Suomen Sisun kirjalistasta (uusinta Plazan blogin ajoilta)

(ilmestynyt alun perin Plazan blogissani maaliskuussa 2011)

(Huom: Teemu Lahtinenko se juuri sanoi viestimissä, että Suomen Sisun kirjalista oli naiivi ja typerä idea, tai jotain sinnepäin. Edistystä. Nyt kun hän vielä sanoisi, että koko Suomen Sisu oikeistoradikalismeineen ja hurrivihoineen oli naiivi ja typerä idea.)

Nyt kun Suomen Sisu -järjestö kelpaa uutiseksi jopa Hesarin toimituspolitiikkaa johtavalle selkärangattomalle elämänmuodolle, kaipa minunkin täytyy ottaa asia puheeksi, kun kerran sitä minulta todennäköisesti odotetaan. Olisi minulla tärkeämpiäkin aiheita ja parempia juttuja tekeillä, mutta velvollisuus mikä velvollisuus. Kaikkien kelpo miesten täytyy aina rientää isänmaan avuksi, kun Suomi-neitoa uhkaa murha ja raiskaus sieluttomien tappajarobottien kynsissä.

Toistaiseksi järjestöstä kirjoitetut jutut ovat olleet aika vaisuja, kun otetaan huomioon, miten valtavan iskuvoiman se on saavuttanut Suomen politiikassa. Järjestö varjelee mustasukkaisesti jäsenkuntansa paljastumista, ja takavuosien nettikeskusteluista muistan, että heikäläiset saattoivat uhata kunnianloukkausoikeudenkäynnillä, jos heidän jäsenyydestään puhui julkisesti. Eivät halunneet tunnustaa sitä. Minäkin sain tällaisen uhkauksen eräältä tietyltä äärioikeistopiireissä suurena profeettana palvotulta häiskältä sanottuani häntä Sisun jäseneksi, mutta eipä kulunut kuin pari vuotta, kun hän jo esiintyi julkisesti järjestön nimissä paheksumassa Länsiväylä-lehteä, joka oli kutsunut puljua ”natsimieliseksi”.

Länsiväylä muuten sai Julkisen Sanan Neuvostolta vapauttavan päätöksen jutustaan, koska se oli perustunut viranomaistietoihin, ts. Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin arvioihin. Tuolloin oli vuosi 2007, eli Supo oli vielä oikeasti toiminnassa. Nyttemminhän se on lehdissä repostellun henkilösuhteiden mädäntymisen, ehkä myös pettymykseksi osoittautuneen johtajansa kyvyttömyyden vuoksi ilmeisesti joutunut käytännössä selvitystilaan, mitä tietysti Suomen Sisun ja bäckmanilaisten kaltaiset äärihörhöt ovat tehokkaasti käyttäneet hyväkseen. Suomen yhteiskuntarauhan nykyinen tuho ja äärijärjestöjen nousu liittynevät tiiviisti Supon rappioon.

Muistelen järjestön aiemmin yrittäneen torjua äärioikeistolaisuussyytöksiä selittelemällä, että siinä on useimpien puolueiden jäseniä oikealta vasemmalle. Suomeksi tämä tarkoittaa tietysti sitä, että Sisu pyrki parhaansa mukaan soluttamaan kaikki mahdolliset puolueet ja ujuttamaan ajatusmaailmaansa niiden ohjelmaan. Uusi selitys, jonka saimme äsken lukea lehdistä, oli jotakuinkin se, että ”ei me mitään natseja olla ja vaikka siellä jotain natseja olikin joskus niin ne oli vaan vähemmistöä”. Uskotaan, uskotaan (heheheh).

Järjestön ohjelmassa on kuitenkin selviä yhtäläisyyksiä niin natseihin kuin muihinkin totalitaristeihin. Perussuomalaisten tuoreet taidelinjaukset ovat kotoisin juuri tästä sylttytehtaasta päätellen siitä, että Sisun periaateohjelmassa julistetaan nykyaikaisen rappiotaiteen ”muistuttavan erehdyttävästi jätettä” - mitään tarkempia selityksiä tälle ei anneta. Ei kerrota, onko sitä jätettä nykykirjallisuus, suomalainen sarjakuva vai kenties Kiasma. Jokainen täyttää tällaiset heitot tietysti omilla merkityksillään, yhden mielestä törkyä on räminärokki ja toisen mielestä Hannu Salaman teokset. Taidetta ei Suomen Sisun ohjelmassa tietenkään nähdä yksilön luomishalun ilmauksena - yksilönvapaudet tuntuvat ylipäätään olevan aika halpaa tapolanmakkaraa Sisun tiskillä - vaan sen toivotaan edistävän yhteisöllisyyttä (yksilöllisyyden ystävänä haluaisin lopultakin päästä eroon tuosta typerästä poliittisesta iskusanasta, joka haisee totalitarismilta aina aivan yhtä paljon, toitottivat sitä sitten vihreät, vasemmistolaiset, kristilliset tai persut). Ohjelman mukaan yhteisöllisyyttä luovat hyvät taideteokset ja monumentit, enkä väitä vastaan - olihan toveri Stalinkin tuota mieltä, ja hän tiesi yhtä ja toista sekä pakkoyhteisöllisyydestä että yhteisöllisyyttä luovan monumenttitaiteen edistämisestä.

Suomen Sisun jäsenet ja kätyrit puhuvat julkisuudessa erityisen paljon sananvapaudesta. Kun heikäläisiä joutuu leivättömän pöydän ääreen uskonrauhan loukkaamisesta tai kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta, ts. alan miesten luonteenomaisista taparikoksista, koko sakki alkaa itkeä oikeusmurhasta ja sorrosta. Mutta annas olla kun heidän omia ryhtymyksiään arvostellaan ja eritellään aivan tavanomaisin poliittisen lehtimiestyön keinoin! Silloin heidän keskustelupalstoillaan aletaan välittömästi uhkailla kunnianloukkaussyytteillä ja joskus valonaremmillakin painostustoimilla.

Eli siis sananvapautta saa rajoittaa, jos rajoitetaan heidän mielikseen. Heidän järjestönsä periaateohjelmassa asia ilmaistaankin seuraavasti: Mielipidevaikuttajat eivät saa jäädä rangaistuksetta, mikäli he ovat sanavapautta hyväksi käyttäen aiheuttaneet yhteiskunnalle tai sen jäsenille oikeudetonta onnettomuutta. Tarkoittaakohan tämä sitä, että mielipidevaikuttaja, joka yllyttää väkivaltaan maahanmuuttajia vastaan, ei saa jäädä rangaistuksetta? No jaa, tiedänhän minä vastauksen: ei tietenkään, sillä ei kai maahanmuuttaja ole yhteiskunnan jäsen suomensisulaisessa katsannossa. Sitä paitsi salliihan tuo periaateohjelma oikeutetun, tai oikeudellisen, onnettomuuden aiheuttamisen yhteiskunnalle tai sen jäsenille. Epäilemättä he itse tietävät parhaiten, mikä on oikeutettua, koska ovat niin äärioikeassa. He puhuvatkin julistuksessaan todellisesta sananvapaudesta, aivan kuten kommunistit aina puhuivat todellisesta vapaudesta, koska katsoivat tietävänsä sinua paremmin, mitä vapauteesi kuuluu.

Muuan Suomen Sisua käsittelevästä lehtikirjoittelusta mielensä pahoittanut sanoi, että tässä parjataan ja demonisoidaan ”suomalaisuuden” puolustajia. Mikähän se on se suomalaisuus, jota tuo remmi puolustaa? Suomen Sisun periaatejulistuksessa kyllä saarnataan ummet ja lammet esimerkiksi suomen kielen puhtauden vaalimisesta, ikään kuin tätä varten ei olisi jo olemassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta. Siitä huolimatta heidän ihailtu henkinen johtajansa murjoo äidinkieltämme sellaisilla täysin turhilla ”sivistyssanoilla” kuin abruptisti ja emendoida, joita en itse suoraan sanoen ole nähnyt suomenkielisessä yhteydessä kertaakaan missään muualla.

Kieliä osaavana tietysti tiedän, että ne tarkoittavat ”yhtäkkiä” ja ”korjailla, parannella, muutella (tekstiä)”. Jälkimmäinen toimintahan on ollut niin asianomaisen herran kuin koko Suomen Sisun työlistalla päällimmäisenä nyt kun he ovat poliittisen nosteen mukana saaneet julkista huomiota. Vanhoja nolottavia tuherruksia on nyt tullut kiire parannella ja korjailla, saksia ja yliviivata, ementeerata ja koriseerata että hiki lentää.

Onhan se toki lohduttavaa tietää, että kaikki nämä kauniit sadut äidinkielen vaalimisesta ovat pelkkää hölynpölyä, jota ei ole tarkoituskaan noudattaa. Ehkäpä he eivät ole tosissaan myöskään taiteen poliittisen ohjauksen, vähemmistöjen sortamisen eivätkä muidenkaan levottomuutta herättävien tavoitteidensa suhteen. ”Äänestä Suomen Sisua - voit luottaa siihen, ettemme pidä ainoatakaan vaalilupaustamme”? Minä nyt kuitenkaan en luota siihen, joten en aio äänestää heikäläisiä enkä toivo kenenkään muunkaan sitä tekevän. (Jotain Olavi Mäenpäätä toki voisi ihan piruuttaan äänestää, koska hän päihittäisi eduskuntaan päästessään viihdearvoltaan kirkkaasti koko sisulaisten remmin.)

Suomen Sisun ajaman suomalaisuuden sisällöstä saa varmasti tietoa myös tutustumalla heidän järjestönsä suositeltujen kirjojen luettelon, jonka he ovat sittemmin siivonneet hädissään netistä, mutta joka yhä löytyy vuoden 2008 mukaisessa kunnossa eräiltä sähköisiltä arkistosivuilta. Tämä onkin hyvin kiinnostava lista, eikä tietysti liian pitkäkään, kirjoja on tuollaiset puolisen sataa.

Filosofiapuolella suositellaan Nietzscheä, epäilemättä siksi, että hän kirjoitti yli-ihmisestä ja kaikkien arvojen uusiksi panemisesta, varmaan myös siksi, että häntä laajalti pidetään - syystä tai syyttä - natsismin älyllisenä valmistelijana ja pohjustajana. Pentti Linkola taas kannattaa ihmisten eriarvoisuutta vahvemman lakiin vetoamalla, joten hän on luonnollista jatkoa luetteloon. Löytyväthän sieltä myös Sun Tzun ja Carl von Clausewitzin klassiset teokset sodankäynnin taidosta. Oletettavasti Sisun pojat ovat jaksaneet lukea vain ensimmäisen, Vom Kriege on näet yhtä paksu ja pitkälauseinen kuin Theodor Mommsenin Rooman historia. Mutta tulipahan selväksi, mikä herrojen mielestä on filosofian tarkoitus: perustella älyllisesti sotahulluus, eriarvoisuus ja heikomman halveksunta.

Seuraavana on osasto ”Pohjoisen sielun avaimet”. Suomalaisuuden esitaistelijoilta ja ruotsin kielen vastustajilta on aluksi erikoisentuntuinen veto sisällyttää listaan Kalevalan, Kantelettaren ja Kalevipoegin lisäksi skandinaavien Edda, englantilaisten Beowulf ja saksalaisten Nibelungein laulu. Myös latvialaisten kansalliseepos Karhunkaataja on päässyt jonon jatkoksi, ja onhan siellä Lennart Meren Hopeanvalkeakin, samantyyppinen spekulatiivinen historiapohdiskelukirja kuin Robin Lane Foxin Travelling Heroes tai Matti Klingen Muinaisuutemme merivallat (joka sisältyykin Suomen Sisun suositusten historiaosioon). Ihan hyvää lukemista, suurimman osan olen kahlannut läpi itsekin. ”Pohjoisesta sielusta” puhuminen kuulostaa kuitenkin samalta kuin natsien ”pohjoinen ajatus”, nordischer Gedanke, varsinkin kun näiden myyttisten teosten ohella suositellaan natsien pääideologi Alfred Rosenbergin, natsien hengennostattajakirjailija, brigadeführer Helmut Stellrechtin ja tekointialaisen Hitlerin ihailija Savitri Devin kirjoja.

Teoslistan historiapuoli alkaa Aarno Karimon kansallismielisellä tarinakokoelmalla Kumpujen yöstä. Minun täytyy sanoa, että vaikka tämä isovanhempieni isänmaallisen, kulttuurinationalistisen asenteen vuoksi olikin meillä kotona tunnettu ja luettu kirja, minulla ei ole sen sisällöstä minkäänlaista muistikuvaa, vaikka olen siihen aivan varmasti tutustunut. Esimerkiksi Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, jota ei Suomen Sisun luetteloista löydy, jäi pikkupojan mieleen aivan toisella tavalla. Perinteiden ylläpitämisen vuoksi listassa on myös Vihtori Kosolan Viimeistä piirtoa myöten sekä useita ihan asiallisia, osin minunkin lukemiani historiateoksia lapuanliikkeestä, IKL:stä, ryssänvihaideologeista ja vapaussotureista (esimerkiksi Mikko Uolan klassikko Sinimusta veljeskunta).

Suomen myyttinen menneisyys tuntuu poikia myös kiinnostaneen, sillä Karimon jorinoiden lisäksi sieltä löytyy mm. Matti Huurteen Kivikauden Suomi (näillä eväillähän se tulevaisuus varmaan rakennetaankin) ja Olaus Magnuksen (!) Pohjoisten kansojen historia - taas tuo nordischer Gedanke! Jos pojat tosiaan haluaisivat korostaa suomalaisuutta, niin luulisi heidän yrittävän irrottautua tuosta vihaamastaan ruotsalais-saksalaisesta rotuajattelusta, jonka puitteissa mm. suomalaiset aikoinaan leimattiin mongoleiksi.

Eräänlainen kuriositeetti historiaosiossa on Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Voisi luulla, että sotiemme veteraanien kunniaksi poikia kiinnostaisi perehtyä siihen helvettiin, jolta juuri veteraanit meidät pelastivat, ja lukea vaikkapa Vankileirien saaristo tai jotain kotimaisempaa samasta aihepiiristä, kuten Irja Niemen (eli Kerttu Nuortevan) Neuvostokasvatti, Parvilahden Berijan tarhat tai vaikka Rautkallion ja Hyvämäen Lista 1:n vangit. Mitään näistä ei kuitenkaan löydy Suomen Sisun suosituslistasta. Ehkäpä siksi, että kommunismi ei ole heille varsinaisesti torjuttava vihollinen, vaan pikemminkin kadehdittu kilpailija julmuudessa. Terrorin uhreihin samaistuminen ei ole kivaa, jos oma haave on samanlainen terrori.

Politiikan ja yhteiskunnan osiossa sisulaisten kirjastossa komeilee kolme ilmiselvää uusnatsia tai äätioikeistolaista: brittien uusnatsiporukoissa arvostetun Political Soldier -teoksen kirjoittaja Derek Holland, kukluxklaanilainen David Duke ja rotuajattelija Jared Taylor, jonka tunnetuin ansio on iskusanan ”roturealismi” keksiminen rasismin peittämiseksi. Lisäksi listalla on globalisaatiota arvostelleen entisen talousprofessorin David Kortenin kirja maailmanlaajuisesta suuryhtiöiden hirmuvallasta - se vanha ja alkuperäinen natsismikin sisälsi tunnetusti vasemmistolta lainattuja rahavallan vastaisia iskulauseita ja ajatuskulkuja. Myös luovutettu Karjala ja EU:n vastustajana tunnettu äärikeskustalainen Keijo Korhonen ovat kumpikin yhden kirjan verran edustettuina.

Toki siellä on myös osio ”ihmislajin taksonomisten ryhmien eroista” (eivät uskaltaneet kirjoittaa ”rotu”), jota hallitsevat ne tavanomaiset epäillyt eli tatuvanhaset sun muut ahmavaarat. Mitään kovaa biologiaa sieltä ei löydy - esimerkiksi Veikko ja Marja Sorsan, Pirjo Salkinoja-Salosen ja kumppanien Perinnöllisyys, jonka meikäläinen luki jo lukiolaisnassikkana, on sisuloisille tuntematon. Sen sijaan siellä on näitä yhteiskuntatieteilijöitä, jotka puhuvat geeneistä omia pehmoisiaan kuin olisivat päässeet kädellä koittamaan.

Sisuloisten kirjastossa on viihdeosiokin, Se sisältää Ilkka Remeksen jännäreitä, kaksi Pahkasika-mies Juha Ruusuvuoren romaania, Kari Suomalaisen vastenmielisen marmatuskirjan Viha etsii kohdetta ja sokerina pohjalla Robert Heinleinin tieteisromaanin Starship Troopers, joka on tuttu Paul Verhoevenin elokuvanakin. Muistelen kirjan ilmestyneen suomeksikin joltain kioskikirjallisehtavalta kustantamolta - minulla on sellainen mielikuva, että olisin lukenut suomennoksen jo ennen kuin Verhoevenin elokuva tuli ajankohtaiseksi. Asialle antaa oman huvittavuutensa se, että kirja ei ole mikään jännittävä sotaseikkailu, vaan enimmäkseen jankkaava ja puuduttava kansalaistaidon luento, jossa perustellaan, miksi ainoastaan asepalveluksen suorittaneilla tulisi olla äänioikeus - ja kuten tiedämme, Suomen Sisu hännystelijöineen jumaloi henkisenä johtajanaan siviilipalveluksen suorittanutta miestä. Karimoa löytyy täältäkin, nimittäin hänen ehdottomasti hillittömin teoksensa, tieteisromaaniksi luokiteltava Kohtalon kolmas hetki, joka kertoo lähes pornografisesti mässäillen Suomen ja inhan Ryssänmaan välisestä joukkotuhosodasta ja muistuttaa itse asiassa paljonkin juuri Heinleiniä, ennen kaikkea hänen Pearl Harborin jälkeistä amerikkalaista japanilaisvihaa tihkuvaa revittelyään Seitsemän miehen sota.

Tässä viihdepuolessa kiinnostavaa on se, ettei sieltä löydy ollenkaan kotimaista sotakirjallisuutta - ei Niilo Lauttamusta, ei Esa Anttalaa, ei Aake Jermoa, ei edes Mauri Sariolaa. Perinteisen isänmaallisuuden kirjallisten kulmakivien puuttuminen on muutenkin suorastaan häiritsevän ilmeistä. Ehkä tämä johtuu siitä, että tyypillinen sotakirja ei - kaikesta pedagogitätien parusta huolimatta - ole vailla moraalisia ansioita. Hyvillä sotaromaaneilla - siis ihan kirjallisuutena hyvillä - on nimittäin vankka eettinen pohja ja niissä käsitellään käsinkosketeltavin tavoin, vetävien tarinoiden puitteissa, keskeisiä inhimillisiä arvoja: rohkeutta, ystävyyttä, toveruutta, veljeyttä, epäitsekkyyttä ja uhrimieltä. Äärioikeistolaiselle sähköverkossa rähisijälle, joka pitää ihannoitavina isänmaallisina sankareina yksinäisen tummaihoisen miehen kimppuun ylivoimalla käyvää valkonaamaretaleiden jengiä, sellaiset arvot ovat liian yleviä käsitettäviksi.

Suomen Sisun kirjallisuuslista päättyy ”klassikoihin”, joita ovat Thomas Moren Utopia, koska tavanomainen arkielo tavallisten lajitoverien rinnalla tavallista työtä tehden ei oikein tunnu nappaavan heikäläisiä; Orwellin sikatila- ja isoveliromaanit, koska sisupojat aina uskottelevat itselleen olevansa orwellilaisesti sorrettuja; ja Dostojevskin Riivaajat, joka on sikäli osuva ja hauska valinta, että se on kuvaus juuri suomensisulaisten itsensä kaltaisesta kiihkoilevasta poliittisesta hörhölahkosta.

Suomalaisuutta siis ollaan puolustavinaan, mutta mitä se suomalaisuus on? Karimoa, ”pohjoisia myyttejä”, rotutieteilyä, totalitaarisia aatteita? Ainakin tiedämme, mitä se ei ole: ei ruotsin puhumista, tummaihoisuutta eikä maahanmuuttoa. Mutta tästä kirjalistasta päätellen se ei myöskään ole Runebergiä, Topeliusta eikä varsinkaan Väinö Linnaa saati sitten Hannu Salamaa. Se ei tunnu edes olevan talvisodan muistelua, vaikka kyseessä oli kiistatta oikeutettu puolustussota. Veteraanit eivät kiinnosta herroja sisulaisia yhden kirjan vertaa, vapaussoturit sitäkin enemmän - he kun surmasivat toisia suomalaisia, jotka kaikesta nettiuhosta päätellen ovat viime kädessä myös Suomen Sisun ensisijaisia vihollisia.

Koko sotienjälkeinen suomalainen kirjallisuus puuttuu, ilmeisesti siksi, että se on liian vasemmistolaista. Mutta turhaan tuosta luettelosta hakee myös Juhani Ahoa, Ilmari Kiantoa, Minna Canthia ja F.E.Sillanpäätä. Kalevalakin on otettu mukaan vain germaanisten sankarieeposten rinnalle, osaksi natseilta lainatun pohjoisen ajatuksen myyttiperustaa. Minä olen nuoruudessani kuullut sellaisenkin tulkinnan, että Kalevala olisi hengen ja laulun mahtia korostavana teoksena parempi vaihtoehto germaanien hurmeenroiskutukselle ja miekankalskeelle. Mutta ehkä se juuri sen takia ei riitä sisuloisille sellaisenaan, ei ole tarpeeksi verta ja väkivaltaa ja raakuutta. Pitää hakea apuun jokin Nibelungein laulu, jossa kuninkaan keittiömestariakin luonnehditaan valiomieheksi soturien joukossa.

Viime kädessä Suomen Sisun ajama ja puolustama ”suomalaisuus” ei siis ole missään tekemisissä olemassa olevan suomalaisen nykykulttuurin, ihmisten arjen kanssa - ainoa suomalainen arki, joka heitä näköjään kiinnostaa, on kivikauden arki. Pohjimmaisena tuossa touhussa, kuten Hitlerinkin natsismissa, on täydellinen moraalinen tyhjyys, kaikenlaisten arvojen puute, nihilismi. Eräs tuon järjestön hallituksessakin viihtynyt veikko julisti ihan televisiossa saakka, että Jokelan ampuja Pekka-Eric Auvinen oli jonkinlainen sankari, koska hänellä oli suuri näkemys ja näky ja koska hän teki jotain konkreettista sen toteuttamiseksi. Sivullisten henki ja omaisten kärsimys ei yksinkertaisesti kiinnosta, koska ihminen, jolla on asia ajettavanaan, on nyt vain arvokkaampi ja hänen täytyy saada toteuttaa itseään ja suuria visioitaan vaikka meidän muiden selkänahalla ja sisuskaluilla.

Perinteiseen konservatiivisuuteen kuuluu nähdäkseni sellainen näkemys, että heikkoja ja avuttomia ja viattomia on suojeltava tällaisilta visionääreiltä ja heidän luodeiltaan, vaikka heidän olisi tässä yhteiskunnassa kuinka paha olla ja vaikka he olisivat kuinka lahjakkaita ja nerokkaita. Suomen Sisu ei kuitenkaan edusta minkään järjellisen määritelmän mukaan suomalaisuutta, suomalaista sivistystä eikä perinteistä isänmaallisuutta. Se edustaa silkkaa itsetarkoituksellista vallanhimoa ja ihmishalveksuntaa. Eikä se aja kenenkään asiaa, paitsi omaansa.

Miten käy venäläiselle oppositiopoliitikolle.../Hur det går för en rysk oppositionell politiker...

Miten käy venäläiselle oppositiopoliitikolle, joka pakenee kotimaansa mielivaltaa Suomeen? No tietenkin niin, että Suomen poliisi ottaa hänet kiinni Venäjän viranomaisten käskystä. Näin siis persujen ollessa hallituksessa ja oikeusministeriössä. Näin kävi Vasili Popoville Joensuussa.

Hur går det för en rysk oppositionell politiker, som flyr till Finland för att undkomma myndigheternas godtycke därhemma? Det går så att finländska poliser arresterar honom på rysk begäran. Så är det nu när sannfinländarna sitter i regeringen och styr och ställer på justitieministeriet. Så gick det för Vasilij Popov i Joensuu.

Mihin persut pyrkivät – Vad sannfinländarna strävar till

On ehkä liioiteltua arvella, että persut pyrkivät orwellilais-hitleriläiseen totalitarismiin kaasukammioineen. Kuten tiedämme, heikäläiset ovat useaankin otteeseen ilmaisseet ihailunsa Singaporea ja Venäjää kohtaan. Kumpikaan maa ei huonosta ihmisoikeustilanteestaan ja sortavasta sisäpolitiikastaan huolimatta ole totalitaarinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Molemmissa on jonkinlaiset demokraattiset instituutiot, joiden on kuitenkin tietoisesti annettu rappeutua tai niitä ei ole kehitetty kulisseja kummemmiksi. Sortojärjestelmänä tällainen näennäisdemokratia on kuitenkin tehokkaampi kuin kova ja brutaali diktatuuri. Näennäisdemokratiassa oppositiohenkiset on masennettu eivätkä he usko itseensä, koska demokratian ulkoiset puitteet on säilytetty: mikään ei muutu äänestämällä.

Tuleva näennäisdemokraattinen, autoritaarinen Suomi on tietenkin kiinteässä vasallisuhteessa Venäjään. Tällä hetkellä sekä persut, kokoomuslaiset että vanha yhteistoimintapuolue kepu ovat polvillaan Venäjän edessä, minkä huomaa esimerkiksi Fennovoima-asiassa. Fennovoimassa ei ole kyse mistään muusta kuin itänaapurin hankkeesta, Suomen edusta, Suomen luonnosta ja suomalaisten kansanterveydestä viis veisaavan itänaapurin hankkeesta, jonka tarkoituksena on tehdä Suomesta taloudellisesti riippuvainen alusmaa.

Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että vasemmisto olisi mitenkään riippumaton Venäjästä. Hiljattaisen suurmielenosoituksen organisointia seuranneena voin todeta, että venäläismieliset soluttautujat yrittivät koko ajan saada propagandaansa julki järjestäjien sivuilla, ja Facebook-ryhmän valvojien suurin ongelma oli saada nämä heitettyä pellolle julistamasta Putinin asiaa. Kun mielenosoitusta ei saatu kaapattua, Venäjä meni toista kautta ja syötti medioihin tarinan kommunisteista ja anarkisteista mielenosoituksen pystyynpanijoina. Joka tapauksessa tämäkin tapaus osoittaa, että Venäjä painostaa kaikkia poliittisia tahoja ja kostaa, jollei saa tahtoaan läpi.

Ja läpi se sen myös saa. Vasemmistoliitossahan on omat venäläismieliset kellokkaat – mieleen tulee tässä lähinnä Antero Eerola, joka tietysti koettaa sitä vanhaa vasemmiston keinoa eli selittää Venäjän syyllistämisen liian helppona ja epäintellektuaalisena tapana tulkita Ukrainan konfliktia. Sillä tavallahan vedotaan kaikkiin mielestään hyvinkin älykkäisiin ja älyllisiin ihmisiin. Myös talonvaltaaja-anarkistipiireissä on Venäjän etäispäätteitä, jotka pitävät Ukrainaa fasistisena maana ja tukevat Venäjää, vaikka esiintyvät mielellään epädogmaattisina ja omilla aivoillaan ajattelevina vasemmistolaisina. Olipa kyseessä sitten Venäjän evankeliumi tai Halla-ahon englannista huonolle suomelle kääntämät rasistiset kliseet, molemmille löytyy ulkoaopettelijoita, jotka luulottelevat olevansa hyvin itsenäisiä ajattelijoita.

Kun jo tiedämme, että Venäjää äänekkäästi kannatetaan ja ihannoidaan Hommalla, voimme todeta, että itänaapurilla on jo nyt edustuksensa kaikissa poliittisissa ryhmissä, äärioikealta äärivasemmalle. Luotettavimman länsimielinen puolue eli RKP, jonka piirissä Natoa on uskallettu avoimesti kannattaa jo ties kuinka kauan, on ajettu ulos hallituksesta. Samalla tavalla vihreitä on rangaistu Heidi Hautalan avoimen Putin-kriittisestä asenteesta.

Tämä kertoo jo siitä, mikä tulevaisuus meitä odottaa persujen ja heidän apupuolueittensa keskustan ja kokoomuksen vallan alla. Kaikki Venäjän alaisuuteen paimennettavissa olevat poliittiset ryhmät voivat rauhassa kilpailla keskenään siitä, mikä niistä toteuttaa Venäjän Suomelle asettamia vaatimuksia kuuliaisimmin. Näin luodaan mielikuva moniarvoisesta demokratiasta, jossa on vaihtoehtoja.

Julkisuus huudetaan tietysti täyteen kansallismielistä, ”isänmaallista” retoriikkaa. Näin Venäjän vallitsema Suomen avtonomnaja respublika voidaan esittää itsenäisenä ja riippumattomana, omaa kansallista kohtaloaan seuraavana maana. Samalla maan luonnonvarat myydään ulosheittohintaan Venäjälle ja luonto pilataan uusilla Talvivaaroilla ja Fennovoimilla, ja näitä vastustavat kansanliikkeet voidaan leimata epäisänmaallisiksi rentuiksi, kommunisteiksi ja vaikka miksi silloinkin kun kyse on paikallisten asukkaiden spontaanista kansalaistoiminnasta.

Armeijan rooli tässä asetelmassa ei tietenkään ole maanpuolustus, koska ainoa uhka, jota vastaan Suomea pitäisi asein puolustaa, on Venäjä, ja Venäjän vasallivaltiollahan ei tietenkään ole mitään tarvetta moiseen. Kuten Jussi Niinistön hiljattainen menettely kansliapäällikköasiassa todistaa, uudessa perusvenäläisessä Suomessa ammattitaitoiset kenraalit vaihdetaan poliittisiin upseereihin. Armeijan roolista tulee tällöin ritualistinen. Paraateja pidetään ja siniristilippuja heilutetaan, mutta puolustuspoliittiset ratkaisut eivät perustu ammattimiesten harkintaan eivätkä todellakaan itärajan puolustustarpeisiin.

Mitä sitten tulee Venäjän tiedustelupalvelujen toimintaan Suomessa, hiljattaisessa lehtiartikkelissa Tšetšenia-aktivisti Mikael Storsjö kertoi KGB:n (minä kutsun sitä periaatteessa edelleen KGB:ksi) häneen kohdistamista painostustoimista ja uhkailusta. On merkillepantavaa, miten perussuomalaisen puolustusministerimme avustaja Petteri Leino suhtautui asiaan. Hän kommentoi sitä Twitterissä sanomalla, että KGB:n voima ulottuu kaikkialle, halusi sitä tai ei, eikä sitä kannata haastaa.

Tämä on puolustusministeriön huipulta tulevana erittäin merkillepantava lausunto. Sehän on avoin antautuminen Venäjän tiedustelupalvelun ylivallalle – toteamus, että Suomi ei voi suojella kansalaisiaan ylivoimaisen Venäjän uhalta. Samalla logiikalla koko puolustuslaitos voisi lakkauttaa itsensä, jos emme voi Venäjälle kuitenkaan mitään, kun se kerran päättää ottaa Suomen itselleen.

Vielä kerran: persuja ei todellakaan kiinnosta Suomen eikä suomalaisten puolustaminen Venäjältä. KGB ja sen juoksupojat saavat riehua maassa valtoimenaan, uhkailla, pahoinpidellä ja kuka ties murhatakin Suomen syntyperäisiä kansalaisia. Mitä väliä – eiväthän he kuitenkaan ole vaaraksi ystävilleen ja liittolaisilleen persuille.

Det är kanske en överdrift att misstänka att sannfinländarna strävar till en orwellsk-hitlersk totalitarism med gaskamrar och massgravar. Som vi vet har de ofta uttryckt beundran för Singapore och Ryssland. Ingendera staten är trots sin dåliga mänskorättssituation och sin förtryckande inrikespolitik totalitär i ordets egentliga mening. Både förfogar över någon sorts demokratiska institutioner som dock antingen tillåtits förfalla eller aldrig utvecklats utöver kulisser. Som ett förtryckssystem är en sådan skendemokrati dock effektivare än en riktig hårdför och brutal diktatur. I en skendemokrati är de oppositionella deprimerade och saknar självtillit: demokratins yttre former har bibehållits, men rösterna kan inte förändra någonting.

Framtidens skendemokratiska, auktoritära Finland kommer givetvis att vara Ryssland underordnat, en vasallstat. I dag kryper både sannfinländarna, samlingspartisterna och det gamla kollaboratörpartiet centern för Ryssland, något som är tydligt t ex i Fennovoimas projekt på ett nytt kärnkraftverk i Pyhäjoki (nära Brahestad i Norra Österbotten). Fennovoima ger katten i Finlands nationella intresse, i naturvärden och i folkhälsan: det hela går ut på att öka Finlands ekonomiska Rysslandsberoende.

Man bör inte heller inbilla sig att vänstern på något sätt vore mindre beroende av Ryssland. Nyligen kunde jag på nära håll följa med hur intensivt ryska infiltratörer försökte bre ut sin propaganda på Facebooksidan för den stordemonstration mot regeringens nedskärningar som ägde rum mot slutet av augusti. Administratörerna var ständigt upptagna med att slänga ut dessa putinister. Ryssland kunde sålunda inte ta över evenemanget, men hittade på ett annat trick och matade in i medierna en lögnhistoria om kommunisters och anarkisters ledande roll bakom demonstrationen. Det här visar på sitt sätt att Ryssland idkar påtryckning mot alla politiska krafter i landet och hämnas om det inte får sin vilja igenom.

Och faktum är att Vänsterförbundet har sina egna rysksinnade koryféer – namnet Antero Eerola faller en osökt in. Eerola satsar på det gamla vänstertricket, dvs framställer det som en alltför lätt och ointellektuell tolkning av Ukrainakonflikten att skuldbelägga Ryssland. På det här sättet tilltalas alla som tror sig vara mycket intelligenta och intellektuella. Även i husockupant- och anarkistkretsarna finns det rysksinnade personer, för vilka Ukraina är ett fascistiskt land och som stöder Ryssland, även om de gärna uppträder som odogmatiska och individualistiska vänstermänniskor. Är det frågan om Rysslands evangelium eller de rasistiska klichéer den högerextremistiske opinionsledaren Jussi Halla-aho översatt från engelska till stapplande finska, i båda fall kommer man alltid att hitta någon som lär sig dem utantill och anser sig vara en självständig tänkare.

Som vi vet har Ryssland sina högljudda anhängare och beundrare även på det högerextrema webbforumet Homma. Sålunda kan vi konstatera att vår östra granne redan har sina representanter i alla politiska grupperingar från extremhögern till extremvänstern. Det mest pålitligt västsinnade partiet, dvs SFP, inom vilket det funnits öppen Natovänlighet sedan hur länge som helst har kastats ut ur regeringen, och de gröna har på ett liknande sätt fått sona för Heidi Hautalas öppet kritiska attityd till Putin.

Det här visar redan vad det är för en framtid som vi kan vänta oss när sannfinländarna och deras stödpartier centern och samlingspartiet styr och ställer i landet. Alla de politiska grupperingar som går med på att underkasta sig rysk överhöghet får gärna konkurrera om vilket av dem som hörsammast gör ryssarna till lags när grannen ställer krav för oss. På så sätt invaggas folket i att tro, att vi lever i en pluralistisk demokrati med genuina alternativ.

Offentligheten kommer givetvis att jäsa, koka och bubbla av nationalistisk, kantänka ”fosterländsk”, propaganda. På det viset kan den ryskstyrda finska ”republiken” framställas som ett självständigt land med eget nationellt öde. Samtidigt säljs naturrikedomarna för en spottstyver till Ryssland, och naturen skövlas och förstörs med nya projekt i stil med Talvivaara och Fennovoima. Alla medborgarrörelser som motsätter sig sådana företag utmålas som ofosterländska, kommunistiska osv, även när det är frågan om spontana gräsrotsaktiviteter.

Arméns roll i den här konstellationen är givetvis inte att försvara landet. Det enda hot som det behövs soldater och vapen att försvara Finland emot utgörs av Ryssland, men i en rysk vasallstat består ingen sådan nödvändighet. Som Jussi Niinistö visade genom att utse sin egen handgångne man till kanslichef för försvarsministeriet, kommer yrkeskunniga generaler i det nya sannryssländska Finland att ersättas med politiska officerare. Försvarsmakten kommer då att endast spela en ritualistisk roll. Det blir fina parader med blåvita flaggor och liknande, men försvarspolitiska lösningar kommer inte att vara baserade på professionella överväganden och allra minst på försvarsbehov vid östgränsen.

Vad sedan gäller ryska underrättelseorgan och deras verksamhet i Finland, så vill jag ta upp en intervju med Tjetjenienaktivisten Mikael Storsjö, som berättade om hur KGB (jag kallar det av princip fortfarande för KGB) idkat påtryckning och riktat hotelser mot honom. Det är värt att lägga märke till hur Petteri Leino, assistenten till vår sannfinländske försvarsminister, reagerade. Han kommenterade den här historien på Twitter genom att påpeka, att KGBs makt når överallt, vill vi det eller inte, och det är bättre att inte utmana dem.

Det är skäl att särskilt uppmärksamma ett sådant här uttalande, när det är från försvarsministeriets högsta topp det härrör. Det är ju en öppen kapitulation för den ryska underrättelseapparaten – ett konstaterande att Finland inte kan försvara sina medborgare mot det överlägsna Ryssland. Med samma logik kunde försvarsmakten genast läggas ned, eftersom vi ändå ingenting kan göra när ryssarna en gång får för sig att inta vårt land.

Än en gång: Sannfinländarna struntar i att försvara Finland och finländarna om fienden heter Ryssland. KGB och dess springpojkar får grassera ohejdat: hota, misshandla, kanske även slå ihjäl finländare, infödda medborgare. Det intresserar inte sannfinländarna, för vilka Ryssland är en vän och allierad.

Bäckman palasi ruotuun/Bäckman återvände till fållan

Johan Bäckman, joka on monissa kannanotoissaan myötäillyt persuja esimerkiksi ruotsin kielen aseman osalta, teki hiljattain aikamoisen irtioton vaatiessaan puoluetta kiellettäväksi Pariisin rauhansopimuksen nojalla. Tietenkin Pariisin rauhansopimuksen: sehän on solmittu hänelle pyhän Neuvostoliiton kanssa, ja Neuvostoliitto on kyseisen herran mielestä tärkeämpi oikeuslähde kuin Suomen laki, perustuslaki ja Ihmisoikeuksien julistus yhteensä. Näyttää kuitenkin siltä, että Bäckman on palannut takaisin vanhaan kamuiluunsa äärioikeiston kanssa.

Eräs tuttavapiiriini kuuluva toimittaja on näet joutunut rasis... ei kun maahanmuuttokriitikoita liehittelevän ”MV-lehden” hampaisiin, koska hän muka on...venäläisvastainen! Ja koettakaahan arvata, miten Bäckman on reagoinut asiaan. Tietenkin yhtymällä MV-lehden kuoroon ja totta kai myös rasittamalla viranomaisia uudella valituksella, ilmiannolla tai selvityspyynnöllä.

Tämä on taas kerran yksi merkki siitä, että MV-lehti toimii sekä maahanmuuttokriitikoiden että putinistien äänitorvena, eli persut ja hommalaiset saisivat jo lopettaa löpinänsä siitä, kuinka isänmaallisia muka ovat. Eiköhän se ole tullut jo aika selväksi, että samalla puolella ovat Homma ja Putin. Viime vaalithan voitti persuille juuri MV-lehti strategisesti oikealla hetkellä heittämillään jutuilla, joissa mässäiltiin maahanmuuttajien raiskauksilla – ennakkoäänien perusteella näytti siltä kuin persut häviäisivät massiivisesti, mutta tämä venäläismielinen lehti tuli auttamaan karkealla rasistipropagandallaan.

Venäläismielisistä häiriköistä pitää muuten vielä mainita Janos Putkonen, joka on nyt siirtynyt sinne, missä maailmanvenäläisyys käy pyhää sotaansa eli Itä-Ukrainan pelletasavaltaan (en voisi vähempää välittää siitä, mikä kyseisen tekeleen virallinen nimi on). Hän ei ilmeisesti – hassua kyllä – osannut sanaakaan venäjää tullessaan pyhään Siioniinsa, mutta sehän ei hänen tahtiaan haittaa. Mutta luottomies tuntuu olevan, hänelle on nimittäin uskottu tehtäväksi päättää pelletasavallan alueelle pyrkivien journalistien akkreditoinnista. Ilmeisesti se ulkomailta tulevien aateveljien nostaminen päättäviin asemiin ilman kansalaisuutta ja kielitaitoa ei niin kamalan paheksuttavaa olekaan, jos sitä harjoittaa venäläismielinen maa.

Lopuksi tahattoman huumorin mestari Timo Soinin taidonnäyte. Hän sanoi juuri, että Venäjän rajavalvonta on esikuvallista. Hommallako se oli jo vuosia sitten se möläys, että Suomeen pitäisi saada Venäjän maahanmuuttopolitiikka ja rajavalvonta - nyt se on sitten ehtinyt Soininkin puheisiin. No, Venäjällä on arvioiden mukaan 10-12 miljoonaa paperitonta maahanmuuttajaa. Venäjän väestö on noin puolitoista sataa miljoonaa, eli siellä on rekisteröimättömiä maahanmuuttajia suhteessa yhtä paljon tai enemmän kuin Suomessa ruotsinkielisiä. Ihan oikeastiko meillä pitäisi olla kolmesataa tuhatta luvatonta maassaoleskelijaa, Timo?

PS. Näköjään näitä persu-uutisia tulee nopeammin kuin niitä ehtii huomatakaan. Tätä kirjoittaessani saapui tieto, että Suomen Vastarintaliikkeen laillisuusselvitys ei etene oikeusministeriössä. Ilmeisesti perussuomalainen oikeusministerimme ymmärtää, että siinä selvityksessä paljastuisivat puolueen fasistiyhteydet, mahdollisesti myös puolueen Venäjä-yhteydet, jos niissä huhuissa Vastarintaliikkeen venäläisistä kavereista on perää.

Finlands mest ökände putinist Johan Bäckman, som i många av sina uttalanden kommit sannfinländarna nära t ex vad gäller svenskans ställning i Finland, bröt nyligen bryskt med sin tidigare linje när han krävde att sannfinländska partiet skulle förbjudas p g a fredsfördraget i Paris. Naturligtvis fredsfördraget i Paris, eftersom det är ett fördrag som det för Bäckman heliga Sovjetunionen är en signatär till, och frågar man honom är Sovjet en viktigare rättskälla än Finlands lag, Finlands grundlag och Förklaringen av de mänskliga rättigheterna ihopräknade. Nu verkar det dock att brytningen är förbi och Bäckman igen står i maskopi med extremhögern.

En journalist jag känner har nämligen smutskastats av den rasis... jag menar ”invandringskritiskt inriktade” webbtidningen ”MV-lehti”, eftersom han kantänka är... ryssfientlig! Försök gissa, hur Bäckman reagerat på detta. Hur annars än genom att ansluta sig till samma kör med MV-lehti, och antagligen blir det snart även ett och annat överklagande, en och annan angivelse eller utredningsbegäran han tänker belasta myndigheterna med.

Det här är ännu ett tecken på att MV-lehti fungerar som gemensamt språkrör åt invandrarkritiker och putinister, dvs sannfinländarna och hommaiterna borde äntligen sluta svamla om hur fosterländska de kantänka är. Det var ju MV-lehti som vann valet åt sannfinländarna genom att vid en strategiskt väl vald tidpunkt ge ut drapor som frossade i invandrarvåldtäkter – förhandsrösterna gav vid handen att sannfinnarna skulle förlora stort, men denna rysksinnade tidning kom med sin grova rasistpropaganda till undsättning.

Vad gäller rysksinnade bråkstakar bör jag ännu ta upp Janos Putkonen. Tidigare har han varit mest känd för sina desinformationsmedier på webben, men nu har han flyttat dit där världsryskheten för sitt heliga krig mot otrogna, dvs till pellejönsrepubliken i Östra Ukraina (jag tänker faktiskt ge katten i att ta reda på vad eländet officiellt heter). Roligt nog behärskade han inte ett enda ord ryska när han kom till sitt älskade Sion, men det stoppade honom inte. Han förefaller redan åtnjuta stort förtroende hos de makthavande i ”republiken”, han har nämligen anförtrotts uppgiften att besluta om nya journalistakkrediteringar. Tydligen är det helt okej att upphöja utländska meningsfränder till inflytelserika positioner om det är en rysksinnad regim som gör det.

Sen bör jag även skriva ett par ord om Timo Soinis nyaste mästerprov i oavsiktlig humor. Han har just sagt att gränskontrollerna i Ryssland fungerar bättre än någonstans. Tydligen har han läst rasistforumet Homma, där det redan för ett par år sen föreslogs att Finland borde införa invandringspolitik och gränskontroll modellerad på ryska förebilder. Nu förhåller det dock så att det finns enligt uppskattning tie till tolv miljoner odokumenterade invandrare i Ryssland. Den ryska befolkningen utgör ungefär etthundrafemti miljoner, så andelen oregistrerade invandrare är i Ryssland proportionellt lika stor som andelen svensktalande i Finland. Menar Timo verkligen att vi borde ha åtminstone trehundratusen olovliga invandrare här?

PS. Det är tydligen omöjligt att hålla sig a jour med nyheterna om sannfinländarna. Medan jag höll på att skriva det här fick vi veta att kraven på en utredning av Finska Motståndrörelsens laglighetsstatus inte har lett till konkreta resultat på justitieministeriet. Tydligen begriper vår sannfinländske justitieminister att en sådan utredning skulle avslöja partiets täta kontakter med fascisterna, kanske även med Ryssland, om det stämmer att Motståndrörelsen umgås med ryska själsfränder, som det ryktats.

Ei petä koskaan, paitsi isänmaansa – Sviker aldrig, förutom fosterlandet

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin on taas kerran ottanut kantaa äärioikeiston puolesta. Appelsin on aina herättänyt mielikuvan moraalittomuuden lokasammiosta ihmishahmossa, joten mitenkään yllättynyt en hänen tuoreen kirjoituksensa perustendenssistä ole, mutta taiteilija ansaitsee tunnustusta siitä, että hän uusimmassa teoksessaan yltää entistä syvemmälle niljakkaan tekopyhyyden alhoihin.

Appelsin aloittaa kirjoituksensa alibiheitolla siitä, kuinka hirveä asia rasismi on. Sitten kun hän on tällä tavalla kääntänyt epäilykset pois itsestään (sikäli mikäli), hän suuntaa todellisen raskaan tykistön niihin kauheisiin rasismin vastustajiin, joiden mielestä maahanmuuttaja on vain sääliteltävä uhri. Hän leimaa Minulla on unelma -mielenosoitukseen osallistuneet hyvää tarkoittaviksi mutta pahaan yltyviksi, kuten vuoden 1918 punaiset, joihin hän vertaa rasismin vastustajia. Miksikö? Koska Matias Turkkilalle buuattiin. Matias Turkkilalle, joka hänen mukaansa oli täysin viaton Olli Immosen arveluttaviin lausuntoihin.

Nythän olisi mahdollista ottaa hyväntahtoinen asenne ja olettaa, että Appelsin on vilpittömän tietämätön siitä, mikä Matias Turkkilan rooli äärioikeistolaisen liikkeen, Hommafoorumin ja Perussuomalaisten soluttamisen organisoijana on ollut, tai millaisia juttuja Turkkila on omaan blogiinsa kirjoitellut. Mutta jos Appelsin on todellakin näin tietämätön, se tarkoittaa, että hän on täysin ulalla siitä, mitä hompanssit ja äärioikeistolaiset ovat kirjoitelleet nettiin viimeisten lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä tapauksessa hän on huono ja ammattitaidoton toimittaja, joka ei ole ollenkaan tehtävänsä tasalla.

Eipä silti että se mikään uutinen olisi. Juuri tätä kirjoittaessani Iltalehti herkuttelee kahden aukeaman kokoisella jutulla Olli Immosen uusnatsiyhteyksistä. Kuulemma todistusmateriaali on kerätty sosiaalisesta mediasta. Toimittajat ovat siis antaneet kansalaisjournalistien taas kerran tehdä työt puolestaan. No jaa, kaipa siitä pitää olla kiitollinen, että valtavirtalehdistö on herännyt äärioikeiston uhkaan – kaksi vuotta sen jälkeen kun sain itse potkut mediasta liiallisen äärioikeiston repostelun vuoksi.

Mutta palataanpa Appelsiniin. Yksi hänen iskulauseistaan on ollut, että isänmaallisuus ei ole rasismia, mutta itse asiassa hän tuntuu elävän itse vieläkin siinä ajassa, jossa ”fasismi” ei ollut mitään muuta kuin vasemmiston haukkumanimi kaikille omiin porukkoihinsa kuulumattomille ja jossa perinteinen isänmaallisuus tosiaan korreloi tällä tavalla haukutuksi joutumisen kanssa. Toisin sanoen hän menee vaistomaisesti niiden puolelle, joita fasisteiksi haukutaan, ei niiden puolelle, jotka käyttävät tätä nimitystä toisista.

Valitettavasti vain meillä on tällä hetkellä sellainen tilanne, jossa ne fasistit eivät enää ole missään mielessä perinteisen isänmaallisuuden vähän liiallisuuksiin ajautuneita ääriedustajia. Tämänhän näkee siitä, että aikoinaan pelätty Olavi Mäenpää on jäänyt kokonaan uuden äärioikeiston ulkopuolelle. Kaikesta huolimatta Mäenpää kuitenkin on periaatteen mies perinteisen isänmaallisuuden ja maanpuolustuksen osalta. Siksi hän ei ole kelvannut nykyisen äärioikeiston porukoihin, joissa saa olla vaikka sivari tai pilvenpolttaja taikka toivoa Suomeen venäläistä miehitysarmeijaa, kunhan vihaa maahanmuuttajaa ja hurria.

Tässä tilanteessa on se hyvä puoli, että se on omiaan luomaan Suomeen uutta talvisodan henkeä. Tilanne, jossa rasistit ja venäläismieliset isänmaan petturit ovat samalla puolella sekä maanpuolustushenkisiä että rasisminvastustajia vastaan, yhdistää lopultakin kunnon väkeä puoluerajojen yli. Fasistien ja rasistien puheet ”isänmaallisuudestaan” kuulostavat yhä ontommilta, ja toisaalta Homma-foorumin kirjoittajatkin saattavat odottamattoman rehellisyyden puuskassa myöntää, ettei heikäläisten tarvitse eikä kuulukaan olla muita suomalaisia isänmaallisempia. Tässä tilanteessa voikin kysyä, mihin helvettiin kukaan kunnon ihminen äärioikeistoa enää tarvitsee.

Asia on niin, että se isänmaallisuus on tasan ainoa syy, miksi minkäänlaista äärioikeistoa ylipäätään pitäisi sietää. Jos joku sälli on vilpittömästi halukas antamaan rintamalla henkensä sinun tai minun puolestani ja pystyy saamaan meidät kiistattomasti vakuuttuneeksi siitä, silloin sinä ja minä olemme taipuvaisia antamaan hänelle anteeksi aika törkeätkin äärioikeistolaiset sikailut ja suunsoittamiset, koska hän nyt kuitenkin on uhrivalmis ja isänmaallinen. Mutta tämä nykyinen äärioikeisto on täynnä hampunkäryttelijöitä, aseistakieltäytyneitä, töidenvälttelijöitä ja kruununraakkeja. Miten ihmeessä näillä tyypeillä on otsaa esiintyä jonain moraalinomistajina, joilla on varaa katsoa meitä muita nenänvarttaan pitkin? Minä voin myöntää, että esimerkiksi tuntemani aktiivi- tai reserviupseerit ovat minua, sivaria, isänmaallisempia, mutta miten ihmeessä esimerkiksi joku juoppo armeijaakäymätön narkkari ilman työhistoriaa voisi olla moraalisesti missään asemassa pitää itseään minua (raitista, yksityisellä työssä käyvää miestä) kansallishyveellisempänä edes perinteisen isänmaallisuuden näkökulmasta?

Äärioikeisto ei siis edusta enää mitään isänmaallisuutta eikä maanpuolustustahtoa. Vasemmalla on omat juoksuhautoihin jääneensä, joiden maailmassa puolustautuminen Venäjän hyökkäykseltä ja Venäjän uhkaan varautuminen on muka jotain rasismia ja fasismia, vaikka Venäjä on viime vuosina osoittanut olevansa arvaamaton ja kyvytön noudattamaan sopimuksia sekä imperialismissaan innokas hyökkäämään naapurimaihin näiden suvereniteettia kunnioittamatta. Vasemmistossa on toki niitäkin, jotka myöntävät Venäjän nykyhallinnon synnit, mutta samalla ovat aatehistoriallisista syistään kyvyttömiä myöntämään, että Suomen armeija voisi ihan oikeasti olla hyvä olemassa Venäjän uhan varalta.

Vasemmistopasifismiin kuuluu tietysti sellainen teesi, että pyssyperustaisen puolustuksen tilalle pitäisi kehittää muita keinoja, koska pyssyt ovat vanhentuneet. En sano että tämä olisi täysin virheellinenkään ajatus, sillä Venäjän nykyinen propaganda- ja hybridisota osoittaa, että siellä osataan käyttää pyssyä paljon hienostuneempia ja verettömämpiä aseita. Vasemmalta ei kuitenkaan ole kuulunut käytännön ehdotuksia siitä, miten Venäjän desinformaatiovirtaan voisi vastata tai miten Suomen tulisi levittää Venäjän kansan keskuuteen myönteisempää asennoitumista maahamme ja länsimaisiin demokraattisiin arvoihin yleensä. (Minulla sellaisia käytännön ehdotuksia on ja olen myös levittänyt niitä aktiiviupseerituttujeni tietoon.) Pikemminkin siellä toivotaan epämääräisesti rauhantekoa ja diplomatiaa ja neuvottelua, vaikka Venäjä on kaikki sopimukset ja tulitauot kyynisesti rikkomalla osoittanut olevansa kelvoton neuvotteluosapuoli.

Vielä vahingollisempana pidän kuitenkin jonkun Ulla Appelsinin asennetta. Hän on itse asiassa omaksunut jota kuinkin täydellisesti rasistien propagandassaan levittämän ajatuksen, että rasistien vastapuoli koostuisi jonkinlaisista ”hyysäreistä”, jotka haluavat pitää maahanmuuttajan hoivattavan vauvelin asemassa sen sijaan että antaisivat tämän itsenäistyä elämässään. Todellisuudessa tilanne on se, että rasistit ja fasistit hyökkäävät jo ase kädessä maahanmuuttajien kotiin uhkailemaan innokkaina murhaamaan kenet tahansa tummaihoisen, kun olettavat polkupyöränsä joutuneen epämääräisten ”neekerien” varastamaksi. Ongelma ei ole ”maahanmuuttajien hyysääminen”, vaan ongelma on, että maahanmuuttokriitikot ovat systemaattisesti tuhonneet arjen turvallisuuden ja yhteiskuntarauhan.

Samoin rasistit ja fasistit ajavat ”väärin ajattelevia” ihmisiä pois työpaikoiltaan, ja nimenomaan toimittajia. Niin halla-aholaismyönteinen Appelsin kuin onkin, hänkään ei ole turvassa tällaiselta. Maahanmuuttokriitikoiden alakulttuuri on nimittäin juuri niin tyhmä ja niin impulsiivinen, että jokin triviaali harha-askel tai epäselvä muotoilu saattaa saada sen yhtäkkiä hylkäämään suosikkinsa ja organisoimaan vaikka massamittaisen parjauskampanjan tätä vastaan. Kuten oma kokemukseni osoittaa, kaikkein vaarallisinta on vastustaa ”poliittista korrektiutta” niiden mielestä väärällä tavalla, jotka katsovat olevansa siihen yksinoikeutettuja.

En kuitenkaan usko Appelsinin tuosta järkiintyvän. Kun ei ole järkeä, ei ole millä järkiintyä. Sanoessaan, että ”isänmaallisuus ei ole rasismia”, Appelsin ei tarkoita, että hän olisi halukas vetämään tukensa tai hiljaisen sympatiansa äärioikeistolta. Pikemminkin hän antaa synninpäästön kelle tahansa rasistille ja fasistille, joka hänen läsnäollessaan selittää olevansa vain isänmaallinen. Hän on luultavasti jopa venäläismielisen, Suomen venäläismiehitystä ajavan fasistin puolella, jos tämä sanoo olevansa isänmaallinen ja jos vastapuolella voidaan selittää olevan hänen vihaamiaan ”suvaitsevaisen punavihreän kuplan” asukkaita – ja sellaisiksihan lasketaan muun muassa kaikki suomenruotsalaiset aktiiviupseerit, jos hommalaisilta kysytään.

Ulla Appelsin, chefredaktören för kvällsblaskan Ilta-Sanomat, har en gång till uttryckt sin sympati för extremhögern. Hon har alltid framstått som en morallöshetens kloakbrunn i människohamn, så jag var inte alls överraskad av den grundläggande tendensen i hennes nyligen utkomna artikel, men vad gäller sliskig skenhelighet är hon en konstnär som förtjänar all erkänsla för att ha överträffat sig själv.

Appelsin inleder sin drapa med en fint, dvs himlar sig över hur hemskt det är med rasism. När hon väl övertygat naiva läsare om att hon inte kan göra sig skyldig till någonting så horribelt, riktar hon det tunga artilleriet mot de där äckliga rasismmotståndarna som anser att invandraren bara är ett offer att tycka synd om. Hon utmålar deltagarna i Jag har en dröm-demonstrationerna som välmenande men illgörande och jämför dem med de röda år 1918. Varför månne? För att folk buade ut Matias Turkkila. Matias Turkkila, som enligt henne var helt oskyldig till Olli Immonens betänkliga uttalanden.

Nu kunde man givetvis inta en välvillig hållning och anta att Appelsin är uppriktigt ovetande om rollen som Matias Turkkila spelat i att organisera den högerextrema rörelsen, starta webbforumet Homma eller infiltrera Sannfinländarna, eller hurdana saker Turkkila skrivit i sin egen blogg. Men om Appelsin verkligen är så ovetande, innebär det att hon inte har blekaste aning om vad hommaiter och högerextremister skrivit på nätet under de senaste tio åren. I så fall är hon en dålig och inkompetent journalist som inte klarar av det jobb hon hat.

Inte för att det kommer som överraskning. Medan jag skriver det här frossar Iltalehti på fyra sidor i Olli Immonens nynazistiska kontakter. Bevismaterialet säger de sig ha samlat från sociala medier. Murvlarna har alltså åter åkt snålskjuts på medborgarjournalism. Nåja, man borde väl vara tacksam för att de äntligen blivit medvetna om extremhögern som ett hot mot demokratin – två år efter det jag själv fick sparken från medierna p g a alltför livligt intresse för extremhögern bakom Sannfinländarna.

Men låt oss återgå till Appelsin. Hennes slagord lyder att fosterländskhet inte är fascism eller rasism, men i själva verket förefaller hon leva kvar i den tid då ”fascism” inte var något annat än det skällsord vänstern slängde mot alla som inte tillhörde den. På den tiden brukade det vara försvars- och fosterlandsvänner av den traditionella sorten som så skymfades. För Appelsin är det sålunda naturligt att sälla sig till den skara som kallas fascister, inte den som kallar andra så.

Dessvärre upplever vi idag en sådan situation i det här landet att vi faktiskt har fascister som inte längre är traditionella fosterlandsvänner som förirrat sig till ytterligheterna. Det här syns t ex i att den en gång så fruktade Olavi Mäenpää nu befinner sig helt utanför den nya extremhögern. Trots allt är han nämligen en man med principer vad gäller traditionell fosterländskhet och försvarsvänlighet. Därför har han inte accepterats av den nya extremhögern – den välkomnar nämligen både civiltjänstgörare, tjackrökare och putinister som drömmer om rysk ockupation av Finland, bara de hatar svartskallar och finlandssvenskar.

Den här konstellationen har dock sin ljusa sida: den är ägnad att skapa en ny vinterkrigsanda i Finland. Att rasisterna och de rysksinnade fosterlandsförrädarna äntligen står på samma sida mot både försvarsvännerna och rasismmotståndarna förenar äntligen anständiga människor över partigränserna. Fasister och rasister låter allt ihåligare när de svamlar om hur fosterländska de kantänka är, och å andra sidan kan även skribenter på webbforumet Homma tala förbi munnen och medge, att de varken är eller behöver vara mera fosterländska än resten av finländarna. Då kan man fråga sig, vad fan hyggligt folk egentligen alls behöver extremhögern till.

Faktum är att den enda orsaken att alls tolerera extremhögern är fosterländskheten. Är någon kille uppriktigt beredd att stupa på fronten för min eller din skull och kan han även övertyga oss om det, så är du och jag troligen benägna att förlåta honom även rätt djärva högerextrema fräckheter, eftersom han ändå är offervillig och fosterländsk. Men den nuvarande extremhögern vimlar av tjackrökare, vapenvägrare, arbetsskygga och odugligförklarade. Hur i Herrans namn kan sådana typer uppträda som moralpredikare som ser ned på oss andra? Jag kan gärna medge att t ex de aktiv- och reservofficerare jag personligen känner är mera fosterländska än jag (som en gammal civiltjänstgörare), men hur fan kan någon supig knarkare utan vare sig arbetserfarenhet eller avtjänad värnplikt anse sig vara medborgerligt dygdigare än jag (helnykterist som arbetar för ett privatföretag) ens ur traditionellt fosterländsk synvinkel?

Extremhögern representerar sålunda inte längre någon fosterlandskärlek eller försvarsvänlighet. Inte för att jag vill förneka, att även en viss del av vänstern sitter kvar i sina gamla skyttegravar. De tycker att det är rasism och fascism att försvara fosterlandet och upprätthålla beredskap inför ett ryskt invasionshot, även om Ryssland under de senaste åren visat sig vara en otillräknelig granne och en opålitlig avtalspartner: ryssarna har flera gånger i sitt imperialistiska nit angripit grannstater och även på andra sätt kränkt deras suveränitet. Visst finns det även sådana vänstermänniskor som medger att den nuvarande regimen i Ryssland gjort sig skyldig till ett och annat otrevligt, men av idéhistoriska skäl vågar de inte säga högt att den försvarsmakt vi nu har kunde vara ett nyttigt skydd mot ryska hotet.

Vänsterpacifister brukar givetvis även envisas med att bössor är föråldrade och att vi bör utveckla andra metoder för att försvara fosterlandet. Det är inte heller helt fel, ty det propaganda- och hybridkrig som Ryssland nu för visar att även ryssarna i dag föredrar mera raffinerade och blodlösa vapen framom bössan. Vänsterifrån har det dock hörts få praktiska förslag på hur man borde parera det ryska desinformationsangreppet eller hur Finland kunde främja bland vanliga ryssar positivare attityder gentemot vårt land i synnerhet och västerländska demokratiska värderingar i allmänhet. (Jag har faktiskt en del sådana förslag och jag har även försökt underrätta de arméofficerare jag personligen känner om hur jag ser på saken.) Snarare håller vänstern på och svamlar om fred och diplomati och förhandlingar, även om Ryssland cyniskt struntar i överenskommelser och vapenstillestånd och sålunda framstår som en skurkstat det inte är lönt att förhandla med.

Ännu skadligare är dock Ulla Appelsins attityd, anser jag. Hon har faktiskt okritiskt antagit den uppfattningen att motparten till rasisterna endast utgörs av ”ompysslare” som bara vill skämma bort invandraren i stället för att låta honom bli självständig och stå på egna fötter i livet. I verkligheten är situationen sådan att rasister och fascister med vapen i hand gör intrång hos okända invandrare och vill ta kål på vilken svarthyad som helst, eftersom okända ”negrer” kantänka stulit deras cykel. Det handlar inte om att ”skämma bort flyktingar”, utan om att återställa samhällsfriden, som invandrarkritikerna systematiskt tillintetgjort.

På ett liknande sätt idkar rasister och fascister påtryckning mot arbetsgivare för att få dem att ge ”feltänkande” människor sparken, och då är det särskilt frågan om journalister. Hur vänligt stämd Appelsin än är mot halla-ahoiterna, går hon inte säker heller. Den invandrarkritiska subkulturen är nämligen precis så korkad och impulsiv, att något trivialt felsteg eller någon oklar formulering kan förmå den att oväntat vända sig mot en tidigare favorit, t o m att organisera en massiv klappjakt mot denne. Som min egen erfarenhet visar är det det allra farligaste att bekämpa ”politisk korrekthet” på ett sätt som ogillas av de som anser sig ha monopol på att bekämpa den.

Jag tror dock inte att Appelsin kommer att ta sitt förnuft till fånga – man borde ju ha ett förnuft för att kunna ta det till fånga. När hon säger att ”fosterländskhet inte är rasism” menar hon inte att hon någonsin vore villig att undandra sitt stöd eller sin stilla sympati för extremhögern. Det verkar istället att vilken äkta fascist som helst som kallar sig fosterländsk i hennes närvaro automatisk får förlåtelse. Hon föredrar alltid en fascist framom den för henne förhatliga ”rödgröna bubblan”, även en fascist som gillar Ryssland och fantiserar om en framtida rysk ockupation av Finland. Hon kommer aldrig att fatta att t ex alla finlandssvenska officerare i våra väpnade styrkor är bosatta i den rödgröna bubblan, åtminstone är det vad hommaiterna anser.

Jättävätkö rotat uppoavan laivan? – Håller råttorna på att lämna det sjunkande skeppet?

Viime päivinä on rasistisen alakulttuurin sisältä alkanut kuulua merkillisiä soraääniä. Eräs naisihminen, joka on kuvottavilla ja loukkaavilla kirjoituksillaan profiloitunut yhtenä vastenmielisimmistä äärioikeiston edustajista, kirjoitti nimittäin muina naisina tekstin, jota saattoi miltei pitää rasismin vastaisena. Taustalla on etiopialaissyntyisen räppääjä Prinssi Jusufin esiintyminen valokuvassa yhdessä parin muun afrikkalaistaustaisen veikon kanssa sankarivainajien muistomerkillä: kuva sai maahanmuuttokriitikot raivostumaan siksi ja vain siksi, että siinä esiintyi mustia nuoria miehiä perinteisen isänmaallisessa yhteydessä. Naiseläjä paheksui tätä rasistista raivoa ja ihmetteli sitä, että mustille pojille ei anneta edes tilaisuutta kunnostautua isänmaallisesti ja osoittaa kotoutuneensa suomalaisiin arvoihin.

Sinänsähän tädille pitäisi antaa täydet pisteet siitä, että hän on lopultakin oivaltanut sen mitä me kauheat mokuttajakommunistit olemme jo vuosikymmenen ajan jankanneet: niiltä osin kuin afrikkalaistaustaisilla maahanmuuttajilla on vaikeuksia sopeutua suomalaiseen elämään, niiden vaikeuksien taustalla on varsin usein möykkäävien rasistien haluttomuus antaa tunnustusta onnistuneestakaan kotoutumisesta. Jos maassa on sellainen ilmapiiri, että immuunikatoisena raiskaajaneekerinä ja muslimiterroristina kohdellaan pelkästään ihonvärin vuoksi jopa kristittyä adoptiolasta, jolla ei ole mitään muistikuvia muista kulttuureista kuin Suomesta, kyllä monikulttuurisempi maahanmuuttajapoikakin alkaa ajatella niin, että ei kotoutuminen taida olla vaivan arvoista, kun hänen värisensä ei ihmiseksi kelpaa kuitenkaan.

Mitään kovin syvällistä mielenmuutosta tädin kirjoittelussa ei ole havaittavissa. Jo ennen rasistiporukoihin eksymistään hän oli aktiivinen blogikirjoittaja; ei mikään penaalin terävin kynä, mutta yllättävästi hän antoi ymmärtää (tai ainakin esitti) olevansa vilpittömästi kiinnostunut kansallisesta kulttuurista ja perinteisestä isänmaallisuudesta. Sellaiset ihmiset eivät yleensä eksy maahanmuuttokriitikoiden porukoihin, koska niissä viihtyy lähinnä kansainvälisellä rämppämusiikki- ja roskakulttuurilla ruokittuja bändisällejä, sellaisia kuin Jussi Halla-aho ja Olli Immonen.

Täti alkoi sitten ulvoa rasistisen lauman mukana, tosin siinä hänen ulvomisessaan oli aina tiettyä teennäisyyttä ja teatterin makua. Tuntui pikkuisen siltä, että hän oli ottanut asiakseen esittää ehtoisaa kansannaista nimenomaan roolina, ja että hän oletti rasistisen öyhöttämisen nyt kuuluvan siihen rooliin. Tällaisilla ihmisillä on harvoin mitään omaa annettavaa kulttuurillemme, mutta toisaalta he ovat hyviä tuulenhaistelijoita – se kuuluu heidän luonteeseensa – ja silloin kun joku heidänlaisistaan alkaa kääntää takkiaan, siitä voidaan tehdä laajempiakin johtopäätöksiä.

Täti kokee toki pitää etäisyyttä kaikenlaisiin maailmanparantajiin, mutta oleellista on, että hän on ilmeisesti lopultakin tajunnut ainakin yhden asian – sen, että hänen vihollisiaan eivät ole maahanmuuttajat, vaan se osa kantaväestöstä, jonka kanssa hän katsoo olevansa poliittisesti riidoissa. Tämäkin on toki edistysaskel. Poliittiset riidat pitäisi käydä osapuolien kesken, sen sijaan että niihin sotketaan mukaan viattomia sivullisia.

Nyt kun täti voisi vielä tajuta sen, että suurin osa hänen ”poliittisista vastustajistaan” ei todellisuudessa ole sitä mieltä asioista, jota hän luulottelee heidän olevan. Huomattava osa näistä yksinkertaisemman sortin maahanmuuttokriitikoista nimittäin vakavissaan kuvittelee, että ”mokuttajat” eivät olisi huolestuneita esimerkiksi naisten sukuelinten silpomisesta tai terrorismiuhkista.

Maahanmuuttokriitikoiden leirissä näkyy kyllä muitakin merkkejä taisteluväsymyksestä. Perussuomalaiset syyttelevät taas kerran tiedotusvälineitä vainosta vedoten siihen, että on demokratian halventamista arvostella puoluetta, jota kansa äänestää. Puolueen ”työmies” Matti Putkonen, joka aikaisemmin oli koettanut saada puolueen pukareita tajuamaan median olevan yhteistyökumppani eikä vihollinen, uhkaili lakimiehellä ja syytteillä (ikään kuin puolueella olisi kunnia loukattavaksi?), jollei fasismisyytöksille löydy perusteita.

No, todisteita on jo esitetty vino pino, Sampo Terhon Kanava-lehdessä julkaisemista rotuteoriakirjoitteluista (”Eurooppalaisten menneisyys ja tulevaisuus”, Kanava 6/2007) aina Olli Immosen ja todistettavasti fasistisen ja väkivaltaisen Suomen Vastarintaliikkeen yhteisposeerauksiin, mutta se nyt on selvää, että persuille mikään ei riitä.

Huomattavasti oleellisempaa on, että Putkonen todistaa raivollaan oikeaksi sen, mitä olen aina sanonut: persut eivät suostu pelaamaan samoilla säännöillä kaikkien muiden kanssa, vaan vaativat erioikeuksia. Persuthan ovat leimanneet kaikki toista mieltä olevat milloin mitenkin, esimerkiksi kommunisteiksi ja stalinisteiksi, mutta tällainen leimaaminen ei ole heidän mielestään väärin – ei, vaikka he jakelevat näitä leimoja tavallisille epäpoliittisille kansalaisille, jotka arvostelevat heitä moraalisin perustein.

Jos persujen ”fasismista” halutaan esimerkkejä, niitä saa toki Immosen, Halla-ahon tai Terhon kirjoituksista, mutta oikeastaan vielä helpommin puolueen menettelytavoista. Se, että poliittinen puolue uhkailee, leimaa ja solvaa yksittäisiä kansalaisia, on fasismille, stalinismille ja muille totalitaarisille aatteille ominaista toimintaa. Pyrkimykset hiljentää median puolueelle esittämä kritiikki vetoamalla siihen, että ”kansaa” edustava puolue olisi jotenkin pyhä, kuuluvat yhtä lailla Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon, mutta eivät demokraattiseen maahan.

Ja sitten vielä ihan muusta asiasta. Satakunnan Kansassa Tomi Lähdeniemi on sanonut sen, minkä minä olen tiennyt jo vuodesta 2002: ”maahanmuuttokriitikot” pyrkivät tietoisesti horjuttamaan Suomen yhteiskuntarauhaa ja ovat Putinin asialla. Olisi mukava jos hän myöntäisi kuka tämän ensimmäisenä huomasi, mutta hyvä näinkin.

På sistone har märklig missämja börjat göra sig gällande inom den rasistiska subkulturen. En kvinnsperson som med sina vämjeliga och förolämpande skriverier profilerat sig som en av de mest motbjudande representanterna för extremhögern författade nämligen helt oväntat en text som föreföll nästan antirasistisk. Det som låg bakom texten var den etiopianskfödde rapartisten Prinssi Jusufs poserande framför ett minnesmärke till fallna krigshjältar. Bilden fick invandrarkritikerna att bli rosenrasande därför och bara därför att den visade unga svarta killar i ett traditionellt fosterländskt sammanhang. Kvinnspersonen ogillade för en gångs skull detta rasistiska vredesutbrott och undrade varför svarta män inte ens erbjuds en chans att omfatta finsk fosterländskhet och visa hur värdeintegrerade de är i det här samhället.

I princip borde man väl tacka och lova tanten för att hon äntligen insett vad vi hemska mångkulturskommunister upprepat sedan ett årtionde tillbaka: om afrikanskättade invandrare har svårt att anpassa sig till livet i Finland beror svårigheterna rätt ofta på skränande rasisters ovilja att alls ge dem någon erkänsla för entydigt lyckad integration. Om atmosfären i landet är sådan att inte ens ett kristet adoptivbarn som inte kommer ihåg någon annan kultur än den finländska bara p g a sin hudfärg behandlas som en aidssjuk våldtäktsman och muslimsk terrorist, är det helt naturligt och förståeligt att genuint mångkulturella invandrarkillar börjar förhålla sig cyniskt till allt vad integration heter, eftersom de vet att de med sin hudfärg aldrig kommer att accepteras.

Någon särskilt djupgående attitydförändring vittnar tantens skriverier givetvis knappast om. Hon var en aktiv bloggskribent redan innan hon anslöt sig till den rasistiska kören – hon förefaller aldrig ha varit något skolljus precis, men överraskande nog försökte hon på den tiden ge intrycket av att vara uppriktigt intresserad av finsk kultur och traditionell fosterländskhet. Sådana typer attraheras vanligen inte till invandrarkritikerna, som oftast inte har den blekaste aning om annan kultur än internationellt marknadsförd ståltrådsmusik och skräpkultur – Jussi Halla-aho och Olli Immonen är typiska exempel.

Tanten började sen tjuta med de rasistiska vargarna, men hennes tjutande gjorde alltid ett tillgjort intryck: hon spelade liksom teater. Det kändes som om hon medvetet axlat rollen av en rotfast kvinna av folket och att hon fått för sig att det ingick i rollen att föra rasistiskt oväsen. Dylika människor har sällan något originellt att ge vår kultur, men åtminstone känner de i skinnet när det är dags att byta åsikt – det ligger i deras natur – och när en av dem börjar vända kappan är det en anledning till allmännare politiska väderprognoser.

Tanten försöker tydligen hålla sig på avstånd från allehanda världsförbättrare, men det relevanta är att hon äntligen insett att det inte är invandrarna som är hennes fiender utan den del av majoritetsbefolkningen hon anser sig stå politiskt i strid med. Det här är givetvis i och för sig ett steg i bättre riktning. Politiska gräl borde helst föras mellan genuina parter, utan att blanda in oskyldiga utomstående.

Nu borde tanten äntligen fatta att de flesta av hennes ”politiska motståndare” inte tycker som hon inbillar sig de tycker. En stor del av de här mindre klyftiga invandrarkritikerna föreställer sig t ex på allvar att ”mångkulturister” inte vore oroliga t ex över kvinnlig omskärelse eller terrorismhotet.

Invandrarkritikerna visar dock även andra tecken på krigströtthet. Sannfinnarna beskyller igen medierna för klappjakt och påstår att det är antidemokratiskt att kritisera ett parti folk röstar på. Partiets ”diversearbetare” Matti Putkonen, som tidigare försökt övertyga partiaktivisterna om att medierna är en samarbetspartner och ingen fiende, har nu gjort en komplett kovändning och kommit med hotelser om jurister och åtal (som om man kunde väcka åtal för ärekränkning av ett parti?), om beskyllningarna för fascism inte kan underbyggas med handfasta bevis.

Den varan har det redan frambragts en massa av, från Sampo Terhos rasteoretiska drapor i tidskriften Kanava (se t ex Eurooppalaisten menneisyys ja tulevaisuus, ”Européernas förflutna och framtid”, Kanava 6/2007) till bilden på den sannfinländske riksdagsledamoten Olli Immonen i sällskap med den bevisligen fascistiska och våldsbenägna Finska Motståndsrörelsens aktivister, men det är redan klart att sannfinländarna aldrig kommer att acceptera några bevis.

Mera relevant är att Putkonen med sitt raseri visar att jag alltid haft rätt när jag sagt att sannfinländarna inte vill iaktta samma spelregler som alla andra, utan kräver privilegier. Sannfinländarna har ju själva utmålat alla som inte delar deras åsikter som kommunister och stalinister, men sådant brännmärkande är enligt deras åsikt inte fel – inte ens när de slår stämpeln på vanliga opolitiska medborgare, som kritiserar dem på moraliska grunder.

Vill man ha exempel på sannfinländarnas ”fascism” är det lätt att hitta dem i Olli Immonens, Jussi Halla-ahos eller Sampo Terhos skriverier, men ännu lättare i partiets arbetsmetoder. Att ett politiskt parti hotar, brännmärker och kränker enstaka medborgare är snarast typiskt för fascism, stalinism och andra totalitära ideologier. Ansträngningarna att tysta ned de medier som kritiserar partiet med motiveringen att ”folkets” parti är på något sätt heligt hör likaså hemma i Nazityskland och Sovjetunionen, men inte i ett demokratiskt land.

Sen en slutkläm om en helt annan sak. I tidningen Satakunnan Kansa har Tomi Lähdeniemi sagt vad jag redan visste för tretton år sen: ”invandringskritikerna” strävar medvetet efter att skada samhällsfriden i Finland och går sålunda Putins ärenden. Det skulle vara fint om han medgav vem som märkte det här förr än någon annan, men det är helt fint att någon annan alls talar om det här.

Matrikkeli - Matrikel

Oheisena kuvakaappaus, johon voi viitata aina kun äärioikeistolaiset kieltävät tuntevansa toisiaan.

Den här skärmdumpen kan man hänvisa till när vissa högerextremister påstår att de inte känner varandra.