Komentoorat, jälkisatoa

Puhutaan nyt vielä komentoorista. Kunniaylikomentoora kirjoitteli omassa päiväkirjassaan seuraavanlaisia:

Joillakin menee joskus äiti- tai isäsuhde vituralleen. Siitä seuraa tietty kaikenlaista. Esimerkiksi sellaista, että neljääkymmentä käyvät akateemisen koulutuksen saaneet miehet puhuvat kuin räkänokkakakarat anaalivaiheen ja uhmaiän kukkuloilla.

Keksi nyt jo jotain uutta. Äiti- ja isäsuhteeseen vetoaminen on jo poissa muodista, sitä paitsi feministitkin ovat käsittääkseni aktiivisesti osallistuneet Freudin jalustaltakaatamiseen. Tuo räkänokkakakaroihin rinnastaminenkin olisi myös moraalisesti rahtusen oikeutetumpaa sellaiselta ihmiseltä, joka itse olisi osoittanut joskus jotain viitteellisiä merkkejä kyvystä asialliseen keskusteluun ja kypsyyteen. Ei siksi että komentooria moraali koskaan kiinnostaisikaan, paitsi muiden moraali. Tässä(kin) suhteessa feministikomentoorat ovat täysin vanhojen hyvien vanhoillisten komentooratanttojen kaltaisia.

He selittävät jänisräikkäänsä pyöritellen, että feminismiin kuuluu olennaisena osana raiskaussyytteiden keksiminen tai että feminismi taistelee sen puolesta, että raskaana olevilla on oikeus vetää crackia naamariin.

Juu eihän kukaan feministi koskaan ole leimannut miehiä järjestään raiskaajiksi, kukaan feministi ei ole koskaan vaatinut miehille rangaistusta tekaistuista raiskauksista eikä kukaan feministi varsinkaan ole koskaan polttanut tupakkaa saati juonut viinaa. Feministit ovat aina olleet sillä kannalla, että on parempi vapauttaa syyllinen kuin tuomita syytön raiskauksesta, ja feministit ovat aina olleet tytöille hyvinä esikuvina terveissä ja päihteettömissä elämäntavoissa, eikä siteeraamani ylikomentoorakaan ole ikinä viinaan koskenut saati tupakkaa poltellut. Näinhän se tietysti on, kun teidän ylhäisyytenne niin väittää. Ja nimimerkki Isosiskohan on tunnetusti ollut hyvin ilahtunut siitä, että Raha-automaattiyhdistyksen kampanjassa on puututtu naistenkin alkoholiongelmaan.

Heidän mielestään naisissa ylipäätään on vikaa, ja feministi on tavallaan äärinainen, jolla on myös extreme-kokoiset naislajityypin heikkoudet.

Aleksandr Solženitsyn joutui Vankileirien saariston julkaistuaan sellaisten väitteiden kohteeksi, että hänen kirjansa "asettaa yhtäläisyysmerkin fasistimurhaajien ja tavallisen neuvostoihmisen välille". Solženitsyn vastasi tähän - muistista siteeraten: Pieni korjaus. Fasistimurhaajien ja Tšeka-NKVD-MGB-KGB-murhaajien välille - kyllä, niin asetan. Kun taas propagandisti vetää siihen samaan lokaan kaikki 'tavalliset neuvostoihmiset', jotta meidän murhaajiemme olisi helpompi piiloutua heidän joukkoonsa. Aivan samalla lailla kiihkofeministien on helppo piiloutua muiden naisten joukkoon ja taakse, niin kauan kuin nämä muut naiset eivät karkota kiihkofeministejä joukostaan ja sanoudu heistä irti.

No, tällainen mies kuitenkin löytää itselleen yleensä naisen ja työn (itse asiassa se todistaa vähän sen puolesta, että me naiset valitsemme toisinaan toooooodella kusipäisiä miehiä itsellemme)

Juu, hienoa että markkina-arvoteoria on hyväksytty sielläkin päin ja että naisia saa hänenkin mielestään sitä varmemmin, mitä kusipäisempi on. Tätähän me Henkan ja kumppanien kanssa olemme inttäneet siitä asti kun Suomeen perustettiin Blogistan.

Ehkä jokaisen meistä pitäisi joskus miettiä, mitä totuuksia hakkaamme fundamentalisteina toisten päihin.

Niin varmasti pitäisikin. Mikset sinä koskaan ole yrittänyt?

No, se siitä.

Ystävällinen lukija Erastotenes Aleksandrialainen (saatan erehtyä, mutta eikö nimen oikea muoto ollutkaan Eratostenes?) kommentoi edellistäni sikäli perusteellisesti, että lienen velvoitettu vastaamaan hänelle perusteellisesti.

Hyvä ja maltillinen kirjoitus Panulta. Haluaisin kuitenkin esittää moitteen taktiikasta: Olisi parempi, jos sanoisit olevasi feministi, sillä a on hyvin voisit sellaisesta käydä. Nyt olet feministeille mallivihollinen, joka räksyttää aidan takaa ja jota on helppo joukolla lyödä. Jos kutsuisit itseäsi feministiksi ja ainoastaan moittisit matriarkaattia, joka nyt patriarkaatin tultua lyödyksi, on ottanut sen paikan, olisi sinulla enemmän vaikutusta.

Valitettavasti tuo ei ole kovin hyvä idea, ja suoraan sanoen sitä on jo kokeiltu käytännössä. Kokeilusta on seurannut reaktioita, jotka ovat olleet huomattavasti esimerkiksi tämän blogin herättämiä raivokohtauksia ankarampia. Feministejä ei ole vuosikausiin voinut arvostella, koska pienikin kyseenalaistaminen on johtanut raivokkaisiin ja asiattomiin reaktioihin.

Veli Erastotenes ei ymmärrä alkuunkaan totalitaaristen liikkeiden todellisuutta. Niiden pahin vihollinen ei ole koskaan se avoin ja selkeä vihollinen, joka hyökkää pahki. Pahin vihollinen on nimenomaan se, joka katsoo olevansa samaa väkeä, ajavansa samaa asiaa, mutta ei ole totalitaristi. Kommunistien pahin vihollinen oli kolmikymmenluvun Saksassa nimenomaan sosiaalidemokraatti, joka antoi ymmärtää, että oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan olisi päästävissä antamatta kaikkea valtaa kommunisteille. Hyvä vihollinen oli porvari, koska hänen vihamielisyytensä oli odotettavissa ja oikeaa.

Minä olen pari kertaa jo idealistisina profeministiaikoinani yrittänyt arvostella feministejä ikään kuin uusvasemmistolaisen alakulttuurin sisäisestä näkökulmasta. Se raivoisa ja halveksuva reaktio, jonka siitä hyvästä sain niskaani, oli niin pelottava, että mieluummin siirryn kokonaan kyseisen alakulttuurin ulkopuolelle ja hyökkään feministejä vastaan ulkoapäin. Jos yrittäisin arvostella jotain sisältäpäin, henkihän siinä olisi vaarassa. Ei pidä kuvitella voivansa ylipuhua natseja, stalinisteja eikä muitakaan murhaajia pois hulluudestaan toimimalla heidän liikkeensä sisäisenä oppositiona, koska se on ehdottomasti maailman vaarallisin posti: siinä uhkaavat sekä liikkeen sisäiset puhdistukset - "pitkien puukkojen yö" - että liikkeen fanaattiset vastustajat. Ei kannata olla Buharin eikä Ernst Röhm.


Sinä olet feministi, jos sillä tarkoitetaan tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Jos me päätämme määritellä sanan noin, sitä vastaan on vaikea käydä. Tämän jälkeen sinun mielipiteistäsi tulee eräs feminismin suuntaus etkä karkoita mahdollisia feministilukijoitasi välittömästi puolustusreaktion taakse.

Hah hah hah hah hah. En karkoita mahdollisia feministilukijoitani puolustusreaktion taakse, vaan saan heidät oveni taakse kyttäämään. Feministit ovat olemuksellisesti ja määritelmällisesti ennen muuta demokratiaa vihaavia vallanhimoisia roistoja, ja mitään he eivät vihaa niin paljon kuin sitä, että joku sanoo olevansa feministi, muttei alistu komentoorien totalitaariseen valtaan. Kapina omassa liikkeessä on totalitaariselle sortajalle, Stalinille, aina se suurin ja pelottavin vaara, ja siksi omaa liikettä pitää säännöllisesti puhdistaa toista mieltä olevista.

Minä olen juuri sellainen, joka on puhdistettu pihalle profeminismistä. Onneksi ei keskitysleirille, koska ihan vielä komentoorat eivät kontrolloi yhteiskuntaa. Mutta älkää hetkeäkään kuvitelko, että feministit eivät kykenisi murhatekoihin, totalitaristisen diktatuurin pystyttämiseen, kaasukammioiden rakentamiseen ja muihin vastaaviin tekoihin.

Luonnollisesti he ilkkuvat, että kylläpä miehet nyt pelkäävät, kun tällaisia piruja rupeavat maalaamaan seinille. Mutta tosiasia on, että totalitaaristen valtioiden hirmuteot syntyvät siitä, kun valtion ottaa haltuunsa tiiviisti keskinäisellä toverikurilla koossa pysyvä porukka, joka on toisilleen uskollisempi kuin oikeusvaltiolle, isänmaalle ja demokratialle. Vuonna 1915 Turkissa määräsivät asioista ittihadistit (nuorturkkilaiset). Vahakn Dadrian siteeraa artikkelissaan The Comparative Perspective of the Armenian and Jewish Cases of Genocide: A Sociohistorical Perspective armenialaisten kansanmurhaa organisoinutta turkkilaista majuria, joka sanoi: "Jos [ittihadisti]puolue käskee minua tappamaan isäni, en epäröi hetkeäkään." Dadrian lisää siihen, että toisin kuin valtiollinen auktoriteetti, tällainen epämuodollinen auktoriteetti on täysin vastuun ja tilivelvollisuuden ulkopuolella, joten sen nimissä hirmuteot onnistuvat varsin vaivattomasti. No, eikö feminismi muka ole tiiviin toverikurin koossapitämä yhteisö? Esimerkiksi täällä Blogistanissa yksikään nainen, ainakaan tunnustautunut feministi, ei juuri koskaan omasta aloitteestaan tuomitse feministikomentoorien törkeyksiä, vaan pikemminkin ymmärtää ja silittää myötäkarvaan komentooria täysin riippumatta siitä, miten alhaisia törkeyksiä siitä suunnasta lentäisikin. Suurinta osaa Blogistanin naisista komentoorat vievät kuin pässiä liekanarussa.

Muuten, feminismillä ei tietenkään tarkoiteta tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Feminismillä tarkoitetaan vallanhimoa, valehtelua ja fasistoidia epäinhimillisyyttä. Jos feminismi puolustaa tasa-arvon ja ihmisyyden ideaaleja, niin Hitler oli partiopoika ja Kuropatyyn ei ole haudattu ainoatakaan niskalaukauksella ammuttua.

Toisaalta jotenkin epäilen, ettei sinua edes haluta saada kannattajia. Mieluummin nautit vihollisista, joita vastaan voit terävällä kynälläsi. Luonteesi on sen verran aristokraattinen, että nauit ollessasi yksin alhaisen rahvaan yläpuolella.

Ei tuokaan ihan väärään osu, mutta kyllä minä olen aidosti peloissani, huolissani ja vihoissani siitä, mitä feministit tekevät tälle yhteiskunnalle. Feministeistä mieleeni tulevat lähinnä Sawney Beanin klaani ja Mario Vargas Llosan romaanissaan Andien mies kuvaamat Loistavan Polun partisaanit, jotka murhaavat kaikki äärimmäisen julmalla tavalla ja joiden kanssa ei voi väitellä, koska heillä on teoria, joka todistaa syyttömät syyllisiksi ja kieltää kaiken inhimillisen kohtaamisen heidän kanssaan, jotta heidät olisi sitten helpompi surmata. Feministien kanssa on jatkuvasti tilanteessa, jossa kommunikaatio on mahdotonta, koska toisella osapuolella on hallussaan lopullinen totuus ja edistyksellinen teoria, jolla arvostelijan mielipiteet selitetään immanentisti vääriksi, hairahtuneiksi, mielisairaiksi ja "huonon äitisuhteen" aiheuttamiksi. Tällaisessa tilanteessa, kun ollaan eri maailmoissa, jäljelle ei todellakaan jää mitään muita vaihtoehtoja kuin täydellinen eristä(yty)minen tai väkivaltainen yhteenotto.

Sana "emansipaatio" on muuten mielenkiintoinen. Antiikin Roomassa perheenpää käytti kaikkiin omaisiinsa, palvelijoihinsa ja orjiinsa ehdotonta valtaa. Emansipaatio oli toiseksi kovin rangaistus, jonka hän saattoi antaa pojalleen. (Kovin oli kuolemantuomio.) Emansipaatiossa poika vapautettiin perheenpään vallasta. Riippui täysin siitä, miten paljon poika sai mukaansa omaisuutta, oliko emansipaatio lahja vai rangaistus. Isä saattoi ajaa poikansa alastomana ulos.

Onkin sopivaa, että feministit haluavat emansipoida rakastettusi. Mikä olisikaan sen mukavampaa kuin viedä heitä vastaan kapinoivalta rakkaiden tuki ja turva. Tätähän emansipaatio alunperin tarkoittaa.

Ja sitä se tarkoittaa feministien sanastossa edelleenkin. Ketä se hämmästyttää?

Umarł Stanisław Lem!

Stanisław Lem on nyt sitten kuollut. Lisää kirjoitan pidettyäni hiljaisen hetken ja tutustuttuani puolalaiseen nettitarjontaan.

Kun mietin, mikä Lem oli ensimmäiseni, se taisi olla tuo Solaris. Aloitin scifin lukemisen noin kaksitoistavuotiaana, samoihin aikoihin kun aloin oikeasti kiinnostua luonnontieteistä ja erityisesti kemiasta. Ala-asteella olin hyvä matematiikassa, mutta luonnontieteelliset aineet, joita siellä tunnetusti oli vähänlaisesti - tärkeimpinä biologia ja maantieto, joita tunnetusti opetettiin samoilla tunneilla - eivät napanneet. Kyllähän minä niistä yhdeksikköjä sain, mutta nykyään nimenomaan geologisen yleissivistykseni ohuutta pahoittelen kovastikin.

Luin silloin aika paljon sellaisia scifikirjoja, jotka menivät selvästi pikkupojalta yli hilseen. Itse asiassa scifillä oli aika paljon osuutta siihen, että opin lukemaan sellaisiakin kirjoja, joita suureksi osaksi en käsittänyt, ja mielsin sen täysin normaaliksi toiminnaksi. Solaris kuului ehdottomasti siihen osastoon. Myös Tarkovskin elokuvan taisin nähdä televisiosta aika nuorena. En itse asiassa ole aivan varma siitä, näinkö sen jopa ennen kuin luin itse kirjan.

Tuntuu merkilliseltä ajatella, että Lemin tuotannosta on merkittäviä osia vielä suomentamatta. Jo silloin ennen vanhaan hänen teoksensa eivät tuntuneet loppuvan koskaan: Solariksen jälkeen tuli Nuha - joka muuten on myös ensimmäisiä puolaksi koskaan lukemiani kirjoja, minulla on jossain oikein nätti taskupainos Katarista, jossa on hyvin onnistunut, abstrakti, mutta epämääräisesti "tulevaisuuteen" viittaava kansi. - Kyllä vain, "nuha" on puolaksi katar, ja se on sama sana kuin "katarri". (Katarri taas on puolaksi nieżyt, jos joku ihmettelee.) - Aika varhaisessa vaiheessa taisin lukea myös "Paluun tähdistä" (Powrót z gwiazd), joka on jotenkin jäänyt sivuun sen jälkeen, vaikka noin viisitoistavuotiaana se oli yksi lempikirjojani. Nyt en muista siitä muuta kuin sen, että päähenkilö oli palannut ilmeisesti relativistisella nopeudella tekemänsä avaruusmatkan jälkeen Maahan, jota hän tuskin tunnisti entisekseen, koska se tietysti oli hänen näkökulmastaan kaukaisen tulevaisuuden Maa. Taisi hän onnistua jonkinlaisen rakkaussuhteenkin väsäämisessä. Vieraantuneisuus oli samaa luokkaa kuin "Futurologisessa kongressissa" (jonka nimi on puolaksi tietenkin Kongres futurologiczny) - siinä tosin tulevaisuuteen eksynyt mies pelastetaan takaisin nykypäivään kertomalla, että hänen monikerroksinen utopia-dystopiavisionsa onkin vain kongressiväen niskaan tippuneiden hallusinogeenien aikaansaannosta.

Olin varmaankin tuohon aikaan yläasteikäinen. Muistan lukeneeni Kongressin samoihin aikoihin kun harrastin yliopistotason kemiankirjojen lukemista ja pääni meni sekaisin aminohappojen nimistä. (Kunnon hc-nörtti kauan ennen kuin nörttiys tuli muotiin!!) Lemin teoksille tyypillinen vieraantuneisuuden ilmapiiri kai vetosi sosiaalisesti hyljeksittyyn nuoreen poikaan. Kaikki Lemin päähenkilöt ovat jotenkin hukassa omassa ajassaan, tai siinä ajassa johon ovat joutuneet. Nuhan kertojaminä, amerikkalainen astronautti, on ahdistunut siitä, että moraaliarvot muuttuvat koko ajan, seksuaalisuus jyrää alleen kaiken ja esimerkiksi kansalaisaktivismilla on yhä groteskimpia päämääriä. Futurologisessa kongressissa, josta muuten tulee epämääräisesti mieleen Ruusujen aika -elokuva, koko maailma on hallusinaatiota hallusinaation päällä. - Kuulemma Lemin aiempaan tuotantoon kuuluva teos Śledztwo ("Rikostutkinta") oli Nuhan edeltäjä; Nuha on siitä edelleen kehitetty versio. - Isännän ääni, Głos Pana, oli toinen aikoinaan kiintoisa kirja, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi että se taisi ilmestyä ihan lukioaikojeni lopussa, tai kenties yliopistoaikojeni alussa, ja sehän oli tunnetusti alusta asti selvää että kemian opinnot olivat menossa päin helvettiä, koska sen jälkeen kun aloin harrastaa islantia, kemia ei kerta kaikkiaan enää ollut minun juttuni, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista viiden vuoden ajan. Kirjaan liittyy siis synkkiä mielikuvia alkavista vaikeista kriisiajoista, silloista elämänvaihettani on mahdotonta erottaa kirjan herättämistä tunnelmista.

Lemillä on tietty roolinsa myös lukioaikaisessa saksanharrastuksessani. Silloin kun aloin saada saksan kielestä jonkinlaista otetta, hankin ainaisten Hermann Hessen novellien (minulla taitaa olla kaapissani vieläkin Hessen kootut novellit neljänä saksankielisenä niteenä) ja Thomas Mannin Buddenbrookien, jonka olen lukenut valehtelematta saksaksi lukiolaispoikana (nyt kun yritän työllä ja tuskalla kahlata läpi puisevaa Taikavuorta ja puisevampaa Faustusta, ihmettelen, millä kumman lihaksilla selviydyin nuorena Buddenbrookeista), oheen vaihtelun vuoksi kokoelman Lemin suomentamattomia, mutta saksankielisenä pokkarina hyvinkin saatavissa olevia novelleja lentäjä Pirxin seikkailuista. (Saksaksi niitä on saatavana kaksi kokoelmaa, Terminus ja Die Jagd. Vaikka kustantaja olikin Suhrkamp Taschenbuch, käännökset olivat itäsaksalaisen Verlag Volk und Weltin alun perin julkaisemia, ja niistä löytyi outo sana Skaphander, joka ilmeisesti tarkoitti avaruuspukua. Nyttemmin tiedän, että se oli alkukielen vaikutusta, puolan sanasta skafander, joka taitaa muuten olla alkujaan sukelluspuku.) Olin nähnyt televisiosta venäläisen filmatisoinnin yhdestä Pirx-novellista, sen nimi saksaksi oli Die Verhandlung ja puolaksi muistaakseni Rozprawa, eli oikeudenkäynnistä tai kuulustelusta oli kyse. Neuvostofilmatisoinnissa oli ollut huvittavaa se, että näyttelijät olivat puhuneet edustamistaan kuvitteellisista ylikansallisista robottiyrityksistä niiden englanninkielisillä nimillä venäjänkielisessä yhteydessä. Nykyään moinen olisi normaalia, mutta 80-luvulla ylikansalliset firmat ja venäjän kieli kuuluivat täysin eri todellisuuksiin.

Lem ei itse juurikaan arvostanut Pirx-tarinoita. Ne ovatkin Lemin luomuksista lähimpänä pulp-scifiä. Itse asiassa niissä on jotain arthur-c.-clarkemaista. (Miten tuollainen adjektiivi pitäisi kirjoittaa oikein?) Silti minä pidän niistä, ja lukisin ne mielelläni joskus puolaksikin saksan tai ruotsin sijasta (ne novellit, joita Die Jagd ei sisältänyt, löytyivät ruotsinnosvalikoimasta Rymdpiloten Pirx).

Vaiettu naiseus

Sivun laitaan on ilmestynyt uusi linkki, "Vaiettu naiseus". Sieltä löytyy kiintoisia uutisia naiseuden pimeistä puolista - niistä, joita naisliike kieltää olemassa olevankaan, mutta joita se samalla innokkaana pyrkii edistämään. Muutamia esimerkkejä:

- Naispuolinen lastenlääkäri auttaa äitiä lapsikaappauksen teossa
- Hämeenlinnan naisvankilan avo-osastolla joudutaan luopumaan äitien oikeudesta tuoda pieni lapsi mukaan vankilaan, koska äidit hakkaavat lapsiaan päntiönään
- Nainen pakastaa vastasyntyneet lapsensa elävältä
- Naisopettaja sekaantuu poikaoppilaaseensa, mutta on liian nätti vankilaan
- Televisiotähti synnyttää poikansa kokaiinipöllyssä ja vetää kokaiinia hätääntyneenä itkevän nelivuotiaan poikansa nähden

Feministit rääkyvät tästä hyvästä tietysti äänensä käheiksi. Niiden mielestä raskaimmankin rikoksen tehnyt nainen pitäisi vapauttaa, jottei syyllistettäisi naisia.

Totuus vapauttaa - edelleenkin

Kurkimme tässä Marian kanssa entisten äärikristittyjen itseterapiablogia Saastainen huone salavihkaa kuin mitäkin pornolehteä. En ole itse koskaan ollut tuon uskovaisen alakulttuurin jäsen, vaikka on minulla ollut tuttuja sen piirissä, ja olen päässyt vilkuilemaan sitä laidalta. Se uskonnollisuus, jonka kanssa itse olen ollut tekemisissä, on ollut huomattavasti intellektuaalisempaa, ja meidän kokouksissamme Saastaisen huoneen edustamien seurakuntien ja ryhmittymien on ollut yhtä väärässä paikassa kuin he olisivat jossain bordellissa tai yökerhossa (valitsin tahallani mahdollisimman räikeän vertauskuvan). Meilläpäin on oltu enemmänkin Daniel Nylund -henkisiä - itse asiassa Daniel Nylundin teksteistä on ollut minulle paljonkin apua silloin kun Novinha-traumani oli pahimmillaan.

Minun on siis aika vaikea samaistua siihen uskonnollisuuteen, josta Saastaisen huoneen kirjoittaja tai kirjoittajat ovat joutuneet kärsimään. Oma uskonnollisuuteni on isovanhemmilta opittua esimodernin maaseutuyhteiskunnan uskonnollisuutta, joka ei ollut missään ristiriidassa esimerkiksi kirjallisuus-, taide- tai tiedeharrastuksen kanssa. Esimerkiksi evoluutioteoria ja darwinismi on tästä tervejärkisestä agraarijunttinäkökulmasta niin järkeenkäypä asia, että rankimpien, vallankin amerikkalaisten, uskovaispiirien vihamielisyys sitä kohtaan on minusta aina tuntunut absurditeettien huipulta. Ahdistuisivat mieluummin edes tähtitieteestä ja alkuräjähdyksestä (jonka tosin - sanoi Stephen Hawking - ainakin katolisen kirkon dogmaatikot ovat jo juhlallisesti todenneet kristinuskon kanssa yhteensopivaksi, ja heidän jos kenen luulisi tietävän). Mikään junttinäkökulmasta katsottuna järkeenkäypä tieteellinen tutkimustulos ei voi olla ristiriidassa kristinuskon kanssa, sen olen kotonani oppinut; joten kaikenlaiset fundamentalistit, jotka kauhistelevat darwinismia, voivat olla vain amerikkalaisella rahalla ravittuja, junttisuomalaisesta luonnostaan vieraantuneita maanpettureita eivätkä kristittyjä ollenkaan.

Tiede ei siis ole ristiriidassa uskonnollisuuden kanssa; mitä sitten moderniin taiteeseen, esimerkiksi surrealismiin tai dadaan, tulee, se tietenkin antaa meille tarpeellisia näkökulmia sellaisen ihmisen sieluun, joka on niin ahdistunut, hämillään tai sekaisin, että hänen pitää luoda surrealistista tai dadaistista taidetta. Pornografiaan meillä tietenkin suhtauduttiin kielteisesti, mutta vain siksi, että se oli pakattu kuoreen, jossa luki suurin kirjaimin SYNTIÄ! RIVOA! RIETASTA! TABU! KYRPÄ! VITTU! LÄÄH! LÄÄH! SPRUITTA! SPRUITTA! ÖÖGH! ÖÖGH!. Jos samat alastonkuvat (en nyt puhu yhdyntä- enkä pimpanrevittelykuvista ollenkaan, vaan niistä iloisesti hymyilevistä nakupelleinä kekkaloitsevista kaunottarista), joita pornolehdistä löytyi, olisi esitetty Taiteen viitekehyksissä ja taulun kehyksissä, ne olisivat takuulla olleet hyväksyttäviä. (Tai hyväksyttäviä ja hyväksyttäviä - no, ainakin taidehistoriallisesti ymmärrettäviä, koska Taiteessa nyt oli kuitenkin ollut perinteenä kuvata tällaisia kohteita, ja se oli hyväksyttävä taidehistoriallisena tosiasiana siinä missä muutkin taidehistorialliset tosiasiat.) Seksuaalikielteisyyden keksin ihan itse, kun lähestyvä murrosikä alkoi ahdistaa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ankara seksuaalikielteisyys on ihan hyvä tapa kapinoida kolmetoistavuotiaana kaikkia viisitoistavuotiaita kalkkiksia vastaan, kunhan se on tietoisesti ja camp-henkisesti harrastettua irvailua eikä se jää päälle siinä vaiheessa kun oikeasti alkaa panettaa. Lisäksi seksuaalikielteisyyttä tietysti pitää kutsua reilusti seksuaalikielteisyydeksi eikä esim. feministien tapaan esittää, että ilkkuva pilkka ja säälimätön viha nuoren pojan ja miehen seksuaalisuutta kohtaan on sitä todellista ja oikeaa seksuaalimyönteisyyttä (koska naisen seksuaalisuus, tai feministien tiedostamattoman konservatiivikristillisvaikutteien ihannekuva siitä, on se ainoa oikea seksuaalisuus, jota ylipäätään olemassa on).

Minulla oli nuorena poikana ateistivaiheeni, jota isovanhemmat kunnioittivat siinä missä useimpia muitakin maailmankatsomuksellisia kehitysvaiheitani. Kun nyt mietin, miten hirveitä tarinoita muut ovat kertoneet omista kotihelveteistään - erään ystävättäreni vanhemmat mm. hylkäsivät hänet ja pikkusiskon pitkiksi ajoiksi heitteille ilman ruokaa - isovanhempieni antama kasvatus näyttää yhä paremmalta, mielekkäämmältä ja vastuullisemmalta. Traumojahan aiheutti ennen muuta ikätoverien suvaitsemattomuus ja alkukantaisuus (sekä isoisän murrosikäni kannalta hyvin huonoon hetkeen osunut kuolema ja teräsmummon nopea puhkiruostuminen sen jälkeisinä vuosina), eivät kotona asetetut kiellot (joita toki jonkin verran oli). Ainoa asia, joka aiheutti kitkaa, oli aseistakieltäytyminen, johon päädyin nimenomaan isovanhempien omien porvarillis-liberaalien käsitysten pohjalta - ja siinäkin asiassa isovanhemmat olivat pikemminkin pragmaattisella kannalla kuin fundamentalisteja: 20-30-luvuilla nuoruutensa kokeneina he elivät yhä sellaisessa maailmassa, jossa suojeluskuntalaiset öyhöttäjät saattoivat kuljettaa tunnettua aseistakieltäytyjää junalla pitkin maata ja pahoinpidellä häntä julkisesti joka asemalla; ja he olivat myös huolissaan työllistymisestäni mahdollisen aseistakieltäytymisen jälkeen (mikä oli tietysti jo 70-luvulla tarpeeton huoli, koska jo pikkupoikana kykyni viittasivat akateemiseen uraan). Isovanhempieni käsityksen tuosta asiasta voi kiteyttää sanoihin kyllähän me tiedämme, että sinä olet hyvä poika vaikket menisi armeijaan, mutta tietääkö maailma? Ja maailma oli pelottava asia, ei uskonnollisesti, vaan ihan käytännön syistä: Kun mä kerran suureks saan, joudun maailman pauhinaan... on yksi lastenlauluperintömme synkimpiä ja uhkaavimpia säkeitä.

Maailma on oikeasti synkkä ja uhkaava. Maailma on pelottava. Ja kun luen Saastaisesta huoneesta seuraavat sanat -

Herätysuskovaisen elämä verrattuna tavallisen, tasapainoisen, "maailmallisen", ihmisen elämään on niin raskasmielistä. Kahtiajaon konkretisoi hyvin päivä suomalaisilla festareilla: toiset nuoret tanssivat, juopuvat, rakastuvat kesäyössä lavan edessä, toiset laulavat helvetistä aidan takana.

Uskosta luopumiseeni liittyvistä lukuisista tunteista yksi keskeisimmistä on tavattoman suuri elämänhalu, elämisen hurma. Yksikään baari-ilta, yksikään kävely kotiin aamuyöllä kesäkuussa, yksikään rakastelu, yksikään varma ja vakaa kokemus siitä, että tällainen minä olen, näin minä tunnen, ei enää mene ohi.

- pidän niitä romantisoivina ja typerinä, koska oma kokemukseni on osoittanut, että se tanssivien, juopuvien ja rakastuvien nuorten maailma on vähintään yhtä suvaitsematon ja ankara kuin herätysuskovaisten piirit pahimmillaan. Silloin kun minä olin koulukiusaamisen ahdistama nuorukainen Varkaudessa, en todellakaan saanut suurinta ja vilpittömintä ymmärrystä ja ystävyyttä niiltä toisilta älyköiltä ja koulupingoilta enkä liioin "tavallisilta" nuorilta, vaan eräältä lukioluokkani uskovaiselta pikku blondilta. Panin ystävyytemme usein tahallani kovalle koetukselle tekemällä hänelle suoraviivaisen törkeitä seksuaalisia ehdotuksia hyvin tietoisena siitä, että hän torjuu ne kuitenkin. Hän vastasi sanomalla "Hyi" ja teeskentelemällä järkyttynyttä (vaikka se hymy ei kyllä ollut yhtään järkyttynyt). Mutta koskaan hän ei suuttunut eikä ollut ilkeä minulle. Koska olen tyhmä mies, joka ei ymmärrä hyvän naisen päälle, en tietenkään koskaan rakastunut häneen. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta silloin, kun oli liian myöhäistä. Mutta se mitä tässä halusin sanoa, on, että tuo yllä oleva vastakkainasettelu "raskasmielisen" uskovaisuuden ja elämäniloisen ryyppäämisen ja naimisen välillä on ainoastaan uskovaisen maailmankuvan negatiivi ja sellaisena yhtä alkeellinen yksinkertaistus kuin fundamentaaliuskisväen tapa nähdä maailma kahtena joukkona: toisella puolen ovat oikeasta uskosta osallisiksi tulleet pelastetut, toisella puolen Perkeleen peräreiän paiseesta roiskahtaneesta ripuliruilauksesta muovatut homunculukset, joiden lavea tie vie kohti helkattia. Typerää, pinnallista ja valheellista uskonnollisuutta on ilman muuta olemassa, mutta tämän hetken Suomessa suvaitsematon viina- ja seksievankeliumin julistaminen ja tämän "uskonnon" kyseenalaistajien usein väkivaltainenkin vaientaminen on valtakulttuuria. Valtakulttuurin piirissä elävän suvaitsemattomuuden kyseenalaistaminen on mielestäni aina huomattavasti aiheellisempaa kuin erilaisten alakulttuurien arvosteleminen. Uskovaisten alakulttuuri on juuri sille valtakulttuurille "hyvä vihollinen", jota kaikki örseltävät juopot voivat ryyppy- ja yrjöilypöydässään ihan vapaasti arvostella.

Jos ryyppy- ja yrjöilypöytä baari-iltoineen ym. on todellakin sitä, mitä Saastaisen huoneen kirjoittaja haluaa, jos se todellakin on sitä, mitä hän on, paha minun on mennä sitä kyseenalaistamaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin Öyhönmäen yrjöpöytä ei ole monillekaan se oikea, haluttu ja tavoiteltu elämäntapa, vaan siihen yksinkertaisesti alistutaan, koska se nyt kerta kaikkiaan on valtakulttuuria, ainoa esitys joka kaupunginteatterissa pyörii. Jotenkin minusta tuntuu, että Saastaisen huoneen kirjoittaja yrittää inttää itselleen tehneensä nyt oikean ratkaisun aivan samalla tavalla kuin hän uskovaisporukoissa pyöriessään intti itselleen, että nyt hän on oikealla tiellä ja elää haluamallaan tavalla.

Erityisesti minua hämmentää se, että häneltä ei mene ohi "yksikään rakastelu". Tuo varsinkin kuulostaa harhaanjohtavalta, koska Öyhönmäen yrjöpöydässä seksi ei ole mitenkään oleellisesti vapaampaa eikä estottomampaa kuin uskispiireissä. Öyhönmäen yrjöpöydän seksitarjontaa säätelevät ankarat lait ja jyrkkä säätyjako, jolle blogipiireissä on haettu matemaattista selitystä ns. markkina-arvoteoriasta. Ilman muuta, jos kirjoittaja on nainen, joka haluaa nauttia seksistä vapauduttuaan uskonnollisista piireistä, Öyhönmäen yrjöpöytä on hänelle ahdistuneen uskonnollisen miljöön jälkeen todellinen onnela. Yrjöpöydässä on aina tilaa kaikille, joilla on pillu ja tissit. Kun hän istuutuu pöydän ääreen ja sanoo: "Minä olen entinen uskovainen, mutta olen luopunut uskostani, koska koin sen rajoittavan seksuaalisuuttani, ja haluan nyt eroon neitsyydestäni mitä pikimmin", kuulemme välittömästi kovenevien penisten napsahtelevan yrjöpöydän alapintaan, kun vilpittömän innokkaat miehet tarjoutuvat opettamaan kaunista ja viatonta tyttöä, joka on vielä tietämätön siitä, miten hänen pitäisi markkinasääntöjen mukaan pimppansa hinnoitella. Uskovaisporukoista irrottautuvan nuoren miehen asiat ovat tietysti paljon huonommin.

For the record

Pelastin vanhan Plökin arkistoista motokseni seuraavan Tommi Perkola -sitaatin. Valitettavasti Tommin blogin arkistoista tämä pari vuotta sitten ilmestynyt kirjoitus ei löydy:

Minusta feministien vastenmielinen piirre on se, että koska he ajattelevat olevansa sorrettuja, he katsovat ettei heidän tarvitse itse olla tasapuolisia. Siis toisin sanoen kun koko maailma muka sortaa naisia, tasa-arvo saavutetaan naisten raivokkaalla omien etujen ajamisella.

Lopun asiasta on kirjoittanut Plöki. Sain tuossa vuodenvaihteesa kuulla erästäkin ylioppilaskunnan hallituslaista, jonka mukaan kun toinen maailmansota loppui, kaikki päättivät ruveta vihaamaan naisia kun vihollisista oli puutetta. Kylmää sotaa varmaan ei sitten ollutkaan.

Naisasiapuolella nuorten naisten fasistisen ja örseltävän pahuuden valittelun tasoinen vainoharha on niin tarkkaan kuin olen voinut havaita (tunnen paljon feministejä ja naistutkimusta lukeneita) aivan normaalia, mitä Plökissä osuvasti parodioidaankin.

Minusta ihminen joka ei tajua Plökin perusviestiä (siis osaa erottaa sitä vaikkei hyväksyisikään) öyhöttävän pinnan alta on uuslukutaidoton moukka ja saisi hävetä ja syyllistyä.

Jumalan Totuuden suloisten, virvoittavain lähteiden maukas juoma juovuttaa meidät jälleen

Se maukas juoma on tietysti markkina-arvoteoria, tuo totuuksista kirkkain ja timangein. Äskettäin MAT on noussut puheenaiheeksi jo pintajengin raamatussa, itse Kitu-lehdessä, jonka asiaa käsitelleen artikkelin näin ensimmäistä kertaa Helsingin-matkallani. Artikkeli sisälsi tavallisen määrän populäärijulkisuuden väärinkäsityksiä, mutta se myös linkitti aihetta käsitelleisiin blogeihin, kuten Ihmissuhde-Henryyn, joten suuri yleisö päässee alkuperäisen jutun puutteistakin huolimatta pikkuhiljaa osalliseksi Jumalan Totuudesta, "joka on tekevä teidät vapaiksi". Kirjoittaisin tähän vielä enemmänkin ylistystä MAT:n suurenmoisuudelle, mutta tuumin, että lukijat joka tapauksessa jo pitävät minua mielipuolena fanaatikkona, joka uskoo kyseiseen teoriaan kuin herransanaan, joten minun ei erikseen tarvitse huolehtia imagonrakennuksesta, vaan voin siirtyä suoraan varsinaiseen aiheeseen eli ihmettelemään, mikä markkina-arvoteoriassa herättää sellaista torjuntaa ja millaiset ihmiset katsovat asiakseen siitä raivostua.

Suurin osa teorian herättämistä vastareaktioista on hysteerisyydessään ja epäjohdonmukaisuudessaan tahattoman huvittavaa lukemista. Tyypillisesti esimerkiksi naiset paheksuvat sitä, että joku "leimaa itsensä alempitasoiseksi mieheksi", ikään kuin eräät miehet vain tällä tavalla huvikseen julistautuisivat halveksituiksi nekruiksi ja ali-ihmisiksi. Todellisuudessahan mies toteaa itsensä alempitasoiseksi nimenomaan sen kohtelun perusteella, jota hän naisilta saa. Tyypillinen nuori nainen ei kuitenkaan ole koskaan kyseenalaistanut tapaa, jolla hän torjuu alempitasoiseksi olettamansa miehen ennen kuin tämä edes pääsee esittelemään persoonallisuuttaan. Hän toteaa miehen markkina-arvon sekä ulkonäön, elekielen että kateellisten kanssasisarten miehestä kertomien juorujen perusteella, ja jollei MA-mittarissa ole tarpeeksi isoa lukua, hän siirtää miehen "vain ystävät" -laatikkoon, ts. hyväksikäytettävien resurssimiesten joukkoon. Olen jopa valmis myöntämään vaikkapa Chin olevan vilpitön, kun hän viittaa "kemiaan", jonka puuttuessa mukavinkin mies jätetään pelkäksi kaveriksi. "Kemian" määrittelee se hänen takaraivossaan raksuttava kylmä kassakone, joka jauhaa aikansa - tak, tak, takatakatak, kling - kunnes sylkäisee ulos paragonin, jossa lukee arvio miehestä: "mitattu, punnittu ja köykäiseksi havaittu". Ei rikas, ei jännittävän rikollinen, ei jännittävän väkivaltainen, ei jännittävän ulkomaalainen. Se laskukone on niin elimellinen osa nuoren naisen tapaa arvioida miehiä, ettei hän välttämättä ole siitä erityisesti tietoinen. Ei hän ymmärrä, että juuri hänen puheensa "kemiasta" ovat se kuolemantuomio, jonka pääkallokasvoinen tuomari markkina-arvo-oikeudessa langettaa alempitasoiselle miehelle tätä edes kuulematta.

Tuhannet muut nuoret naiset ovat vedonneet samalla tavalla "kemiaan". Heidän "kemiansa" ovat jostain syystä aina olleet yhteneväiset: olemassa ovat ne miehet, joiden kanssa "kemia" osuu yksiin, ja ne, joiden "kemia" ja "synkkaaminen" ei tunnu pelaavan kenenkään naisen kanssa, kaikkein vähiten sellaisen, jonka kanssa heillä pitäisi olla paljonkin yhteistä. Kuusi laudaturia kirjoittanut kirjallisuutta ja taidetta harrastava raitis ja tupakoimaton naisylioppilas on varmuudella ylempitasoinen nainen, mutta kuusi laudaturia kirjoittanut kirjallisuutta ja taidetta harrastava raitis ja tupakoimaton miesylioppilas on yhtä ilmiselvästi alempitasoinen mies, tuskin mies ollenkaan, halveksittu epämiehekäs nynnerö ja friikki vain. Hänellä ei ole toiveitakaan koulutustasoltaan ja elämäntavoiltaan samanlaisesta tyttöystävästä, sillä kuten kaikki muutkin naiset, myös se ylempitasoinen raitis ja savuton älykkötyttö rientää pimppa kostuen karismaattisen, väkivaltaisen ja immuunikatoisen rokkimuusikon haaremiin. Sitten kun tämä sulttaani, joka ei tietenkään käytä Sultania, on istuttanut naiseen veneeriset pöpöisensä-pöpsykkäisensä ja mahdollisesti laittanut tälle pari lastakin, siiiiiitten ehkä se kuuden laudaturin poika kelpaa elättämään toisen miehen lapsia ja pöpsykkäisiä. Juu, tiedän: toistan itseäni, mutta tokihan minulla harrastajakirjoittajana on oikeus toistuvalla harjoittelulla etsiä sanomalleni osuvinta ja tehokkainta kirjallista muotoa.

Tämä "nuorten naisten fasistinen pahuus" johdattaa meidät tietysti pohtimaan itse pahuuden olemusta. Kuka on paha? Mark Rosenfelder huomautti osuvassa kirjoituksessaan amerikkalaisten ääriuskovaisten ja hörhövasemmiston yhteisistä piirteistä jotain sen suuntaista, että ihmisten kurjuus ja kärsimykset eivät johdu niinkään aktiivisesta, taistelevasta pahuudesta (jota toki on olemassa, esimerkiksi feminismi) kuin typeryydestä ja ajattelemattomuudesta. Paholaisen sijasta meillä on vastassamme pikemminkin Ibsenin Peer Gyntissään kuvaama Bøygen.

Nuori nainen, joka tekee seurustelupäätöksensä kovien markkinataloudellisten lakien mukaan, ei todellakaan miellä olevansa paha eikä julma sen enempää kuin fasistinenkaan. Yhtä lailla kuin mies, hänkin uskoo siihen kulttuurimme, mahdollisesti koko lajimme (erektuslaisissa blogeissahan on esitetty vankkoja evoluutiobiologisia argumentteja sen puolesta, että kyseessä olisi lajityypillinen, eläimellinen vaistomme) sisäänrakennettuun ohjelmointiin, joka esittää naisen, varsinkin nuoren naisen, herttaisena, hauraana ja raatelevalta maskuliinisuudelta suojeltavana olentona, joka on pohjimmiltaan miestä parempi, arvokkaampi ja ihmissuhteissa lähtökohtaisesti viisaampi ja jolla on siis oikeus käyttäytyä hyvinkin julmasti ja epähumaanisti sellaista miestä kohtaan, joka ei tiedä paikkaansa.

Kun mies joutuu odottamattomasti ja käsittämättömästi naisen torjumaksi ja vaatii sille paremmat perustelut kuin "kemian" tai naisen prinsessamaisen oikun, nainen ei osaa reagoida siihen muuten kuin loukkaamalla miestä mahdollisimman julmasti - jos mies on esimerkiksi puolella sanalla viitannut parin vuosikymmenen takaiseen koulukiusaamiseen, nainen julistaa miehen ikuiseksi ja lopulliseksi luuseriksi, koska vain luusereita on kiusattu koulussa ja koulukiusaaja on sankari ja kingi. Tämä tällainen on luvallista siitä syystä, että miehellä ei ole oikeutta vaatia sitä parempaa selitystä, ja useimmat miehet tyytyvät tähän, koska he ovat oppineet alistumaan "kemiaan" ja prinsessan oikkuihin.

Molemmat sukupuolet ovat suurelta osin tyytyväisiä tähän kauppaan: naiset, koska se antaa heille oikeuden lokoisaan moraaliseen laiskuuteen ja itsekkyyteen (kyllä minäkin arvostaisin sellaista elämää, jossa minulla olisi oikeus oikkuilla ja olla vittumainen mielin määrin ja vaatia huomiota ja passaamista, ja silti minua pidettäisiin jotenkin sisäsyntyisesti hienompana ja ylevämpänä olentona kuin passaajani, eikä minun koskaan tarvitsisi kyseenalaistaa omaa hyvyyttäni ja erinomaisuuttani saati pohtia motiivejani ja niiden oikeutusta), ja se osa miehistä, jolla markkina-arvoa naisen saamiseen on, koska on huomattavasti huojentavampaa ajatella, että sai sen tytön oman itsensä ja hienon erinomaisuutensa vuoksi, ei siksi, että silloin sattui olemaan prinsessan parempi päivä. On mukavampaa tuudittautua kuvittelemaan, että ATM:t ovat ihmisinä huonompia ja vähempiarvoisia kuin että heidät on torjuttu ulkokohtaisin ja jossain määrin sattumanvaraisinkin perustein, jotka sitä paitsi voidaan pelkistää yksinkertaiseen matemaattiseen kaavaan. On mukavampaa uskotella itselleen, että "ihmiset ovat erilaisia", sen sijaan, että nöyrtyisi ajattelemaan joutuvansa tyytymään ja alistumaan siihen, mitä teorian puitteissa on tarjolla. On rauhoittavaa kuvitella, että ihmiset hakevat pikemminkin kaltaisiaan kuin tasoisiaan, ja äärimmäisen epämiellyttävää pohtia sellaista mahdollisuutta, että nainen haluaa mieluummin korkeatasoisen miehen, jonka kanssa hänellä ei välttämättä ole juuri mitään yhteistä, kuin matalatasoisen miehen, jonka kanssa hän voi puhua monista asioista. On miellyttävämpää puhua "kemiasta" jonain mystisenä, kohtalokkaana voimana, jolle ihmisen on vain alistuttava, kuin nähdä se "kemia" analysoituna paperille hyvin yksinkertaiseksi kalkyyliksi, joka pelkistää "rakkauden" - siis nimenomaan ei seksiä, vaan sen henkisemmäksi ja henkistyneemmäksi ajatellun rakkauden - seksuaalisuuttakin alhaisemmaksi ja itsekkäämmäksi viettikoneeksi, joka ei juurikaan salli merkittäviä eroja yksilöpyksilöiden välillä.

On myös selvää, että jos se oma tyttöystävä ei tunnukaan tarpeeksi hyvältä - jos on esimerkiksi haaveillut epärealistisesti supertytöstä, joutunut sitten pienenä miehenä tyytymään johonkin tuttavapiiristään löytämäänsä keskinkertaiseen räpätätihilsuun pitempien ja komeampien miesten viedessä supertyttökandidaatit ja yrittää nyt äänekkäästi ja epätoivoisesti uskotella itselleen ja maailmalle supertytön nyt löytyneen - markkina-arvoteoria voi tuntua miehestä ahdistavalta ja se on torjuttava raivokkaasti, koska se herättää hänessä eloon kaikki ne pelot, joita vastaan hän suhteessaan joutuu taistelemaan.

Monet markkina-arvoteorian kannattajatkaan eivät oikein ymmärrä omaa teoriaansa, koska he uskottelevat, että markkina-arvolle olisi paljonkin itse tehtävissä. Näin ei asian laita tietenkään ole: tässä ainoastaan peruskapitalistisen self made man -ideologian aivopesu lyö läpi. Pikemminkin on olemassa tietty klappi reaalisen ja immanentin markkina-arvon välillä. Mies voi jossain määrin parantaa reaalista markkina-arvoaan - kuitata ulos latenttia markkina-arvopotentiaaliaan - tekemällä ehdotettuja asioita, mutta katto tulee aika varhain vastaan. Toisaalta tunnetun ja tunnustetun YTM:n kohdalla toimii eräänlainen hystereesi-ilmiö: kun mies on naistenmiehen kirjoihin päässyt, hän saa mennä todella rupiseen ja kuppaiseen kuntoon ennen kuin se vaikuttaa oleellisesti hänen flaksiinsa.

Mainitsin edellä, että markkina-arvoteoria synnyttää torjuntaa, koska ajatus tyytymisestä ja osaansa sopeutumisesta ei hemaise nykyajan ihmistä, varsinkaan naista tai YTM:ää, joka odottaa mahdollisimman täydellistä tyydytystä tarpeilleen. Ennen vanhaan kristinuskon hallitsemassa monokulttuurissa tyytyminen Herran jakamaan osaan oli paljon korkeammassa kurssissa. Ymmärrettiin, että ihminen ei saa haluamaansa elämältä ja Jumalalta vain heittäytymällä lattialle selälleen ja parkumalla ää-ää, Into tahtoo, Into tahtoo, ää-ää. Vaimolle tai miehelle ei asetettu kovin kohtuuttomia vaatimuksia, vaan ymmärrettiin, että maailma on syntiin langennut ja sellaisena epätäydellinen: mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin se, että vaimo tai mies on myös epätäydellinen? Itse asiassa äkkinäinen voisi luulla, että itsensä epätäydelliseksi kokeva ihminen voisi kokea syvää yhteenkuuluvuutta ja samastumisen tunnetta samalla tavalla epätäydelliseksi mieltämäänsä partneria kohtaan.

Meister der Kleinen Form. Neue Folge

Lukulistalla, sattuneesta syystä: Margret Eggerstein-Harutunianin oppikirja Lehrbuch der armenischen Sprache. Sen innoittamana katsoin taas kerran Atom Egoyanin elokuvan Ararat, sen jälkeen myös trailerin. Ihan hyvä filmi se on. Siltikin mieleen tuli aforismi Peter Handken kokoelmasta Geschichte des Bleistifts: Meistens würde das Motto genügen. Aber der Autor hat noch den lächerlichen Ehrgeiz, auch den Rest zu schreiben. "Useimmissa tapauksissa motto riittäisi, mutta kirjailijan pitää naurettavan kunnianhimonsa vuoksi kirjoittaa loputkin." Sitä voisi rukata muotoon: "useimmissa tapauksissa traileri riittäisi, mutta ohjaajan pitää naurettavan kunnianhimonsa vuoksi tehdä loputkin filmistä."

Lukulistalla lisäksi Juri Lotmanin Sotvorenije Karamzina, Paul Prestonin Franco - Caudillo de España, kakkosnide Hertzenin julmetun pitkistä muistelmista Byloje i dumy...niin, ja sitten silmäilen kauhistuneena joku aika sitten ostamaani venäjänkielistä alkutekstiä Arbatin lapsista. Oliko siinä tosiaan silloin aikoinaan kolme 700 sivun paksuista osaa?

Seuraava barrikadiraportti

(Kastryčnickaja płošča yökuvassa. Lähde: Radio Libertyn valkovenäjänkielinen toimitus.)

Käväisin taas RFE/RL:n nettisivuilla katsomassa, mitä Kastryčnickaja płoščalla on tänään tekeillä. Väkeä on jälleen pidätetty kasapäin, mutta uutta sakkia saapuu torille. Reportterin mukaan aiemmin opiskelijanuorison hallussa ollutta aukiota miehitetään nyt selvästi ikäihmisten voimin. Herää kysymys: eivät kai ne kaikkia voi vankilaan panna?

Lähde: Radio Libertyn valkovenäjänkielinen toimitus.

Tämän nuorukaisen nimi on Michał Aŭdziejeŭ eli venäläisittäin Mihail Avdejev, ja häneltä miliisin erikoisosaston mies yritti repiä käsistä Valko-Venäjän punavalkoisen lipun. Punavalkoinen lippu - keskellä punainen vaakaraita, ylä- ja alakolmannekset lipusta valkoiset - on Valko-Venäjän opposition tunnus, joka 90-luvun alussa oli maan virallinen tunnus, kunnes istuva presidentti vallankaappauksensa jälkeen otti käyttöön vanhaan neuvostolippuun perustuvan mallin - punavihreän lipun, jota on koristeltu kansanomaista kudontataidetta jäljittelevällä pitsikuviolla.

Valko-Venäjän Puolan-suurlähettiläs, Pavał Łatuška, taas menetti malttinsa jouduttuaan puolalaisen televisiotoimittajan haastateltavaksi. Jälkeen päin hän meni ärjäisemään ääneen, että "sille pitäisi antaa turpaan" - eikä mikrofonista ollut vielä katkaistu virtaa. Tarkka sanamuoto oli Radio Libertyn mukaan: "Sanonpahan vain - ikinä en enää anna teidän asemallenne haastattelua. Teidän toimittajanne ovat - noh - kesällä oli aivan sama juttu, ja nyt ne taas alkavat siitä presidentistä...Kerta kaikkiaan...Jos en olisi suurlähettiläs - anteeksi vaan, sanokaa tämä sille pomollenne - antaisin hänelle turpaan." Diplomaatin ei oikein kuuluisi laukoa tällaisia, ja heti kun asia tuli puolalaisten poliitikkojen tietoon, he vaativat Łatuškan maastakarkotusta epätoivottuna henkilönä. Puolan journalistiliiton sananvapausvastaava Miłosz Marczuk julisti olevansa niin puulla päähän lyöty, ettei hän keksinyt sopivia sanoja suurlähettilään tuomitsemiseksi, ja valtiopäivien Valko-Venäjä -solidaarisuuskomiteaa johtava kansanedustaja Robert Tyszkiewicz piti tätä tyypillisenä esimerkkinä Łukašenkan asennoitumisesta vapaisiin tiedotusvälineisiin vaatien ulkoministeriöltä ankaria vastatoimia. Valko-Venäjän Varsovan-lähetystön lehdistöneuvos Dźmitry Vyborny hämmästeli kohua ja piti sitä tahallisesti lietsottuna. (Jostain syystä hän ei näytä maininneen "Valko-Venäjälle vihamielisiä voimia" eikä niiden juonia, ilmeisesti neukkuaikainen rutiini on kadoksissa.)

"Edistyksellinen" maailma ilmaisee toki tukensa istuvan presidentin uudelleenvalinnalle: Fidel Castro on onnitellut häntä vaalivoiton johdosta, ja epäilemättä myös sen, öhhhmmm, johdattamistavasta. Fidel on siis totisesti osoittanut olevansa etunimensä mukaisesti aina uskollinen, semper fidelis, siempre leal, ystävilleen, kuten Kuuba oli Espanjan kruunulle kaikkien muiden siirtomaiden jo itsenäistyttyä sen hallinnasta. Ja kyllähän me tiedämme, että Fidelilläkin on omat käsityksensä siitä, mitä "vapailla vaaleilla" tarkoitetaan.

Tuoreimman päivityksen (23.30) mukaan aukiolla on puolitoista tuhatta ihmistä. Lauluja lauletaan ja puheenvuoroja pidetään. Tunnelma on jännittynyt, aukion laidoilla on himmeälasisia autoja, ja miliisin erikoisosaston tilalle on ilmaantunut salaperäisiä nahkatakkimiehiä. Ulkomaisia lehtimiehiä uhkaa maastakarkoitus, useiden journalistien akkreditoinnit on julistettu peruutetuiksi maaliskuun 24. päivästä alkaen. Sen jälkeen alkavat sitten varmaan konetuliaseet laulaa?

Jos Yhdysvallat olisi iirinkielinen maa

Ivan Hlinkan kanssa olemme viime aikoina piruuttamme kehitelleet suomen kieleen iiristä peräisin olevia lainasanoja, jollaisia käytettäisiin, jos Yhdysvallat olisi iirinkielinen maa. Jos iirillä olisi ollut kirjallinen kulttuuri siinä vaiheessa kun miljoonat iiriä puhuvat ihmiset asettuivat sinne asumaan, niin olisi jopa voinut käydäkin. Eräillä Yhdysvaltain armeijan joukko-osastoilla on nykyäänkin iirinkielinen tunnuslause: Fág an bealach! - Pois tieltä! - tai Riamh nár dhruid ó spairn lann - Joka kuunaan ei kavahtanut kalpain kalsketta.

Tänään kehittelimme seuraavanlaisen pienen tarinan hypoteettisella Bastúnin kaupungin seudulle asettuneiden suomalaisten siirtolaisten puhumalla Gaelainnisilla eli merikansuomella. Lukekaa se ensin ja katsokaa sitten selityksiä.

"Oli niin tuna klyväri, että kun lähettiin ajamaan kohti Pastuunaa ja puoharin poikki meni truha niin klyöstänä fanasi siihen fostuksiin. Siinä sitten tehtiin vähän maranaa että mitä sitten pitäis tosata, niin sillon meni tuuskamala kreinin eteen ja alko pastaasi eikä mikään tihku vaan kärtti palkkipastaasi. Lähettiin sitten faarasta hakemaan muttei löytyny muuta kun yksi iso krauni ja sen alle sitten mentiin foskaan mutta silloin krauniin pyöläs tinteri. Huopari oli etten olis nyt tätä skeiliä ähräämässä."

tuna < dona huono
klyväri, klyöstänä < gluaisteán auto
puohari < bóthar tie
truha < sruthán puro, vesivirta
fanata < fan odottaa, jäädä
fostuksissa < fostú kiinnittäminen, juuttuminen, pestaaminen
marana < marana tuumiskelu, pohtiminen
tosata < tosaigh alkaa
tuuskamala < dubh musta + scamall pilvi
kreini < grian, genetiivi gréine, datiivi gréin aurinko
pastaasi < báisteach sade
kärtti < ceart oikea
palkkipastaasi < balc rankkasade
faaras < fáras katto pään päällä, maja
krauni < crann puu
foska < foscadh sateen-, tuulen- tai tulituksensuoja
pyölätä < buail lyödä, iskeä, osua
tinteri < tintreach salama
huopari < hóbair vähältä piti
skeili < scéal tarina
ährätä < eachtraigh kertoa juttuja

Valko-Venäjän vapaustaistelun barrikadeilta

Tämä kuva on peräisin Knihi.comin sivuilta, joilta voi imuroida koneelleen vaikkapa Suomessakin maanpaossa olleen kansalliskirjailija Vasil Bykaun keskeiset teokset. Valkovenäjää osaamattomille sieltä löytyy myös hänen yksittäisten kertomustensa käännöksiä ymmärrettävämmille kielille, kuten venäjäksi, puolaksi, englanniksi ja saksaksi. Ääntäminen lienee helpompaa, kun kerron, että tuossa lukee PRYCHODŹ - 21 SAKAVIKA - KASTRYČNICKAJA PŁOŠČA. Kastryčnickaja płošča on sama paikka, jota meidän tiedotusvälineissämme kutsutaan Oktjabrskaja-aukioksi tai Lokakuun aukioksi - valkovenäjässä kun käytetään omia slaavilaisia kuukaudennimiä venäjän pitkälti latinalaisperäisten sijasta. Myös puolassa, ukrainassa ja tšekissä on omat kuukaudennimet, tosin puolassa maaliskuuta (marzec) ja toukokuuta (maj) kutsutaan latinalaisperäisillä nimillä. Mitään yhtenäistä, eri kielille yhteistä järjestelmää slaavilaiset kuukaudennimet eivät muodosta. Puolan ja valkovenäjän nimet ovat kuitenkin pitkälti samankuuloiset, mikä kertoo tietysti puolan vaikutuksesta: styczeń/studzień, luty/luty, marzec/sakavik, kwiecień/krasavik, maj/travień, czerwiec/čyrvień, lipiec/livień, sierpień/žnivień, październik/kastryčnik, listopad/listapad, grudzień/śniežań. Kaikkien nimien merkitystä en osaa suoralta kädeltä selittää, mutta esimerkiksi huhtikuun puolankielinen nimi viittaa kukkiin, elokuun puolankielisessä nimessä kummittelee suomeenkin lainattu sirppiä tarkoittava slaavilainen sana (jonka muoto tšekissä on tietenkin srp), ja valkovenäläisten žnivień taas viittaa suoraan sadonkorjuuseen (puolaksi żniwo). Helmikuun nimi taas on adjektiivi, joka venäjässä on muodossa ljutyj ja tarkoittaa siellä julmaa tai ankaraa, esimerkiksi ankaraa pakkasta, jollaisia helmikuussa tunnetusti usein esiintyykin. Marraskuu taas on sekä puolassa että valkovenäjässä nimeltään "lehtien putoaminen". Sitä ei tarina kerro, saiko J.R.R. Tolkien tästä idean quenyankieliseen myöhäissyksyä tarkoittavaan sanaan lasselanta, joka sekin viittaa lehtien putoamiseen. Luultavasti ei, sillä Tolkien ei pitänyt slaavilaisista kielistä eikä osannut niitä.

Tuon kuvan teksti tarkoittaa joka tapauksessa SAAVU PAIKALLE 21. MAALISKUUTA, LOKAKUUN AUKIO. Katsotaan, mitä Svabodan nettisivut kertovat tämänhetkisestä tilanteesta. Sivuja on päivitetty viimeksi klo 23.15. Ilmeisesti aukiolla on pari tuhatta ihmistä, miliisieversti on käynyt toteamassa tilanteen, mutta väkivaltaisuuksia ei ole ilmennyt. Pidätyksiä on ainakin eilen tehty melkoisesti: miliisi sovelsi, jos olen valkovenäjää oikein ymmärtänyt, sellaista sääntöä, että kaikki, joilla oli mukanaan eväitä - voileipiä tai termospulloja - pyrittiin panemaan käpälälautaan. Ne, joilla ei ollut ruokaa, sitä vastoin saivat jäädä paikalle mieltään osoittamaan.

Hesarin kotisivujen väittely asiasta osoitti muuten ainakin minun hienoiseksi järkytyksekseni, että meillä Suomessa on paatuneita kommareita - ei kai niitä voi muuksi sanoa - joiden mielestä Łukašenka on pienempi paha kuin "USA:n tukema oppositio". Mielikuvitus - olin vähällä kirjoittaa "mielikuvotus", ja virhe olisi kai pitänyt jättää korjaamatta - ei riitä sen käsittelemiseen, mitä tuolla tavalla asennoituvan ihmisen päässä raksuttaa. Virkaheiton sovhoositirehtöörin diktatuuria voi kenties puolustaa jonkinlaiselta kylmän reaalipoliittiselta, paasikiveläisesti valtioviisaalta kannalta, koska sen voi ehkä uskottavasti mieltää jonkinlaiseksi poliittisen vakauden takeeksi. Mutta amerikkalaisvihan täytyy olla todella sairasta ja sokeaa, jotta sen varjolla pitää tukea Mienskissä huseeraavaa Stalinin ihailijakerhon kunniapuheenjohtajaa. Häntä vastassa on laaja oppositiovoimien rintama, johon kuuluu niin vasemmistolaisia, oikeistolaisia, keskustalaisia kuin ympäristönsuojelijoitakin. Sanalla sanoen: koko monipuoluejärjestelmä sinänsä. Sitä paitsi hän on toiminut aktiivisesti valkovenäjän kielen ja valkovenäjänkielisen kulttuurin hävittämiseksi ja kieli solmussa solkatun kyökkiryssän levittämiseksi maassa, kun ihanan Neuvostoliiton puheenparsi muka on hienompaa kuin valkovenäjä.

Komentoorat

Feminismin ideana oli tunnetusti vapauttaa ihmiset ja naiset ahtaista sukupuolirooleista ja antaa heille mahdollisuus olla ennen muuta ihmisiä. Näin kenenkään ei enää tarvitsisi ahdistua siitä, että jokin itse itsensä nimittänyt auktoriteetti asettaa heille kohtuuttomia ja asiattomia vaatimuksia siitä, miten heidän pitäisi elää ja miten aikaansa käyttää. Kun tulevaisuuden Marie Curien tai Lise Meitnerin ei enää tarvitsisi lakata kynsiään, käydä kampaajalla, tappaa itseään anoreksiaan eikä hirttää itseään tukahduttavaan korsettiin ollakseen jonkin epämääräisen Tahon mielestä ja mieliksi "naisellinen", hän voisi täydestä sydämestään keskittyä omiin nörtin juttuihinsa laboratoriossaan, ja ihmiskunnan edistys ottaisi lisää huimia askeleita, kun naisten älylliset kyvyt saataisiin vapautettua sen palvelukseen.

No, miten siinä on käynyt?

(Pitkä, jäätävä hiljaisuus. Enkeli kulkee huoneen läpi. Tai perkele.)

Suomen naiset eivät koskaan historiansa aikana ole olleet vapaampia kuin nyt tekemään sitä, mitä huvittaa. Mitä he sitten tekevät? Lakkaavat kynsiään, käyvät kampaajalla, laihduttavat itsensä hengiltä ja hirttävät itsensä epäkäytännöllisiin ja ääliömäisiin muotitamineisiin. Korsettia voidaan verrata lävistyksiin, joita ehkä harrastavat miehetkin, mutta eivät siinä mitassa kuin nuoret tytöt. Meikit ovat räikeitä ja groteskeja. (Tietysti nuorisokulttuurien vastenmielisiä piirteitä ammatikseen ymmärtelevien tätien virallinen selitys sotamaalaukselle on, että sen kautta tyttö ilmentää persoonallisuuttaan. Aivan yhtä persoonallisesti kuin jenginsä tusina muuta Star Trekin ryhmyotsaisten humanoidilajien kauhukabinetista karannutta avaruuden muukalaista.) Merkittäviin tieteellisiin tai taiteellisiin saavutuksiin he eivät oikeastaan useinkaan yllä. Luonnontieteisiin heitä ei ole kannustamassa kukaan: luonnontieteilijätyttöjä pidetään epänaisellisina luonnonoikkuina, ja alaa opiskelevat naiset päätyvät joka tapauksessa yleensä opettamaan kemiaa Takahikiän yläasteelle. Humanististen tieteiden ylinaisitus taas on johtanut keskinkertaisuuden tyttökulttuuriin: alan huiput ovat sielläkin miehiä, jotka opiskelevat intohimosta, eivät siksi etteivät muutakaan keksi. (Tiedän, tiedän: oma kehu haisee.)

Mikä sitten on feminismin rooli tässä sopassa? Ainakaan feminismi ei ole vapauttanut tyttöjä tekemään epänaisellisia asioita, saati sitten olemaan kiusaamatta itseään turhanaikaisilla kaunistautumistouhuilla. Tuskin kukaan nykyaikainen mies oikeasti odottaa naisen rääkkäävän itseään hengiltä kauneuden vuoksi. Keskimääräinen ATM ei esimerkiksi vaadi tyttöjen meikkaavan itseään. Niin kauan kuin muistan, olen kokenut vahvasti meikatut tytöt pelottavina vieraan maailman ja vieraiden arvostusten edustajina ja joutunut erityisesti pinnistämään suvaitakseni heitä.
En tiedä, pitääkö paikkaansa se homofobinen kansantarina, jonka mukaan naisten ruipeloihanne johtuisi siitä, että muotisuunnittelijat ovat järkiään homoseksuaaleja, jotka suunnittelevat vaatteita mielessään laiha, rinnaton nuori poika oikean naisen sijasta, mutta tosiasia on, että mallimisut ovat yleensä abstraktilla ja epäseksuaalisella tavalla kauniita. Veikkaanpa, että esimerkiksi Saimi Nousiainen ja Angelika Kallio ovat suurimmalle osalle miehistä aika vastenmielisiä ja kaikkea muuta kuin eroottisesti haluttavia.

Viime aikoina, kun naisten ympärileikkausten sosiologiaa on tutkittu siellä, missä niitä esiintyy, on tultu siihen tulokseen, että perinnettä eivät vie eteenpäin suinkaan miehet, vaan naiset. Tämä ei ole ainoastaan Henryn ihmissusiblogissaan siteeraamien tutkimusten tulos, vaan olen saanut siitä viitteitä moneltakin taholta. Naisten ympärileikkaus on peräisin Egyptin faaraoilta (en muista enää, onko "farao" vai "faarao" nykyinen virallinen oikeinkirjoitus - minun kouluaikoinani "faarao" ja "seetri" ovat pariin otteeseen vaihtaneet vokaalipituussuositusta), jumalkuninkailta. Jotenkin on arvattavaa, että turhamaiset naiset haluavat olla faaraoiden tyttärien - jumalattarien - kaltaisia, tai ainakin omien lastensa olevan. Siitä on saanut alkunsa järjetön perinne. Naiset tekevät mitä tahansa ollakseen jumalallisen muodikkaita ja hienoja, jopa leikkaavat löysät pois pimpasta paskaisella partaterällä.

Meidän kulttuurimme ei eroa tuosta ainakaan laadullisesti. Kuten veli Junakohtaus taannoin sanoi, "oikean naisellisuuden" vaatimuksia eivät esitä miehet, vaan toiset naiset: jokainen nainen, joka on ollut kyllin tyhmä ottaakseen riesakseen jonkin kauneudenhoito- ja naisellisuusvelvollisuuden, vartioi haukansilmin kaikkia muita naisia, jotta nämä alistuisivat samaan typeryyteen - muka "miesten ja patriarkaatin" ikeen alle! Ne samat komentoorat, jotka jossain somalikulttuurissa vahtivat tyttöjen ympärileikkauksia, valvovat meidän kulttuurissamme muiden naisten pukuja ja kampauksia ja älähtävät heti, kun joku nainen kehtaakin viitata kintaalla heidän vaatimuksilleen. Kuka tuollainen oikein luulee olevansa? Hänhän kehtaa kyseenalaistaa vallan, jonka komentoora on omasta pyhästä aloitteestaan ominut itselleen. Sellaisia röyhkimyksiä ei totta tosiaan voi eikä saa suvaita. Siksi juorulehdissä jatkuvasti repostellaan julkisuuden naisten pukeutumista (meinasin kirjoittaa "julkisten naisten", mutta se kuulosti liikaa samalta kuin "yleinen nainen").

Merkitsikö sitten feminismi irtautumista komentooran vallasta? Kissan viikset! Feminismissä oli loppujen lopuksi kysymys sen vallan modernisoinnista ja sovittamisesta uusiin aikoihin, joka naisilla oli miehiinsä aina ollut, ei mistään radikaalista naisroolin muuttamisesta ja kaikkein vähiten naisen vapauttamisesta. Ylimmäisinä feministeinä riehuivat taas kerran komentoorat, uusi komentoorasukupolvi. He keksivät naisille lisää stressaavia ja ahdistavia vaatimuksia, joita ehdottomasti oli noudatettava, jos nainen mieli olla oikea emansipoitunut nykyfemakko. Luonnollisesti vaatimukset jyvitettiin mahdollisimman kohtuuttomiksi, ristiriitaisiksi ja yhteensopimattomiksi, jotta komentooran uhria rasittaisivat väistämättömät riittämättömyyden tunteet. Kaikkein älykkäimmät nuoret naiset, ne, joilla olisi ollut riittävästi lahjoja ja kiinnostusta keskittyä komentooran vaatimuksia tärkeämpiin ja kiinnostavampiin asioihin, vaipuivat viimeistään pari vuotta yliopistoa käytyään vakavaan masennukseen, koska he eivät yksinkertaisesti jaksaneet sekä tehdä omia juttujaan että olla samanaikaisesti komentooralle mieliksi. Niinpä uudenkin naiskulttuurin tahdin sai määrätä hihkuva ja rääkyvä komentoora yhdessä häntä kritiikittä kumartavien keskinkertaisuuksien kanssa.

Entä miehet? Kasvoi uusi nuorten miesten sukupolvi, joka uskoi maailman muuttuneen ja halusi aidosti olla naistensa tasa-arvoisia kumppaneita ja tovereita. Tällaistahan komentoorat eivät voineet ensinkään sietää. Tuollaisista miehistä nuoret naiset olisivat voineet - oi kauhistus! - saada tukea komentooran vaatimuksia vastaan. Kohtahan komentooraa älykkäämmät tytöt olisivat rauhassa ja komentooran häiritsemättä saaneet kehittää lahjojaan siten kuin huvittaa. Niinpä nuo uudenlaiset miehet oli leimattava valehtelijoiksi, tekopyhimyksiksi ja soluttautujiksi. Miehet ovat aina sikoja, julisti komentoora - mutta ainakin entisten aikojen ylistämällä alistavat herrasmiehet ja kunnon machot ja väkivaltaiset hakkaajamiehet ja ammattirikolliset noudattivat sianluontoaan rehellisesti ja konstailematta. Herrasmiehiltä sai rahaa ja hakkaajaroistoilta rajun kiihottavaa seksiä. Mutta nuo "uusina miehinä" itseään pitävät pellet yrittivät kätkeä väistämättömän pahuutensa, joka kuitenkin ennemmin tai myöhemmin puhkeaisi esiin. Heitä tuli halveksua "nörttineutreina". Ja hehän olivat syyllistyneet rikoksista pahimpaan - kieltäytyneet pelaamasta komentooran peliä, noudattamasta komentooran sääntöjä.

Toki feministikomentoorankaan valta ei ole aukoton. Aina silloin tällöin ilmaantuu nuoria naisia, jotka tekevät kuten huvittaa ja seurustelevat sellaisen miehen - jopa komentooran halveksiman nörttineutrin - kanssa kuin huvittaa. Tällaista komentoora ei tietenkään voi sietää. Raivosta rääkyen hän rientää läksyttämään väärintekijää ja petturia siitä, että tämä kehtaa "alistua miehen valtaan" ja olla tämän "käskyläinen". "Vahvana voimanaisena" komentoora ei tietenkään voi suvaita sitä, että joku nainen "antaa miehen hallita itseään". Luonnollisesti valta on ainoa, minkä päälle komentoora ymmärtää - se valta, johon hänellä ei ole minkäänlaista mandaattia, mutta jonka hän on heikkotahtoisempiaan simputtamalla manipuloinut itselleen. Hänen mieleensä ei juolahda hetkeäkään, että tuo hänen pyhiä lakejaan rikkonut nainen voisi pysytellä miehensä kanssa omasta tahdostaan. Ehehei. Kaikki naiset, jotka eivät kumarra komentooraa, ovat "alistettuja", ja he puhkeavat naiseutensa kukkaan vasta suostuessaan komentooran valtaan. Todjelljinjen vapaauss tuljee Poljitbjuroolta...ei kun todellinen vapaus tulee komentooralta. Komentoora tietää sinua paremmin, miten sinun tulee ajatella ollaksesi vapautunut nainen, ja jos naisen pitää ajatella muita kuin komentooran ajatuksia, häneltä on riistetty tärkein kaikesta - ajattelemisen vapaus.

PS: Käyttääkseni yhtä komentoorien lempi-ilmauksista: tiedätte kyllä keitä tarkoitan.

Kusi nousi oolantilaisten päähän

Muinaisessa radiohupailussaan Palle ja Wille (en ole ihan varma nimien oikeinkirjoituksesta) irvailivat ahvenanmaalaisille sketsillä, jossa esiintyi äärimmäisen pösig oolantilainen laivanvarustaja. Tämä oli muka haastateltavana: laukoi absurdiuteen asti epähumaaneja bisnesoikeistolaisia mielipiteitä ja aloitti jokaisen repliikkinsä sanoilla På Åland är det pengarna som gäller. Kuvaan kuului luonnollisesti hirvittävän liioiteltu ahvenanmaalainen aksentti, joka ei todellakaan ole sama kuin riikinruotsalainen, vaikka mannersuomalaisesta voisi siltä kuulostaakin. Ahvenanmaalla puhuttu ruotsi on muuten ehdottomasti suomenruotsia, ainakin sanavarastonsa puolesta: vaikka ahvenanmaalaiset eivät ole jatkuvassa kielikontaktissa suomen kielen kanssa, heidän kieleensä kuuluu koko se varasto spesifisti suomalaisia sanoja, jotka ovat yhteisiä suomenruotsille ja suomelle ja josta ei voi sanoa, onko se alun perin suomea, ruotsia vai venäjää. Muudan ahvenanmaalaistyttö otsikoikin bloginsa sanoilla jag säger plättar om pannkakor och halare om overall, eli lätyt ovat lättyjä Ahvenanmaallakin ja haalarit haalareita. Myös prenikat ja karonkat kuuluvat ahvenanmaalaisten kieleen, ja ahvenanmaalaisissakin ravintoloissa on valomerkki, josta siellä tosin ei tietenkään käytetä ilmausta valomerkki, vaan blinken.

Nyt ahvenanmaalaisille on kuitenkin noussut kusi päähän pahimman kerran: Riksradion raportoi nimittäin, että ne haluavat lakkauttaa pakkosuomen kouluissaan. Sehän on tunnettua, että heikäläiset eivät suomen opiskelusta huolimattakaan osaa Riketin enemmistökieltä kovin kaksisesti: minä olen Åbo Akademin-vuosinani tavannut ihmisiä, jotka eivät osaa ääntää omaa sukunimeään - Ahvenanmaalla esiintyy jonkin verran yllättävän savokarjalaisia sukunimiä, kuten Salminen ja Lehtinen - koska eivät kerta kaikkiaan osaa puhua suomea, vaikka kieltä ymmärtävätkin jonkin verran. On selvää, että ahvenanmaalaiset kokevat manterelle tullessaan rasististen suomalaisten sortoa, solvauksia ja väkivaltaakin - kuten tiedämme, suurin osa sisäsuomalaisista junteista, myös ne, jotka mielellään kuvittelevat olevansa intellektuelleja, suhtautuu kaikkiin ruotsinkielisiin jollei nyt alaluokkaisella hammastapurevalla raivolla, niin ainakin Kolmannen valtakunnan saksalaisten suuren enemmistön passiiviseen antisemitismiin verrattavalla latentilla rasismilla. Tämä ei kuitenkaan anna ahvenanmaalaisille mitään etuoikeutta laistaa suomen kielestä. Itse asiassa heidän kuuluu opetella suomea solidaarisuudesta sekä manteren suomenruotsalaisia että ruotsia koulussa lukevia suomenkielisiä kohtaan: on nimittäin harvinaisen selvää, että öyhösuomalainen roskaväki käyttää ahvenanmaalaisten petosta argumenttina ruotsin opetusta vastaan.

Perusteet suomen opetuksen heikentämiselle Ahvenanmaalla kuulostavat Suomalaisuuden liiton agendalta ruotsiksi käännettynä: sanoisinpa jopa (je dirait même plus, kuten etsivät Dupont ja Dupond sanovat alkukielellä), että de har varit i säck innan de kom i påse. Suomea kuulemma opitaan paremmin vapaaehtoisesti, saksa ja ranska ovat tärkeämpiä kieliä. (Kumma kyllä ahvenanmaalaisten opetusministeri, vai mikä koulutusvastaava se nyt siellä lieneekään, ei maininnut espanjaa, koska luulisi Ahvenanmaan salskeiden meripoikien tarvitsevan sitä ainakin maksullisen seuran hankkimiseen Buenos Airesin punaisten lyhtyjen kortteleissa...och sjömansgossens lilla lilla vän blir sörjande på strand.) Ns. läppänä tai performanssitaiteena moinen olisi ihan hyvä vitsi, mutta valitettavasti ahvenanmaalaiset eivät ole mitään käsitetaiteilijoita, vaan tosissaan. Itse asiassa ahvenanmaalaiset kansallismieliset (sellaisia on - irvileuka Staffan Bruun on kirjoittanut joskus romaanin, tai jatkokertomuksen Hufvudstadsbladetiin, jossa ahvenanmaalaiset terroristit vaanivat jonkun silmäätekevän, oliko se nyt peräti Suomen pääministerin, henkeä) ovat Suomalaisuuden liiton jälkeen yksi maailman ärsyttävimpiä porukoita, joista minulla ei juurikaan ole mitään hyvää sanottavana. Tavalliset ahvenanmaalaiset sitä vastoin ovat yleensä ihan mukavaa porukkaa, vaikka juovat melko rankasti viinaa. Ainakin ne laulavat juodessaan, kuten meillä kunnon ihmisillä on tapana.

Koska en hintahtavana puolihurrina ja Folktingetin salaisena agenttina tietenkään malta olla kylvämättä hirveän hurrikulttuurin tuhoisia siemeniä terveen ja juurevan penistäpesemättömän suomalaisuuden jalojen edustajien keskuuteen, tulkoon tässä loppukevennyksenä yksi niistä juomalauluista, jotka minäkin osaan. Olen oppinut sen Ansgarsgårdenin vessan seinältä Tukholmassa 1990-luvun alussa. Sävel on Internationaalin kertosäe, ts. Tää on viimeinen taisto.

Mera öl uti glasen,
mera glas på vårt bord,
mera bord på kalasen,
mer kalas på vår jord.
Mera jordar kring månen,
mera månar kring Mars,
mera marscher till Skåne,
mera Skåne, bevars, bevars, bevars!

Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että "marsch" ja "Mars" äännetään erinäisissä riikinruotsin muodoissa samalla tai lähestulkoon samalla tavalla. Viimeisen säkeen mera Skåne ei välttämättä viittaa maakuntaan, vaan todennäköisemmin Krönleins-panimon kuulemma hyvinkin suosittuun tuotteeseen nimeltä Skåne Guld Export. Siinä missä meillä Suomessa on olut nimeltä Lapin Kulta, ruotsalaiset juovat Skoonen kultaa. Ehkäpä juuri se onkin se kusi, joka ahvenanmaalaisille on noussut päähän, kun ovat keksineet niinkin ääliömäisen ajatuksen kuin suomenopetuksen vapaaehtoistamisen.

Pitäisi varmaan mennä Maarianhaminaan puhumaan savoa.

Радыё Свабода будзе гучаць у эфіры ўсю ноч

Kuuntelen juuri Radio Libertyn, valkovenäjäksi Radyjo Svabodan, vaalilähetystä. On äärimmäisen turhauttavaa kuunnella kieltä, jota juuri ja juuri ei ymmärrä. Se kuulostaa hieman siltä kuin joku puhuisi puolaa umpikännissä sammaltaen: silloin tällöin erottuu aivan ymmärrettäviä lauseita, ja joka lause on täynnä tuttuja sanoja, mutta niistä ei saa koottua kokonaisia lauseita. Hyvin tyypillinen tilanne on, että Prahan toimiston naistoimittaja esittää kysymyksen, joka on puolaa taitavalle täysin ymmärrettävä, mutta Mienskistä tuleva vastaus kuulostaa häiriörätinän takia siansaksalta (vasikanvenäjältä?).

Onneksi kirjoitetusta valkovenäjästä saa sentään tolkkua: Bieraściessa (Brest-Litovskissa) valkovenäläinen vaalitarkkailija poistettiin väkisin äänestyspaikalta; hänen käsityksensä mukaan paikalla rikottiin useaan otteeseen vaalilakia. Kazulinin vaalityöntekijöitä pidätetään: Bieraściessa Siarhiej Jaŭcichejeŭ, Mienskissä Aleh Korban, Pavał Jałavin ja Jury Fabišeŭski. Mienskin metrojunat eivät enää pysähdy Kastryčnickajan metroasemalle.

Myös kansallismielisen opposition takavuosien voimahahmo, sittemmin Kanadaan emigroitunut Zianon Paźniak yritti mukaan vaaleihin, mutta jos ymmärsin oikein, hänen kannatuskorttinsa hylättiin. Meilläkin tunnettu kirjailija Śviatłana Aleksijevič sanoi Radyjo Svabodalle itse asiasta kuultuna, ettei hän ollut tästä varsinaisesti pahoillaan, koska hänen mielestään Paźniak, joka muuten edusti "kristillis-konservatiivista puoluetta", oli luonnoltaan vallankumouksellinen. Aleksijevičin mielestä tarvittiin yhteiskunnallisesti rakentavaa oppositioehdokasta, jollaisia hänen mielestään "luojan kiitos" myös vaaleissa oli.

Milinkievičin nettisivut kaadettiin hakkeri-iskulla. Hakkerit olivat ilmeisestikin istuvan presidentin asialla.

Klo 20:45 Kastryčnickaja-aukiolle oli kokoontunut vähintään kymmenen tuhatta ihmistä, jotka heiluttivat Valko-Venäjän nationalistien valko-puna-valkoisia lippuja ja huusivat: Svaboda! Svaboda! Vapaus! Vapaus!

Anteeksi, nyt luku on jo 20-30 tuhatta. Milinkievičin pidätystä pelätään. Mielenosoituksen mökä kuuluu niin kovaa, että kirjeenvaihtajan äänestä ei saa paljoa tolkkua.

Venäläisen Levada-keskuksen ovensuukyselyt antavat istuvalle presidentille 47 prosenttia äänistä, Milinkievičille 25,6 prosenttia. Viralliset numerot sitä vastoin antavat ymmärtää, että istuva presidentti olisi ottanut selvän vaalivoiton, joskaan ei ihan neuvostotyylisin numeroin.

Kastryčnickaja-aukiolla on käynnissä poliittinen joukkokokous. Milinkievič puhui yleisölle ja sanoi valkovenäläisten voittaneen pelkonsa tulemalla aukiolle. Milinkievičin kannattajat vetoavat ovensuukyselyihin, joiden mukaan M. sai n. 30 % äänistä ja istuva presidentti 47 %. Tämän nojalla vaaditaan toista vaalikierrosta.

Miliisijoukkoja keskitetään, ja väkivaltaista yhteenottoa pelätään. Armeijan kasarmeissa 98 % äänistä meni istuvalle presidentille. Tämä ei kuulosta hyvältä.

Luboŭ Luniova raportoi tapahtumien keskipisteestä, että väkeä saapuu yhä aukiolle.

Klo 22.13: RFE/RL:n valkovenäjänkielinen palvelu kaatui.

Valer! Valer! Kuuletteko minua? Valer (RFE/RL:n toimittaja Valer Kalinoŭski Mienskissä) ei kuule. Radioyhteys toimii yhä, mutta valkovenäjänkieliset nettisivut ovat nurin.

Nyt sivut toimivat taas. Aukiolla on virallisten lähteiden mukaan muutama tuhat ihmistä, mutta RFE/RL puhuu kymmenistä tuhansista. Radioyhteys aukiolle toimii, ja mökä on melkoinen. Ihan vielä mielenosoittajia ei olla runttaamassa panssarivaunuilla hengiltä, mutta ilmeisesti kommunikaatioyhteyksiä on häiritty.

Nyt siellä huudetaan Svabodu! Svabodu! - Vapautta! Vapautta! - ja haastateltavat kuulostavat euforisen iloisilta: tämä on minun maani, tämä on minun kaupunkini... - eikä kukaan enää pelkää diktaattoria. Taustalla kuuluu riemuhuutoja.

Nyt huudetaan: Biełaruś! Biełaruś! Yhteys pätkii. Sitten kuuluu rytmikästä huutoa, tällä kertaa selvällä venäjällä: Kun olemme yksimieliset, meitä ei voiteta!. Hei, sehän on ihan kuin Chilestä: el pueblo unido jamás será vencido.

Neuvostoliitto ampui itseään jalkaan julistaessaan seitsemänkymmenluvulla solidaarisuuttaan latinalaisamerikkalaisille vapautusliikkeille. Kun niiden vapautusliikkeiden sankarillisuutta ylistettiin, mentiin varomattomasti kääntämään niiden iskulauseet venäjäksi. Vallankumoukselliset iskulauseet ovat vaarallista tuontitavaraa diktatuurivaltioissa.

Kazulin esiintyi Milinkievičin rinnalla aukion kokouksessa ja sanoi: Valko-Venäjän kansan on autettava Łukašenkaa eroamaan. --- Vallankumous on jo tapahtunut - ihmisten mielissä.

Aukiolla huudetaan iskulauseita: Hańba! - Häpeä! Praŭdy! Totuutta! Žyvie Biełaruś! Eläköön Valko-Venäjä! Vierym - možam - pieramožam! Uskomme, kykenemme, voitamme!

Nuori pari puhuu selvää venäjää, he ovat tulleet Venäjältä ilmaisemaan solidaarisuutensa valkovenäläisten demokratiapyrkimyksille.

Notatki z podziemian tietotoimisto kiittää, kumartaa ja lopettaa tältä päivältä. Huomisaamun lehdistä näemme varmasti, kuinka tässä kävi.

Menevä mies edustaa, osa IV

Menevä mies siis meni ja edusti. Valitettavasti väkeä oli hieman liikaa Irlannin suurlähetystönkin tiloihin, joten small talk oli miltei mahdotonta. Onneksi toisessa huoneessa oli elävää musiikkia: muuan britteinsaarelaisen herrasmiehen uppsynillä varustettu miekkonen nimeltä Frank esitti minullekin tuttuja irlantilaisia lauluja, valitettavasti vain englanniksi, mutta hyvä niinkin. Hyvin miellyttävä yllätys oli lähettilään rouva, joka oli itse Se Todella Hyvä Salanimellä Kirjoittava Nykykirjailija - sain häneltä lahjaksi kirjekuoreen kätketyn kirjan, ja kun vasta rautatieasemalle päästyäni avasin kuoren, menin aluksi ihan hämilleni nähdessäni kirjailijanimen, ennen kuin palapelin palat loksahtivat paikalleen: ahaa, hänhän se tietysti oli, ja tulin tavattoman iloiseksi. Puhuin suurlähettiläänkin kanssa iiriksi kirjallisuudesta, mikä oli sopiva aihe hänen kirjahyllynsä ääressä.

Tapasin Helsingissä myös Timon ja Käymälä-Svenin, jälkimmäisen ravintola Tornin näköalatasanteella, joka aiheutti minulle niin pahan korkean paikan kammon, että järkytyin. Miljöö oli kyllä kuin luotu vuosisadan alun suurkaupunkiboheemeille. Kyllä Helsingissä oikeasti on jotain urbaania hienostusta, jos kohta dekadenssiakin.

Puhuin lähetystön kutsuilla erään vähän itseni ikäisen tai pari vuotta nuoremman kaverin kanssa, joka totesi, ettei osaa iiriä, mutta häntä kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset kyllä osaavat - it's a generation thing. (Näettekö, kuinka se juna jylisee sieltä tännepäin? Se ei ole vielä ihan kohdalla, mutta se lähestyy.) No, kuka meni nettiin riehumaan iiriksi silloin kun nämä nuoret olivat juuri tulossa aikuisiksi? Koettakaahan arvata.

Keskiyön jälkeen

Olen nukahtamaisillani palattuani yöjunalla Helsingistä. Mutta tarjotaan nyt tässä tuolle inhottavalle slangisanalle pissis kirjakielinen vastine, jonka keksin junassa lukiessani Joe Steve Ó Neachtainin romaania Scread Mhaidne: VIRTSAKKO.

Vaalit Länsi-Neuvostoliitossa

Valko-Venäjä valinnee huomenna itselleen neuvostotyylisen yksimielisesti vanhan presidentin, tai uuden Lukashenkan. Tai itse asiassa nimi pitäisi kirjoittaa Łukašenka, koska valkovenäjää voi periaatteessa kirjoittaa myös latinalaisilla kirjaimilla, puolan ja tšekin oikeinkirjoituskonventioita yhdistävää järjestelmää käyttäen. Helsingin Sanomat on avannut oman blogin, jossa käsitellään Valko-Venäjän elämää Łukašenkan uudelleenvalinnan alla. Minun on turha lähteä heidän kanssaan kilpailemaan, vaikka valkovenäjää jonkin verran olen harrastellutkin, koska Radio Free Europen nettisivut on "uudistettu" jollain idioottimaisella tavalla, joka estää valkovenäjänkielisten sivujen avaamisen. Täytyy varmaan lähettää bugista valitus vaikkapa Siarhiej Šupalle, jonka tunnen iirinkielisyysyhteyksieni ansiosta. Hän lahjoitti minulle valkovenäjännöksen Joycen Odysseuksesta, jota kylläkään en ole jaksanut kokonaan lukea millään kielellä. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä muuan Séamus Ó hInnéirghe - etunimestä en ole varma, mutta sukunimen olen painanut mieleeni - on iirintänyt ainakin osan kyseistä kirjaa, mutta en tiedä, onko projekti koskaan valmistunut. Ó hInnéirghe on julkaissut valmiiksi saamansa osat tunnusomaisen punakantisina vihkosina, käsittääkseni omakustanteina.) Sen lisäksi sain häneltä myös hienon Kanadassa painetun kaksiosaisen valkovenäjän oppikirjan. Mentyään Prahaan RFE/RL:n töihin Siarhiej ei valitettavasti enää ehtinyt osallistua iirinkielisyystouhuihin.

Valko-Venäjän vaaleissa näkyy ainakin RFE/RL:n sivujen mukaan olevan neljä ehdokasta: Siarhiej Hajdukievič, joka on paikallinen liberaalidemokraatti (tämä tarkoittaa hänen tapauksessaan öyhöttävää solttua, joka johtaa puoluettaan kuin armeijan yksikköä, joten hän on liberaalidemokraatti lähinnä suuren Suomen-ystävän, itsensä Uładzimir Žyrynoŭskin käyttöön ottaman uuden määritelmän mukaan - juu juu, oikeasti se nimi on tietysti Vladimir Žirinovskij, mutta en malttanut olla pahoinpitelemättä nimeä valkovenäjän oikeinkirjoituksen mukaiseksi); Alaksandr Kazulin, entinen Łukašenkan liittolainen - presidentin mies koulutuslaitoksen johdossa - jolta ovat menneet sukset ristiin herran ja ylhäisyyden kanssa; Alaksandr Milinkievič, joka on koulutukseltaan fyysikko, puhuu puolaa ja vaikuttaa muutenkin reilulta mieheltä; ja Łukašenka itse, joka tunnetusti johtaa Valko-Venäjää diktaattorin ottein toimittuaan sitä ennen valtiontilan johtajana. Sovhoositirehtöörinä hän arvatenkin on nämä otteet oppinut.

Jos kaikki ne pikku vasemmistolaiset, jotka automaattisesti ja robottimaisesti toistelevat iskulauseita kansallisuusaatteen aksiomaattisesta pahuudesta, eivät olisi niin täydellisesti jämähtäneet taisteluhautoihinsa, he näkisivät Valko-Venäjän tapauksesta, että maailmassa on paljon pahempiakin ilmiöitä. Valko-Venäjällä ei ole koskaan päässyt kehittymään omaperäistä kansallismielisyyttä, ei edes kulttuurinationalismia. Sen paikalla siellä on neuvostonostalgia. Neuvostoliitto, kuten tiedämme, oli erinomaisen epähumaani ja hirveä totalitaarinen järjestelmä, jonka suurimman kunnian ja elinvoimaisuuden aikoina pahantekijät vangitsivat tuhansittain syyttömiä ihmisiä ja kyöräsivät heitä napapiirin taakse vaarallisiin töihin ilman kunnon talvivarusteita. Nähdäkseni olisi huomattavasti sivistyneempää ja - vakaiden länsimaisten demokratioiden näkökulmasta asiaa ajatellen - myös "vasemmistolaisempaa", jos valkovenäläiset suuntaisivat nostalgiansa ja nationalisminsa omaan perinteiseen kieleensä ja kulttuuriinsa. Ainakin lukemani valkovenäläiset klassikkorunoilijat vaikuttavat suomalaisen silmin sympaattisen ahdistuneilta ja murheisilta - huomattavasti vähemmän pelottavilta tai vastenmielisiltä kuin Neuvostoliiton omahyväinen menestysretoriikka.

Kumpi on parempi? Sekö, että muistellaan ihanan Stalinin herooisia aikoja ja koetetaan puhua venäjää (jota puhuttaessa tehdään koko ajan naurettavia virheitä) siksi, että on hienoa puhua hienon Neuvostoliiton kieltä - vai se, että muistellaan vaikkapa niitä valkovenäläisiä maalaistraditioita, jotka Neuvostoliitto hävitti, ja koetetaan paremman venäjän sijasta puhua parempaa valkovenäjää? Eikö suunnilleen takapajuisinkin junttitraditionalismi ole sentään parempi vaihtoehto kuin sellainen asenne, jossa Neuvostoliitto nähdään nostalgisena ihantolana?

PS: Sainhan minä sen RFE/RL:n valkovenäjänkielisen saitinkin aukeamaan. Sieltä löytyikin heti sopiva otsikko: Kronika zatrymańnjaŭ u rehijonach, ts. Valko-Venäjän eri alueilla tehtyjen pidätysten kronikka. Uutinen näkyy olevan päivitetty torstaina 16. sakavika 2006. En edelleenkään muista suoralta kädeltä valkovenäjänkielisiä kuukausien nimiä, mutta en liene väärässä, jos oletan, että sakavik tarkoittaa maaliskuuta.

- Milinkievičin kannattaja ja paikallisen vaalitoimiston johtaja Vasil Chramcoŭ Navapołackissa pidätettiin ja tuomittiin viideksi päiväksi putkaan (varsinainen pikaoikeus)
- Milinkievičin vaalimainoksia Viciebskissä jakanut Dzianis Łatyš pidätettiin ja pakotettiin yhdessä vaalitoimiston johtajan kanssa selvittelemään asioita miliisissä tuntikausia
- Kryčavassa KGB:n (valkovenäjäksi KDB:n, koska "valtio" ei ole valkovenäjäksi gosudarstvo, vaan dziaržava: molemmat lyhenteet tarkoittavat "valtion turvallisuuden komiteaa", Komitet gosudarstvennoj bezopasnosti/Kamitet dziaržaŭnaj biaspieki) iskujoukko hyökkäsi Volny horad ("Vapaa kaupunki") -lehden toimitukseen.
- Brest-Litovskissa (Beraście) jaetaan ilmaiseksi istuvaa presidenttiä tukevan venäjänkielisen lehden vaalinumeroa satatuhatta kappaletta. Kaupungissa on kolmesataatuhatta asukasta. Tämä on varmaankin sitä Saabin 1970-luvun iskulauseessa mainostettua "varmuuden maksimointia"?

Tässä muuten on Valko-Venäjää käsittelevä linkki kielellä, jota kaikki isänmaalliset suomalaiset tietenkin osaavat sujuvasti.

Menevä mies edustaa, osa III: i ndiaidh dom carbhat agus treabhsar a cheannach

Huomenna pitää siis mennä Irlannin suurlähetystöön edustamaan. Samalla reissulla tapaan myös henkilöt, joiden kanssa sovin sivutoimisesta kolumnistin virastani tietyllä taholla. Luitte oikein: minulle ruvetaan lähiaikoina maksamaan kirjoittelustani, ja saan sille huomattavasti nykyistä arvovaltaisemman alustan. Koska päivittäinen leipätyöni on käynyt yhä mielenkiintoisemman luonteiseksi, tuskin ehdin kuitenkaan kirjoittaa kovin usein. Tämä blogi saattaa hiljentyä, tai sitten kirjoitan tänne yksinomaan henkilökohtaisia tai naisvihaa lietsovia tekstejä. Toki antifeminismi kuuluu oleellisena osana yksityiseen, persoonalliseen näkökulmaani, joten ajankohtaisia tapahtumia koskeviin kommentteihin, joita luultavasti lähinnä sille toiselle alustalle kirjoitan, tulee aivan luonnollisesti feminismin vastainen sävy. Jumalan Totuus kuuluu siis entistä kauemmaksi, kaukaisimpiin salotölleihin asti, ja miesten kapina astuu kukonaskelen lähemmäksi. Jos Jumala suo, nuorille naisille koittavat kovat ajat. Tätä luonnollisesti kaikki kelpo miehet odottavat innokkaina ja jo etukäteen iloiten.

Olen toki varustautunut juhliin asianmukaisesti garderobiani uusimalla, vaikka se vanha puvuntakki onkin näin lihavalle miehelle liian pieni. Valkoinen kauluspaita minulla on, nyt on myös uudet hyvät mustat housut, ja täytyihän se solmiokin ostaa. Neiti von Schweizer-Gesetz, joka on elättänyt itseään mm. Sokoksen vaateosastolla, neuvoi minut ostamaan silkkisolmion, mutta koska hän ei ollut tänään Turussa, jouduin ostamaan solmion ilman makutuomarin apua. Päädyin vihertävänsävyiseen, koska arvelin sen ainakin sopivan Irlannin kansallispäivään. Olisi ehkä pitänyt hyvissä ajoin ennen tätä tilaisuutta katsella vielä asianmukaisempi malli iirinkielisten lahjatavarakaupasta. Paitsi että An Spailpín Fánach ei näköjään myy solmioita. Kaiken muun tarvittavan sieltä kyllä saa: iirinkielisen saippuan, iirinkieliset vaatteet, kynän, joka kirjoittaa vain iiriä (niin sen kyljessä ainakin lukee), sanakirjan, Mícheál Ó Siadhailin erinomaisen oppikirjan Learning Irish - se minun pitäisikin muuten ostaa Marialle, hän tarvinnee sitä viimeistään häämatkalla, jota ei varmaankaan enää tarvitse kauaa odottaa.

Maria ei muuten ehtinyt tänne viime viikonloppuna, joten minun on häntä oikeasti ikävä, ja odotan hänen tapaamistaan paljon kärsimättömämpänä kuin mitään lähetystön tilaisuutta. Minä nimittäin rakastan häntä. Sellaista pilalle hemmotellut femakot ja elämän ituhipit, joiden hasikselta haisevassa elämässä ei ikinä ole ollut mitään hyvää eikä kaunista ja jotka eivät sitä tunnistaisi vaikka se vastaan kävelisi, eivät kykene käsittämään. Päin vastoin, sitä he vihaavat niin kuin verivihassa vihataan ja sen he haluavat repiä alas - yksi heistähän on uhkaillut salanimellä Mariaa siksi että tämä on pettänyt "naisten asian" alentumalla ATM-Panun tyttöystäväksi. "Vahva ja upea nainen" pitää nimittäin luovuttamattomana oikeutenaan sanella muille naisille, miten heidän pitäisi elää. Mitään demokraattisesti myönnettyä mandaattia hänellä ei tällaiseen määräilyyn tietenkään ole eikä hän sitä tarvitsekaan: kuten Stalinin näytösoikeudenkäynnin pääsyyttäjä, hänkin noudattaa lain ja kansan tahdon asemesta ennen kaikkea vallankumouksellisen omaatuntoaan.

Olen kyllä melkoisen järkyttynyt siitä, että silkkisolmiosta joutuu pulittamaan reilut kolmekymmentä euroa. Ainoa syy, miksi ylipäätään ostin solmion, oli se, että vanha kravattini, joka oli toimittanut virkaansa varmasti yli vuosikymmenen ja mahdollisesti jopa ylioppilaskirjoituksista saakka, katosi sen jälkeen kun tapasin suurlähettilään ensimmäistä kertaa, oliko se nyt marraskuussa. Tämä silkkisolmio oli niin helkutin kallis, että sitä täytyy vahtia kunnolla - niin kallis kapine ei saa kadota noin vain. Kuka ties minulla onkin siinä kravatti loppuiäkseni. Paras olisi, tuohon hintaan.

Lopultakin oikea asenne

Kasablogista löytyi linkki tähän treffi-ilmoitukseen. Kasa-Jussi ihmetteli, löytyyköhän Suomesta naista, joka täyttäisi edes puolet vaatimuksista. Löytyy tai ei, minusta tuo on lopultakin oikea asenne. Muistan kyllä omilta Luojan kiitos taakse jääneiltä sinkkuajoiltani, miltä tuntui miehenä lukea naisten ilmoituksia: reunaehdot oli jyvitetty täysin mahdottomiksi ja kohtuuttomiksi, ja jos joskus ne täyttikin ja uskalsi vastata, osoittautui, että vaatimuksia tuli heti lisää ja että minkäänlaista persoonallisuutta ei olisi saanut olla.

Maistakoot tytöt omaa lääkettään.

Bland annat om Sandemose

Paljon on vettä Aurassa virrannut sen jälkeen kun sähköpostikirjeenvaihtoni Tristanin kanssa kuihtui pois. Ja yksi niistä asioista, jotka siinä välissä ovat ehtineet muuttua, on suhteeni Aksel Sandemoseen, jonka löysin kaksikymppisenä. Silloin hän oli minulle salainen lääke, ja näin jotain tavattoman symbolista siinä, että Pakolainen ylittää jälkensä löytyi Varkauden kaupunginkirjaston hyllystä ainoastaan ruotsiksi - suomennos oli varastossa, ikään kuin kyseessä olisi ollut vaarallinen teos, jota ei olisi saanut antaa paikallisten asukkaiden käteen, ainakaan nuorten. He olisivat tulleet tietoisiksi siitä, etteivät he ole yksinään oman pikkukaupunkiahdistuksensa kanssa, vaan että samanlaisia kohtaloita oli koettu ennenkin. He olisivat nousseet veriseen vallankumouksen hyökyaaltoon Varkautta ja varkautelaisuutta vastaan, silponeet kaupungin korskeat ylempitasoiset miehet elävältä ja raiskanneet kaikki ne musiikkiopistoa käyvät luokan parhaat tytöt, joille ahdistunut alempitasoinen mies ei koskaan ollut riittävän hyvä.

Nykyisin kirjallinen makuni on hyvin toisenlainen. Hullaannuttuani Maarit Verrosen 90-luvun alussa julkaisemiin novelleihin puoli vuosikymmentä jälkeenpäin aloin liukua poispäin sekä sandemoselaisesta psykologisesti kunnianhimoisesta itsetutkistelukirjallisuudesta että perisuomalaisesta tukkilaisrealismista, joka isänmaallisen vasemmistolaisen aseistakieltäytyjänuorukaisen elämänvaiheessani oli minulle hyvinkin tärkeää. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, se nuoruuteni vaihe, jolloin pidin itseäni vasemmistoradikaalina (siitä olen nyttemmin parantunut tavattuani oikeita vasemmistoradikaaleja tai luettuani, hyi olkoon, heidän blogejaan) tulee nyttemmin nähdä eräänlaisena kirjallisen maun kehitysvaiheena, jolloin esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla ja Hannu Salaman teokset olivat minulle henkilökohtaisesti tavattoman tärkeitä, nimenomaan isänmaallisuuden takia.

Omaksuttuani isovanhemmiltani vanhojen hyvien aikojen valkosuomalaisen isänmaallisuuden minulle tuli tärkeäksi reformoida ja uskonpuhdistaa tämä kotoa omaksuttu arvo inklusiiviseksi koko Suomen isänmaallisuudeksi. (Jo silloin kun olin kahdenkymmenen, isosiskoni huomasi viisaasti, ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton Etsijä-lehteen kirjoittamassaan artikkelissakin totesi, että lasten "kapinassa" vanhempien arvoja vastaan ei ole kysymys varsinaisesti näiden arvojen kiistämisestä ja hylkäämisestä kuin pikemminkin eräänlaisesta uskonpuhdistuksesta, jonka yhteydessä näille arvoille pyritään löytämään uuteen aikaan sopiva sovellus. Tämän oivalluksen viisautta ylistän edelleenkin ja olen siitä isosiskolleni suuresti kiitollinen.) Tämän uskonpuhdistuksen keinona toimi niin Väinö Linna kuin työläisvasemmistolainen tamperelaisproosakin. Ja nimenomaan työläisvasemmistolainen: Hannu Salaman teoksista olen aina arvostanut eniten sodan aikana neuvostomielisinä partisaaneina ja sabotööreinä toimineiden ihmisten kohtaloa käsittelevää romaania Siinä näkijä missä tekijä. Olen lukenut sen muuten myös ruotsiksi käännettynä - Kommer upp i tö. (Kun jokin kommer upp i tö, se paljastuu, tulee ilmi; tö tarkoittaa oikeastaan suojasäätä. Myöhemmissä avainromaaneissa mainitaan Salaman alter egon, Harri Salmisen, romaani "Suojalla paljastuu"; tämä on tietenkin "Siinä näkijä, missä tekijän" peitenimi.)

Kirja pyrkii ymmärtämään sellaisia ihmisiä, joita ei yksinkertaisesti ole sallittua ja sopivaa ymmärtää, heidän omilla ehdoillaan. (Ja tällä tarkoitan sitä, etteivät he olleet väärässä ainoastaan jonkin epämääräisen isänmaallisen oikeistolaisuuden kannalta, vaan myös lainkuuliaisen ja demokraattisen vapaamielisyyden.) Erityisesti olen siinä arvostanut sitä, että se pyrkii olemaan rehellinen joka suuntaan. Kirjailijahahmon äidin hammastapureva stalinismi tulee selväksi - tämän antama elämänohje on, että kun noudattaa vanhojen, leppymättömien katkerikkojen linjaa, on puolueen, anteeksi, Puolueen (vrt. Jumala) sisäisissä ristiriidoissa oikealla puolella. Itse asiassa analogia katkeriin konservatiivis-uskovaisiin mummoihin on turhankin ilmeinen. Äitihahmo ei ole tyytyväinen kirjailijapojan omaksumiin arvoihin: poika ei suostu toimimaan äidin näkökulman kirjallisena äänitorvena eikä kertomaan maailmalle "totuutta" vastarintaryhmästä sellaisena kuin äiti sen näkee, vaan haluaa noudattaa kirjailijan vapauttaan. Äiti tulkitsee tämän niin, että poika on "noske, tai jotain vielä pahempaa". ("Noske" on halveksiva nimitys sosiaalidemokraatille ja tulee Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokraattisen puolustusministeri Gustav Nosken nimestä. Noske oli tiukka antikommunisti, eksyipä jossain määrin antisemitismiinkin. Hänen johdollaan ja oikeistohenkisten vapaajoukkojen avulla murskattiin esikommunististen spartakistien kapinointi, ja siinä yhteydessä tunnetusti sotilaat kidnappasivat, pahoinpitelivät ja murhasivat Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, ilmeisesti Nosken tieten ja luvalla.) Masentuneen resignoituneesti äiti toteaa olevan ilmeisesti liikaa vaadittu, että vanha työläiseukko saisi oman äänensä maailmalla kuuluviin edes poikansa kautta.

Työläiskirjallisuuden lukeminen tarkoitti isänmaallisuuden päivittämistä niin, että koko Suomi ja koko suomalaisuus, Salaman perheen edustamaa suomalaisuuden aspektia myöten, pääsisivät siihen mukaan. Isovanhemmilleni, varsinkin vuoden 1918 tapahtumat rintaman näkökulmasta kokeneelle isoäidilleni, sisällissodan trauma, jakautunut kansa, oli erittäin todellinen, ja Sillanpään ajatus Toivolan Juhan ja hänet surmanneen valkokaartilaisen kohtaamisesta taivaan ilossa merkitsi todella paljon. Siksi minäkään en pysty kulkemaan välinpitämättömästi sen ajatuksen ohi. Ja postmodernin nyky-Suomen, jossa punainen Suomi, jopa taistolaisuus, on Ultra Bran ajoista alkaen onnistuttu karnevalisoinnin keinoin sulauttamaan osaksi yhteistä suomalaisuutta ja kulttuuriperintöä, voi nähdä Toivolan Juhan ja hänen ampujansa mystisenä yhteensulautumisena, kansan lopullisena eheytymisenä. Tämä ei tietenkään miellytä niitä vastakkainasettelusta leipänsä ja identiteettinsä saavia, jotka näkevät postmodernin elämäntavan pelkkänä vihoviimeisenä rappiona ja kommunismin/kapitalismin lopullisena voittona. Näiden porukoiden turhautuminen on luonnollisesti vain merkki siitä, että asiat ovat menneet yleisesti ottaen ihan kohtuullisen fiksuun suuntaan.

Sittemmin Linna ja Salama ovat saaneet jäädä kirjahyllyyn pölyyntymään. He ovat tehtävänsä tehneet. Vaiheet menevät toki limittäin, mutta kirjallisen makuni kehittymisen ja hienostumisen seuraava vaihe oli siirtyminen Sandemosen tyyppiseen tunnustukselliseen, psykologiseen proosaan. Toki Salama on huomattavasti vähäisemmässä määrin perisuomalainen eepikko, "joka kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella", kuin yleisesti luullaan: Sandemose on tunnetusti Salamankin lempikirjailijoita: Salama oppi tältä ilmeisestikin ainakin psykologisen realismin tekniikoita.

Nyt vanhemmilla päivilläni olen päätynyt siihen, että luen kaikkein mieluiten maagista realismia - sen takia aloin espanjaakin opetella. Ystäväni Ivan Hlinka on samalla kannalla, ja itse asiassa kirjoittaakin sitä, tosin toistaiseksi vain pöytälaatikkoon. Veikkaanpa, että hänellä on ollut vaikutuksensa oman makuni muutokseen.

En enää jaksa lukea yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta, vaikka se oikeasti oli hyvinkin iso juttu turvatussa porvarillisessa idyllissä eläkeläisisovanhempiensa hoivissa eläneelle pikkupojalle aikoinaan. Esimerkiksi Günter Wallraffin seikkailut niin skandaalilehden toimittajana, mielisairaalan potilaana, spurgujen riveissä kuin turkkilaiseksikin tekeytyneenä tulivat tutuiksi, vieläpä saksan kielellä. (Turkkilaisseikkailusta Ganz unten tulin muuten ostaneeksi islanninkielisen käännöksen, se oli ensimmäisiä koskaan islanniksi lukemiani kirjoja. Onkohan se minulla vielä tallessa jossain? Pitäisi kai lukea uudestaan.) Suurin osa relevantista yhteiskuntakritiikistä on yleensä terveellä järjellä ekstrapoloitavissa etukäteen, joutumatta Wallraffin tapaan kokeilemaan elämän nokipoikana olemista: minä en oikeastaan usko, että urbaani länsimainen sivilisaatio olisi meidän aikanamme onnistunut keksimään uusia tapoja mennä vikaan. Sitä paitsi vasemmistolainen "yhteiskuntakriittisyys" on nykyään kangistunut uuvuttavaksi maneeriksi, joka on parhaimmillaankin itsestäänselvyyksien julistamista ja pahimmillaan - esimerkiksi "Yhteiskuntakriittisen feministin" blogissa - älyllisen kehittymättömyyden ja epärehellisyyden suojaksi vedetty viikunanlehti, tylsä kirjallinen maneeri. "Yhteiskuntakriitikoksi" julistautuva on nykyisissä oloissa yleensä vallankäyttäjä, joka yrittää häivyttää vallankäyttäjyytensä näkyvistä julistautumalla sorretuksi.

Sinänsähän tämä asenne on sivilisaatiomme ydinmehua ja sen perusparadoksi, koska, kuten minua viisaampi mies eli Tuomas Nevanlinna on huomauttanut, koko kulttuurimme on rakennettu maailmanhistorian ensimmäisen köyhän herran, kurjaliston sekaan lymynneen Jumalan, muiston päälle. Mutta tämä ei asiaa paranna: kyse on vain taas yhdestä nykyelämän piilokristillisestä ilmiöstä, joka näyttäisi paljon paremmalta, jos se esiintyisi julkikristillisyytenä. - Samalla tavalla esimerkiksi feministien viha miesten seksuaalisuutta kohtaan ja pyrkimys naisen seksuaalisuuden pyhittämiseen on perintöä kristillis-siveellisestä tapakulttuurista, ja rehellisyyden nimissä toivoisi heidän edes tunnustavan tämän. Kaikkien näiden omaa uskonnollisuuttaan tunnustamattomien kristittyjen toivoisi palaavan takaisin ad fontes ja lukevan raamattua, teologiaa ja eksegeesiä, sen sijaan että kivenkovaan väittävät edustavansa jotain uutta ja vallankumouksellista tai olevansa ateisteja. (Feministien tai heidän myötäilijöittensä uskonnollinen, teistinen luonne näkyy mm. siinä, miten he suhtautuvat minun blogikirjoituksiini. Kuvitellaan, että minä muka olisin naisten pyhyyttä pilkkaamalla rikkonut lakia. Niinhän en tietenkään ole tehnyt, mutta koska olen mitä ilmeisimmin häpäissyt jotakin pyhyyttä, pilkannut jotain jumalaa, heidän on yhä uudelleen vakuuteltava sekä toisilleen että minulle, että ainakin jonkin jumalallisen tuomarin kasvojen edessä olen lainrikkoja. Todellisuudessa olen ainoastaan pilkannut heidän jumalaansa, mutta koska he eivät tiedosta uskonnollisuuttaan, he eivät kykene ymmärtämään, että kyse on siitä: he olettavat vilpittömästi oman uskontonsa olevan tiedettä, totuutta, todellisuutta ja neutraaliutta.)

Yhteiskuntakritiikki ja työläisrealismi ovat siis saaneet mennä. Entä sandemoselainen psykologinen realismi? Minusta tuntuu, että se ei ole viime kädessä osoittautunut niin terapeuttiseksi kuin miltä se ensi vilkaisulla vaikutti. Loppujen lopuksi traumojen väänteleminen, käänteleminen ja vetkuttaminen ei auta yhtään ketään, vaan ainoastaan pahentaa heidän henkistä tilaansa, pakottaa heidät entistä kiinteämmin hulluutensa suljetuille kiertoradoille, sen sijaan että auttaisi heitä vapautumaan niistä ja pärjäämään arjessa. Lyhytterapia on tunnetusti parempi vaihtoehto ja eskapismi terveellisempää kuin traumojen työstäminen.

Joten nykyisin olen sillä kannalla, että kirjallisuudessa on kyse viime kädessä vain perusasioista: tarinoista, kielellisestä nokkeluudesta ja mielikuvituksesta. Naturalistiset työläiskuvaukset, yhteiskuntakritiikki ja psykologinen realismi saavat tulla mukaan vain näille perusjutuille alisteisina.

Taidanpa mennä lukemaan Borgesia.

Salat julki

Osoittautui, että Tristanin päivistä kirjoittaa muuan vuosia hukassa ollut ystäväni, päätellen siitä, että olen antanut hänelle lahjaksi Aksel Sandemosen romaanin Pakolainen ylittää jälkensä. Mukava tietää, että hän on hengissä. Ympäri käydään, yhteen tullaan, tai kuten Séamus Ó Grianna sanoisi: castar na daoiní ar a chéile agus ní chastar na cnoic is na sléibhte.. Siihen aikaan kun olin hänen kanssaan meilivaihdossa, olin vielä pahemmin raivoissani koko naissukupuolelle kuin bloggaaja-aikoinani, ja hän joutui valitettavasti kärsimään siitä kelpo tavalla.

Viikonlopun iltapäivälehtikatsaus

Viikonlopun iltapäivälehdetkin tuli luettua. Hjallis Harkimo sanoi, että naiset rakastuvat rahaan. No, voi sentään, nythän koko maailmankuvamme romahtaa. Mehän olemme aina tähän saakka luulleet, että Hjalliksen naisystävät ovat ihastuneet hänen herkkään taiteellisuuteensa, hänen hienostuneeseen ja hiottuun itseilmaisuunsa ja hänen omarsharifilaisittain sopusuhtaisiin hurmurinpiirteisiinsä. Miten toivumme tästä shokista?

Toinen iltapäivälehtikatsauksen osio koskee Ilta-Sanomien lihakauppaa. Aivan: he ovat panneet myyntiin jonkun 29-vuotiaan tädinalun (tädikkeen?), jolle pitäisi löytyä kesäksi heilaa. Naiseläjää kehutaan "hauskaksi, eloisaksi, tsäpäkäksi ja sirpakaksi". (Lue: omaa ääntään rakastavaksi ihkuhihkuilijaksi, jonka kanssa ei kestä raivokohtauksetta edes pyhä Fransiskus Assisilainen.) Erityisesti tuo adjektiivi "tsäpäkkä" saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Tämä naiseläjä pitää "teatterista, kahviloista ja kapakoista", eli viina on lähellä hänen sydäntään ja tupakka keuhkojaan, ja teatterissahan saa litkiä väkeviä lämpiössä. Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan hänet muiden tsäpä-tsäpöjen kanssa kapakan siinä osassa, jossa tupakansavu on paksuimmillaan, kirkumassa sadan desibelin voimalla ja huutamassa raakoja pilkkasanoja jokaiselle miehelle, joka kehtaakin lähestyä ystävällisesti hymyillen.

Sieltä Iltiksen sivuilta löytyy enemmänkin tietoja tästä oliosta, menkää lukemaan jos viitsitte. Minulle tulee mokomasta kapistuksesta vain sellainen olo, että olen ihan käsittämättömän onnekas, kun minulla on hyvä tyttöystävä. Ylipäätään, kun näkee millainen pohjaton tyhjyys noiden markkinoilla olevien koreiden näyttelyesineiden sisällä vallitsee, ei voi kyllin Jumalaa kiittää tästä nykyisestä onnesta. Syvä osanottoni kaikille miehille, jotka ovat vielä sinkkumarkkinoilla. Onnea matkaan. Sitä te tarvitsette.

Maanlaajuinen yläaste

Roman Schatzin, suomalaistuneen saksalaisen, muistamme taannoisesta loistavasta tv-sarjasta Toisten TV. Siellä nähtiin tunnetusti mm. katkelma iirinkielisestä saippuaoopperasta Ros na Rún - ei, siinä sarjassa ei ole vielä nähty sivuhenkilönä isoa pitkätukkaista suomalaismiestä, mutta koska käytännöllisesti katsoen kaikki iiriä vähänkin osaavat päätyvät lopulta näyttelemään Ros na Rúniin, se ei olisi mikään ihme - sekä pätkä jonkin arabimaan vakoilusarjaa, ilmeisesti kovalla työllä ja tuskalla oli valittu sellainen pätkä, jossa ei esiintynyt suoraa antisemitismiä eikä viittauksia Siionin viisasten pöytäkirjoihin (kiinnostuneet löytävät sitä tavaraa ihan riittävästi Memri-tv:stä, joka toki sisältää myös varsin erinomaisen valikoiman toisenlaisiakin esimerkkejä). Muistaakseni kyseisessä katkelmassa joukko hirvittävän kliseisiä mustiin laseihin sonnustautuneita teatterivakoojia kokoontui hämärään huoneeseen juonimaan puhuen äärimmäisen kryptiseen sävyyn "erään maan vakoojasta, joka matkustaa erääseen toiseen maahan"; ainoa maa, joka mainittiin nimeltä (ja hyvin kohtalokkaaseen sävyyn) oli tietenkin Iss-ra-eeeel. Tekele oli niin säälittävän halpismainen, että sille oli pakko nauraa, vaikkei olisi pitänyt - se, ettei arabimaan televisioväellä ole varaa kunnollisiin lavasteisiin, on vain taas yksi merkki siitä, miten köyhiä ja korruptoituneita ollaan: kaikki rahat menevät ammattirikastujien taskuun sen sijaan että ne pyörittäisivät omaa laatutuotantoa, millään alalla.

Taannoin Roman Schatz antoi jollekin iltalärsäkkeelle, vai olisikohan ollut peräti itse herramme ja jumalamme Hesarin viikko- tai kuukausiliite, haastattelun, jossa hän sanoi miessovinisminsa sikamaistuneen huomattavasti Suomen-vuosinaan hänen jouduttuaan jatkuvasti kuulemaan, miten kauniit ja sivistyneet suomalaiset naiset halventavat ja luuserittelevat suomalaisia miehiä. Tarvitaan komea ulkomaalainen eli Roman Schatz erityisesti huomaamaan tällainen asia ja erikseen närkästymään siitä, koska koulutettujen (mutta tuskin erityisen "sivistyneiden") suomalaisten naisten kompakti ja läpitunkematon halveksunta on niin kiinteä ja itsestäänselvä osa kulttuuriamme, ettei kukaan tule sitä erityisemmin edes pohtineeksi. Sitä vastoin, kun katkera ja epäsofistikoitunut mies huorittelee naisia, niin se on aina hirveä ja kauhea asia, jota enkelitkin taivaassa itkevät.

Ei koskaan tulla kysyneeksi, millainen sananvaihto huorittelua mahdollisesti on edeltänyt: kenties ystävällinen keskustelu, jossa molemmat ovat tuntuneet olevan luontevasti mukana, sitten mies on paljastanut jossain sivulauseessa jotain sellaista, mikä on naiselle osoittanut hänet luuseriksi, ts. parantumattomasti liian huonoksi mieheksi, jotta häntä voisi ottaa vakavasti - tunnettu auttamattoman luuseriuden merkki on vaikkapa se, että miestä on kiusattu koulussa - jolloin naisen käytös miestä kohtaan on muuttunut kuin valintakytkimestä napsauttaen. Äsken enkelimäisen viehättävä neito on yhtäkkiä kaatanut miehen niskaan ämpärillisen halveksivia solvauksia, joita mies ei katso millään tavalla provosoineensa. Mies yrittää selvittää, mistä on kyse, jolloin nainen alkaa pitää häntä ahdistelijana ja uhkailla poliisilla. Silloin miehenkin pinna palaa ja hän heittää sen tavanomaisen iskusanansa "saatanan huora". Ja nainen saa todistuksen sille, millainen hirviö ja sika tämä mies on.

Siinä äskettäin lukemassani kirjassa Rexi on homo ja opettajat hullui eräs kertojaminän poikaoppilaista - ilmeinen (joskaan ei tyypillinen) ATM (kirjan varsinainen ATM-ehdokas on "tiedemieheksi" tituleerattu pikkuälykkö, jonka suhtautuminen niin seksiasioihin kuin muihinkin nuorten ihmisten kotkotuksiin on kuitenkin itsevarman détaché, irtonaisen välinpitämätön), joka harrastaa mm. Star Trekiä ja samastuu kapteeni Kirkiin - tunnustaa opettajalle, että haluaisi kuolettaa seksuaaliset halunsa lopullisesti. (Huomatkaa, että hän uskaltaa puhua opettajan kanssa näin intiimistä asiasta. Tosi ATM:lle se ei ole mitenkään itsestäänselvää.) Syynä on se, että neljätoistavuotiaiden tyttöjen suhtautuminen tämän pojan lähestymisyrityksiin on niin läpitunkemattoman julmaa ja pysyttelee "haista homo vittu" -linjalla. (Pojalla ei tietenkään ole vielä itsetuntoa eikä sanavalmiutta vastata tähän sillä itsestäänselvällä "sitähän tässä juuri yritetäänkin päästä tekemään" -heitolla.) Tuota lukiessani tulin ajatelleeksi: miten niin vain neljätoistavuotiaiden tyttöjen?

Keskiverto murrosikäinen poika haluaa aina aikuiseksi. Tämä koskee niin ATM-nörttejä kuin nelosen keskiarvolla retostavia YTMiäkin. Molemmat tekevät sitä mitä tekevät oleellisesti sen takia, että he uskovat sen olevan avain aikuisuuteen. Nörtti uskoo pääsevänsä suureksi tiedemieheksi omistautumalla matematiikalle, fysiikalle, kemialle, kielille, kirjallisuudelle, historialle... - Täydennä itse luettelo. Oman kokemukseni mukaan aidon nörtin kiinnostuksen aiheet ovat paljon renessanssihenkisempiä ja runsaampia kuin klisee tietsikkarunkkarista antaa aiheen olettaa.

YTM-roiston saamat miehen mallit taas ovat viitanneet vahvasti siihen, että väkivaltaisuus ja fyysinen voima on se, millä maailmassa pärjätään, joten hänelle on luontevaa pitää koulufiksuutta turhuutena ja joutavuutena: mahdollisesti hänen perheensä elää ainakin jossain määrin järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolella, jolloin hänen on täysin luontevaa ajatella, että Mad Max -asfalttisoturimaailmaan varautuminen on kaukaa viisaampaa kuin koulussa pänttääminen. Mitä todennäköisimmin hän on oppinut halveksimaan pänttääjien ja nörttien maailmaa, suorastaan koko teollistunutta sivilisaatiota, feikkinä, jonka nuo kurjat luuserit pystyttävät uskotellakseen itselleen, että heidän surkea kirjojenlueskelunsa olisi minkään väärtiä. Oikea elämä sitä vastoin on siellä sivilisaation rajaseuduilla, missä väkivaltaiset miehet Vittu- ja Saatana-nimisiä jumalia avukseen rukoillen taistelevat kynsin, hampain ja puukoin pullonpohjista tai Kassi-Alman pimpan tarjoamista nautinnoista humalan ja ehkä huumeenkin antama ylimääräinen rohkeus sydämessään. Koulusta pääseminen väikkyy hänen mielessään tienä tähän todellisten miesten aikuisuuteen; nörttien ja pänttääjien kirjatoukkailu on kakaramaisuutta ja pakoa todellisesta maailmasta. - Tämän eetoksen lakonisin ilmaus on tuo hokema hanki elämä, jolla tarkoitetaan aina viinan, sukupuolielämän ja tappeluiden kyllästämää elämää. (Hiski Haapoja: Mitä tarkoitat elämällä? Viinan juontia kenties?)

Tytöt sitä vastoin eivät halua kasvaa aikuisiksi. Suurimmalle osalle heistä, ehkä enemmistölle, neljätoistavuotiaiden maailma on onnen omiaan. Pimpan kurssi on korkealla, ja hän voi huoletta torjua mukavienkin poikien lähestymisyritykset. Itse asiassa se minun sukupolveni nuorille pojille tolkutettu evankeliumi, jonka mukaan kumppanin valinnassa tulisi olla realistinen ja pyrkiä panostamaan sellaisiin tyttöihin, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista, oli jokseenkin tyhjänpäiväistä tavaraa siitä yksinkertaisesta syystä, että tytöt eivät toimineet saman systeemin mukaan. Poikaystävässä heille oli tärkeintä tämän status: yhteiset kiinnostuksen kohteet olivat ystävyyden, eivät seurustelun ja seksuaalisen yhdessäolon perusteita. Koska olin imenyt feminismin ja profeminismin jo isoäidinmaidossa, koin tietysti asian niin, että he olivat asenteiltaan patriarkaatin jäänteitä.

Todellisuudessa he olivat jo "aikuistuneet", mikä olikin syy siihen, että heillä oli varaa jaella pojille epäkypsyysleimoja. He olivat juuri niin aikuisia kuin heistä kuuna kullan valkeana tulisi. Suuri osa naisista ei ikinä kehity älyllisesti eikä moraalisesti yläastetta pitemmälle. Tämä tarkoittaa, että he osaavat kyllä näytellä ylevän humaania ja sivistynyttä ja mielellään näin tekevätkin, mutta odottavat, että heillä pimpan - tuon mittaamattoman arvoisen resurssin - omistajina on oikeus millä hetkellä hyvänsä luopua kultivoituneisuuden pintasilauksesta ja siirtyä kiljuen pilkkaamaan miehen mielipiteitä tai henkilöä ilman yritystäkään olla "miehisesti looginen". Samanlaista käytöstä miehillä he tietenkin pitäisivät merkkinä epäkypsyydestä tai mieheen olemuksellisesti kuuluvasta luuseriudesta ja sikamaisuudesta. - Ylläoleva tulkinta muuten selittää erinomaisesti eräiden Blogistanin naisten maneerit ja kyvyttömyyden järjelliseen keskusteluun, ja samoin se kelpaa erinomaisesti isku- ja lihatiskimaailman vastenmielisyyden selittämiseen. Lihatiskin säännöt määräävät naiset, eivätkä mitkä tahansa naiset, vaan yläasteen tupakkajengin tytöt - tai sellaisen asteelle jääneet. Koetapa päteä siinä porukassa aikuisena miehenä, joka ei yksinkertaisesti pysty ottamaan tupakkajengin tyttöjen arvostamia asioita vakavasti.

Tämä muuten on myös ns. nuorten naisten fasistisen pahuuden taustalla. Nuorilla naisilla ei ole mitään syytä eikä kannustinta aikuistua pois yläasteelta. Siksipä he halveksivat ja inhoavat syvästi sellaisia miehiä, jotka eivät pärjänneet yläasteen sosiaalisessa pelissä; ja koska yläaste oli näille miehille se ammattirikollisten hallitsema natsismi, on aika selvää, että moiset naiset vaikuttavat heidän näkökulmastaan julmuutta ja raakuutta ihannoivilta fasistisilta paholaisilta.