Tyypillinen esimerkki siitä, että hyvät uutiset eivät ole uutisia lainkaan: vuodenvaihteen tienoilla Yhdysvalloissa on nuori tyttö onnistuttu parantamaan vesikauhusta, joka oli jo ohittanut itämisaikansa. Tästäkin sain tietää vasta englanninkielisestä Wikipediasta.
Syyskuussa 2004 vesikauhua kantava lepakko puri 15-vuotiasta wisconsinilaista tyttöä. Tyttö ei kuitenkaan ymmärtänyt mennä lääkäriin, ja reilua kuukautta myöten hänet tuotiin paikalliseen lastensairaalaan tyypillisistä vesikauhuoireista kärsivänä. Hoidosta vastannut lääkäri Rodney Willoughby päätti kokeilla Star Trek -insinöörityyliin omaa viritystä, jonka hän arveli teoriassa ehkä voivan toimia. Willoughby nukutti potilaan koomaan ja antoi hänelle ilmeisesti melko tavanomaisia lääkkeitä, joiden tarkoituksena oli suojella aivoja vahingoittumasta ja jättää likainen työ potilaan omalle immuunijärjestelmälle. Vesikauhurokotusta ei annettu.
Tulos oli, että potilas selvisi tartunnasta tolkku tallella, ja ilmeisesti lihaksia ohjaavat hermotkaan eivät olleet kokonaan tuhoutuneet, koska niiden toimintakyky alkoi osoittaa merkkejä palautumisesta. (Tosin lasten ja nuorten hermoston ja jopa aivojen tiedetään kyllä kykenevän toipumaan aiemmin luultua paremmin yllättävänkin ankarista vaurioista.)
Meitä luonnontieteellisen positivismin sisäistäneitä sivistyneitä eurooppalaisia varmasti huvittaa tieto, että tapahtuma on saanut paikalliset villit...ehh, siis paikalliset tavalliset amerikkalaiset kovasti tohkeisiinsa, ja he näkevät tapauksen ennen kaikkea merkkinä fundamentalisti-Jumalan olemassaolosta ja potilaan omaisten järjestämien suurten rukouskokousten voimasta. Oman teologiani mukaan taas tri Willoughby koki - ehkä noiden rukousten mittakaavasta vaikuttuneena - Jumalan vastuiden joutuneen hoidettavakseen, joten hän koetti osoittautua saamansa kunnian mittaiseksi ja tehdä parhaansa, mahdollisesti hieman enemmän. Mutta näinhän paras protestanttinen etiikka toimii: tehdään suuria tekoja, ei omaksi, vaan Jumalan suuremmaksi kunniaksi, ad maiorem Dei gloriam.
Mutta oikeasti: minua(kin) hieman suututtaa, että milwaukeelaiset villi-ihmiset eivät tunnu kykenevän antamaan hituakaan kunniasta tri Willoughbylle. Tästä syystä mainitsin itse hänet nimeltä - sitä kun ei tee edes Wikipedia.
lauantai 21. toukokuuta 2005
perjantai 20. toukokuuta 2005
Perjantain musiikki- ja diktatuuripläjäys
Minuun on tunnetusti viime aikoina iskenyt kummallinen viehtymys eri maiden kansallislauluihin ja muihin isänmaallisiin renkutuksiin. Tänään tutustuin Italian kansallislauluun, jota voisi kuunnella vaikka tuntikausia. Menkää tälle sivulle, siirtykää sivun alaosaan ja painakaa sitä hieman itse hymnitekstin yläpuolella olevaa harmaata linkkiä tikkuraajaisen ukkelinkuvan vieressä - linkissä lukee "Ascolta l'inno", joka tarkoittaa samaa kuin espanjan "Escucha al himno" eli Kuuntele hymni. Linkistä avautuu ikkuna, josta voi valita hymnin eri tulkintoja kuunneltavaksi. Valitkaa ylin, jota luonnehditaan historialliseksi äänitykseksi (registrazione storica) vuodelta 1961 ja jonka esittää tenori Mario de Monaco.
Kansallislaulu on Risorgimento-ajan tasavaltalaisuuden peruja, ja sen viimeisessä säkeistössä lauletaan italialaisten ja heidän avukseen tulleiden puolalaisten (!) verestä. Itse asiassa tuossa olisi idea hienolle puolalais-italialaiselle yhteistyöelokuvalle, jonka juoni juolahti mieleeni samantien: kun germaani ja ryssä vuonna 1939 yhteistuumin vyöryvät Puolaan, italialainen kapteeni ja hänen sotilaansa karkaavat kotimaastaan maksaakseen kansallislaulussa kuvatun isänmaallisen kunniavelan Puolalle osallistumalla sotaan sen armeijassa. Elokuva voisi sisältää herttaisia veljeilykohtauksia, joissa puolalaiset sotilaat ryyppäävät votkaa yhdessä italialaisten kanssa ja yrittävät opettaa näille puolaa. Komediallisesta puolesta siirryttäisiin sitten lopun suureen traagiseen huipentumaan, jossa italialaiset astuvat kuolemaansa joko Saksan tai Neuvostoliiton tankkien eteen, ja taustalla soi jylhästi Italian kansallislaulun asianmukainen kohta:
Già l'Aquila d'Austria
Le penne ha perdute.
Il sangue d'Italia,
Il sangue Polacco,
Bevé, col cosacco,
Ma il cor le bruciò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
L'Italia chiamò.
"Itävallan kotka on menettänyt höyhenensä. Italian verta ja puolalaista verta se on juonut yhdessä kasakan kanssa, mutta polttanut sydämensä. Sulkekaamme rivit, olemme valmiit kuolemaan, Italia on kutsunut."
Tietenkin sanoitusta voisi korjata niin, että Itävallan kotkan paikalla on Saksan kotka, ja että Italian poikia kutsuu kunnian kentille Polonia, eikä Italia.
Tunnetusti Suomen kansallislaulu ei ole kaksinen - ainoa syy, miksi en halua sitä vaihdettavan Finlandiaan, on se, että Finlandiaan siirtymistä ajavat hurrivihaajat. Itse asiassa kun 80-luvun lopussa kirjoitin autuaallisesti unohtunutta romaaniyritelmääni hurrivihaajien vallankaappauksen seurauksena fasististyyppiseen diktatuuriin siirtyneestä Suomesta, eräs kyseisen kirjallisen tekeleen nerokkaista ideoista oli, että Finlandiasta tehtiin diktatuuri-Suomen kansallislaulu, kun taas Maamme-laulu jäi pakolaishallitukselle, jonka radioasema lähetti Uumajasta, vai oliko se nyt Luulajasta, kaksikielistä ohjelmaa. Se taisi muuten olla Luulajassa, ja Suomen pakolaishallituksesta käytettiin sen takia arkikielessä nimitystä "Luulaja". Yksi kyseisen teoksen omasta mielestäni onnistuneimmista kohdista oli keskustelu, jossa diktatuuri-Suomen tiedotusupseeria haastatellaan ja häntä yritetään hiostaa Suomen ihmisoikeusloukkauksista, mutta osaavana miehenä hän väistää kaikki iskut. Muistan siitä enää vain repliikit:
Haastattelija: Entä neuvottelukosketus Luulajan kanssa?
Upseeri: Ei käy: he eivät tunnusta meitä, emmekä me heitä.
Huomattava osa romaanin ennustuksista - mm. juuri tuo Finlandian nouseminen hurrivihaajien kansallislauluksi - on sittemmin toteutunut, mutta myönnän, että profeetallisuus ei olisi riittänyt syyksi kyseisen heikon yritelmän julkaisemiseen. Kirjassa oli lähinnä puuduttavia diktatuurin arkipäivän kuvauksia, hirvittävän teennäinen rakkaustarina ja tylsiä avainromaanimaisia iskuja samanaikaisen Suomen vaikuttajien suuntaan - esimerkiksi Sulo Aittoniemen, jonka peitenimi oli Armas Kauttoniemi. Armas johti Isänmaan Iskumiehet -nimistä yleisäärioikeistolaista aseellista järjestöä, joka aloitti diktatuuriin johtaneen sisällissodan, mutta Iskumiehet saivat kilpailijan Olavi Mahlasen (tämä viittasi Suomalaisuuden liiton silloiseen johtajaan Erkki Pihkalaan) johtamasta Suomen Suojasta (sitä ei sentään lyhennetty muodossa SS, vaan SuS), ja näiden kahden järjestön tapeltua keskenään jonkin aikaa ne saivat aikaan sopimuksen - ei korppi korpin silmää noki, Pack verträgt sich ja niin edelleen - jonka tuloksena Iskumiehet liittyivät Suomen Suojan riveihin ja Kauttoniemi lahjottiin hiljaiseksi jollain näennäisjohtajan pallilla.
Muistaakseni juttu jatkui vielä siten, että päähenkilöni, tornionjokilaaksolaissyntyisen riikinruotsalaisen, mutta suomentaitoisen kirjailijan Lars Anders Harriojan (Harrioja on autenttinen tornionjokilaaksolainen nimi, jonka löysin kirjasta Sällsamheter i Tornedalen) oleskellessa Turussa Kauttoniemi murhattiin. Mahlaslaisten lehti, jolla oli jokin läpinäkyvästi totalitarismitaholle viittaava nimi (se ei ollut Totuus eikä Kansallinen tarkkailija, mutta kuitenkin jonkin kuuluisan diktatuurin äänenkannattajan nimi suomeksi käännettynä - olisikohan se ollut Hyökkäys, vrt. Der Angriff? vai Sinivalkoinen miekka, vrt. Punainen miekka, joka taisi olla Tshekan lehti?), syytti tietysti FFBA:n (Finlands Förenade Befrielsearmé - vai oliko se kenties FFFA, Finlands Förenade Frihetsarmé?) terroristeja murhasta, mutta VSTT:n (Vapaan Suomen Tietotoimiston) uutiset, joita Lars Anders Harrioja tietenkin kuunteli Suomeen salakuljettamastaan radiosta, totesivat, että asialla olivat olleet Suomen Suojan miehet, jotka olivat raivanneet Kauttoniemen tieltä uhkaamasta Olavi Mahlasen yksinvaltaa.
Kyse ei ollut mitenkään yksipuolisen pölhövasemmistolaisesta kirjasta, sillä esimerkiksi ns. edistyksellisen älymystön ja yliopistoväen edustajia näkyi Mahlasen juoksupoikien riveissä paljonkin. Ei liene vaikeaa arvata, kuka oli esikuva sille filosofian professorille, joka kohkasi Suomen Suojan jylhien miesten karismaattisen machosta sikaenergiasta. Myös tunnetuista suomenruotsalaisista ne minulle henkilökohtaisesti epäsympaattisimmat olivat niljaisessa opportunismissaan vaihtaneet puolta ja suomentaneet nimensä, esim. eräs herra Pentti Siljakkainen.
Mahlasen televisiopuheet taas olivat saaneet vaikutteita lähinnä Fidel Castrosta. Mahlanen aloitti muuten aina puheensa puhuttelulla: Suomen Suojelijat! Suomen Armeijan Sotilaat! Suomalaiset! Idea oli Natsi-Saksasta, eli suomensuojalaiset, diktaattorille henkilökohtaisesti uskolliset "poliittiset sotilaat", olivat tärkeämpiä ja arvostetumpia kuin oikeat sotilaat, ja tavalliset siviilikansalaiset tietysti pahnanpohjimmaisia. Tosin vanhan sivarin tapaan tietysti esitin myös armeijan mahlaslaisen fasismin turmelemana, mutta sama ruskea mädätys oli toki läsnä muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Muistaakseni kyllä armeija oli innolla ja riemulla rientänyt Isänmaan Iskumiesten leiriin heti saadessaan tietää, että valtaa oli jaossa ja demokratia laossa. Mutta kai siitäkin oli tarkoitus kehitellä jonkinlainen valtataisteluteemaa: iskumiehillä ja armeijalla ei ollut muuta ideaa kuin kaapata valta "isänmaallisille" voimille, mutta he olivat poliittisesti niin naiiveja, että suomensuojalaiset, joiden hurrivihaan (vrt. natsien antisemitismi) liittyi natsismin kaltainen koherentti ideologia ja kommunismin kaltainen sisäinen kurinalaisuus, pystyivät helposti soluttamaan heidät ja nappaamaan vallan heidän naamansa edestä.
Tarinan neljä päähenkilöä olivat Lars Anders Harriojan lisäksi Larsin ruotsinpuolalainen, tuittupäinen ja ihastuttava tyttöystävä Katarzyna (Kasia), Larsin suomalainen pakolaisintellektuelliystävä, useita kieliä niiden kieliopista ja sanastosta kulinaristin elkein nautiskellen puhuva Pellervo Söderström sekä Kasian ystävätär Pia Bobacka, suomenruotsalainen pakolaistyttö Pohjanmaalta, josta tuli Pellervon tyttöystävä. Kaikissa näissä oli paljon minusta itsestäni. Lars Anders olin minä itse sellaisena vähän yli kaksikymppisenä; Kasia oli sellainen kuin minä olisin ollut, jos olisin ollut reipas ja hyväitsetuntoinen nuori nainen enkä masennettu ja murskattu nuori mies; Pia Bobacka edusti minun uskovais-provinsiaalista puoltani; ja Pellervo oli sellainen kuin olisin halunnut olla aikuisempana, kypsempänä ja tasaantuneempana miehenä.
Ruotsinkielinen Pohjanmaa oli luonnollisesti lakkaamattomassa kapinassa Mahlasen valtaa vastaan. Yhdessä kohtaa mietinkin, pitäisikö minun kirjoittaa kuvaus piiritystilassa olevasta Vaasasta siellä majailevan amerikkalaisen, Hemingway-henkisen sotakirjeenvaihtajan silmin. Ikävä kyllä sitä ideaa en toteuttanut koskaan paria luonnosliuskaa pitemmälle, vaikka ehdin tutkia Vaasan katukarttaa aika moneen kertaan voidakseni antaa jutulle uskottavuutta ja laadin aika kattavan juoniselosteen muistiinpanoineen. Minulla oli nimittäin hyvin elävä mielikuva Vaasan ilmapiiristä, joka oli tietysti saanut paljon vaikutteita kaikista lukemistani puolalaisista partisaanielämän kuvauksista.
Joka tapauksessa idea oli se, että kun suomenruotsalaisia partisaaneja ei saatu muuten talttumaan, kaupunkiin lähetettiin varuskunnan verran savolaisia Suomen Suojan miehiä taistelemaan näitä vastaan. Tilanne oli kuitenkin se, että kaupunki oli öisin kokonaan julmien ähtäväläisten, närpiöläisten ja kokkolalaisten hallussa, ja heti kun ilta pimeni, suomensuojalaisten kasarmiin hiipi pelko ja vavistus. Närpiöläiset kurkunleikkaajat hiipivät pimeässä röyhkeästi kasarmiin suunnilleen joka toinen tai kolmas yö, lahtasivat savolaisen tai pari ja jättivät myös vartiomiehen hengettömäksi. Jossain välissä muistaakseni kokonainen komppania suomensuojalaisia retkotti reporankoina raatoina tuvassaan kun aamulla tultiin tarkastuskäynnille, koska säälimättömät närpiöläiset olivat käyttäneet heihin kotikeittoista hermokaasua (jota muuten osaisin minäkin vanhana kemistinä tehdä, hyvin yksinkertaisista ja helposti saatavista aineista). Raippaluoto oli suomensuojalaisilta täysin suljettua aluetta ja toimi käytännössä partisaanien aselaivasatamana.
Tämä tilanne johti sitten odotettaviin seurauksiin, eli pikkuhiljaa suomensuojalaisten ja partisaanien välille syntyi jonkinlainen modus vivendi: kasarmin pojat olivat ihmisiksi eivätkä häirinneet partisaaneja, ja partisaanit taas olivat niin ystävällisiä, että lopettivat savolaisnuorukaisten lahtaamisen. Sanottakoon, että kirja oli tarkoitettu realistiseksi eikä kuvannut hyviksiäkään kovin myönteisessä valossa: partisaanit esimerkiksi silpoivat uhrejaan kamalalla tavalla tarkoituksenaan terrorisoida suomensuojalaisia. Itse asiassa nykyisillä irakilaisilla vastarintamiehillä ja muslimiterroristeilla ei olisi mitään erityistä opetettavaa minun kuvittelemalleni suomenruotsalaiselle vapautusarmeijalle. Lähdin sen tekoja suunnitellessani siitä, että säälimättömäksi miellettyä sortajaa vastaan taisteltaessa esimerkiksi Suomen Suojan nuorukaisten kiduttaminen ja heidän päänsä katkaiseminen on täysin rationaalista toimintaa, kun tavoitteena on käyttää silkkaa terroria aseena vastapuolen nujertamiseksi.
Sitten kun Suomen Suoja, tai jokin siihen verrattava hurrivihaajaryhmä, todella kaappaa vallan - ja ottaen huomioon romaanin muut toteutuneet ennustukset, se ei taida enää olla mahdotonta - olen jo henkisesti valmistautunut johtamaan vastarintaliikkeen kidutusosastoa. Ei minullakaan olisi sanottavasti vaikeuksia leikata omakätisesti päätä irti sellaisen vihollisen edustajilta, varsinkin kun on jo selvää, että he ovat itse julmia pelkureita, jotka eivät muusta tokene. Joka ei ole valmis siihen isänmaan vapauden ja muiden pyhien arvojen tähden, hän kuuluu vastapuoleen, ja minulla on jo jossain mielessä, tai jollain henkisellä tasolla, saha teroitettuna tällaisten petturien kauloja varten. Ja kuten kaikki tässä vaiheessa jo tietävät: viime kädessä menin sivariin siksi, että olisin ollut armeijan leivissä hengenvaarallinen. (Suku itse asiassa huoahti helpotuksesta sen takia. Pelkäsivät varmaan tosissaan, että teen Mika Muraset: otan mukaani rynnäkkökiväärin ja paljon paukkuja ja lähden maksamaan kalavelkojani varkautelaisille.)
Mutta palataanpa siihen kuvittelemaani piiritystilan Vaasaan. Jossain vaiheessa Mahlanen valtaklikkeineen kyllästyi Vaasan suomensuojalaiskasarmin lepsuiluun ja lähetti sinne kovapintaisen nuoren savolaisen johtamaan kasarmia. Kyseessä oli eräänlainen alikersantti Lehto -tyyppi, jolle keksin sopivan persoonattoman nuorukaisnimen, se oli jotain sellaista kuin Jari Kovanen tai Jere Kuosmanen. Joka tapauksessa tämä Jari oli luonnevikaisen julmuutensa ansiosta noussut alle kolmekymppisenä Suomen Suojan kenraaliksi, vai mikähän gruppenführer lieneekään ollut - olisi sopinut yleiseen tyyliin, että suomensuojalaisilla olisi ollut SS-tyyppiset (heh) omat arvonimet. Hän koettikin panna Vaasaa kuriin johtamalla erityistä yöpartiota, jonka tarkoitus oli vangita ja teloittaa kaikki ulkonaliikkumiskieltoa rikkovat, mutta ainoa seuraus tästä oli, että ähtäväläiset tarkk'ampujat napsivat hänen perässään seuraavat pelosta housuihinsa jo kakkineet Suomen Suojan nuorukaiset yksitellen hengiltä. Siinä vaiheessa kun Jari vilkaisi taakseen, joukko oli jo niin harventunut ja kauhuissaan, että hänelle tuli kiire takaisin kasarmille. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Jari Kovanen istui yöt läpeensä työpöytänsä ääressä adjutantti seuranaan, koska siinä vaiheessa hän päätti itse pitää vahtia kokkolalaisten ja närpiöläisten varalta ja antaa tarvittaessa hälytyksen. Eräänä yönä närpiöläisten iskuryhmä pimensi valot, ja siinä vaiheessa kun ne syttyivät uudestaan, Kovasta tuijotti arkistokaapin päältä hänen adjutanttinsa irti leikattu pää. Siitä lähtien Kovanen oli hullu: ei nukkunut silmän täyttä, ainoastaan jutteli hiljakseen mätänevälle päälle kuin elävälle ihmiselle, järjesti jatkuvasti paikalle varavalonlähteitä - taskulamppuja, kynttilöitä ym.- jottei joutuisi jäämään pimeyteen, ja ampui pyssyllä, jos joku yritti tulla hänen huoneeseensa. Kaipa homma olisi luontevasti loppunut siihen, että Kovanen olisi hulluuksissaan sytyttänyt tulipalon saadakseen valoa ja menehtynyt liekkeihin.
Siinä vaiheessa kun olin jo hylännyt itse romaani-idean, elättelin pitkään suunnitelmaa muokata tämän piiritetyn Vaasan episodin amerikkalaisine sotakirjeenvaihtajineen erilliseksi kirjaksi. Minusta siinä olisi vieläkin potentiaalia. Sitä paitsi kirjan perusidea, eli uutisista tuttujen veristen tapahtumien konkretisoiminen siirtämällä ne keskelle meikäläistä miljöötä, puolustaisi edelleenkin paikkaansa. Nyt osaisin varmaan oikeasti kirjoittaakin tuollaisen tarinan uskottavasti, kun olen henkilökohtaisesti ollut tekemisissä pohjoisirlantilaisten kanssa.
Kansallislaulu on Risorgimento-ajan tasavaltalaisuuden peruja, ja sen viimeisessä säkeistössä lauletaan italialaisten ja heidän avukseen tulleiden puolalaisten (!) verestä. Itse asiassa tuossa olisi idea hienolle puolalais-italialaiselle yhteistyöelokuvalle, jonka juoni juolahti mieleeni samantien: kun germaani ja ryssä vuonna 1939 yhteistuumin vyöryvät Puolaan, italialainen kapteeni ja hänen sotilaansa karkaavat kotimaastaan maksaakseen kansallislaulussa kuvatun isänmaallisen kunniavelan Puolalle osallistumalla sotaan sen armeijassa. Elokuva voisi sisältää herttaisia veljeilykohtauksia, joissa puolalaiset sotilaat ryyppäävät votkaa yhdessä italialaisten kanssa ja yrittävät opettaa näille puolaa. Komediallisesta puolesta siirryttäisiin sitten lopun suureen traagiseen huipentumaan, jossa italialaiset astuvat kuolemaansa joko Saksan tai Neuvostoliiton tankkien eteen, ja taustalla soi jylhästi Italian kansallislaulun asianmukainen kohta:
Già l'Aquila d'Austria
Le penne ha perdute.
Il sangue d'Italia,
Il sangue Polacco,
Bevé, col cosacco,
Ma il cor le bruciò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
L'Italia chiamò.
"Itävallan kotka on menettänyt höyhenensä. Italian verta ja puolalaista verta se on juonut yhdessä kasakan kanssa, mutta polttanut sydämensä. Sulkekaamme rivit, olemme valmiit kuolemaan, Italia on kutsunut."
Tietenkin sanoitusta voisi korjata niin, että Itävallan kotkan paikalla on Saksan kotka, ja että Italian poikia kutsuu kunnian kentille Polonia, eikä Italia.
Tunnetusti Suomen kansallislaulu ei ole kaksinen - ainoa syy, miksi en halua sitä vaihdettavan Finlandiaan, on se, että Finlandiaan siirtymistä ajavat hurrivihaajat. Itse asiassa kun 80-luvun lopussa kirjoitin autuaallisesti unohtunutta romaaniyritelmääni hurrivihaajien vallankaappauksen seurauksena fasististyyppiseen diktatuuriin siirtyneestä Suomesta, eräs kyseisen kirjallisen tekeleen nerokkaista ideoista oli, että Finlandiasta tehtiin diktatuuri-Suomen kansallislaulu, kun taas Maamme-laulu jäi pakolaishallitukselle, jonka radioasema lähetti Uumajasta, vai oliko se nyt Luulajasta, kaksikielistä ohjelmaa. Se taisi muuten olla Luulajassa, ja Suomen pakolaishallituksesta käytettiin sen takia arkikielessä nimitystä "Luulaja". Yksi kyseisen teoksen omasta mielestäni onnistuneimmista kohdista oli keskustelu, jossa diktatuuri-Suomen tiedotusupseeria haastatellaan ja häntä yritetään hiostaa Suomen ihmisoikeusloukkauksista, mutta osaavana miehenä hän väistää kaikki iskut. Muistan siitä enää vain repliikit:
Haastattelija: Entä neuvottelukosketus Luulajan kanssa?
Upseeri: Ei käy: he eivät tunnusta meitä, emmekä me heitä.
Huomattava osa romaanin ennustuksista - mm. juuri tuo Finlandian nouseminen hurrivihaajien kansallislauluksi - on sittemmin toteutunut, mutta myönnän, että profeetallisuus ei olisi riittänyt syyksi kyseisen heikon yritelmän julkaisemiseen. Kirjassa oli lähinnä puuduttavia diktatuurin arkipäivän kuvauksia, hirvittävän teennäinen rakkaustarina ja tylsiä avainromaanimaisia iskuja samanaikaisen Suomen vaikuttajien suuntaan - esimerkiksi Sulo Aittoniemen, jonka peitenimi oli Armas Kauttoniemi. Armas johti Isänmaan Iskumiehet -nimistä yleisäärioikeistolaista aseellista järjestöä, joka aloitti diktatuuriin johtaneen sisällissodan, mutta Iskumiehet saivat kilpailijan Olavi Mahlasen (tämä viittasi Suomalaisuuden liiton silloiseen johtajaan Erkki Pihkalaan) johtamasta Suomen Suojasta (sitä ei sentään lyhennetty muodossa SS, vaan SuS), ja näiden kahden järjestön tapeltua keskenään jonkin aikaa ne saivat aikaan sopimuksen - ei korppi korpin silmää noki, Pack verträgt sich ja niin edelleen - jonka tuloksena Iskumiehet liittyivät Suomen Suojan riveihin ja Kauttoniemi lahjottiin hiljaiseksi jollain näennäisjohtajan pallilla.
Muistaakseni juttu jatkui vielä siten, että päähenkilöni, tornionjokilaaksolaissyntyisen riikinruotsalaisen, mutta suomentaitoisen kirjailijan Lars Anders Harriojan (Harrioja on autenttinen tornionjokilaaksolainen nimi, jonka löysin kirjasta Sällsamheter i Tornedalen) oleskellessa Turussa Kauttoniemi murhattiin. Mahlaslaisten lehti, jolla oli jokin läpinäkyvästi totalitarismitaholle viittaava nimi (se ei ollut Totuus eikä Kansallinen tarkkailija, mutta kuitenkin jonkin kuuluisan diktatuurin äänenkannattajan nimi suomeksi käännettynä - olisikohan se ollut Hyökkäys, vrt. Der Angriff? vai Sinivalkoinen miekka, vrt. Punainen miekka, joka taisi olla Tshekan lehti?), syytti tietysti FFBA:n (Finlands Förenade Befrielsearmé - vai oliko se kenties FFFA, Finlands Förenade Frihetsarmé?) terroristeja murhasta, mutta VSTT:n (Vapaan Suomen Tietotoimiston) uutiset, joita Lars Anders Harrioja tietenkin kuunteli Suomeen salakuljettamastaan radiosta, totesivat, että asialla olivat olleet Suomen Suojan miehet, jotka olivat raivanneet Kauttoniemen tieltä uhkaamasta Olavi Mahlasen yksinvaltaa.
Kyse ei ollut mitenkään yksipuolisen pölhövasemmistolaisesta kirjasta, sillä esimerkiksi ns. edistyksellisen älymystön ja yliopistoväen edustajia näkyi Mahlasen juoksupoikien riveissä paljonkin. Ei liene vaikeaa arvata, kuka oli esikuva sille filosofian professorille, joka kohkasi Suomen Suojan jylhien miesten karismaattisen machosta sikaenergiasta. Myös tunnetuista suomenruotsalaisista ne minulle henkilökohtaisesti epäsympaattisimmat olivat niljaisessa opportunismissaan vaihtaneet puolta ja suomentaneet nimensä, esim. eräs herra Pentti Siljakkainen.
Mahlasen televisiopuheet taas olivat saaneet vaikutteita lähinnä Fidel Castrosta. Mahlanen aloitti muuten aina puheensa puhuttelulla: Suomen Suojelijat! Suomen Armeijan Sotilaat! Suomalaiset! Idea oli Natsi-Saksasta, eli suomensuojalaiset, diktaattorille henkilökohtaisesti uskolliset "poliittiset sotilaat", olivat tärkeämpiä ja arvostetumpia kuin oikeat sotilaat, ja tavalliset siviilikansalaiset tietysti pahnanpohjimmaisia. Tosin vanhan sivarin tapaan tietysti esitin myös armeijan mahlaslaisen fasismin turmelemana, mutta sama ruskea mädätys oli toki läsnä muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Muistaakseni kyllä armeija oli innolla ja riemulla rientänyt Isänmaan Iskumiesten leiriin heti saadessaan tietää, että valtaa oli jaossa ja demokratia laossa. Mutta kai siitäkin oli tarkoitus kehitellä jonkinlainen valtataisteluteemaa: iskumiehillä ja armeijalla ei ollut muuta ideaa kuin kaapata valta "isänmaallisille" voimille, mutta he olivat poliittisesti niin naiiveja, että suomensuojalaiset, joiden hurrivihaan (vrt. natsien antisemitismi) liittyi natsismin kaltainen koherentti ideologia ja kommunismin kaltainen sisäinen kurinalaisuus, pystyivät helposti soluttamaan heidät ja nappaamaan vallan heidän naamansa edestä.
Tarinan neljä päähenkilöä olivat Lars Anders Harriojan lisäksi Larsin ruotsinpuolalainen, tuittupäinen ja ihastuttava tyttöystävä Katarzyna (Kasia), Larsin suomalainen pakolaisintellektuelliystävä, useita kieliä niiden kieliopista ja sanastosta kulinaristin elkein nautiskellen puhuva Pellervo Söderström sekä Kasian ystävätär Pia Bobacka, suomenruotsalainen pakolaistyttö Pohjanmaalta, josta tuli Pellervon tyttöystävä. Kaikissa näissä oli paljon minusta itsestäni. Lars Anders olin minä itse sellaisena vähän yli kaksikymppisenä; Kasia oli sellainen kuin minä olisin ollut, jos olisin ollut reipas ja hyväitsetuntoinen nuori nainen enkä masennettu ja murskattu nuori mies; Pia Bobacka edusti minun uskovais-provinsiaalista puoltani; ja Pellervo oli sellainen kuin olisin halunnut olla aikuisempana, kypsempänä ja tasaantuneempana miehenä.
Ruotsinkielinen Pohjanmaa oli luonnollisesti lakkaamattomassa kapinassa Mahlasen valtaa vastaan. Yhdessä kohtaa mietinkin, pitäisikö minun kirjoittaa kuvaus piiritystilassa olevasta Vaasasta siellä majailevan amerikkalaisen, Hemingway-henkisen sotakirjeenvaihtajan silmin. Ikävä kyllä sitä ideaa en toteuttanut koskaan paria luonnosliuskaa pitemmälle, vaikka ehdin tutkia Vaasan katukarttaa aika moneen kertaan voidakseni antaa jutulle uskottavuutta ja laadin aika kattavan juoniselosteen muistiinpanoineen. Minulla oli nimittäin hyvin elävä mielikuva Vaasan ilmapiiristä, joka oli tietysti saanut paljon vaikutteita kaikista lukemistani puolalaisista partisaanielämän kuvauksista.
Joka tapauksessa idea oli se, että kun suomenruotsalaisia partisaaneja ei saatu muuten talttumaan, kaupunkiin lähetettiin varuskunnan verran savolaisia Suomen Suojan miehiä taistelemaan näitä vastaan. Tilanne oli kuitenkin se, että kaupunki oli öisin kokonaan julmien ähtäväläisten, närpiöläisten ja kokkolalaisten hallussa, ja heti kun ilta pimeni, suomensuojalaisten kasarmiin hiipi pelko ja vavistus. Närpiöläiset kurkunleikkaajat hiipivät pimeässä röyhkeästi kasarmiin suunnilleen joka toinen tai kolmas yö, lahtasivat savolaisen tai pari ja jättivät myös vartiomiehen hengettömäksi. Jossain välissä muistaakseni kokonainen komppania suomensuojalaisia retkotti reporankoina raatoina tuvassaan kun aamulla tultiin tarkastuskäynnille, koska säälimättömät närpiöläiset olivat käyttäneet heihin kotikeittoista hermokaasua (jota muuten osaisin minäkin vanhana kemistinä tehdä, hyvin yksinkertaisista ja helposti saatavista aineista). Raippaluoto oli suomensuojalaisilta täysin suljettua aluetta ja toimi käytännössä partisaanien aselaivasatamana.
Tämä tilanne johti sitten odotettaviin seurauksiin, eli pikkuhiljaa suomensuojalaisten ja partisaanien välille syntyi jonkinlainen modus vivendi: kasarmin pojat olivat ihmisiksi eivätkä häirinneet partisaaneja, ja partisaanit taas olivat niin ystävällisiä, että lopettivat savolaisnuorukaisten lahtaamisen. Sanottakoon, että kirja oli tarkoitettu realistiseksi eikä kuvannut hyviksiäkään kovin myönteisessä valossa: partisaanit esimerkiksi silpoivat uhrejaan kamalalla tavalla tarkoituksenaan terrorisoida suomensuojalaisia. Itse asiassa nykyisillä irakilaisilla vastarintamiehillä ja muslimiterroristeilla ei olisi mitään erityistä opetettavaa minun kuvittelemalleni suomenruotsalaiselle vapautusarmeijalle. Lähdin sen tekoja suunnitellessani siitä, että säälimättömäksi miellettyä sortajaa vastaan taisteltaessa esimerkiksi Suomen Suojan nuorukaisten kiduttaminen ja heidän päänsä katkaiseminen on täysin rationaalista toimintaa, kun tavoitteena on käyttää silkkaa terroria aseena vastapuolen nujertamiseksi.
Sitten kun Suomen Suoja, tai jokin siihen verrattava hurrivihaajaryhmä, todella kaappaa vallan - ja ottaen huomioon romaanin muut toteutuneet ennustukset, se ei taida enää olla mahdotonta - olen jo henkisesti valmistautunut johtamaan vastarintaliikkeen kidutusosastoa. Ei minullakaan olisi sanottavasti vaikeuksia leikata omakätisesti päätä irti sellaisen vihollisen edustajilta, varsinkin kun on jo selvää, että he ovat itse julmia pelkureita, jotka eivät muusta tokene. Joka ei ole valmis siihen isänmaan vapauden ja muiden pyhien arvojen tähden, hän kuuluu vastapuoleen, ja minulla on jo jossain mielessä, tai jollain henkisellä tasolla, saha teroitettuna tällaisten petturien kauloja varten. Ja kuten kaikki tässä vaiheessa jo tietävät: viime kädessä menin sivariin siksi, että olisin ollut armeijan leivissä hengenvaarallinen. (Suku itse asiassa huoahti helpotuksesta sen takia. Pelkäsivät varmaan tosissaan, että teen Mika Muraset: otan mukaani rynnäkkökiväärin ja paljon paukkuja ja lähden maksamaan kalavelkojani varkautelaisille.)
Mutta palataanpa siihen kuvittelemaani piiritystilan Vaasaan. Jossain vaiheessa Mahlanen valtaklikkeineen kyllästyi Vaasan suomensuojalaiskasarmin lepsuiluun ja lähetti sinne kovapintaisen nuoren savolaisen johtamaan kasarmia. Kyseessä oli eräänlainen alikersantti Lehto -tyyppi, jolle keksin sopivan persoonattoman nuorukaisnimen, se oli jotain sellaista kuin Jari Kovanen tai Jere Kuosmanen. Joka tapauksessa tämä Jari oli luonnevikaisen julmuutensa ansiosta noussut alle kolmekymppisenä Suomen Suojan kenraaliksi, vai mikähän gruppenführer lieneekään ollut - olisi sopinut yleiseen tyyliin, että suomensuojalaisilla olisi ollut SS-tyyppiset (heh) omat arvonimet. Hän koettikin panna Vaasaa kuriin johtamalla erityistä yöpartiota, jonka tarkoitus oli vangita ja teloittaa kaikki ulkonaliikkumiskieltoa rikkovat, mutta ainoa seuraus tästä oli, että ähtäväläiset tarkk'ampujat napsivat hänen perässään seuraavat pelosta housuihinsa jo kakkineet Suomen Suojan nuorukaiset yksitellen hengiltä. Siinä vaiheessa kun Jari vilkaisi taakseen, joukko oli jo niin harventunut ja kauhuissaan, että hänelle tuli kiire takaisin kasarmille. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Jari Kovanen istui yöt läpeensä työpöytänsä ääressä adjutantti seuranaan, koska siinä vaiheessa hän päätti itse pitää vahtia kokkolalaisten ja närpiöläisten varalta ja antaa tarvittaessa hälytyksen. Eräänä yönä närpiöläisten iskuryhmä pimensi valot, ja siinä vaiheessa kun ne syttyivät uudestaan, Kovasta tuijotti arkistokaapin päältä hänen adjutanttinsa irti leikattu pää. Siitä lähtien Kovanen oli hullu: ei nukkunut silmän täyttä, ainoastaan jutteli hiljakseen mätänevälle päälle kuin elävälle ihmiselle, järjesti jatkuvasti paikalle varavalonlähteitä - taskulamppuja, kynttilöitä ym.- jottei joutuisi jäämään pimeyteen, ja ampui pyssyllä, jos joku yritti tulla hänen huoneeseensa. Kaipa homma olisi luontevasti loppunut siihen, että Kovanen olisi hulluuksissaan sytyttänyt tulipalon saadakseen valoa ja menehtynyt liekkeihin.
Siinä vaiheessa kun olin jo hylännyt itse romaani-idean, elättelin pitkään suunnitelmaa muokata tämän piiritetyn Vaasan episodin amerikkalaisine sotakirjeenvaihtajineen erilliseksi kirjaksi. Minusta siinä olisi vieläkin potentiaalia. Sitä paitsi kirjan perusidea, eli uutisista tuttujen veristen tapahtumien konkretisoiminen siirtämällä ne keskelle meikäläistä miljöötä, puolustaisi edelleenkin paikkaansa. Nyt osaisin varmaan oikeasti kirjoittaakin tuollaisen tarinan uskottavasti, kun olen henkilökohtaisesti ollut tekemisissä pohjoisirlantilaisten kanssa.
keskiviikko 18. toukokuuta 2005
Nyt otti veitsen, eikä pa' poiskaan
Jukka Kajava on kuollut. Eikä ollut kuin vähän yli kuudenkymmenen.
Arto Melleri nyt kuului suomalaisen kulttuurin varamiehistöön, mutta Jukka Kajava jättää oikeasti aukon jälkeensä. Jotenkin kuvaavaa että Kajava kuoli Berliinissä, saksalaisia teatteripäiviä seuratessaan. Kukahan nuoremmista teatteri-ihmisistä osaa saksaa tai tuntee saksalaista kulttuuria - lukuunottamatta tietysti pikkupoikaiässä Korkeajännityksistä, taistolaispropagandasta ja jenkkileffoista omaksumaansa käsitystä saksalaisista natseina?
Kajavaa verrattiin usein hurrivihaajaääliö Heikinheimoon, jota ei ole ikinä tullut ikävä ja joka oli suomalaiselle kulttuurille yksinomaan haitaksi ja häpeäksi. Kuulostaa leijonan vertaamiselta hyeenaan. Heikinheimo, joka päätyi ainoaan oikeaan ja ansaittuun lopulliseen ratkaisuun, oli aivan ilmeisen ajastaan jäänyt mies, kun taas Kajava osasi kriittisenäkin mukautua aikaansa ja esitti vaikkapa televisiotarjonnasta sellaisia huomioita, jotka olivat tavallisen, kakaroitaan kasvattavan lähiöihmisenkin näkökulmasta relevantteja. Kajava oli muuten kriittisen utelias myös lastenkulttuuria kohtaan ja otti sen vakavasti.
En valitettavasti tuntenut Jukka Kajavaa henkilökohtaisesti enkä ole teatteri-ihminen missään mielessä - ottaen huomioon, miten paljon harrastajateatteritoimintaa tässäkin maassa on, tunnen itseni miltei epäisänmaalliseksi rentuksi joutuessani tunnustamaan, etten ole sitten pikkupoika-aikojen teatterileikkien tehnyt mitään näytelmällistä, vaikka ihmisenä ja nettihenkilönä olenkin täynnä suurta draamaa. Niinpä esitin ylläolevan mielipiteeni Kajavasta ennen muuta yhteisen kansan tuulipukuisena edustajana.
Arto Melleri nyt kuului suomalaisen kulttuurin varamiehistöön, mutta Jukka Kajava jättää oikeasti aukon jälkeensä. Jotenkin kuvaavaa että Kajava kuoli Berliinissä, saksalaisia teatteripäiviä seuratessaan. Kukahan nuoremmista teatteri-ihmisistä osaa saksaa tai tuntee saksalaista kulttuuria - lukuunottamatta tietysti pikkupoikaiässä Korkeajännityksistä, taistolaispropagandasta ja jenkkileffoista omaksumaansa käsitystä saksalaisista natseina?
Kajavaa verrattiin usein hurrivihaajaääliö Heikinheimoon, jota ei ole ikinä tullut ikävä ja joka oli suomalaiselle kulttuurille yksinomaan haitaksi ja häpeäksi. Kuulostaa leijonan vertaamiselta hyeenaan. Heikinheimo, joka päätyi ainoaan oikeaan ja ansaittuun lopulliseen ratkaisuun, oli aivan ilmeisen ajastaan jäänyt mies, kun taas Kajava osasi kriittisenäkin mukautua aikaansa ja esitti vaikkapa televisiotarjonnasta sellaisia huomioita, jotka olivat tavallisen, kakaroitaan kasvattavan lähiöihmisenkin näkökulmasta relevantteja. Kajava oli muuten kriittisen utelias myös lastenkulttuuria kohtaan ja otti sen vakavasti.
En valitettavasti tuntenut Jukka Kajavaa henkilökohtaisesti enkä ole teatteri-ihminen missään mielessä - ottaen huomioon, miten paljon harrastajateatteritoimintaa tässäkin maassa on, tunnen itseni miltei epäisänmaalliseksi rentuksi joutuessani tunnustamaan, etten ole sitten pikkupoika-aikojen teatterileikkien tehnyt mitään näytelmällistä, vaikka ihmisenä ja nettihenkilönä olenkin täynnä suurta draamaa. Niinpä esitin ylläolevan mielipiteeni Kajavasta ennen muuta yhteisen kansan tuulipukuisena edustajana.
tiistai 17. toukokuuta 2005
Minya ajaa sinisellä autollaaaa, uaaaa
Minya kertoo päässeensä opiskelemaan ensi syksyksi. Hmmm...muistanko oikein, että hän oli pyrkimässä poliisikouluun?
Minya ajaa sinisellä autollaaaaa, uaaaa,
sinisellä autolla,
Minyalla on pillit katollaaaa, uaaa,
pillit katolla,
Minya hakkaa kumisella pampullaaaaa, uaaaa,
kumisella pampulla,
Minya uhkaa ihmisiä putkallaaaaa, uaaaa,
ihmisiä putkallaaaaaa...
Minya ajaa sinisellä autollaaaaa, uaaaa,
sinisellä autolla,
Minyalla on pillit katollaaaa, uaaa,
pillit katolla,
Minya hakkaa kumisella pampullaaaaa, uaaaa,
kumisella pampulla,
Minya uhkaa ihmisiä putkallaaaaa, uaaaa,
ihmisiä putkallaaaaaa...
Rakastus
Kai minun piti kirjoittaakin jotakin, mutta lukekaa sen sijaan tämä. Minä juuri luin sen ja nyt osaan vain hymyillä typerästi itsekseni.
Jos minun pitää sanoa mikä hänessä on parasta, niin se on kaikista noista yhteisistä piirteistä ja arvoista huolimatta kuitenkin se henkilökohtainen lojaalius, se että hän pitää minun puoltani pahaa maailmaa vastaan. Ei kai tässä vaikeaa ole muu kuin se että olemme liiankin samanlaisia. Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen se tuntuu hiukan pelottavalta. Onneksi MK ei ole ollenkaan pelottava. Enkä kyllä minäkään oikeasti. Ainakaan hänen mielestään.
Jos minun pitää sanoa mikä hänessä on parasta, niin se on kaikista noista yhteisistä piirteistä ja arvoista huolimatta kuitenkin se henkilökohtainen lojaalius, se että hän pitää minun puoltani pahaa maailmaa vastaan. Ei kai tässä vaikeaa ole muu kuin se että olemme liiankin samanlaisia. Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen se tuntuu hiukan pelottavalta. Onneksi MK ei ole ollenkaan pelottava. Enkä kyllä minäkään oikeasti. Ainakaan hänen mielestään.
Keira
Vokaalit:
1. vartalotavussa (painollinen) ei, ui, oi, ai, eu, ou, au, iu, ā, ē, ī, ō, ū
muissa tavuissa vain ă, ĕ, ĭ, ŏ, ǔ
konsonantit b, d, g, k, l, m, n, p, r, t
[j], [v]/[w] mahdollisia hiatuskonsonantteina, mutta niitä ei kirjoiteta
kei- puhua
-ra abstraktisubstantiivi
persoonapronominit
bou = minä
rei = sinä
kui = hän
boua = me (mutta et sinä)
reia = te
kuia = he
boure = me (myös sinä)
verbiparadigma: keio "puhua"
Preesens:
bou keita
rei keita
kui keita
boua keiata
reia keiata
kuia keiata
boure keirata
Futuuri:
bou keiko
rei keiko
kui keiko
boua keiako
reia keiako
kuia keiako
boure keirako
Perfekti:
bou ge-kéino
rei ge-kéino
kui ge-kéino
boua ge-kéiano
reia ge-kéiano
kuia ge-kéiano
boure ge-kéirano
Imperfekti:
bou keino
rei keino
kui keino
boua keiano
reia keiano
kuia keiano
boure keirano
Pluskvamperfekti:
bou nage-kéino
rei nage-kéino
kui nage-kéino
boua nage-kéiano
rei nage-kéiano
kui nage-kéiano
boure nage-kéirano
Passiivipääte: -gu
puhutaan: keitagu
puhutaan tulevaisuudessa: keikogu
on puhuttu: ge-kéinogu
puhuttiin: keinogu
oli puhuttu: nage-kéinogu
passiivin infinitiivi: keiogu ("olla puhuttavana" tms.)
1. vartalotavussa (painollinen) ei, ui, oi, ai, eu, ou, au, iu, ā, ē, ī, ō, ū
muissa tavuissa vain ă, ĕ, ĭ, ŏ, ǔ
konsonantit b, d, g, k, l, m, n, p, r, t
[j], [v]/[w] mahdollisia hiatuskonsonantteina, mutta niitä ei kirjoiteta
kei- puhua
-ra abstraktisubstantiivi
persoonapronominit
bou = minä
rei = sinä
kui = hän
boua = me (mutta et sinä)
reia = te
kuia = he
boure = me (myös sinä)
verbiparadigma: keio "puhua"
Preesens:
bou keita
rei keita
kui keita
boua keiata
reia keiata
kuia keiata
boure keirata
Futuuri:
bou keiko
rei keiko
kui keiko
boua keiako
reia keiako
kuia keiako
boure keirako
Perfekti:
bou ge-kéino
rei ge-kéino
kui ge-kéino
boua ge-kéiano
reia ge-kéiano
kuia ge-kéiano
boure ge-kéirano
Imperfekti:
bou keino
rei keino
kui keino
boua keiano
reia keiano
kuia keiano
boure keirano
Pluskvamperfekti:
bou nage-kéino
rei nage-kéino
kui nage-kéino
boua nage-kéiano
rei nage-kéiano
kui nage-kéiano
boure nage-kéirano
Passiivipääte: -gu
puhutaan: keitagu
puhutaan tulevaisuudessa: keikogu
on puhuttu: ge-kéinogu
puhuttiin: keinogu
oli puhuttu: nage-kéinogu
passiivin infinitiivi: keiogu ("olla puhuttavana" tms.)
maanantai 16. toukokuuta 2005
Komentokeskus kutsuu!
MK tuli tänne taas viikonlopuksi [sensuroitu] ja siinä sivussa hän hilasi mukanaan kännykkänsä, koska Raidió na Lifen Nóra Butler halusi haastatella minua iiriksi, taas kerran. Sen jälkeen tuntui kyllä hiukkasen huvittavalta katsella tämän kopperon kirjakasoja: uskoisiko kukaan tuttavistani Irlannissa, että asun lähes huonekaluttomassa, kirjojen täyttämässä kahdenkymmenen neliön kämpässä? Voisivatko he kuvitella?
Ystäväni Ivan Hlinka tapaa kutsua tätä paikkaa iirinkielisyysliikkeen "komentokeskukseksi". Tuskinpa se sentään sellainen on, mutta eikö ajatus siitä, että merkittävää ja kokonaisen maan kohtaloita muuttavaa kulttuuriliikettä ohjattaisiin rupisesta opiskelijakämpästä aivan toisesta maasta, kuulostakin kiehtovalta?
Toinen hyvä uutinen on se, että täkäläinen kansalaisopisto suunnittelee ensi lukuvuodeksi iirin kielen kurssia, jos kiinnostuneita saadaan kokoon tarpeeksi monta. Tässähän olisi minulle kimmoke lopultakin paneutua kunnolla iirin kielen kurssin laatimiseen.
Ystäväni Ivan Hlinka tapaa kutsua tätä paikkaa iirinkielisyysliikkeen "komentokeskukseksi". Tuskinpa se sentään sellainen on, mutta eikö ajatus siitä, että merkittävää ja kokonaisen maan kohtaloita muuttavaa kulttuuriliikettä ohjattaisiin rupisesta opiskelijakämpästä aivan toisesta maasta, kuulostakin kiehtovalta?
Toinen hyvä uutinen on se, että täkäläinen kansalaisopisto suunnittelee ensi lukuvuodeksi iirin kielen kurssia, jos kiinnostuneita saadaan kokoon tarpeeksi monta. Tässähän olisi minulle kimmoke lopultakin paneutua kunnolla iirin kielen kurssin laatimiseen.
sunnuntai 15. toukokuuta 2005
Feministien demonisointi on tehokas strategia
Ihmissuhde-Henkka lainasi blogissaan erästä miesaktivistia. Päätin suomentaa tähän pätkän samaa kirjoitusta, koska se niin pitkälti ilmaisee omat tunteeni ja ajatukseni. Todettakoon, että tämä ei ole suora, vaan soveltava suomennos. Olen poistanut siitä kaiken, mitä en itse voi allekirjoittaa.
"Toisinaan minulle huomautetaan, ettei ole reilua leimata kaikkia feministeiksi itseään kutsuvia naisia miesvihaajiksi. Ymmärrän tämän näkökohdan. Kuitenkin olen valmis myös hyväksymään, että monet itseään natseiksi kutsuneet ihmiset eivät varsinaisesti halunneet lietsoa juutalaisvihaa - varmaankaan siksi, etteivät he ymmärtäneet, mitä kaikkea pahaa natsismiin kuului oleellisena osana."
"Niinpä olen valmis myöntämään, että kaikki feministeiksi itseään kutsuvat naiset eivät ole miesvihaajia, minkä tiedän omasta kokemuksestanikin. Mielestäni on kuitenkin täysin oikein, että miesaktivistien on täysin oikein ja sopivaa leimata feministit miesvihaajiksi, jotta tulisi täysin selväksi, että feministiksi itseään kutsuva nainen antaa käytännössä tukensa miesvihalle, olipa hän itse miesvihaaja tai ei."
"Suhtautuisin aivan samalla tavalla niihin, jotka nykyoloissa ilmaisisivat tukensa natseille, heidän mielipiteistään riippumatta. Ei ehkä ole heidän aikomuksensa yllyttää vihaan juutalaisia kohtaan, mutta jo heidän yhteistyönsä sellaisen aatteen edustajien kanssa, joka on selvästi kytköksissä juutalaisvihan lietsontaan, tekee heistä osasyyllisiä tällaisten vihantunteiden ylläpitämiseen."
"Kun nainen ottaa kantaa feminismin puolesta, hän ottaa kantaa miesvihan puolesta, halusi tai ei. Ja kun naiset julistautuvat tasa-arvofeministeiksi tai itsenäisiksi feministeiksi, tai vaikka miksi, he antavat uskottavuutta ja tukea ideologialle - feminismille - johon miesviha kuuluu oleellisena osana. Pääsyy tähän on, että feminismiä tukevien naisten suurella enemmistöllä ei ole aavistustakaan siitä, miten hirveä tämä ideologia käytännössä on. Eivätkä he oikeasti osaa erottaa toisistaan niitä erilaisia feminismejä, joiden käytännössä väitetään olevan olemassa."
"Jokainen, joka hankkii tukea omalle erityiselle feminismin alalajilleen, hankkii käytännössä tukea kaikille feminismin alalajeille, jotka ovat olemassa. Ja käytännössä feminismi on osoittautunut vastenmieliseksi, tuhoavaksi ideologiaksi, joka johtaa miesten demonisointiin, sortoon, nöyryyttämiseen ja huonoon kohteluun."
Lisäisin itse vielä yhden asian: Nuorten poikien äidit pitäkööt mielessä, että joka kerta kun joku nuori tyttö julistautuu feministiksi, nuori poika tekee itsemurhan. Se voi olla teidän poikanne.
"Toisinaan minulle huomautetaan, ettei ole reilua leimata kaikkia feministeiksi itseään kutsuvia naisia miesvihaajiksi. Ymmärrän tämän näkökohdan. Kuitenkin olen valmis myös hyväksymään, että monet itseään natseiksi kutsuneet ihmiset eivät varsinaisesti halunneet lietsoa juutalaisvihaa - varmaankaan siksi, etteivät he ymmärtäneet, mitä kaikkea pahaa natsismiin kuului oleellisena osana."
"Niinpä olen valmis myöntämään, että kaikki feministeiksi itseään kutsuvat naiset eivät ole miesvihaajia, minkä tiedän omasta kokemuksestanikin. Mielestäni on kuitenkin täysin oikein, että miesaktivistien on täysin oikein ja sopivaa leimata feministit miesvihaajiksi, jotta tulisi täysin selväksi, että feministiksi itseään kutsuva nainen antaa käytännössä tukensa miesvihalle, olipa hän itse miesvihaaja tai ei."
"Suhtautuisin aivan samalla tavalla niihin, jotka nykyoloissa ilmaisisivat tukensa natseille, heidän mielipiteistään riippumatta. Ei ehkä ole heidän aikomuksensa yllyttää vihaan juutalaisia kohtaan, mutta jo heidän yhteistyönsä sellaisen aatteen edustajien kanssa, joka on selvästi kytköksissä juutalaisvihan lietsontaan, tekee heistä osasyyllisiä tällaisten vihantunteiden ylläpitämiseen."
"Kun nainen ottaa kantaa feminismin puolesta, hän ottaa kantaa miesvihan puolesta, halusi tai ei. Ja kun naiset julistautuvat tasa-arvofeministeiksi tai itsenäisiksi feministeiksi, tai vaikka miksi, he antavat uskottavuutta ja tukea ideologialle - feminismille - johon miesviha kuuluu oleellisena osana. Pääsyy tähän on, että feminismiä tukevien naisten suurella enemmistöllä ei ole aavistustakaan siitä, miten hirveä tämä ideologia käytännössä on. Eivätkä he oikeasti osaa erottaa toisistaan niitä erilaisia feminismejä, joiden käytännössä väitetään olevan olemassa."
"Jokainen, joka hankkii tukea omalle erityiselle feminismin alalajilleen, hankkii käytännössä tukea kaikille feminismin alalajeille, jotka ovat olemassa. Ja käytännössä feminismi on osoittautunut vastenmieliseksi, tuhoavaksi ideologiaksi, joka johtaa miesten demonisointiin, sortoon, nöyryyttämiseen ja huonoon kohteluun."
Lisäisin itse vielä yhden asian: Nuorten poikien äidit pitäkööt mielessä, että joka kerta kun joku nuori tyttö julistautuu feministiksi, nuori poika tekee itsemurhan. Se voi olla teidän poikanne.
lauantai 14. toukokuuta 2005
Sitaatteja
"Monet ystävistäni ovat pilanneet elämänsä harrastamalla filosofiaa. Nyt heidän aivonsa ovat yhtä pilalla kuin narkkareilla ja maalaisliittolaisilla."
- Taantumus-Matti alias Räksytystä Raitilta
"Vittu, kaikki humanistit pitäisi ampua ja katsoa, pystyvätkö he väistämään luodit ajatuksen voimalla (vaikka eihän riittävän korkean henkisyyden tason saavuttaneen tarvitse väistää, koska hän voi vain valita näkevänsä todellisuuden, jossa luotia ei ole)."
- Lovelacen testi/Ilkka Kokkarinen
Kommentti: Ilkka kirjoitti edellisen katsottuaan jonkin megahömelön hömppäleffan, jossa sanottiin, että Etelä-Amerikan intiaanit eivät nähneet konkistadorien laivoja, koska eivät osanneet nähdä niitä. Valitettavasti olen filmin kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että intiaanit eivät välttämättä olleet valmistautuneet näkemään sellaisia vehkeitä merellä, ja silloin kun he ne näkivät, he eivät välttämättä nähneet niitä ihmiskäden luomina esineinä saati osanneet arvioida niiden etäisyyttä, jos ne pysyivät ulapalla niin kaukana, että rannalta katsova silmä oli siinä kohdassa jo viritetty ∞-säädölle. Mahdollisesti intiaanit olivat tottuneet näkemään merellä kaikenlaista - kangastukset mukaan lukien - ja todenneet, että oudonnäköiset kohteet noin yleensä saattoi jättää huomiotta, mutta se mistä oli oikeasti syytä olla huolissaan, olivat myrskyn ja hyökyaallon merkit, koska niistä oli todellista vaaraa.
Edellä olevasta seuraa tietysti kiintoisia korollaareja scifitarinoiden sepittämisen kannalta: jos maan ulkopuoliset vogonit todella tulisivat käymään, tunnistaisivatko edes Suomen kosmoimman poliitin Erkki Juhani Grannin opetuslapset heidän avaruusalustaan avaruusalukseksi, vai pitäisivätkö he sitä esim. tavallista suurempana siirtolohkareena?
"Ruoka on niin kovin keskeinen ja luotettava lohduttaja. Siinä missä tyydyttävää seksielämää ja ihmissuhteita on hankalaa ja jopa mahdotonta saavuttaa, ruoka on aina läsnä ja saatavilla."
- Maalainen
Kommentti: Näin siis meillä. Jossain nälkäänäkevässä Afrikassa seksi- ja seuraelämä on reipasta ja estotonta, ja pitää olla aika ATM ollakseen ilman seuraa, sillä porukkaa piisaa. Safkasta sitä vastoin voi hyvinkin tulla pulaa.
- Taantumus-Matti alias Räksytystä Raitilta
"Vittu, kaikki humanistit pitäisi ampua ja katsoa, pystyvätkö he väistämään luodit ajatuksen voimalla (vaikka eihän riittävän korkean henkisyyden tason saavuttaneen tarvitse väistää, koska hän voi vain valita näkevänsä todellisuuden, jossa luotia ei ole)."
- Lovelacen testi/Ilkka Kokkarinen
Kommentti: Ilkka kirjoitti edellisen katsottuaan jonkin megahömelön hömppäleffan, jossa sanottiin, että Etelä-Amerikan intiaanit eivät nähneet konkistadorien laivoja, koska eivät osanneet nähdä niitä. Valitettavasti olen filmin kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että intiaanit eivät välttämättä olleet valmistautuneet näkemään sellaisia vehkeitä merellä, ja silloin kun he ne näkivät, he eivät välttämättä nähneet niitä ihmiskäden luomina esineinä saati osanneet arvioida niiden etäisyyttä, jos ne pysyivät ulapalla niin kaukana, että rannalta katsova silmä oli siinä kohdassa jo viritetty ∞-säädölle. Mahdollisesti intiaanit olivat tottuneet näkemään merellä kaikenlaista - kangastukset mukaan lukien - ja todenneet, että oudonnäköiset kohteet noin yleensä saattoi jättää huomiotta, mutta se mistä oli oikeasti syytä olla huolissaan, olivat myrskyn ja hyökyaallon merkit, koska niistä oli todellista vaaraa.
Edellä olevasta seuraa tietysti kiintoisia korollaareja scifitarinoiden sepittämisen kannalta: jos maan ulkopuoliset vogonit todella tulisivat käymään, tunnistaisivatko edes Suomen kosmoimman poliitin Erkki Juhani Grannin opetuslapset heidän avaruusalustaan avaruusalukseksi, vai pitäisivätkö he sitä esim. tavallista suurempana siirtolohkareena?
"Ruoka on niin kovin keskeinen ja luotettava lohduttaja. Siinä missä tyydyttävää seksielämää ja ihmissuhteita on hankalaa ja jopa mahdotonta saavuttaa, ruoka on aina läsnä ja saatavilla."
- Maalainen
Kommentti: Näin siis meillä. Jossain nälkäänäkevässä Afrikassa seksi- ja seuraelämä on reipasta ja estotonta, ja pitää olla aika ATM ollakseen ilman seuraa, sillä porukkaa piisaa. Safkasta sitä vastoin voi hyvinkin tulla pulaa.
Arto Melleri
Luin Illuusian blogista, että Arto Melleri on kuollut. Tunsin ja tiesin Arto Mellerin vain kulttuuriperustaisen huumeidenkäytön puolestapuhujana, kännääjänä, itsensä kännissä telojana ja yleisenä öyhöttäjänä. Myönnän, että hänellä saattaa olla kirjailijana oikeita ansioitakin, koska en tunne hänen teoksiaan. Hän on myös ainakin yhdessä vanhassa haastattelussa osoittanut kiitettävää rehellisyyttä ja arvostettavaa suorapuheisuutta uskaltamalla todeta, että nuorten maailma on fasistis-konformistinen ja että esimerkiksi rock-kulttuuri (joka tuohon aikaan - olin näet silloin itse nuori - oli vielä olevinaan jonkinlaisen vapauden ja konstailemattomuuden vertauskuva) on ankara ja tasapäistävä sosiaalisen pakon luontoinen ilmiö. Mistä kertoo se, että tämän sanomiseen julkisesti tarvittiin Arto Mellerin katu-uskottavuus rokkarinluonteisena öyhöttäjänä ja narkkaajana?
Voisin kirjoittaa tähän pitemmältikin siitä kulttuuri-ilmiöstä, jota Tommipommi sanoisi epäkiltteydeksi ja rankkuudeksi, mutta tyydyn toteamaan, että Melleri kuului sellaiseen ikäpolveen, jolle tällainen rankkuus saattoi oikeasti olla luonteva ja spontaani tapa reagoida maailman ja kulttuurin äkillisiin muutoksiin ja sisäisiin konflikteihin. Hän oli siis rankkuudessaan oma itsensä, jolle ei mitään voinut. Hänen jälkeensä tulleille nuorille rankkuus oli jo konventio, ja yhtä kuristava ja omaehtoisuudelle vieras kuin konventiot yleensäkin. Hän ilmeisesti tämän tajusikin. Nuoret eivät, mutta kukapa niiden idioottien mitään odottaisikaan hiffaavan.
Voisin kirjoittaa tähän pitemmältikin siitä kulttuuri-ilmiöstä, jota Tommipommi sanoisi epäkiltteydeksi ja rankkuudeksi, mutta tyydyn toteamaan, että Melleri kuului sellaiseen ikäpolveen, jolle tällainen rankkuus saattoi oikeasti olla luonteva ja spontaani tapa reagoida maailman ja kulttuurin äkillisiin muutoksiin ja sisäisiin konflikteihin. Hän oli siis rankkuudessaan oma itsensä, jolle ei mitään voinut. Hänen jälkeensä tulleille nuorille rankkuus oli jo konventio, ja yhtä kuristava ja omaehtoisuudelle vieras kuin konventiot yleensäkin. Hän ilmeisesti tämän tajusikin. Nuoret eivät, mutta kukapa niiden idioottien mitään odottaisikaan hiffaavan.
Taas meemi meikäläiselle
Tämä tulee Skrubulta.
1. Mitä kieliä osaan mielestäni?
Osaan mielestäni suomen lisäksi, ruotsia, saksaa, englantia, puolaa ja iiriä. Espanjaa en vielä osaa, venäjää ja islantia en enää osaa osaamiseksi asti, koska kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt aktiivisesti kyllin paljon, jotta olisin kokenut sen tietyn perusepävarmuuden poistuneen. Kirjoja ja lehtiäkin luen niillä vähemmän kuin pitäisi. Englantia olen oppinut osaamiseksi asti vasta viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana, pitkälti siksi, että hyvää iiriä oppiakseni olen entistä perusteellisemmin joutunut perehtymään mm. maalaissanastoon. On olemassa maalaiselämään liittyviä sanoja, jotka tiedän merkitystä myöten iiriksi ja englanniksi, mutta en millään muulla kielellä, en edes suomeksi tai ruotsiksi.
2. Opinko kieliä helposti?
En. Olen oikeastaan aina ollut huono kielissä. Koulunumerot väittävät toki muuta, mutta koulukymppi on tosielämän vitonen ja kouluysi nelkku, ainakin mitä kieliin tulee. Se, että olen oppinut eräitä kieliä hyvin, johtuu puhtaasti siitä, että olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut hyvät käytännön tekniikat omaksua kieliä.
3. Miten syvennän tietojani jossain kielessä?
Hankkiutumalla jonkinlaiseen suoraan kosketukseen sen kanssa. Nettiaikoina minkä tahansa kielen opettelu on tullut erinomaisen helpoksi, kun on nettisivuja, nettilehtiä ja nettiradioita. Kaikki se edesvastuuton propaganda, jonka mukaan netti olisi lopullisesti nostamassa englantia maailman ainoaksi kieleksi, on täysin totuuden vastaista. Netistä löytää materiaalia aivan millä tahansa kielellä, jota puhutaan tietoliikenneyhteyksien päässä ja jolla on kirjakieli.
4. Jos saisin mahdollisuuden oppia kieltä yksinkertaisesti ja vaivatta ilman ponnisteluja, minkä kielen valitsisin?
Kysymys on huono, koska ponnistelut - mm. klassisen kirjallisuuden lukeminen ko. kielellä - ovat elämän suola. Luultavasti valitsisin baskin. Somalissa on toisaalta kyllä mielenkiintoiset verbit, jotka olisi mukava osata. Tietysti jos arabian mukana oppisin klassisen kirjakielen lisäksi kaikki arabian tärkeimmät murteet, niin eiköhän sitten arabia vetäisi pitemmän korren. Persiaa en tässä valitse, koska persia on oikeasti helppo kieli, ja tasan ainoa syy, miksen ole sitä vielä oppinut, on rangaistava laiskuus.
1. Mitä kieliä osaan mielestäni?
Osaan mielestäni suomen lisäksi, ruotsia, saksaa, englantia, puolaa ja iiriä. Espanjaa en vielä osaa, venäjää ja islantia en enää osaa osaamiseksi asti, koska kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt aktiivisesti kyllin paljon, jotta olisin kokenut sen tietyn perusepävarmuuden poistuneen. Kirjoja ja lehtiäkin luen niillä vähemmän kuin pitäisi. Englantia olen oppinut osaamiseksi asti vasta viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana, pitkälti siksi, että hyvää iiriä oppiakseni olen entistä perusteellisemmin joutunut perehtymään mm. maalaissanastoon. On olemassa maalaiselämään liittyviä sanoja, jotka tiedän merkitystä myöten iiriksi ja englanniksi, mutta en millään muulla kielellä, en edes suomeksi tai ruotsiksi.
2. Opinko kieliä helposti?
En. Olen oikeastaan aina ollut huono kielissä. Koulunumerot väittävät toki muuta, mutta koulukymppi on tosielämän vitonen ja kouluysi nelkku, ainakin mitä kieliin tulee. Se, että olen oppinut eräitä kieliä hyvin, johtuu puhtaasti siitä, että olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut hyvät käytännön tekniikat omaksua kieliä.
3. Miten syvennän tietojani jossain kielessä?
Hankkiutumalla jonkinlaiseen suoraan kosketukseen sen kanssa. Nettiaikoina minkä tahansa kielen opettelu on tullut erinomaisen helpoksi, kun on nettisivuja, nettilehtiä ja nettiradioita. Kaikki se edesvastuuton propaganda, jonka mukaan netti olisi lopullisesti nostamassa englantia maailman ainoaksi kieleksi, on täysin totuuden vastaista. Netistä löytää materiaalia aivan millä tahansa kielellä, jota puhutaan tietoliikenneyhteyksien päässä ja jolla on kirjakieli.
4. Jos saisin mahdollisuuden oppia kieltä yksinkertaisesti ja vaivatta ilman ponnisteluja, minkä kielen valitsisin?
Kysymys on huono, koska ponnistelut - mm. klassisen kirjallisuuden lukeminen ko. kielellä - ovat elämän suola. Luultavasti valitsisin baskin. Somalissa on toisaalta kyllä mielenkiintoiset verbit, jotka olisi mukava osata. Tietysti jos arabian mukana oppisin klassisen kirjakielen lisäksi kaikki arabian tärkeimmät murteet, niin eiköhän sitten arabia vetäisi pitemmän korren. Persiaa en tässä valitse, koska persia on oikeasti helppo kieli, ja tasan ainoa syy, miksen ole sitä vielä oppinut, on rangaistava laiskuus.
Härkösen-ElRamlyn syndrooma
Sedis paheksuu viime merkintäni kommenteissa halveksivaa suhtautumistani Ranya ElRamlyn (ensivilkaisulla kauhean teennäiseltä vaikuttava kirjoitustapa, mutta myönnän, että on vaikea parempaakaan ratkaisua keksiä seemiläisten kielten artikkelillisten sukunimien kirjoittamiseen - niiden omassa kirjoituksessa kun ei tuota artikkelia eroteta yhdysviivalla eikä muutenkaan) esikoisromaaniin, mutta valitettava tosiasia on, että ainakin suomalainen kirjallinen elämä paapoo kohtuuttomuuteen asti kauniita nuoria naisia. Ei tarvitse kummoinen tekele olla, kun siitä jo leivotaan suuri mestariteos, jos sen on kirjoittanut hyvännäköinen nuori kimma. Tyylin kömpelyydet tai teennäinen keekoilu muuttuvat loistaviksi tyylillisiksi innovaatioiksi jos kirjoittaja on nuori nainen, ja juonen aukkoja ja henkilökuvauksen virheitä ei myöskään noteerata.
Tämä tällainen peli on ollut käynnissä siitä saakka kun Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika nakupellenä kekkaloitsemalla kuuluisaksi tullut Anna-Leena "Mirri" (sic!) Härkönen julkaisi aika tavanomaisella kahdeksankymmenluvun alun koululaishuumorilla täyteen ladatun esikoisromaaninsa Häräntappoase. Henkilöhahmot olivat kliseisiä, pojat YTMiä, joilla ei ollut sanottavasti tyypillisen murrosikäisen pojan oikeita ongelmia. Kyseinen romaani muuten on mielestäni paras todistus siitä, että tyttöjen murrosikä ja varsinkin parisuhdeongelmat ovat samanikäisten poikien veren, yrjön ja rään täyteiseen Raatteen tiehen verrattuna triviaaleja ja tyhjänpäiväisiä. Härköstä kehuttiin siitä, että hän oli onnistunut uskottavasti ryömimään pojan housuihin. Koululaishuumori ja tyypillinen nuorisokieli olivat Hesarin Tarkan mielestä nerokkaita kielellisiä uudistuksia, ikään kuin slangia ei olisi käytetty suomalaisessa kirjallisuudessa jo vuosien ajan. (Itse asiassa Härkösen suhteellisen siedettävä maalaismurteen ja nuorisoslangin sekoitus viimeistään nostivat törkeän katukielen suoranaiseen dominanttiasemaan aikalaiskirjallisuudessa. Pahin esimerkki moisesta on tietysti Rosa Liksom, joka pitäisi teloittaa rikoksista äidinkieltä vastaan. Kenen tahansa muun kirjoittamana editoimaton rappiojargoni on merkki ammattitaidon puutteesta. Sitä paitsi Rosa Liksom pani kaikki venäläiset henkilöhahmonsa Go Moskova Gossa puhumaan sitä samaa kamalaa kieltä. Olisin antanut hänelle aika paljon anteeksi jos hän olisi uskaltanut panna siperialaisjuntin puhumaan pohjoissuomalaista murretta.) Moinen oli tietysti mahdollista 80-luvun alussa pitkälti sen takia, ettei vielä ollut nettiä. Yksi netin vaikutuksista on se, että teinihuumori on nykyään kaikkien ulottuvilla, se ei enää pysy teinien omissa viemärijulkaisuissa, kun viemärilehdet ovat kaikkien nähtävänä. Jos joku kirjoittaisi nykyaikaisen Häräntappoaseen, kaikki näkisivät heti sen olevan täynnä vanhoja vitsejä, eikä Tarkan bluffi enää onnistuisi.
Härkösen jälkeen näitä samantyyppisiä nuoria naiskirjailijoita on ollut leegio. Kaikki nättejä ja valokuvauksellisia, totta kai. (Yksi poikkeus oli Päivi Alasalmi, joka oli ruma ja kirjoitti seksuaalisista saavutuksistaan.) Kovin moni ei ole jäänyt erityisen merkillepantavaksi kiintotähdeksi kirjalliselle taivaalle, pikemminkin kyse oli tekemällä tehdyistä supernovista, joista on jäljellä enää lysähtänyt ja himmentynyt planetaarinen sumu. Kreetta Onkeli ja Sari Mikkonen ovat harvoja esimerkkejä oikeasti hyvistä tätä sarjaa edustavista naiskirjailijoista, ja Sari Mikkostakin taidan arvostaa henkilökohtaisista syistä: Mikkonen kirjoitti sarjan novelleja, joissa savon murre edustaa viheliäistä maalaiskurjuutta ja alhaista raakuutta, ja tämä jos mikä on minusta Jumalan Totuuden murtauma valheen maailmaan.
Löysin muuten netistä Mikkosen vuonna 1999 laaditun kirjoituksen siitä, miten Helsingin Sanomat kohteli häntä, lehden kirjallisuuspalkinnon saajaa. Mikkosella oli vakava ahdistusneuroosi, joka oli mm. estänyt häntä kahteen vuoteen käymästä yliopistossa luennoilla. Hän ei siksi halunnut mennä itse noutamaan palkintoaan, vaan ehdotti, että palkinnon hakisi hänen aviomiehensä. Sovittiin, että Antti Majander (jonka nimen mainitsen siksi, että hänellä on tässä tarinassa sankarin rooli) tulisi haastattelemaan Mikkosta pari päivää etukäteen. Haastattelun aikana sitten Majanderia isompi herra soitti ja ilmoitti, että jos Mikkonen ei voi henkilökohtaisesti saapua paikalle, palkinto annetaan toiselle. Mikkonen oli valmis vaikka lääkärintodistuksella todistamaan, ettei hänen mielenterveytensä kestänyt julkisia esiintymisiä, mutta toisessa päässä oltiin armottomia. Majander sai kuitenkin esimiehensä taivuteltua luopumaan järjettömästä ajatuksesta, ja palkinnon haki Mikkosen aviomies.
Yllä kuvatun perusteella olen vähän sillä kannalla, että kirjallisuuskaan ei enää oikein ole muuta kuin kauniiden ja itsevarmojen nuorten naisten tie julkisuuteen. Itse asiassa Sari Mikkosen tapaus saa ymmärtämään myös omaan rauhaansa sulkeutuneen Elfriede Jelinekin vihamielisyyden Nobel-palkinnon hakua kohtaan. (Tosin Jelinekin suurena puutteena pidän sitä, että hän alentuu esittämään oman ilmeisen eksistentiaalisen ahdistuksensa ikään kuin se olisi yhteiskunnan sortaman naisen tuskaa. Se on muuten ns. osallistuvan kirjallisuuden ongelma yleisemminkin. Joku vasemmistolainen lauluntekijä esim. paheksui jossain sitä, että Kernin ja Hammersteinin mustia spirituaaleja jäljittelevässä laulussa Old Man River lauletaan I'm tired of living and scared of dying - tämä kun asianomaisen mielestä esitti mustat osaansa alistuneina surkimuksina, ja säe olisi pitänyt hänen mielestään muuttaa muotoon, joka olisi korostanut mustien halua rientää punalippujen alle vallankumousta tekemään. Osallistuva, vasemmistolainen, feministinen ym. kulttuuri tekee sen virheen, ettei se näe ihmisen osassa ja kohtalossa olevan ahdistavia ja epäoikeudenmukaisia piirteitä - ajan vääjäämättömyys, vanheneminen, ruumiin rappeutuminen ja väistämätön kuolema - joihin mikään vallankumous ei ole vastaus ja joihin ei oikeastaan ole muuta vastausta kuin turruttaa ahdistus päihteillä tai uskonnolla tai panna toivonsa transhumanistiseen teknologiaan. Itse asiassa muuten yksi porkkana, jolla kommunismi sai kannattajia, oli lupaus siitä, että tieteelliseen maailmankuvaan perustuvassa kommunistisessa yhteiskunnassa kehitettäisiin transhumanistista teknologiaa ja että se kommunismissa myös tulisi kaikkien ulottuville.) Kun Sari Mikkonen, joka sentään ainakaan palkinnon myöntämisen aikoihin ei ollut täysin vailla ulkonäöllisiä ansioita, on vähällä menettää sen pelkästään siksi ettei voi kestää julkisia esiintymisiä, minun on ihan oikeasti vaikeaa ottaa vakavasti ketään palkittavaa nuorta, nättiä ja reipasta naiskirjailijaa. (Onkeli ja Mikkonen ovat kirjoittaneet provinsiaalisessa viheliäisyydessä varttuneen ihmisen ahdistuksesta, mikä on yksi perussyistä siihen, että arvostan heitä.) Jos esikoiskirjailijoina säännöllisesti palkittaisiin myös rumia ja ujoja ATMiä ja ATNiä, minun olisi hyvin paljon helpompi hyväksyä jonkun ElRamlynkin palkinto ansiosta myönnetyksi.
Tämä tällainen peli on ollut käynnissä siitä saakka kun Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika nakupellenä kekkaloitsemalla kuuluisaksi tullut Anna-Leena "Mirri" (sic!) Härkönen julkaisi aika tavanomaisella kahdeksankymmenluvun alun koululaishuumorilla täyteen ladatun esikoisromaaninsa Häräntappoase. Henkilöhahmot olivat kliseisiä, pojat YTMiä, joilla ei ollut sanottavasti tyypillisen murrosikäisen pojan oikeita ongelmia. Kyseinen romaani muuten on mielestäni paras todistus siitä, että tyttöjen murrosikä ja varsinkin parisuhdeongelmat ovat samanikäisten poikien veren, yrjön ja rään täyteiseen Raatteen tiehen verrattuna triviaaleja ja tyhjänpäiväisiä. Härköstä kehuttiin siitä, että hän oli onnistunut uskottavasti ryömimään pojan housuihin. Koululaishuumori ja tyypillinen nuorisokieli olivat Hesarin Tarkan mielestä nerokkaita kielellisiä uudistuksia, ikään kuin slangia ei olisi käytetty suomalaisessa kirjallisuudessa jo vuosien ajan. (Itse asiassa Härkösen suhteellisen siedettävä maalaismurteen ja nuorisoslangin sekoitus viimeistään nostivat törkeän katukielen suoranaiseen dominanttiasemaan aikalaiskirjallisuudessa. Pahin esimerkki moisesta on tietysti Rosa Liksom, joka pitäisi teloittaa rikoksista äidinkieltä vastaan. Kenen tahansa muun kirjoittamana editoimaton rappiojargoni on merkki ammattitaidon puutteesta. Sitä paitsi Rosa Liksom pani kaikki venäläiset henkilöhahmonsa Go Moskova Gossa puhumaan sitä samaa kamalaa kieltä. Olisin antanut hänelle aika paljon anteeksi jos hän olisi uskaltanut panna siperialaisjuntin puhumaan pohjoissuomalaista murretta.) Moinen oli tietysti mahdollista 80-luvun alussa pitkälti sen takia, ettei vielä ollut nettiä. Yksi netin vaikutuksista on se, että teinihuumori on nykyään kaikkien ulottuvilla, se ei enää pysy teinien omissa viemärijulkaisuissa, kun viemärilehdet ovat kaikkien nähtävänä. Jos joku kirjoittaisi nykyaikaisen Häräntappoaseen, kaikki näkisivät heti sen olevan täynnä vanhoja vitsejä, eikä Tarkan bluffi enää onnistuisi.
Härkösen jälkeen näitä samantyyppisiä nuoria naiskirjailijoita on ollut leegio. Kaikki nättejä ja valokuvauksellisia, totta kai. (Yksi poikkeus oli Päivi Alasalmi, joka oli ruma ja kirjoitti seksuaalisista saavutuksistaan.) Kovin moni ei ole jäänyt erityisen merkillepantavaksi kiintotähdeksi kirjalliselle taivaalle, pikemminkin kyse oli tekemällä tehdyistä supernovista, joista on jäljellä enää lysähtänyt ja himmentynyt planetaarinen sumu. Kreetta Onkeli ja Sari Mikkonen ovat harvoja esimerkkejä oikeasti hyvistä tätä sarjaa edustavista naiskirjailijoista, ja Sari Mikkostakin taidan arvostaa henkilökohtaisista syistä: Mikkonen kirjoitti sarjan novelleja, joissa savon murre edustaa viheliäistä maalaiskurjuutta ja alhaista raakuutta, ja tämä jos mikä on minusta Jumalan Totuuden murtauma valheen maailmaan.
Löysin muuten netistä Mikkosen vuonna 1999 laaditun kirjoituksen siitä, miten Helsingin Sanomat kohteli häntä, lehden kirjallisuuspalkinnon saajaa. Mikkosella oli vakava ahdistusneuroosi, joka oli mm. estänyt häntä kahteen vuoteen käymästä yliopistossa luennoilla. Hän ei siksi halunnut mennä itse noutamaan palkintoaan, vaan ehdotti, että palkinnon hakisi hänen aviomiehensä. Sovittiin, että Antti Majander (jonka nimen mainitsen siksi, että hänellä on tässä tarinassa sankarin rooli) tulisi haastattelemaan Mikkosta pari päivää etukäteen. Haastattelun aikana sitten Majanderia isompi herra soitti ja ilmoitti, että jos Mikkonen ei voi henkilökohtaisesti saapua paikalle, palkinto annetaan toiselle. Mikkonen oli valmis vaikka lääkärintodistuksella todistamaan, ettei hänen mielenterveytensä kestänyt julkisia esiintymisiä, mutta toisessa päässä oltiin armottomia. Majander sai kuitenkin esimiehensä taivuteltua luopumaan järjettömästä ajatuksesta, ja palkinnon haki Mikkosen aviomies.
Yllä kuvatun perusteella olen vähän sillä kannalla, että kirjallisuuskaan ei enää oikein ole muuta kuin kauniiden ja itsevarmojen nuorten naisten tie julkisuuteen. Itse asiassa Sari Mikkosen tapaus saa ymmärtämään myös omaan rauhaansa sulkeutuneen Elfriede Jelinekin vihamielisyyden Nobel-palkinnon hakua kohtaan. (Tosin Jelinekin suurena puutteena pidän sitä, että hän alentuu esittämään oman ilmeisen eksistentiaalisen ahdistuksensa ikään kuin se olisi yhteiskunnan sortaman naisen tuskaa. Se on muuten ns. osallistuvan kirjallisuuden ongelma yleisemminkin. Joku vasemmistolainen lauluntekijä esim. paheksui jossain sitä, että Kernin ja Hammersteinin mustia spirituaaleja jäljittelevässä laulussa Old Man River lauletaan I'm tired of living and scared of dying - tämä kun asianomaisen mielestä esitti mustat osaansa alistuneina surkimuksina, ja säe olisi pitänyt hänen mielestään muuttaa muotoon, joka olisi korostanut mustien halua rientää punalippujen alle vallankumousta tekemään. Osallistuva, vasemmistolainen, feministinen ym. kulttuuri tekee sen virheen, ettei se näe ihmisen osassa ja kohtalossa olevan ahdistavia ja epäoikeudenmukaisia piirteitä - ajan vääjäämättömyys, vanheneminen, ruumiin rappeutuminen ja väistämätön kuolema - joihin mikään vallankumous ei ole vastaus ja joihin ei oikeastaan ole muuta vastausta kuin turruttaa ahdistus päihteillä tai uskonnolla tai panna toivonsa transhumanistiseen teknologiaan. Itse asiassa muuten yksi porkkana, jolla kommunismi sai kannattajia, oli lupaus siitä, että tieteelliseen maailmankuvaan perustuvassa kommunistisessa yhteiskunnassa kehitettäisiin transhumanistista teknologiaa ja että se kommunismissa myös tulisi kaikkien ulottuville.) Kun Sari Mikkonen, joka sentään ainakaan palkinnon myöntämisen aikoihin ei ollut täysin vailla ulkonäöllisiä ansioita, on vähällä menettää sen pelkästään siksi ettei voi kestää julkisia esiintymisiä, minun on ihan oikeasti vaikeaa ottaa vakavasti ketään palkittavaa nuorta, nättiä ja reipasta naiskirjailijaa. (Onkeli ja Mikkonen ovat kirjoittaneet provinsiaalisessa viheliäisyydessä varttuneen ihmisen ahdistuksesta, mikä on yksi perussyistä siihen, että arvostan heitä.) Jos esikoiskirjailijoina säännöllisesti palkittaisiin myös rumia ja ujoja ATMiä ja ATNiä, minun olisi hyvin paljon helpompi hyväksyä jonkun ElRamlynkin palkinto ansiosta myönnetyksi.
keskiviikko 11. toukokuuta 2005
Herrasmieshistorioitsija vastaan ryssän kieltä opiskellut puolihurri
Nettailevalle ja surffailevalle kansalle tuttu tamperelainen herrasmies, historioitsija honoris causa Seppo L. teki taannoin minusta rikosilmoituksen, koska olin sanonut Usenetissä jollekulle venäläiselle, ettei tämän pitäisi vastata nimimerkki Ryssäntappajan (vai oliko se nyt sillä kertaa Miehitettyjen Alueiden Palauttaja) provokaatioihin, koska nimimerkki Ryssäntappaja oli tasapainoton henkilö, jolla oli tapana häiritä ihmisiä lähettämällä näiden sähköpostiin rivoja ja loukkaavia kirjeitä. Herrasmieshistorioitsija L. sydämistyi syvästi tästä törkeästä kunnianloukkauksesta ja teki minusta rikosilmoituksen, ja minut kutsuttiin kuulusteluihin Turun poliisilaitokselle. Laadin etukäteen oman vastineeni, jossa selvittelin herrasmieshistorioitsijan ilmaisemia mielipiteitä minusta, totesin vain sanoneeni hänestä sen, mikä oli yleisessä tiedossa, ja panin mukaan muutamia näytteitä sähköposteista, joita minulla oli mielestäni perusteltu syy pitää herrasmieshistorioitsijan lähettäminä.
Tänään sain sitten postissa ilmoituksen esitutkinnan lopettamisesta:
Höglund oli vastineessaan esittänyt L[...]n yleisesti tiedossa olevaan julkiseen toimintaan nähden uskottavia selityksiä omalle toiminnalleen. Höglundin esittämillä näkökohdilla oli hänen toimintansa motiivien lisäksi merkitystä myös sen arvioinnissa, oliko Höglund omalla kirjoituksellaan lainkaan syyllistynyt kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön täyttävään tekoon. [...] Tutkinnanjohtaja J[...] K[...] on [...] tehnyt asiassa esityksen esitutkinnan lopettamisesta.
Arvioni mukaan tulisin joka tapauksessa jättämään asiassa syytteen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 § 1 kohdan perusteella nostamatta.
Kyseinen lainkohta antaa syyttäjälle oikeuden luopua syytteen nostamisesta, jos rikoksesta on odotettavissa korkeintaan sakkoa ja jos syyllisyyttä tai rikoksesta koituvaa haittaa on pidettävä vähäisenä.
Koska tärkeä yleinen tai yksityinen etukaan ei muuta vaadi, määrään esitutkinnan lopetettavaksi.
Se siitä. Melkein kyllä olisin asiaa näin jälkeenpäin pohtien itse toivonut oikeudenkäyntiä, koska syyttäjä toteaa lopuksi, ettei tätä päätöstä tule pitää kannanottona siihen, olenko loukannut herrasmieshistorioitsijan kunniaa vai enkö.
Tänään sain sitten postissa ilmoituksen esitutkinnan lopettamisesta:
Höglund oli vastineessaan esittänyt L[...]n yleisesti tiedossa olevaan julkiseen toimintaan nähden uskottavia selityksiä omalle toiminnalleen. Höglundin esittämillä näkökohdilla oli hänen toimintansa motiivien lisäksi merkitystä myös sen arvioinnissa, oliko Höglund omalla kirjoituksellaan lainkaan syyllistynyt kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön täyttävään tekoon. [...] Tutkinnanjohtaja J[...] K[...] on [...] tehnyt asiassa esityksen esitutkinnan lopettamisesta.
Arvioni mukaan tulisin joka tapauksessa jättämään asiassa syytteen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 § 1 kohdan perusteella nostamatta.
Kyseinen lainkohta antaa syyttäjälle oikeuden luopua syytteen nostamisesta, jos rikoksesta on odotettavissa korkeintaan sakkoa ja jos syyllisyyttä tai rikoksesta koituvaa haittaa on pidettävä vähäisenä.
Koska tärkeä yleinen tai yksityinen etukaan ei muuta vaadi, määrään esitutkinnan lopetettavaksi.
Se siitä. Melkein kyllä olisin asiaa näin jälkeenpäin pohtien itse toivonut oikeudenkäyntiä, koska syyttäjä toteaa lopuksi, ettei tätä päätöstä tule pitää kannanottona siihen, olenko loukannut herrasmieshistorioitsijan kunniaa vai enkö.
maanantai 9. toukokuuta 2005
Juupas, eipäs, ajopuu
Sediksen blogin kommenttiosastossa väännetään kättä jatkosodan luonteesta tavalla, jonka toivoisi jo siirtyneen historiaan. En toki ole juurikaan innostunut kaikenlaisten anonyymien isänmaallisten tavasta ladella pseudouskonnollisia fraaseja tyyliin "sotahistoriamme on kunniakas", koska viime kädessä omassa aseistakieltäytymisessäni oli kyse juuri siitä, että Suomen sotien uskonnollisluonteinen pyhittäminen loukkaa omaa uskonnollista vakaumustani: selkeästi sekulaariin armeijaan olisin kyllä ollut valmis menemään, mutta olosuhteissa, joissa Talvisota on nostettu Jumalan paikalle, kristityllä ihmisellä ei oikein ole sijaa kasarmilla. Ei ihminen voi kahta herraa palvella. Minä olen saanut uskontoni isoäidiltäni, joka yksityiskohtaisesti selitti, mikä on Suomalaisen rukouksen (edelleenkin yksi lempivirsistäni) todellinen, taivaallinen ja teologinen tarkoitus:
Sulta on kaikki suuruus,
henki Sun hengestäs -
eli ihminen ei hybriksessään saa nostaa itseään Jumalan tasolle, vaan hänen tulee alati pitää mielessään, että kaikki on viime kädessä lainaa Jumalalta. Tuo iskulause "sotahistoriamme on kunniakas" loukkaa uskonnollista vakaumustani siksi, että sotahistorian ei kuulukaan olla erityisen kunniakas: jos sodasta selvittiin jotakuinkin vapaana ja siedettävänä maana, kiitettäköön siitä nöyränä ja lakki kourassa Jumalaa laulamalla harras virsi tai seitsemän, mutta luonnollisesti kyse on ainoastaan Herran armosta, ja se, että sotaan ylipäätään tuli osallistuttua, oli kuitenkin viime kädessä synti ja väärin. Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä voi toki olla lieventävä asianhaara se, että maailma pakotti syntisen mukaan maailman pahoihin tapoihin (= sotaan), eikä syntisellä ollut rohkeutta kääntää toista poskea, vaan hän koki välttämättömäksi tarttua aseeseen edes toisen posken suojaamiseksi läimäykseltä. Mutta viime kädessä sotahistoria on kuitenkin synnin historiaa, ja syntihistorialla ylpeileminen on epäkristillistä. "Sotahistoriamme on kunniakas" on siis moraalisesti ottaen pohjimmiltaan samanlainen väittämä kuin jos miestennielijä tai YTM-naistenkaataja julistaisi "panohistoriani on kunniakas, räytykää kurjat".
Lisäksi en malta olla huomauttamatta, että äänekkääseen talvisodalla ylpeilyyn sisältyy kuitenkin implisiittinen solvaus Baltian maita (jotka eivät käyneet omaa talvisotaa) ja Puolaa kohtaan (joka kävi oman talvisotansa syksyllä 1939, mutta hävisi sen, koska joutui keskeisemmällä paikalla sijaitsevana maana taistelemaan naapurien päävoimia, ei pelkkää Leningradin sotilaspiiriä vastaan). "Meidän sotahistoriamme on kunniakas" herättää väistämättä kysymyksen: mikä on se vähemmän kunniakas osapuoli, johon itseämme vertaamme?
En myöskään hyväksy sitä, että joku anonyymi joutorunkkari tulkitsee Sediksen "olevan Stalinin puolella". Olen toki minäkin hiukkasen kyllästynyt tuohon varsin monelta suunnalta tyrkytettyyn näkemykseen, jonka mukaan tuohon "pyssyuskoon" (lainatakseni Pentti Haanpään termiä) uskomattomat ovat kaikki "objektiivisesti" Stalinin puolella. Silti minua hiukan rasittaa Sediksen ylisuuri innostus panna Suomi jatkosodassa hirveän yksiselitteisesti väärälle puolella.
Kuten jo moneenkin kertaan olen sanonut, Suomen sotakokemuksen tarkasteleminen länsieurooppalaisesta perspektiivistä hukkaa pääasian: Suomi oli sodan kannalta nimenomaan itäeurooppalainen maa. Valitettava tosiasia on, että Itä-Euroopassa oli maita, kansoja ja yksittäisiä ihmisiä, joille ei jätetty oikein muuta vaihtoehtoa kuin valita joko kolera tai rutto. Viimeistään Puolan kohtalo oli osoittanut, että läntisten demokratioiden puoli, joka oli toki oikea puoli, ei käytännössä ollut puoli meidän valita; ja yhtä huonolta näytti muiden samassa jamassa olevien maiden tilanne. Puola pysytteli johdonmukaisesti nimenomaan läntisten demokratioiden puolella: Saksa oli puolalaisille absoluuttinen ja tuhoava vihollinen, jonka kanssa mitään kompromissia ei voitu tehdä, mutta koska Stalin oli osallistunut maan tuhoamiseen yhdessä Hitlerin kanssa, myöskään idästä ei totisesti voinut odottaa mitään hyvää. Mutta kun neuvostojoukot tulivat, niiden mukana tuli myös neuvostojärjestelmä, ja läntisen, demokraattisen Puolan puolesta saksalaisia vastaan taistelleet Armia Krajowan partisaanit joutuivat "neuvostovastaisuudestaan" usein julmemmin ja ankarammin rangaistuiksi kuin todelliset natsit omista rikoksistaan.
Toki Suomessa oli vahvoja epäkriittisen saksalaismielisiä voimia, ja Saksan voitto sodassa - sen Hitlerin haaveileman saksalaisen maailmanvaltion syntyminen - olisi käytännössä tiennyt natsijärjestelmän tuloa meillekin. Vaikka rajat olisi vedetty kuinka kauas itään, Suomi olisi käytännössä ollut Saksan saartama (sotavuodet eduskunnassa viettänyt realistinen isoisäni totesi, että Suomelle olisi annettu kyllä pitkä kaistale itää lohdutuspalkinnoksi, mutta hän lähti siitä, että Lappi olisi mennyt peruuttamattomasti saksalaisten haltuun) ja mistään itsenäisyydestä ei olisi voinut puhuakaan, vaikka täällä tietysti olisivat tuossa vaiheessa nousseet valtaan naiivit saksalaisystävät, jotka olisivat varmaan tosissaan kuvitelleet muodollisen itsenäisyyden saksalaisten alaisuudessa olevan vapauden korkein aste. Toisaalta Saksan irrationaalinen slaavilaisvastainen rasismi oli omiaan vieraannuttamaan potentiaaliset liittolaiset idässä, eli jotta Saksa ylipäätään olisi voittanut sodan, Hitlerin olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja esimerkiksi ukrainalaisten kanssa kompromisseihin kykenevä suuri sotapäällikkö, ja meillä varmaan pitkälti uskottiin, että hän ajan oloon osoittautuisi juuri sellaiseksi. Näinhän ei käynyt, vaan Hitler oli rasisminsa vanki, jonka mielestä juutalaisten järjetön lahtaaminen oli sodanpäämäärä sinänsä.
Toki Suomen osallistuminen sotaan Saksan rinnalla oli hyvinkin tyhmänrohkeaa arpapeliä, ja asiasta tunnetusti myös päätettiin pienessä piirissä demokraattista päätöksentekomekanismia konsultoimatta. Päätös saattoi jälkiviisauden valossa olla, jollei nyt oikea, niin ainakin pienempi paha; mutta ihan muodollisesta valtio-opillisesta näkökulmasta siinä on varmasti paljon moitittavaa. Silti olen sitä mieltä, että päätökseen oli muitakin syitä kuin suomalaisten paha fasismi, vaikka en sitä kiistäkään, että se oli omiaan antamaan poliittista nostetta kaikenlaisille epäkriittisen saksalaismyönteisille voimille ja että näiden renkien nouseminen huonoiksi isänniksi oli hyvin suuri riski.
Mutta se siitä. Minua jurppii Sediksen kirjoittelussa ihan oikeasti esimerkiksi se, että hän näkee Venäjän voitonjuhlinnan arvostelijat järkiään jonkinlaisen suomalaisen nationalismin edustajina. Hän ei tunnu ottavan millään tavalla huomioon sellaista mahdollisuutta, että arvostelun taustalla olisi ihan aito huoli Venäjän nykyisestä kehityssuunnasta saati sitten aito solidaarisuus uusia itäeurooppalaisia unionikumppaneitamme kohtaan. Totta kai pölhönationalismi on vuoden 1989 örseltävästä talvisodan syttymisjuhlinnasta saakka valtavirtaistunut huolestuttavalla tavalla. Silti tulisi yhtä lailla kyetä näkemään, että Venäjän arvostelemiseen voi olla muitakin motiiveja kuin oman maan syntien hämärtäminen näkyvistä. Yksi niistä motiiveista on pyrkimys auttaa venäläisiä käyttäytymään sivistyskansan lailla, asettaa venäläisille samanlaisia itsekriittisyyden vaatimuksia, joita olemme asettaneet itsellemmekin, tai vaikka saksalaisille, jotka ovatkin pitkälti täyttäneet nämä vaatimukset varsin mallikkaasti (mistä huolimatta meikäläisessä äärivasemmistossa on viime aikoihin asti esiintynyt rasismin luonteista saksalaisvastaisuutta, johon on usein liittynyt täysin irrationaalisia ja vainoharhaisia kuvitelmia nykyisten saksalaisten imperialismista). Saksalaisilla oli Vergangenheitsbewältigunginsa, ja Saksasta tuli varsin demokraattinen ja vauras maa, joka onnistui selviytymään siedettävän hyvin myös 1970-luvun vasemmistoterrorismista ja sen vastareaktionaan aiheuttamista äärioikeistolaisista ylilyönneistä. (Tässä välissä huomauttaisin kyllä taas, että taistolaisuudesta marmattajien kannattaisi kysyä itseltään, olisiko Neuvostoliiton tukeman terroristiryhmän syntyminen Suomeen ollut parempi vaihtoehto kuin taistolaisuus, jonka toiminnan terroristisin muoto oli teennäisten laulujen hoilaaminen pateettisella äänellä.) Venäjällä taas ei oteta minkään valtakunnan vastuuta Neuvostoliiton julmuuksista - bolsevikit nähdään avaruudesta pudonneina olentoina, jotka vain yhtäkkiä ottivat maan käsiinsä, ei Venäjän oman yhteiskunnan tuotteina, joista sekä tsaarin yhteiskuntajärjestelmä että Venäjän kansankulttuuri ovat pitkälti vastuussa. Luonnollisesti venäläiset nationalistit esittävät bolsevikit myös juutalaisina, kuinkas muutenkaan. Venäjä siis ei ota vastuuta menneisyydestään - ja Venäjä on persläpi. Näillä kahdella asialla on syy-yhteys, aivan kuin syy-yhteys on siinä, että (Länsi-)Saksa otti sen vastuun ja kehittyi vapaaksi ja vauraaksi maaksi.
Sulta on kaikki suuruus,
henki Sun hengestäs -
eli ihminen ei hybriksessään saa nostaa itseään Jumalan tasolle, vaan hänen tulee alati pitää mielessään, että kaikki on viime kädessä lainaa Jumalalta. Tuo iskulause "sotahistoriamme on kunniakas" loukkaa uskonnollista vakaumustani siksi, että sotahistorian ei kuulukaan olla erityisen kunniakas: jos sodasta selvittiin jotakuinkin vapaana ja siedettävänä maana, kiitettäköön siitä nöyränä ja lakki kourassa Jumalaa laulamalla harras virsi tai seitsemän, mutta luonnollisesti kyse on ainoastaan Herran armosta, ja se, että sotaan ylipäätään tuli osallistuttua, oli kuitenkin viime kädessä synti ja väärin. Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä voi toki olla lieventävä asianhaara se, että maailma pakotti syntisen mukaan maailman pahoihin tapoihin (= sotaan), eikä syntisellä ollut rohkeutta kääntää toista poskea, vaan hän koki välttämättömäksi tarttua aseeseen edes toisen posken suojaamiseksi läimäykseltä. Mutta viime kädessä sotahistoria on kuitenkin synnin historiaa, ja syntihistorialla ylpeileminen on epäkristillistä. "Sotahistoriamme on kunniakas" on siis moraalisesti ottaen pohjimmiltaan samanlainen väittämä kuin jos miestennielijä tai YTM-naistenkaataja julistaisi "panohistoriani on kunniakas, räytykää kurjat".
Lisäksi en malta olla huomauttamatta, että äänekkääseen talvisodalla ylpeilyyn sisältyy kuitenkin implisiittinen solvaus Baltian maita (jotka eivät käyneet omaa talvisotaa) ja Puolaa kohtaan (joka kävi oman talvisotansa syksyllä 1939, mutta hävisi sen, koska joutui keskeisemmällä paikalla sijaitsevana maana taistelemaan naapurien päävoimia, ei pelkkää Leningradin sotilaspiiriä vastaan). "Meidän sotahistoriamme on kunniakas" herättää väistämättä kysymyksen: mikä on se vähemmän kunniakas osapuoli, johon itseämme vertaamme?
En myöskään hyväksy sitä, että joku anonyymi joutorunkkari tulkitsee Sediksen "olevan Stalinin puolella". Olen toki minäkin hiukkasen kyllästynyt tuohon varsin monelta suunnalta tyrkytettyyn näkemykseen, jonka mukaan tuohon "pyssyuskoon" (lainatakseni Pentti Haanpään termiä) uskomattomat ovat kaikki "objektiivisesti" Stalinin puolella. Silti minua hiukan rasittaa Sediksen ylisuuri innostus panna Suomi jatkosodassa hirveän yksiselitteisesti väärälle puolella.
Kuten jo moneenkin kertaan olen sanonut, Suomen sotakokemuksen tarkasteleminen länsieurooppalaisesta perspektiivistä hukkaa pääasian: Suomi oli sodan kannalta nimenomaan itäeurooppalainen maa. Valitettava tosiasia on, että Itä-Euroopassa oli maita, kansoja ja yksittäisiä ihmisiä, joille ei jätetty oikein muuta vaihtoehtoa kuin valita joko kolera tai rutto. Viimeistään Puolan kohtalo oli osoittanut, että läntisten demokratioiden puoli, joka oli toki oikea puoli, ei käytännössä ollut puoli meidän valita; ja yhtä huonolta näytti muiden samassa jamassa olevien maiden tilanne. Puola pysytteli johdonmukaisesti nimenomaan läntisten demokratioiden puolella: Saksa oli puolalaisille absoluuttinen ja tuhoava vihollinen, jonka kanssa mitään kompromissia ei voitu tehdä, mutta koska Stalin oli osallistunut maan tuhoamiseen yhdessä Hitlerin kanssa, myöskään idästä ei totisesti voinut odottaa mitään hyvää. Mutta kun neuvostojoukot tulivat, niiden mukana tuli myös neuvostojärjestelmä, ja läntisen, demokraattisen Puolan puolesta saksalaisia vastaan taistelleet Armia Krajowan partisaanit joutuivat "neuvostovastaisuudestaan" usein julmemmin ja ankarammin rangaistuiksi kuin todelliset natsit omista rikoksistaan.
Toki Suomessa oli vahvoja epäkriittisen saksalaismielisiä voimia, ja Saksan voitto sodassa - sen Hitlerin haaveileman saksalaisen maailmanvaltion syntyminen - olisi käytännössä tiennyt natsijärjestelmän tuloa meillekin. Vaikka rajat olisi vedetty kuinka kauas itään, Suomi olisi käytännössä ollut Saksan saartama (sotavuodet eduskunnassa viettänyt realistinen isoisäni totesi, että Suomelle olisi annettu kyllä pitkä kaistale itää lohdutuspalkinnoksi, mutta hän lähti siitä, että Lappi olisi mennyt peruuttamattomasti saksalaisten haltuun) ja mistään itsenäisyydestä ei olisi voinut puhuakaan, vaikka täällä tietysti olisivat tuossa vaiheessa nousseet valtaan naiivit saksalaisystävät, jotka olisivat varmaan tosissaan kuvitelleet muodollisen itsenäisyyden saksalaisten alaisuudessa olevan vapauden korkein aste. Toisaalta Saksan irrationaalinen slaavilaisvastainen rasismi oli omiaan vieraannuttamaan potentiaaliset liittolaiset idässä, eli jotta Saksa ylipäätään olisi voittanut sodan, Hitlerin olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja esimerkiksi ukrainalaisten kanssa kompromisseihin kykenevä suuri sotapäällikkö, ja meillä varmaan pitkälti uskottiin, että hän ajan oloon osoittautuisi juuri sellaiseksi. Näinhän ei käynyt, vaan Hitler oli rasisminsa vanki, jonka mielestä juutalaisten järjetön lahtaaminen oli sodanpäämäärä sinänsä.
Toki Suomen osallistuminen sotaan Saksan rinnalla oli hyvinkin tyhmänrohkeaa arpapeliä, ja asiasta tunnetusti myös päätettiin pienessä piirissä demokraattista päätöksentekomekanismia konsultoimatta. Päätös saattoi jälkiviisauden valossa olla, jollei nyt oikea, niin ainakin pienempi paha; mutta ihan muodollisesta valtio-opillisesta näkökulmasta siinä on varmasti paljon moitittavaa. Silti olen sitä mieltä, että päätökseen oli muitakin syitä kuin suomalaisten paha fasismi, vaikka en sitä kiistäkään, että se oli omiaan antamaan poliittista nostetta kaikenlaisille epäkriittisen saksalaismyönteisille voimille ja että näiden renkien nouseminen huonoiksi isänniksi oli hyvin suuri riski.
Mutta se siitä. Minua jurppii Sediksen kirjoittelussa ihan oikeasti esimerkiksi se, että hän näkee Venäjän voitonjuhlinnan arvostelijat järkiään jonkinlaisen suomalaisen nationalismin edustajina. Hän ei tunnu ottavan millään tavalla huomioon sellaista mahdollisuutta, että arvostelun taustalla olisi ihan aito huoli Venäjän nykyisestä kehityssuunnasta saati sitten aito solidaarisuus uusia itäeurooppalaisia unionikumppaneitamme kohtaan. Totta kai pölhönationalismi on vuoden 1989 örseltävästä talvisodan syttymisjuhlinnasta saakka valtavirtaistunut huolestuttavalla tavalla. Silti tulisi yhtä lailla kyetä näkemään, että Venäjän arvostelemiseen voi olla muitakin motiiveja kuin oman maan syntien hämärtäminen näkyvistä. Yksi niistä motiiveista on pyrkimys auttaa venäläisiä käyttäytymään sivistyskansan lailla, asettaa venäläisille samanlaisia itsekriittisyyden vaatimuksia, joita olemme asettaneet itsellemmekin, tai vaikka saksalaisille, jotka ovatkin pitkälti täyttäneet nämä vaatimukset varsin mallikkaasti (mistä huolimatta meikäläisessä äärivasemmistossa on viime aikoihin asti esiintynyt rasismin luonteista saksalaisvastaisuutta, johon on usein liittynyt täysin irrationaalisia ja vainoharhaisia kuvitelmia nykyisten saksalaisten imperialismista). Saksalaisilla oli Vergangenheitsbewältigunginsa, ja Saksasta tuli varsin demokraattinen ja vauras maa, joka onnistui selviytymään siedettävän hyvin myös 1970-luvun vasemmistoterrorismista ja sen vastareaktionaan aiheuttamista äärioikeistolaisista ylilyönneistä. (Tässä välissä huomauttaisin kyllä taas, että taistolaisuudesta marmattajien kannattaisi kysyä itseltään, olisiko Neuvostoliiton tukeman terroristiryhmän syntyminen Suomeen ollut parempi vaihtoehto kuin taistolaisuus, jonka toiminnan terroristisin muoto oli teennäisten laulujen hoilaaminen pateettisella äänellä.) Venäjällä taas ei oteta minkään valtakunnan vastuuta Neuvostoliiton julmuuksista - bolsevikit nähdään avaruudesta pudonneina olentoina, jotka vain yhtäkkiä ottivat maan käsiinsä, ei Venäjän oman yhteiskunnan tuotteina, joista sekä tsaarin yhteiskuntajärjestelmä että Venäjän kansankulttuuri ovat pitkälti vastuussa. Luonnollisesti venäläiset nationalistit esittävät bolsevikit myös juutalaisina, kuinkas muutenkaan. Venäjä siis ei ota vastuuta menneisyydestään - ja Venäjä on persläpi. Näillä kahdella asialla on syy-yhteys, aivan kuin syy-yhteys on siinä, että (Länsi-)Saksa otti sen vastuun ja kehittyi vapaaksi ja vauraaksi maaksi.
sunnuntai 8. toukokuuta 2005
Unikirjasta
Näin taas omintakeisen unen. Juoni ei ihan jäänyt päähäni, mutta herätessäni älysin tuhertaa siitä muistiinpanot, jotta saatte lukeaksenne oleellisimman osan.
Unessa siis huoneeni seinän rakenne oli sillä tavalla muuttunut, että siihen oli kasvanut ikkunan kohdalle jonkinlainen kerroksesta toiseen kulkeva ilmanvaihtohormi, joka kulki ulko- ja sisäseinän, sekä myös ikkunan sisä- ja ulkoruudun, välistä. Marakattimainen olento kiipesi ikkunasta sisään ja otti pari askelta huoneeni lattialla palaten sitten takaisin hormiin. Kun olento tuli hormista sisään uudemman kerran, se varasti huoneestani jotakin. Sieppasin olennon kiinni ennen kuin se ehti pakoon, ja osoittautuikin, että se oli pienikokoinen laiha rääkätyn oloinen tyttö joka saattoi iältään olla mitä tahansa kahdeksan ja kahdenkymmenenkahdeksan väliltä. Se oli varastanut huoneestani puukon, sen ruosteisen vanhan Mora-puukon joka on tainnut todellisuudessa jo kadota, mutta jota pitkään pidin keittiön kaapissa hätävaraleipäveitsenä.
Tyttö väitti olevansa inkeriläinen - suomea hän kyllä puhui ilman minkään valtakunnan vierasta korostusta - ja varastaneensa puukon vain näytteeksi mafiamiehille, päästäkseen venäläisen alamaailman "laillistetuksi varkaaksi" (вор в законе). Hän näytti myös ruhjottuja ja mustelmaisia käsivarsiaan todistaakseen, että jengi hakkaisi hänet hengiltä, jos hän ei jotenkin todistaisi osaavansa tätä varkaan hommaa.
Tyttö koetti vedota sääliini, mutta en olisi Panu, ellen olisi pysynyt lujana ja ankarana psykonartun valheiden edessä. Koska minulla ei ole omaa kännykkää, menin keittiöön pyytämään naapureilta apua. Keittiössä istui pari outoa mieshenkilöä, mutta heistä ei ollut apua. Heti kun olin saanut tilanteen selvitettyä, he joutuivat nimittäin aivan tohkeisiinsa siitä, että rikollinen oli ulkomaalainen, ja alkoivat suurin piirtein kieli vyön alla ja räkä rinnuksilla selittää, kuinka ulkomaalaiset nekrut raiskaavat naisemme. Tämä keskustelunaihe sai heidät niin kiihkoiseen ja kommunikaatiokyvyttömään tilaan, että oli turha enää yrittääkään saada heiltä apua poliisin hälyttämiseen.
Tyttö yritti vieläkin herättää sääliä, mutta ahnehti liikaa. Aluksi hänen piti pelkästään näytön vuoksi varastaa puukko, mutta sitten hän alkoi osoittaa kiinnostusta myös kirjoihini. Hänen piti ehdottomasti saada myös Séamus Ó Griannan kirja Na Blianta Corracha. Tälle hän keksi jonkin täysin älyttömän perustelun, joka liittyi jotenkin tullimääräysten kiertämiseen. Ehkä hän ajatteli, että kirjaan olisi hyvä piilottaa salakuljetettavia huumeita. Olin ollut jo vähällä uskoa häntä, mutta tässä vaiheessa huomasin, että minua kusetettiin.
Unen lopussa tyttö meni omasta halustaan poliisin puheille ja lupasi ruveta rehelliseksi. Tämä oli niin päälleliimattu onnellinen Hollywood-loppu tälle unelle, että olin siitä unessa itsekin tietoinen.
Unessa siis huoneeni seinän rakenne oli sillä tavalla muuttunut, että siihen oli kasvanut ikkunan kohdalle jonkinlainen kerroksesta toiseen kulkeva ilmanvaihtohormi, joka kulki ulko- ja sisäseinän, sekä myös ikkunan sisä- ja ulkoruudun, välistä. Marakattimainen olento kiipesi ikkunasta sisään ja otti pari askelta huoneeni lattialla palaten sitten takaisin hormiin. Kun olento tuli hormista sisään uudemman kerran, se varasti huoneestani jotakin. Sieppasin olennon kiinni ennen kuin se ehti pakoon, ja osoittautuikin, että se oli pienikokoinen laiha rääkätyn oloinen tyttö joka saattoi iältään olla mitä tahansa kahdeksan ja kahdenkymmenenkahdeksan väliltä. Se oli varastanut huoneestani puukon, sen ruosteisen vanhan Mora-puukon joka on tainnut todellisuudessa jo kadota, mutta jota pitkään pidin keittiön kaapissa hätävaraleipäveitsenä.
Tyttö väitti olevansa inkeriläinen - suomea hän kyllä puhui ilman minkään valtakunnan vierasta korostusta - ja varastaneensa puukon vain näytteeksi mafiamiehille, päästäkseen venäläisen alamaailman "laillistetuksi varkaaksi" (вор в законе). Hän näytti myös ruhjottuja ja mustelmaisia käsivarsiaan todistaakseen, että jengi hakkaisi hänet hengiltä, jos hän ei jotenkin todistaisi osaavansa tätä varkaan hommaa.
Tyttö koetti vedota sääliini, mutta en olisi Panu, ellen olisi pysynyt lujana ja ankarana psykonartun valheiden edessä. Koska minulla ei ole omaa kännykkää, menin keittiöön pyytämään naapureilta apua. Keittiössä istui pari outoa mieshenkilöä, mutta heistä ei ollut apua. Heti kun olin saanut tilanteen selvitettyä, he joutuivat nimittäin aivan tohkeisiinsa siitä, että rikollinen oli ulkomaalainen, ja alkoivat suurin piirtein kieli vyön alla ja räkä rinnuksilla selittää, kuinka ulkomaalaiset nekrut raiskaavat naisemme. Tämä keskustelunaihe sai heidät niin kiihkoiseen ja kommunikaatiokyvyttömään tilaan, että oli turha enää yrittääkään saada heiltä apua poliisin hälyttämiseen.
Tyttö yritti vieläkin herättää sääliä, mutta ahnehti liikaa. Aluksi hänen piti pelkästään näytön vuoksi varastaa puukko, mutta sitten hän alkoi osoittaa kiinnostusta myös kirjoihini. Hänen piti ehdottomasti saada myös Séamus Ó Griannan kirja Na Blianta Corracha. Tälle hän keksi jonkin täysin älyttömän perustelun, joka liittyi jotenkin tullimääräysten kiertämiseen. Ehkä hän ajatteli, että kirjaan olisi hyvä piilottaa salakuljetettavia huumeita. Olin ollut jo vähällä uskoa häntä, mutta tässä vaiheessa huomasin, että minua kusetettiin.
Unen lopussa tyttö meni omasta halustaan poliisin puheille ja lupasi ruveta rehelliseksi. Tämä oli niin päälleliimattu onnellinen Hollywood-loppu tälle unelle, että olin siitä unessa itsekin tietoinen.
lauantai 7. toukokuuta 2005
Pyhissä maissa ja pahoissa
MK:n kanssa vietimme illan elokuvissa. Kyseessä oli tietysti Kingdom of Heaven, taivas maan päällä, vauhdikas tarina keskiajalta, jolloin kiihkouskonnollisuuksissaan öyhöttävät temppeliherrat sytyttivät silkkaa ilkeyttään sodan ristiretkeläisten Jerusalemin kuningaskunnan ja muslimeja johtaneen Saladinin eli Salah al Dinin välille (din tarkoittaa uskoa, uskontoa, mutta en tiedä mitä salah tarkoittaa, pitäisi kai lopultakin hankkia se arabian sanakirja). Tarina päättyi tietysti siten, että ristiretkeläisten viimeinen taistelu teki asianmukaisen vaikutuksen kelpo Saladiniin, joka antoi eloonjääneiden vetäytyä rauhassa valloitetun kaupungin raunioista. Hupaisin hahmo oli mukavuudenhaluinen arkkipiispa, joka loppuvaiheessa vaati Jerusalemin puolustusta johtanutta Baliania henkikullan säilyttämiseksi kääntymään vaikka muslimiksi. Luonnollisesti Allahu akbaria huutaneet arabisoturit näyttäytyivät selvästi ainakin temppeliherroja sympaattisempana porukkana. Elokuvan loppu- tai epilogivaiheen ironia osui kohdalleen.
Vitsi on jo vanha, mutta toistetaan se vielä kerran: maa, johon on valunut viattomien uhrien verta, on pyhä. Tämän takia puhumme Pyhästä Maasta. Niin, ja älkäämme myöskään unohtako Pyhää Venäjää. Pyhittämistä jatketaan paremmankin asian väärtillä innolla joka päivä, kuten uutisista selviää.
Vitsi on jo vanha, mutta toistetaan se vielä kerran: maa, johon on valunut viattomien uhrien verta, on pyhä. Tämän takia puhumme Pyhästä Maasta. Niin, ja älkäämme myöskään unohtako Pyhää Venäjää. Pyhittämistä jatketaan paremmankin asian väärtillä innolla joka päivä, kuten uutisista selviää.
perjantai 6. toukokuuta 2005
Meemi
Tyylittömästä Tajunnanvirrasta löytyi juuri minulle tarkoitettu meemi.
1. Ota hyllystäsi viisi kirjaa...
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.
Who would have thought that the storm blows harder the farther it leaves Paradise behind? Sunnuntaina päätimme lähteä eväsretkelle. Is iad sin Aodh Mac an Bháird agus a dheartháir, Feargal. Strindbergs reaktionära ställningstagande i kvinnofrågan hade blivit för mycket. And then it was cold, cold, and completely dark, as she took them through alone.
Kirjat olivat Benedict Andersonin Imagined Communities, Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät, Niall Ó Dónaillin Na Glúnta Rosannacha, Per I. Gedinin Litteraturens örtagårdsmästare ja Guy Gavriel Kayn The Summer Tree. Koska olen tunnetusti poikkeuksellisen mukava mies, kerron, mitä tuo iirinkielinen lause tarkoittaa: "He olivat Aodh Mac an Bhaird" - nykyään se kirjoitetaan ilman aksenttia a:n päällä - "ja hänen veljensä Feargal." Kirja, josta tämä on peräisin, on Ulsterin iirinkielisistä kirjailijoista tunnetuimpien, siis Griannan veljesten, kotiseudun historia. Tuo viittaus Strindbergin taantumuksellisiin naisasenteisiin taas tulee Strindbergin kustantajaa Bonnieria käsittelevästä kirjasta.
1. Ota hyllystäsi viisi kirjaa...
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.
Who would have thought that the storm blows harder the farther it leaves Paradise behind? Sunnuntaina päätimme lähteä eväsretkelle. Is iad sin Aodh Mac an Bháird agus a dheartháir, Feargal. Strindbergs reaktionära ställningstagande i kvinnofrågan hade blivit för mycket. And then it was cold, cold, and completely dark, as she took them through alone.
Kirjat olivat Benedict Andersonin Imagined Communities, Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät, Niall Ó Dónaillin Na Glúnta Rosannacha, Per I. Gedinin Litteraturens örtagårdsmästare ja Guy Gavriel Kayn The Summer Tree. Koska olen tunnetusti poikkeuksellisen mukava mies, kerron, mitä tuo iirinkielinen lause tarkoittaa: "He olivat Aodh Mac an Bhaird" - nykyään se kirjoitetaan ilman aksenttia a:n päällä - "ja hänen veljensä Feargal." Kirja, josta tämä on peräisin, on Ulsterin iirinkielisistä kirjailijoista tunnetuimpien, siis Griannan veljesten, kotiseudun historia. Tuo viittaus Strindbergin taantumuksellisiin naisasenteisiin taas tulee Strindbergin kustantajaa Bonnieria käsittelevästä kirjasta.
keskiviikko 4. toukokuuta 2005
Blogimaailman surkein esitys
Viime päivinä Blogistanissa on näköjään herättänyt tiettyä huomiota se säälittävä pelle, joka vuosi sitten terrorisoi Peter Elkin kommenttiosaston olemattomiin. Kyseessä on tietenkin nimimerkki Finnpundit, josta näkee yhdellä vilkaisulla, mitä lajia hän on. Surkimus hakee huomiota jenkkilibertaristi Finland for Thoughtin kommenttiosastolta - kyseinen FfT on tyypillinen muita maita ymmärtämätön amerikkalainen, provincial bigot, joka ei juurikaan tunnu vaivautuvan sopeutumaan yhteiskuntaamme - onhan hän libertaristikin, siis amerikkalaisten oman fundamentalismin ja totalitarismin kannattaja. (Suomalaiset tytöt toki pitävät auliisti pimppaa tarjoamalla hänen vieraantumisen tunteensa loitolla, hänhän on jännittävä ulkomaalainen ja puhuu kaiken lisäksi sitä kieltä, jota täällä osaa mongertaa amis ja jopa luonnontieteilijäkin.) Finnpundit on mitä ilmeisimmin oikeistolaisessa ympäristössä kasvanut suomalainen, joka on aivopesty ajattelemaan, että demarien sun muiden kommunistien touhut ovat pilanneet täkäläisen yhteiskunnan peruskoululla ja sosiaaliturvalla. (Todellisuudessa ongelma on, että kun kaikki peruskoulussa koulutetaan, myös roskaväen lapset, pelkkä oikeistolainen koti ei riitä enää takaamaan pojille menestystä elämässä, ja sehän on sekä poikien että heidän vanhempiensa mielestä niin väääääärin.) Niinpä häiskä on sitten lähtenyt vapauden ja purukumin kotimaahan kultaa vuolemaan siinä uskossa, että se on hänen todellinen ideologinen kotimaansa, kuten Neuvostoliitto aikoinaan kommunistien.
Siellä onkin sitten osoittautunut, että jenkkilässäkin edellytetään ainakin maahanmuuttajilta oikeaa lahjakkuutta ja koulutusta hyviin asemiin pääsemiseksi, pelkkä oikeistolaisuus ja röyhkeys ei riitä. Mutta koska Finnpundit ei voi ottaa lusikkaa kauniiseen käteen ja myöntää, että paskan myivät vaikka priiman tilasin - koska hän ei voi myöntää vanhempien antaneen hänelle väärät ja huonot elämänarvot - hän syyttää sitten omasta epäonnistumisestaan Suomea ja suomalaisia ja Eurooppaa vähän yleisemminkin. Tuoreimmassa heitossaan hän vaati meille kuolemaa ja tuhoa, minkä jälkeen hänellä on otsaa syyttää kaikkia muita kiihkoilijoiksi ja fanaatikoiksi. Moiseen fanatismiin Suomea kohtaan kukaan oikea amerikkalainen ei tietenkään vaivautuisi: vain kotimaansa myynyt ismenniekka, joka ei pysty myöntämään hävinneensä kaupoissa, kykenee tuollaiseen spesifisti suuntautuvaan vihaan.
Mitään kovin syvällistä analyysiä Finnpundit ei harrasta, kunhan jauhaa monomaanisesti loputtomiin Suomesta vapaamatkustajien maana. Meikäläinen tiedonvälitys on hänelle tietysti sosialistien propagandaa. Hänen juttunsa ovat juuri niin ikävystyttävää, omaa kehäänsä kiertävää toistoa kuin mielisairaiden tarinat yleensäkin. Kovin usein hän ei bloggaa, sillä sanottavaahan hänellä ei koskaan ole; mahdollisesti hänellä on jenkkilän oloissa, jotka ovat aika armottomat maahan muuttaneita toistaitoisia luusereita kohtaan, melko rajalliset mahdollisuudet päästä tietokoneelle kirjoittelemaan.
Sanalla sanoen en ymmärrä, miksi Blogistan vaivautuu välittämään moisesta katkerasta luuserista, joka lienee jo roskapöntöistä ruokansa hakeva street lunatic. Hän on jo rangaistuksensa saanut. Jos hän tulee kommenttiosastoille remuamaan, hänen juttunsa on helppo poistaa.
Siellä onkin sitten osoittautunut, että jenkkilässäkin edellytetään ainakin maahanmuuttajilta oikeaa lahjakkuutta ja koulutusta hyviin asemiin pääsemiseksi, pelkkä oikeistolaisuus ja röyhkeys ei riitä. Mutta koska Finnpundit ei voi ottaa lusikkaa kauniiseen käteen ja myöntää, että paskan myivät vaikka priiman tilasin - koska hän ei voi myöntää vanhempien antaneen hänelle väärät ja huonot elämänarvot - hän syyttää sitten omasta epäonnistumisestaan Suomea ja suomalaisia ja Eurooppaa vähän yleisemminkin. Tuoreimmassa heitossaan hän vaati meille kuolemaa ja tuhoa, minkä jälkeen hänellä on otsaa syyttää kaikkia muita kiihkoilijoiksi ja fanaatikoiksi. Moiseen fanatismiin Suomea kohtaan kukaan oikea amerikkalainen ei tietenkään vaivautuisi: vain kotimaansa myynyt ismenniekka, joka ei pysty myöntämään hävinneensä kaupoissa, kykenee tuollaiseen spesifisti suuntautuvaan vihaan.
Mitään kovin syvällistä analyysiä Finnpundit ei harrasta, kunhan jauhaa monomaanisesti loputtomiin Suomesta vapaamatkustajien maana. Meikäläinen tiedonvälitys on hänelle tietysti sosialistien propagandaa. Hänen juttunsa ovat juuri niin ikävystyttävää, omaa kehäänsä kiertävää toistoa kuin mielisairaiden tarinat yleensäkin. Kovin usein hän ei bloggaa, sillä sanottavaahan hänellä ei koskaan ole; mahdollisesti hänellä on jenkkilän oloissa, jotka ovat aika armottomat maahan muuttaneita toistaitoisia luusereita kohtaan, melko rajalliset mahdollisuudet päästä tietokoneelle kirjoittelemaan.
Sanalla sanoen en ymmärrä, miksi Blogistan vaivautuu välittämään moisesta katkerasta luuserista, joka lienee jo roskapöntöistä ruokansa hakeva street lunatic. Hän on jo rangaistuksensa saanut. Jos hän tulee kommenttiosastoille remuamaan, hänen juttunsa on helppo poistaa.
Lem
Timo kyseli tuossa juuri suhdettani Lemin tuotantoon. No, se suhde on juuri niin lämmin kuin tästä kädessäni olevasta Tähtipäiväkirjojen alkukielisestä versiosta voi päätellä. Valitettavasti en ole onnistunut hankkimaan puolaksi muita Lemin teoksia kuin Nuhan ja hänen suomeksi ilmestymättömän, kaksiosaisen katsauksensa scifin pulp- ja klassikkokausiin, Fantastyka i futurologia. Suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi olenkin sitten lukenut kaiken käsiini osuvan - ruotsiksi oli pakko lukea ainakin Doskonała próżnia (Det perfekta tomrummet) sekä Ciemność i pleśń (Mögelmörkret), saksaksi taas tutustuin jo 18-vuotiaana pilotti Pirxin (Opowiadania o pilocie Pirxie) seikkailuihin, joita pidettäneen yleisesti välityönä, valmistelevina tutkielmina Lemiä niin kovasti kiinnostaneesta robottiaiheesta. Saksaksi Pirxin seikkailut ovat ilmestyneet kahdessa niteessä, Terminus ja Die Jagd, joista minulla on jälkimmäinen omana, jollei se sitten ole jo kulunut olemattomiin. Terminuksen sisältämät Pirx-jutut luin ruotsinkielisestä kokoelmasta Rymdpiloten Pirx, joka löytyy ainakin Turun kaupunginkirjastosta, tai löytyi ennen.
Lem on niitä kirjailijoita, joihin mielelläni palaan nostalgiasyistä. Ensimmäinen omilla rahoilla kirjakaupasta ostamani kirja (Saksasta tilattuja pokkareita ei lasketa) taisi itse asiassa olla Kyberias. Erään kerran minulta meni ilta pilalle, kun veljeni oli vohkinut luettavakseen Kyberiakseni, josta olin aikonut nautiskella. (Sen muuten pitäisi olla suomeksi nimeltään Kyberiadi, eikä Kyberias.) Valitettavasti en ole sitäkään onnistunut hankkimaan mistään puolaksi. Pitäisi varmaan yrittää kovemmin. Alkuteksti täytyy nimittäin joskus vielä nähdä. Suomentaja on nero - esimerkiksi juristin ja jumalaattori ovat täysin hillittömiä keksintöjä. Suomennos on muuten tehty englanninkielisestä käännöksestä.
Ja jos nyt joku ei tiedä, mitä vehkeitä ovat juristin ja jumalaattori, niin juristimella tarkoitetaan tietysti lainopillista neuvonantajaa, jonka toinen Kyberiaksen kahjoista keksijähahmoista, joko Trurl tai Klapausius, valmisti kaatamalla kattilaan öljyä ja elektroniikkakomponentteja. Kun tämä puuro alkoi aikanaan puhua, keksijä kysyi siltä lainopillisia neuvoja. - Jumalaattori taas oli teknillinen laite, jonka korkeimman mahdollisen teknisen kehitystason saavuttanut sivilisaatio rakensi Jumalan korvikkeeksi, jollen väärin muista.
Lem kuului oleellisesti yläaste- ja lukioikäni scifivaiheeseen. Siinä missä hylkäsin scifin vuosikausiksi - olen oikeastaan palannut kunnolla sen pariin vasta yli kolmekymppisenä - Lemistä en luopunut oikeastaan koskaan, ja vaikka puolan opiskeluni tärkeimpiä innoittajia oli halu lukea Miłoszia alkukielellä, Lem tuli heti kintereillä. Nuhan alkuteos Katar - sana ei tarkoita (ainakaan pelkästään) katarria vaan nimenomaan nuhaa (myös eräissä saksan murteissa Katarrh on nimenomaan nuha) - oli ehkä ensimmäinen puolaksi kokonaan lukemani kirja. Ostin sen Poznańista elokuussa 1989. Siitä näkee jo päältä, että ainakin kansidesignin puolesta se edustaa uutta aikakautta puolalaisessa kirjapainotaidossa. Typografia on Puolassa aina osattu - tämäkin kirja oli painettu hienostuneella, pyöreämuotoisella antiikvalla, joka ei tainnut olla ihan Timesiä, mutta jotain sinnepäin - mutta sen lisäksi kirjan kannet oli koristeltu jollain futuristis-scifistisellä, mutta ei osoittelevalla eikä räikeällä motiivilla. Se oli suoraan sanoen hyvin länsieurooppalaisen scifikirjan näköinen painotuote. Valitettavasti tästä kauniista kirjasta ovat lehdet alkaneet putoilla. Lieneekö tallessakaan enää?
Nuhassa tärkeintä tunnetusti on ilmapiiri. Itse asiassa Nuhan ajatteleminen auttaa kummasti sopeutumaan nykyajan hämmentäviin ilmiöihin, joiden edessä tunnen useinkin olevani samalla tavoin hämmentynyt kuin Nuhan päähenkilö, jonka nimi ei ollut Arthur Adams eikä George Simpson, vaan John - "mutta äitinne taisi kutsua teitä Jeaniksi", koska Johnin äiti oli kanadanranskalainen. John oli allergiasta kärsivä astronautti, jonka olisi heinänuhansa vuoksi pitänyt jäädä varamieheksi, mutta joka pääsikin oikealle avaruuslennolle. Johnin asema toisen luokan astronauttina toi aina mieleeni Valituista Paloista pikkupoikana lukemani lyhennelmän Apollo 11 -astronautti Collinsin muistelmateoksesta Carrying the Fire, joka kirjallisuutena pesee vaivatta suurimman osan scifistä. (Jos Ilkka Kokkarinen ei vielä ole lukenut sitä, kehotan vakavasti häntä paikkaamaan ammottavan aukon sivistyksessään.)
Lem on niitä kirjailijoita, joihin mielelläni palaan nostalgiasyistä. Ensimmäinen omilla rahoilla kirjakaupasta ostamani kirja (Saksasta tilattuja pokkareita ei lasketa) taisi itse asiassa olla Kyberias. Erään kerran minulta meni ilta pilalle, kun veljeni oli vohkinut luettavakseen Kyberiakseni, josta olin aikonut nautiskella. (Sen muuten pitäisi olla suomeksi nimeltään Kyberiadi, eikä Kyberias.) Valitettavasti en ole sitäkään onnistunut hankkimaan mistään puolaksi. Pitäisi varmaan yrittää kovemmin. Alkuteksti täytyy nimittäin joskus vielä nähdä. Suomentaja on nero - esimerkiksi juristin ja jumalaattori ovat täysin hillittömiä keksintöjä. Suomennos on muuten tehty englanninkielisestä käännöksestä.
Ja jos nyt joku ei tiedä, mitä vehkeitä ovat juristin ja jumalaattori, niin juristimella tarkoitetaan tietysti lainopillista neuvonantajaa, jonka toinen Kyberiaksen kahjoista keksijähahmoista, joko Trurl tai Klapausius, valmisti kaatamalla kattilaan öljyä ja elektroniikkakomponentteja. Kun tämä puuro alkoi aikanaan puhua, keksijä kysyi siltä lainopillisia neuvoja. - Jumalaattori taas oli teknillinen laite, jonka korkeimman mahdollisen teknisen kehitystason saavuttanut sivilisaatio rakensi Jumalan korvikkeeksi, jollen väärin muista.
Lem kuului oleellisesti yläaste- ja lukioikäni scifivaiheeseen. Siinä missä hylkäsin scifin vuosikausiksi - olen oikeastaan palannut kunnolla sen pariin vasta yli kolmekymppisenä - Lemistä en luopunut oikeastaan koskaan, ja vaikka puolan opiskeluni tärkeimpiä innoittajia oli halu lukea Miłoszia alkukielellä, Lem tuli heti kintereillä. Nuhan alkuteos Katar - sana ei tarkoita (ainakaan pelkästään) katarria vaan nimenomaan nuhaa (myös eräissä saksan murteissa Katarrh on nimenomaan nuha) - oli ehkä ensimmäinen puolaksi kokonaan lukemani kirja. Ostin sen Poznańista elokuussa 1989. Siitä näkee jo päältä, että ainakin kansidesignin puolesta se edustaa uutta aikakautta puolalaisessa kirjapainotaidossa. Typografia on Puolassa aina osattu - tämäkin kirja oli painettu hienostuneella, pyöreämuotoisella antiikvalla, joka ei tainnut olla ihan Timesiä, mutta jotain sinnepäin - mutta sen lisäksi kirjan kannet oli koristeltu jollain futuristis-scifistisellä, mutta ei osoittelevalla eikä räikeällä motiivilla. Se oli suoraan sanoen hyvin länsieurooppalaisen scifikirjan näköinen painotuote. Valitettavasti tästä kauniista kirjasta ovat lehdet alkaneet putoilla. Lieneekö tallessakaan enää?
Nuhassa tärkeintä tunnetusti on ilmapiiri. Itse asiassa Nuhan ajatteleminen auttaa kummasti sopeutumaan nykyajan hämmentäviin ilmiöihin, joiden edessä tunnen useinkin olevani samalla tavoin hämmentynyt kuin Nuhan päähenkilö, jonka nimi ei ollut Arthur Adams eikä George Simpson, vaan John - "mutta äitinne taisi kutsua teitä Jeaniksi", koska Johnin äiti oli kanadanranskalainen. John oli allergiasta kärsivä astronautti, jonka olisi heinänuhansa vuoksi pitänyt jäädä varamieheksi, mutta joka pääsikin oikealle avaruuslennolle. Johnin asema toisen luokan astronauttina toi aina mieleeni Valituista Paloista pikkupoikana lukemani lyhennelmän Apollo 11 -astronautti Collinsin muistelmateoksesta Carrying the Fire, joka kirjallisuutena pesee vaivatta suurimman osan scifistä. (Jos Ilkka Kokkarinen ei vielä ole lukenut sitä, kehotan vakavasti häntä paikkaamaan ammottavan aukon sivistyksessään.)
Ei ihan vielä esikoiskirjailijaa, mutta...
Sain kirjeen kustantajalta. Iirikirjani ei ihan vielä ole kustannussopimuskunnossa, mutta tietty selkeästi määritelty omarbetning tekisi siitä jo paremman. Kustannustoimittajan antamat neuvot ovat osapuilleen samoilla linjoilla kuin omakin arvioni, ja olen jo ryhtynyt parantelemaan käsikirjoitusta.
Kuulemma aihe on semmoinen, että yhteistyö riikinruotsalaisen kustantamon kanssa on kannattavuussyistä aivan välttämätöntä. Toisin sanoen jos saan kirjan julkaisukuntoon, Ruotsin markkinat ovat heti avoinna. Ja Ruotsissa tunnetusti opetetaan iiriä yliopistossa. Täytyy siis nostaa rimaa, vaikka kirja onkin tarkoitettu etupäässä populääritieteelliseksi.
Aivan eri aiheesta: netistä löytyi ilmaiseksi koneelle ladattavassa muodossa se sama hepreankielisen Vanhan testamentin editio, jonka kalliilla rahalla ostin viime vuonna. Mukana tuli vielä kaksi raamatunkäännöstä, hepreankielinen Uuden testamentin käännös ja nykyhepreaan(kin) orientoitunut alkeiskurssi. Muutenkin netistä löytyy ilmaista heprean oppimateriaalia - tekstejä, videoita, konkordansseja, kursseja, kielioppia - sellaisia määriä, että sillä kouluttaisi kokonaisen armeijan rabbiineja.
Opetelkaa siis hepreaa. Ei tule kalliiksi. Sitä paitsi siitä on oikeasti apua myös arabian opettelussa. Yhtäläisyydet ovat minullekin ilmeisiä jo tällä alkeistasolla. Niin, ja hepreaa opiskelemalla voi näyttää keskisormea sekä muslimifundiksille että uusnatseille. Mikäs sen hauskempaa.
Sitä paitsi hepreaksi voisi kirjoittaa typerien uusnatsien oveen TÄÄLLÄ ASUU VITUN UUSNATSIMULKKU. Aina voi toivoa, että siitä kulkee ohi joku Mossadin agentti, jolle juolahtaa mieleen käyttää mielekkäällä tavalla hyödyksi se viimeinen dum dum -luoti.
Kuulemma aihe on semmoinen, että yhteistyö riikinruotsalaisen kustantamon kanssa on kannattavuussyistä aivan välttämätöntä. Toisin sanoen jos saan kirjan julkaisukuntoon, Ruotsin markkinat ovat heti avoinna. Ja Ruotsissa tunnetusti opetetaan iiriä yliopistossa. Täytyy siis nostaa rimaa, vaikka kirja onkin tarkoitettu etupäässä populääritieteelliseksi.
Aivan eri aiheesta: netistä löytyi ilmaiseksi koneelle ladattavassa muodossa se sama hepreankielisen Vanhan testamentin editio, jonka kalliilla rahalla ostin viime vuonna. Mukana tuli vielä kaksi raamatunkäännöstä, hepreankielinen Uuden testamentin käännös ja nykyhepreaan(kin) orientoitunut alkeiskurssi. Muutenkin netistä löytyy ilmaista heprean oppimateriaalia - tekstejä, videoita, konkordansseja, kursseja, kielioppia - sellaisia määriä, että sillä kouluttaisi kokonaisen armeijan rabbiineja.
Opetelkaa siis hepreaa. Ei tule kalliiksi. Sitä paitsi siitä on oikeasti apua myös arabian opettelussa. Yhtäläisyydet ovat minullekin ilmeisiä jo tällä alkeistasolla. Niin, ja hepreaa opiskelemalla voi näyttää keskisormea sekä muslimifundiksille että uusnatseille. Mikäs sen hauskempaa.
Sitä paitsi hepreaksi voisi kirjoittaa typerien uusnatsien oveen TÄÄLLÄ ASUU VITUN UUSNATSIMULKKU. Aina voi toivoa, että siitä kulkee ohi joku Mossadin agentti, jolle juolahtaa mieleen käyttää mielekkäällä tavalla hyödyksi se viimeinen dum dum -luoti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)