Suomen kielen tappolinja - varteenotettava kulttuuripoliittinen vaihtoehto

Pari vuotta sitten yleistä hilpeyttä herätti erään joukkoviestimemme tekemä naurettava käännösvirhe, kun mitä ilmeisimmin ”natseja vastaan taistelemista” tarkoittanut englanninkielinen ilmaus vinksahti suomalaisessa nyrkkipajassa ”Nazisin taisteluksi”. Nauru olisi ollut paikallaan, jos kyseessä olisi ollut yksittäistapaus; mutta heikkotasoinen käännöskieli on jo aikapäiviä sitten sivuuttanut viimeistellyt tekstit suomen kieltä normittavana lähteenä.

Kun Rillit huurussa -komediasarjan omalaatuinen fyysikkonero Sheldon kutsuu käännöstekstissä natriumia ”sodiumiksi” tai matriisia (tämä käsite tulee matematiikasta) ”matrikkeliksi”, se laajeneva osa suomalaisista, joka ei ole koskaan hankkinut matemaattisluonnontieteellistä yleissivistystä äidinkielellään, oppii pitämään näitä virheellisiä termejä oikeana suomena. Kun vielä erilaiset englannista häthätää käännetyt nettihömppäsivut kutsuvat smaragdijalokiveä ”emeraldiksi”, auripigmenttiä (kullanvärinen arseeniyhdiste) ”orpimentiksi” ja volframia (esimerkiksi hehkulangoissa käytetty, suurtakin kuumuutta sulamatta kestävä metalli) ”tungsteniksi”, alkaa herätä kysymys, onko suomea enää mitään mieltä yrittää ylläpitää termistöltään itsenäisenä tieteen ja koulutuksen kielenä.

Siitä ei ole kauaa, kun suomalaiset vielä arvostivat äidinkieltään ja kirjallisia perinteitään. Sivistyneistö piti sydämensä asiana kehittää kotoperäistä ammattisanastoa, joka ymmärtyisi helposti kansankielestä käsin. Niistä ajoista on kuitenkin tultu kauas. Nykyisellään joukkoviestimet tyytyvät kasaamaan tilkuista häthätää lainapeitteen, jonka alta alkuperäinen englanninkielinen sisältö näkyvästi irvistelee dollarihymyään. Toki tämä seuraa luonnostaan siitä, että suomenkielisellä joukkoviestinnällä ei nykyisin ole tarjottavanaan amerikkalaisia viihdeuutisia ihmeempää sanottavaa. Toimittajat joutuvat siis käytännössä työskentelemään kääntäjinä, alalla, jota he eivät osaa ja jolle heillä ei ole koulutusta. Näin syntyy juuri niin juosten kustua jälkeä kuin moisilla valmiuksilla voi odottaa. Itse asiassa olisikin mielekkäämpää lakkauttaa koko suomenkielisten toimittajien ammattikunta ja värvätä heidän tilalleen koulutettuja englannin kielen kääntäjiä, jotka tajuaisivat jotain myös suomen oikeakielisyydestä.

Näin ei kuitenkaan tapahdu. Viestinten säälittävä kieli kertoo näet syvemmällä yhteiskunnassa vaikuttavasta virtauksesta: ammattitaitoista suomen kielen käyttöä ei arvosteta, eikä suomenkielistä kulttuuria enää vaivauduta ylläpitämään vakavissaan. Viestinnän suomen kielen ei ilmeisesti ole tarkoituskaan olla muuta kuin kainalosauva tai tukisukka niitä varten, jotka eivät vielä hallitse englantia riittävän hyvin ymmärtääkseen vaikkapa amerikkalaisen televisiosarjan dialogia. Sellaisia ihmisiä on olemassa yhä vähemmän, ja sitä mukaa kun he muuttavat meidän kaikkien viimeiseen asuinsijaan kirkkomaan kivimuurin taakse, kysymys suomen kielen tarpeellisuudesta ylipäätään nousee väistämättä esiin.

Tämä on nähty maailmalla jo monta kertaa, ja aina tämä vanha murhenäytelmän ja farssin ristisiitos menee saman kaavan mukaan. Iirin haipuminen Irlannissa on kirjoituksiani lukeneille jo vanhastaan tuttu tapaus. Sen ohella puheeksi voi ottaa myös maltan kielen.

Malta, jonka alkeisiin olen sattumalta joutunut syventymään joitakin vuosia sitten, on alkujaan lähinnä tunisialaistyyppinen arabian muoto, joka paljon lainasanoja sekä sisilian murteesta, italian kirjakielestä että englannista omaksumalla on kehittynyt erilliseksi kieleksi. Nykyään tunisialaisetkaan arabian puhujat eivät siksi ymmärtäisi maltaa ilman eri opiskelua. Malta on vieläkin useimpien maltalaisten äidinkieli, mutta kieli- ja kulttuuri-isänmaallisuuden perinne on maassa heikko, ja äidinkieleen sekä kotimaiseen kirjallisuuteen suhtaudutaan yleensä kuin pakkopullaan. Nykyinen islaminvastainen rasismi voimistaa näitä asenteita: useampi kuin yksi maltalainen onkin motivoinut minulle raivoisaa vihaansa äidinkieltään kohtaan vetoamalla maltan häpeällisenä pitämäänsä arabialaiseen alkuperään.

Ne maltalaiset, joiden kieliasenteet eivät ole näin avoimen armottomia, korostavat kuitenkin englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä. Ei pidä haaskata aikaa eikä tupakkia maltan kielen kehittämiseen ja viljelyyn, he julistavat – tärkeää on huolehtia siitä, että Maltan kansa oppii englantia ja lukee Shakespearea. Kun tällainen anglofiilinen maltalainen – kuten sikäläisen englanninkielisen lehden blogilöpinöitsijä Daphne Caruana Galizia – tapaa vaikkapa lääkärin odotushuoneessa yksikielisen maalaisukon, joka ei kykene lukemaan hänen tarjoamaansa englanninkielistä lehteä, hän ei suinkaan suhtaudu vanhukseen halveksuen saati pilkaten, vaan syvästi säälien: tuo sävyisä ja kohtelias, vähän pelokaskin miesparka voi olla älykäskin, mutta on ilmeisesti omatta syyttään jäänyt vaille sitä ainoaa oikeaa lukutaitoa – englannin kieltä.

Shakespeare todellakin on yksi argumentti, jolla anglofiiliset maltalaiset puolustelevat tätä kielimieltymystään. Englantia ei nähdä pelkästään hyötynäkökohdista käsin, vaan myös kulttuurisesti ylivoimaisena – vieläpä vetoamalla latteimpaan mahdolliseen perusteeseen eli Shakespeareen, jota lukemalla ja deklamoimalla ei suorastaan harjaannu puhumaan englanniksi nykymaailman asioista, tekniikasta eikä taloudesta. Maltalaisessa englannin ihannoinnissa ei siis olekaan kyse vain kulttuurin sivuuttavasta tehokkuusajattelusta, vaan kulttuuri-isänmaallisuuden kohdistumisesta toisen maan kieleen ja kulttuuriin, ei omaan. Maltalaisten omat klassikot, kuten Anton Manwel Caruanan Ineż Farruġ, eivät nauti samanlaista snobiarvostusta, vaikka tämän Alessandro Manzonin Kihlautuneiden hengessä kirjoitetun historiallisen romaanin luulisi kiinnostavan sellaistakin lukevaa yleisöä, joka ei paljoa perusta modernimmasta tai postmodernimmasta estetiikasta.

Maltalaisten asenteet ovat hyvin tuttuja sille, joka on lueskellut vaikkapa irlantilaisten vapauttajanakin kunnioitetun Daniel O'Connellin ajatuksia. O'Connell, jonka täti Eibhlín Dubh Ní Chonaill oli huomattava iirinkielinen kansanrunoilija, puhui itse iiriä äidinkielenään ja käytti sitä joskus salaisuuksiin, kun ei halunnut englantilaisten vihollistensa ymmärtävän. Samalla hän kuitenkin korosti englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä esittäen kaikenlaisten iirinkielisyystouhujen olevan turhaa tunteilua. Englanti oli modernin tekniikan, kuten höyryveturin, kehruujennyn ja painokoneen kieli, aivan kuten meidän aikanamme tietokoneen. Malta on nyt kieliasenteiltaan siellä, missä Irlanti oli yhdeksännellätoista vuosisadalla, ja jos lukijaani kiinnostaa perehtyä maltan kieleen, kehotan pitämään kiirettä kun vielä voi.

Maltan kielen asemaa on toki sekä kotisaarella että yleisemminkin vahvistanut Euroopan unionin jäsenyys. Kuulemme yhtä mittaa tietynlaisten hyypiöiden jankkaavan, kuinka turhaa ja hyödytöntä on kääntää unionin lukuisille kielille asetuksia ja direktiivejä, joita kukaan ei kuitenkaan koskaan lue. Samaan aikaan pitkälti samat höyrypäät julistavat EU:n olevan hirveä sulatusuuni, joka hävittää kansojen erityislaadun. Käytännössä EU:n käännöstoimi on kuitenkin ilmeisesti ainoa taho, joka kerää talteen ja kehittää edelleen uusia termejä maltan kielelle. Maltan osalta väite EU:sta kansalliskielten tuhoajana on siis tasan yhtä päätön kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen syyttäminen suomen kielen pilaamisesta.

Toki ne suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi itse itsensä nimittäneet öykkärit, jotka ovat vuosikymmeniä raivonneet ruotsin kieltä vastaan, tietävät Kotuksesta ja sen roolista jota kuinkin yhtä vähän kuin EU:n kielipolitiikasta. Kun erästä heikäläistä vuosien takaisessa nettikeskustelussa moitittiin hänen norminvastaisesta, ns. ”yhdys sanoja” ja muita tyypillisiä virheitä vilisevästä tavastaan kirjoittaa äidinkieltä, hän julisti vain tuohtuneena, että ”kielenhuoltotoimisto” (hän ei osannut kirjoittaa edes moittimansa laitoksen nimeä oikein) ei keskity oleelliseen (mikä se sitten hänen mielestään olisikaan ollut), vaan keksii turhia sääntöjä kansan kiusaksi, ikään kuin umpisuomalainen ei osaisi kirjoittaa äidinkieltään oikein. No, me kaikki tiedämme totuuden: Kotus ja hyvä kielenhuolto yleensäkään eivät ”keksi” sääntöjä, vaan antavat suosituksia sen mukaan, mikä on esimerkiksi suomalaiseen kirjallisuuteen vakiintunut oikeakielisyysperinne. Sitä kirjallisuutta runsaasti ja monipuolisesti lukemalla on siis mahdollista harjaantua itsekin käyttämään sellaista kirjakieltä, joka ei ehkä ole tarkalleen nykyisten suositusten mukaista, mutta vain pienen hienosäädön päässä niistä.

Kyseinen netissä yhyttämäni ”suomenkielisyyden esitaistelija” ei siis todennäköisesti ollut ollenkaan lukenut kotimaista kirjallisuutta. Se, kuten suomalainen kulttuuri yleensäkin, on hänenlaisilleen tärkeä ainoastaan olemalla olemassa. Se, että jossain heidän näköpiirinsä ulkopuolella on olemassa jotain suomalaiseksi kulttuuriksi kutsuttua, oikeuttaa heidän vihansa suomenruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä kohtaan, mitään muuta väliä sillä ei ole.

Kun jätetään pois selvät taloudelliset hyötynäkökohdat, suomenkielisen suomalaisen tärkein syy perehtyä ruotsin kieleen on sama kuin hänen syynsä tutustua suomenkieliseen kirjallisuuteen, eli kulttuuri-isänmaallisuus. Suurin osa siitä kansallisesta, kirjallisesta ja henkisestä perinnöstä, jonka voimin Suomi talvisodassa marssi neuvostojoukkoja vastaan, oli alkujaan ruotsinkielistä. Joka tosissaan arvostaa kansallisten klassikoidemme kirjoituksia tai edes haluaa käydä heitä vastaan polemiikkia vihollisensa tuntevan näkökulmasta, haluaa tietää, mitä he oikeasti ovat sanoneet, omalla äidinkielellään. Ruotsin kielen vastustaminen Suomessa ei siis ole kulttuuri-isänmaallisuutta, vaan sen vastakohta: viime kädessä nykyiset fennomaanimme viis veisaavat myös suomenkielisestä kansalliskirjallisuudesta.

Hyvä esimerkki tästä oli muuan nuorehko perussuomalainen poliitikko, joka tietenkin oli mielipiteissään profiloitunut keskinkertaisimpien lajitoveriensa kaltaiseksi niin ruotsin kielen kuin Euroopan yhdentymisen osalta. Hän julisti taannoisten kunnallisvaalien aikaan, että Venäjän armeijan pitäisi ”tilapäisesti” miehittää Suomi, koska se olisi hänen mielestään ainoa tapa ”pelastaa” suomen kieli ja Suomen kulttuuri Euroopan unionin ”uhalta”. En tiedä, pitäisikö tälle hulluudelle itkeä vai nauraa. Kaikki Venäjän kielipolitiikkaa tuntevat tietävät näet erinomaisesti, että itänaapurin nykyiset vallanpitäjät luonnehtivat maansa ihmeellistä kielirikkautta pahaksi monikulttuuriksi, joka tuhoaa isänmaan yhtenäisyyden, ja pyrkivät ohjaamaan Venäjää kohti sellaista tulevaisuutta, jossa suuri väkevä venäjän kieli hallitsee yksinään. Siihen suureen taikinaan suomen kieli ei kelpaisi edes hiivaksi, kun taas EU:ssa kielellämme on niin vahva ja sopimuksissa taattu asema, että Turkuun virtaa opiskelijoita niin Espanjasta kuin Liettuasta suomen osaajiksi ja Suomen epävirallisiksi kulttuurilähettiläiksi harjaantumaan.

Ruotsin kielen vihaamisesta onkin Suomessa tullut eräänlainen sijaistoiminto: sitä harjoittaa ennen muuta sellainen kulttuurisesti juureton kansanosa, joka pohjimmiltaan halveksii myös suomen kieltä, muttei uskalla myöntää tätä edes itselleen. Ruotsia vastaan taistelemalla he voivat kokea esiintyvänsä kulttuuri-isänmaallisuuden edustajina, mutta kun nyt tarkastelemme esimerkiksi Perussuomalaisten riveissä vaikuttavia ruotsin kielen vastustajia, niin suomenkielisestä sivistyksestä he eivät tiedä yhtään mitään. Heidän kokemuksensa omaehtoisesta kulttuurinteosta ovat yleensä sillä tasolla, että on soitettu sähköbassoa sun muuta moottorikitaraa peräkylän rokkipumpussa ja esitetty englanninkielisiä, angloamerikkalaisesta populaariperinnöstä omaksuttuja kappaleita.

Tietenkään sähkökitaroivan rokkarin ei ole mikään pakko olla kulttuurisesti juureton. Suomalainen rokki on viimeistään tarunhohtoisen Juice Leskisen ajoista ollut kiinteä ja kiistämätön osa kansallista perintöä, ja Leskisen kaltaiset alan huiput ovat sekä lähentäneet rokkirunoutta korkeakulttuuriin että korostaneet juuri äidinkielen nokkelan ja oivaltavan osaamisen tärkeyttä puhuteltaessa suomalaista yleisöä. Juicelle yhteys omaan kansalliskirjallisuuteen oli oleellinen osa rokintekijän osaamista ammattitaiteilijana, eikä Juicea takuulla olisi nolottanut viitata teoksissaan vaikka Kalevalaan tai Kantelettareen. On hyvin todennäköistä, että hänen sanoituksissaan onkin merkittäviä kalevalaisia vaikutteita, joita kirjallisuustieteilijät vain eivät vielä ole tunnistaneet eivätkä väitöskirjan aiheiksi valinneet. Takametsien rämppämiehille tällainen syvällisyys on kuitenkin vierasta. He soittavat rautalankayhtyeissä koska kansainvälisellä massakulttuurilla ravittujen nuorten sällien kuuluu niin tehdä – itse asiassa monille takahikiöiden kellaripumpuille ”yhtyeenä” esiintyminen onkin luultavasti vain tekosyy kokoontua pimentämään porukalla vinttikamaria välikaljalla ja varmaan vahvemmillakin virvokkeilla.

Tällaista peräkyläyhtyekulttuuria pilalehti Pahkasika aikoinaan irvi rokkilehteä parodioivilla sivuilla, jotka sisälsivät myös joukon hykerryttäviä pikkuilmoituksia. Eräässä niistä viisitoistavuotias poika kärtti ”pändejä” tekemään ”demoa meidän autotalliin, kun faija ei ole kotona”. En tainnut itsekään olla tuolloin paljoa viittätoista vuotta vanhempi, ja kun vielä olin itsekin kasvanut pershikiällä, saatoin heti kuvitella mielessäni parodian kohteen: pojanklopin, jonka mielestä megasikamakeuden ja überhypersiisteyden huipentuma oli isojen poikien ”pändi” soittamassa vahvistinnupit kaakossa juuri hänen faijansa autotallissa.

Tämän ”pändi”-mentaliteetin sisäistäneille häiskille kansallinen kulttuuri ja kirjallisuuden klassikot olivat sellaisia maikan väkisin tyrkyttämiä, ihan tyhmiä kalevalajuttuja, joita jaksoivat päntätä vain ämmämäiset rillipäät ja pingot, ja sellaisia nörttejä rangaistiin tietenkin sillä jumalallisella oikeudenmukaisuudella, johon vain teinikovikset kykenevät, eli muotoilemalla kohdehenkilön turparustinki rystyvitosella virtaviivaisempaan kuosiin. Asiat olivat toki mallissaan silloin kun ”pändi”-miehet eivät yrittäneetkään esittää mitään muuta kuin mitä olivat oikeastikin: tyhmänpuoleisia ja sivistymättömiä toljakkeita, joita kiehtoi rokkimaailman loiste ja lupaus ehtymättömistä viina-, huume- ja pimppanäljävirroista, mutta joilla sitten ei riittänytkään oikeaa omaperäisyyttä eikä lahjoja lunastaa lupausta. Omituinen katkos tapahtui siinä kohdassa, jossa nämä pojat alkoivat esiintyä juuri sen vielä hiljattain sydämen pohjasta halveksumansa ja alakärsäksi asettamansa kalevalakulttuurin asiantuntijoina ja vaalijoina.

Näiden kulttuurin ystävien julkiset möläytykset ovat sitten sitä laatua, että niiden pitäisi kaiken järjen mukaan tehdä esittäjänsä naurunalaisiksi. Eräskin sankari, jonka puoluekantaa on turha edes mainita, kehui kansanedustajakaudellaan perehtyneensä Aleksis Kiven tuotantoon ja elämänkohtaloon. Kouluvuosina, kun kaikki me muut sekä luimme seitsemän veljeksen kasvusta vastuullisiksi miehiksi että kuulimme kaiken August Ahlqvist-Oksasen haljuudesta Kiveä kohtaan, tuolla kansamme edusmiehellä oli varmaankin liian kiire soittaa niissä kellariyhtyeissään ja päteä nuorisojengissään. Mutta eipä siinä kaikki: tämä julli myös vaati kulttuuriapurahoista luopumista vetoamalla siihen, että Kivikin sentään oli vaikeissa oloissa ja ilman apurahoja kyennyt luomaan kestäviä teoksia! Hetkonen. Kiven aikana ei ollut apurahajärjestelmää, ja kirjailija menehtyi mielisairauteen ja köyhyyteen näkemättä koskaan teostensa kanonisointia kansalliskirjallisuuden kivijalaksi – Eino Leinon kuuluisien sanojen mukaan eli vain syksystä jouluun – ja tällä sitten perussuomalainen perustelee apurahajärjestelmän lakkauttamista?

Äkkinäinen luulisi tosiaan, että tällainen looginen kuperkeikka kirvoittaisi lähinnä pilkkanaurua. Mutta äkkinäisen luulot eivät ole tiedon väärtejä Suomen nykyisessä mediamaisemassa, jossa toimittajat joko pelokkuuttaan, periaatteettomuuttaan tai vakaumussyistä ovat ottaneet asiakseen myötäillä ”nationalisteina” esiintyvää äärioikeistoa uudenlaisen ”poliittisen korrektiuden” puitteissa. Tähän korrektiuteen kuuluu muun muassa se, että kun äärioikeistolainen sanoo ajavansa kansallisen kulttuurin asiaa, sitä ei kyseenalaisteta.

Tämä ei tietenkään ole pelkästään äärioikeiston eikä toimittajien syy, vaan kielii koko kansakunnan kulttuuriasenteiden pinnallistumisesta. Kun joku esiintyy kulttuuri-isänmaallisena ja samalla vaatii sekä valtiota että ilmeisesti myös yksityisiä mesenaatteja lopettamaan kulttuurityön tukemisen, kukaan ei näe asiassa mitään ristiriitaa. Tämä johtuu siitä, ettei kansallinen kulttuuri todellisuudessa kiinnosta ketään iskulauseita pidemmälle. Kansallisen kulttuurin edistäminen tarkoittaa sen sanomista, että kansallinen kulttuuri on siisti juttu. Kaikki myötäilevät – kuten hyviin tapoihin kuuluu – ja sanovat kansallisen kulttuurin olevan tosi hieno asia. Sen jälkeen voi vaikka ehdottaa koko kansallisen kulttuurin lakkauttamista, tietenkin sillä perusteella, että kansallinen kulttuuri on niin hyvä asia, ja kaikki hyrisevät ja hymistelevät samanmielisinä.

Samaa pinnallisuutta toki esiintyy suhtautumisessa isänmaallisuuteen yleensäkin. Isänmaallisuus, kuten tiedämme, tarkoittaa käytännössä sitä ja vain sitä, että Suomen toisen maailmansodan aikaisia kohtalonhetkiä muistellaan maailman tappiin asti ja mielellään päntätään vielä mahdollisimman paljon niihin liittyvää triviatietoa. Jos joku – vaikkapa historiallisen romaanin kirjoittaja – sitten jää kiinni siitä, ettei muista jonkin joukko-osaston järjestysnumeroa oikein, hänet julistetaan sakilla hivuttaen epäisänmaalliseksi rentuksi ja kommunistiksi, jonka mielipiteet myös mistä tahansa sotahistoriaan liittymättömästä asiasta – EU:n kurkunkäyryysdirektiivi ja muurahaisen leukapielet mukaan lukien – ovat arvottomia, koska hän ei tiedä eikä voikaan tietää yhtikäs mistään mitään.

Toisaalta varsin monet tämäntyyppisen sotatriviaisänmaallisuuden kannattajista hyväksyvät silmää räpäyttämättä sellaiset talous- ja energiapoliittiset ratkaisut, jotka toteutuessaan merkitsisivät Venäjän poliittisen vaikutusvallan huikaisevaa kasvua Suomen sisäpolitiikassa; ja näiden päätösten vastustajat voidaan ironista kyllä leimata maanpettureiksi. Ketään – ehkä armeijan korkeita upseereita lukuun ottamatta, koska he sentään ottavat hommansa ja sen aateperustan vakavasti – ei kiinnosta pohtia tosissaan, mitä isänmaallisuus sinänsä voisi tässä maailmantilanteessa olla, eli siis mitä muuta kuin kouristuksenomaiseksi ritualisoitunutta sodanpalvontaa ja vähemmistöjen vihaamista.

Ruotsin kieltä ei siis suinkaan vastusteta siksi, että se ei olisi kansallista kulttuuria. Sitä vastustetaan siksi, että se on kansallista kulttuuria. Sen vihaajien oma näkökulma kulttuuriin on pikemminkin default setting eli vaille kulttuuri- ja taidekasvatusta jääneen henkilön perus- tai tehdasasetus – sellaisen ihmisen näkökulma, joka on perehtynyt vain kaikille valmiiksi ja ilman vaivannäköä tarjolla olleeseen kulttuuriin, eli amerikkalaiseen massatavaraan häthätää suomen kielelle käännettynä.

Kun äärioikeiston yhteistoimintajärjestö Suomen Sisu, joka 2000-luvulla onnistui hankkimaan de facto -sensuurivallan suomenkieliseen viestinmaailmaan ja ohjaamaan Suomen visusti Unkarin tielle, julkaisi kotisivuillaan listan aatteellisesti suotavasta luettavasta, se ei silmiinpistävää kyllä sisältänyt edes suomalaista sotakirjallisuutta. Enkä nyt puhu sellaisista heidän näkökulmastaan paheksuttavista tekijöistä kuin Väinö Linna tai Eino Pietola: tarkoitan vaikkapa Mauri Sariolaa, joka teoksessaan Kolmannen valtakunnan kuningatar tuli arveluttavan lähelle natsismin romantisointia ja jonka olisi siis voinut kuvitella edustavan äärioikeistolle hyväksyttävämpää sotakirjallisuuden haaraa. Fasismin kansainväliset esiajattelijat olivat listassa huomattavasti keskeisemmällä sijalla, tosin Hitlerin Taisteluni-teosta sisupussitkaan eivät kehdanneet suositella. Tärkein suomalaista kulttuuria käsitellyt teos heidän listallaan oli Kivikauden Suomi tahattoman vitsikkäänä ja liiankin osuvana muistutuksena siitä, mille tasolle taantuisimme ilman heikäläisten kammoksumia ulkomaisia vaikutteita.

Miksi edes suomalainen sotakirjallisuus ei kiehdo äärioikeistoamme? Mikseivät he kehota kannattajiaan lukemaan Reino Lehväslaihoa tai vaikkapa Niilo Lauttamusta? Alkuperäinen vastaukseni tähän kysymykseen oli, että hyvä sotakirjallisuuskin on hyvää kirjallisuutta ja sellaisena liian ylevää äärioikeistolaiselle. Se käsittelee suuria moraalisia kysymyksiä, kuten toveruutta, uskollisuutta ja uhrautumista. Suomalaisen sotakirjallisuuden erityisiin teemoihin taas sisältyy taistelu ylivoimaista vihollista vastaan – heikomman näkökulmasta. Äärioikeistolle se on epämukava asia pohtia ja epämukava asema samaistua, koska koko aatteessa ei viime kädessä ole kyse muusta kuin haaveesta alistaa, kiduttaa, ahdistaa ja surmata heikompia ehdottomasta valta-asemasta käsin. Siksi äärioikeiston on loppujen lopuksi luontevampaa asettua Stalinin kuin Mannerheimin housuihin.

En ole valmis luopumaan tästä analyysista edelleenkään, mutta se on ehkä liian syvällinen. Pohjimmiltaan äärioikeisto taitaa vierastaa suomalaista sotakirjallisuutta samasta syystä kuin se kammoaa suomalaista kulttuuria ylipäätään. Se ei todellisuudessa halua alentua lukemaan kotimaista kirjallisuutta ollenkaan. Se puhuu ehkä suomalaisen kulttuurin edistämisestä, mutta halveksuntansa ”junttien kalevalapaskana” pitämäänsä suomenkielistä korkeakulttuuria kohtaan se on säilyttänyt entisellään koulupinnari- ja ”pändi”-ajoistaan.

Kuten tällaiselta globaalilla kulttuuripuurolla ruokitulta lössiltä voi odottaakin, amerikkalainen tieteiskirjallisuus englanniksi on sille tutumpaa kuin suomalainen kirjallisuus suomeksi: niinpä sen suosituslistaan kuului muun muassa rapakontakaisen tieteisklassikon Robert A. Heinleinin Starship Troopers. Heinlein äärioikeiston suosikkina sinänsä yllättää jossain määrin, sillä hänen tuotannostaan ei ole vaikea löytää teoksia, joiden luulisi olevan reilun (ja miksei epäreilummankin) rasistin mielestä törkeää monikulttuuripropagandaa.

Esimerkiksi Panoksena tulevaisuus (Double Star) kohottaa keskeiseksi teemakseen yhteistyön rotu- ja lajirajojen yli yhdistäen siihen samalla karskin maanpuolustushengen; sitä paitsi se on kehitysromaani rasistista, joka voittaa ennakkoluulonsa. Heinleinille on toki ominaista miehisen kovuuden ja sotilaallisuuden ihannointi, mutta tähän yhdistyy vakaa usko, että kaikki kovat ja sotilaalliset miehet voivat, ja pohjimmiltaan myös haluavat, olla veljiä kovuudessaan ja sotilaallisuudessaan. Heinleinille aseistakieltäytyjä on sielultaan vieraampi kuin afganistanilainen muslimipatriarkka: jälkimmäinen puhuttelee hänen miehisyysihanteitaan, kun taas ensimmäinen on pettänyt ne.

Myöskään Starship Troopers ei ole rasistinen teos, vaikka innokkaalta äärioikeistolaiselta lukijalta jää ehkä huomiotta, että sen päähenkilö ja kertojaminä Johnny Rico on itse asiassa hintelä filippiiniläispoika, ei mikään vaalea arjalaiskorsto. Heinlein luonnostelee kirjassaan eräänlaista sotilasdemokratiaa, jossa vain asepalveluksensa suorittaneet saavat äänioikeuden, koska omanvoitonpyyntisten poliitikkojen sijasta päättäville paikoille tarvitaan uhrautuvaisuutensa todistaneita kunnian miehiä. (Tietenkään Heinlein ei vaivautunut pohtimaan sitä, miten hänen utopiansa voisi käytännössä toteutettuna korruptoitua, mutta koskapa ihantolamaakarit olisivat vaivautuneet ajattelemaan niin pitkälle.) Poliittisten oikeuksien sitomista henkilökohtaiseen aseenkäyttövalmiuteen Heinlein pohti myös romaanissa Yli-ihmisen aika (Beyond This Horizon), jossa esimerkiksi poliisitoimi on käytännössä sälytetty tavallisten kansalaisten harteille. He joutuvat omilla käsiaseillaan pysäyttämään fasististen vallankumouksellisten vyöryn, koska vallankumoukselliset ovat biologisesta luonnonvalintanäkökulmasta oikeassa, jos voittavat aseellisen kansan – kuten kirjailija sanoo erään romaanihenkilön suulla.

Heinleinille sotilaskoulutus oli lähtökohtaisesti tasa-arvoistaja, equalizer, kuten erästä villin lännen aikojen suosittua asetyyppiä kutsuttiin: ase tasasi tilanteen muskelikorstojen ja ruipeloiden välillä ja teki kaikista miehistä ikään kuin yhtä kookkaita, vaikkakaan ei välttämättä sankareita. Äksiisin tuloksena pienestä Johnny Ricosta tuli samankokoinen kuin sotakavereistaan – ja Starship Troopersin sotilaskoulutuskuvaukset korostavatkin sitä, kuinka monenlaisista taustoista lähtöisin olevista miehistä taotaan taistelijoita. Jotkut tarinan sotilaista eivät osaa edes kouluttajavääpelin kieltä, mutta tämä rauhoittelee heitä tulkin välityksellä: kyllä se on sulkeisten myötä ennenkin opittu. Oman armeijamme kenraalikunnan näkemykset asepalveluksesta maahanmuuttajanuorukaisten kotiuttajana ovat samansuuntaisia, eikä siinä mitään pahaa olekaan.

Äärioikeistossamme on nykyään arvostetuimmillakin paikoilla paljon siviilipalveluksen käyneitä. Siksi on hämmentävää, että heidän keskuudessaan niin innolla luetaan Starship Troopersin kaltaista monikulttuuri-ideologian läpitunkemaa teosta. Yhtä ristiriitaista on, että äärioikeistolaiset esimerkiksi Homma-foorumilla usein irtisanoutuvat kiukkuisesti Suomen aseellisesta puolustamisesta, koska maa on heidän mielestään jonkinlaisen hyvin epämääräisesti määritellyn epämiehekkyysmentaliteetin vallassa. Tämähän lyö korville sekä Starship Troopersin kuvaamaa eetosta että sotaveteraaneihin henkilöityvää perinteistä suomalaista isänmaallisuutta.

Uhrautumishaluttomuudessaan äärioikeiston siviilipalvelusmiehet toimivat hullunkurista kyllä vahvana argumenttina sen juuri Heinleinin esittämän väitteen puolesta, että asepalvelus määrittelee kansalaiskunnon. Tässä he muistuttavatkin kaikkein eniten kahdeksankymmenlukulaisten aatetoveriensa hellimää viholliskuvaa aseistakieltäytyjistä itsekkäinä, tekopyhinä ja kansallisista arvoista kakat nakkaavina lusmuina. Tämä ei sinänsä ole mitenkään odottamatonta. Sen jälkeen kun vakaumusta testaava lautakunta katosi kuvioista ja siviilipalvelus valtavirtaistui, myös rasistisia äärioikeistolaisia alkoi luonnollisesti hakeutua sinne: kun armeijaan ei käytännössä ole pakko mennä, sinne hakeutuvat ennen muuta ne, jotka siellä vilpittömistä ja syvistä omantunnonsyistä myös haluavat palvella, mutta äärioikeistolla sellaista vakaumusta ei todellisuudessa ole, vaikka he kovasti isänmaallisuudellaan kerskailevatkin. He tuntuvatkin näkevän asian niin, että heillä kuuluisi pelkän poliittisen kantansa perusteella olla erityisoikeus vapautua asepalveluksesta – hieman samaan tapaan kuin kolmikymmenluvulla heinäveteläiset talonsa tärviölle juoneet isännät vaativat saada velkansa anteeksi, koska olivat isänmaallisia ja oikein suojeluskunnassa mukana, kuten touhua paheksunut paikallinen nimismies (itsekin tiukka antikommunisti ja äärivasemmistoa vankilaan toimittanut mies) irvaili.

Kummallista kuitenkin on, että tällainen avoimesti maanpuolustusvastainen remmi yhä esittää tietävänsä kaikkia muita paremmin, mitä isänmaallisuus tarkoittaa – aivan kuten heikäläiset ovat tietämättömiä ja pilkallisen piittaamattomia suomenkielisestä kirjallisuudesta ja kulttuuriperinteestä ja samalla julistautuvat suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi. Kaikkein käsittämätöntä on, että kukaan merkittävä kirjoittaja ei ole vaivautunut ottamaan julkisesti puheeksi tätä tekopyhyyttä, saati sitten erittelemään sitä. Ehkä syynä on edellä mainitsemani äärioikeistoa myötäkarvaan silittelevä poliittinen korrektius, mutta luultavammin tämä johtuu siitä, että samantyyppinen kaksinaamaisuus on liian levinnyttä yhteiskunnassamme, jotta sitä kukaan vaivautuisi paheksumaan saati oudoksumaan.

Äärioikeiston mieliheittoja on sanoa, että kommunismi ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Tällaisen väitteen esittäjä puhuu kuitenkin todistettavasti läpiä päähänsä. Silloin ennen vanhaan, kun Suomesta joukolla muutettiin Yhdysvaltoihin kaivos-, metsä- ja teollisuustöiden perässä, rapakon takana aivan kauhisteltiin, että verissäkö vai peräti rodussa se kommunismi mahtaa suomalaisilla istua, kun niin monet täältä tulleet heittäytyivät täysillä mukaan sikäläisen työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen ärjyimpien haarojen touhuihin. Historiamme vuoksi huomattava osa kirjallisuudestamme ja taiteestamme on saanut innoitusta vasemmistolaisista, jopa äärivasemmistolaisista aatteista. Tämä ei tietenkään ole kaikilta osin hyvä asia, mutta tosiasia se on, jonka kiistäjä voisi yrittää seuraavaksi vaikka viittilöidä tuulelle – jospa se hänen käsimerkistään pysähtyisi...

Todellisuudessa äärioikeistolainen sanoutuu irti koko suomalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta, koska pitää sitä kommunistisena ja siksi vastenmielisenä – aivan samalla tavalla kuin hän sanoutuu irti maanpuolustuksesta, koska ei pidä velvollisuutenaan puolustaa ”kommunisteiksi” kutsumiaan: tämä koodisana tarkoittaa mm. homoseksuaaleja, suomenruotsalaisia tai somalialaistaustaisia kansalaisiamme. On äärioikeistoltamme kiitettävää rehellisyyttä myöntää maanpuolustushaluttomuutensa niinkin avoimesti kuin he sen Homma-foorumilla tekevät, mutta yhtä vilpittöminä he voisivat myös myöntää halveksivansa ja vastustavansa suomalaista ja suomenkielistä kulttuuria sen sijaan että verhoavat tämän todellisen vakaumuksensa läpifalskeihin kulttuuri-isänmaallisiin fraaseihin ja latteuksiin. Silloin näet voitaisiin ruveta vakavasti keskustelemaan heidän kaltaistensa suomalaisuudestakieltäytyjien asemasta ja oikeuksista yhteiskunnassamme, samoin kuin suomalaisuudestakieltäytymisestä koko suomalaisen yhteiskunnan mahdollisena uutena suuntana.

Suomalaisuudestakieltäytyminen on toki sinänsä luonnollinen seuraus siitä, että suomalainen omaksuu äärioikeistolaiset, kulttuuritaantumukselliset asenteet. Kulttuuritaantumuksellisuuteen kuuluu oleellisesti kaipuu pois modernismista klassiseen kulttuuriin, yleensä romantiikan aikakauteen; Suomessa tätä vahvistaa se, että niin suuri osa vähänkään merkittävästä uudemmasta kaunokirjallisuudesta on joko vasemmistoväritteistä tai edustaa vasemmistoa ymmärtävää, maltillisen porvarillista kantaa – jälkimmäisestä hyvä esimerkki on tunnustautuneen keskustalaisen Paavo Rintalan tuotanto suurimmalta osaltaan. Suomessa kuitenkin romantiikan kirjallisuus oli pääasiassa ruotsinkielistä ja silloinen suomalainen kirjakieli niin vakiintumatonta ja sanavarastoltaankin vierasvaikutteista, ettei sille voi rakentaa mitään vaihtoehtoista kirjallista kaanonia. Mutta kun ”kansallismielinen” kulttuuritaantumuksellinen ei oikein voi vaatia ruotsinkaan palauttamista Suomen ainoaksi kirjallisuuskieleksi, niin hyvä kuin tämä idea periaatteessa olisikin, hän päätyy kääntämään selkänsä koko kotimaiselle kirjalliselle perinnölle.

Suomalaisuudestakieltäytyjät eivät toki ole uusi ilmiö. Ennen vanhaan he kuitenkin tunnustivat rohkeasti väriä sen sijaan että olisivat yrittäneet esittää kulttuuri-isänmaallista. Kahdeksan-yhdeksänkymmenluvuilla muistelen erinäistenkin talousmiesten ja insinöörien melko tiiviiseen tahtiin esittäneen suomenkielisen korkeamman koulutuksen korvaamista englanninkielisellä. Talousväki tietenkin elää elämäänsä joka tapauksessa pitkälti englanniksi; insinööreille taas englannin kielen puhuminen tuntuu olevan jonkinlainen kargokultti ja itsessään jännittävää ja kansainvälistä.

Kargo- eli lastikultti oli Tyynenmeren saarilla, varsinkin Melanesiassa esiintynyt uskonnollinen liike, johon kuului oleellisesti länsimaisen kulttuurin rituaalinen jäljittely. Siitä on monia tulkintoja, ja jotkut kansatieteilijät eivät hyväksy koko termiä, mutta yleisen populaarikäsityksen mukaan kargokultti perustui siihen, että alkuasukkaat eivät ymmärtäneet länsimaista teknistä sivilisaatiota, koska heidän keskuudessaan asuneet valkoiset eivät harjoittaneet minkäänlaista teollista tuotantoa – ainoastaan ottivat yhteyttä radiolla, jolloin helikopterit tai lentokoneet toivat kiitoradalle ”lastia” (paikalliset kielet ilmeisesti lainasivat englannista tätä tarkoittavan sanan cargo).

Alkuasukkaiden mielestä oli selvää, että länsimaalaiset eivät itse valmistaneet arvokkaita ”kargo”-tavaroita. Toisin sanoen kargo oli jumalten luomusta ja tarkoitettu melanesialaisille itselleen, eli kalkkinaamat olivat varastaneet sen – näin he tuiki loogisesti päättelivät. Melanesialaiset alkoivat siksi rakentaa omia seremoniallisia kiitoratoja, lennonjohtotorneja ja muita länsimaisia esikuvia jäljitteleviä rakennelmia kiinnittääkseen jumalten huomion ja rukoillakseen kargoa oikeaan osoitteeseen. Tähän lastikulttiin vertaan suomalaisten asennetta englantiin. Maan omat kielet jätetään kesannolle ja savonenglantia molotetaan angloamerikkalaisuuden jumalten mielistelemiseksi siinä toivossa, että ne heittäisivät ilmasta kargoa, eli siis ”huippututkimusta” ja ”innovaatioita”.

Se äärioikeistolle toiseksi luonnoksi muodostunut hämäys, joka yhdistää tosiasiallisen välinpitämättömyyden tai vihamielisyyden suomen kieltä kohtaan läpifalskiin kulttuuri-isänmaalliseen retoriikkaan, on ehkä perua Suomalaisuuden liiton ensimmäisestä ruotsin kielen vastaisesta kampanjasta 80-luvun puolestavälistä. Tuohon aikaan liitto näet vaati voimavarojen keskittämistä yksinomaan englannin kielen opiskeluun; mutta silloin ennen vanhaan Suomessa oli oikeitakin kulttuuri-isänmaallisia, jotka olivat ehtineet jo huolestua englannin ylivallasta uhkana suomen tulevaisuudelle. Heillä oli myös sen verran vaikutus- ja sananvaltaa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, että Suomalaisuuden liiton kampanja sillä kertaa saatiin naurettua suohon ”englantilaisuuden liiton” tempauksena. Vaikutelma olikin, että liitossa olivat nousseet ääneen koulussa pelkästään ruotsia vieraana kielenä oppinutta sukupolvea edustaneet ihmiset, jotka vanhoilla päivillään tajusivat joutuvansa marginaaliin yhä enemmän englanniksi toimivassa yhteiskunnassa ja jotka kanavoivat avuttomuutensa ja katkeruutensa ruotsin kielen vihaamiseen.

Tietenkään ei ollut ruotsin kielen syy, että he eivät osanneet englantia; eikä kukaan opi paremmin englantia jättämällä ruotsin opettelematta. Huonolla kielipäällä yli kymmentä kieltä tankanneena ja aika monta niistä hyvin oppineenakin voin vakuuttaa, että asia on pikemminkin päin vastoin. Jos joku ei osaa englantia, tämä johtuu siitä ja vain siitä, että se ei ole hänen äidinkielensä eikä hänellä ole ollut tilaisuutta oppia sitä vieraana kielenä. Jos hän on englannintaidottomuutensa vuoksi suomalaisessa yhteiskunnassa avuton, se johtuu siitä, että päättäjät ovat kielipoliittisilla valinnoillaan (tai lepsuilullaan, mutta sekin on valinta) päästäneet englannin hallitsevaan asemaan. Jos Suomessa syntyneellä, täällä jokseenkin koko ikänsä viettäneellä ja täällä ylimuistoisista ajoista puhuttua kieltä äidinkielenään käyttävällä henkilöllä on englannin ylivallan vuoksi vaikeuksia selvitä arjessa, viranomaiset ovat lyöneet laimin velvollisuutensa – joko velvollisuuden valvoa kansalaisten kielellisten oikeuksien toteutumista, tai sitten velvollisuuden järjestää kansalaisille riittävät mahdollisuudet oppia maassa tosiasiallisesti käytettyä kieltä eli englantia.

Muutaman vuosikymmenen ajan kansallismielisiksi itseään kutsuvat järjestöt, henkilöt ja painostusryhmät ovat julistaneet haluavansa lakkauttaa ruotsinkielisten perustuslaissa määritellyn oikeuden äidinkieleen, koska pitävät sitä etuoikeutena. Samaan aikaan suomenkielisten suomalaisten omat kielelliset oikeudet ovat murentuneet englannin paineessa taivaan tuuliin. Esimerkiksi koulutus käsitteenä on Suomessa jo vuosikymmenen-parin ajan tarkoittanut sitä, että savolaiset luennoitsijat opettavat savolaisille nuorille liiketaloutta savolaiskorosteisella kökköenglannilla Yhdysvaltain työelämää varten. No mikäpä siinä, jos haluat mieluummin panna verorahasi tähän kuin maan toisen perinteisen kansalliskielen (ja taloudellisesti vahvassa naapurimaassa puhutun kielen) opettamiseen nuorille kotimaan työmarkkinoita varten. Ne fyrkat sopii näköjään antaa mieluummin jenkkipankkiireille, kunhan hurrit eivät niistä kostu – paitsi että jos ruotsin osaaminen jätetään ainoastaan ”hurrien” asiaksi, kukaan muu kuin kotimaiset ”hurrit” eivät pääse hyötymään talousyhteyksistä Pohjanlahden taakse.

Kun suomenkieliset ”kansallismieliset” väittävät suomenruotsalaisten nauttivan jonkinlaisia etuoikeuksia, kyse on itse asiassa siitä, että Suomen ruotsinkieliset yhä arvostavat kieltään ja kulttuuri-identiteettiään ja ovat valmiita puolustamaan perustuslaissa määriteltyä kulttuuriautonomiaansa. Suomenkieliset ovat jännittävän englannin kielen huumaamina heittäneet samat oikeudet parvekkeelta alas eivätkä ymmärrä, miksi ruotsinkieliset eivät tee samoin, vaan esittävät jatkuvasti militantin, pelottavan, kiihkomielisen ja kohtuuttoman kuuloisia vaatimuksia. Luulevatko ne hurrit, että perustuslaki on tehty noudatettavaksi? Herra mun vereni, millaista utopismia!

Sen sijaan, että kulttuurisesti juureton kansanosa – joka voi hyvinkin olla suomenkielisten suomalaisten enemmistö, ja luultavasti onkin – esittää oman elämäntapansa ”suomalaisena kulttuurina” ja verhoutuu teeskenneltyyn kulttuuri-isänmaalliseen puhetapaan, se saisi päättää, kumpaa oikeasti haluaa: jatkaa entiseen tapaan isänmaan perinteistä tietämättömänä kansainvälisen populaarikulttuurin kuluttajakarjana vai perehtyä suomalaiseen kulttuuriin, johon oleellisesti kuuluu myös suomenruotsalainen kulttuuri ja kirjallisuus. Sen sijaan että juurettomisto haluaa kieltäytyä vain ruotsin kielestä, se voisi reilusti kieltäytyä suomalaisesta sivistysperinteestä yleensä. Myöntäköön, että tätä se on pohjimmiltaan aina tahtonut, muttei julkisesti kehdannut.

Siksi odottaisinkin juurettomiston järjestäytyvän ja muotoilevan vaatimuksensa rehellisesti. Samoilla perustein kuin se vastustaa ruotsin kieltä se voisi vaatia myös vanhemmille oikeutta kieltää lapsiltaan pakkosuomi. On täysin ymmärrettävää ja inhimillistä olla esimerkiksi sitä mieltä, että suomenkielinen kirjallisuus on alusta loppuun epäoleellista roskaa, joka vain pitää meitä kiinni menneisyydessä: etehen elävän mieli, kuolleet taakse katsokohon. Nykyään, kun liikemiesliberaalit asenteet luonnehtivat suurta osaa kansasta ja yhteiskunnasta, on voitava keskustella siitä, onko enää mielekästä vaivata päätään menneen maailman punaisten ja valkoisten vastakkainasettelulla, jonka loputon vääntäminen ja vemputtaminen leimaa käytännössä koko suomalaista kertomakirjallisuutta. Työn ja pääoman ristiriita ei ehkä häviä, mutta se saa uudessa maailmassa uusia muotoja, joiden kuvaamiseen ja analysointiin englannin kieli ja sen sanasto ja käsitteet soveltuvat paremmin kuin suomi. Onhan englanti nykyään aina siellä missä tapahtuu, ja muiden kielten osaksi jää parhaansa mukaan tehdä selkoa jälkikäteen.

Mitä sitten tulee kaunokirjallisuuteen yleensä, yhä useammat kustantajat osaavat kertoa, että niin kutsuttu korkeakirjallisuus on nykyisillä kirjamarkkinoilla käytännössä valtavirran ulkopuolista genretavaraa, sitä vastoin tieteistarinat ja fantasia se juhta, joka vetää kärryt kotiin asti. Toisin sanoen kirjallisesti kunnianhimoisimpien nuorten on syytä suuntautua englanninkieliseen fantasiakirjallisuuteen. Jo nyt monet tämän lajityypin suomalaiset tekijät kirjoittavat englanniksi, heidän tekstiensä kanoninen muoto on englanniksi ja suomennos ilmestyy vasta jälkeen päin; eikä ole mitään syytä olla pitämättä tätä vastaisuudessa vahvistuvana suuntauksena.

Jo silloin, kun suomalainen tieteiskirjallisuus laadittiin ensisijaisesti suomeksi, siitä huomasi, että se oli alun perin ajateltu englanniksi, eikä kirjoittajilla ollut kovin lujaa otetta suomen kielen tyyleistä ja oikeakielisyydestä. Esimerkiksi Maarit Verronen on tarinankertojana täysin Jorge Luis Borgesin luokkaa, mutta suomen kielen käyttäjänä mitä ilmeisimmin huonompi kuin englannin, ja hänen loistava tuotantonsa olisi selvästi lukukelpoisempi, jos hän olisi laatinut teoksensa paremmin osaamallaan kielellä ja jättänyt suomenkielisen asun osaavan kääntäjän työstettäväksi. Luova kirjoittaminen on siis opetettava nuorille englanniksi, ja sanavaraston rakentamiseksi ja tyylivaiston kehittämiseksi heillä tulee luettaa englanninkielistä kirjallisuutta Walter Scottista Lois McMaster Bujoldiin. Luonnontieteiden opetuksenkin – tietysti englanninkielisen – voisi integroida osaksi tieteiskirjailijavalmennusta: näin luonnontieteellinen yleissivistys leviäisi varmasti nykyistä laajemmalle.

Ilmiselvä osa tätä kulttuuripolitiikkaa on englannin nostaminen Suomen ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä asemahan sillä on monissa Afrikan valtioissa, esimerkiksi Botswanassa, jonka kieliolot ovat sikäli Suomen kaltaiset, että siellä on yksi iso alkuperäiskieli, setswana, ja joitakin kotoperäisiä kielivähemmistöjä. Tietenkin englanninkielisyyspuolue voisi vaatia myös kielenhuollon ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen lakkauttamista, joka onkin jo pitkään ollut kaikkien virtaviivaistusideologien työlistalla. Suomen kielen voisi antaa imeä itseensä kaikki englannin lainasanat, näinhän Intiankin lukuisat kielet tekevät, myös ja varsinkin ne, joilla on kymmeniä miljoonia puhujia turvaamassa ne sukupuutolta. Ruotsin puhujat hyödyntäkööt lahden takaista terminologiatyötä, ja saamen kielten asioita hoitamaan voisi varmaan organisoida kalottialueen rajat ylittävän säätiön tai muun puljun.

Tällainen kulttuuripoliittinen ohjelma olisi omalla tavallaan uskottava, johdonmukainen ja perusteltu. Sitä paitsi jos sen tosiasialliset kannattajat tulisivat kaapista ja tunnustaisivat väriä, suomenkielisen kirjallisen perinnön ylläpitäminen, elvyttäminen ja muu viljely siirtyisi niiden ihmisten ja piirien hallintaan, joille se tosiasiassakin on sydämen asia. Onhan selvää että suomen kielellä ei mene hyvin, jos sen julkisiksi puolestapuhujiksi äänekkäimmin julistautuvat turvenuijavyöhykkeen uusnatsit, joiden aitosuomalaisin sivistyssaavutus on ollut soittaa käytöstä poistetussa navetassa American Assholes -yhtyeeltä lainaamaansa kappaletta Fucking Shitting All Day All Night – ja jotka itsekin olisivat onnellisempia ja paremmin sovinnossa itsensä kanssa, jos saisivat olla avoimesti sitä mitä ovat eli juurettomia englanninkielistyjiä juurettomien englanninkielistyjien maailmassa.

Ei siellä ole mitään kultaharkkoja

Erään kaverin profiilissa Facebookissa ilmeni, että hän ei ilmeisesti koskaan ollut tehnyt (akateemista) koulutustaan vastaavia töitä. Eivät näköjään myöskään monet hänen kaverinsa. Eräs heistä huomautti heitelleensä jo opiskeluaikanaan herjana, että kai hänestä sitten aikanaan tulee tämän alan hommat hallitseva kotiäiti. Nyt ei enää naurattanut, koska siinä oli käynyt juuri niin.

Mistäkö alasta oli kyse? No mistäpä muustakaan kuin venäjän kielestä, vieläpä käytännön kääntämisen näkökulmasta. Sekä minulle että yli kymmenen vuotta nuoremmalle ystävälleni oli aikoinaan tolkutettu, että venäjän kielellä voi tienata valtavat summat - että venäjän osaajan on suunnilleen pakko opetella polttamaan sikareita ja juomaan vuosikertakonjakkia, koska rahoja ei muuten saa kulumaan. Itärajan takana maa on väärällään kultaharkkoja jotka saa kantaa kotiin kun vain osaa niitä venäjäksi pyytää.

Paitsi että oikeasti niitä kultaharkkoja ei ole. Venäjä on köyhä maa. Venäjän köyhyyteen on selvä syy: se on raaka-aineita myyvä kehitysmaa, joka esimerkiksi tietoteollisuuden luomisen sijasta keskittyy asevarusteluun. Tämä ei ole menestysprojekti. Tällaisen maan kanssa ei tarvitse olla kovin laajassa kauppayhteistyössä, ei kannattaisi sittenkään, jos Putin ei olisi sotapolitiikallaan ajanut koko roskaa ulkopoliittiseen umpikujaan ja boikottiin.

Venäjä on toki väärällään huipputiedemiestä ja korkeasti koulutettua sivistynyttä jengiä. Se onkin Venäjän tärkeimpiä vientituotteita. Luiskaotsaisuuden, rasismin ja homovihan ilmapiirissä vain ketään ei huvita lusia pitempään kuin on ihan pakko, ja sitä paitsi ulkomailla arvostetaan kyllä venäläistä koulutusta, sekä tieteen että taiteen alalla. Venäläinen muusikko tai soitonopettaja vedetään suunnilleen väkisin ulkomaille paiskimaan töitä isoista rahoista, ja homolla venäläisellä tanssijalla, kuten aikoinaan Rudolf Nurejevilla, on vahvat henkilökohtaisetkin kannustimet lähteä läiskimään lihaa syövien heterojen maastopukumachojen maasta. Tiedemiehillä ja insinööreillä olisi rahkeet luoda vaikka mitä tietokonesovelluksia sun muuta kivaa, mutta Venäjällä olisi pieni pakko ruveta kehittelemään ydintuhovälineitä ja tappokoneita Putinin suunnittelemaa maailmanmurhaa varten. Kun se ei nappaa, niin Venäjälle jääminen ei nappaa.

On Suomessa toki venäjän kielen käännöstarvetta. Siitä huolehtivat kaksikieliset maahanmuuttajien lapset, jotka jo vuosia ovat kansoittaneet venäjän kielen laitokset. Tässä nimenomaisessa tapauksessa maahanmuuttajat tosiaan vievät alkuperäisväestöltä työt. Kotonaan venäjää ja kylillä suomea oppinut on ylivoimainen työllä ja tuskalla kielen tankanneisiin syntyperäisiin suomalaisiin verrattuna. Suomenkielisen kannattaa toki opetella venäjää kulttuuriharrastuksia varten. Venäläistä kirjallisuutta on mukava lukea alkukielellä, aivan kuten millä tahansa kielellä kirjoitettua, vaikka iirillä tai kymrillä. Lisäksi tietysti esimerkiksi suomalaiselle historiantutkijalle venäjän taito on varmasti tarpeen, tai venäläisen kanssa naimisissa olevalle.

Ruotsi on nyt vain ammattikääntäjällekin - siis sellaiselle, joka kääntää teknisten laitteiden dokumentaatiota, ei mitään julkisen sektorin löpinöitä - paljon tärkeämpi kieli: Ruotsi on naapurissa, se on tärkeä kauppakumppani ja se tuottaa monensorttista roinaa - toisin kuin eräs tuntemamme muutamasta avainalasta riippuvainen maa, joka ei osaa tehdä puusta muuta kuin sellua ja joka "uuden Nokian" toivossa antaa kehitysmaatyyppisen kaivannaisteollisuuden paskoa pienen läänin verran luontoa kuunpinnaksi. Sitä paitsi tietysti ruotsi on määrättömän paljon helpompi oppia. Päälle päätteeksi hyvästä ruotsin taidosta on paradoksaalista kyllä hurrivihakampanjoinnin ansiosta tullut työllistymisvaltti, kun niin monet jättävät kielen opettelematta vaikka se on kaikille tarjolla.

Mutta joo, kyllähän armeijan tiedustelu tarvitsee venäjän osaajia ja Venäjän tuntijoita. Upseerin uralle aikovien kannattaa siis vakavasti harkita tämän kielen opettelua. Sitä paitsi Venäjän propagandasota kaipaa vastaiskua.

Suomalainen raiskauskulttuuri

Muutama somalitaustainen sälli syyllistyi Tapanilassa ilmeisesti joukkoraiskaukseen. Oikeuskäsittelyä ei ole vielä taidettu aloittaa, mutta tapaus näyttää aika selvältä (vaikka voihan tässä vielä sattua kaikenlaista, on niitä ilkivaltaisia rikosilmoituksia raiskauksista tehty ennenkin). Pojat olivat 15-18-vuotiaita ja jota kuinkin niin tyhmiä kuin sen ikäiset peniksenkantotelineet yleensäkin, eli rikoksen luonne ja laatu ei ole mitenkään yllättävä. Tietenkin rasistit käyttävät tapausta hyväkseen, ja heidän suosikki-iskulauseitaan tässä yhteydessä on, etteivät Suomessa tee joukkoraiskauksia ketkään muut kuin maahanmuuttajat.

Ikävä vain hompanssien kannalta, että väite on todistettavasti paikkaansapitämätön. Vuosituhannen vaihteen aikoihin nimittäin Tohmajärvellä tapahtui ihan kalpeanaamaisin kanta-asukasvoimin joukkoraiskaus, tai oikeuden päätöksen mukaan nuoren miesjoukon tekemä alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö (itäsuomalainen oikeuslaitos ei taaskaan pitänyt raiskaukseen kuuluvaa pakottamista toteennäytettynä). 15-vuotias tyttö joutui noin kaksikymppisten palloilijakollien joukolla makaamaksi. Syylliset olivat kylillä tiedossa, mutta uhria huoriteltiin, varsinkin sitten kun hän aikuisena sai riittävästi itsetuntoa tehdä rikosilmoituksen.

Takavuosina hankin netissä pahan maineen Suomen ylimmäisenä raiskaajien ymmärtäjänä, eikä minulla ole mitään vaikeuksia nytkään nähdä tätä tapausta pallopoikien näkökulmasta. Urheilumaailman seksimoraali on nimittäin sellainen, että siellä nai kuka vain ketä vain, valmentajamiehet valmennettavia tyttöjä, tytöt toisiaan ja pojat tyttöjä, ja ihailijatytöt urheilijapoikia. (Tutustukaa heikäläisiin, jollette minua usko.) Kun urheilijanuorukainen on joukkueensa voitonjuhlista aina löytänyt tyttöjä, joiden kanssa on päässyt sukupuoliyhdyntään, hänellä ei välttämättä ole edes kokemusta sellaisesta tilanteesta, jossa tyttö ei olisi halukas seksiin hänen kanssaan. Tällaista pitäisi varmaankin kutsua raiskauskulttuuriksi, mutta se menee vähän ohi oleellisesta. Pikemminkin asian ydin on, että sällit eivät vielä aikuisinakaan ymmärrä vapaaehtoisen seksin ja raiskauksen eroa, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut kysyä lupaa.

Mitä siihen ”raiskauskulttuuriin” tulee, se on siellä kylillä, missä puolustellaan ja suojellaan raiskaukseen syyllistyneitä nuorukaisia. Urheilijapojat ovat yhteisön sankareita ja sellaisina lain yläpuolella. Laura Mänkki kirjoitti tämän joukkoraiskauksen tiimoilta omasta seksuaalisesta ahdistelukokemuksestaan bloggauksen otsikolla Aika velikultia. Kun hän oli 11-vuotias, joukko vähän vanhempia teinipoikia ahdisteli häntä kähmimällä ja uhkasi raiskata. Yksi heistä kehui jälkeen päin raiskanneensa hänet, ja tästä hyvästä eräs tyttö luonnehti poikaa ”kovaksi jätkäksi” ja ”hyväksi tyypiksi”.

Ja tässä on asian ydin. Raiskaajat, jotka pääsevät kuin koirat veräjästä, ovat usein niitä ”ihania miehiä”, salskeita urheilijoita, ”kovia jätkiä” ja ”hyviä tyyppejä”. Ihana mies raiskaa, kuten joskus vuosia sitten kirjoitin. Raiskauksesta jää kiinni ulkomaalaisia ja raiskauksesta jää kiinni ”alempitasoisia miehiä”, nörttimiehiä. Sanalla sanoen sellaisia miehiä, joilla ei ole sitä yhteisön suojaa. ”Ihanat miehet”, joilla on yhteisön tuki, sitä vastoin eivät jää kiinni raiskauksesta. Jos joku heidän uhreistaan nostaa syytteen, hänet leimataan huoraksi ja huonoksi ihmiseksi, koska ”ihanaa miestä” suojellaan.

Olavi Mäenpää vastaan hompanssit

Eräs tuttavani, joka toisin kuin minä viitsii joskus penkoa Homman loka-allasta, kiinnitti huomionsa siihen, että Olavi Mäenpää, Turun äärioikeistoveteraani, kävi siellä haastamassa hompansseja. Seuraava viesti kertoo paljon siitä, millä tavalla nykyiset hompanssit eroavat vanhoista äärioikeistolaisista. Olen luettavuuden vuoksi vähän toimittanut tekstiä – ei siksi, että Mäenpää kirjoittaisi mitenkään kovin huonoa suomea (itse asiassa hänen kielenkäyttönsä on osaavampaa kuin viiteryhmässä keskimäärin). Olen myös poistanut yksityishenkilöiden nimet.

”Olen A[---] satavarma, ettet sinä saisi kaksinumeroisiakaan äänimääriä missään vaaleissa. Toki jaksan epäillä, ettei kaltaistasi millekään listalle edes ehdokkaaksi hyväksyttäisi. Joku raja sentään politiikassakin pitää olla. Eläisit vain muistoissasi, kun olit urasi huipulla Suomen Sisun aluepäällikön tittelillä. Sait kutsua koolle tyhjänpäiväiset keskiviikkokerhotkin. Nyt puuhastelet saman järjestön entisen kanslia- ja vastatiedustelupäällikkö (saako nauraa?) R[---] R[---] H[---]n kanssa, joka ylensi itsensä nimimerkillä sotamarsalkka Rommeliksikin, jonkin älyvapaan reformiseuranne parissa. Kyllä teidän kumpaisenkin veikkosen tyylitajusta henkii vahvasti, että ette ole asevelvollisuuttakaan suorittaneet. Tosin H[---] yritti, mutta lensi kuin leppäkeihäs Niinisalon varuskunnasta! Hanki A[---] itsellesi edes jonkinasteinen elämä tuollaisen merkityksettömän uhoamisen tilalle. Ensimmäinen askel positiiviseen suuntaan olisi astua sieltä tunkkaisen kämpän tietokoneruudun takaa raittiiseen ulkoilmaan ja sitä tietä totuttelemaan ihmissuhteiden solmimiseen normaalissa siviilisaatiossa.
Herra J[---]nkin vedät kirjoituksessasi esiin. Juuri pari päivää sitten soittelimme M[---]n kanssa ja suunnittelimme tulevia. Tuntuu, ettei hänenkään poliittiseksi kodikseen oikein sovi järjestö, jossa valtaa käyttävät pilviveikot, homoliittojen puolestapuhujat, totaalikieltäytyjät ja sivarit! Keskustelimme myös hyvästä yhteistyöstämme M[---]n ollessa listallani ehdokkaana EU-vaaleissa 2004. Ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? A[---], politiikka on eriskummallinen urheilulaji.”

Mäenpään keskustelukumppani A on eräs vähemmän tunnettu turkulainen (muistaakseni) äärioikeistolainen. RRH taas on se nuori äärioikeistolainen, joka kirjoitti narkkarikavereilleen väärennettyjä lääkereseptejä ja sai tuomion huumerikoksesta ja lääkärinä esiintymisestä. Hän myös leukaili joukkomurhaamisesta jollain terveydenhoitoalan nettilaudalla (vai oliko sähköpostilista?) ja aiheutti hysterian, niin että hänelle mäjäytettiin syyte perättömästä vaarailmoituksesta. M ja herra J ovat sama henkilö, äärioikeiston vanha nestorismies, joka taisi tulla alan miesten joukossa kuuluisaksi 90-luvun alussa yrittäessään perustaa IKL:ää uudelleen.

Mäenpään kirjoituksesta näkyy selvästi, mikä hänenlaistensa vanhojen äärioikeistolaisten ja uusien natsien ero on. Ennen vanhaan, hänen loistoaikoinaan, äärioikeistolaisuuteen liittyi ainakin teoriassa tietty ihmisihanne: kovan, ruumiillisesti voimakkaan heteromachon ihanne. Kuten tiedämme, Mäenpää on äärioikeistolaisen remuamisensa ohessa myös ansioitunut nyrkkeilyvalmentaja, jonka suojatteihin on lukeutunut maahanmuuttaja- ja muslimitaustaisiakin nuorukaisia. Pistää itse asiassa miettimään, kumpaa Mäenpää vastustaa enemmän: maahanmuuttoa sinänsä vai maahanmuuttopolitiikan vihernynny- ja tätileimaa. Ehkä hänestäkin olisi saatu maahanmuuttomyönteinen, jos maahanmuutto olisi markkinoitu hänelle niin, että sieltä tulee Olkku kovia sällejä joista sinä saat valmentaa nyrkkeilijöitä ja jotka puolustavat Suomea Venäjän uhalta.

Mäenpään äärioikeistolaisuudessa on selvät paalut, joita myöten aidat vedetään: aseellinen maanpuolustus, homoliittojen vastustaminen ja huumekielteisyys. Monet kommentoijat poliisin ”asiantuntijoita” myöten ovat kuvitelleet, että uudenkin äärioikeiston ideologia olisi yhtä ehdoton. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan uusi äärioikeisto niin meillä kuin muualla on hylännyt perinteisen äärioikeiston arvot. Ei se esimerkiksi ole mitenkään kansallisella pohjalla, vaikka väittääkin olevansa nationalistista ja isänmaallista.

Olavi Mäenpään äärioikeistolaisuus oli vielä reaktiota johonkin todelliseen. On totta, että Suomi liukui Neuvostoliiton aikakaudella arveluttavalla tavalla itänaapurin vaikutuspiiriin. Aseistakieltäytymisen ja homoseksuaalisuuden salliminen johtuivat toki ennen muuta ihan kapitalistisesta markkinataloudesta ja sen omasta liberalisoitumisesta, mutta koska tämä olojen ja ajattelun vapautuminen tapahtui Suomen ollessa Neuvostoliiton vaikutuksen alla, se oli helppo leimata Neuvostoliiton aiheuttamaksi rappioilmiöksi. Vanhan polven äärioikeistolaiset, kuten Mäenpää, paheksuivat kaikkea tätä ja päätyivät ajattelemaan, että oikeistoradikalismi on ainoa tapa pelastaa isänmaa. Itse asiasta voi olla eri mieltä, mutta ainakin kyseessä oli Suomen omista yhteiskunnallisista oloista kummunnut protesti.

Päälle tulee tietysti vielä sekin, että oikeistoradikalismin juuret Suomessa ulottuvat vuoteen 1918 asti. Ensimmäisessä tasavallassa koko vasemmisto – myös sosiaalidemokraattien se osa, joka ei ottanut osaa kapinaan – oli epäilyttävää porukkaa, jolle ei ensimmäisten vaalikausien aikana annettu edes mahdollisuutta esiintyä radiossa. Ne ajat muistaneille oikeistolaisille ”vapaus” tarkoitti määritelmällisesti sitä, että vasemmisto pidettiin hiljaa, ja totta kai kaipuu sellaiseen ”normaalitilaan” siirtyi myöhemmille sukupolville, joita Olavi Mäenpää omalta osaltaan edustaa. Itse asiassahan tuollainen vasemmistonvastaisuus kuului minunkin perheeni traditioon.

Uusi äärioikeisto sitä vastoin on kansainvälinen muoti ja alakulttuuri. Kuten on jo nähty, suuri osa sen teeseistä ja iskulauseista on peräisin toisista yhteiskunnista ja toisista historiallisista oloista. Pelottelu hallitsemattomalla maahanmuutolla ei kuulu Suomeen, jossa maahanmuutto on useimpiin länsimaihin verrattuna häviävän pientä ja jossa ei ole mitään paperittomien suuria laumoja. Itse asiassahan yksi syy siihen, miksi politiikan valtavirta ei moneen vuoteen ottanut maahanmuuttajakriitikoita vakavasti, on juuri tässä: ”hallitsemattomasta maahanmuutosta” puhuminen Suomen oloissa nyt vain on suunnilleen yhtä mielekästä kuin Tahitilla olisi keskustella jäänmurtajan hankkimisesta ahtojääongelmia helpottamaan.

Mäenpää valittelee sitä, että uuden äärioikeiston piirissä vaikuttaa pilvenpolttajia. Kuten muistamme, vanha äärioikeisto painotti päihdeharrastuksissaan perinteisiä kansallisjuomia. Pilven poltto oli pitkään politisoitunutta ja miellettiin osaksi hippityylistä pasifistista protestia. Vielä nykyäänkin kuulee lapsellisen naiiveja väitteitä kannabiksesta rauhanhuumeena. Nuorimmassa polvessa sitä vastoin kannabis on yksinkertaisesti päihde, jota käytetään siksi, että halutaan päästä päihtyneeseen tilaan, se on vähän niin kuin päihteidenkäytön idea, jos tyhmänä raittiusmiehenä olen asian oikein ymmärtänyt. Toisin sanoen pilvenpolttajalla ei nykymaailmassa ole mitään syvällisiä aatteellisia esteitä alkaa äärioikeistolaisiksi.

Siviilipalveluksestakaan et nykyään enää rauhanmiestä tunnista. Tämä on tietysti seurausta siitä, että aseistakieltäytyjäliike harmillisesti onnistui pyrkimyksessään tehdä sivarista valtavirtaisesti hyväksyttävää. Vielä 80-luvulla siviilipalvelukseen pääsi vain erityisen vakaumuksentutkintalautakunnan luvalla, mikä tarkoitti, että aseistakieltäytyjäksi kelvatakseen piti nähdä aitoa vaivaa ja pohtia asioita, olla uskottava aatteen mies. Vuonna 1987 lautakunta lakkautettiin ja aseistakieltäytymisestä tuli pelkkä ilmoitusasia. Tällöin sivari muuttui roskapöntöksi sellaisille tyypeille, joita armeija ei ymmärrettävistä syistä halunnut riveihinsä: aloitteleville taparikollisille ja sairaalloisen lihaville, pari esimerkkiä mainitakseni. Niinpä kaikenlaiset törkyrasistiset rämppäsällit saattoivat mennä sivariin vain koska se oli niiden kulttuuria, tässä tapauksessa siis hevilettisten hevirokkarien.

Olavi Mäenpään edustamalle äärioikeistosukupolvelle luultavasti rokkikulttuuri oli kokonaisuudessaan paheksuttava ilmiö, osa samaa rappiota, joka sai hänenlaisensa omaksumaan oikeistoradikaalin arvomaailman. Nuoremman polven äärioikeistolle sitä vastoin suuri osa siitä paheksuttavasta rappiosta on jo aikoja sitten valtavirtaistunut osaksi arkea. Tämän takia tuntuukin piinallisen teennäiseltä, kun nykyiset nelikymppiset ja sitä nuoremmat esittävät konservatiivista vanhaa äijää puhuen vanhoista hyvistä ajoista, jolloin elämä oli yhteisöllistä ja yksikulttuurista. (Milloinkahan se oli, 90-luvullako?)

Nykyinen äärioikeistolaisuus on pääosin alakulttuuri-identiteetti. Se ei ole reaktiota mihinkään yhteiskunnalliseen epäkohtaan, vaan pelkkä rooli, jossa on kyse enemmän uhosta ja näyttelemisestä kuin aatteellisesta johdonmukaisuudesta. Edes äärioikeistolaisten ideologinen ydinryhmä ei ole johdonmukainen esimerkiksi suhteessaan Venäjään, jota se välillä pitää turvallisuusuhkana Suomelle, välillä ihanana muslimintappovaltiona. Mitä tulee tämän ydinryhmän ulkopuolisiin, harhaanjohdettujen suuriin laumoihin, monet heistä tosiaan koettavat omaksua sitä vanhan jäärän roolia, mutta he eivät ollenkaan tiedä, mikä se vanha hyvä aika oikein on, jonka arvoja pitäisi haikailla takaisin.

Esimerkiksi kelpaavat vaikka jonkun Reijo Tossavaisen jutut. Paatos ja milloin mihinkin tahoon kohdistuva paheksunta on hirmuinen, mutta sen takaa ei tunnu löytyvän mitään punaista lankaa. Vanhoihin hyviin aikoihin kaivataan, mutta ei ole selvää mihin tarkalleen. Eräässä kohdassa Tossavainen halusi EU:n tilalle vahvempaa YK:ta, vaikka – kuten eräs kaverini sarkastisesti totesi – YK:ssa Suomen sisäisiin asioihin olisi sekaantumassa paljon enemmän ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan, ja ne ulkomaalaisetkin olisivat keskimäärin paljon tummaihoisempia.

Tossavaisen YK-möläytys paljastaakin yhden suomalaisen äärioikeiston rakenteellisista ongelmista: se menneiden aikojen idylli, jota taantumuksellinen määritelmän mukaisesti kaipaa takaisin, voi nykyään olla vain Kekkosen Suomi. Kekkosen valtaantulo tapahtui vuonna 1956, lähes kuusikymmentä vuotta sitten, ja Kekkosen aikaa kesti kaksi ja puoli vuosikymmentä. Toisin sanoen nykyiset vanhuksetkin ovat Kekkosen Suomen muovaamia ja tulleet aikuisiksi Kekkosen Suomessa. Ja Kekkosen Suomessa, kuten tiedämme, monet vasemmistoidealistien ideat oli imetty valtavirran osaksi – esimerkiksi ajatus Suomesta maailmanpolitiikan lääkärinä, joka vaikuttaa YK:n kautta. Kun EU-jäsenyydestämme aikoinaan käytiin kansalaiskeskustelua, vasemmisto vierasti koko ideaa siksi, että Suomi oli jo riittävän kansainvälinen ja harjoitti kansainvälisyyttään YK:n, esimerkiksi rauhanturvaamistoiminnan, välityksellä. YK nähtiin tasapuolisena ja oikeudenmukaisena, EU taas sekä maailmanlaajuisesti että paikallisesti rikkaiden liittona köyhien päänmenoksi.

Tämän pitkälti vasemmistolaisen Kekkos-kaipuun päälle on sitten haettu kansainväliseltä ja kotimaiselta äärioikeistolta sen kanssa ristiriitaisia ideoita. Kotimainen äärioikeisto on reaktiota ja protestia juuri sille Kekkosen Suomelle. Kansainvälinen äärioikeisto taas näkee nykyään Venäjän pelastajamaana ja muslimien murskaajana, mikä on ristiriidassa kotimaisen äärioikeistoperinteen kanssa. Joku Tossavainen ei siis oikeasti tiedä mitä hän tahtoo, vaan on välillä kekkosnostalgista, välillä äärioikeistolaista mieltä asioista.

Sinänsähän Perussuomalaiset on puolue, jonka juuret ovat vennamolaisessa reaktiossa Kekkosen yksinvaltaisina ja liian neuvostoystävällisinä pidettyihin otteisiin. Toisin sanoen se on väärä puolue toimimaan Kekkos-nostalgian poliittisena kanavana. Kekkonen on suomalaisessa tietoisuudessa kiistelty hahmo, jota toiset pitävät itäeurooppalaisena kommunistidiktaattorina (mikä on asiatonta ja epäoikeudenmukaista), toiset sellaisena ihanana äärioikeistolaisena yksinvaltiaana, joka nitistäisi sivarit ja maahanmuuttajat (mikä on yhtä asiatonta ja epäoikeudenmukaista, koska Kekkonen itse asiassa oli presidenttinä ajamassa humaanimpaa kohtelua esimerkiksi aseistakieltäytyjille).

Jotta Kekkosen haamu tietoisuudessamme ei katoaisi harhateille, tarvittaisiin tosiaan tahoa, joka paneutuisi valistamaan kansalaisia siitä, mitä Kekkonen oikeasti teki tai edusti suomalaisessa politiikassa – ja kyllä vain, tarvittaisiin puolue, joka näkisi itsensä Kekkosen manttelinperijänä ja ajaisi asioita ja tavoitteita, joita Kekkonen aikoinaan myös ajoi. En sano tätä siksi, että erityisemmin itse kannattaisin Kekkosta tai kekkoslaisuutta, vaan siksi, että Kekkos-nostalgia on täysin legitiimi poliittinen positio, jos kaipaillaan sitä, mitä Kekkonen aikoinaan edusti suomalaisessa politiikassa eli jatkuvuutta, vakautta, vaurautta ja inklusiivisuutta. Perussuomalaiset on kuitenkin kaikin tavoin väärä puolue sitä nostalgiaa hyväksikäyttämään, koska se pyrkii itsetarkoituksellisesti katkaisemaan suomalaisen politiikan jatkuvuuden (”murra vanhojen puolueiden ylivalta”), horjuttamaan yhteiskunnallista vakautta, paskat nakkaa niin talous- kuin sosiaalipolitiikastakin ja keksii yhä uusia vähemmistöryhmiä, jotka se haluaa marginalisoida.

Helmikuisia uutisia

1. Eräs maahanmuuttokriitikko on kuollut

Hiljattain tapahtui niin, että eräs maahanmuuttokriitikko kuoli. Kuolinsyy oli luonnollinen, asianomaisen omista puheista päätellen terveys oli ihan itse huonoilla elämäntavoilla turmeltu. Hän oli jo vuosia sitten profiloitunut yhtenä siinäkin heimossa törkeimmistä solvaajista ja hävyttömyyksien latelijoista. Koska kuolleista ei pidä puhua pahaa, ainakaan heidän omalla nimellään, jätän sen tässäkin mainitsematta. Eikä se sitä paitsi edes ole tärkeä. Hän oli vain maahanmuuttokriitikko, ja meille tuohon alakulttuuriin kuulumattomalle hän näyttäytyy yhtenä maahanmuuttokriitikoista, ei sen enempänä eikä vähempänä. Kuten maahanmuuttokriitikoilla on tapana, hän heitti sontaa sen niskaan, jota Halla-aho oli käskenyt häntä solvaamaan, eikä hän eronnut millään tavalla lukuisista muista maahanmuuttokriitikoista, jotka samoin tekevät kuten Halla-aho käskee ja joilla ei ole elämässään mitään muuta tarkoitusta, tekemistä eikä suuntaa kuin tehdä kuten Halla-aho käskee.

Joku muu, joku sellainen joka on hankkinut elämän ja tarkoituksen elämälleen, jäisi ihmisten mieleen omalla nimellään ja omilla ansioillaan. Ei maahanmuuttokriitikko. Sillä maahanmuuttokriitikolla ei ole nimeä, ansioita eikä erillistä identiteettiä. Maahanmuuttokriitikko on vain maahanmuuttokriitikko, ja ainoa mitä hän osaa, on toistella Halla-ahon blogista luettuja, huonolle suomelle englannista käännettyjä juttuja ja vainota netissä niitä, jotka Halla-aho on julistanut suuriksi mokuttajiksi. Sen osaavat ne tuhannet muutkin samanlaiset.

Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen maahanmuuttokriitikko, lukuisista muista lajitovereistaan erottumaton, nousee aamulla sängystä vain julistaakseen mestarinsa asiaa tahdottoman raajan lailla. Hän palvoo mestariaan sillä lemmenkiihkolla, joka voi nousta vain oman homoseksuaalisuutensa kiistävän äärioikeistolaisen mahoista kupeista. Hänen suussaan tuntuu aamusta iltaan mestarin peräpään maku, mutta silti hän jatkaa sen nuolemista lakkaamatta. Mikä saa ihmisen heittämään elämänsä tällä tavalla hukkaan? Mikä saa hänet pitämään törkeyttä ja epäinhimillisyyttä jotenkin ihailtavana? Mikä saa hänet hylkäämään kaikki harrastuksensa, kaiken sen mikä teki hänestä yksilöllisen, omintakeisen ihmisen, ja muuttumaan pelkäksi sieluttomaksi numeroksi maahanmuuttokriitikoiden harmaissa, nelikulmaisissa robottiriveissä?

Jos mestarin ulkomaankielestä kääntämät ennustukset edes tulisivat toteen, maahanmuuttokriitikko voisi riemuita siitä, että oli oikeassa. Mutta todellisuudessa maahanmuuttajien kotoutuminen on edennyt koko sen ajan, kun mestari on teutaroinut netissä, ja Suomessa on esiintynyt enemmän äärioikeistolaisen aatemaailman innoittamia kuin islamistisia joukkomurhia. Minunkin tuttavapiirissäni on nuoria lahjakkaita musliminaisia, jotka ovat opiskelleet tai parhaillaan opiskelevat taiteilijoiksi, luonnontieteilijöiksi, lääkäreiksi. Somalitaustaisten suomalaisten työllistyminen on koko ajan parantunut sitten niiden sopivasti valikoitujen tilastojen, joita mestari on blogissaan esitellyt. Maahanmuuttajien tekemät näyttävät verityötkin pakkaavat olemaan liian suomalaisia: kiihkoislamin sijasta niiden taustalla on yleensä ollut viina tai mustasukkaisuus. Toki toki, kun hiljattain somalitaustainen mies teki umpisuomalaisen kännisen kirvesmurhan, niin eiköhän sillekin Hommalla löydetty islamiin viittaava selitys. Tiedä vaikka olisivat väittäneet, ettei suomalainen koskaan räyhää kännissä, muslimit ne vain.

Kun yksi maahanmuuttokriitikko kuolee, kukaan ei jää häntä kaipaamaan. Samat törkeydet ja samat avainsanat osaa toistaa kuka vain maahanmuuttokriitikoiden nelikulmaisesta robottimuodostelmasta. Samoja latteuksia toistellen kuluu päivä toisensa jälkeen sinun, maahanmuuttokriitikon, nelikulmaisessa robottielämässäsi. Mikään ei muutu, paitsi yksi ainoa asia. Se juna, joka siellä kaukana edessä on, lonksuu raiteiden niiteillä päivä päivältä lähemmäksi. Se juna, jonka kyydissä on luurankomies mustassa viitassaan, toisessa kädessään tiimalasi ja toisessa viikate. Se luurankomies, joka on hakemassa sinua junan kyytiin.

Kiskot tärisevät ja tärisevät yhä tuntuvammin jaloissasi, kohta ne alkavat lonksua. Sitten veturi antaa veret seisauttavan äänimerkin pillillään, ja sinä käännyt katsomaan jälkeesi jäänyttä rataa, miettimään, kannattiko tämä kaikki, kannattiko sinun heittää menemään elämäsi kallisarvoisia vuosia jankkaamalla Halla-ahon fraaseja ja vainoamalla viattomia ihmisiä. Ehkä olet menettänyt vaimosi, työsi ja lapsesi, koska et osannut elämässäsi tehdä muuta kuin toistaa pakonomaisesti halla-aholaisuuden rituaalia. Kannattiko?

Sieltä se juna tulee. Vääjäämättä se kolkkaa radalla sinua kohti, nopeaan, nopeaan, pienillä asemilla pysähtymättä. Klonksun-kolkoti, klonksun-kolkota, klonksun-golgota, klonksun-Golgata, sanovat kiskojen liitokset. Ja kohta ulvaisee veturin pilli. Mieti tätä, kun illalla käyt pitkäksesi, sammutat lampun ja jäät pimeyteen odottamaan nukahtamistasi: ehkäpä et aamulla herääkään? Kannattiko haaskata vuosikymmen elämästäsi ulkomaisen propagandan kääntäjäreleen käsinukkena olemiseen?

Ja kun raatosi paiskataan kuoppaan, sen päälle nostetussa hautakivessä voisi lukea vaikka: Tässä lepää maahanmuuttokriitikkorobotti X-91. Veto loppui, putket kärähtivät ja virtalähde prakasi. Hän oli aivan samalla tavalla ohjelmoitu kuin maahanmuuttokriitikkorobotit X-90 ja X-92, eikä häntä mitenkään erottanut heistä, kun vauhtipyörä lähti käyntiin. Tässä kivessä lukisi myös hänen nimensä, jos sillä olisi mitään väliä. Suremaan olisi jäänyt jokunen tuhat maahanmuuttokriitikkoa, mutta hekään eivät erottaneet häntä toisista kaltaisistaan.

2. Kääntäjärele petti

Tästä siirrymmekin luontevasti siihen, että eräs Perussuomalaisten ehdokas pani hiljattain nettiin avoimen rasistisen videoanimaation, jonka kärki kohdistui –meksikolaisiin. Videossa esitettiin laiskuusdemoni, joka viiksineen ja leveälierihattuineen edusti täydellistä meksikolaiskliseetä ja jolla oli Meksikoon viittaava nimikin.

Se, että maahanmuuttajakriitikoiden palvoman mestarin kirjoitukset eivät ole mitään muuta kuin angloamerikkalaisen äärioikeiston koko maailmaan tyrkyttämää bulkkipropagandaa, on tietysti ollut selvää kaikille täysjärkisille ihmisille jo pitkään – se näkyy hänen kielenkäytöstäänkin. Hänen käyttämänsä ilmaus ”älyllinen fabriikki” esimerkiksi on huonosti käännettyä englantia. Sen takana on tietysti englannin intellectual fabric, joka sananmukaisesti tarkoittaa ”älyllistä kudelmaa”, hyvällä suomella ehkä ”ajatusrakenne” ajaisi saman asian.

Tämä on esimerkki siitä, mitä oikeat kielen ja kääntämisen ammattilaiset kutsuvat ”vääräksi ystäväksi”, samannäköinen sana, joka eri kielissä tarkoittaa eri asiaa: suomessa ”fabriikki” tai kansanomaisemmin ”vapriikki” on perinteisesti ruotsin ja saksan malliin tarkoittanut tehdasta. Luulisi jopa mestarin mestailleen sen verran pitkään Mansen mestoilla, että hän olisi edes kuullut puhuttavan Vapriikki-museosta, puhumattakaan siitä, että hänen kielihistorian tutkijana odottaisi tietävän, mistä suomen kielen sana ”fabriikki” tulee. Englannin fabric on kudelma, kudottu materiaali, kangas tai vaikka rätti, mutta ”fabriikki” se ei ole.

Tämäkö ei ole merkittävää? On se, koska mestari alinomaa esiintyy jonkinlaisena uuskielen vastustajana moittiessaan ”monikulttuuristajiksi” väittämiensä kirjoittelua. Esimerkiksi sosiaaliviranomaisten kielestä hän hakee kapulakielisiä sanoja, joiden väittää olevan sisällöttömyytensä vuoksi mahdottomia kääntää englanniksi. Itse asiassa ne sanat lienevät pikemminkin alun perin englannista käännettyjä, kuten suuri osa huonosta virkakielestä nykyään pakkaa olemaan.

Mutta palataanpa Meksikoon. Yhdysvalloissa, josta mestari-kääntäjäreleen ja hänen tahdottomien raajojensa suomeksi toimittama propaganda tulee, meksikolaisten maahanmuutto – joksi voidaan laskea myös muista latinalaisamerikkalaisista maista Meksikon kautta saapuvat maahanpyrkijät – on oikeasti ollut melko massiivista ja hallitsematonta jo vuosikymmeniä. Tosin vanhemmat latinopolvet ovat sulautuneet amerikkalaiseen kulttuuriin ihan hyvin, mutta sitä samaa porukkaa tulee maahan edelleen, joten ksenofobeille riittää uutta kauhisteltavaa.

Monet täkäläisen muslimikauhistelun iskulauseet muistuttavat vähän liikaa amerikkalaista meksikolaiskammoa ollakseen uskottavia, ja tietenkin ne myös ovat yhtä perustelemattomia. Esimerkiksi samoja juttuja maahanmuuttajien massiivisesta sikiävyydestä kerrotaan rapakon takana latinoista, ja islamilaistumisjutuista tulee mieleen jenkkien höpinä maansa espanjankielistymisestä. Todellisuudessa latinot unohtavat espanjansa jenkeissä sukupolven-parin aikana – kielenvaihto ei siellä koskaan ole ollut niin nopeaa kuin nyt. Jos espanja ei saisi täydennystä ulkomailta, se katoaisi Yhdysvalloista nopeasti kokonaan puhekielenä.

Sanalla sanoen jo pitkään on voinut odottaa sitä päivää, kun kääntäjärele pettää ja unohtaa korjata alkuperäistekstin meksikaanin musulmaaniksi. Nyt siinä sitten kävi niin, kun persuehdokas ei malttanut jättää mehevää rasistista videota käyttämättä omiin tarkoituksiinsa.

3. Persut ja sotaveteraanit

Hommafoorumilta on jo kauan sitten ilmennyt, että äärioikeiston teeskentelemä veteraanien arvostaminen on varsin ehdollista luonteeltaan. Veteraania kunnioitetaan presiis niin kauan kuin veteraani on hiljaa tai nyökyttelee äärioikeiston viisauksille. Mutta antakaas olla kun veteraani menee sanomaan, ettei kannata äärioikeistoa. Silloin Hommalla haukutaan vanhuudenhöppänäksi, tai sitten valitetaan, että veteraaneja käytetään hyväksi poliittisiin tarkoituksiin. Se, että he itse jos ketkä käyttävät veteraaneja poliittisena keppihevosenaan, on tietenkin aivan eri asia. Hehän haluavat itselleen eri säännöt kuin koko muulle maailmalle: sellainen peli, jonka hompanssi tai muu persu voi hävitä, on määritelmällisesti epäreilu peli, jos heiltä itseltään kysyy.

Tuoreen tutkimuksen mukaan vihreiksi tunnustautuva kansanosa arvostaa veteraanien ansioita enemmän kuin persut tekevät. Tiedättekö mitä? En ole asiasta ollenkaan hämmästynyt. Sen verran moneen vihreään reserviupseeriinkin tässä on viime vuosina tullut tutustuttua.

4. Halla-aho ei vain uskalla

Kurditaustainen nuori vihreä ehdokas hiiltyi siitä, että Halla-aho haukkui maahanmuuttajaehdokkaat kykenemättömäksi listantäytteeksi, ja tarjoutui keskustelemaan hänen kanssaan mistä aiheesta vaan. Kaveri oli näet valtiotieteellisestä valmistunut ja tehnyt jotain oikeita ja koulutuksen mukaisia töitäkin valtionhallinnossa. No, Halsku tietenkin ylhäisyydessään kieltäytyi, koska hänellä oli ns. ”kiireitä”. Kiireiden luonteesta hän ei mitään hiiskahtanutkaan, mutta kaipa hänellä oli käynnissä tärkeitä neuvotteluja Euroopan tuohus- ja suitsukekaupoista Kirkko-Slaavian kanssa, joissa hänen asiantuntemuksensa oli kullanarvoista. - Heh, leikki leikkinä. Itse asiassa menevän miehen kiireet eivät estäneet häntä pitämästä asian (siis sen torjumansa keskustelun, ei tuohuskaupan) tiimoilta pitkällistä iltahartautta kannattajilleen Facebookissa. Samalla määrällä aikaa ja tupakkia olisi keskusteltu seitsemän kurdin ja kahdeksan somalin kanssa.

Mutta hei, se teidän mestarinne ei vain uskalla, tai osaa. Se kyllä osaa kiihottaa aivottomia roskaväen laumoja milloin kenenkin silmätikkunsa kimppuun. Nyt vain silmätikkuja alkaa olla vähän liikaa. Kuten Jukka Nieminen sanoi hiljattaisessa blogissaan, nykyisin Halla-ahon vastavoimana esiintyy entistä enemmän tavallisia ihmisiä,  joiden mielestä rasistinen ideologia on kaikkinensa vastenmielistä. Vaikka kyllähän maahanmuuttokriitikot voisivat kaikella muotoa rangaista koko Suomen kansaa mokuttamisesta. Siellä itärajan takanahan heillä on yllin kyllin ystäviä toimimaan rangaistusruoskana.

Maanpuolustusasiaa

Kun olen myöntänyt avoimesti kannattavani Natoon liittymistä ja olevani monilta mielipiteiltäni aika lailla vasemmistokriittinen (heh heh), se on kummasti ärsyttänyt vasemmistolaisia urputtajia. Luonnollisesti äärioikeiston tahtia tämä ei ole haitannut, he nimittelevät minua edelleenkin stalinistiksi ja putinistiksi, silloin kun eivät syytä ryssänvihasta. Se viimeksi mainittu syytös voi olla aiheellinenkin, koska minulla on realistinen, eli synkkä, asenne Venäjään, mutta stalinisti- ja putinistiheitot kuuluvat enemmän tahattoman huumorin alueelle.

Mutta leikki sikseen. Puhutaanpa vakavaa asiaa, nimittäin maanpuolustusasiaa.

Suomelle on ollut erittäin haitallista, että maanpuolustus sinänsä on leimautunut oikeistolaisuudeksi ja armeija valkokaartiksi. Tähän on historiamme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta aika moniin asioihin on, eikä niitä silti tarvitse hyväksyä. Jos Arska kusee gambinoissaan kadulle keskellä päivää, siihenkin on historiamme ja kulttuurimme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta emme me silti ole julistaneet kadulle kusemista kansallishyveeksi.

Vastaavasti vasemmiston olisi päästävä laiskaksi tavaksi latistuneesta maanpuolustusvastaisuudestaan; samalla olisi hyvä jos armeijassa laajalti ymmärrettäisiin, että kaikki oikeistolaiset poliittiset linjaukset eivät ole puolustusvoimien edun mukaisia. Esimerkiksi valtionvastainen talousliberalismi päätyy väistämättä eturistiriitaan sellaisen laitoksen kanssa, joka on riippuvainen vahvasta, verotus- ja järjestelykykyisestä valtiosta.

Tämänhän näkee esimerkiksi niistä libertaareista, jotka kieltäytyvät aseista, koska armeija komentovaltaisena laitoksena on ristiriidassa heidän hörhöaatteensa kanssa. Sodasta puhuttaessa he ovat sitä mieltä, että esimerkiksi talvisota oli heidän vapauskäsitteensä kannalta täysin yhdentekevä yhteenotto, koska molemmat puolet olivat heidän mielestään pahoja komentovaltioita. Talvisodan aikainen suomalainen perusporvari, jota olisi uhannut Siperian-matka tai reikä takaraivossa Venäjän miehitettyä maan, olisi ehkä ollut eri mieltä.

Demokratioissakin joudutaan, tai saatetaan joutua, sotakannalle siirryttäessä ottamaan niin kansalaisten ammattiosaaminen kuin yksityiset kiinteistöt valtion valvontaan. Libertaristien mielestä tällainen on kuitenkin samaa pahaa valtiojohtoisuutta kuin kommunismikin. Se, että kyseessä on tilannekohtainen, tilapäinen ja kansanvaltais-perustuslaillisesti sovittu valtiojohtoisuus, ei heitä kiinnosta. Heidän mielestään vapauden pyhä sinetti on kerran murrettuna yhtä lopullisesti rikki, oli sitä särkemässä sitten kotimainen hätätilaviranomainen tai vieraan valloittajan komissaari.

Maanpuolustushengelle yhtä haitaksi on sellainen hommalainen rasismi, jossa Suomen nykyisten kansalaisten keskuudesta jatkuvasti etsitään alaryhmiä erotettaviksi ja leimattaviksi. Se paljon puhuttu talvisodan henki tarkoitti, että kaikki vetävät tarvittaessa yhtä köyttä eivätkä jää keskinäisten riitojensa juoksuhautoihin. Erityisryhmien tarpeiden huomioonottaminen on oleellinen seuraus siitä talvisodan hengestä. Äärioikeiston mielestä kuitenkin kaikkien pitäisi olla samanlaisia äärioikeistolaisia pölhöjä kuin he itse, tai vaihtoehtoisesti hyväksyä olevansa heitä huonompia.

Ennen vanhaan, kun äärioikeiston päävihollinen olivat aseistakieltäytyjät, sillä oli tietty moraalinen perustelu tähän pröystäilyynsä. Ei ole mitään fasismia olla sitä mieltä, että asepalveluksen suorittanut on joltain kannalta kansalaiskuntoisempi kuin aseistakieltäytyjä. Toinen asia on, että äärioikeisto silloin ennen vanhaan julisti tätä kansalaiskuntoisemmuuttaan uhkailemalla sivareita tappamisella. Tappouhkailu ja syrjimisvaatimukset olivat sitä fasismia. Mutta se maanpuolustushenkinen perusasenne, joka äärioikeiston öykkäröinnissä vääristyi muiden kansalaisten uhkailemaksi ja vainoamiseksi, oli sinänsä ymmärrettävä.

Fiksummat maanpuolustuksen ystävät osasivat toteuttaa sitä perusasennetta järkevämmin ja vetoavammin. He löivät suuren näyttelijän elkein rintaansa julistaen puolustavansa kuolemaansa asti niin naisia, lapsia, vanhuksia kuin sivareitakin, koska se oli sotilaan velvollisuus. Tämä tapa toimi huomattavasti paremmin. Siihen turvautumalla maanpuolustajat saattoivat nimittäin palauttaa itselleen sen moraalikukkulan kuninkuuden, jonka pasifistit olivat ryöstäneet omakseen.

Nykyiset äärioikeistolaisemme taas julistavat, että hyysäri- ja neekeri-Suomen edestä ei sotahuutoa esitetä eikä pistintä nosteta. Hommafoorumilaisten maanpuolustustahto on siksi tutkitustikin surkea verrattuna kansalaisten keskitasoon. Koko touhua johtava orjallisesti palvottu mestari (siis se ulkomaisen propagandan kääntäjärele) on itse käynyt siviilipalveluksen, mikä vielä 90-luvulla olisi ollut äärioikeistopiireissä ennenkuulumatonta. Siitä huolimatta hommalaiset ovat omasta mielestään kovastikin korkeamoraalisia ja hienoja ihmisiä ja katsovat koko muun Suomen olevan sekulia rupusakkia nimenomaan isänmaallisuuden kannalta.

Toki – merkillistä kyllä – silloin kun hompanssit vedetään tilille maanpuolustustahtonsa vähäisyydestä, heiltä putkahtaa sellaisia odottamattoman rehellisiä vastakysymyksiä kuin: Miksi maahanmuuttokriitikoiden pitäisi olla erityisen isänmaallisia? Miksihän? Ehkä siksi, että he itse halveksuvat kaikkia muita ja antavat ymmärtää olevansa kaikkia muita isänmaallisempia.

Tuo kysymys kuitenkin paljastaa taas kerran sen George Orwellinkin korostaman eron isänmaallisuuden ja (hommalaisten julistaman) ”kansallismielisyyden” välillä. Isänmaallisuus tarkoittaa sitä, että minä ja sinä kannatamme Suomen vapautta ja teemme yhteistyötä sitä puolustaaksemme, vaikka Suomen vapaus merkitseekin meille eri asioita. Kansallismielisyys tarkoittaa sitä, että asianomaisella on tällainen omasta mielestään hyvinkin hieno suunnitelma Suomen tulevaisuudeksi, jota toteuttamaan hän lupaamme kysymättä pakottaa minut ja sinut, ja jollemme alistu hänen tahtoonsa, hän julistaa meidät Suomen vihollisiksi, mokuttajiksi ja homojen perseennuolijoiksi.

Ennen vanhaan Suomen naapurina oli Neuvostoliitto. Koska Suomi oli itsenäistynyt Venäjän hallinnasta samoihin aikoihin kun Venäjä muuttui Neuvostoliitoksi, Suomen politiikka oli aina jossain määrin vanhan venäjyytemme muistoa ja oman sisällissotamme (joka oli ennen muuta Venäjän sisällissodan yksi haara) jatketta. Tämän historiallisen taustan vuoksi vasemmisto meillä vierasti armeijaa ja suhtautui aatteelliseen sukulaiseensa Neuvostoliittoon tietyllä ymmärtämyksellä.

Siinäkin vaiheessa kun Neuvostoliiton hirmuvaltaisuuden oli tunnustanut suuri osa vasemmistoakin, sitä ei haluttu avoimesti (eikä varsinkaan yhdessä porvarien kanssa) arvostella. Neuvostoliitto oli vasemmistolle vähän niin kuin ullakolla asuva ikivanha homekorvainen sukulaissetä, joka harhoissaan uhkaili ohikulkijoita pyssyllä. Tietenkään höperön vaarin touhuja ei hyväksytty, mutta toisaalta hänestä piti pitää jonkinlaista huolta ja ottaa vastuuta, koska hän oli sukua.

Sosialistien ja porvarien vastakkainasettelusta ei ollut mikään pakko tulla niin syvää ja katkeraa kuin siitä tuli. Jos väitätte vastaan, otan mielelläni puheeksi Irlannin tilanteen. Siellä nimittäin sosialismi ja työväenaate ovat jääneet melko lailla poliittiseen paitsioon, koska Irlannin oman sisällissodan osapuolten – vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten – poliittisten perinteiden jatkajat ovat huomattavasti tärkeämmässä roolissa.

Tämä ei tarkoita, ettei Irlannissa olisi sosialismia, ammattiliittoja tai uusvasemmistolaisuutta. Kyllä siellä on. Ne vain eivät ole – tämä ei ole vitsi – politisoituneet sillä tavalla kuin meillä. Ne ovat pikemminkin osa politiikan työkalupakkia, josta tasavaltalaiset ja vapaavaltiolaiset kaivavat välineitä käyttöönsä.

Ei meilläkään ole mitään syytä lähteä siitä, että maanpuolustuksen ja kansallismielisen oikeiston imagoyhteys olisi jotenkin Jumalalta annettu maailmanjärjestyksen osa. Itse asiassa yksi asia, mistä Hommafoorumia joskus tulevaisuudessa ehkä kiitämme, on juuri se, että se on pystynyt yhdistämään rasismin, fasismin ja maanpuolustusvihamielisyyden. Homma on sellaisten ihmisten ansari, jotka ovat lurjuksia sekä puolustusvoimien, maahanmuuttajien, ympäristönsuojelijoiden, legalistien että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannattajien näkökulmasta.

Hompanssit ovat oikein hyvä yhteinen vihollinen sekä puolustusvoimille että rasismin vastustajille, sekä vasemmistolle että maltillisille porvareille (joita Hommalla joka tapauksessa nimitellään kommunisteiksi). Kamppailu hompansseja ja heidän terroriaan vastaan on uusi talvisodan henki, joka yhdistää kunnon ihmiset konnia vastaan. Olemalla hompansseja vastaan olet ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja maanpuolustuksen puolella: hyvän puolella pahaa vastaan, parhaiden sivistysarvojen puolella raakalaisuutta vastaan, lännen puolella Venäjän iestä vastaan – sitä iestä, jota nyt Ukrainan niskaan väkivalloin sovitetaan.

Venäjän uusi asema poliittisella kartalla on omiaan selventämään sitä, kuka on vihollinen ja maanpetturi. Venäjä on nykyään ennen muuta taantumuksen asearsenaali ja tukija, aivan kuten se oli tsaarien aikana. Se tukee avokätisesti äärioikeistolaisia liikkeitä kautta lännen, ja myös Suomessa se näkee perussuomalaiset tärkeänä liittolaisenaan. (Tämän saattoi lukea hiljattain esimerkiksi Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa -blogista, joka kertoo suomeksi, mitä Venäjän tiedotusvälineet meistä sanovat.) Tietenkin Venäjää tukevat vanhasta muistista myös oikeat kommunistit (jotka eivät todellakaan ole sama asia kuin kaikenlaiset harmittomat ”ollaan kilttejä toisillemme” -lällävasemmistolaiset), mutta he ovat luultavasti jo aikoja sitten liittyneet persuihin.

Puolueesta sai nimittäin hiljattain potkut muuan itse itselleen ”Berija”-lempinimen antanut sälli, joka vähän liian avoimesti, roimasti ja rehellisesti kannatti Venäjän maailmanvaltaa bäckmanilaisessa hengessä. Vihjetietona olen kuitenkin kuullut, että persuihin on hivuttautunut muitakin poliittista kotia vaille jääneitä, Venäjää ihailevia kommunisteja. He ovat oikeuttaneet tämän itselleen olettamalla, että persut ovat aito kansan vallankumouspuolue; ja kun kansa (ketkä siihen sitten kulloinkin lasketaan) nousee vallankumoukseen, kommunistien kuuluu astua vallankumouksen johtoon tietoisena etujoukkona, sehän on vähän niin kuin kommunismin idea – eivät he muuten kommunisteja olisikaan.

Persujen ja äärioikeiston keskuuteen levinnyt lännenvastaisuus ja Venäjän ihailu selittyy toki muullakin tavalla. Esimerkiksi sillä, että persut ovat – kaiken muun ohessa – Keskustan änkyräosasto. Maalaisliiton/Kepun luonne suomalaisessa politiikassa oli pitkään olla se porvaripuolue, joka hoitaa idänpolitiikan. Sille pestille tarvittiin porvaripuolue, koska vaihtoehto oli, että Neuvostoliitto pitää ainoastaan kommunisteja luotettavana yhteistyökumppaninaan Suomessa, ja senhän me arvaamme, miten kalpaten siinä olisi käynyt. Valitettavasti vain tästä välttämättömyydestä Keskusta teki hyveen. Siksi meillä on niin keskustalaisia kuin persujakin, jotka vastustavat EU:ta ja länsiyhteyksiä. Heidän mielestään vanhasta muistista niin vain kuuluu tehdä.

Hiljattaisen tutkimuksen mukaan muuten Venäjälle hännystelyä ja suomettuneisuutta sietävät kaikkein vähiten vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat. Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, koska hommalaisten kiroama ”vihervasemmistolaisuus” on itse asiassa syntynyt 80-luvulla hyvin pitkälle kyllästymisestä taistolaiseen kommunismiin ja sen Neuvostoliiton-palvontaan. On suorastaan huvittavaa, millä innolla hommalaiset leimaavat esimerkiksi Heidi Hautalaa taistolaiseksi ja stalinistiksi, vaikka hän aikoinaan osallistui mm. Puolan solidaarisuusliikkeen tukitoimintaan, jota oikeat taistolaiset tietenkin pitivät neuvostovastaisuutena.

Toisaalta tietysti ne samat Venäjää kritisoivat vasemmiston ja vihreiden idealistit suhtautuvat kyräillen myös puolustusvoimiin ja aseperustaiseen turvallisuuspolitiikkaan – aatehistoria nimittäin vaatii. Sen sijalle he ehdottavat kansalaisyhteiskuntien vuorovaikutusta rauhan takeeksi. Periaatetasolla se on hyvä idea. Valitettavasti Putinin politiikassa on kyse juuri siitä, että luonnollinen vuorovaikutus Venäjän ja vapaiden länsimaiden välillä tieten tahtoen tukahdutetaan. Kansalaisjärjestöjä leimataan ulkomaisiksi bulvaaneiksi ja kortistoidaan sellaisina, epäilemättä tarkoituksena sulkea järjestöjen jäsenet myöhemmin uuteen vankileirien saaristoon ja upottaa johtajat suohautaan. Voi siis sanoa, että A-suunnitelma on pettänyt. Vihreiltä ja vasemmistoidealisteilta tulee siksi voida kysyä, mikä heidän B-suunnitelmansa sitten on, jos kerran armeija ja Nato eivät kelpaa.

Toki ainakaan vihreät eivät ole läheskään niin ehdottoman maanpuolustus- tai Nato-vastaista porukkaa kuin luullaan. Toisin kuin hommalaiset valehtelevat, siellä on itse asiassa yllättävänkin paljon Reserviupseerikoulun käyneitä poliitikkoja, jotka suhtautuvat maanpuolustukseen huomattavasti myönteisemmin kuin keskitason hommalainen. Nyt kun uusi turvallisuuspoliittinen keskustelu esimerkiksi Natosta on nousemassa, tällaisilla vihreillä on tärkeä rooli armeijan ja vapaamielisten, demokraattisten kansalaisten yhteisen Nato-myönteisen painostusryhmän kehittämisessä.