemalta. Ai niin, mutta eiväthän naiset voi tyytyä AT-mieheen. Pitää olla särmikäs ylempitasoinen mies. Jos se hakkaa, niin ylempitasoinen mies saa aina hakkaamisen anteeksi, tai uuden naisen.

Keitäs ne miehet sitten ovat, jotka hakkaavat jo neljättä vaimoa peräkkäin? Onko noin vaikea saada jakeluun, että HAKKAAJAT SAAVAT NAISIA. Ymmärrätkö: HAKKAAJAT SAAVAT NAISIA. Hakkaajat ovat ylempitasoisia miehiä, joilla on varaa hakata naista.

Naisen suhde väkivaltaiseen mieheen ei ole pelkkää hakattavana oloa, vaan siinä on varmasti _osana_ myös seksuaalista ja emotionaalista tyydytystä ja hyväksyntää. Ongelmahan on siinä, että sen _lisäksi_ on myös väkivaltaa ja arvaamattomuutta. Mutta nainen, joka on suhteessa väkivaltaisen miehen kanssa, on miljoona kertaa onnellisempi kuin ATM, jolla ei ole suhdetta koskaan ollutkaan ja joka ei kerta kaikkiaan tiedä, mistä se voi johtua. Sitä paitsi nainen on väkivaltaisessa suhteessakin moraalisesti voitolla, koska kaikki tietävät, että _väkivalta on väärin_. Kun mies lyö naista, normaalilla itsetunnolla varustettu nainen tietää hyvin, että mies tekee väärin. Kun mies ei saa naista sittenkään, kun on aikuistumalla ja ammattilaistumalla saanut itselleen itsetunnon, sosiaalista elämää ja ystäviä sekä pyrkii noudattamaan kaikkia saamiaan naisenhankintaneuvoja taloudellisten mahdollisuuksiensa rajoissa, _mitä muuta hän voi tehdä_ kuin turhautua, masentua ja raivostua, todeta olevansa leimattu alempirotuinen paaria ja apartheid-maan ainoa musta?

Ja aina parhaasta päästä

Rakastettu blogistiveljemme Ääretön tylsyys alias Lord Boredom on päättänyt poistua keskuudestamme henkilöllisyyden paljastuttua. Saanen ilmoittaa syvän suruni tapauksen johdosta. Oman nuoruuteni muistaen ymmärrän toki, että tietyssä elämänvaiheessa ja mielentilassa pokka ei todellakaan kestä muuta kuin anonyymibloggausta. Silti jään kovasti kaipaamaan Lordin kirjoituksia, joihin olen aina voinut koko sydämestäni samastua ja joista tulee elävästi mieleen oma elämänkohtaloni sen ikäisenä, ja odotan kärsimättömänä Lordin blogin paluuta jossain muodossa.

Suomalainen on nekru

Dyro kirjoitti taannoin ääliömäisestä nimikulttuurista, joka on päässyt juurtumaan alaluokkamme keskuuteen:

Bussissa matkusti lähiöäiti kolmen lapsensa kanssa. Äidin komentaessa lapsiaan kävi ilmi, että lasten nimet olivat Lola, Jasmiin ja Tony. 'Jasmiin'in nimi kirjoitetaan varmaan Jasmin, Jasmine tai pahimmassa tapauksessa Yasmine, mutta lausutaan päin helvettiä yhtä kaikki. En voinut välttyä voimakkaalta vastenmielisyyden tunteelta. Suomi on muuttunut luokkayhteiskunnaksi, jossa yhteiskuntaluokan voi päätellä puhetavasta ja tulevaisuudessa syntyperän voi päätellä jo etunimen perusteella, kunhan lolatonyjasminet tuosta kasvavat.

Kuten tunnettua, Yhdysvalloissa gettomustat ovat jo erinäistenkin sukupolvien aikana antaneet lapsilleen nimeksi esim. Vaseline sen takia, että nimi kuulostaa kivalta tytönnimeltä. Sen lisäksi he harrastavat nykyisin afrikkalaisen tai islamilaisen "kuuloisiksi" tarkoitettuja nimiä - Cassius Clay tunnetusti vaihtoi nimensä Muhammad Aliksi, vaikka itse asiassa Cassius Clay on huomattavasti persoonallisempi ja vaikuttavampi nimi. (Itse asiassa koko Clayn perhe harrasti komeita latinankielisiä nimiä: Alin isän koko nimi oli muistaakseni Cassius Marcellus Clay. Alkujaan nimi Cassius Marcellus Clay kuului tosin jollekin kuuluisalle orjuudenvastustajalle Yhdysvalloissa.) Amerikkalaisten mustien etunimikulttuuria voi kuitenkin luonnehtia yleisesti epiteetillä "kummallinen", ja se kummallisuus johtuu pitkälti siitä, että he ovat väkivalloin kulttuurittomaksi tehty ryhmä, joka ei ole vielä löytänyt itseään.

Suomalaisen alaluokan etunimikulttuuri on, kuten Dyro huomautti, muuttumassa hyvää vauhtia samanlaiseksi kuin amerikkalaisten slummimustien.

Barelli

Pari merkintää sitten viittasin Barelli-sarjakuvaan. Muistan, että kun Barelli tuli markkinoille, Otso piti sitä Hergé-kopiona, vähän samantapaisena kuin Biggles-sarjakuva, jossa vilahteli suoraan Lento 714:sta kopioituja lentokoneita ja naamoja. Luullakseni kuitenkin Bob de Moor pikemminkin oli toiminut Hergén studion palveluksessa, kuten Roger Leloup. Ja niin sanoo nettikin. Ranskan taitoni on edelleen hyvin vähäinen, mutta luulen kyllä tietäväni mitä tässä lukee:

En 1950, il s'engage pourtant à travailler pour les studios Hergé, devenant très rapidement le premier assistant du Maître. Son travail consiste à redessiner les anciennes aventures de Tintin et à dessiner des décors pour les nouvelles.

Senköhän takia Barellin työnjälki toi usein mieleen juuri ne uudelleen piirretyt alkupuolen seikkailut, joita suomeksi ei kai koskaan olekaan julkaistu alkuperäisessä asussaan? Kyse ei ollut siitä, että Bob de Moor olisi ollut Hergén jäljittelijä, vaan siitä, että suuri osa meidän näkemästämme Hergéstä oli itse asiassa Bob de Mooria Hergén signeeraamana.

Barelli-sarjakuva ei näin jälkeenpäin muistellen ollut aivan huono. Merkittävä osa tuosta Ruudussa ja Non Stopissa aikoinaan julkaistusta sarjakuvasta on oikeasti huonompaa kuin muistinkaan. Esimerkiksi Yoko Tsunoa en enää jaksa vilkaistakaan muun kuin nostalgian vuoksi. Taannoin tulin ostaneeksi Paholaisen urut, joka osoittautui juoneltaan todella surkeaksi ja kaukaa haetuksi. Huumoriakaan ei ole riittävästi: mukaan on kyllä lykätty marmattava niilopielishahmo Pol, joka muistuttaa elkeiltään jonkin verran Natašan Waltheria, mutta siinä missä Natašan ja Waltherin luonteista revitään tilannekomiikkaa aivan sikana (ja luonnollisestikin komiikka perustuu pitkälti sukupuolikliseiden vaihtamiseen: Walther on kravateistaan ja paidoistaan jatkuvasti huolehtiva hössöttäjä, joka ei juurikaan osallistu jännitysjuonen ratkaiseviin tapahtumiin muuten kuin rääkymällä ja ahdistumalla, Nataša taas pysyy kylmän rauhallisena ja harkitsevana pahimmissakin paikoissa), Pol on ilmeisen päälleliimattu narrihahmo ja ulkomuodoltaankin karikatyyriksi piirretty, kun sarjan muut henkilöt on tarkoitettu realistisiksi: Polin Asterix-nenä ja muut ulottuvuudet ikään kuin korostavat, että tämä tyyppi nyt on se hassu kaveri ja sille pitää nauraa. Yokon toinen kaveri, Vic, sitä vastoin on niin lattea kulmikasnaamainen perussankari ilman persoonaa ja persoonallisuutta, että hänet voisi oikeastaan tiputtaa pois kärryiltä kokonaan.

Barellissa on ihan kohtuullisesti komiikkaa, joskin se tahtoo lipsua vähän liiankin pitkälle slapstickin puolelle. Bob de Moorin perusongelma on siinä, että zwei Seelen, ach, wohnen in seiner Brust - hän on oikeastaan enemmän kallellaan slapstickiin tai huumorisarjakuvaan päin, mutta Hergén studioilla hän on oppinut, että sarjakuvan tulee olla seikkailua, ja mieluiten eksoottisissa miljöissä. Myös tyylin epäyhtenäisyys häiritsee: erityisesti Barellin ystävä, toimittaja Randor, näyttäytyy ensimmäisessä Barelli-albumissa, joka onkin piirretty alkujaan 1950-luvulla, musta- ja ohuttukkaisena pottunenänä, kun taas kaksikymmentä vuotta myöhemmin ranskankielisen(kin) ensijulkaisunsa saanut Jurottavan Buddhan tarina esittää hänet enemmänkin hontelona nuorena pitkätukkana, joka sinänsä lienee ollut varsin ajanmukainen toimittajahahmo 1970-luvun alun oloissa.

Seikkailukohellus onnistuu mielestäni parhaiten tarinassa Barelli ja salaiset agentit, jossa pääasialliselta ammatiltaan teatterissa joukoturkkana toimiva Barelli joutuu ottamaan mittaa calypsolaulajiksi tekeytyneistä Guabana-nimisen eteläamerikkalaisen diktatuurivaltion agenteista. Agentit metsästävät diktatuurivaltion opposition johtaja Harry Antiguaa. Antigua on enemmänkin inkan tai Andien intiaanin näköinen, vaikka agentit ovat sekä laulun (heidän yhtyeensä, The Coconutsin, suuri hitti on nimeltään Banana niam niam song) että nekruhtavan ulkonäön osalta selvästi karibialaisia; Guabanan talous perustuu banaaneihin, mikä tietysti viittaa Karibialle ja Keski-Amerikkaan. Seikkailu saa lastenkirjamaisen, deus ex machina -tyyppisen oikeudenmukaisen ratkaisun, kun maassa reportaasimatkalla ollut Randor osoittaa, että Guabanan kiltti presidentti (hyvä tsaari) on itsekin oikeasti uskonut kaikkeen siihen propagandaan, jota hänen maansa PR-palvelut ovat lykänneet maailmalle julistaen, että Guabana on onnellisten maa, jossa banaanin lastaajat tanssivat vain bana-banaa, ja että paha pääministeri (ilkeä Rasputin) on hallinnut maata käytännössä diktaattorina. Kiltti presidentti ja opposition johtaja Antigua lankeavat toistensa syliin ja presidentti nimittää Antiguan uudeksi pääministeriksi.

Tahdottomina vaeltavat neidot YTM:n syliin

Tony Halmeen vaimo sai tarpeekseen ja lähti. Tony jäi ihmettelemään, missä vika oli. Mutta kas kummaa! Heti ilmaantui miehen kainaloon uusi mielitietty, yhdeksäntoistavuotias.

Naamioiden takana riemuitsi, että "taas oli yksi nainen kokenut valaistumisen". Pistää pahasti vihaksi tuollainen, kun me ATM:t olemme vuodesta toiseen tolkuttaneet, että ongelma on juuri tässä: naiset eivät koe sitä valaistumista ennen kuin ovat käytännössä kokeilleet sitä YTMää ja uhranneet sille parhaat vuotensa. Kokkarinen sanoi ylistyslaulussaan rakkaalle vaimolleen:

Ainakin tämä elämä on vallan toista kuin jos minulla olisi vaimona joku suomalainen nainen, joka olisi seikkaillut tupakansavuisen nuoruutensa renttujen ja alfaurosten haaremeissa, jotka eivät jostain syystä olleetkaan sellaisia ihannemiehiä kuin nainen haaveili, ja joka sitten kolmikymppisenä ulkonäön rupsahdettua ja parin räkäisen äpärälapsen yh-äitinä haistaisi kahvin ja kelpuuttaisi minunkaltaiseni alempitasoisen miehen elättäjäkseen selittäen, kuinka olisi oikeasti halunnut minut jo silloin nuorempanakin, mutta ei vain jotenkin uskaltanut. Toki, toki.

Tuosta siinä juuri on kysymys. Naisten pitää aina ensin käytännössä valaistua eli panettaa itseään ylempitasoisilla tonyhalmeilla tai jännittävillä ulkomaalaisilla ja hakkauttaa itseään ja mahdollisesti synnyttää ne pari räkäistä äpärälasta. Sitten vasta se kiltti ATM kelpaa. Olisi ilmeisesti liikaa vaadittu, että naiset eivät tarvitsisi erityistä valaistumista (= kantapään kautta oppimista) oivaltaakseen, miten ikävää seuraa YTM ajan pitkään on.

PS. Rauno Räsänen kirjoittaa kommenttiosastolla:

Jospa tässä naisten "intuitiivisessa" ensi valinnassa saada YTM vaikuttaakin - ei tahdottomuus - vaan tuo kuuluisa hormoonientsyymin "ennalta määräävä johdatus."

Niin, kysehän on nimenomaan samasta asiasta: jos joku "hormoonientsyyminsä" johdattamana predestinoituu YTM:n panopuuksi, se juuri on sitä tahdottomuutta. Miehiä on maailman sivu syyllistetty siitä, että he noudattavat oman "hormoonientsyyminsä" ääntä ja vaadittu milloin uskonnon, milloin ritarillisuuden, milloin naisemansipaation nimissä hillitsemään "hormoonientsyymejään". Koko ns. "naisten vapautuminen" sitä vastoin tähtää siihen, että naisilla on vapaa valta heittelehtiä oman "hormoonientsyyminsä" vallassa, eikä kellään saa olla minkäänlaista oikeutta vaatia naisia olemaan ihmisiksi.

Usenetissä sanoin joskus, että jos jokin olento "hormoonientsyyminsä" vuoksi aiheuttaa kärsimystä ja tuhoa ihmisille käyttäytyessään älyttömän luontokappaleen luontonsa mukaisella tavalla, jolle se ei voi mitään, olennon käyttäytymistä tulee ainakin asutuilla alueilla säädellä ankarin määräyksin, jotta sitä voitaisiin yhteiskunnassa sietää. Koirat pidetään lain ja reglementin nojalla kiinni, koska vapaa koira voi "hormoonientsyyminsä" ja metsästysvaistonsa ajamana esimerkiksi käydä kiinni leikkiviin ja hilluviin lapsiin. Jos naiset vastaavasti immanentin ja korjaamattoman älyttömän luontokappaleen luontonsa vuoksi syöksyvät pimppaan kiinnitettyjen näkymättömien lankojen vetäminä YTMien sänkyihin, niin ei siihen oikein muuta ratkaisua ole kuin rajoittaa rankalla kädellä, drakonisilla laeilla ja ankarilla asetuksilla naisten vapaata sukupuolielämää.

Tämmöisiä ei enää tehdä

Kävimme Marian kanssa katsomassa Venetsian kauppiaan. Itse en tunne Shakespearen tuotantoa kuin kuulopuheiden perusteella ja puolaksi: olen näet joskus viime vuosikymmenellä lukaissut Stanisław Barańczakin käännöksen Hamletista (juu, tietenkin olen tutustunut myös Jari Rasin Pahkasika-tiivistelmäsarjakuvaan, jonka nimi oli muistaakseni Hamppuletti, Tanskan rinssi) ja minulla on täällä jossain myös Jan Kottin Suomessakin tunnettu Shakespeare-esseekirja Szekspir współczesny. (Shakespeare on tosiaankin puolaksi Szekspir, Chopin on Fryderyk Szopen ja George Washington Jerzy Waszyngton.) Venetsian kauppiaan juonesta luin tiivistelmän pikkupoikana jostain Bob de Moorin Barelli-sarjakuvasta. Sen jälkeen se onkin jäänyt kaivelemaan: ehkä tuossa paljon puhutussa Szekspirissä voisi oikeasti olla jotain ideaakin? Suurin osa äijän näytelmiä käsittelee sitä, kuinka kunkuntekeleet ja luikuriprinssit jossain hovin takahuoneessa juonivat toisiaan vastaan - eipä juuri nappaa. Mutta Venetsian kauppiaan juonitiivistelmä jo pisti miettimään, että teatterille kirjoittaminen voi oikeasti olla aivan erityinen laji ja että siitä draamallisesta jännitteestä ei välttämättä kohkatakaan aivan turhaan.

Ehdottomasti pisteet Szekspirille siitä, että hän ei säästellyt ainoatakaan osapuolta. Joku on sanonut, että Venetsian kauppias voidaan tulkita sekä antisemitistisenä että rasismia arvostelevana näytelmänä, ja yleisesti ottaen olen samaa mieltä. Shylockin rehellinen ja aito kostonhimo vetoaa kovasti minunlaiseeni katkeraan, pitkävihaiseen ja julmaan mieheen, ja hänen selkänsä takana juonittelevat venetsialaiset YTM:t Antonio ja Bassanio eivät ole mitenkään yksiselitteisen sympaattisia. (No joo joo, Antonio on jo vanhempi mies, mutta Bassanio, jonka kosiopuuhiin Shylockin rahat tarvitaan lainarahoitteeksi, on mitä ilmeisin hyppyritukka, joka hassaa omat rahansa rilluttelemalla ja nai sen jälkeen kauniin ja rikkaan Portian sen summan turvin, jonka Shylockilta vippaa Antonion takuilla.) Shylockin kostonhimon, julmuuden ja leppymättömyyden psykologiset motiivit ovat selkeästi esillä. Toisin sanoen hän ei ole antisemitistinen karikatyyri, muttei myöskään mikään puhtoinen, poliittisesti korrekti Viisas Natan. Loppuratkaisu on toki Shylockille epäsuosiollinen, mutta Szekspirin kyky asettua vääräuskoisen puolelle kantaa tietenkin vain niin pitkälle kuin kantaa.

Koko näytelmästä jäi sellainen maku suuhun, että tällaisia ei enää tehdä eikä voikaan tehdä. Voi olla, että demokratian aikakausi, jona kaikki yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet ovat periaatteessa neuvoteltavissa pois, on tehnyt mahdottomiksi sellaiset näytelmät, joissa esimerkiksi tällainen rotu- tai uskonnollinen ristiriita osataan ottaa vain elämän tosiasiana. Szekspirille kristittyjen ja juutalaisten ristiriita oli elämän tosiasia, jota hän saattoi sitten hyödyntää aineksena kuvaillessaan yleisinhimillisiä intohimoja. Koska hänen aikanaan ei ollut minkäänlaista toivoa siitä, että ristiriita lientyisi - lukuunottamatta tietenkin yksityisiä mahtimiehiä, jotka saattoivat osoittaa suopeuttaan, vapaamielisyyttään ja jalouttaan suvaitsemalla juutalaisia tai muslimeja hoviensa suojeluksessa, joka oli tietenkin kovin ehdollista ja haurasta suojelusta - hän saattoi ottaa sen annettuna, maailman väistämättömänä olotilana, ja kuvata sitä sellaisena näytelmässään. Meille kaikki tällaiset epäkohdat ovat poliittisen tai poliittisluontoisen kiistan aiheita, ja mikä tahansa tällaista asiaa käsittelevä taideteos päätyy kiistan osapuolten välisen informaatiosodan käsikranaatiksi.

En sano, että se on hyvä tai huono asia. Se nyt vain on. Kuten Szekspirin näytelmän kuvaama ristiriita hänen maailmassaan vain on.

Muuten oli kyllä mukavaa nähdä, että kehuttu mestari itse osasi hommansa ihan kiitettävän hyvin, toisin kuin kaikki ne, jotka muka hänen teostensa innoittamina ovat lykänneet markkinoille kaikenlaista tekotaiteellista roskaa (vrt. Rosencranz ja Guildenstern ovat kuolleet ja Rakastunut Shakespeare, joita molempia ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen).