Vapunaatoksi teekkariasiaa

Lord Selibacy ei nykyisin juurikaan enää kirjoittele, mutta pari ns. "kiintoisaa" linkkiä hän antoi: tämän ja tämän. Näitä kolumneja täytyy hieman dekonstruoida, koska ne ovat niin hyviä esimerkkejä siitä, mikä naisissa on vikana. Hyytävän armoton naiskolumnisti, jonka epäempaattisuudelle vetää vertoja vain hänen epäsympaattisuutensa, laukoo "vinkkejä seksinpuutteisille miehille". Jo etukäteen voi todeta, että mikään hänen antamistaan vinkeistä ei ole hyödyllinen eikä suositeltava, saati omalaatuinen, ja omasta puolestani lisään taas kerran, että kaikkea tuota tuli kokeiltua jo alle kolmekymppisenä.

Katsotaanpa hänen kolumniaan tarkemmin.

Opetus numero yksi: Älä usko toisten poikien juttuja. Menet vain entistä enemmän sekaisin ja solmuun. Malliesimerkki on täällä Otaniemessä kannatusta saanut YTM- ja ATM -ajattelu.

Jos nuorelle miehelle voi huonon ohjeen antaa, niin se on nimenomaan tuo "älä usko toisten poikien juttuja". Poika, joka ei usko toisten poikien juttuja, uskoo naisten kauniita valheita, mikä on ehdottomasti vahingollisempaa ja typerämpää. Pariutumismaailma on tunnetusti naisten ehdoilla toimiva maailma, ja sellaisena äärimmäisen säälimätön, jäätävän kylmä suorastaan. Mutta koska kulttuuri itsessään on barbarian pehmentämiseksi rakennettu järjestelmä, naisetkin ovat luoneet pehmentävän psykopälpätyksen ja rakkausdiskurssin, jonka turvin he voivat pitää itseään söpöinä ja humaaneina. Lihatiski on jäisen kylmää ja kovaa metallia, vaikka naiset ovatkin koristelleet sen kauniilla maalauksilla eivätkä suvaitse sitä, että miehet valittavat palelevansa sen ääressä.

Kun koko rakkausdiskurssi on feminismin, populääripsykologian ja harlekiiniromantiikan sekoituksesta syntyneen naispuheen lävistämä, naisetta jäävän miehen ainoa apu on sen reilujen miesten porukan vertaistuki. Sen porukan puheita naiset pitävät mielellään epähumaaneina ja brutaaleina, mutta itse asiassa ne jutut taitavat olla maailman ainoa yritys analysoida rehellisesti naisten tosiasiallista käytöstä pariutumismaailmassa sotkeutumatta siihen valheiden verkkoon, jonka naiset ovat kehränneet oman epähumaaniutensa ja brutaaliutensa suojaksi.

Kun kokonainen joukko ihmisiä käyttäytyy järjestelmällisen ilkeästi, omahyväisesti ja alhaisesti ja samalla koko maailma julistaa heikäläisten myötäsyntyistä hyvyyttä, epäitsekkyyttä ja ylevyyttä, kyseisten henkilöiden pahuuden uhreilla ei ole edes oikeutta puhua kärsimyksistään näiden petojen kynsissä, koska kaikki uskovat, että asianomaiset ovat hyvyyden ruumiillistuma, ja jos joku on saanut heiltä huonoa kohtelua, se voi johtua vain hänen omasta pahuudestaan ja kelvottomuudestaan. Näin uhri itsekin uskoo, koska mitään muuta tulkintaa ei ole tarjolla, ja ajautuu varsin nopeasti itsesyytösten kautta depressioon, joka tunnetusti on tappava tauti eikä vähääkään leikin asia.

(Masentavana sulkumerkkihuomautuksena lisään tähän kuitenkin, että teekkaripoikien sun muiden nörttien pahasta olosta ja depressiosta saa tunnetusti laskea julmaa leikkiä ihan mielensä mukaan, koska he eivät ilmeisestikään ole ihmisiä. Teekkareista kerrottavat vitsit ovat yleensä suunnilleen tätä tasoa: "Teekkaripoika tahtoi pillua, muttei saanut!" "Hihihihehehehahahahohoho!" "Teekkaripoika rakastui onnettomasti ja teki itsarin!" "HAAAHHAHAHAHÄHÄHÄHÄHÄHEHEHHEHEHEH!" - Veikkaanpa, että esimerkiksi Blogistanin voittamattomin huuliveikko ja ylimmäinen humaanisuusmies Mitti Vitiäinen on kertonut naiskavereilleen aika monta tämän tason vitsiä. Jotenkin se huokuu hänen kirjoittelustaan.)

Miesjoukko, jossa naisten julmuuksista saa lopultakin puhua julmuuksina, heidän valheitaan saa nimittää valheiksi ja heidän psykopaattisuuttaan psykopaattisuudeksi, on monelle miehelle pelastus depressiolta, koska vasta siinä porukassa mies saa kuulla, ettei hän ehkä välttämättä itse ollutkaan se osapuoli, joka pilasi kaiken. Luonnollisestikaan kolumnistitar ei pidä tästä, koska se vääristää markkinoita: nynnyjen ja nörttineutrien kuuluisikin syrjäytyä ja kuolla nuorina depressioon, viinaan ja itsemurhaan. Siksi poikaporukoita halveksitaan ja pidetään "homososiaalisuuden" ilmentyminä. ("Homososiaalisuus" on "homoa" pitempi ja hienomman näköinen sana, jota naiset alkavat käyttää kun siirtyvät yläasteelta lukioon. Kyse on kuitenkin samanlaisesta homottelusta, josta suurin osa naisista ei kasva ikinä ulos. Yläaste on naisen elämän parasta aikaa, jota nainen sitten pyrkiikin venyttämään ad infinitum. Miehiltä tietenkin vaaditaan kypsyyttä ja aikuista vastuunottoa jo kymmenvuotiaina, mutta se nyt ei hämmästytä ketään.)

Markkina-arvoteoriassa on kyse juuri siitä, että naisten tosiasiallista, todellista käyttäytymistä pyritään analysoimaan heidän valheistaan ja korupuheistaan piittaamatta. Markkina-arvoteoria kertoo naisille, miltä he näyttävät ja miltä heidän käytöksensä näyttää miesten silmin. Se ei ole kaunista katseltavaa, ja siksi naiset torjuvat teorian. Viestintuoja toi huonoja uutisia, tappakaa hänet.

Nainen, tuo katala pinnallinen Eeva. Voi huokaus, puuskahtaa kolumnisti luettuaan Lord Selibacyn blogia. Mistä tuo kaikki LordSelibacyn päiväkirjamerkintöjen naisvihamielisyys kumpuaa?

Mistäköhän kumpuaisi, jollei sitten siitä tosiasiallisesta kohtelusta, jota hän ensimmäisten häpykarvojen ilmaantumisesta saakka on saanut tytöiltä osakseen? Esimerkiksi hänen sinänsä vastenmielinen rasisminsa ja äärioikeistolaisuutensa selittyvät erinomaisesti täysin ymmärrettävänä kapinana naisten moraalinomistajan asennetta, vastenmielistä oikeassaolemista vastaan. Jos naiset joukolla äänekkäästi kannattavat kaikenlaisia humaaniusaatteita ja samalla kohtelevat miestä tavalla, joka on aivan ilmeisen epähumaani ja säälimätön, eikö ole jopa ämmäin alkeispsykologiasta käsin ymmärrettävää, jos kyseinen mies toteaa humaaniusaatteet tekopyhyydeksi, roskaksi ja valheiksi ja alkaa kapinoida niitä vastaan? (Kokonaan toinen juttu on, että Lord Selibacy voisi tehdä jotain yhdyssanoilleen ja kielenkäytölleen noin yleensä. Amiksien halveksuminen ei ole kauhean uskottavaa, jos oma oikeinkirjoitus ja kielioppi ovat amiksen tasolla.) Jokseenkin kuvaavasti kolumnisti ei uhraa ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että kun tietty ihmisryhmä johdonmukaisesti kohtelee jotakuta henkilöä huonona, kelvottomana ja normaalin ihmisen kunnioitusta ansaitsemattomana, hän on taipuvainen tulemaan vihamieliseksi tätä ihmisryhmää kohtaan.

Mitä tytöt kertovat, kun heiltä kysyy mitä he etsivät iltaisin baareista? Kenties kumppania, avointa ja välittävää ihmistä ja/tai hauskaa ja kypsää miestä? Parisuhdetta mukavan ihmisen kanssa, jonka itsetunto on kohdallaan? Ymmärrä tämä lainalaisuus. Kukaan ei sanonut ’panoa’ tai ’öyhöttävää amis-jätkää’.

Tämä on nyt sitten taas tätä naisten tavallista löpinää, eli kun mies sanoo haluavansa pysyvän suhteen, hänet julistetaan omistushaluiseksi takertujaksi, ja siinä vaiheessa kun mies sanoo haluavansa seksiä, nainen heittäytyy madonnaksi ja julistaa haluavansa kumppania, avointa ja välittävää, hauskaa ja kypsää miestä. Sen jälkeen mies noin yleisellä tasolla syyllistetään jostain madonna/huora -dikotomiasta. Naisellehan tunnetusti kuuluu oikeus - naisella on oikeus tunnetusti vaikka polttaa crack-kokaiinia raskaana ollessaan, koska naisella nyt vaan on oikeus - naisellehan siis tunnetusti kuuluu oikeus vaihdella mielivaltaisesti madonnan ja huoran rooleja aina sen mukaan, kumman avulla miestä voi juuri sillä hetkellä pompottaa.

Edellisen sitaatin irvokkuus tulee ilmeiseksi, kun vilkaistaan saman kolumnistin toista artikkelia. Jutun otsikkonakin on: "Onko fuksitytöillä oikeutta seksuaalisuuteen?" ja siinä lauotaan: Teekkarimies siirry keskiajalta 2000-luvulle! Naiset eivät ole, joko huoria tai madonnia. Ymmärrä tämä: jos haluat seksiä teekkaritytöiltä, sinun tulee käsittää että seksuaalisen ilmapiirin pitää olla vapautunut. Ai, että Otaniemessä on jo vapautunut ilmapiiri? Ei pidä paikkaansa! Nimimerkki Marisa paljastaa Otaniemi-seksin lainalaisuuksista seuraavaa: ’Seksuaalisuuttaan hallitsee kukin itse, paitsi jos on fuksityttö. Fuksityttö ei saisi harrastaa satunnaisia seksisuhteita kuin korkeintaan isohenkilönsä kanssa. Ainakin minua isohenkilöt vonkailivat, mutta olin siinä vaiheessa jo kuullut sanonnan ’älä kuksi fuksia’, ja ymmärsin sen koskevan erityisesti isohenkilöitäni. En siis suostunut mihinkään heidän kanssaan.’

Marisa sai huomata nopeasti kuinka tämä heijastui hänen seksielämäänsä. ’Kun en antanut isoilleni enkä muille vanhemmille kiltalaispojille, heistä tuli ylisuojelevia vastoin tahtoani. Iskin pari siideriä juoneena kivan pojan fuksibileistä, ja meidät tultiin erottamaan. Näin kävi useammankin kerran.’

Hetkinen. Koetetaan nyt miettiä, mistä tässä on kyse. Tyttö haluaa hallita itse seksuaalisuuttaan, koska kaikki muutkin hallitsevat. Kertokaapa minulle, miten seksuaalisuhteista täysin syrjäytynyt nuori mies "hallitsee" seksuaalisuuttaan. Hän on täysin naisten armoilla, ja sitä armoa ei totisesti pitkälle riitä. Tyttö haluaa naida sikana silloin kun tekee mieli, mutta on alusta pitäen sulkenut oman killan pojat täysin mielivaltaisesti varteenotettavien kumppaniehdokkaiden ja varrestaotettavien penisehdokkaiden ulkopuolelle. Ollaan olosuhteissa, joissa naisia on erittäin vähän ja joissa ilma kuohuu patoutunutta testosteronia. Jos orastavan panoparin erottamiseen käytettiin ruumiillista väkivaltaa, mentiin tietysti liian pitkälle, mutta kannattaisi helvetti soikoon miettiä, miltä tuntuu niistä kiltalaisista "kaveripojista", jotka täysin mielivaltaisen, rasismiin verrattavan ennakkoluulon vuoksi on jätetty rannalle jo etukäteen.

Naisella on oikeus antaa pillua silloin kun siltä tuntuu, mutta kun mies ihmettelee sitä, ettei naisesta koskaan tunnu siltä juuri hänen kanssaan, annetaankin ymmärtää, että pitäisikin pyrkiä kunnon pitkään suhteeseen. Opetelkaa sanomaan selvästi, että kunnon suhde olisi kiva, mutta reilu paneskelukin tekee ihan kohtuullisen hyvää, ja lakatkaa keksimästä tyhmiä tekosyitä sulkea kokonaisia miesryhmiä etukäteen seksuaalisen suosionne ulkopuolelle. "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että oman killan poikien kanssa ei ole tapana naida. Päätin silloin, että oman killan poikien kanssa en nai. Olen kauhean närkästynyt siitä, että tämä herättää katkeruutta oman killan pojissa." "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että neekereitä on tapana vetää turpiin. Päätin silloin vetää kaikkia tapaamiani neekereitä turpiin. Olen kauhean närkästynyt siitä, että jotkut neekerit ovat lyöneet takaisin."

Opetus numero kaksi: Kehitä tunneälyäsi teekkaripoika! Tunnevammaisuudesta voi parantua ja ihmissuhdetaitoja voi ja pitää kehittää. Helsingin yliopistossa opiskeleva parikymppinen Riia muistelee omaa teekkarirakastaan: ’En siis kai ole treffaillut varsinaisia tunnevammaisia teekkareita. Mutta olihan omassa Tapio Teekkarissani vähän sellaista huomaavaisuuden puutetta, ei se oikein osannut ennakoida tai lukea tilanteita, esimerkiksi ostaa vieraille jotain tarjottavaa tai esitellä tuttaviaan muille.’

Tämä taas on tätä tavanomaista paskapuhetta, jolla naiset hallitsevat miehiä. Naisella on oikeus olla vaikka millainen oikkuileva komentoora, koska pillun edessä miehet ovat ja heidän kuuluukin olla rähmällään. Mieheltä sitä vastoin odotetaan "tunneälyä" ja "kykyä lukea tilanteita".

Tästä tulee elävästi mieleeni kohta Neil Hardwickin muinaisessa omaelämäkerrallisessa hupisarjassa Niilin lähteet - onko siitäkin todella jo 22 vuotta? Täytyy olla, koska silloin Satu Silvo oli nuori ja nätti teatterikouluopiskelija. No, joka tapauksessa Satu Silvo esitti Neil Hardwickin tyttöystävää, joka jätti Neilin ja otti sen sijaan hakkaavan muskelimiespoikaystävän (eräät asiat eivät todellakaan muutu vuosikymmeniin), koska tämä oli "sonkeampi, kompukkaampi ja humpeloisempi" kuin Neil. Sanat olen joutunut rekonstruoimaan itse, koska en tietenkään muista alkuperäisiä - joka tapauksessa Hardwick käytti tuossa sitä samaa kerrontakeinoa, jolla hän yleensäkin tapasi markkeerata omia kielivaikeuksiaan, eli käyttämällä merkityksettömiä nonsens-sanoja normaalin suomen seassa. Suuri osa naisten käyttämistä perusteista, joilla he raakkaavat miehiä, kuten juuri tuo "tunneäly", ovat juuri samanlaista turhauttavaa sanahelinää kuin viittaaminen miehen riittämättömään sonkeuteen, kompukkuuteen tai humpeloisuuteen. Kun miestä kehotetaan "parantamaan tunneälyään", se on kehotuksena samalla tasolla kuin kehotus lisätä sonkeutta, kompukkuutta tai humpeloisuutta.

Tunneäly sanana on sinänsä täysin merkityksetöntä tunnekonsulttilatinaa tai -lätinää, jota latelemalla jotkut kunniallista ammattia koskaan hankkimattomat irvileuat nettoavat tuhat euroa tunnissa. Valitettavaa on, että naiset, tuo sanamagiaa rakastava, mutta kommunikointia vihaava sukupuoli, kaappaavat näitä kauniilta kuulostavia, mutta tyhjiä kielen rihkamakoruja omaan sanavarastoonsa ja alkavat käytellä niitä ikään kuin ne tarkoittaisivat jotakin.

Jos miehen käyttäytymisessä jokin ottaa aivoon, siitä olisi hyvä puhua suoraan. Uskoisin monen teekkarimiehen olevan hyvinkin kipeästi tietoinen omien sosiaalisten kykyjensä puutteista, jolloin neuvokas ja kommunikaatiokykyinen nuori nainen osaa varsin nopeasti sivistää hänet ihmiseksi. Ongelma on siinä, että nuoret naiset eivät todellakaan ole oleellisesti neuvokkaampia ja kommunikaatiokykyisempiä kuin epäsosiaalisinkaan teekkaripoika. He valittavat pojan "tunneälyn puutetta", mikä on kritiikkinä aivan yhtä läpitunkematonta, tyhjää sanailua kuin humpeloisuuden tai kompukkuuden puutteesta valittaminen. Veikkaisin, että jos teekkarille sen sijaan selvästi annetaan ohjeita: "osta jotain pientä purtavaa kun jengi tulee käymään" tai "kerrohan nyt meillekin, mikä tuon sun komean kaverisi nimi on, kun toi Jenni voisi vaikka olla vähän kiinnostunut", yhdeksän teekkarin kohdalla kymmenestä päästään parempiin tuloksiin kuin pelottelemalla heitä tyhjillä sanoilla, sellaisilla kuin "tunneäly".

Marsalkka Mannerheim ei varsinaisesti kuulu suuriin sankareihini, mutta eräs hänestä kerrottu anekdootti on saanut minut kyllä ymmärtämään paljonkin sitä, miksi aikalaiset niin ihannoivat häntä. Kerrotaan, että Mannerheim oli kerran jossain kylpylän ruokasalissa aterioitsemassa, kun salissa törmäili avuttomana ja hätääntyneenä huudellen ja mekastaen maalaismies, joka ei ollenkaan tiennyt minne menisi istumaan. Mies herätti parempina ja hyvätapaisempina itseään pitävien keskuudessa pilkkaa ja huvittuneisuutta. Mannerheim näki heti, missä mentiin, ja pyysi kohteliaasti isännän omaan pöytäänsä ja alkoi käydä hänen kanssaan small talkia maanviljelijöitä kiinnostavista aiheista. Luonnollisesti kaikki isäntää pilkanneet ja halveksineet tikahtuivat raivoonsa ja kateuteensa: tuo juntti Mannerheimin pöydässä, johon minä kunnanhallituksen kollegioregistraattorismiehenä ja peräti nimineuvoksena tietysti kuuluisin paljon ennemmin.

Toivottavasti kaikki oivaltavat tarinan opetuksen: hyvät tavat ja "tunneäly", joita molempia marsalkka tässä tilanteessa osoitti, eivät ole olemassa vähäosaisempien pilkkaamista varten, vaan niiden tarkoitus on nimenomaan tehdä elämä ja sosiaalisiin kuvioihin pääseminen helpommaksi niille, jotka omatta syyttään ovat jääneet niistä osattomiksi, siis ei heidän pilkkaamiseensa. Jos kerran naiset ovat niin helvetin paljon hyvinkasvatetumpia ja tunneälykkäämpiä, auttakoot heikompaansa, kuten Mannerheim.

Mutta nuorten naisten on turha odottaa tuosta ihmistyvän. Kuten Perkolan Tommi sanoi, huomioonotettava tunne-elämä on vain nuorilla naisilla, koska koko maailma haluaa heiltä pillua.

Tämän maailman lokalaitiset ja minä

Muutama päivä sitten tulin huomanneeksi lastenpsykiatri Sinkkosen naamataulun jossain läpyskässä ja päätin sitten kirjoittaa merkinnän aiheesta, miksi katson olevani eri porukkaa kuin tämän maailman lokalaitiset, joihin Sinkkosenkin lasken.

Jos nyt ajatellaan itse sitä varsinaista Loka-Laitista, hänellä on äärimmäisen typerä ja vanhentunut kuva mieheydestä. Miehen pitää syödä makkaraa, polttaa tupakkia ja juoda viinaa, ja sitten kun sosiaalitäti haluaa ottaa häneltä nämä aikuisen miehen karkit pois, niin sitten pitää huutaa ja parkua kuten lapsi ainakin, kun siltä ollaan viemässä sen namuja. Minulla on itselläni ollut aina parempaa tekemistä kuin tupakin röyhyttäminen ja viinan juominen, enkä tajua miksi noihin pitäisi kenenkään tuhlata aikaansa. No, sehän on tunnettua että pillun saamiseksi on välttämätöntä ryypätä ja öyhöttää, tai oli vielä kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nykyään mies saa olla jopa raitis ja silti hänellä on mahdollista olla sukupuolielämä. Minusta Lokan edustamaa miestyyppiä on turha yrittää suojella saati säilyttää, koska sellaiset ketaleet eivät yksinkertaisesti kuulu jälkiteolliseen tietoyhteiskuntaan.

Asia nimittäin on niin, että nörttiys on yhteiskunnan, työelämän, talouden, tutkimuksen ja ylipäätään kaikkien ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeiden ja oleellisten asioiden kannalta paras, jollei peräti ainoa mahdollinen elämäntapa. Miehisyys itsetarkoituksellisena riskinottona - päihteiden käyttönä ja erityisesti nuorella iällä tapahtuvana lain rajojen koetteluna ja ylittelynä - on oikeasti varsin suuri yhteiskunnallisten kustannusten lähde. Minulla on tapana sanoa, että ns. nuorison oma maailma on ammattirikollisten hallitsema natsismi. Suuri osa siitä natsismista on puolirikollisten öyhöttäjien aikaansaannosta, ja koulun kasvatustehtävään kuuluisi mielestäni aivan oleellisena osana, että sen nuorten oman maailman kehittyminen estettäisiin kovalla kädellä. Olen sillä kannalla, että koulun tulisi olla erittäin ankara ja samalla älyllisesti erittäin haastava, ja mielellään sisäoppilaitos. Nuorilta pitäisi yksinkertaisesti riistää kaikki oikeudet - paitsi oikeus lukea hyviä kirjoja. Nuorilta pitäisi yksinkertaisesti kovalla kädellä viedä kaikki vapaudet - paitsi vapaus kehittää itseään älyllisesti. No, okei, totta kai nussiminenkin olisi sallittua, mutta siihenkin voisi kehittää jotain fiksua. Esimerkiksi harjoitteluavioliitto shiamuslimien tapaan olisi hieno idea: nuorille arvottaisiin - nimenomaan arvottaisiin - sama harjoittelupartneri vaikka koko lukion ajaksi, ja sen kanssa olisi sitten pakko asua samassa huoneessa ja nussia, hyvin ankarien sanktioiden uhalla. Seksuaalista tyydytystä siis ei jäätäisi vaille, ja toisaalta opittaisiin olemaan yhdessä toisen kanssa. Vapaus? Kakaroiden vapauksiin minä niistän nenäni ja pyyhin perseeni - niin kauan kuin ei ole älyä eikä tolkkua elää ihmisiksi, vapaudella ei tee yhtään mitään, paitsi vapaudella hankkia sitä älyä ja tolkkua.

Nykyisin nimittäin nuorilla on kaikki muut vapaudet. Tehdään rikoksia, pahoinpidellään ja raiskataan, koska rikosoikeudellista vastuuta ei ole ennen viidentoista vuoden ikää. Mutta auta armias jos nuori haluaa kehittää itseään älyllisesti. Ei ole mitään mahtia maailmassa, joka estäisi aina sen hölmöimmän ja väkivaltaisimman hallitsemaa "nuorten maailmaa" rankaisemasta vihattua nörttiä moisesta rikoksesta häikäilemätöntä väkivaltaa käyttäen. Mikä on tulos? No se on tietysti se, että nuoret pyrkivät sen idiootin kaltaiseksi ja hännystelevät häntä - myös sellaiset nuoret, jotka ovat oikeasti älykkäitä ja lahjakkaita ja joissa olisi aineksia parempaankin. Toisin sanoen suurimmalla osalla nuorista aivot ovat alikäytössä ja sen öyhön määrätessä tahdin varsin fiksutkin haaskaavat aikansa pölhöihin muoteihin, taikauskoharrastuksiin, päihteisiin, urheiluun ja tietysti pikku- ja vähän isompaankin rikollisuuteen, jolloin uhkaa syrjäytyminen ja vankilakierre.

Toisaalta taas siitä tyypistä, joka kaiken uhallakin kehittää älyään ja opiskelee asioita, ei välttämättä tule kovin tuottavaa kansalaista. Jos nyt ajatellaan vaikkapa Kanadan tohtori Kokkarista, niin tosiasia on, että hänen kouluttamiseensa käytetyt verorahat ovat menneet enimmäkseen Kankkulan kaivoon: heti kun mies on saanut takapuolensa liikkeelle, hän on vienyt itsensä, lahjansa ja koulutuksensa tulokset niin kauas Suomesta kuin suihkukoneella pääsee, eikä hänestä ole tullut vain kansakunnan kannalta epälojaalia ja katkeraa, vaan asenteiltaan suorastaan aktiivisesti maanpetoksellinen. Tämä ei ole loukkaus, vaan toteamus, ja luulen, että Kokkarinen on kanssani suurimmaksi osaksi samaa mieltä: hän epäilemättä saa tuosta asenteestaan suurta emotionaalista tyydytystäkin. Mutta jos ollaan kunnon hegeliläisiä, ja kaikki oikeat isänmaalliset suomalaiset tunnetusti ovat, on todettava, että meillä ei ole varaa katkeroittaa eikä epäsosiaalistaa kansakunnan lahjakkaimpia tuohon määrään asti.

Nuorena poikana törmäsin usein tarinoihin siitä, kuinka entisaikojen tieteen suurmiehet osasivat viittä-kuuttatoista kieltä kahdeksantoista vuoden iässä, tai kuinka vaikkapa J. Robert Oppenheimer pystyi olemaan samanaikaisesti ydinfyysikko ja harrastamaan sanskritinkielistä kirjallisuutta. Vaikka tiedänkin nyttemmällä iällä, että esimerkiksi suuri ihanteeni ja esikuvani Champollion tuskin pystyi varsinaisesti puhumaan vaikkapa avestaa, vaikka sitä luultavasti lukikin sujuvasti - on yksi asia kyetä lukemaan ja ymmärtämään jotain arkaaista ja pyhää kieltä, ja toinen asia kyetä tuottamaan sillä uusia lauseita aktiivisesti - on syytä myöntää, että ennen vanhaan, kun tyhmistävää nuorisokulttuuria ei ollut, nuoret ihmiset kykenivät sopivia ärsykkeitä saadessaan oppimaan ja omaksumaan tietoa ja korkeakulttuuria tavalla, joka tuntuisi nykynäkökulmasta huikealta.

Esimerkiksi klassiset kielet - latina ja kreikka - ovat täynnä pelottavia taivutusmuotoja, jotka 1-2 nykykieleen rajoitetusti perehtyneestä nykykoululaisesta näyttäisivät täysin mahdottomilta omaksua kymmenessäkään kouluvuodessa. Kuitenkin entisaikojen sivistysmaiden oppikouluissa varsin keskinkertaiset ja typerätkin koltiaiset omaksuivat latinan niin, että kykenivät lukemaan sillä kirjallisuutta. Miksi? Koska se nyt kerta kaikkiaan vain kuului aikuisen, oppineen miehen statukseen. Tällainen riitti motivoimaan vähän himmeämmätkin Ciceron ääreen.

Nykyisin sitä vastoin tällainen ei onnistuisi, koska ei ole enää olemassa erityistä aikuisen ja oppineen miehen statusta, jota nuoret tavoittelisivat. Se sama moottori, joka ennenvanhaisina aikoina motivoi nuoret opiskelemaan, motivoi nyt heidät nimenomaan olemaan opiskelematta ja pitkittämään vastuutonta nuoruutta ad infinitum. Nuoren esikuva ei ole aikuinen mies, vaan Öyhö-Örjan Ördelin, joka johtaa hänen jengiään. Ja kaikki se energia ja tarmo, joka ennen voitiin suunnata opiskeluun, kun mitään muuta ei ollut, tarvitaan nyt muotien seuraamiseen sekä tietenkin urheiluun. Urheilu on luonnollisesti eri asia kuin liikunta, joka on terveyden ja yleiskunnon ylläpitoa: urheilulla tarkoitetaan kokonaista tyhmistämisen ja epä-älyllistämisen ideologiaa.

Tämä tällainen on luonnollisestikin kestämätön tilanne, jos halutaan kasvattaa mahdollisimman monista nuorista nörttejä, jotka innostuvat älyllisistä asioista niiden itsensä takia - tai ainakin huolehtia siitä, että nörttiys ei merkitse vaikeaa traumatisoitumista murrosiässä eikä sosiaalisista suhteista syrjäytymistä. Jos joku Sinkkonen todella tietäisi yhteiskuntavastuunsa, hän antaisi "rasavillien", ts. nörttejä hakkaavien öyhöttäjien, todellakin jäädä sosiaalitätien morkattavaksi ja stigmatisoitavaksi sekä omistautuisi kilttien nörttien pelastamiselle. Tätähän hän ei tietenkään tee, vaan keskittyy sen sijaan vastenmielisesti armeija- ja öyhöttäjäslangia muistuttavalla kielellä ihannoimaan sitä, kuinka "rasavilleissä" pojissa on miehekästä munaa ja kuinka he eivät olekaan mitään nörttineutreja.

Oikkuileva kakara kasvatuksen ihanteena

Henryn ja Saapasjalka-Anadan blogeissa on taannoin jonkin verran esiintynyt keskustelua ns. voimakastahtoisista ja temperamenttisista naisista. Kaipa minunkin täytyy tunkea oma lusikkani tähän soppaan.

Anada sanoo: Minulle temperamenttisuus tuo mieleen nollasta sataseen hetkessä raivostuvan naisen, jonka vierellä ei edes aivastaa uskalla. Sellainen, joka suuttuessaan heittää häälahjana saadut kristallit miehensä kalloon. Varmaan temperamenttisuuteen liittyy hyviäkin ominaisuuksia... mutta... eipä tule heti mieleen yhtäkään...

Temperamenttisuus kuuluu niihin ominaisuuksiin, joita en pidä erityisen myönteisinä ominaisuuksina ihmisessä. En pidä itseäni varsinaisesti temperamenttisena tai helposti hermostuvana, olen vain huomannut, että suomalaisessa (siis suomenkielisessä) kulttuurissa tietty perusvihaisuus ja peruspelottavuus on välttämätöntä, jottei ihan ylitse käveltäisi. Suomalaista kulttuuria ohjaa slummin ja kurjuuden alitajunta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin viimeisestä ruuanmurusta hampaat irvessä tappelevat nälkiintyneet katukoirat. Suomalaista ei tarvitse kauaa raaputtaa, kun tämä asenne tulee näkyviin. Esimerkiksi Susanna Rahkosen prostituutiokieltolaki-intoilussa tällainen katkeran alaluokan asenne näkyy selvästi: vastapuoli ei ole hänelle ihminen, vaan muriseva likainen ja laiha piski, joka on repäisemäisillään leivänkannikan hänen hampaistaan. Kaikki likaiset temput, karkea valehteleminen, solvaaminen ja sanojen paneminen vastapuolen suuhun, ovat sallittuja ja jopa suositeltavia, koska kyse on aina siitä vihoviimeisestä, puolimädästä ja puolihomeisesta ruuanmurusta, jonka takana odottaa nälkäännääntyminen.

Tämä on ehdottomasti suomalaisen kulttuurin absurdeimpia piirteitä. Maa on vauraampi kuin koskaan, mutta ihmisten ja naisten mentaliteetti tuo mieleen nälkärajalla hytisevät keskitysleirivangit. Ehkä se on sotavuosien perintöä: vaikka rintamalla epäilemättä syntyikin se suuri toveruus ja yhteishenki, kotirintamalla riideltiin ainakin minun sukuperinteitteni mukaan aika katkerasti mustan pörssin ruuista, jokainen naiseläjä taisteli hampaat irvessä naarasleijonana saadakseen omille lapsilleen vähän leivänjatketta. Ja lapsia eivät kasvattaneet rintamamiehet, vaan ne irvihampaiset äidit. Äidin kiukutessa triviaaleista asioista ja riehuessa kotityrannina rintamamiesisä vetäytyi muiden rintamamiesten tuttuun, rauhoittavaan ja solidaariseen seuraan, joka oli absoluuttisesti armottoman ja kaikesta inhimillisyydestä kemiallisesti puhdistetun vihollisen dumdumluotitulen alla oppinut, mikä elämässä oli todella tärkeää ja perusluonteista.

Seuraus on, että naisihanteeksi on noussut "voimanainen", joka tarkoittaa neuroottista, aikuiseksi kasvamatonta oikkupussia. Tätä ei tietenkään ole tapana sanoa ääneen, koska juuri nuo kiukuttelijat ovat omineet oikeudekseen päättää ja julistaa, kuka on aikuinen (he itse, koska he ovat naisia), ja kuka epäkypsä (miehet, joiden haarojen välissä roikkuu se epäkypsyyselin). Ja kestää vuosikymmeniä, ennen kuin mies oppii ottamaan naisen kaappaaman kielen takaisin haltuunsa.

Meemi

Kun se on nykyään muodissa, niin osallistunpa minäkin: kysykääpä minulta kuusi kysymystä, olivatpa ne miten älyttömiä tai omituisia tahansa. Niin halutessanne jatkakaa meemiä omassa blogissanne.

Toinen liikkeellä oleva lause on kuudes lause lähimmän kirjan sivulta 123. Koska minulla on vaikeuksia päättää, mikä tuossa lähimmässä kirjapinossa on "lähin" kirja, tarjotaan muutama vaihtoehto, joista voitte valita:

Deirtear i gcónaí nach bhfuil aon chuma ar an scéalaí muna bhfuil sé ann craiceann a chur ar an scéal, rud nach raibh Johnny in ann a dhéanamh.

Tämä tulee Colm Ó Ceallaighin romaanista Meilt Mhuilte Dé, "Jumalan myllyjen jauhaminen", joka on vauhdikasjuoninen seikkailutarina, kuten Colmin toinenkin lukemani romaani, länkkäri Brídín an Dilleachta. Kirjan nimi viittaa sanontaan meileann muilte Dé go mall, Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Koska iiri ei ole laajalti ymmärretty kieli, tarjoan käännöksenkin: "On tapana sanoa, ettei tarinaniskijästä ole mihinkään, ellei hän kykene kertomaan tarinaa niin että se kuulostaa uskottavalta, ja siihenhän Johnny ei kyennyt."

Sorgen efter Johannes Smeds upphörde att vara ny och smärtsam.

Tämä taas tulee Lars Sundin romaanista Lanthandlerskans son, jolla on, öhöhöm, tiettyä romanttista merkitystä Marian ja minun suhteelle.

Foilsíodh litir ar an Kerry Evening Post, nuachtán Protastúnach i dTrá Lí.

Tämä tulee Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosikirjan kuudennesta numerosta Oideachas agus Oiliúint ar an mBlascaod Mór. Käännös: "Kirje julkaistiin Kerry Evening Postissa, traleeläisessä protestanttisessa lehdessä." Trá Lí eli Tralee on Kerryn kreivikunnassa, siis Irlannin lounaisrannikolla.

Díomá orm féin go raibh mo mhuintir féin as baile athraithe.

Tämä taas on Beairtle Ó Conairen romaanista Fonn na Fola. "Olin pettynyt, koska omat sukulaiseni olivat poissa kotoa asuessaan muuttuneet niin paljon." Iirinkielinen ilmaus jättää aika paljon turhia sanoja pois.

Marú is bascadh, maslú agus goid, gan trácht ar cad deineadh le mná sa chlíbín!

Tämä tulee Maidhc Dainín Ó Sén, väkivaltaviihderomaaneja kirjoittavan kerryläisen, romaanista Idir Dhá Lios. "Tappo ja pahoinpitely, loukkaus ja varkaus, puhumattakaan siitä, mitä taloryhmän naisille tehtiin!" Voin vakuuttaa, että tuo lause on täysin Maidhc Dainínin kirjojen yleisen hengen ja meiningin mukainen.

Så att nu, nio månader senare, skämtade Wee Willie Winkie om sin hustrus väntade baby och en fläck blev uppenbar på engelsmannens panna.

Ja tämähän oli tietysti Salman Rushdien Keskiyön lasten ruotsinnos, odotettavasti nimeltään Midnattsbarnen.

...agh burzum-ishi krimpatul

Katsoin sitten lopultakin DVD:ltä Kaksi tornia ja Kuninkaan paluun - teatterissa olin nähnyt vain ensimmäisen osan, en tiedä, miksi kaksi jälkimmäistä tuli missattua. Olen jo tympääntynyt niihin uuvuttaviin puristeihin, jotka joka välissä lyövät rumpua siitä, että juuri heidän lempikohtaustaan ei otettu mukaan elokuvaan ja että juuri heidän lempirepliikkinsä poistettiin. Trilogian loppupuolella huomaa selvästi ohjaajan pyrkivän irrottautumaan kirjan kahleista ja luomaan itsenäistä taideteosta, ja suoria Tolkien-sitaatteja tyrkytetään yhä vähemmän, mikä on mielestäni ihan hyvä juttu. Poistot ovat enimmäkseen dramaturgisesti mielekkäitä; ainoa, mistä ehkä voitaisiin hieman keskustella, on Konnun puhdistuksen jättäminen pois elokuvan lopusta, mutta pohjimmiltaan senkin on tarkoitus korostaa Frodon elämän kivulloisuutta ja hänen kykenemättömyyttään sopeutua siviiliin sormustraumojensa jälkeen - kirjassa tämä pitää erikseen selvittää tunkemalla mukaan Konnun puhdistus -episodi, mutta elokuvassa tulevasta antaa aivan riittävän aavistuksen pari Elijah Woodin tuskallista irvistystä. Yleisesti ottaen kyse on ymmärrettävistä mutkien oikomisesta: esimerkiksi pikkupoikana näkemäni Alexandre Dumas -elokuva- ja televisioversiot ovat kohdelleet niin Kolmea muskettisoturia kuin Monte Criston kreiviäkin paljon kovemmalla kädellä, joten osasin valmistautua huomattavasti törkeämpään silpomiseen.

Hobittien tehtävän Jackson on ainakin oivaltanut oikein: hehän ovat juuri niitä jokamiehiä, jotka hirveäksi järkytyksekseen joutuvat keskelle apokalyptistä hyvän ja pahan taistelua pseudokeskiaikaisissa kehyksissä eivätkä takuulla osaa olla siellä sen luontevammin kuin nykyaikainen urbaani hyvinvointi-ihminenkään osaisi. Tolkien tunnetusti kammosi industrialismia - tästä esimerkiksi Shippeyn Tolkien-kirjoissa on laajaakin pohdintaa - mutta Kontu on juuri niin lähellä modernia, urbaania miljöötä kuin kirjoittajan kulttuuristen ennakkoluulojen puitteissa on mahdollista päästä. Esimerkiksi hobittien innokkaasti viljelemät ja syömät perunat eivät todellakaan kuuluneet keskiajan ruokapöytään, koska ne piti alkujaan käydä hakemassa Amerikasta. Tolkien, joka halusi kirjoittaa sanavarastoltaan mahdollisimman germaanista englantia tai ainakin käyttää latinismeja ja ranskalaisuuksia vain sikäli ja sellaisissa merkityksissä kuin kansanmurteissa oli tapana, ei tietenkään voinut käyttää sellaista ilmeisen latinalaisperäistä sanaa kuin potato, vaan lainasi jostain murteesta - ehkä jopa Amerikan mustilta - Sam Gamgin suuhun sellaisen sanan kuin tater. En nyt juuri muista, esiintyykö Sormusten herran alkuperäistekstissä nykybrittiläistä ja -irlantilaistakin sanaa spud.

Vastaavasti tupakasta tuli piippukessua, pipeweed, mikä tietysti kuusikymmenluvulla voitiin tulkita ihan eri sauhutusyrtiksi kuin Tolkien tarkoittikaan.

Kuvaan sopii, että Théoden, joka henkilönä tietenkin kuuluu keskiajalle, ei tunne piippukessua, jota Merri ja Pippin sauhuttelevat pokkana Rautapihan raunioilla. Sekä kirjassa että elokuvassa molemmat tuntuvat olevan niin kännissä tai vaikutuksen alaisena, että voisi luulla piipussa tosiaan olevan jotain tupakkaa tujumpaa. No, se oli Sarumanin varastoa, jota pojat siinä polttelivat. Jos Sauron ei olisi sekoittanut Sarumanin päätä soluttautumalla hänen palantíriinsa, olisi voinut uskoa, että Sauron lähetti örkkinsä vaihtamaan Sarumanille vahvemmat piippukessut. Kyllähän sellainen olisi voinut juolahtaa mieleen Tolkienillekin, joka varmasti keskiaikatutkimuksen professorina oli perillä Vuorten vanhuksen ja assassiinien lahkon legendasta. Kyseinen lahko oli muka keskiaikainen kiihkomuslimilahko, jota salaperäinen Vuorten vanhus piti hallinnassaan "syöttämällä hashishia", kuten Kansojen historian suomella sanotaan: huumematkalle päästyään pojat luulivat olevansa Muhammedin lupaamassa paratiisissa ja suostuivat innolla jolleivät nyt tekemään itsemurhaiskuja, niin ainakin salamurhia, ja terrorisoimaan Seldžukien valtakunnan hysterian rajoille ja ylikin. Lahko oli oikeasti olemassa, ja Vuorten vanhuskin perustuu todelliseen henkilöön, mutta hasiksen käyttö ja paratiisinäyt lienevät legendakuorrutusta.

Gríma Kärmekielen fyysistä kalpeutta ja vastenmielisyyttä - liian ilmeiseksi tehtyä pahikseutta - on kuulemma arvosteltu. Tätä ihmettelen. Jo ensimmäisellä lukukerralla kuvittelin Kärmekielen fyysisesti hyvin vastenmieliseksi juipiksi, ja elokuvan kalpeanaamainen gootti on pikemminkin paljon vähemmän etova kuin mielikuvani. Sitä yläastepoikana vähän ihmettelin, että roiston roistoutta pitää alleviivata antamalla hänelle nimeksi Kärmekieli. Nykyään tiedän, että Kärmekieli, Wormtongue, Ormstunga itse asiassa on lainattu islantilaisten saagojen maailmasta. Huolimatta siitä, mitä Tolkien itse on sanonut, rohanilaiset, jotka puhuvat muinaisenglantia, ovat aika pitkälle myös kulttuuriltaan muinaisenglantilaisia, eli siis keskiaikaista germaanikansaa. Sellainen väki voi antaa ihmisille drastisia liikanimiä, kuten Kärmekieli, tarkoittamatta sillä, että asianomainen olisi jotenkin immanentisti paha ihminen.

Éirí Amach na Cásca

Pääsiäinen, an Cháisc, ei meillä iirinkielisessä maailmassa ole ainoastaan Jumalan Pojan, Mac Dé, eli Vapahtajan, Slánaitheoir, ylösnousemuksen, Aiséirí, päivä, vaikka tämä puoli asiasta tärkeä onkin: keskiaikainen kristillisyys (sa Ghaeltacht, tá creideamh na meánaoise, kuten Joe Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais sanoi) on iirin kielessä niin sisäänrakennettuna, että kukkokin kiekuu iiriksi Mac na hÓighe slán (Pyhän Neitsyen poika on turvassa), ei mitään sellaista kuin "kukkokiekuu", "cock-a-doodle-doo", "kuckeliku" tai "kikeriki". (Tuo viimeinen oli muuten saksaa, jos joku ihmetteli.) Pääsiäisenä muistellaan myös Pääsiäiskapinaa, Éirí Amach na Cásca.

Pääsiäiskapinasta kuulin ensimmäisen kerran samaan aikaan kuin iirin kielestä: luin siitä Kuohuva vuosisata -teoksesta, 1900-luvun historiasta, joka ilmestyi viikottaisina, hmm, fasikkeleina. (Onko olemassa parempaa suomenkielistä sanaa kuin tuo kamala anglisismi fasikkeli vihko viholta ilmestyville lehdille, jotka on tarkoitus koota kirjaksi?) Kyseessähän oli Irlannin modernin historian käännekohta, tai peräti alkupiste, jossa Patrick Pearse ja James Connolly, anteeksi, Pádraig Mac Piarais ja Séamus Ó Conghaile, julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi, Poblacht na hÉireann. Koska tämä oli ilmiselvä maanpetos vieläpä keskellä ensimmäistä maailmansotaa, molemmat päämiehet, kaikki itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat sekä Pearsen pikkuveli William - tai Uilliam, jos niin haluatte - teloitettiin sen jälkeen kun itse kapina oli tukahdutettu kovalla kädellä ja Dublinin keskusta ammuttu raunioiksi. Teloitukset tapahtuivat viikkoja itse kapinan jälkeen, kun yleinen mielipide oli kääntynyt vaatimaan armeliaisuutta. Englantilaisten ylimitoitettu reaktio kapinaan oli lisäksi herättänyt yleistä ärtymystä, samoin sotilaiden raa'at otteet. Useita viattomia siviilejä surmattiin, ja varsinkin muuan kapteeni Bowen-Colthurst (etunimeä käyttämäni lähteet eivät valitettavasti mainitse) kunnostautui järjettömien teloitusmurhien tekijänä: yksi hänen uhreistaan oli tunnettu pasifisti Francis Sheehy-Skeffington, mutta engelsmannin järki ei ilmeisesti riittänyt pasifistin erottamiseen nationalistiterroristista. Monet maltilliset kansallismieliset joutuivat vankilaan, vaikkeivät olleet osallistuneet koko kapinaan. Esimerkiksi Eoin Mac Néill sai elinkautisen, vaikka oli nimenomaan yrittänyt estää kapinan lehti-ilmoituksilla - niissä ei sentään lukenut "Kapina peruutettu", vaan There will be NO PARADES on Easter!

Pääsiäiskapinan jälkeisissä teloituksissa kuoli suurin osa Irlannin ideologisesti merkittävistä kansallismielisistä esiajattelijoista, ennen kaikkea sosialisti Connolly ja iirinkielinen kirjailija Pearse. Voi melko perustellusti väittää vain B-joukkueen jääneen henkiin - katolis-konservatiivisten kansallismielisten. Heidän iskulauseensa oli 'labour must wait', eli kansallismieliset tavoitteet oli saatava täytetyiksi, ennen kuin sosialistisiin - tai sosiaalidemokraattisiin - uudistuksiin voitaisiin ryhtyä. Connolly ja Pearse olivat selvästi demokraattisempia ja vasemmistolaisempia: Connolly oli sosialistipropagandisti, Pearsella taas oli yhteyksiä "Big Jim" Larkiniin, armoitettuun ay-agitaattoriämyriin. Pearsen vallankumouksellinen, mutta juuri vallankumouksellisuutensa vuoksi varmaankin epärealistinen tavoite oli nostaa iirinkielisen maaseudun väestö sinne, missä pääkaupungin eliitti nyt oli - kenties jopa tehdä muinaisirlantilaisista féineachas-laeista käyvät lait Irlantiin brittilakien tilalle?

Tätähän ei päästy yrittämään. Tai ehkä päästiinkin, hetkeksi aikaa: Irlannin vapaussodan aikana Sinn Féinin tuomioistuimet jakoivat vallankumouksellista oikeutta, ja esimerkiksi Seán Bán Mac Meanman, pikemminkin väkevän keskidonegalilaisen murteensa kuin kirjallisten lahjojensa vuoksi merkittävä kirjailija, toimi hetken aikaa Sinn Féinin tuomarina. Luultavasti Seán Bánilla oli jotain tietoakin gaelilaisesta tapaoikeudesta sellaisena kuin sitä ehkä vielä sovellettiin hänen kylässään. Juuri noita vallankumouksellisia aikoja myöhemmät IRA:n ruumiillistumat ovat haikailleet takaisin, ja juuri niiden idealisoitu muisto estää heitä laskemasta aseitaan ja sulautumasta Irlannin yhteiskunnan valtavirtaan. Valitettavasti he eivät omistaudu iirin kielen eivätkä féineachas-lakien tutkimiselle voidakseen jonain päivänä toteuttaa sen haaveensa. Féineachas-lakeja noudattavat iiriä puhuvat luostariyhteisöt olisivat täysin Irlannin - pyhimysten ja oppineiden saaren - parhaiden perinteiden mukainen idea, mitä ei suorastaan voi sanoa terrorismista sun muusta pyssy kädessä öyhöttämisestä.

Tänä vuonna Pääsiäiskapinan 90-vuotismuistoa on juhlittu Dublinissa kaikkien poliittisten puolueiden yhteisesiintymisellä ja sotilasparaatilla. Kyseessä oli Irlannin armeija, joka ei ole tunnettu niinkään militaristisuudesta kuin YK-tehtävistä - kelpo suurlähettiläämmehän oppi niissä hommissa arabiansa, ja hänen veljensä taas kirjoitti omasta Libanonin ajastaan iirinkielisen muistelmakirjan Clocha Ceangailte - ja etevistä kilparatsastajistaan, jotka osallistuvat kansainvälisiin ratsastuskilpailuihin vihreässä univormussaan: todellisia upseereja ja herrasmiehiä siis. Ovat epäilemättä palvelleet samoilla rauhanturvakentillä kuin suomalaisetkin YK-sotilaat.

Ei ole mitenkään itsestään selvää, että Irlannissa nyt juhlitaan koko poliittisen kentän yhteisvoimin Pääsiäiskapinaa, vaikka kyseessä on sentään modernin Irlannin syntyhetki. Kuusikymmenluvun modernisaatiopolitiikka merkitsi pitkälti irrottautumista valtion aatteellisesta perustasta, kuten iirinkielistämisestä ja nationalistisesta ikonografiasta. Asiaa ei auttanut se, että IRA veti koko irlantilaisen kansallisuusaatteen lokaan pommituskampanjoillaan. Irlannin poliittinen eliitti reagoi hysteerisesti, mm. yrittämällä kieltää perinteisten kapinallis- ja taistelulaulujen esittämisen radiossa. Myös Sinn Féinin ja IRA:n televisio- ja radioesiintymiset kiellettiin.

Vielä 1991 yritykset järjestää yksityisin voimin julkisia juhlallisuuksia Pääsiäiskapinan muistelemiseksi olivat pannassa. Irlannin poliisin erikoisosasto leimasi tällaiset touhut IRA:n juoniksi: eräs nuori kaveri tuli erotetuksi koulustaan "IRA:n jäsenenä" osallistuttuaan yksityisluontoisten juhlallisuuksien valmisteluihin. Silloiset asianharrastajat - tai ainakin yksi heistä, jota Irish Times haastatteli - ovat asiasta yhä käärmeissään.

Mutta, kuten iiriksi sanotaan, d'imigh sin agus tháinig seo. Ajat ovat muuttuneet. Nyt kaikkien puolueiden puheenjohtajat tungeksivat sotilasparaatia katsomaan, paitsi Sinn Féinin, jonka virallinen politiikka on, että tämä nykyinen Irlanti ei ole se oikea, hyvä metafyysinen Tasavalta, jonka puolesta heikäläiset käyvät taisteluaan. Vakavammin otettavasta protestista oli kyse niiden mielenosoittajien kohdalla, jotka kyseenalaistivat amerikkalaisten sotilaslentokoneiden laskeutumisoikeuden Shannonin lentokentälle tai Irlannin sairaanhoidon surkean tilan. Nämäkin protestoijat turvautuivat irlantilaisen nationalismin kuvastoon. Koska irlantilainen nationalismi oli Pääsiäiskapinan aikoina kaikkien poliittisten liikkeiden asia - naisliikkeen, työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen, bain do rogha astu - ja koska irlantilainen kehitysyhteistyöliike vetoaa mielellään suuren nälänhädän muistoon, isänmaallisuus ja nationalismi eivät Irlannissa ole mitenkään oikeiston tai äärioikeiston yksinoikeus. Sotilasparaati ja sitä kritisoivat vastamielenosoitukset ovat osa samaa isänmaallisuutta, jota miltään ryhmältä ei voida kieltää. Tämä on mielestäni hyvä asia ja myönteinen piirre irlantilaisessa yhteiskunnassa. Itse asiassa se sopisi malliksi meillekin.

Kaunis on kuolla?

Chi ihmetteli taannoisen merkintäni kommenteissa, mitä vikaa urheilussa oikein voi olla. Haksahdin tässä juuri Ilta-Sanomien nettisivuille, jotka mainostivat Suomen kuuluisimman anabolivammaisen, Kaarlo Kangasniemen, haastattelua. Seuraava sitaatti veti kyllä ilmeen melkoisen vakavaksi:

On tultu pitkä matka siitä Kangasniemestä, jonka yksi sukupolvi suomalaisia oppi tuntemaan kaikkeen katkerana miehenä: urheilu ja anaboliset steroidit veivät terveyden, mikä johti varhaiseen sairaseläkkeeseen.

Nyt Kangasniemi suosittelee Turun Atleettiklubin nuorille täysin rinnoin elämää kilpaurheilun parissa aina SM-tasolle asti.

- Siitä eteenpäin on uhrattava kaikki ja käytettävä myös kaikki mahdolliset lääketieteen keinot. Vuodesta 1975 on arvokisoissa ehkä joku ammuntamitali voitettu puhtaana, siitäkään en ole varma. Silti katselen kaiken mahdollisen urheilun tv:stä, hieno katsoa viritettyjä kaikkensa uhranneita ihmisiä, mutta suomut ovat pudonneet silmiltä. Tiedän pelin hengen. Jokainen rikkoo itsensä ennen pitkää.

Minun täytyy sanoa, että Kangasniemen suositukset nuorille ihmisille kammottavat minua. Mies on itse joutunut kärsimään kilpaurheilun hulluudesta, eikä hän oivalla, että tarkalleen samat mekanismit, jotka saavat urheilijat tuhoamaan terveytensä maailmanmestaruustasolla, vaikuttavat kyllä ihan kotimaisessakin urheilussa. Liioin hän ei tunne näkevän mitään moraalisesti väärää siinä, että hänestä on "hienoa katsella viritettyjä kaikkensa antaneita ihmisiä". Ehkä hän näkee jotain dramaattista ylevyyttä siinä, että nuoret ihmiset rikkovat itsensä ja pilaavat elämänsä ennen pitkää. Kuten Ateenalaisten laulussa lauletaan: Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon: taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.

Olen usein miettinyt, miten paljon inhimillisiä voimavaroja tässäkin maassa uhrataan tarjoamalla nuorille yksinomaan urheilua "itsensä voittamisen" ja "kaikkensa antamisen" tapana. Koulussa pärjääminen, matematiikka, luonnontieteet, kielet ym. ovat lähinnä kiusallisia esteitä, jotka on raivattava tieltä, jotta pääsisi hyväpalkkaiseen ammattiin; urheilussa ja vain urheilussa voi ja saa päästää valloilleen sisäisen sankarinsa.

Vaarivainaani, kansakoulun rehtori, oli tunnettu pesäpallovalmentaja, joka kirjoitti urheiluideologisia propagandanovelleja koulunsa joululehteen - sen nimi oli mielikuvituksettomasti Koulun Joulu. Vaikka en itse osannutkaan samastua novellien urheilupuoleen, ideologian minäkin omaksuin - nimenomaan ideologian itsensä voittamisesta ja toivottomaan taisteluun käymisen käsittämättömästä nautinnollisuudesta. Kuten tiedätte, sillä asenteella olen saanut aikaiseksi yhtä ja toista odottamatonta iirinkielisessä maailmassa, koska se sattui olemaan sellainen parahultaisen toivoton talvisota ylivoimaista vihollista vastaan, joka kaipasi yhtä miestä, kunhan tämä olisi tarpeeksi itsepintainen ja hullu (teknillistä termiä käyttääksemme sisukas) hakkaamaan kovaa päätään siihen harmajaan kiveen vaikka loppuikänsä. Nyt kun olen jo päässyt irlantilaisen kansallissankarin kirjoihin, ihmettelen, miksi kukaan muu ei saa päähänsä ryhtyä mihinkään tämänkaltaiseen, vaikka oma siunattu hulluuteni nousee hyvin kotimaiselta aateperustalta.

En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että tuon hullun yrittämisen meemi - siksi kai sitä pitää kutsua - kuuluu suomalaisessa kulttuurissa äärimmäisen eksklusiivisesti vain sodan ja urheilun piiriin. Jos joku yrittää soveltaa sitä jollain älyllisellä alalla, hän rikkoo tabua, ja oven takana odottavat yhteisön sanktiot - mielettömän raaka, armoton ja säälimätön väkivalta. Se, mikä on sallittua, on yrittää tulla maailman parhaaksi jossain urheilussa - jolloin on kolmikymmenvuotiaana täysi raakki. Se, mikä ei ole sallittua, on todeta, että kas vain, maailmassa on tuossa kohtaa tuommoinen vika, vaikkapa tuommoinen mukava pikku kieli, jonka puhujat valittavat että se on uhattuna - minäpä joutessani opettelen sen kaikkia muita paremmin ja hoidan sen asiat muutenkin kondikseen, niin loppuu se narina. Tässä jälkimmäisessä hommassa voi nimittäin saada itsetuntonsa kuntoon, tutustua moniin mukaviin tummaa kaljaa juoviin ihmisiin ja yleensäkin saada loppuelämälleen terveemmän ja tasapainoisemman suunnan, josta on iloa monille muillekin. Se on elämistä jonkin asian puolesta, ei kuolemista, jota elämän pilaava doping-urheilu on miltei yhtä suuressa määrin kuin sotakentällä kaatuminen. Mutta merkityksellisen asian edestä eläminen on ylellisyyttä maailmassa, jossa tuntuu olevan vain kaksi mahdollisuutta: merkityksetön ja depressiivinen arki tai merkityksellinen nuorena uhrautuminen sota- tai kisakentällä. Sitä, joka on löytänyt elämälleen merkityksen, mutta jonka ei tarvitse pilata eikä lyhentää elämäänsä sen merkityksen tähden, kadehtivat ja vihaavat kaikki.

Ir-Rebbiegħa f'Vaasa

Olen sitten täällä Vaasassa Marian luona pääsiäistä viettämässä, kuten viime vuonnakin. Kevät, rapa ja loska ovat saapuneet tännekin, vaikka Tampereen kautta menneellä junamatkalla maisemat viittasivat pikemminkin jouluun: rikkumattomia lumikinoksia, joista pisti esiin lehtipuiden luurankoja. Junassa onnistuin lukemaan Marcel Reich-Ranickin, Saksan kirjallisuuden ylimmäisen ja pelätyimmän kriitikon, kootut Günter Grass -kritiikit. Reich-Ranickia voisi kai verrata Hesarin Tarkkaan tai Tero Liukkoseen, ellei se olisi leijonan vertaamista hyeenoihin, kuten saksalaisen vertaaminen suomalaiseen yleensä on. Ainakin mitä kirjallisuus- ja kulttuuritouhuihin tulee. Politiikassahan saksalaiset ovat onnistuneet saamaan aikaan parikin suuren luokan katastrofia, mutta ainakin niissä oli ainesta suurelle kirjallisuudelle: kuten Suomen kansa sanoo, soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu, ja Heinrich Heine lisää siihen: Aus meinen grossen Schmerzen mach' ich die kleinen Lieder. Taannoin lukaisemani Böllin varhaisteoksen perusteella hänkin osasi kirjoittaa natsiajasta hyviä ja psykologisesti uskottavia kirjoja, ennen kuin rupesi kuusi-seitsemänkymmenluvun myötä politikoimaan. No, on Nainen ryhmäkuvassa ihan luettava teos, ja Katharina Blumin menetetty maine on omalla tavallaan osuva kuvatessaan päähenkilönsä epäpoliittiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, jonka juorulehti ajojahdissaan leimaa vasemmistoterroristiksi, mutta eiväthän Böllin esseet loppujen lopuksi niin hirveän kummoisia ole, ja Suojaverkko ja Naisia joen maisemassa menivät melkoisesti penkin alle. Satiirikkona (Ois joulu ainainen ja Tohtori Murken kootut tauot) Böll onnistui parhaiten.

Toisin kuin suomalainen keskivertokriitikko, joka yleensä käyttää lukemiaan kirjoja (ainakin kotimaisten, vakiintumattomien kirjailijoiden teoksia) yksinomaan oman sarkastisen nokkeluutensa ponnahduslautana, Reich-Ranicki onnistuu sentään kertomaan, mikä on Grassin perusvika: se, että hän on pikemminkin hauskuttava gägimaakari kuin prosaisti. Henkilöt ovat vain henkareita, joihin gägit ripustetaan. Grass kertoo kansanomaisia pienoistarinoita ja kirjoittaa absurdeja sketsejä, muttei oikeastaan romaaneja.

Reich-Ranicki kertoo myös pariinkin otteeseen tarinan siitä, miten hän ensimmäisen kerran tapasi Grassin. Reich-Ranicki oli sodan aikana sitä erityisemmin haluamatta joutunut juutalaisena deportoiduksi Varsovaan, minne hän sitten sodan jälkeen juuttui hieman pitemmäksi aikaa kuin olisi halunnut. Vähän ennen lähtöään Varsovasta Saksaan, viisikymmenluvun käännyttyä jo loppua kohti, hänen tuttavansa Andrzej Wirth (joka sittemmin myös emigroitui Saksaan - hänestä tuli kuuluisa teatterimies Giesseniin) pyysi häntä seuraksi nuorelle saksalaiselle kirjailijanalulle, joka oli kaupungissa. Grass oli tuolloin kirjoittanut pari kolme näytelmää, jotka kaikki olivat flopanneet. Reich-Ranicki kysyi Wirthiltä, millaisia näytelmät olivat, ja Wirth vastasi: Paskaa. (Valitettavasti emme tiedä, puhuivatko herrat puolaa vai saksaa, eli oliko tuo epiteetti muodossa gówno vai Scheisse.)

Reich-Ranicki tapasi kuitenkin Grassin, koska Wirth oli lisännyt lyhytsanaisen tuomionsa jälkeen, että nuorella miehellä selvästi oli lahjoja, hän vain ei tiennyt oikein mihin. RR meni siis Grassin hotelliin, missä tapasi kaikkien hienosti pukeutuneiden lännen valuuttaporhojen seassa hurjannäköisen miehen, joka oli juuri heittänyt helttaansa ison pullon puolalaista wódka-nimistä juomaa ateriansa painikkeeksi. Herrat menivät yhdessä kävelylle, RR yritti saada Grassia innostumaan kirjalliseen keskusteluun, mutta tämä ei oikein lämmennyt; sitä vastoin hän kyllä kertoi mielellään Reich-Ranickille silloin luonnosteluvaiheessa olleen Peltirummun juonen. RR ei saanut juonesta eikä kirjasta tolkkua, ja parivaljakko erosi molemminpuolisesti ikävystyneenä.

Jälkeenpäin Wirth tiedusteli Reich-Ranickilta, oliko tämä tavannut saksalaisen kirjailijan. Irvailunhaluinen RR vastasi kieltävästi; saksalaisen kirjailijan asemesta hän oli tavannut miehen, joka katsannostaan päätellen oli entinen bulgarialainen partisaani, nyttemmin eläkevirassa maansa sosialistisen urheiluliiton toimitsijana ja Varsovassa oletettavasti neuvottelemassa maaottelun järjestämisestä. Sittemmin juttu lähti kiertämään maailmaa siinä muodossa, että RR oli epäillyt Grassia bulgarialaiseksi vakoojaksi (das ist kein deutscher Schriftsteller, das ist ein bulgarischer Spion).

Prostituutiokeskustelu ja feministien mieskuva

Viime päivinä on Jumalan juovuttavasta, suloisesta Totuudesta osallisiksi tulleissa blogeissa, ts. feminismikriittisissä blogeissa, pohdittu tuota prostituutioasiakkuuden kriminalisointikysymystä ja etenkin kriminalisointia ajavien tahojen argumentointitapaa, jos sitä nyt argumentoinniksi voi sanoa. Miesasialistalla, jolta olen jo pari kertaa saanut potkut avoimesti ja jolta minut on lisäksi kerran yritetty poistaa vaivihkaa, ilman selkeää syytä - pääsin sitten listalle takaisin kun Ville Komsi alkoi ihmetellä, mihin olin mennyt - ns. profeministit ovat esitelleet omia kantojaan, jotka tietenkin määräytyvät täysin automaattisesti ja tahdottomasti sen mukaan, mikä mielletään feministiseksi kannaksi. (Se ruotsinkielinen kannanotto, jota Rahkonen siteeraa blogissaan, lienee samaisen herrasmiehen käsialaa, joka on ollut jatkuvasti heittämässä minua mieslistalta pellolle.) Tällä hetkellä feministien virallinen kanta tunnetusti on asiakkuuden kriminalisoinnin puolella; sitten kun tästä päätöksestä väistämättä aiheutuvat ongelmat räjähtävät joskus vuosikymmenen tai kahden päästä käsiin, uusi feministisukupolvi syyllistää tietenkin taas kerran miehet. Päätöstä ei luonnollisestikaan kyseenalaisteta: eihän maaäidin ja mantunaisen ylimaallisella viisaudella tekemässä päätöksessä voi olla mitään vikaa, vikaa on vain miehissä, noissa hirveissä olennoissa, jotka eivät koskaan suostu olemaan mieliksi valtiattaren oikulle.

Feministien ja profeministien kanssa ei voi väitellä. He ovat selootteja, jotka eivät kuuntele toista mieltä olevia, vaan luovat näistä itselleen viholliskuvan. Vihollisella ei voi koskaan olla järki- eikä moraaliperusteita mielipiteilleen eikä valinnoilleen. Vihollinen on paha huvikseen, hän ei osaa edes nauraa muulla tavoin kuin PAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA. Omalla puolella voidaan joskus syyllistyä merkityksettömiin pikku ylilyönteihin, kuten nuorten ongelmiinsa apua etsivien tyttöjen kidnappaamiseen lesboraiskausta varten, mutta vastapuoli on pahuuden ruumiillistuma, koska se pitää valkoisia sukkia tumman puvun kanssa.

En siis haaskaa aikaa noiden kanssa väittelemiseen, koska se on seinille puhumista. Sitä vastoin minua kiinnostaa näiden olentojen mieskuva. Susanna Rahkosen blogista saakin erinomaista aineistoa:

Seuraavassa miesinhokkiominaisuuksien kolme ärsyttävintä: Vastuuta pakoileva mies, selittelevä mies, ruikuttava mies.

Näistä kolmesta piti sitten valita inhottavin. Muistaakseni Rahkosen hihhuleina hihkuvat aatetoverittaret valitsivat sellaiseksi ruikuttavan miehen. Ruikuttamisella tarkoitetaan sitä, ettei tyydy miehekkäästi vaieten kohtaloonsa kunnes sydäntauti tai muu ruikuttamatta jättämisestä tunnetusti ja tutkitusti seuraava stressitauti tulee ja korjaa miehen alle viidenkympin iässä. Useimmat miehet tunnetusti tyytyvät olemaan Susannan mieliksi vastuuta pakoilevia ja selitteleviä miehiä eivätkä ruikuta, vaan kuolevat mieluummin. Senhän näkee miesten kuolleisuusluvuista: miehen vuosi on kymmenen kuukautta. Kekseillään ja atraimillaan Susanna ja aatetoverit sullovat hiljaiset, alistuneina kulkevat miehet kaasukammioon, ja mielihyvästä aidosti täristen ylipääfeministi kääntää kuoleman hanaa. Sen jälkeen naiset voivatkin siirtyä valittelemaan sitä, miten hirveää on, että suomalainen mies joidenkin käsittämättömien miehisyysnormiensa vuoksi kieltäytyy puhumasta tunteistaan, hautoo niitä sisällään ja saa lopulta kuolemantaudin. Sillä ei tietenkään ole mitään osuutta asiaan, että susannarahkoset halveksivat tunteistaan puhuvia miehiä "ruikuttajina" ja "sovinisteina".

Sekä tämä ruikutusjuttu että Rahkosen muu kirjoittelu ovat, sanoipa hän mitä tahansa, täynnä uuvuttavan itsetarkoituksellista miesvihaa. Rahkosen mieskuva, ja feministien ja profeministien mieskuva yleensäkin, on peräisin jostain vuosikymmenten takaisesta suomifilmistä. Miehet ovat kuulemma kalsareitaan vaihtamattomia ylipainoisia lökäpöksyjä, jotka eivät ymmärrä muun kuin urheilun päälle. Kaisa Ruokamon blogista löytyy tällainen sitaatti: Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kommentoida jääkiekkoa - vaikka feministiset arviot miesten laumasieluisuudesta ja joukkovoiman tuntemisen tarpeesta olisivat mielenkiintoisia. Tyypillisessä ATM-blogissa ei osoiteta senkään vertaa kiinnostusta jääkiekkoon kuin Ruokamon omassa: hän jopa tietää jääkiekkojoukkueiden nimiä ja osaa yhdistää pelaajat niihin. Penkkiurheilevat naiset eivät nykyään ole mikään harvinaisuus. Latinalaisissa maissa nuoret tytöt kansoittavat jalkapallokatsomoita. Kun minä olin peruskoulussa, suurin osa luokan tytöistä oli jollain tavalla tai jossain mielessä kiinnostunut urheilijasankareista: paikallisten ja alueellisten joukkueiden sankarit ja "passarit" (termi, jonka merkitystä en edelleenkään tiedä) olivat tyttöjen huulilla. Siitä huolimatta Ruokamo puhuu "miesten laumasieluisuudesta", joka perustuu "mielenkiintoisiin" "joukkovoiman tuntemisen tarpeisiin". Tuon laumasieluisuuden ulkopuolella olevat miehet ovat feministeille näkymättömiä. Meitä yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta taas penkkiurheilevat naiset eivät tietenkään ole laumasieluisia, vaan irrottautuvat individualistisesti roolisabluunoistaan Vahvoiksi ja Upeiksi Yksilöiksi, oletan.

Tälle on tietysti olemassa selityksensä: nämä feministit kuuluvat tupakoivien ja kapakoivien naishumanistien alakulttuuriin. Tupakoiva ja kapakoiva miesväestö taas on todennäköisesti keskimäärin alaluokkaisempaa ja vulgäärimpää kuin nämä naiset, jolloin se luultavasti vastaakin näitä kliseitä melko prikulleen. Varmaankin sinne kapakkaan mennään juuri sen takia, että sieltä löytyisi paljon alaluokkaista väkeä, jota voidaan sitten naisporukalla paheksua. Esimerkiksi Susanna Rahkosen blogista näkee, että miesten halveksiminen ja pilkkaaminen tuottaa eräille naisille ilmeisesti enemmän tyydytystä kuin mikään seksi. Miehen seksuaalisuus on hänelle kuvottava ja inhottava asia, jota pitää vastustaa, eikä hän pysty kuvittelemaankaan, että hänen järjetöntä prostituutiopakkomiellettään voitaisiin vastustaa muusta syystä kuin urosapinan irrationaalisten seksuaalisten himojen vuoksi.

Olen kyllä aina epäillyt, että suuressa osassa feministien järjettömyyksistä on kysymys yksinkertaisesti jonkinlaisesta pornosta. Miehen vierautta, eläimellisyyttä ja apinuutta korostetaan äärimmilleen, koska inhimillinen ja kommunikatiivinen mies ei kerta kaikkiaan kiinnosta, kiehdo eikä kiihota. Luonnollisesti suurin osa naisen esineellistämistä koskevista syytöksistä on tyypillistä projektiota: Todellisuudessa nimenomaan feministinaiset, jotka eivät kykene syvälliseen eivätkä pysyvään suhteeseen älykkään ja herkän miehen kanssa, esineellistävät vastakkaisen sukupuolen. (Eiväthän he itse ole erityisen älykkäitä saati oppineita. Ainoa, mistä he oikeasti tietävät mitään, on feministinen sanahelinä, jota he lapsellisuuksissaan pitävät tieteenä.) Sitten he syyttävät miehiä omista synneistään.

Boyz 'n' the Hood, älykkyys ja sen mittaaminen

Kolmisen vuotta sitten kirjoitin eräälle nettikeskustelupalstalle seuraavansisältöisen faabelin:

Kuvitellaanpa amerikkalainen gettokoulu ja siellä kolme poikaa Tupac Fucker, Killer Daddy ja Shithead-Sam. Tupac Fucker vetää jo kymmenvuotiaana hasaa isojen jätkien jengissä ja haaveilee pääsystä huumekauppiaaksi. Killer Daddy pelaa koripalloa. Shithead-Sam pärjää hyvin koulussa, mutta hänellä ei ole rahaa, kuten ei kellään muullakaan koko korttelissa. Koulukin on rappeutunut ja huono, koulukirjasto on 1950-luvulta, ja suuren osan siitä on Tupacin jengi jo repinyt sätkäpapereikseen. Kuria ei ole minkäänlaista, sillä Tupacilla on revolveri eikä opettaja uskalla kieltää Tupacia häiriköimästä.

Tupac harjaantuu jengissä nopeasti eteväksi kamanheittäjäksi ja näpsäkkäkyntiseksi pikkurikolliseksi. Killer Daddy tuskin osaa lukea tai kirjoittaa, mutta hän pelaa kuin unelma ja jo 13-vuotiaana saa kuulla valmentajaltaan, että ammattilaisura voi olla mahdollinen jos Killer Daddy pysyy erossa aineista ja aseista. Sam käy tunnollisesti koulua nenä kiinni kirjassa, mistä hyvästä Tupac ja hänen kaverinsa antavat Samille jatkuvasti turpaan. Killer Daddylle sitä vastoin ei kukaan anna turpaan, koska koripallon pelaaminen on mustien getossa legitiimi tapa onnistua.

Koska Samille ei järjesty stipendiä, - koulu on niin rappiolla ja kortteli niin pahamaineinen, ettei sinne yllä avustusohjelma eikä minkään säätiön tai filantroopin karttuisa käsi - hän joutuu lopettamaan koulun oppivelvollisuuden suoritettuaan. Tupac ja hänen kaverinsa menestyvät jo huumekauppiaina ja ryöväreinä ja pilkkaavat Samia, josta ei koulumenestyksestään huolimatta ole tullut mitään. Sam on hyvä matematiikassa ja haluaisi hiukkasfyysikoksi, mutta näillä kulmilla sellainen on jonninjoutavaa haaveilua, jolle nauretaan. Lopulta Sam sisuuntuu ja liittyy Tupacin jengiin.

Killer Daddy on sillä välin päässyt ammattilaisareenoille. Hän on pysytellyt erossa aineista ja tehnyt kääntymyksen mustaksi muslimiksi ottaen nimen Abdoollah Moohammad Shabazz, joten hän ei käytä viinaakaan. Maineikkaan yliopiston koripallojoukkue kiinnostuu Shabazzista ja tarjoaa hänelle edullista sopimusta.

Tupac Fucker ja Shithead-Sam lähtevät yhdessä jengin kanssa tosi isolle keikalle: jos se onnistuu, koko porukka voi siirtyä eläkkeelle. Koska Tupacilla on hyvä strateginen silmä, kokemusta rosvon hommista ja taustat ammattitaitoisesti varmistettu, hän selviää operaatiosta hengissä, jemmaa rahat niin ettei niitä voi löytää, ja onnistuu selviämään oikeudenistunnosta saamatta tuomiota, koska hän on urallaan hankkinut tehokkaan käytännön laintuntemuksen.

Sitä vastoin Shithead-Sam on operaation aikana täysin pallo hukassa, eihän se rillipää rosvoksi kelpaa. Poliisiauton saapuessa paikalle Sam kohottaa hädissään pistooliaan, ja lakien ja asetusten mukaisten oikeuksiensa ja valtuuksiensa puitteissa konstaapeli ampuu suurikaliiperisen luodin keskelle Samin otsaa. Entisen tulevan ydinfyysikon matemaattisesti lahjakkaat aivot lentävät pitkin syrjäkujaa, missä rotat tappelevat niiden jäännöksistä seuraavien parin päivän ajan.

Tupac Fucker sitä vastoin sijoittaa ryöstörahat välikäsien kautta niin viisaasti, että hän nousee korkotuloillaan arvostetuksi suurliikemieheksi, jonka bisnesimperiumia ihailee pääkirjoituksissaan jopa Antti-Pekka Pietilä. Nykyään hän kirjoittaa nimensä Touspacques de la Fouquère ja esiintyy louisianalaisen värillisen kreolisuvun viimeisenä vihantana. Ja täydestä menee.

Abdoollah Moohammad Shabazz taas on päässyt yliopistoon opiskelemaan koripallostipendillä, vaikkei osaa kirjoittaa muuta kuin nimensä ja senkin vain arabialaisilla kirjaimilla. Mutta eipä hätää. Yliopistolla on erilaisia "aloita tyhjästä" -valmennuskursseja, joilla Abdoollah oppii lukemaan ja kirjoittamaan ja voi suorittaa loppuun peruskoulun oppimäärän matematiikassa. Ajan oloon hän lukee itsensä insinööriksi, johon hommaan ei tunnetusti kovin kummoisia älynlahjoja ennenkään ole tarvittu.

Minäkö tässä kerron tarinoita? En todellakaan. Rajattomien mahdollisuuksien Jenkkilässä ovat ennenkin ihmiset koripallotelleet tai painineet itsensä vaikka professoreiksi. Tai rötöstelleet itsensä arvostetuiksi liikemiehiksi. Myös maailmalle vieras luonnontieteilijänörtti on tyyppi, jonka kaikki tunnistamme (rehellisimmät meistä peiliin katsoessaan). Kukin meistä epäsosiaalisista nörteistä tykönänsä miettiköön, miten hänelle olisi käynyt amerikkalaisessa gettokoulussa.

Kysymys kuuluu: kuka oli älykäs, Tupac, Sam vai Shabazz? Meikäläisissä oloissa Sam olisi ollut älykkäin, ja hän oli varmasti kolmikosta ainoa joka pärjäsi älykkyystesteissä. Mustan slummin näkökulmasta sitä vastoin Tupac ja Shabazz olivat ne fiksut kaverit, koska he osasivat soveltaa mahdollisia lahjojaan mustan slummin oloissa arvostetulla ja toimivalla tavalla; Sam taas oli jonninjoutava ääliö, jonka aivot joutivatkin rotanruoaksi. Onko älykäs se, joka osaa soveltaa korkeampaa matematiikkaa ydinfysiikkaan mutta joka ei pärjää mustan slummin oloissa eikä liioin osaa keplotella tietään ulos sieltä? Vai onko älykäs se joka osaa käyttää tehokkaasti hyväkseen tarjolla olevia mahdollisuuksia parantaa asemaansa (ja joka oivaltaa ja tunnistaa, mikä on toimiva mahdollisuus päästä eteenpäin - tätähän Shithead-Sam nimenomaan ei oivaltanut)?

Edellisen jorinan pääpointti on, että älykkyys on liian monitahoinen - liian "humanistinen" - ominaisuus, jotta sitä voitaisiin luotettavasti mitata. Mensan kaltaisten järjestöjen markkinoimat palikkatestit mittaavat tarkalleen yhtä asiaa eli kykyä ratkoa palikkatestejä; ja Mensaan kuuluu ihmisiä, jotka osaavat ratkoa palikkatestejä.

Jos lähdetään siitä, että palikkatestit mittaavat jotain absoluuttista älykkyyttä, johon koehenkilön henkilökohtainen koulutustaso ja hänen mahdolliset ennakkoluulonsa ja ajatusluutumansa eivät vaikuta, ei todellakaan saada mitään kovin relevantteja koetuloksia. Henkilö, joka osaa ratkoa palikkatestejä, ei ole välttämättä kykenevä ratkaisemaan esimerkiksi ihmisten tai asioiden välisiä ristiriitoja, koska hänellä voi olla voimakkaita, emotionaalisluonteisia asenteita, jotka tekevät hänestä puolueellisen tuomarin. Käytännön kannalta nämä asenteet ovat vähintään yhtä suuri osa hänen "älykkyyttään" tai älyttömyyttään kuin hänen mahdollinen kykynsä ratkoa palikkatestejä.

Älykkyysosamäärillään retostavat henkilöt synnyttävät sitä paitsi vaikutelman kaikessa muussa kuin palikkatesteissä epäonnistuneesta ihmisestä, joka tarvitsee noita testejä itsetuntonsa kainalosauvaksi. Usein kyseessä on pahimman sortin laiskuri, joka käyttää "älykkyyttään" lähinnä tekosyynä omalle epäproduktiivisuudelleen ja syyttää kaikkia muita - koululaitosta, yhteiskunnan tasapäistävää sosialismia tai keskinkertaisia jees-miehiä preferoivaa konservatiivista kapitalismia (yliviivaa väärä vaihtoehto) - siitä, että juuri hän, suuri Mensa-nero, ei ole päässyt arvoaan ja nerollisuuttaan vastaavaan maailmanjohtajan virkaan. (Tätä samaa vikaa on niissä "pakkoruotsi"-ynisijöissä, joiden kielitaito rajoittuu huonoon englantiin ja jotka julistavat, että he olisivat varmasti oppineet kiinaa ja japania ja arabiaa ja persiaa, jollei tuota hirveää pakkoruotsia olisi ollut. Just joo.) Vaikka olisi kuinka älykäs, niin sitä, mitä ei osaa, ei osaa, ja sitä, mitä ei tiedä, ei tiedä. Asioiden oppimiseen tarvitaan aina opiskelua, paneutumista ja vaivannäköä, ja esimerkiksi peruskoulussa vaivatta pärjännyt synnynnäisesti älykäs henkilö saattaa juuri tuon kouluvälkkyyden vuoksi oppia laiskottelemaan, jolloin hän ei huonon oppimiskulttuurinsa vuoksi enää selviydykään yhtä hyvin lukiossa tai yliopistossa - siellä hän saattaa hävitä hyvän oppimiskulttuurin omaksuneille opiskelijoille, jotka kompensoivat puuttuvan lahjakkuuden ahkeruudella ja hyvällä työn organisoinnilla.

Sitten kun osaa ja tietää, ei tarvitse enää älykkyystestejä. Sain itse palikkatesteissä aina huimia tuloksia kymmenvuotiaana, kun olin koulukiusattu surkimus ja luokan poikien nyrkkeilysäkki. Siinä vaiheessa kun minulla oli yliopiston antama pahvi siitä, että osaan yhtä ja toista, en vaivautunut enää paneutumaan palikkatesteihin entisessä määrin, joten en niissä juuri pärjännytkään. En usko, että olin aikuistuttuani oleellisesti tyhmistynyt - kyse oli ennen muuta motivaatiosta, tai sen puutteesta.

Jos nyt palataan Tupacin, Killer Daddyn ja Samin maailmaan, niin voidaan perustellusti kysyä, ovatko esimerkiksi Tupacin kyky organisoida tehokkaasti pankkiryöstöjä ja Samin koulufiksuus sama vai eri ominaisuus. Mahdollisesti taustalla on sama perinnöllinen älykkyys. Sen määrää sitten ympäristö ja persoonallisuus, osaako lähtökohtaisesti älykäs henkilö oikeasti hyödyntää älykkyyttään sellaisella tavalla, että se olisi myös yhteisössä ja yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta relevantti. Kyky tunnistaa sellaiset relevantit tavat ja mukautua niihin on oma erillinen kykynsä, joka ei välttämättä ole sama kuin älykkyys, vaan kyse on pikemminkin persoonallisuuden joustavuudesta.

Viime kädessä olen siis yksinkertaistavia "älykkyyden" malleja vastaan siitä syystä, että ne eivät oikeasti anna mitään hirveän oleellista tietoa siitä, pärjääkö koehenkilö oikeasti yhteiskunnassa, tai edes tieteentekijänä. Kanavalla on liikaa kohinaa, jotta geenien viesti kuuluisi. Periytyvä älykkyys antaa ilman muuta lähtökohdan, mutta sen lisäksi asiaan vaikuttaa kulttuuri ja nimenomaan oppimisen kulttuuri.

Ja tähän loppuun toinen sitaatti itseltäni:

Vakavasti puhuen: yksi syy siihen, että ihmisillä ei ole järkevää tekemistä tyhjyytensä täyttämiseen, on se, että koulusta on tehty liian utilitaristinen. Entisaikojen eliittikouluilla, joissa opeteltiin kaikenlaista näennäisesti turhaa, kuten latinaa tai kreikkaa, oli juuri se funktio, että ne valmensivat ihmisiä oppimaan asioita oppimisen itsensä vuoksi. Juutalaisten tavalla opetella kuollut heprean kieli, päntätä Talmudia ja väitellä siitä shulissa huvin vuoksi on pitkälti aivan sama funktio.

Nykykoulussa, siis perus-, opiskellaan asioita yhä enemmän elinkeinoelämän kannalta hyödyllisiin tarpeisiin. Siinä on vain se vika, että silloin kakarat eivät omaksu sitä meemiä, jonka levittämiseen koko juutalaisten talmud-harrastus pohjimmiltaan on tarkoitettu, eli huvin vuoksi ja itsetarkoituksena opiskelemisen ja oppimisen meemiä. Ja ainoastaan sen meemin omaksuneet ihmiset keksivät elämälleen jotain järkevämpää tarkoitusta kuin öyhöttämisen ja möyhöttämisen.

Sisäpiirin vihje irlantilaisen musiikin ystäville

Ulsterin iirinkieliseen lauluperinteeseen pääsee tutustumaan tästä linkistä, jonka joku ystävällinen sielu juuri lähetti GAEILGE-B -sähköpostilistalle. Valitettavasti ohjelmat on pätkitty hieman huonosti, niin että alussa kuuluu usein RTÉ Newsin uutisia ja toisaalta lopusta voi puuttua tavaraa. Ohjelmassa Pádraigín Ní Uallacháinia haastattelee Cathal Póirtéir - molemmat minulle hyvinkin tuttuja nimiä, mutta lukijoilleni varmaankin oudompia. Joka tapauksessa Póirtéir on kansanrunoudentutkija ja Ní Uallacháin laulaja ja Oiriallan alueen kadonneen iirinkielisen lauluperinteen tuntija. Oirialla tarkoittaa suunnilleen sitä seutua, jota brittisotilaat kutsuivat Bandit Countryksi sen hurjan IRA-maineen vuoksi, ts. Armaghin (Ard Mhacha) kreivikunnan eteläosaa. Siellä on sellaisia paikkoja kuin Newry (Iúr Chinn Trá), Crossmaglen (Crois Mhig Lionnáin) ja Cullyhanna (Coilleach Eanach) - ainakin jälkimmäiset kaksi sijaitsevat niin rajan pinnassa ja ovat väestöltään niin katolisia, että esimerkiksi Tim Pat Cooganin mielestä on puhdasta kettuilua (hän ei tosin käyttänyt tätä termiä, vaan puhui gerrymanderingista, jolla tarkoitetaan oikeastaan vaalipiirien rajoilla kikkailemista) jättää ne pohjoispuolelle rajaa. Tästä syystä ne sitten ovatkin olleet niin otollinen kohde IRA:n värväystoiminnalle. Iiriä sielläpäin ei enää aikoihin ole syntyperäisesti puhuttu, mutta laulut ja runot on saatu talteen, ja kuten ohjelmasta ilmenee, niitä voi vielä laulaakin alkukielellään. Póirtéirin ja Ní Uallacháinin kommentaari on kuitenkin englanninkielinen.

Ei tässä sitten muuta, vaikka olisikin ollut mukavaa blogata siitä, miten hiljaa Blogistanin älykkyysosamääräfanaatikot ovat olleet siitä taannoisesta uutisesta, jossa heidän oppi-isänsä julisti suomalaiset ruotsalaisia vähäjärkisemmiksi. Ei ollut vaikeaa havaita, että kyseisen herran käsitykset kansojen suhteellisesta älytasosta heijastivat matemaattisen tarkasti lähinnä imperiumia takaisin haikailevan brittioikeiston rasistisia ennakkoluuloja: suomalaiset oli rankattu ruotsalaisia tyhmemmiksi, koska suomalaisiin liittyy mielikuvia epämääräisestä mongoliudesta ja itäisyydestä; ja se, että irlantilaiset oli julistettu brittejä himmeämmiksi, ei hämmästyttänyt sekään. Asianomainen älykkyysguru edustaa muuten Pohjois-Irlannin protestanttista väestönosaa, mikä kertookin jo kaiken häneltä odotettavista asenteista.

PÄIVITYS: Tervetuloa vain kaikille MV-lehdestä tuleville kävijöille, klikkaustilastoissani näkyy teidän ansiostanne komea loikka. Muistattehan käydä myös blogini pääsivulla. Tai jos ette kehtaa, lukekaa toki tämä klassikko.

Kaikki naiset ovat huoria, kaikki miehet huoran pokia

Olen jo sanonut mielipiteeni prostituutioasiakkuuden kieltävästä laista, eli minusta se on hölmö idea, joka ainoastaan heikentää prostituoitujen asemaa. Susanna Rahkosen blogissa esiintyvät ala-arvoiset, epähumaanit ja epäloogiset miesvihan purkaukset ovat vahvistaneet minua tässä vakaumuksessani. Joku Rahkosen keskustalaista vastustajista on haukkunut häntä sosialistiksi, mutta näkisin itse, että juuri prostituutioasiakkuuden kieltävää lakia on inspiroinut jokin aivan muu kuin sosialismi. Vika on pikemminkin siinä, ettei olla tarpeeksi sosialistisia. Silloin kun sosialismi tai työväenliike joukkoliikkeenä kehittyi, yksi sen merkittävistä sisällöistä oli nähdäkseni työväenluokan omatoiminen pyrkimys osansa parantamiseen, jotta ei tarvittaisi tyytyä herrasluokan hyväätarkoittavien edustajien tarjoamiin almuihin. Noissa almuissa kun on se paha vika, että niitä tarjotaan silloin kun tarjotaan, ja niiden vastaanottaja saattaa esimerkiksi joutua alentumaan erilaisiin nöyryyttäviin anomisseremonioihin ennen kuin apua saa. Sosialismin perusajatuksena oli käsittääkseni alkujaan se, että kenenkään ei tarvitse kohtuuttomasti nöyryyttää itseään elatusta saadakseen, ja että hänellä tulee olla mahdollisuus reilusti vaikuttaa palkkansa suuruuteen ja työrasituksensa kohtuullisuuteen. Ennen kaikkea oleellista oli sen myöntäminen, että työntekijä itse tietää parhaiten, mikä hänelle on hyväksi, ja että hänen tulee voida yhteistyössä muiden samassa asemassa olevien kanssa liittoutua vaatimaan parannuksia.

Seksinostokieltolakia on kuitenkin ajettu läpi yläluokkaisen säälittelyn hengessä. Prostituoitu on aina surkea ja kurja uhri, jota tulee holhota ja jolle ei saa jättää minkäänlaista sananvaltaa omiin asioihinsa. Prostituoitujen oma ammatillinen yhteenliittyminen nähdään uhkana ja prostituoitujen liiton toimintaan aktivoituneet henkilöt demonisoidun seksiteollisuuden käskyläisinä. Eduskunnan hienostorouvat tietävät taas kerran tavallista työläisnaista paremmin, mikä hänelle on hyväksi.

Myös Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalla prostituutio on puhuttanut. Keskustelua on hallinnut ns. profeministimiesten itkua vääntävä propaganda, jossa toistellaan iskusanoja hyväksikäytöstä ja kansainvälisestä rikollisuudesta. Mieleen tulee se, mitä Arawn taannoin kirjoitti raamattupiirissä vallitsevasta atmosfääristä: siellähän esimerkiksi kaikki yritykset analyyttisesti ymmärtää ei-kristillisten ihmisten maailmaa törmäävät itkuiseen torjuntaan, koska noiden pakanaraasujen mielletään elävän ahdistavan, kouristuksenomaisen taikauskon aiheuttamassa pelossa, näkevän kauhut kaikkialla ja kokevan maailman arvaamattomien mörköjen asuttamana valtakuntana. Parannuksena tähän tilanteeseen esitetään sitten päättäväinen ja kovakourainenkin käännyttäminen ainoaan oikeaan uskontoon, ts. kristinuskoon, ja kaikkia, jotka epäilevät tämän toimenpiteen mielekkyyttä, syytetään kärsivien ja pelkäävien ihmisten jättämisestä ahdistustaan kärsimään.

Sinänsähän huoli pakanoiden hengellisestä hädästä uhkaavan henkimaailman kauhujen edessä on ymmärrettävä ja kristinuskon aatehistorian mukainen. Mutta noiden käännyttäjien olisi sopinut arvostella myös kristinuskon liepeillä loisivia taikauskoisia käsityksiä demonisista henkivalloista, joita itse suoraan sanoen pidän gnostilaisuuteen verrattavana harhaoppina: kuitenkin, kuten esimerkiksi blogista Saastainen huone voimme lukea, jopa teologisesti koulutetut ihmiset kiusaavat rutiininomaisesti nuoria ihmisiä kansoittamalla maailman tällaisilla hirviöillä - ilmeisesti siksi, että se on niin paljon helpompaa kuin heidän innostamisensa mutkikkaisiin eettisiin pohdiskeluihin; ja tunnetusti myös rippileiriä johtavan hengellisen auktoriteetin on helpompi valita Saatanan lavea tie kuin se kivinen polku. Innokkaat uskovaiset nuoret eivät osaa mieltää tällaisilla henkivalloilla operointia samanlaiseksi taikauskoiseksi pelotteluksi kuin se, jolta pakanaparat halutaan pelastaa - eivät halua nähdä sitä paksua parrua omassa silmässään.

Hiukan samanlainen tekopyhyys vaivaa myös tämän kieltolain kannattajia. Ei haluta nähdä prostituutiota osana inhimillisen seksuaalisuuden moninaisuutta, johon kuuluu nautinnon ja onnen lisäksi myös kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja hyväksikäyttöä. Ei haluta nähdä sitä potentiaalisena osana myös omaa seksuaalisuutta, vaan jopa prostituution seksuaalinen luonne halutaan kieltää ja koko touhu leimata pelkäksi pahojen miesten harjoittamaksi itsetarkoitukselliseksi hyväksikäytöksi ja nöyryyttämiseksi. Koska miehet on feministisessä propagandassa leimattu demonisiksi hirviöiksi, jotka tuhoavat, särkevät ja rääkkäävät pelkästä pahantekemisen ilosta, tämä absurdi asetelma menee täydestä kuin väärä raha ainakin.

Todellisuudessa tietenkin selvän hyväksikäyttävän ihmiskauppaprostituution ja moraalisesti moitteettoman, nautinnon ilosta, rakkaudesta ja/tai lastensaamistarkoituksessa harjoitettavan vapaaehtoisen sukupuolielämän välillä on leveä harmaa vyöhyke. Juuri siitä syystä laki on susi - se toimisi, jos prostituutio olisi oikeasti kvalitatiivisesti erillään legitiimistä seksielämästä, mutta todellisuudessa suuri osa prostituutiosta tapahtuu harmaalla vyöhykkeellä. Niinpä lain vaatijoiden on kovalla äänellä ja usein asiattomin, solvaavin argumentein selitettävä prostituutio legitiimin sukupuolielämän ulkopuolelle. Kaikkein vähiten halutaan myöntää sitä mahdollisuutta, että prostituutiolla koskaan olisi mitään tekemistä oman sukupuolielämän kanssa.

Harmaan vyöhykkeen olemassaolo on kuitenkin ilmeinen. On selvää, että länsimainen äijänrähjä, joka asettuu Bangkokiin nauttimaan paikallisten neitosten tarjoamista iloista, on yksiselitteisesti poka ja turska ja hyväksikäyttäjä. Thaimaassa on oma seksuaalipoliittisten pakolaisten yhteisö, joka ulkopuolisten kuvauksista päätellen kelpaa feministisen propagandan absurdeimpien väitteiden todistukseksi. Kyseisten miesten maailma ja arvot ovat kuitenkin jopa minunlaiseni armottoman antifeministin näkökulmasta jokseenkin surrealistisia luonteeltaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hurrivihaajien, rasistien, uusnatsien, lahkouskovaisten ja äärifeministien arvot: kyseessä on maailmasta tietoisesti erillistynyt, patologinen yhteisö, jota pitäisi verrata mieluummin spurguihin kuin tavallisiin miehiin - suurin ero on, että näillä spurguilla on rahaa.

Kuitenkin kehitysmaihin suuntautuvassa seksiturismissakin on selvästi vähemmän ilmeisiä tapauksia. Monet keskiluokkaisissa, profeminismin kaltaisiin aatteisiin taipuvaisissa maailmanparantajapiireissä liikkuvat miehet harrastavat kehitysmaissa reppuselkäturismia ja vapaaehtoistoimintaa, jonka he tietenkin mieltävät ekologisesti kestäväksi ja oikeudenmukaiseksi. No, minäpä kerron erään tosijutun: yksi niistä latinalaisamerikkalaisista sähköpostikirjekavereistani, jotka ilmoittautuivat avukseni espanjan opiskeluun, oli nicaragualainen tyttö, jolla oli ollut suomalainen, aikuinen "poikaystävä" kun hän oli ollut (varmaan nicaragualaisen suojaikärajankin nojalla) selvästi laittomassa 13-14 vuoden iässä. Tyttö oli selvästi asiasta traumatisoitunut, jopa siinä määrin että hänen kanssaan ei pitemmän päälle jaksanut kirjoitella - hän oli välillä äärimmäisen ystävällinen, välillä hankala ja kiukutteleva, ja hän tietenkin myös teki minulle seksuaalisia ehdotuksia tarkoituksenaan päästä Suomen lihapatojen ääreen. (Koska en oikeastaan pitänyt hänestä, en rohkaissut moiseen. Kolmeakymmentä lähestyvä perulainen kirjeenvaihtotoverini, joka oli selvästi tasapainoinen ja aikuinen ihminen ja sitä paitsi aika huumorintajuinen, oli sitä vastoin jopa vähällä saada minut vakavasti kiinnostumaan, vaikka hänenkin seksijuttunsa olivat hämmentäviä ja rasittavia ja synnyttivät vaikutelman kullankaivajasta, kenties jopa prostituoidusta.) "Poikaystävä" oli ilmeisestikin ollut jonkinlainen vapaaehtoistyöntekijä, joka mielsi touhunsa "romanssiksi", kukaties jopa mystiseksi yhtymiseksi kiehtovaan Nicaraguan maahan. Mitä todennäköisimmin tuollainen mies ei olisi Suomessa ajatellutkaan lapsen tai varhaisteini-ikäisen hyväksikäyttämistä, veikkaanpa että hän oli kova profeministikin. Varmasti hän myös kauhisteli prostituutiota.

Reippaat reppuselkäturistit harrastavat paljon "romansseja" paikallisten naisten kanssa. (Jätetään nyt homoseksuaalit ja heteronaisturistit huomion ulkopuolelle, koska he eivät ole relevantteja pointtini kannalta.) Itse asiassa nämä romanssit ovat silkkaa prostituutiota, mutta on tavallista, ettei reppuselkäturisti miellä niitä sellaisiksi. Luultavasti hänellä on monissa tapauksissa kokonainen new age -paskapuheretoriikan muuri, jonka taakse hän voi piiloutua, jos joku epäilee hänen ostaneen itselleen tytön Takamaastanin tai Boliguayn tyttömarkkinoilta. Ehehei, hänellä oli romanssi, tyttö tuli omasta tahdostaan häntä iskemään, ja jos hän sitten antoikin tytölle rahaa, niin tottahan toki hänen velvollisuutensa rikkaasta länsimaasta tulleena turistina on auttaa köyhän maan köyhää neitoa. On varsin mahdollista, että tällainen mies on seksuaalisesti niin osaava, että hän pystyy tuottamaan neidolle seksuaalista nautintoa. Tai sitten tyttö vain on hyvä feikkaamaan orgasmia. Mutta sehän kuuluu hyvän huoran ammattitaitoon.

On tosiaankin olemassa miehiä, jotka eivät tiedä olevansa huoran pokia. Tai on tilanteita, joita mies - ja kenties nainenkaan? - ei miellä yksiselitteisesti prostituutioksi, mutta joissa raha kuitenkin vaihtaa omistajaa. On prostituoituja, jotka eivät tiedä tai miellä olevansa prostituoituja. Esimerkiksi Pro-tukipistettä käsitelleissä artikkeleissa on useammin kuin kerran mainittu, että sinne ottaa yhteyttä naisia, jotka pitävät itseään erikoistapauksina eivätkä tiedä, kuuluvatko heidän asiansa Pro-tukipisteelle ollenkaan, "en minä nyt oikein tiedä, olenko minä tällä alalla". Kuitenkin asianomainen nainen on saattanut jo parin vuoden ajan toimia hyvinkin ammattimaisesti prostituoituna. Hän vain ei itse koe asiaa niin, koska hänkin on tottunut ajattelemaan, että "prostituoitu" on katuojassa hytisevä narkomaani, jolla ei ole minkäänlaista elämänhallintaa eikä kykyä vaikuttaa asioihinsa. Lisäksi olot, joiden puitteissa hän on ajautunut prostituoiduksi, ovat saattaneet hänen mielestään olla niin henkilökohtaiset ja ainutlaatuiset, ettei niitä voi verrata "oikeiden prostituoitujen" traumaattiseen taustaan.

Tarinan opetus on, että kaikki naiset tosiaan ovat (potentiaalisia) huoria ja kaikki miehet (potentiaalisia) huoran pokia. Minä en oikeastaan ole parempi kuin ne miehet, jotka asioivat huorissa. Esitän asian mielelläni itselleni niin, että olen kieltäytynyt käymästä huorissa jonkin miehisen kunniantunnon takia - OIKEAN MIEHEN on aina saatava ilmaiseksi, tiedättehän. Mutta aivan yhtä hyvin asian voi tulkita niin, että olen ollut liian nynny moiseen. Vastaavasti naislukijani ei pohjimmiltaan ole sen parempi kuin huora, tai ei ainakaan voi väittää, että on jokin näkymätön, ylittämätön ja absoluuttinen linja, joka erottaa hänet huorasta.

Prostituution aiheuttamia ongelmia lievitettäessä pitäisikin lähteä siitä, että kaikki me saatamme joutua prostituoimaan itseämme tai käymään huorissa - että kukaan meistä ei ole maagisella tavalla liian hyvä moiseen. Siksipä kaikkien tulisi tykönänsä miettiä, millaisen lainsäädännön haluaisi olevan voimassa, jos itse olisi huora tai huoran poka.

Luonnollisesti feministit ja profeministit, jotka luulevat olevansa moraalin ainoita omistajia, eivät vaivaudu miettimään asiaa tästä näkökulmasta. He kun eivät taida tuntea sitä vapahtajaa, joka liikkui huorien ja alempitasoisten miesten seurassa.

Jon

Suomalaisen elokuvan festivaali on nyt viikonlopun edellä ja sen aikana ollut meneillään, valitettavasti vanhan äijän jaksaminen ei ole riittänyt kovin innokkaaseen seuraamiseen, vaikka päävieraana on niinkin huomattava suuruus kuin Vesa-Matti Loiri. Alun perin minun piti nähdä Jussi Pussi, mutta kun Maria ei päässyt tulemaan, hankin sen muhkean Spede-kokoelmani jatkeeksi DVD:llä, jotta saatoimme katsoa sen yhdessä. Sen sijaan kävin eilen katsomassa "80-luvun suomalaisen miesahdistuselokuvan" lippulaivan ja kaikkien "nuoren miehen rajujen odysseiojen" äidin, eli Jonin. Jon on Kari Väänäsen näyttelemä öyhöttäjänuorukainen, joka "jäsentymättömän ahdistuksen vallassa" ajautuu ensin kaverinsa kanssa tappeluun pikaruokapaikassa ja hakkaa sen jälkeen tyttöystävänsä. Molemmat teot ovat aiheellisia ja psykologisesti motivoituja ja ymmärrettäviä, myös ja varsinkin tyttöystävän hakkaaminen. Jälki on kuitenkin kummassakin tapauksessa rumaa, joten poliisia pakoon on lähdettävä aina Jäämeren rantaan hakemaan töitä norjalaisesta kalatehtaasta. Siellä elämä sujuu ryypäten ja rällästäen enemmän kuin töitä tehden. Kielenä käytetään uskottavan kankeaa kouluruotsia, johon sekoittuu aivan yhtä uskottavasti yhä enemmän norjaa elokuvan loppua kohti mentäessä.

Jon sai muistaakseni aika ristiriitaiset arvostelut, nuorukaisena lukemissani lehdissä voittopuolisesti kielteiset: siihen aikaan luin elokuvakritiikkejä pääasiassa Suomen Kuvalehdestä, jollen väärin muista. Festivaaliohjelmasta ilmeni, että Jonia oli moitittu liian ohuista naiskuvista, mikä on tietenkin koodi-ilmaus sille, että naiset esitetään uskottavan neuroottisina, rajoittuneina tai tyhminä - sanalla sanoen inhimillisinä ihannoinnin sijasta.

Kyllä Jon nyt kannatti katsoa, mutta silloin kun itse olin tulossa Jonin päähenkilönuorukaisen ikiin, olisin tuskin kyennyt samastumaan häneen. Luultavasti olisin tapani mukaan paheksunut sitä, että elokuvan päähenkilöksi on taas kerran valittu öyhöttäjä ja rällääjä, koska valtakulttuuri odottaa nuorten miesten aina olevan tappeluihin sotkeutuvia öyhöttäjiä ja rällääjiä ja sortaa meitä kilttejä nörttejä. Nykyisin olen jo oppinut suhtautumaan asioihin nyansoidummin ja nähdä Jonin kohtalon yleispätevämpänä kuvauksena nuoren miehen kohtalosta, joka kyllä sopii pitkälti myös nörttimiehiin. Esimerkiksi tyttöystävän kanssa joudutaan riitoihin siksi, että tyttö raahaa Jonin taidenäyttelyyn. Kyseessä on 80-luvun performansseja ja ajan muita naurettavuuksia parodioiva, groteski tilaisuus, jossa "taiteena" esitellään esimerkiksi taidemuseon käytävillä ravaavaa hevosta tai ammeessa nakupellenä istuvaa nuorta pimua. Tyttöystävä ei itse ymmärrä taiteesta paljoakaan (ja kukapa tämäntyyppisestä "taiteesta" ymmärtäisikään), mutta nakupelle neito saa häneenkin eloa: hän ryhtyy tiedustelemaan vaativasti poikaystävältä, haluaisiko tämä olla sukupuoliyhteydessä nakupellen kanssa ja onko tällä paremmat rinnat kuin hänellä. Eli näkyville saadaan muutamin vedoin suomalaisen naisen huono itsetunto: taidenäyttelyyn mennään kun halutaan olla kultturelleja (koska naisen kuuluu olla), mutta siitä ei itse ymmärretä muuta kuin tissit, joista sitten saadaan kelpaamattomuuden ja alemmuuden tunteita. Poikaystävä vakuuttelee ilman muuta, että oma kulta on hänelle haluttavampi kuin joku näytteillä istuva nakupelle (jota tyttöystävä sitä paitsi on vienyt hänet katsomaan), mutta tyttö ei usko. Tietyssä vaiheessa poika sitten korottaa äänensä, jolloin tyttö miltei ilahtuneena alkaa paheksua: "Älä huuda mulle", ja sen jälkeen tulee se vanha kunnon mä-en-ikinä-lähde-minnekään-sun-kanssa-jollet-sä-osaa-käyttäytyä -litania. Lopulta mennään pihalle, ja siellä tyttöystävä saa köniinsä.

Myös pikaruokapaikan pirstominen näyttää nyt psykologisesti mielekkäältä ja motivoidulta kohtaukselta: rähinöintiin ajaudutaan nuorten miesten kaveruussuhteeseen tai nuorten miesten porukan sosiaaliseen dynamiikkaan kuuluvista syistä, ja yhteiskunnan ainoa suhtautumistapa tähän on nähdä nuoret miehet poliisin hoidettavana ongelmana. Kukaan ei pohjimmiltaan odotakaan nuorten miesten tekevän muuta kuin rähinöivän ja öyhöttävän. Jon ei ilmeisestikään viihdy ryyppäävän retkun roolissaan, ja on hänellä jonkinlainen moraalikin: Norjassa hänen tyttöystävänsä (luonnollisesti hänellä piisaa lohduttajanaisia, onhan hän jännittävä ja viriili öyhöttäjä) vuokraemäntä hakkaa lastaan, mistä Jon on aidosti järkyttynyt ja suutahtaakin emännälle kerran avoimesti. Ongelma on se, että se on tasan ainoa rooli, mikä hänelle, tai nuorelle miehelle, on tarjolla.

Loirin esittämä Öljys-Heikki on kehittänyt taiteeksi rahan pummaamisen norjalaisilta kaljaan. Kaljaa elokuvassa juodaankin lahjakkaasti, ja Loiri kertoi näytännön edellä, että viikkoja kestäneiden Jäämeri-kuvausten aikana koko elokuvaseurue ravitsi itseään mainitulla jalolla juomalla varsin reippaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että sponsorina toimi paikallinen panimo. Luultavasti ainakin kännäämis- ja spurguilukohtaukset onnistuivat tämän takia erinomaisesti - niissä on varsin autenttinen ja uskottava meininki, mutta niitä olisi elokuvan kärsimättä voinut olla hieman vähemmän. Siinä vaiheessa kun norjalaiset sotilaat heittävät jo neljättä kertaa Jonia, Öljystä ja näiden kännärikavereita ulos sotilasalueelta, jossa heidän lempikännäilypaikkansa, vanhan Hvalen-nimisen troolarin irtohytti, sijaitsee, katsoja alkaa jo pikkuhiljaa tympääntyä, vaikka vitsi ensimmäisellä kerralla olikin oikeasti aika hyvä.

Tietyssä vaiheessa Jon raivostuu Öljys-Heikille ja karjaisee, ettei hän jatkuvasti halua ryypätä kaljaa ja että hän haluaa mennä töihin. Tämä jää pitkälti samanlaiseksi irtonaiseksi vastuullisuuden osoitukseksi kuin ärähdys lastaan hakkaavalle äidille. Lapsen isä ymmärtää ärähdyksen psykologisesti oikein, eli merkiksi Jonin miehistymisestä ja aikuistumisesta. Hän pitää Jonille mies miehelle -puhuttelun, jossa hän toisaalta lupaa Jonille tukea työnhaussa, mutta toisaalta haluaa pojan pysyvän hiljaa siitä, että äiti hakkaa lasta. - Sanoma on se, että nuoren miehen hyvyys ei muuta maailmaa (äiti saa edelleen lyödä lastaan) ja että nuoren miehen osoittamaa vastuullisuutta ja moraalisuutta ei arvosteta, paitsi ehkä jonkinlaisena pääsylippuna kunnon ihmisten luokkaan. Tämä on mielestäni aika osuva oivallus. Tässä kohdassa tulee myös näkyviin öyhöttäjä-Jonin ja kilttien nörttipoikien perimmäinen kohtalonyhteys tässä kulttuurissa elävinä nuorina miehinä. Luulenpa, että Lord Boredom on samaa mieltä kanssani. Moraalinen käyttäytyminen on yksinkertaisesti jotain sellaista, mitä nuorelta mieheltä ei odoteta. Moraalinen nuori mies on kuin yksisilmäinen sokeiden valtakunnassa - ei todellakaan kuningas, vaan pelottava friikki.

"Moraalisuudella" tarkoitan siis itsenäistä moraalisuutta, en todellakaan sellaista teeskentelyä, joka ilmenee naisvaltaisiin hyvyydelläpröystäily- ja oikeassaolotilaisuuksiin menemisenä. On täysin normaalia, että miehet menevät niihin moraalisuudella pröystäilläkseen ja inuakseen siinä sivussa pillua; ja naiset joko oikeasti ovat niin tyhmiä, että menevät tähän halpaan, tai sitten niin pelinaisia, että ymmärtävät yskän. Noissa tilaisuuksissakin luonnollisesti ATM on ATM ja YTM on YTM, sillä ne, jotka niihin menevät oikeasti aitoa solidaarisuuttaan ja nuoren miehen idealismiaan demonstroidakseen, jäävät niissäkin pillua vaille aivan kuten kaikkialla muuallakin, missä tätä hyödykettä on liikenteessä.

Vatikaani ärähti

Sen jälkeen kun kommunismi romahti, poliittinen katolisuus on Puolassa mellastanut jokseenkin hillittömästi, mutta kaikella tuntuu olevan rajansa. Redemptoristipappi - onkohan tälle parempaa suomalaista termiä, kun en ole törmännyt sanaan "redemptoristi" koskaan missään suomenkielisessä yhteydessä? - isä Tadeusz Rydzykin johtama radioasema Radio Maryja on tainnut joutua hankaluuksiin: Józef Kowalczyk, paavin nuntius Puolassa, on antanut kyseiselle radioasemalle julkisen varoituksen sen poliittisen toiminnan johdosta. Samalla hän on kehottanut Puolan piispainkokousta "ratkaisemaan lopultakin" Radio Maryjan aiheuttamat ongelmat.

Radio Maryja kuului nykyisen päähallituspuolueen, Prawo i Sprawiedliwośćin ("Laki ja oikeus"), tärkeimpiin tukijoihin vaalien aikana. Sen ansiosta PiS onnistui haalimaan itselleen öyhökatolisten äänet, jotka aiemmin ilmeisestikin jakautuivat useille eri öyhöporukoille ennen kuin PiS tuli maisemiin. 90-luvun alkupuolella sitä vaalikarjaa koki paimentaa omiin aitauksiinsa Stefan Niesiołowskin Zjednoczenie Chrześcijańsko-Narodowe (ZChN), Kristillis-kansallinen yhteenliittymä. Niesiołowski oli lehdissä julkaistuista kannanotoistaan ja kirjoituksistaan päätellen sellainen kärisevä äijän rähjä, että luulin häntä hyvin vanhaksi mieheksi ja oletin hänen sittemmin jo kuolleen vanhuuteen, mutta itse asiassa hän on syntynyt vuonna 1944, eli on vasta äskettäin päässyt kuudenkymmenen ikiin. Silloin kun seurailin tarkemmin Puolan politiikkaa, hän oli viidenkymmenen korvilla. Puolan nykyisestä suuntauksesta kertonee jotain se, että Niesiołowski ei ole PiSin jäsen, vaan toimii maltillisempien kristillisdemokraattien Platforma Obywatelska -puolueessa.

Radio Maryja on tullut surullisen kuuluisaksi homovihan levittäjänä - esimerkiksi homoihin kohdistuvilla väkivallanteoilla on nykyään käytännössä hallituksen tuki Puolassa - mutta sen lisäksi se on ankaran antisemitistinen. Koska Puolassa ei nykyään ole kuin kourallinen juutalaisia, Radio Maryjan antisemitismissä on ennen kaikkea kyse poliittisten vastustajien - olivat nämä juutalaisia tai eivät - leimaamisesta maan edulle vieraiden voimien edustajiksi. Asemaa ovat kritisoineet mm. Varsovan gettokapinan viimeinen eloonjäänyt osanottaja Marek Edelman ja jesuiitoista vuonna 2005 eronnut teologi ja historioitsija Stanisław Obirek, joka on rohjennut aiemmin mm. kritisoida uskovien tapaa palvoa Johannes Paavalia epäjumalana. Edelmanin mukaan aseman antisemitistinen julistus on samalla tasolla Der Stürmerin kanssa.

Isä Tadeusz Rydzyk johtaa Radio Maryjan ohella kokonaista mediakonsernia, johon kuuluu oma televisiokanava (Telewizja Trwam eli "Kestän" tai "Jatkan") ja oma lehti, Nasz Dziennik eli "Meidän lehtemme". Hänellä on myös oma kaaderikoulu, Yhteiskunnallisen kulttuurin ja mediakulttuurin korkeakoulu. Näitä laitoksia johdetaan Lux Veritatis- eli Totuuden valo -säätiön välityksellä. Mistään Berlusconista ei kuitenkaan voida puhua, sillä vaikka isä Tadeusz on tärkeä mediavaikuttaja, hän keskittyy omaan kohderyhmäänsä eli kiihkokatolisiin ikäihmisiin. Nuoria kuuntelijoita hänen radiollaan tuskin on samassa määrin.

Joka tapauksessa isä Tadeusz on katolisen kirkon pappi, ja häntä sitoo viime kädessä kirkkokuri. Nuntiuksen kirjeen sävy oli Polityka-lehden kommentaattori Adam Szostkiewiczin mukaan niin jyrkkä, että moista ei ole puolalaisessa kirkollisessa elämässä aikaisemmin juurikaan koettu, ja piispoilla ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin tarttua asiaan. Nuntius on patistellut heitä toimiin jo aikaisemmin, mutta ilmeisesti ketään ei ole huvittanut lykätä käsiään tähän törkykasaan.

Kuten arvata saattaa, isä Tadeuszin käsikassaroina toimii useita kääntymyksen tehneitä entisiä kommunisteja, jotka aikaisemmin saarnasivat proletariaatin diktatuurin ihanuudesta ja Neuvostoliiton suurenmoisuudesta. Antisemitismiä he lienevät julistaneet jo ennen vanhaan, joten toimenkuva ei pohjimmiltaan ole hirveästi muuttunut. Juutalaisuudesta he ovat epäilleet jopa Antoni Macierewiczia, toisinajattelijataustaista katolista oikeistopoliitikkoa ja yhdenaikaista Kristillis-kansallisen yhteenliittymän isoa kihoa. Tämä siksi, että kommunismin aikana Macierewicz toimi yhteistyössä Puolan nykyisessä poliittisessa kartassa sekulaareiksi vasemmistolaisiksi luokiteltavien silloisten toisinajattelijoiden Adam Michnikin ja Jacek Kurońin kanssa. Puolalainen sanoisi, että tilanne on kuin Sławomir Mrożekin novelleista: entiset kommunistit syyttelevät entistä toisinajattelijaa liiasta vasemmistolaisuudesta. Mutta olihan muistaakseni itse Hitlerkin sitä mieltä, että kommunistista saa aina hyvän natsin, kun taas kaikenlaiset sosiaali- ja muut demokraatit pitää panna leiriin ja kaasuun, koska sellaisista ei kuitenkaan tule kunnon hammaspyöriä totalitarismin koneistoon. - Macierewicz itse ei ollut asiasta pahoillaan, koska hänen näkökulmastaan Radio Maryja kuitenkin edustaa meikäläisiä.

Yksi isä Tadeuszin uskollisimmista avustajista on Edward Prus, joka neuvostoaikoina pelotteli puolalaisia fasistisen ukrainalaisen nationalismin uhalla. Prusia on useaan otteeseen julkisesti syytetty KGB:n ja Puolan kommunismin aikaisen tiedustelupalvelun agentiksi; ainakin hänen ukrainalaiskirjoituksensa olivat ilmeisestikin KGB:n propagandaa, katsoo Bohdan Osaczuk, puolalais-ukrainalaista yhteistyötä kannattava valtiotieteilijä. Nykyään Prus on puolestaan julistanut ihannoivansa "pannationalismia" ja "antikommunisteja ja uusfasisteja", jotka ovat hänen mielestään kommunisminvastaisen taistelun sankareita ja joiden ansioksi hän lukee kapitalistisen järjestelmän palauttamisen entiseen neuvostoblokkiin. Itse asiassa hänellä taitaa olla edelleenkin ystäviä Venäjällä, koska hänen nykyiset juttunsa vaikuttavat puolalaiselta versiolta duginilaisesta kansallisbolševismista.

Pitemmittä puheitta...

Minua ei kovin usein hävetä olla suomalainen. Mutta joskus sitä tekee mieli vajota maan alle. Katsokaa tätä linkkiä, jos ruoansulatuksenne kestää.

Veikkaan, että Perkolan Tommia tämä ei hämmästytä pätkääkään: hän on tunnetusti sitä mieltä, että mikä tahansa nykyajan ammattimuusikkobändi pesee heti kättelyssä kaiken, mitä 70-luvulla on tehty. Hämmentävämpää on huomata hänen olleen oikeassa jopa naiskauneuden kehityksen suhteen. Tosin joka aikakauden kauneuskäsityksiin vaikuttavat ajan tavat trimmata ja customoida nuoria tyttöjä: 70-luvun missi ei näytä meidän silmissämme kaunottarelta, koska häntä ei ole puleerattu eikä koristeltu nykyaikaiseen tapaan.

Taas kerran lukupäiväkirjasta

Se henkilökuvakokoelma Daoine Dathúla an Iarthair on sitten melkein luettu. Iirinkielinen Irlanti tuntuu olevan täynnä merkillisiä kylähulluja, joita kukaan ei takuulla keksisi omasta päästään, mutta aivan erityisesti minulle jäi mieleen yksinkertainen maalaismies, joka arvosti hyvin paljon kaikkia vankilassa istuneita. Irlannin historiassa syyttömiä, nälkäänsä varastaneita ja kansan ihailemia kapinallisia on tunnetusti vainottu niin kauan, että vankilassa istumista ei pidetä minään varsinaisena häpeänä. Irlanninenglannissa esiintyy kummallinen sanonta felons for our land, raskaita rikollisia isänmaamme tähden, jolla tarkoitetaan isänmaallisista syistä brittivankiloissa istunutta henkilöä. Näytelmässään An Giall, josta on olemassa myös englanninkielinen, music hall -farssiksi työstetty versio The Hostage, Breandán Ó Beacháin irvaili sijoittamalla salaisen IRA-tukikohtansa dublinilaiseen bordelliin. Bordellia... ei kun salaista tukikohtaa johtaa vanhuudenhöperö IRA-veteraani nimeltä Mösjöö, ja bordellissa majailee kantakundeina eriasteisia rosmoja. Kun eräs heistä joutuu vankilaan, Mösjöö julistaa, että hän kärsii rangaistusta isänmaan edestä, vaikka hän on todellisuudessa lusimassa tuomiota jostain ihan tavallisena kunnon rikollisena. ("Tavallisella kunnon rikollisella", ordinary decent criminal, ainakin Pohjois-Irlannin lainvalvojien slangissa tarkoitetaan henkilöä, jonka rikos ei liity terroristitoimintaan, vaan on jotain ihan tavallista omaisuus- tai henkirikollisuutta, esim. selvä varkaus tai kuolemaan johtanut kännipäissä käyty käsirysy. Tosin esimerkiksi huumekaupan puolella puolisotilaalliset ryhmät valvoivat ja valvovat varmaan vieläkin sitä, kuka missäkin saa tajusteita myydä. Väärässä paikassa hasista kaupanneet saivat perinteikkään luodin polvilumpioonsa.)

Daoine Dathúla an Iarthair siis kertoi tällaisesta naiivihkosta maalaismiehestä, joka arvosti sankareina kaikkia vankilan käyneitä miehiä. Hän koetti päästä mukaan paikallisten IRA-miesten rientoihin, muttei häntä pidetty riittävän älykkäänä. Vankilaan hänkin kuitenkin halusi ihailemiensa vapaustaistelijoiden tapaan, joten hän päätti syyllistyä rikokseen. Hän teki sitten pari tuhopolttoa, jotka tunnusti, mutta ensimmäisellä kerralla todisteet eivät riittäneet, ja mies vapautettiin. Toinen tuhopoltto onnistui paremmin, ja ukkeli pääsi Mountjoyn vankilaan lusimaan. Vuoden vankilakeikka oli hänelle lähinnä loma, ja hyvänahkaisena, mukavana irlantilaismiehenä hän tietenkin ystävystyi niin vartijoiden kuin muidenkin vankien kanssa. Vankilasta päästyään hän oli sitten mielestään oikea isänmaallinen urho - pohjalaisittain sanottaisiin kai, että hänestä oli tullut oikea "rautafanki" - ja hän piti jatkuvasti pilkkanaan paikkakunnan IRA-miehiä, jotka eivät olleet edes vankilassa istuneet, kuten hän.

Näin siis ennen vanhaan idyllisessä Irlannissa, kun kaikki puhuivat iiriä ja elämä oli muutenkin rennompaa.