Maanpuolustusasiaa

Kun olen myöntänyt avoimesti kannattavani Natoon liittymistä ja olevani monilta mielipiteiltäni aika lailla vasemmistokriittinen (heh heh), se on kummasti ärsyttänyt vasemmistolaisia urputtajia. Luonnollisesti äärioikeiston tahtia tämä ei ole haitannut, he nimittelevät minua edelleenkin stalinistiksi ja putinistiksi, silloin kun eivät syytä ryssänvihasta. Se viimeksi mainittu syytös voi olla aiheellinenkin, koska minulla on realistinen, eli synkkä, asenne Venäjään, mutta stalinisti- ja putinistiheitot kuuluvat enemmän tahattoman huumorin alueelle.

Mutta leikki sikseen. Puhutaanpa vakavaa asiaa, nimittäin maanpuolustusasiaa.

Suomelle on ollut erittäin haitallista, että maanpuolustus sinänsä on leimautunut oikeistolaisuudeksi ja armeija valkokaartiksi. Tähän on historiamme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta aika moniin asioihin on, eikä niitä silti tarvitse hyväksyä. Jos Arska kusee gambinoissaan kadulle keskellä päivää, siihenkin on historiamme ja kulttuurimme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta emme me silti ole julistaneet kadulle kusemista kansallishyveeksi.

Vastaavasti vasemmiston olisi päästävä laiskaksi tavaksi latistuneesta maanpuolustusvastaisuudestaan; samalla olisi hyvä jos armeijassa laajalti ymmärrettäisiin, että kaikki oikeistolaiset poliittiset linjaukset eivät ole puolustusvoimien edun mukaisia. Esimerkiksi valtionvastainen talousliberalismi päätyy väistämättä eturistiriitaan sellaisen laitoksen kanssa, joka on riippuvainen vahvasta, verotus- ja järjestelykykyisestä valtiosta.

Tämänhän näkee esimerkiksi niistä libertaareista, jotka kieltäytyvät aseista, koska armeija komentovaltaisena laitoksena on ristiriidassa heidän hörhöaatteensa kanssa. Sodasta puhuttaessa he ovat sitä mieltä, että esimerkiksi talvisota oli heidän vapauskäsitteensä kannalta täysin yhdentekevä yhteenotto, koska molemmat puolet olivat heidän mielestään pahoja komentovaltioita. Talvisodan aikainen suomalainen perusporvari, jota olisi uhannut Siperian-matka tai reikä takaraivossa Venäjän miehitettyä maan, olisi ehkä ollut eri mieltä.

Demokratioissakin joudutaan, tai saatetaan joutua, sotakannalle siirryttäessä ottamaan niin kansalaisten ammattiosaaminen kuin yksityiset kiinteistöt valtion valvontaan. Libertaristien mielestä tällainen on kuitenkin samaa pahaa valtiojohtoisuutta kuin kommunismikin. Se, että kyseessä on tilannekohtainen, tilapäinen ja kansanvaltais-perustuslaillisesti sovittu valtiojohtoisuus, ei heitä kiinnosta. Heidän mielestään vapauden pyhä sinetti on kerran murrettuna yhtä lopullisesti rikki, oli sitä särkemässä sitten kotimainen hätätilaviranomainen tai vieraan valloittajan komissaari.

Maanpuolustushengelle yhtä haitaksi on sellainen hommalainen rasismi, jossa Suomen nykyisten kansalaisten keskuudesta jatkuvasti etsitään alaryhmiä erotettaviksi ja leimattaviksi. Se paljon puhuttu talvisodan henki tarkoitti, että kaikki vetävät tarvittaessa yhtä köyttä eivätkä jää keskinäisten riitojensa juoksuhautoihin. Erityisryhmien tarpeiden huomioonottaminen on oleellinen seuraus siitä talvisodan hengestä. Äärioikeiston mielestä kuitenkin kaikkien pitäisi olla samanlaisia äärioikeistolaisia pölhöjä kuin he itse, tai vaihtoehtoisesti hyväksyä olevansa heitä huonompia.

Ennen vanhaan, kun äärioikeiston päävihollinen olivat aseistakieltäytyjät, sillä oli tietty moraalinen perustelu tähän pröystäilyynsä. Ei ole mitään fasismia olla sitä mieltä, että asepalveluksen suorittanut on joltain kannalta kansalaiskuntoisempi kuin aseistakieltäytyjä. Toinen asia on, että äärioikeisto silloin ennen vanhaan julisti tätä kansalaiskuntoisemmuuttaan uhkailemalla sivareita tappamisella. Tappouhkailu ja syrjimisvaatimukset olivat sitä fasismia. Mutta se maanpuolustushenkinen perusasenne, joka äärioikeiston öykkäröinnissä vääristyi muiden kansalaisten uhkailemaksi ja vainoamiseksi, oli sinänsä ymmärrettävä.

Fiksummat maanpuolustuksen ystävät osasivat toteuttaa sitä perusasennetta järkevämmin ja vetoavammin. He löivät suuren näyttelijän elkein rintaansa julistaen puolustavansa kuolemaansa asti niin naisia, lapsia, vanhuksia kuin sivareitakin, koska se oli sotilaan velvollisuus. Tämä tapa toimi huomattavasti paremmin. Siihen turvautumalla maanpuolustajat saattoivat nimittäin palauttaa itselleen sen moraalikukkulan kuninkuuden, jonka pasifistit olivat ryöstäneet omakseen.

Nykyiset äärioikeistolaisemme taas julistavat, että hyysäri- ja neekeri-Suomen edestä ei sotahuutoa esitetä eikä pistintä nosteta. Hommafoorumilaisten maanpuolustustahto on siksi tutkitustikin surkea verrattuna kansalaisten keskitasoon. Koko touhua johtava orjallisesti palvottu mestari (siis se ulkomaisen propagandan kääntäjärele) on itse käynyt siviilipalveluksen, mikä vielä 90-luvulla olisi ollut äärioikeistopiireissä ennenkuulumatonta. Siitä huolimatta hommalaiset ovat omasta mielestään kovastikin korkeamoraalisia ja hienoja ihmisiä ja katsovat koko muun Suomen olevan sekulia rupusakkia nimenomaan isänmaallisuuden kannalta.

Toki – merkillistä kyllä – silloin kun hompanssit vedetään tilille maanpuolustustahtonsa vähäisyydestä, heiltä putkahtaa sellaisia odottamattoman rehellisiä vastakysymyksiä kuin: Miksi maahanmuuttokriitikoiden pitäisi olla erityisen isänmaallisia? Miksihän? Ehkä siksi, että he itse halveksuvat kaikkia muita ja antavat ymmärtää olevansa kaikkia muita isänmaallisempia.

Tuo kysymys kuitenkin paljastaa taas kerran sen George Orwellinkin korostaman eron isänmaallisuuden ja (hommalaisten julistaman) ”kansallismielisyyden” välillä. Isänmaallisuus tarkoittaa sitä, että minä ja sinä kannatamme Suomen vapautta ja teemme yhteistyötä sitä puolustaaksemme, vaikka Suomen vapaus merkitseekin meille eri asioita. Kansallismielisyys tarkoittaa sitä, että asianomaisella on tällainen omasta mielestään hyvinkin hieno suunnitelma Suomen tulevaisuudeksi, jota toteuttamaan hän lupaamme kysymättä pakottaa minut ja sinut, ja jollemme alistu hänen tahtoonsa, hän julistaa meidät Suomen vihollisiksi, mokuttajiksi ja homojen perseennuolijoiksi.

Ennen vanhaan Suomen naapurina oli Neuvostoliitto. Koska Suomi oli itsenäistynyt Venäjän hallinnasta samoihin aikoihin kun Venäjä muuttui Neuvostoliitoksi, Suomen politiikka oli aina jossain määrin vanhan venäjyytemme muistoa ja oman sisällissotamme (joka oli ennen muuta Venäjän sisällissodan yksi haara) jatketta. Tämän historiallisen taustan vuoksi vasemmisto meillä vierasti armeijaa ja suhtautui aatteelliseen sukulaiseensa Neuvostoliittoon tietyllä ymmärtämyksellä.

Siinäkin vaiheessa kun Neuvostoliiton hirmuvaltaisuuden oli tunnustanut suuri osa vasemmistoakin, sitä ei haluttu avoimesti (eikä varsinkaan yhdessä porvarien kanssa) arvostella. Neuvostoliitto oli vasemmistolle vähän niin kuin ullakolla asuva ikivanha homekorvainen sukulaissetä, joka harhoissaan uhkaili ohikulkijoita pyssyllä. Tietenkään höperön vaarin touhuja ei hyväksytty, mutta toisaalta hänestä piti pitää jonkinlaista huolta ja ottaa vastuuta, koska hän oli sukua.

Sosialistien ja porvarien vastakkainasettelusta ei ollut mikään pakko tulla niin syvää ja katkeraa kuin siitä tuli. Jos väitätte vastaan, otan mielelläni puheeksi Irlannin tilanteen. Siellä nimittäin sosialismi ja työväenaate ovat jääneet melko lailla poliittiseen paitsioon, koska Irlannin oman sisällissodan osapuolten – vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten – poliittisten perinteiden jatkajat ovat huomattavasti tärkeämmässä roolissa.

Tämä ei tarkoita, ettei Irlannissa olisi sosialismia, ammattiliittoja tai uusvasemmistolaisuutta. Kyllä siellä on. Ne vain eivät ole – tämä ei ole vitsi – politisoituneet sillä tavalla kuin meillä. Ne ovat pikemminkin osa politiikan työkalupakkia, josta tasavaltalaiset ja vapaavaltiolaiset kaivavat välineitä käyttöönsä.

Ei meilläkään ole mitään syytä lähteä siitä, että maanpuolustuksen ja kansallismielisen oikeiston imagoyhteys olisi jotenkin Jumalalta annettu maailmanjärjestyksen osa. Itse asiassa yksi asia, mistä Hommafoorumia joskus tulevaisuudessa ehkä kiitämme, on juuri se, että se on pystynyt yhdistämään rasismin, fasismin ja maanpuolustusvihamielisyyden. Homma on sellaisten ihmisten ansari, jotka ovat lurjuksia sekä puolustusvoimien, maahanmuuttajien, ympäristönsuojelijoiden, legalistien että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannattajien näkökulmasta.

Hompanssit ovat oikein hyvä yhteinen vihollinen sekä puolustusvoimille että rasismin vastustajille, sekä vasemmistolle että maltillisille porvareille (joita Hommalla joka tapauksessa nimitellään kommunisteiksi). Kamppailu hompansseja ja heidän terroriaan vastaan on uusi talvisodan henki, joka yhdistää kunnon ihmiset konnia vastaan. Olemalla hompansseja vastaan olet ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja maanpuolustuksen puolella: hyvän puolella pahaa vastaan, parhaiden sivistysarvojen puolella raakalaisuutta vastaan, lännen puolella Venäjän iestä vastaan – sitä iestä, jota nyt Ukrainan niskaan väkivalloin sovitetaan.

Venäjän uusi asema poliittisella kartalla on omiaan selventämään sitä, kuka on vihollinen ja maanpetturi. Venäjä on nykyään ennen muuta taantumuksen asearsenaali ja tukija, aivan kuten se oli tsaarien aikana. Se tukee avokätisesti äärioikeistolaisia liikkeitä kautta lännen, ja myös Suomessa se näkee perussuomalaiset tärkeänä liittolaisenaan. (Tämän saattoi lukea hiljattain esimerkiksi Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa -blogista, joka kertoo suomeksi, mitä Venäjän tiedotusvälineet meistä sanovat.) Tietenkin Venäjää tukevat vanhasta muistista myös oikeat kommunistit (jotka eivät todellakaan ole sama asia kuin kaikenlaiset harmittomat ”ollaan kilttejä toisillemme” -lällävasemmistolaiset), mutta he ovat luultavasti jo aikoja sitten liittyneet persuihin.

Puolueesta sai nimittäin hiljattain potkut muuan itse itselleen ”Berija”-lempinimen antanut sälli, joka vähän liian avoimesti, roimasti ja rehellisesti kannatti Venäjän maailmanvaltaa bäckmanilaisessa hengessä. Vihjetietona olen kuitenkin kuullut, että persuihin on hivuttautunut muitakin poliittista kotia vaille jääneitä, Venäjää ihailevia kommunisteja. He ovat oikeuttaneet tämän itselleen olettamalla, että persut ovat aito kansan vallankumouspuolue; ja kun kansa (ketkä siihen sitten kulloinkin lasketaan) nousee vallankumoukseen, kommunistien kuuluu astua vallankumouksen johtoon tietoisena etujoukkona, sehän on vähän niin kuin kommunismin idea – eivät he muuten kommunisteja olisikaan.

Persujen ja äärioikeiston keskuuteen levinnyt lännenvastaisuus ja Venäjän ihailu selittyy toki muullakin tavalla. Esimerkiksi sillä, että persut ovat – kaiken muun ohessa – Keskustan änkyräosasto. Maalaisliiton/Kepun luonne suomalaisessa politiikassa oli pitkään olla se porvaripuolue, joka hoitaa idänpolitiikan. Sille pestille tarvittiin porvaripuolue, koska vaihtoehto oli, että Neuvostoliitto pitää ainoastaan kommunisteja luotettavana yhteistyökumppaninaan Suomessa, ja senhän me arvaamme, miten kalpaten siinä olisi käynyt. Valitettavasti vain tästä välttämättömyydestä Keskusta teki hyveen. Siksi meillä on niin keskustalaisia kuin persujakin, jotka vastustavat EU:ta ja länsiyhteyksiä. Heidän mielestään vanhasta muistista niin vain kuuluu tehdä.

Hiljattaisen tutkimuksen mukaan muuten Venäjälle hännystelyä ja suomettuneisuutta sietävät kaikkein vähiten vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat. Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, koska hommalaisten kiroama ”vihervasemmistolaisuus” on itse asiassa syntynyt 80-luvulla hyvin pitkälle kyllästymisestä taistolaiseen kommunismiin ja sen Neuvostoliiton-palvontaan. On suorastaan huvittavaa, millä innolla hommalaiset leimaavat esimerkiksi Heidi Hautalaa taistolaiseksi ja stalinistiksi, vaikka hän aikoinaan osallistui mm. Puolan solidaarisuusliikkeen tukitoimintaan, jota oikeat taistolaiset tietenkin pitivät neuvostovastaisuutena.

Toisaalta tietysti ne samat Venäjää kritisoivat vasemmiston ja vihreiden idealistit suhtautuvat kyräillen myös puolustusvoimiin ja aseperustaiseen turvallisuuspolitiikkaan – aatehistoria nimittäin vaatii. Sen sijalle he ehdottavat kansalaisyhteiskuntien vuorovaikutusta rauhan takeeksi. Periaatetasolla se on hyvä idea. Valitettavasti Putinin politiikassa on kyse juuri siitä, että luonnollinen vuorovaikutus Venäjän ja vapaiden länsimaiden välillä tieten tahtoen tukahdutetaan. Kansalaisjärjestöjä leimataan ulkomaisiksi bulvaaneiksi ja kortistoidaan sellaisina, epäilemättä tarkoituksena sulkea järjestöjen jäsenet myöhemmin uuteen vankileirien saaristoon ja upottaa johtajat suohautaan. Voi siis sanoa, että A-suunnitelma on pettänyt. Vihreiltä ja vasemmistoidealisteilta tulee siksi voida kysyä, mikä heidän B-suunnitelmansa sitten on, jos kerran armeija ja Nato eivät kelpaa.

Toki ainakaan vihreät eivät ole läheskään niin ehdottoman maanpuolustus- tai Nato-vastaista porukkaa kuin luullaan. Toisin kuin hommalaiset valehtelevat, siellä on itse asiassa yllättävänkin paljon Reserviupseerikoulun käyneitä poliitikkoja, jotka suhtautuvat maanpuolustukseen huomattavasti myönteisemmin kuin keskitason hommalainen. Nyt kun uusi turvallisuuspoliittinen keskustelu esimerkiksi Natosta on nousemassa, tällaisilla vihreillä on tärkeä rooli armeijan ja vapaamielisten, demokraattisten kansalaisten yhteisen Nato-myönteisen painostusryhmän kehittämisessä.