Nyt kun minulla jo puolen vuoden ajan [toim. huom: miten niin puolen vuoden? johan tässä kesällä tulee vuosi täyteen: kannettava ja tyttökaveri on ollut osapuilleen yhtä kauan] on ollut tämä huippuhieno kannettavani, olen päässyt kuuntelemaan Ylen arkistosivuilta muuten kuulematta jääneen radiosarjan Kiusaaja keskellämme, joka käsittelee luonnehäiriöisiä. Valitettavasti sarja ei sisällä ainoatakaan selvää esimerkkiä ns. psykonartuista. Kuitenkin minua kovasti kosketti kuulla, miten monet ihmiset ovat itkua vääntäen tulleet tälle Naamiona terve mieli -kirjan kirjoittaneelle raamattuopiston johtajalle kertomaan, miltä tuntui se, että joku lopultakin ymmärsi ja otti vakavasti heidän koettelemuksensa luonnehäiriöisen läheisinä. Siihen asti he olivat olleet aivan sietämättömässä tilanteessa, koska psykopaatti itse oli näyttelemisen ja falskiuden mestarina onnistunut aina olemaan esimerkiksi terapiatilanteissa oikein mukavaa ja sopeutuvaista ja psykopaatin uhri, joka ei tietenkään luottanut puolisoonsa tietäessään tahdin joka tapauksessa muuttuvan heti kun he pääsisivät takaisin kotiin - terapeutin mielestä tietysti uhri oli epäluuloisuudessaan tehnyt paljon mielisairaamman ja paranoidisemman vaikutelman kuin sliipatun kohtelias ja yhteistyöhalua teettelevä psykopaatti.
ATMyys on, ihan oikeasti, samanlainen ymmärryksestä paitsi jäävä olemisen muoto kuin tuo psykopaatin puolison kohtalo. Taannoin minua syvästi ärsytti Mitvitin kommentti Ilman naista -sarjakuvaan, ja aivan yhtä lailla minua suututtaa Sara Lindströmin puistattavan typerä ja ajattelematon kirjoitus blogien sovinismista, jota Henkka Ihmissuhteissa jokin aika sitten siteerasi. Aivan erityisen vastenmieliseltä tuntuu se heitto, että tekstejä lukemalla ilkeämielinen karikatyyri sosiaalisesti rajoittuneista nörteistä ei ainakaan heikkene. Niin, vähän samaan aikaan kuin Tyrämössöksi kutsumani ryhmäblogin nerokkaat kirjoittelijat totesivat tekstejäni luettuaan: mieleen nousee kuva vantaalaisesta työttömästä vormuloita tölläävästä mikrotukihenkilöstä. Eli siis nämä suvaitsevaiset ja sivistyneet naisihmiset ylhäisyydessään myöntävät itselleen oikeuden ilkeämielisiin karikatyyreihin ja "mieleen nouseviin kuviin".
Jo moniaita kertoja olen huomannut harvan asian herättävän niin voimakkaita ja hysteerisiä torjuntareaktioita kuin sen, että AT-mies uskaltaa puhua rehellisesti ja avoimesti ääneen kohtalostaan. Esimerkiksi Mitvitin käsittämättömän halveksivat toteamukset Ilman naista -sarjakuvasta tuntuivat lähinnä korostavan sitä, että elämättömän nörtin elämänkokemus (heh, tulipa sanottua paradoksaalisesti) on vähäarvoisempi kuin hyväksyttyjen määritelmien mukaista elämää (johon kuuluu ennen muuta seksi) harjoittavien henkilöiden elämänkokemus, ja että on jotenkin pelottavaa ja moraalitonta, kun ATM uskaltautuu jopa luomaan kulttuuria ja taidetta (sellaista kuin nyt tuo Ilman naista -sarjakuva) omista lähtökohdistaan käsin.
ATMiä halveksuva YT-väki kun pitää itseään mielellään kovin moraalisena, herkkänä ja taiteellisena, ja esittää itselleen samalla ATMien ATMyyden johtuvan siitä, että nämä ovat epämoraalisia, epäherkkiä, epäempaattisia ja kykenemättömiä mihinkään luovaan. (Ikään kuin olisivat itse erityisen luovia, kun menevät taidegallerioihin kuljeskelemaan ympäriinsä ja teeskentelemään, että ymmärtävätkin näkemästään jotakin.) Siksi ATMien taide torjutaan kiukkuisesti. Se on pelottavaa, koska ATM voi oikeasti olla lahjakas ja luova taiteilija ja tehdä ATMien kokemuksen ymmärrettäväksi. Sitä naiset ja YTM:t eivät halua, koska se ensinnäkin synnyttäisi ATMissä tietoisuuden siitä, että muitakin samassa asemassa olevia on ja että heidän kohtalonsa ei välttämättä ole henkilökohtaista huonommuutta, vaan että maailmassa voidaan tulkita olevan virhe, jonka uhriksi miehiä joutuu systemaattisesti: Tommi-pommimiehen markkina-arvoasioiden yhteydessä viljelemä heitto "maailmassa ei ole virhettä" on mielestäni irrelevantti, koska kyse on ennen muuta, tulkitaanko maailmassa olevan virhe - riippumatta siitä, onko sitä virhettä vai eikö, sen virheen olettaminen synnyttää merkittäviä kulttuurisia ja poliittisia liikkeitä, jotka ainakin tekevät elämästä vähän mielenkiintoisempaa, mikä viitannee siihen, että ihmisen sosiobiologiseen kovakaapelointiin kuuluu myös virheenolettamisliikkeisiin liittyminen resurssien uusjakotarkoituksessa, tai pelkästään psyykensä suojelemiseksi depressiolta, joka on oikeasti kuolemantauti. Täysin riippumatta siitä, pystyvätkö AT-miehet mitenkään parantamaan henkilökohtaista flaksiaan, jo tietoisuus muiden AT-miesten olemassaolosta ja oman kokemuksen universaalisesta luonteesta nostaa AT-miehen itsekunnioitusta ja mielialaa huomattavasti. Ennen muuta se pelastaa hänet syyttelemästä itseään ja vain itseään joka asiasta, koska sellaiset itsesyytökset ovat tuhoavan depression kulmakivi. Tunnettua on, että Itä-Euroopassa depressio oli harvinainen tauti, koska kaiken pahan saattoi aina panna kommarien syyksi. Tämä ei ole vitsi.
Kuitenkin YTMien ja naisten maailmansalaliitto tuntuu aivan oikeasti pitävän hirveänä moraalittomuutena sitä, että ATMien keskuuteen ylipäätään syntyy minkäänlaista keskinäistä solidaarisuutta tai yhteisöllisyyttä. Viimesyksyisen rähinän aikana Lord Boredomin sivuilla joku yritti kivenkovaan ja ilmeisen ahdistuneena selittää Lordille, joka oli juuri todennut minun olevan yksi harvoja hänenlaisensa ATM:n osaa ymmärtäviä kirjoittajia, että Lord ei ollut ATM siinä mielessä kuin minä olin ATM ja että Lordin oli sopimatonta ja vaarallista nähdä minua minkäänlaisena esikuvana. ATMillä ei ole oikeutta keskinäiseen solidaarisuuteen, ei vertaistukeen. Sen sijaan heidän oletetaan loputtomiin tyytyvän YT-ihmisten pöydästä heitettyihin leivänmuruihin, esimerkiksi uskovan siihen kyllä sinulla on nainen, se en vain ole minä, ollaan vain ystäviä -liturgiaan.
lauantai 16. huhtikuuta 2005
perjantai 15. huhtikuuta 2005
Yksikielisen yksinkertaisuuden huipentuma
Englanninkielisen maailman yksikielisen idiotian uusin ennätys: kun egyptiläinen siirtolainen halusi opettaa lapsilleen Egyptin arabiaa, häneltä kysyttiin, miksi hän puhuu lapsilleen kuollutta kieltä.
Kuollutta kieltä? Egyptin arabiaa!?
Egyptin arabia on arabian kielen nykymurteista se, jota eniten käytetään massaviihteen kielenä.
Kuollutta kieltä? Egyptin arabiaa!?
Egyptin arabia on arabian kielen nykymurteista se, jota eniten käytetään massaviihteen kielenä.
Poliittisia pippeleitä ja pimppoja
Minä esitän oman tulkintani tuosta skandaalista, joka nyt on pinnalla. Lest's oder lasst es bleiben, und habt mich alle gern.
Tanja Karpela oli omien henkisten rajoitustensa (jotka me blogimaailmassa tiedämme aikamoisiksi) puitteissakin vilpittömästi pyrkimässä oikeaksi poliitikoksi. Matti Vanhanen tarvitsi vilpittömästi jälkikasvua puolueeseensa. Matti Vanhanen valmensi Tanja Karpelasta oikeasti mahdollisimman hyvää poliitikkoa puolueelleen. Sitten pääsi käymään niin, että uuvuttavan puoluetouhun keskellä Matti ja Tanja puoliksi epähuomiossa ottivat ja nusaisivat toisiaan, kuten aikuiset ihmiset joskus tekevät. Kun aamu tuli, tuli myös morkkis, mutta aikuisina ja järkevinä ihmisinä he sitten sopivat asian, ja mahdollisesti Matti myös rehellisesti kertoi tapahtuneesta vaimolleen. Koska kaikki kolme olivat aikuisia, nykyaikaisia ja järkeviä ihmisiä, koko juttu jäi yhteen kertaan eikä johtanut kodin rikkoutumiseen eikä muihinkaan hankaluuksiin.
Aikanaan sitten Matin ja muijansa liitto ajautui karille ja köppätorville jonkin ihan muiden syiden takia, tai mahdollisesti osittain tämän jutun vuoksi, mutta sen olematta mitenkään hirveän oleellinen tai keskeinen syy. Jos sukupuoliyhdyntä oli päässyt tapahtumaan, se oli jo vaipunut taka-alalle muun ihmissuhdesössön tieltä - ihmissuhdeongelmat kun eivät koskaan ole niin yksinkertaisia, että tykkään tai en tykkää, vaan pikemminkin labyrintteja, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua, ja siinä labyrintissä yksittäinen pano on pulmista pienimpiä.
Pystyn kuvittelemaan, että niin Karpelan kuin Vanhasenkin elämässä puoluetoiminta oli ja on oikeasti suurempi ja tärkeämpi intohimo kuin mikään seksuaalisuus. Niinpä Karpela on tavallaan oikeutettu loukkaantumaan siinäkin mahdollisessa tapauksessa että itse yhdyntä on oikeasti toteutunut, koska sellaisessa tilanteessa yhdyntä olisi vain sekundäärinen ja vähämerkityksinen pikkuseuraus siitä, että kaksi eri sukupuolta olevaa, saman intohimon jakavaa ihmistä sattuu samoihin tiloihin. Seksi voi oikeasti olla seurausta puoluetoiminnasta, eräänlainen tunnelman ja yhteishengen sivutuote, sen sijaan että puoluetoimintaa harjoitettaisiin jotta päästäisiin puoluepäivillä naimaan uusia ihmisiä. Siksi juorulehtien esittämä tulkinta tapauksesta voi olla asiallisesti oikea, mutta hengeltään valheellinen ja loukkaava, siinä mielessä että se hukkaa pääasian, missaa pointin.
Tämä johtuu siitä, että juorulehtijournalistin maailmaan ei mahdu mielikuvaa ihmisistä, joiden elämässä on oikeasti keskeisempiä intohimoja kuin seksi ja joiden seksuaaliset erehdykset ovat pikemminkin seurausta noista heidän sukupuolielämää tärkeämmiksi kokemistaan asioista. Minä pystyn oikein hyvin kuvittelemaan sen, koska minulla oikeasti on kokemusta niistä vielä suuremmista intohimoista. Juorulehtijournalisti ei yksinkertaisesti pysty asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jolla oikeasti on muutakin - paitsi ajattelemalla, että tuon ihmisen kuuluisi "hankkia elämä". Jos häntä itseään kehotettaisiin hankkimaan muutakin elämää kuin sukupuolielämä, hän pitäisi kehotusta mielettömänä.
Tanja Karpela oli omien henkisten rajoitustensa (jotka me blogimaailmassa tiedämme aikamoisiksi) puitteissakin vilpittömästi pyrkimässä oikeaksi poliitikoksi. Matti Vanhanen tarvitsi vilpittömästi jälkikasvua puolueeseensa. Matti Vanhanen valmensi Tanja Karpelasta oikeasti mahdollisimman hyvää poliitikkoa puolueelleen. Sitten pääsi käymään niin, että uuvuttavan puoluetouhun keskellä Matti ja Tanja puoliksi epähuomiossa ottivat ja nusaisivat toisiaan, kuten aikuiset ihmiset joskus tekevät. Kun aamu tuli, tuli myös morkkis, mutta aikuisina ja järkevinä ihmisinä he sitten sopivat asian, ja mahdollisesti Matti myös rehellisesti kertoi tapahtuneesta vaimolleen. Koska kaikki kolme olivat aikuisia, nykyaikaisia ja järkeviä ihmisiä, koko juttu jäi yhteen kertaan eikä johtanut kodin rikkoutumiseen eikä muihinkaan hankaluuksiin.
Aikanaan sitten Matin ja muijansa liitto ajautui karille ja köppätorville jonkin ihan muiden syiden takia, tai mahdollisesti osittain tämän jutun vuoksi, mutta sen olematta mitenkään hirveän oleellinen tai keskeinen syy. Jos sukupuoliyhdyntä oli päässyt tapahtumaan, se oli jo vaipunut taka-alalle muun ihmissuhdesössön tieltä - ihmissuhdeongelmat kun eivät koskaan ole niin yksinkertaisia, että tykkään tai en tykkää, vaan pikemminkin labyrintteja, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua, ja siinä labyrintissä yksittäinen pano on pulmista pienimpiä.
Pystyn kuvittelemaan, että niin Karpelan kuin Vanhasenkin elämässä puoluetoiminta oli ja on oikeasti suurempi ja tärkeämpi intohimo kuin mikään seksuaalisuus. Niinpä Karpela on tavallaan oikeutettu loukkaantumaan siinäkin mahdollisessa tapauksessa että itse yhdyntä on oikeasti toteutunut, koska sellaisessa tilanteessa yhdyntä olisi vain sekundäärinen ja vähämerkityksinen pikkuseuraus siitä, että kaksi eri sukupuolta olevaa, saman intohimon jakavaa ihmistä sattuu samoihin tiloihin. Seksi voi oikeasti olla seurausta puoluetoiminnasta, eräänlainen tunnelman ja yhteishengen sivutuote, sen sijaan että puoluetoimintaa harjoitettaisiin jotta päästäisiin puoluepäivillä naimaan uusia ihmisiä. Siksi juorulehtien esittämä tulkinta tapauksesta voi olla asiallisesti oikea, mutta hengeltään valheellinen ja loukkaava, siinä mielessä että se hukkaa pääasian, missaa pointin.
Tämä johtuu siitä, että juorulehtijournalistin maailmaan ei mahdu mielikuvaa ihmisistä, joiden elämässä on oikeasti keskeisempiä intohimoja kuin seksi ja joiden seksuaaliset erehdykset ovat pikemminkin seurausta noista heidän sukupuolielämää tärkeämmiksi kokemistaan asioista. Minä pystyn oikein hyvin kuvittelemaan sen, koska minulla oikeasti on kokemusta niistä vielä suuremmista intohimoista. Juorulehtijournalisti ei yksinkertaisesti pysty asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jolla oikeasti on muutakin - paitsi ajattelemalla, että tuon ihmisen kuuluisi "hankkia elämä". Jos häntä itseään kehotettaisiin hankkimaan muutakin elämää kuin sukupuolielämä, hän pitäisi kehotusta mielettömänä.
torstai 14. huhtikuuta 2005
Kröh, pärskis
Räkätauti ei ole hellittänyt, tosin söin tänään kaksi aspiriinia, jotka illan mittaan lähestulkoon paransivat päänsäryn. Epäilen, että kyseessä on jonkinlainen siitepölyallergian (se koivu...) ja vilustumisen synergiaefekti. Olen ruvennut vetelehtimään illat kotona jotain kevyttä, kuten Burleigh'n Kolmannen valtakunnan historiaa, lukien; nyt minulla on työn alla ruotsalaisen Staffan Ekendahlin pokkari amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta.
Joku pimu Raidió na Lifestä haluaa taas haastatella minua, joku Nóra de Buitléir. Alkaa ihan tuntua siltä, että Panun haastatteleminen on niille nykyään jonkinlainen kypsyyskoe. RnaLiin haalitaan kaikki media-alaa opiskelleet nuoret nätit irlantilaistypsyt, jotka osaavat iiriä, sitten heidät pannaan haastattelemaan minua, ja siitä selvittyään he eroavat radioaseman palveluksesta mennäkseen RTÉlle parempistatuksisiin hommiin. Pimun ystävätär, muuan Stiofáinín, sattui tuntemaan minut hämärästi jostain iirinkielisyysyhteydestä ja antoi osoitteeni Nóralle.
David Darling on päivittänyt maailmankaikkeuden ensyklopediaansa. Klingonien avaruusalusten näkymättömyysverhosta, millä nimellä sitä nyt suomeksi kutsuttiinkaan, on ilmeisesti jo jossain määrin tulossa todellisuutta, japanilaiset ovat nimittäin jo kehittäneet jossain määrin sillä periaatteella toimivan näkymättömyystakin. Vielä se ei tee ketään näkymättömäksi, mutta kuten näette tämän sivun alemmasta kuvasta, ainakin jonkinlainen kehityskelpoinen toimintaperiaate on löydetty. Darling toteaa kuitenkin kommentissaan, että takki ei ole teknisesti mitenkään ihmeellinen, vaan sen periaatteena on näyttää kuva siitä, mitä on takin takana: kuvassa näkyvän japsin selkäpuolella on siis jonkinlaisia kamerayksiköitä, ja vaatteen etupuoli toimii valkokankaana tai näyttöruutuna näille kameroille. Toisin sanoen kyse on vain siitä, että takkiin asennetaan hirveä määrä pienikokoista optista teknologiaa.
Joku pimu Raidió na Lifestä haluaa taas haastatella minua, joku Nóra de Buitléir. Alkaa ihan tuntua siltä, että Panun haastatteleminen on niille nykyään jonkinlainen kypsyyskoe. RnaLiin haalitaan kaikki media-alaa opiskelleet nuoret nätit irlantilaistypsyt, jotka osaavat iiriä, sitten heidät pannaan haastattelemaan minua, ja siitä selvittyään he eroavat radioaseman palveluksesta mennäkseen RTÉlle parempistatuksisiin hommiin. Pimun ystävätär, muuan Stiofáinín, sattui tuntemaan minut hämärästi jostain iirinkielisyysyhteydestä ja antoi osoitteeni Nóralle.
David Darling on päivittänyt maailmankaikkeuden ensyklopediaansa. Klingonien avaruusalusten näkymättömyysverhosta, millä nimellä sitä nyt suomeksi kutsuttiinkaan, on ilmeisesti jo jossain määrin tulossa todellisuutta, japanilaiset ovat nimittäin jo kehittäneet jossain määrin sillä periaatteella toimivan näkymättömyystakin. Vielä se ei tee ketään näkymättömäksi, mutta kuten näette tämän sivun alemmasta kuvasta, ainakin jonkinlainen kehityskelpoinen toimintaperiaate on löydetty. Darling toteaa kuitenkin kommentissaan, että takki ei ole teknisesti mitenkään ihmeellinen, vaan sen periaatteena on näyttää kuva siitä, mitä on takin takana: kuvassa näkyvän japsin selkäpuolella on siis jonkinlaisia kamerayksiköitä, ja vaatteen etupuoli toimii valkokankaana tai näyttöruutuna näille kameroille. Toisin sanoen kyse on vain siitä, että takkiin asennetaan hirveä määrä pienikokoista optista teknologiaa.
tiistai 12. huhtikuuta 2005
Natsin veroinen hirviö ja peto on poissa
Andrea Dworkin, viheliäisen syyllistämiskirjan Pornography - Men Possessing Women kirjoittaja, on kuollut, eikä yhtään liian aikaisin. Hänen kirjoituksensa ovat suoraan tai välillisesti tuhonneet yhtä monta nuorta miestä kuin pornoteollisuus nuoria naisia. Hänen sanomansa voidaan kiteyttää seuraavasti: Nuoret pojat, jotka yksinäisyytensä lievitteeksi häpeästä punastellen tiiraavat pornoa, ovat raiskaajan veroisia rikollisia. Minun käteeni hänen kirjansa tietenkin sattui juuri silloin, kun olin vaikutuksille alttiissa iässä ja kuvittelin feminismin olevan yksi niitä oikeita, vanhentuneen vasemmisto/oikeisto -jaottelun ylittäviä oikeudenmukaisuuskysymyksiä, joita minunlaiseni valistuneen älykön tulisi ajaa. Niinpä ajoin antipornofeminismin asiaa kokemalla hamaan kolmekymppisen ikään hirveitä tunnontuskia siitä, että ylipäätään olin teinipoikana tiirannut pornoa.
En minä sitä sano, etteikö pornonäyttelijöiden asema olisi viheliäinen ja etteivätkö he olisi usein hyväksikäytettyjä ja sorrettuja. Mutta - toistan itseäni, mutta menköön - monet naispuoliset pornonäyttelijät Rakel Liekistä alkaen osoittavat tosiasiassa täysin moitteetonta elämänhallintaa, ja esimerkiksi John Holmesin kohtalo osoittaa, että pornoteollisuuden jättipeniksisistä näyttelymiehistäkin monet voivat olla uhreja mitä suurimmassa määrin. (Holmes oli trukkikuski ja duunari, joka joutui alun perin rupeamaan pornonäyttelijäksi koska kroppa ei kestänyt duunarin hommia eikä jenkkilässä päässyt sairaseläkkeelle.)
Teinipoikien syyllistäminen pornon tölläämisestä ja heidän leimaamisensa raiskaajahirviöiksi on edesvastuutonta varsinkin siksi, että sitä pornoa katselevat yksinäisyytensä surkeaksi lääkkeeksi ennen muuta kiltit ATM:t ja viattoman uteliaat kolmetoistavuotiaat. Oikea viesti sellaisille pojille ei suinkaan ole "hajotkaa ja räytykää maanrakoon itsesyytösten kourissa", vaan "tehkää nyt parhaanne sen tyttöystävän tai edes ensipanon löytämiseksi, niin sitten osaatte suhtautua tuohon pornoonkin realistisesti, kun itse ensin olette sitä seksiä harrastaneet". Luonnollisesti tämä ei ollut Andrea Dworkinin viesti. Hänen mielestään se, että mies ylipäätään halusi olla naisen kanssa, oli pelkkää inhaa sorronhalua, koska sukupuoliyhdyntä, porno ja raiskaus olivat hänelle yks' ja sama lysti. (Hän ei olisi tunnetusti sallinut edes lesbojen tehdä pornoa lesboille, koska sekin oli hänen mielestään rodustaan...ei kun sukupuolestaan vieraantumista ja miehistymistä.)
Muuan naisista enemmän kuin miehistä pitävä naispuolinen ystäväni, josta pidän erittäin paljon, kertoi taannoin siitä, kuinka hänen vanhempansa olivat rangaisseet murrosikäistä pikkuveljeä nettikiellolla. Hän oli järkyttynyt, kun kuuli moisesta: mitä poika oli ollut vilkuilemassa? Pommi- vai uusnatsisivustoja? Ei suinkaan. Pornoa. Millaista pornoa? No ihan tavallista, miehet panevat naisia nakupelleinä. Vai sellaista, ystäväni sanoi ja naurahti helpottuneena, eihän tuossa ollut mitään ahdistuksen aihetta: kaikki murrosikäiset pojathan niitä vilkuilevat.
Voi kuinka rakastinkaan ystävääni, kun hän tämän minulle kertoi: pystyn niin hyvin asettumaan pojan asemaan, kun hän häpeän puna poskilla kuumottaen saa kuulla nolon salaisuutensa, ja kuinka helpottunut poika on kuullessaan, miten isosisko suhtautuu asiaan. Itse asiassa tämä on, valehtelematta, yksi kauneimpia tietämiäni vertauskuvia Jumalan armolle, joka vapauttaa häpeästä ja ahdistuksesta. Poika säästyi siltä kahleelta, johon tämän maailman dworkinit olivat häntä vangitsemassa, ja poika muistaa varmasti vielä aikuisena miehenäkin tämän tapauksen. Hänen isosiskonsa oli enkeli, joka tuli tuomaan suoran ja selkeän sanoman Ylemmältä Taholta: Sinun ei totisesti pidä häpeämän sitä, että olet poika ja sinusta tulee mies.
Rukoilkaa kaikkien niiden pienten poikien, ATM:n alkujen, puolesta, jolla ei ole enkeliä kertomassa heille tätä armahduksen sanomaa. Leipää he pyytävät nälkäänsä, ja kiviä annetaan.
En minä sitä sano, etteikö pornonäyttelijöiden asema olisi viheliäinen ja etteivätkö he olisi usein hyväksikäytettyjä ja sorrettuja. Mutta - toistan itseäni, mutta menköön - monet naispuoliset pornonäyttelijät Rakel Liekistä alkaen osoittavat tosiasiassa täysin moitteetonta elämänhallintaa, ja esimerkiksi John Holmesin kohtalo osoittaa, että pornoteollisuuden jättipeniksisistä näyttelymiehistäkin monet voivat olla uhreja mitä suurimmassa määrin. (Holmes oli trukkikuski ja duunari, joka joutui alun perin rupeamaan pornonäyttelijäksi koska kroppa ei kestänyt duunarin hommia eikä jenkkilässä päässyt sairaseläkkeelle.)
Teinipoikien syyllistäminen pornon tölläämisestä ja heidän leimaamisensa raiskaajahirviöiksi on edesvastuutonta varsinkin siksi, että sitä pornoa katselevat yksinäisyytensä surkeaksi lääkkeeksi ennen muuta kiltit ATM:t ja viattoman uteliaat kolmetoistavuotiaat. Oikea viesti sellaisille pojille ei suinkaan ole "hajotkaa ja räytykää maanrakoon itsesyytösten kourissa", vaan "tehkää nyt parhaanne sen tyttöystävän tai edes ensipanon löytämiseksi, niin sitten osaatte suhtautua tuohon pornoonkin realistisesti, kun itse ensin olette sitä seksiä harrastaneet". Luonnollisesti tämä ei ollut Andrea Dworkinin viesti. Hänen mielestään se, että mies ylipäätään halusi olla naisen kanssa, oli pelkkää inhaa sorronhalua, koska sukupuoliyhdyntä, porno ja raiskaus olivat hänelle yks' ja sama lysti. (Hän ei olisi tunnetusti sallinut edes lesbojen tehdä pornoa lesboille, koska sekin oli hänen mielestään rodustaan...ei kun sukupuolestaan vieraantumista ja miehistymistä.)
Muuan naisista enemmän kuin miehistä pitävä naispuolinen ystäväni, josta pidän erittäin paljon, kertoi taannoin siitä, kuinka hänen vanhempansa olivat rangaisseet murrosikäistä pikkuveljeä nettikiellolla. Hän oli järkyttynyt, kun kuuli moisesta: mitä poika oli ollut vilkuilemassa? Pommi- vai uusnatsisivustoja? Ei suinkaan. Pornoa. Millaista pornoa? No ihan tavallista, miehet panevat naisia nakupelleinä. Vai sellaista, ystäväni sanoi ja naurahti helpottuneena, eihän tuossa ollut mitään ahdistuksen aihetta: kaikki murrosikäiset pojathan niitä vilkuilevat.
Voi kuinka rakastinkaan ystävääni, kun hän tämän minulle kertoi: pystyn niin hyvin asettumaan pojan asemaan, kun hän häpeän puna poskilla kuumottaen saa kuulla nolon salaisuutensa, ja kuinka helpottunut poika on kuullessaan, miten isosisko suhtautuu asiaan. Itse asiassa tämä on, valehtelematta, yksi kauneimpia tietämiäni vertauskuvia Jumalan armolle, joka vapauttaa häpeästä ja ahdistuksesta. Poika säästyi siltä kahleelta, johon tämän maailman dworkinit olivat häntä vangitsemassa, ja poika muistaa varmasti vielä aikuisena miehenäkin tämän tapauksen. Hänen isosiskonsa oli enkeli, joka tuli tuomaan suoran ja selkeän sanoman Ylemmältä Taholta: Sinun ei totisesti pidä häpeämän sitä, että olet poika ja sinusta tulee mies.
Rukoilkaa kaikkien niiden pienten poikien, ATM:n alkujen, puolesta, jolla ei ole enkeliä kertomassa heille tätä armahduksen sanomaa. Leipää he pyytävät nälkäänsä, ja kiviä annetaan.
maanantai 11. huhtikuuta 2005
Asiaa
Minulla on nuha ja huono olo ja muutenkin kurjaa. En jaksa blogata, hyvä jos henkiin jään. En tiedä onko lentsu vai heinänuha vai lentävä keuhkotauti. Lukekaa sen sijaan se mitä Maria kirjoittaa tänään.
***
No, jos tässä nyt pari sanaa vielä. Marian kanssa juttelimme Birdystä ja siitä, miten tälle tuntuu ihan oikeasti olevan jonkinlaisen hysteerisen todellisuudenkieltämisen paikka se, että minulla sattuu olemaan tyttöystävä. Kaikkein hupaisinta on se, että Birdy syyttelee Henkan kommenteissa Mariaa "böödiangstiseksi" ja haukkuu vielä tasapainottomaksi, kun kuulemma ei ole järjissään olevan naisen touhua olla yhtä böödiangstinen kuin miehensä.
Tietenkin pistää aivan oikeasti vihaksi se, että minun tasaista ja tasapainoista, vauraan monilapsisen pohjalaisen körttiläiskodin (ei, emme ole vielä laulaneet yhdessä Sinuhun turvaan, Jumala, vaikka se molemmilta varmasti luonnistuisikin) siunauksellisessa ilmapiirissä kasvanutta tyttöystävääni syytellään "kipeäksi" ja "ei tervejärkiseksi". Minun tuskin kuitenkaan tarvitsee rientää haarniskoituna ritarina (yksityiskohdista ks. tarkemmin: CERVANTES SAAVEDRA, Juan de: El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha) rakkaani avuksi, sillä kyllä Pohjanmaalla ennenkin on tiedetty, mitä tamperelaisille kuuluu tehdä, jos rupeavat ryppyilemään. Sitä vastoin kyllä sekä Mariaa että minua hieman ihmetyttää Birdyn merkillinen, tunkeileva vakuuttuneisuus siitä, että juuri hän tietää, kuka on "oikea ihminen" ja millä tavalla sellaisen kuuluu käyttäytyä - hänen käsittämättömän röyhkeä tapansa luokitella ihmisiä valmiisiin kategorioihin tai leimata näitä olemattomiksi nettipersooniksi.
Pohjimmiltaan Birdyssä ei tietenkään niin hirveän paljon ihmeteltävää ole: hän on ennalta-arvattava, konventionaalinen ja sovinnainen ihminen, joka mielellään esiintyy kapinallisena, rohkeana ja erilaisena, mutta jolla kuitenkaan ei oikeasti ole mitään asiaa, jonka puolesta kapinoida, paitsi oman palkkapussinsa paksuus, jonka hän näppärillä retorisilla konsteilla yhdistää Ukkapukka-heimon sharian voimalla ruoskittavien naisten kohtaloon. Haluatko auttaa Ukkapukka-heimon Jalanalla-naisia? Se käy helposti - maksa Birdylle lisää palkkaa. Birdyn taloudellinen intressi on näet naistenkeskeisen wiccamystisen maaäiteyssiteen kautta myös Ukkapukka-heimon Jalanalla-naisten intressi. Tämän maailman birdyt sun muut tupakoivat humanistit (kiitos, Ilkka) ovat kuitenkin loppujen lopuksi mentaliteetiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan tarkalleen samaa porukkaa kuin entisaikojen hurskaat virsiä hoilaavat kurinpitäjä- ja yleispaheksujatädit. Asiaa ei muuta miksikään se, että "kapinallisuuden", "vasemmistolaisuuden", "vallankumouksellisuuden" tms. rituaalinen teeskenteleminen on osa heidän yhteiskuntaryhmänsä eetosta. Pohjimmiltaan se on juuri samanlaista konventioihin kangistunutta moralismia kuin entisaikojen tätien moralismi. Kuten Plökin aikoinaan herättämät reaktiot osoittavat, tällaisia moraalin itselleen omineita tanttoja suututtaa kaikkein eniten se, että joku kehtaakin yrittää tehdä maalin kentän ulkopuolella - olla rehellinen ennen muuta omalle omalletunnolleen.
Ennenvanhaisina aikoina moraalinomistajat paheksuivat aseistakieltäytyjiä siksi että kaikkihan tiesivät solttupojan olevan moraalinen ja rohkea olento, kun taas petturi ja karkuri ansaitsi vain kuoleman ja oli joka tapauksessa kommunisti. Moraali oli valmiiksi määritelty, sen säännöt yksiselitteiset ja ehdottomat, tiedettiin tarkalleen kuka oli hyvä ja kuka paha. Kun Pentti Linkola, joka ennen ekofasistiaikojaan ehti olla ihanteellinen pasifistikin, julkaisi ylevän sinivalkoisissa kansissa edelleenkin tuiki lukemisen väärtin pamfletin "Isänmaan ja ihmisen puolesta eikä ketään vastaan" (lieneekö otsikon mallina ollut sitaatti Penan amerikkalaiselta melkein-sukunimikaimalta: "With malice toward none, with charity for all"?), se närkästytti ihmisiä syvästi, koska Linkola ei suostunut menemään siihen epäisänmaallisen kommunistin ja ryssänkätyrin lokeroon, jota aseistakieltäytyjälle tarjottiin, vaan kehtasikin perustella pasifisminsa niistä demokraattisista ja porvarillis-individualistisista arvoista käsin, joita nuo moraalinomistajat itse väittivät kannattavansa.
No niin, kuten tunnettua, minä olen kasvanut samassa kahdeksankymmenlukulaisessa yleisen vihreyden, aseistakieltäytymisen, Amnestyn, SETAn ja feminismin ilmapiirissä kuin useimmat parjaajistani ja vihamiehistäni Blogistanissa. Mutta siinä missä nuo muut pohjimmiltaan ymmärsivät, että nämä arvot eivät olleet mitään muuta kuin ikäkohortin ja yhteiskuntaluokan tunnus tai käsivarsinauha, joka oli tarkoitettu luomaan aikanaan keskiluokkaistuville ihmisille ominainen vakuuttuneisuus omasta moraalisesta ylevyydestä ja ylemmyydestä sekä samalla tarjota heille yhteinen kulttuurinen alusta tai pohja - jollain muulla kielellä puhuisin varmaan platformista - minä menin naiiviuksissani ottamaan nämä aatteet vakavasti ja vielä kehittelemään niitä eteenpäin oman omantuntoni, elämänkokemukseni ja moraalisen ajatteluni keinoin. Varsinkin tuo jälkimmäinen oli todella paha moka, sillä eivät keskiluokkaiset ja sovinnaiset ihmiset oikeasti halua kyseenalaistaa omia moraalisia arvostuksiaan, kun ne kerran ovat sisäistäneet. Kun kaikki ovat lukeneet ulkoa sen katekismuksen, jossa lukee, että naiset ovat ikuiselta perusluonteeltaan sorrettu ryhmä, jonka puolella oleminen on määritelmällisesti moraalista rohkeutta ja kapinaa, kukaan ei halua kuulla puhuttavankaan sellaisesta, että naisten sorrettuus voisi olla vain suhteellista ja että yhteiskunnassa voisi olla muita - miesvaltaisia - ryhmiä, jotka ovat vielä sorretumpia.
Kyseenalaistaja on helpointa leimata äärioikeistolaiseksi tai natsiksi, siis patologiseksi roistoksi, jolla on moraalin paikalla murhanhimo (ja tottahan toki sellaisia roistojakin oikeasti on - Usenetissä muuan Jesse James- ja Jesse Julistaja -peitenimillä esiintynyt nuoriherra kyseli taannoin, milloin valkoinen heteromies herää unestaan ja teurastaa, teurastaa ja teurastaa). Silloin hän on oikeassa paikassaan maailmanrakennuksessa, ja kaikki voivat huokaista helpotuksesta. Mutta entäpä jos kyseenalaistaja kehtaakin olla itse saman keskiluokkaisen "kapinallisuus"-eetoksen kasvatteja ja soveltaa sitä eetosta luovasti omaan elämänkokemukseensa? Sellaistahan ei voi sietää. Sellainen tyyppi on hävitettävä maan päältä kaikin laillisin ja laittomin keinoin. (Laittomista keinoista voidaan mainita esimerkkinä Naamioiden takana -blogin kommenttiosastolta löytynyt tarina, joka esitti minut pedofiilinä: jutussa olisi itse asiassa ollut ainesta oikeaan kunnianloukkaussyytteeseen, koska se oli vaivaa nähden laadittu yksityiskohtainen sepite, joka pyrki näyttämään uskottavalta. Merkillepantavaa on, että jokseenkin kaikki keskusteluun osallistuneet moraalinomistajat esittivät minun mielipiteeni suurempina rikoksina kuin asianomainen tarina oli, vaikka itse asiassa tällaiset yksityiskohtaisesti sepitetyt valheet ovat lakitekstin valossa selvästi yksiselitteisemmin kunnianloukkauksia kuin minun mielipiteeni koskaan ovat olleet - siinä kun "esitetään toisesta valheellinen tieto tai vihjaus, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle kärsimystä ja häneen kohdistuvaa halveksuntaa", kuten laki määrittelee kunnianloukkauksen. Mutta sovinnaisten moraalinomistajien mielestä tunnetusti aseistakieltäytyminen on suurempi rikos kuin aseistakieltäytyjän murhaaminen, ja kaikkien naisten haukkuminen suurempi rikos kuin yksityiskohtaisten pedofiilitarinoiden kehitteleminen henkilöstä, joka on haukkunut kaikkia naisia.)
Entisaikojen moraalinen sovinnaisuus, se vanhoillisella tavalla uskovaisten vanhapiikatätien edustama, oli tavallaan siedettävämpää sen takia, ettei se yrittänytkään esittää itseään muuna kuin itsetarkoituksellisena kurinpitona ja konventioiden ylläpitämisenä. Nykyinen sovinnaisuus on oikeastaan paljon vaarallisempaa ja pelottavampaa siksi, että siltä puuttuu entisajan sovinnaisuuden itsestään tietoinen konservatiivisuus ja legalismi: se pitää itseään vallankumouksellisena, joten se ei halua noudattaa lakeja eikä hyviä tapoja, vaan ainoastaan vallankumouksellista omaatuntoaan - viitatakseni Stalinin aikaisen neuvostosyyttäjän repliikkiin: Heh! Vai että laki sanoo niin? Mutta mepä emme noudatakaan lakia, vaan vallankumouksellista omaatuntoamme! Koska "lait pettää, hallitukset sortaa", väärämielisen kyseenalaistajan kimppuun on lupa ja suorastaan velvollisuus käydä laeista ja hyvistä tavoista piittaamatta.
Tähän vallankumouksellisuudeksi itseään luulevaan sovinnaisuuteen liittyy sitten myös äärimmäinen provinsialismi, joka luulee olevansa kosmopolitismia. Se on nykyisen kaupunkikeskiluokan vallitseva kulttuuripiirre: yhdysvaltalaisiin mittoihin yltävällä omahyväisyydellä nähdään oma elämäntyyli määritelmällisesti suvaitsevaisena ja omat arvot ainoina mahdollisina.
Tietenkin toiseudesta ja toiseuden hyväksymisestä puhutaan paljon pehmoisia, kaikkea sitä mitä on luettu ranskalaisten filosofine teosten englanninkielisistä käännöksistä - oman kielen ja kulttuurin vaivihkainen halveksuminen kun on näissä porukoissa välttämätöntä, jotta päästäisiin oikean kosmopoliitin (sellaisen kuin Juhan af Grann - "Mitäkö suomalaisuus merkitsee mulle? Ei mitään. Mä olen kosmopoliitti. Mun filmejä arvostetaankin ulkomailla enemmän kuin Suomessa" - jota kosmompaa poliittia ei isänmaasta taida juurikaan löytyä) maineeseen, mutta toiseuden kohtaamiseksi ei oikeasti jakseta nähdä sitä vaivaa, että opeteltaisiin ranskan kieli. Ylipäätään toiseuspälpätyksen tarkoituksena on vain vakuuttaa omalle itselle ja kavereille, kuinka suvaitsevaisia ja valistuneita ollaan, kun uskalletaan kohdata toiseus, toisin kuin nuo erektuslaiset ja muut juntit.
Oikeasti nämä ressukat tietenkin kakkivat vetelät pöksyihinsä kauhusta, jos joutuvat tekemisiin varsinaisen radikaalin toiseuden kanssa. Tuomas Nevanlinna sanoi, että kaikkein eniten ihmisiä ahdistaa hulluus kotona: tietämättömät muslimit asuvat kaukana idässä eivätkä jaa valistuksen perintöä, joten heidän hulluutensa on pohjimmiltaan ymmärrettävää eikä heiltä maailmanrakennuksessa muuta odotetakaan kuin hulluutta. Paljon enemmän ahdistusta aiheuttavat oman kulttuuripiirin hullut, jotka jakavat valistuksen perinnön, mutta ovat silti hulluja. Hieman ekstrapoloimalla: myös toiseus kotona, omassa maassa ja omassa kulttuuripiirissä asuvat toiset, ovat paljon ahdistavampia kuin kaukana idässä asuvat (tai sieltä tänne muuttaneet, joiden toiseus voidaan selittää heidän vieraalla kulttuuriperinnöllään). Tyypillinen toiseustieteen opiskelija (kiitos Jantusen Markulle termistä "toiseustiede") ei kuitenkaan ole halukas näkemään esimerkiksi erektuslaisuutta tai panuuden voimia sellaisina eksoottisina ja kiehtovina toiseuksina, joilta voisi ehkä oppia jotakin, sen sijaan että ne vain halveksivasti kuitataan nörttiytenä ja anti-intellektualismina. Omissa porukoissa kyllä briljeerataan äänekkäillä ja isottelevilla käsitteillä ja kielikuvilla - "toiseuden kohtaaminen", "vallankumous", "tekstuaalinen häirintä", mitä näitä nyt on; mutta silloin kun radikaali toiseus yhtäkkiä tarttuu niskasta kiinni ja kähmii tekstuaalisesti haarojen välistä, silloin ei osatakaan muuta kuin huutaa äitiä avuksi. Nimenomaan äitiä, ei esimerkiksi sitä teoksen Discours sur la anti-interpretation différantielle de l'Autre kirjoittajaa Hélène-Juliette-Mazarine Lebeauparleur-Bêtisesiä, jonka toiseusteorioita eilen röökin ja hasan ääressä oltiin vielä kovasti osaavinaan soveltaa käytäntöön.
No, jos tässä nyt pari sanaa vielä. Marian kanssa juttelimme Birdystä ja siitä, miten tälle tuntuu ihan oikeasti olevan jonkinlaisen hysteerisen todellisuudenkieltämisen paikka se, että minulla sattuu olemaan tyttöystävä. Kaikkein hupaisinta on se, että Birdy syyttelee Henkan kommenteissa Mariaa "böödiangstiseksi" ja haukkuu vielä tasapainottomaksi, kun kuulemma ei ole järjissään olevan naisen touhua olla yhtä böödiangstinen kuin miehensä.
Tietenkin pistää aivan oikeasti vihaksi se, että minun tasaista ja tasapainoista, vauraan monilapsisen pohjalaisen körttiläiskodin (ei, emme ole vielä laulaneet yhdessä Sinuhun turvaan, Jumala, vaikka se molemmilta varmasti luonnistuisikin) siunauksellisessa ilmapiirissä kasvanutta tyttöystävääni syytellään "kipeäksi" ja "ei tervejärkiseksi". Minun tuskin kuitenkaan tarvitsee rientää haarniskoituna ritarina (yksityiskohdista ks. tarkemmin: CERVANTES SAAVEDRA, Juan de: El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha) rakkaani avuksi, sillä kyllä Pohjanmaalla ennenkin on tiedetty, mitä tamperelaisille kuuluu tehdä, jos rupeavat ryppyilemään. Sitä vastoin kyllä sekä Mariaa että minua hieman ihmetyttää Birdyn merkillinen, tunkeileva vakuuttuneisuus siitä, että juuri hän tietää, kuka on "oikea ihminen" ja millä tavalla sellaisen kuuluu käyttäytyä - hänen käsittämättömän röyhkeä tapansa luokitella ihmisiä valmiisiin kategorioihin tai leimata näitä olemattomiksi nettipersooniksi.
Pohjimmiltaan Birdyssä ei tietenkään niin hirveän paljon ihmeteltävää ole: hän on ennalta-arvattava, konventionaalinen ja sovinnainen ihminen, joka mielellään esiintyy kapinallisena, rohkeana ja erilaisena, mutta jolla kuitenkaan ei oikeasti ole mitään asiaa, jonka puolesta kapinoida, paitsi oman palkkapussinsa paksuus, jonka hän näppärillä retorisilla konsteilla yhdistää Ukkapukka-heimon sharian voimalla ruoskittavien naisten kohtaloon. Haluatko auttaa Ukkapukka-heimon Jalanalla-naisia? Se käy helposti - maksa Birdylle lisää palkkaa. Birdyn taloudellinen intressi on näet naistenkeskeisen wiccamystisen maaäiteyssiteen kautta myös Ukkapukka-heimon Jalanalla-naisten intressi. Tämän maailman birdyt sun muut tupakoivat humanistit (kiitos, Ilkka) ovat kuitenkin loppujen lopuksi mentaliteetiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan tarkalleen samaa porukkaa kuin entisaikojen hurskaat virsiä hoilaavat kurinpitäjä- ja yleispaheksujatädit. Asiaa ei muuta miksikään se, että "kapinallisuuden", "vasemmistolaisuuden", "vallankumouksellisuuden" tms. rituaalinen teeskenteleminen on osa heidän yhteiskuntaryhmänsä eetosta. Pohjimmiltaan se on juuri samanlaista konventioihin kangistunutta moralismia kuin entisaikojen tätien moralismi. Kuten Plökin aikoinaan herättämät reaktiot osoittavat, tällaisia moraalin itselleen omineita tanttoja suututtaa kaikkein eniten se, että joku kehtaakin yrittää tehdä maalin kentän ulkopuolella - olla rehellinen ennen muuta omalle omalletunnolleen.
Ennenvanhaisina aikoina moraalinomistajat paheksuivat aseistakieltäytyjiä siksi että kaikkihan tiesivät solttupojan olevan moraalinen ja rohkea olento, kun taas petturi ja karkuri ansaitsi vain kuoleman ja oli joka tapauksessa kommunisti. Moraali oli valmiiksi määritelty, sen säännöt yksiselitteiset ja ehdottomat, tiedettiin tarkalleen kuka oli hyvä ja kuka paha. Kun Pentti Linkola, joka ennen ekofasistiaikojaan ehti olla ihanteellinen pasifistikin, julkaisi ylevän sinivalkoisissa kansissa edelleenkin tuiki lukemisen väärtin pamfletin "Isänmaan ja ihmisen puolesta eikä ketään vastaan" (lieneekö otsikon mallina ollut sitaatti Penan amerikkalaiselta melkein-sukunimikaimalta: "With malice toward none, with charity for all"?), se närkästytti ihmisiä syvästi, koska Linkola ei suostunut menemään siihen epäisänmaallisen kommunistin ja ryssänkätyrin lokeroon, jota aseistakieltäytyjälle tarjottiin, vaan kehtasikin perustella pasifisminsa niistä demokraattisista ja porvarillis-individualistisista arvoista käsin, joita nuo moraalinomistajat itse väittivät kannattavansa.
No niin, kuten tunnettua, minä olen kasvanut samassa kahdeksankymmenlukulaisessa yleisen vihreyden, aseistakieltäytymisen, Amnestyn, SETAn ja feminismin ilmapiirissä kuin useimmat parjaajistani ja vihamiehistäni Blogistanissa. Mutta siinä missä nuo muut pohjimmiltaan ymmärsivät, että nämä arvot eivät olleet mitään muuta kuin ikäkohortin ja yhteiskuntaluokan tunnus tai käsivarsinauha, joka oli tarkoitettu luomaan aikanaan keskiluokkaistuville ihmisille ominainen vakuuttuneisuus omasta moraalisesta ylevyydestä ja ylemmyydestä sekä samalla tarjota heille yhteinen kulttuurinen alusta tai pohja - jollain muulla kielellä puhuisin varmaan platformista - minä menin naiiviuksissani ottamaan nämä aatteet vakavasti ja vielä kehittelemään niitä eteenpäin oman omantuntoni, elämänkokemukseni ja moraalisen ajatteluni keinoin. Varsinkin tuo jälkimmäinen oli todella paha moka, sillä eivät keskiluokkaiset ja sovinnaiset ihmiset oikeasti halua kyseenalaistaa omia moraalisia arvostuksiaan, kun ne kerran ovat sisäistäneet. Kun kaikki ovat lukeneet ulkoa sen katekismuksen, jossa lukee, että naiset ovat ikuiselta perusluonteeltaan sorrettu ryhmä, jonka puolella oleminen on määritelmällisesti moraalista rohkeutta ja kapinaa, kukaan ei halua kuulla puhuttavankaan sellaisesta, että naisten sorrettuus voisi olla vain suhteellista ja että yhteiskunnassa voisi olla muita - miesvaltaisia - ryhmiä, jotka ovat vielä sorretumpia.
Kyseenalaistaja on helpointa leimata äärioikeistolaiseksi tai natsiksi, siis patologiseksi roistoksi, jolla on moraalin paikalla murhanhimo (ja tottahan toki sellaisia roistojakin oikeasti on - Usenetissä muuan Jesse James- ja Jesse Julistaja -peitenimillä esiintynyt nuoriherra kyseli taannoin, milloin valkoinen heteromies herää unestaan ja teurastaa, teurastaa ja teurastaa). Silloin hän on oikeassa paikassaan maailmanrakennuksessa, ja kaikki voivat huokaista helpotuksesta. Mutta entäpä jos kyseenalaistaja kehtaakin olla itse saman keskiluokkaisen "kapinallisuus"-eetoksen kasvatteja ja soveltaa sitä eetosta luovasti omaan elämänkokemukseensa? Sellaistahan ei voi sietää. Sellainen tyyppi on hävitettävä maan päältä kaikin laillisin ja laittomin keinoin. (Laittomista keinoista voidaan mainita esimerkkinä Naamioiden takana -blogin kommenttiosastolta löytynyt tarina, joka esitti minut pedofiilinä: jutussa olisi itse asiassa ollut ainesta oikeaan kunnianloukkaussyytteeseen, koska se oli vaivaa nähden laadittu yksityiskohtainen sepite, joka pyrki näyttämään uskottavalta. Merkillepantavaa on, että jokseenkin kaikki keskusteluun osallistuneet moraalinomistajat esittivät minun mielipiteeni suurempina rikoksina kuin asianomainen tarina oli, vaikka itse asiassa tällaiset yksityiskohtaisesti sepitetyt valheet ovat lakitekstin valossa selvästi yksiselitteisemmin kunnianloukkauksia kuin minun mielipiteeni koskaan ovat olleet - siinä kun "esitetään toisesta valheellinen tieto tai vihjaus, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle kärsimystä ja häneen kohdistuvaa halveksuntaa", kuten laki määrittelee kunnianloukkauksen. Mutta sovinnaisten moraalinomistajien mielestä tunnetusti aseistakieltäytyminen on suurempi rikos kuin aseistakieltäytyjän murhaaminen, ja kaikkien naisten haukkuminen suurempi rikos kuin yksityiskohtaisten pedofiilitarinoiden kehitteleminen henkilöstä, joka on haukkunut kaikkia naisia.)
Entisaikojen moraalinen sovinnaisuus, se vanhoillisella tavalla uskovaisten vanhapiikatätien edustama, oli tavallaan siedettävämpää sen takia, ettei se yrittänytkään esittää itseään muuna kuin itsetarkoituksellisena kurinpitona ja konventioiden ylläpitämisenä. Nykyinen sovinnaisuus on oikeastaan paljon vaarallisempaa ja pelottavampaa siksi, että siltä puuttuu entisajan sovinnaisuuden itsestään tietoinen konservatiivisuus ja legalismi: se pitää itseään vallankumouksellisena, joten se ei halua noudattaa lakeja eikä hyviä tapoja, vaan ainoastaan vallankumouksellista omaatuntoaan - viitatakseni Stalinin aikaisen neuvostosyyttäjän repliikkiin: Heh! Vai että laki sanoo niin? Mutta mepä emme noudatakaan lakia, vaan vallankumouksellista omaatuntoamme! Koska "lait pettää, hallitukset sortaa", väärämielisen kyseenalaistajan kimppuun on lupa ja suorastaan velvollisuus käydä laeista ja hyvistä tavoista piittaamatta.
Tähän vallankumouksellisuudeksi itseään luulevaan sovinnaisuuteen liittyy sitten myös äärimmäinen provinsialismi, joka luulee olevansa kosmopolitismia. Se on nykyisen kaupunkikeskiluokan vallitseva kulttuuripiirre: yhdysvaltalaisiin mittoihin yltävällä omahyväisyydellä nähdään oma elämäntyyli määritelmällisesti suvaitsevaisena ja omat arvot ainoina mahdollisina.
Tietenkin toiseudesta ja toiseuden hyväksymisestä puhutaan paljon pehmoisia, kaikkea sitä mitä on luettu ranskalaisten filosofine teosten englanninkielisistä käännöksistä - oman kielen ja kulttuurin vaivihkainen halveksuminen kun on näissä porukoissa välttämätöntä, jotta päästäisiin oikean kosmopoliitin (sellaisen kuin Juhan af Grann - "Mitäkö suomalaisuus merkitsee mulle? Ei mitään. Mä olen kosmopoliitti. Mun filmejä arvostetaankin ulkomailla enemmän kuin Suomessa" - jota kosmompaa poliittia ei isänmaasta taida juurikaan löytyä) maineeseen, mutta toiseuden kohtaamiseksi ei oikeasti jakseta nähdä sitä vaivaa, että opeteltaisiin ranskan kieli. Ylipäätään toiseuspälpätyksen tarkoituksena on vain vakuuttaa omalle itselle ja kavereille, kuinka suvaitsevaisia ja valistuneita ollaan, kun uskalletaan kohdata toiseus, toisin kuin nuo erektuslaiset ja muut juntit.
Oikeasti nämä ressukat tietenkin kakkivat vetelät pöksyihinsä kauhusta, jos joutuvat tekemisiin varsinaisen radikaalin toiseuden kanssa. Tuomas Nevanlinna sanoi, että kaikkein eniten ihmisiä ahdistaa hulluus kotona: tietämättömät muslimit asuvat kaukana idässä eivätkä jaa valistuksen perintöä, joten heidän hulluutensa on pohjimmiltaan ymmärrettävää eikä heiltä maailmanrakennuksessa muuta odotetakaan kuin hulluutta. Paljon enemmän ahdistusta aiheuttavat oman kulttuuripiirin hullut, jotka jakavat valistuksen perinnön, mutta ovat silti hulluja. Hieman ekstrapoloimalla: myös toiseus kotona, omassa maassa ja omassa kulttuuripiirissä asuvat toiset, ovat paljon ahdistavampia kuin kaukana idässä asuvat (tai sieltä tänne muuttaneet, joiden toiseus voidaan selittää heidän vieraalla kulttuuriperinnöllään). Tyypillinen toiseustieteen opiskelija (kiitos Jantusen Markulle termistä "toiseustiede") ei kuitenkaan ole halukas näkemään esimerkiksi erektuslaisuutta tai panuuden voimia sellaisina eksoottisina ja kiehtovina toiseuksina, joilta voisi ehkä oppia jotakin, sen sijaan että ne vain halveksivasti kuitataan nörttiytenä ja anti-intellektualismina. Omissa porukoissa kyllä briljeerataan äänekkäillä ja isottelevilla käsitteillä ja kielikuvilla - "toiseuden kohtaaminen", "vallankumous", "tekstuaalinen häirintä", mitä näitä nyt on; mutta silloin kun radikaali toiseus yhtäkkiä tarttuu niskasta kiinni ja kähmii tekstuaalisesti haarojen välistä, silloin ei osatakaan muuta kuin huutaa äitiä avuksi. Nimenomaan äitiä, ei esimerkiksi sitä teoksen Discours sur la anti-interpretation différantielle de l'Autre kirjoittajaa Hélène-Juliette-Mazarine Lebeauparleur-Bêtisesiä, jonka toiseusteorioita eilen röökin ja hasan ääressä oltiin vielä kovasti osaavinaan soveltaa käytäntöön.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2005
Olkoon nyt vaikka meemi
Jos muut, niin minäkin. Lompakostani löytyvät seuraavat asiat:
- Kelakortti
- Liken Hannu Paloviidan käyntikortti
- Opolen yliopiston professori Krystyna Kossakowska-Jaroszin käyntikortti
- maailmalle pari vuotta sitten kadonneen latinistiystävättäreni valokuva
- Tampereen yliopiston puolan lehtori Dorota Michułkan käyntikortti
- Helsingissä filosofiaa opiskelevan ystäväni Soilen käyntikortti
- vanha viiden euron puhelinkortti
- isonsiskon käyntikortti
- uskontotieteilijä, keltologi Hannu-Pekka Huttusen käyntikortti
- jonkun puhelinnumero parempiakin vuosia nähneelle Post it -lapulle kirjoitettuna, en tiedä kenen, enkä aio ottaa selvää
- muovilätkään pakattu jäljennös keisari Claudiusta esittävästä roomalaisesta kolikosta; muovilätkässä on tietoja itse keisarista. Tämän sain lahjaksi em. latinistilta
- professori Barbara Lönnqvistin käyntikortti
- tietokonekaupan asiakaskortti
- toinenkin ikivanha puhelinkortti
- pankkiautomaattikortti
- neljä passia, joista yksi voimassaoleva
- junalippu Helsingistä Turkuun elokuulta 2003
- Åbo Akademis Bibliotekin kirjastokortti
- Varkauden ja Turun kaupunginkirjastojen vanhat kortit; Turun kortti on jo murtunut ja siitä on tippunut pala pois
- vielä kaksi vanhaa puhelinkorttia
- Shimo Suntilan käyntikortti
- Aschanin vanha tarjouskortti, jolla olisi saanut kahvin ilmaiseksi ennen vuoden 2003 loppua
- Kelakortti
- Liken Hannu Paloviidan käyntikortti
- Opolen yliopiston professori Krystyna Kossakowska-Jaroszin käyntikortti
- maailmalle pari vuotta sitten kadonneen latinistiystävättäreni valokuva
- Tampereen yliopiston puolan lehtori Dorota Michułkan käyntikortti
- Helsingissä filosofiaa opiskelevan ystäväni Soilen käyntikortti
- vanha viiden euron puhelinkortti
- isonsiskon käyntikortti
- uskontotieteilijä, keltologi Hannu-Pekka Huttusen käyntikortti
- jonkun puhelinnumero parempiakin vuosia nähneelle Post it -lapulle kirjoitettuna, en tiedä kenen, enkä aio ottaa selvää
- muovilätkään pakattu jäljennös keisari Claudiusta esittävästä roomalaisesta kolikosta; muovilätkässä on tietoja itse keisarista. Tämän sain lahjaksi em. latinistilta
- professori Barbara Lönnqvistin käyntikortti
- tietokonekaupan asiakaskortti
- toinenkin ikivanha puhelinkortti
- pankkiautomaattikortti
- neljä passia, joista yksi voimassaoleva
- junalippu Helsingistä Turkuun elokuulta 2003
- Åbo Akademis Bibliotekin kirjastokortti
- Varkauden ja Turun kaupunginkirjastojen vanhat kortit; Turun kortti on jo murtunut ja siitä on tippunut pala pois
- vielä kaksi vanhaa puhelinkorttia
- Shimo Suntilan käyntikortti
- Aschanin vanha tarjouskortti, jolla olisi saanut kahvin ilmaiseksi ennen vuoden 2003 loppua
keskiviikko 6. huhtikuuta 2005
Viikon lööpit löpisevät
Salarakkaat osa 1) Ministeri Lehtomäeltä yllättävä veto: hän otti ja meni naimisiin salarakkaansa kanssa, joka oli oikeasti pidetty salassa. Ainakin lehdistöltä.
Salarakkaat osa 2) Se salatavara...perhana, sekatavarakauppias jonka nimen unohdan tahallani vietti yön uusimman salarakkaansa kanssa. Mistäkö tiedän? No siitä että se luki uusimmassa Iltalärsäkkeessä, en muista kummassa. Tällä kertaa puotipuksulla ei tiettävästi ollut julkirakasta, jota hän olisi salarakkaansa kanssa pettänyt. Jos joku teologiaan paremmin perehtynyt saa tästä tolkun, kertokoon minullekin. Vaikka olenkin uskonnollinen mies, mystiikka ei suorastaan ole paras lajini.
Salarakkaat osa 3) Isänmaan ja kansan rakastama pääministerimme Matti Vanhanen eroaa vaimostaan. Salarakkaan olemassaolo on kiistetty, mutta Notatki on lähdesuojan piiriin kuuluvilta tahoilta saanut vinkin, että kyse on aina yhtä kieron punaruusukoneen presidenttipelistä: eron takana on pääministeriparkamme vietellyt eksoottinen, kohtalokas tumma kaunotar, joka lähemmällä tarkastelulla osoittautuu demarien, öhhmm, illegaalin siiven edustajaksi. Heijaa ruusut tulipunaiset, SDP:ssä ovat kukkineet.
Salarakkaat osa 4) Emme tietenkään pääse näin helpolla eroon salarakkaista. Se aito ja alkuperäinen salarakas Marina Fingerporillinen (tai jotain sinnepäin) on päättänyt avata nettiin omat sivut, joissa voidaan tarkastella hänen makuuhuoneensa tapahtumia. Ivanauruun ei ole aihetta - ei todellakaan ole reilua tehdä pilkkaa tyttöparasta, kun tämä haluaa vain rehellisesti ansaita muutaman lantin ainoalla työllä, jonka todella osaa. Niin että kun surffaatte netistä epäsiveellistä katseltavaa ns. masturbatorisia praktiikoita varten, muistakaa suosia kotimaista. Jos tavara ei ole kyllin kovaa, ts. alastomuutta ja penetraatiota ei ole riittävästi, muistakaa jättää valituksia rouvan (rouvahan hän nykyään on, ja haluaa anteliaasti jakaa avioelämänsä meidän kanssamme) sivujen palautelaatikkoon. Eiköhän kutsumusammatissa toimivalta ihmiseltä voitane odottaa tiettyä kykyä tulla vastaan vilpittömiä ihailijoitaan. Siis hakekaa sivut esiin, tarttukaa patukkaan lujalla myötäotteella ja jynssätkää ruista ranteeseen. Muistakaa vaihtaa kättä välillä, että lihakset kehittyvät tasapuolisesti.
Salarakkaat osa 5) Kun kerran muut, niin sitten minäkin. Tunnustan! Olen lähettänyt sähköpostia nti Caoimhe Ní Mhaicínille, jonka nettipäiväkirjani lukijat muistanevat peitenimellä Söpöys. Olemme peräti vaihtaneet pari viestiä, joiden sisällön tietenkin muodinmukaisen ekshibitionistisesti paljastan tässä, tietenkin iiristä suomeksi käännettynä:
P: Moro Caoimhe. Ei sulla sitä Alan Titleyn monografiaa iirinkielisen romaanin historiasta sattuisi olemaan?
C: Joo on täällä. Hintaa olisi yhdeksäntoista eppua, plus postikulut neljä ja puoli.
P: Selvät sävelet. Pist' pakettiin. Tuossa on osoite.
C: Ai, sori, mo leithscéal, Suomeen menee tietysti kolmetoista eukkaa postikulua. Anna mulle luottokorttisi numero ja turvakoodi.
P: No voi saakeli! Ei mulla mitään luottokorttia ole. Mä lähetän vaikka käteistä.
Tämän johdosta julkirakkaani epäilemättä panee välit poikki ja lyää puukoolla. Tosin minun on sanottava, että mistään romantiikasta minun ja Caoimhen välillä ei voi olla puhettakaan, sillä nyt sain tietää, että Caoimhellakin on se kamala tapa käyttää englannin kielen mukaisia preesensmuotoja sellaisissa yhteyksissä, joissa kunnon iiri edellyttää futuuria. Hyi olkoon. Sen jälkeen kyllä pidän suhteemme tiukasti professionaalina. (Hän varmaan salaa liittää myös ag-prepositiota käyttäviä agenttikonstruktioita impersonaalimuotoihin - jo ajatuskin saa mahani kiertymään inhosta.)
Moraalinen rappio ja juoppous: Mervi Tapola aikoo kieltää aviomiehensä, koko Suomen rakastaman urheilusankarin, rehevän elämäntarinan kääntämisen hienostuneeseen elokuvataiteelliseen muotoon, koska epäilee elokuvan tekevän pilkkaa hänen henkilöstään ja koska...niin, kauhistuttava paljastus: Matti allekirjoitti filmaussopimuksen humalassa. Tästä tiedosta iltapäivälehdet luonnollisesti repäisivät muhkeat otsikot. Lööppi jää varmasti loppuiäksi mieleemme muistuttamaan meille, miten järkyttäviin äärimmäisyyksiin moraalinen rappio ja juopottelu on näinä halvan viinan ja epäisänmaallisen euroilun aikana edennyt. Kuvitelkaapa, ennen työpäivää astelette puolimatkan kahvilaan siemaisemaan virkistävänä huuruavan kupillisen ja vilkaisemaan aamun iltalehtiä, istuudutte mukavasti kahvilan pöytään ja levitätte lehden pöydälle, ja...aivan totta, siinä se on, tuo kauhea otsikko:
MATTI
Salarakkaat osa 2) Se salatavara...perhana, sekatavarakauppias jonka nimen unohdan tahallani vietti yön uusimman salarakkaansa kanssa. Mistäkö tiedän? No siitä että se luki uusimmassa Iltalärsäkkeessä, en muista kummassa. Tällä kertaa puotipuksulla ei tiettävästi ollut julkirakasta, jota hän olisi salarakkaansa kanssa pettänyt. Jos joku teologiaan paremmin perehtynyt saa tästä tolkun, kertokoon minullekin. Vaikka olenkin uskonnollinen mies, mystiikka ei suorastaan ole paras lajini.
Salarakkaat osa 3) Isänmaan ja kansan rakastama pääministerimme Matti Vanhanen eroaa vaimostaan. Salarakkaan olemassaolo on kiistetty, mutta Notatki on lähdesuojan piiriin kuuluvilta tahoilta saanut vinkin, että kyse on aina yhtä kieron punaruusukoneen presidenttipelistä: eron takana on pääministeriparkamme vietellyt eksoottinen, kohtalokas tumma kaunotar, joka lähemmällä tarkastelulla osoittautuu demarien, öhhmm, illegaalin siiven edustajaksi. Heijaa ruusut tulipunaiset, SDP:ssä ovat kukkineet.
Salarakkaat osa 4) Emme tietenkään pääse näin helpolla eroon salarakkaista. Se aito ja alkuperäinen salarakas Marina Fingerporillinen (tai jotain sinnepäin) on päättänyt avata nettiin omat sivut, joissa voidaan tarkastella hänen makuuhuoneensa tapahtumia. Ivanauruun ei ole aihetta - ei todellakaan ole reilua tehdä pilkkaa tyttöparasta, kun tämä haluaa vain rehellisesti ansaita muutaman lantin ainoalla työllä, jonka todella osaa. Niin että kun surffaatte netistä epäsiveellistä katseltavaa ns. masturbatorisia praktiikoita varten, muistakaa suosia kotimaista. Jos tavara ei ole kyllin kovaa, ts. alastomuutta ja penetraatiota ei ole riittävästi, muistakaa jättää valituksia rouvan (rouvahan hän nykyään on, ja haluaa anteliaasti jakaa avioelämänsä meidän kanssamme) sivujen palautelaatikkoon. Eiköhän kutsumusammatissa toimivalta ihmiseltä voitane odottaa tiettyä kykyä tulla vastaan vilpittömiä ihailijoitaan. Siis hakekaa sivut esiin, tarttukaa patukkaan lujalla myötäotteella ja jynssätkää ruista ranteeseen. Muistakaa vaihtaa kättä välillä, että lihakset kehittyvät tasapuolisesti.
Salarakkaat osa 5) Kun kerran muut, niin sitten minäkin. Tunnustan! Olen lähettänyt sähköpostia nti Caoimhe Ní Mhaicínille, jonka nettipäiväkirjani lukijat muistanevat peitenimellä Söpöys. Olemme peräti vaihtaneet pari viestiä, joiden sisällön tietenkin muodinmukaisen ekshibitionistisesti paljastan tässä, tietenkin iiristä suomeksi käännettynä:
P: Moro Caoimhe. Ei sulla sitä Alan Titleyn monografiaa iirinkielisen romaanin historiasta sattuisi olemaan?
C: Joo on täällä. Hintaa olisi yhdeksäntoista eppua, plus postikulut neljä ja puoli.
P: Selvät sävelet. Pist' pakettiin. Tuossa on osoite.
C: Ai, sori, mo leithscéal, Suomeen menee tietysti kolmetoista eukkaa postikulua. Anna mulle luottokorttisi numero ja turvakoodi.
P: No voi saakeli! Ei mulla mitään luottokorttia ole. Mä lähetän vaikka käteistä.
Tämän johdosta julkirakkaani epäilemättä panee välit poikki ja lyää puukoolla. Tosin minun on sanottava, että mistään romantiikasta minun ja Caoimhen välillä ei voi olla puhettakaan, sillä nyt sain tietää, että Caoimhellakin on se kamala tapa käyttää englannin kielen mukaisia preesensmuotoja sellaisissa yhteyksissä, joissa kunnon iiri edellyttää futuuria. Hyi olkoon. Sen jälkeen kyllä pidän suhteemme tiukasti professionaalina. (Hän varmaan salaa liittää myös ag-prepositiota käyttäviä agenttikonstruktioita impersonaalimuotoihin - jo ajatuskin saa mahani kiertymään inhosta.)
Moraalinen rappio ja juoppous: Mervi Tapola aikoo kieltää aviomiehensä, koko Suomen rakastaman urheilusankarin, rehevän elämäntarinan kääntämisen hienostuneeseen elokuvataiteelliseen muotoon, koska epäilee elokuvan tekevän pilkkaa hänen henkilöstään ja koska...niin, kauhistuttava paljastus: Matti allekirjoitti filmaussopimuksen humalassa. Tästä tiedosta iltapäivälehdet luonnollisesti repäisivät muhkeat otsikot. Lööppi jää varmasti loppuiäksi mieleemme muistuttamaan meille, miten järkyttäviin äärimmäisyyksiin moraalinen rappio ja juopottelu on näinä halvan viinan ja epäisänmaallisen euroilun aikana edennyt. Kuvitelkaapa, ennen työpäivää astelette puolimatkan kahvilaan siemaisemaan virkistävänä huuruavan kupillisen ja vilkaisemaan aamun iltalehtiä, istuudutte mukavasti kahvilan pöytään ja levitätte lehden pöydälle, ja...aivan totta, siinä se on, tuo kauhea otsikko:
ALLEKIRJOITTI
H U M A L A S S A
sunnuntai 3. huhtikuuta 2005
Jussi-Pate kakkonen
Karol Józef Wojtyła Wadowicesta, jonka vulgus tuntee paremmin hänen pyhyytenään paavi Johannes Paavali II:na, on sitten siirtynyt vanhimman edeltäjänsä vartioimille porteille. En tiedä, osaanko sanoa hänestä juuta tai jaata. Olen kyllin vanha muistaakseni hänen valintansa paaviksi. Olin siihen aikaan uskovainen (mutta myös darwinismin eläinkirjoja lukemalla sisäistänyt) pikkupoika ala-asteella, ja vaikka tiesinkin, että katolinen kirkko oli epäilyttävä jesuiittamainen laitos, kaipasin sentimentaalisesti alkukirkkoon ja viime kädessä Jeesuksen ja apostolien omaan ehtoollispöytään, kun ihmisten vapaa tahto ja syntisyys ei ollut vielä pilannut kristinuskoa uskonsodilla, tekopyhyydellä sun muulla anekaupalla. Siksi tunsin jotain epämääräistä halua kokea paavin koko kristikunnan johtajaksi. Lapsenuskollani olin vakuuttunut siitä, että maailman ongelmat olivat oleelliselta osaltaan seurausta synnistä ja luopumuksesta, ja että Jumalan pysytellessä horisontin takana olisi hyvä, jos kristikunnalla olisi yksi mies pauhaamaan yhdellä ukkosen äänellä jumalatonta, kommunistista Ryssää ja tekopyhää, mammonan turmelemaa Jenkkiä vastaan.
Samana vuonna oli kuollut Paavali VI hallittuaan katolista kirkkoa suurin piirtein yhtä pitkään kuin tämä nykyinen vainaja, eli hyvinkin kolmattakymmentä vuotta. On jokseenkin kuvaavaa, että hänen kuoltuaan Suomen Kuvalehden muistokirjoituksessa häntä kutsuttiin kauttaaltaan nimellä "Pius" Paavalin sijasta - siihen aikaan katolinen kirkko oli todella kaukana suomalaisesta arjesta, ja toisaalta merkittävät historialliset tapahtumat olivat viimeisten parin-kolmensadan vuoden aikana osuneet niin usein Pius-nimisten paavien valtakausille, että esimerkiksi Suomen suosituimman aikakauslehden Valittujen Palojen julkaisemat historiallisia tapahtumia käsitelleet artikkelit sisälsivät hämmästyttävän usein viittauksia siihen, mitä paavi Pius (se tuntui olevan aina nimeltään paavi Pius, vain järjestysnumero vaihteli) oli sanonut tästä tai tuosta maailman asioiden käänteestä. Kuvalehden toimittajan virhe tuntui siis minustakin jokseenkin ymmärrettävältä - minäkin olin ehdollistunut ajattelemaan, että Pius-niminen paavi kuuluu oleellisena osana ihmiskunnan normaalitilaan, ja että Paavali-niminen paavi on taas yksi merkki siitä, kuinka elämä on mennyt raiteiltaan sitten proverbiaalisten vanhojen hyvien aikojen.
Paavalin jälkeen remmiin astui Johannes Paavali I, porvarilliselta nimeltään Albino Luciani - kiltti, hymyilevä setä, jossa tuntuivat ruumiillistuvan kliseeitalialaisen kaikki myönteiset puolet. Pienelle pojalle oli melkoisen suuren surun aihe, että kiltti paavisetä kuoli kuukauden päivät hallittuaan sydänvaivoihinsa. Sittemmin Lucianin kuolemasta on kehitelty monenlaisia salaliittoteorioita, jotka tuntuvat jättävän Da Vinci -koodinkin varjoonsa. Kuulemma hän suhtautui ymmärtäväisesti ehkäisyyn ja abortin tarpeeseen, jolloin betonipäät raivasivat tieltään vaarallisen liberaalin. Koska Luciani oli teologisilta näkökannoiltaan konservatiivi, teoria kuulostaa kaukaa haetulta. Selvästi uskottavampi on salaliittoteorian toinen versio, jonka mukaan Luciani oli aikeissa siivota rahanvaihtajat temppelistä tarttumalla lujin kourin kirkon bisneksiin, mm. sen mafiayhteyksiin. Hän oli itse kotoisin Vittorio-Veneton seudulta Pohjois-Italiasta, missä Etelä-Italiaan suhtaudutaan kyräillen sen laittomuuden ja mafioituneisuuden vuoksi. (Pari vuotta sitten naapurinani oli englantia huonosti osaava, mutta hyvin kommunikaatiokykyinen ja miellyttävä, ihanteellisen isänmaallinen ja vasemmistolaiseksi tunnustautuva nuorukainen, carabinierin poika Rovigosta. Hänenlaisekseen kuvittelen yhä pohjoisitalialaiset.) Ehkäpä hän näki itsensä reippaana pohjoisen poikana, joka kristillistää nuo etelän villi-ihmiset - kuten tiedämme Carlo Levin romaanista Cristo si è fermato a Eboli/Christ Stopped at Eboli/Christus kam nur bis Eboli/Kristus stannade i Eboli/Jumalan selän takana, Kristus ei koskaan päässyt Ebolia etelämmäksi - ja opettaa heidät pois mafiatavoilta.
Olen kuitenkin itse varsin taipuvainen uskomaan, että kolmas versio eli se virallinen toden sanoo: että Luciani oli yksinkertaisesti vanha ja sydänsairas mies, joka olisi mieluummin halunnut ottaa rennosti ja viettää eläkepäiviä, mutta joka kaikille mieluisana ja mukavaksi kaveriksi tiedettynä kompromissiehdokkaana sysättiin virkaan, johon ei olisi halunnut ja jota ei jaksanut toimittaa, mutta josta ei nöyränä ja kilttinä miehenä tohtinut kieltäytyäkään.
Sitten tuli Karol Wojtyłan vuoro: kardinaali Felici astui basilikan parvekkeelle ja julisti: Annuntio vobis gaudium magnum: habemus Papam! Ilmoitan teille suuren ilon: meillä on paavi! Sen jälkeen hän aikansa uutta paavia asiaankuuluvilla superlatiiveilla - eminentissimus, reverendissimus ja onko siinä nyt vielä illustrissimuskin (vai pitäisikö sen olla illusterrimus? osaako siellä kukaan latinaa?) - kehuttuaan lausui itse nimen, akkusatiivimuodossa toki: Caroooluuummm...Cardinaaaleeem...Wojtyła! Kardinaali Felici muuten äänsi puolankielisen sukunimen täysin virheettömästi. Pikkupoikana, yksitoistavuotiaskohan lienen silloin jo ollut, en vielä osannut puolaa - en minäkään sentään seppä syntyessäni ollut, itse asiassa hämmästyisitte, jos tietäisitte, miten yksikielinen lapsuus minulla oli - mutta olen myöhemmin kuunnellut parikin radiodokumenttia, joista muistan erinomaisesti kardinaalin ääntämyksen. Luullakseni saatte kuulla hänen sanansa lähipäivinä radiosta tai televisiosta, koska ainakin Ylen odottaisi omistavan ohjelman tai pari Johannes Paavali II:n uralle.
1970-luvulla jyllänneen vasemmistolaisuuden pelottamina isovanhempani eivät osanneet ottaa puolalaisen paavin valintaa mitenkään itsestään selvästi hyvänä asiana. Sanoisin, että siinä kävi pikemminkin päinvastoin. Meillä asiaan suhtauduttiin ainakin jossain määrin sillä tavoin, että nyt oli ehkä ratkaiseva domino kaatunut ryssälle mieleiseen suuntaan. Ja kun puolalainen paavi antoi kehitysmaiden köyhyyden järkyttämänä jotain kapitalistista ahneutta arvostelevia lausuntoja - katolinen kirkkohan ei ainakaan puheissaan ole suhtautunut laissez faire -kapitalismiin (paavin äidinkielellä muuten leseferyzm) mitenkään jakamattoman myönteisesti, mikä on sittemmin aiheuttanut tiettyä kognitiivista dissonanssia puolalaisessa oikeistossa, joka mielellään haluaisi olla sekä talousasioissa yltiöliberaali että uskontoasioissa äärikatolinen - meillä epäiltiin paavin paljastaneen todellisen, ryssäläisen ja kommunistisen karvansa. Kului kaksi vuotta, ennen kuin paavin maanmies Lech Wałęsa osoitti siihen asti yhtenäisenharmaana aivopestyjen valtakuntana kavahtamamme Itäblokin edelleenkin sisältävän yllättävän paljon erilaisia sävyjä.
Samana vuonna oli kuollut Paavali VI hallittuaan katolista kirkkoa suurin piirtein yhtä pitkään kuin tämä nykyinen vainaja, eli hyvinkin kolmattakymmentä vuotta. On jokseenkin kuvaavaa, että hänen kuoltuaan Suomen Kuvalehden muistokirjoituksessa häntä kutsuttiin kauttaaltaan nimellä "Pius" Paavalin sijasta - siihen aikaan katolinen kirkko oli todella kaukana suomalaisesta arjesta, ja toisaalta merkittävät historialliset tapahtumat olivat viimeisten parin-kolmensadan vuoden aikana osuneet niin usein Pius-nimisten paavien valtakausille, että esimerkiksi Suomen suosituimman aikakauslehden Valittujen Palojen julkaisemat historiallisia tapahtumia käsitelleet artikkelit sisälsivät hämmästyttävän usein viittauksia siihen, mitä paavi Pius (se tuntui olevan aina nimeltään paavi Pius, vain järjestysnumero vaihteli) oli sanonut tästä tai tuosta maailman asioiden käänteestä. Kuvalehden toimittajan virhe tuntui siis minustakin jokseenkin ymmärrettävältä - minäkin olin ehdollistunut ajattelemaan, että Pius-niminen paavi kuuluu oleellisena osana ihmiskunnan normaalitilaan, ja että Paavali-niminen paavi on taas yksi merkki siitä, kuinka elämä on mennyt raiteiltaan sitten proverbiaalisten vanhojen hyvien aikojen.
Paavalin jälkeen remmiin astui Johannes Paavali I, porvarilliselta nimeltään Albino Luciani - kiltti, hymyilevä setä, jossa tuntuivat ruumiillistuvan kliseeitalialaisen kaikki myönteiset puolet. Pienelle pojalle oli melkoisen suuren surun aihe, että kiltti paavisetä kuoli kuukauden päivät hallittuaan sydänvaivoihinsa. Sittemmin Lucianin kuolemasta on kehitelty monenlaisia salaliittoteorioita, jotka tuntuvat jättävän Da Vinci -koodinkin varjoonsa. Kuulemma hän suhtautui ymmärtäväisesti ehkäisyyn ja abortin tarpeeseen, jolloin betonipäät raivasivat tieltään vaarallisen liberaalin. Koska Luciani oli teologisilta näkökannoiltaan konservatiivi, teoria kuulostaa kaukaa haetulta. Selvästi uskottavampi on salaliittoteorian toinen versio, jonka mukaan Luciani oli aikeissa siivota rahanvaihtajat temppelistä tarttumalla lujin kourin kirkon bisneksiin, mm. sen mafiayhteyksiin. Hän oli itse kotoisin Vittorio-Veneton seudulta Pohjois-Italiasta, missä Etelä-Italiaan suhtaudutaan kyräillen sen laittomuuden ja mafioituneisuuden vuoksi. (Pari vuotta sitten naapurinani oli englantia huonosti osaava, mutta hyvin kommunikaatiokykyinen ja miellyttävä, ihanteellisen isänmaallinen ja vasemmistolaiseksi tunnustautuva nuorukainen, carabinierin poika Rovigosta. Hänenlaisekseen kuvittelen yhä pohjoisitalialaiset.) Ehkäpä hän näki itsensä reippaana pohjoisen poikana, joka kristillistää nuo etelän villi-ihmiset - kuten tiedämme Carlo Levin romaanista Cristo si è fermato a Eboli/Christ Stopped at Eboli/Christus kam nur bis Eboli/Kristus stannade i Eboli/Jumalan selän takana, Kristus ei koskaan päässyt Ebolia etelämmäksi - ja opettaa heidät pois mafiatavoilta.
Olen kuitenkin itse varsin taipuvainen uskomaan, että kolmas versio eli se virallinen toden sanoo: että Luciani oli yksinkertaisesti vanha ja sydänsairas mies, joka olisi mieluummin halunnut ottaa rennosti ja viettää eläkepäiviä, mutta joka kaikille mieluisana ja mukavaksi kaveriksi tiedettynä kompromissiehdokkaana sysättiin virkaan, johon ei olisi halunnut ja jota ei jaksanut toimittaa, mutta josta ei nöyränä ja kilttinä miehenä tohtinut kieltäytyäkään.
Sitten tuli Karol Wojtyłan vuoro: kardinaali Felici astui basilikan parvekkeelle ja julisti: Annuntio vobis gaudium magnum: habemus Papam! Ilmoitan teille suuren ilon: meillä on paavi! Sen jälkeen hän aikansa uutta paavia asiaankuuluvilla superlatiiveilla - eminentissimus, reverendissimus ja onko siinä nyt vielä illustrissimuskin (vai pitäisikö sen olla illusterrimus? osaako siellä kukaan latinaa?) - kehuttuaan lausui itse nimen, akkusatiivimuodossa toki: Caroooluuummm...Cardinaaaleeem...Wojtyła! Kardinaali Felici muuten äänsi puolankielisen sukunimen täysin virheettömästi. Pikkupoikana, yksitoistavuotiaskohan lienen silloin jo ollut, en vielä osannut puolaa - en minäkään sentään seppä syntyessäni ollut, itse asiassa hämmästyisitte, jos tietäisitte, miten yksikielinen lapsuus minulla oli - mutta olen myöhemmin kuunnellut parikin radiodokumenttia, joista muistan erinomaisesti kardinaalin ääntämyksen. Luullakseni saatte kuulla hänen sanansa lähipäivinä radiosta tai televisiosta, koska ainakin Ylen odottaisi omistavan ohjelman tai pari Johannes Paavali II:n uralle.
1970-luvulla jyllänneen vasemmistolaisuuden pelottamina isovanhempani eivät osanneet ottaa puolalaisen paavin valintaa mitenkään itsestään selvästi hyvänä asiana. Sanoisin, että siinä kävi pikemminkin päinvastoin. Meillä asiaan suhtauduttiin ainakin jossain määrin sillä tavoin, että nyt oli ehkä ratkaiseva domino kaatunut ryssälle mieleiseen suuntaan. Ja kun puolalainen paavi antoi kehitysmaiden köyhyyden järkyttämänä jotain kapitalistista ahneutta arvostelevia lausuntoja - katolinen kirkkohan ei ainakaan puheissaan ole suhtautunut laissez faire -kapitalismiin (paavin äidinkielellä muuten leseferyzm) mitenkään jakamattoman myönteisesti, mikä on sittemmin aiheuttanut tiettyä kognitiivista dissonanssia puolalaisessa oikeistossa, joka mielellään haluaisi olla sekä talousasioissa yltiöliberaali että uskontoasioissa äärikatolinen - meillä epäiltiin paavin paljastaneen todellisen, ryssäläisen ja kommunistisen karvansa. Kului kaksi vuotta, ennen kuin paavin maanmies Lech Wałęsa osoitti siihen asti yhtenäisenharmaana aivopestyjen valtakuntana kavahtamamme Itäblokin edelleenkin sisältävän yllättävän paljon erilaisia sävyjä.
Työ on taistelua, sanoo puhemies Mao
Tuo edellinen ei ole vielä valmiina, mutta Neiwertin blogista eksyin David Brinin (tunnettu scifiromaanista Tähtisumu täyttyy/Startide Rising, jota en ole lukenut) sivuille. Tuntuu olevan täyttä asiaa. Katsokaapa nyt ensinnäkin nämä:
Edistyksen paradoksi. Eli: täältä ylhäältä katsoen kaikki tiet vievät alaspäin.
Kommunistisen ryssän takkia vapauden vihollisena päälleen sovitteleva yhä fasistisempi jenkki.
David Brinin sivuilta löytyi myös linkki erääseen Salon.comin artikkeliin. Linkki ei valitettavasti toiminut, sillä katsottuani mainoksen, joka on välttämätön ehto Saloniin pääsemiselle, päädyin ilmeisesti vain lehden etusivulle. Sieltä löytyi kuitenkin eri hulppea artikkeli, jonka mukaan selibaattilupauksen tehneet Yhdysvaltain ns. kristittyjen osavaltioiden nuoret saavat käytännössä yhtä paljon sukupuolitauteja kuin muutkin, mutta päätyvät harjoittamaan huomattavasti erikoisempia seksuaalisia käytäntöjä. Mitä sanotte tästä ns. rahalainauksesta:
And so armed with limited knowledge, and believing regular, vaginal intercourse to be either immaculate or filthy dirty, these kids did with their pledge what everybody does with contracts: they found loopholes. Two of them to be exact.
Is there any greater irony than the fact that the Christian Right actually got their precious little adolescent daughters to say to their freshly scrubbed boyfriends: "Please, I want to remain pure for my wedding night, so only in the ass. Then I'll blow you."
Edistyksen paradoksi. Eli: täältä ylhäältä katsoen kaikki tiet vievät alaspäin.
Kommunistisen ryssän takkia vapauden vihollisena päälleen sovitteleva yhä fasistisempi jenkki.
David Brinin sivuilta löytyi myös linkki erääseen Salon.comin artikkeliin. Linkki ei valitettavasti toiminut, sillä katsottuani mainoksen, joka on välttämätön ehto Saloniin pääsemiselle, päädyin ilmeisesti vain lehden etusivulle. Sieltä löytyi kuitenkin eri hulppea artikkeli, jonka mukaan selibaattilupauksen tehneet Yhdysvaltain ns. kristittyjen osavaltioiden nuoret saavat käytännössä yhtä paljon sukupuolitauteja kuin muutkin, mutta päätyvät harjoittamaan huomattavasti erikoisempia seksuaalisia käytäntöjä. Mitä sanotte tästä ns. rahalainauksesta:
And so armed with limited knowledge, and believing regular, vaginal intercourse to be either immaculate or filthy dirty, these kids did with their pledge what everybody does with contracts: they found loopholes. Two of them to be exact.
Is there any greater irony than the fact that the Christian Right actually got their precious little adolescent daughters to say to their freshly scrubbed boyfriends: "Please, I want to remain pure for my wedding night, so only in the ass. Then I'll blow you."
perjantai 1. huhtikuuta 2005
Séamus Ó Grianna rauhan miehenä
Fuaimrian/Soundtrack: Donnchadh C. Ó Laighin: An Bealach go Dún Ulún
Sain viime hetkellä edes jonkinlaiseen kuntoon sen Kalle Päätaloa ja Séamus Ó Griannaa vertailevan artikkelihirvitykseni. Noloahan sitä oli Anders Ahlqvistin juhlakirjaan lähettää, men vad kan man göra? En minä millään kielellä hyvin kirjoita, siis jäsentelyn kannalta hyvin; mutta kaikkein huonoimmin suomeksi; ja tämä blogikirjoittelu ei ole parasta mahdollista harjoitusta, koska tässä tulee aina lorotelluksi kaikenlaisia joutavuuksia. Näkihän sen noista paraguaylaishöpinöistäni: minun piti puhua Borgesista (jonka kertomus- ja artikkelikokoelmia olen koettanut kovassa tahdissa panuta viime aikoina, tosin siinä sivussa tuli lopulta hoideltua valmiiksi myös La crónica de una muerte anunciadan ensimmäinen panuamiskierros, ja aikaisemminhan olin tehnyt samat temput jo kolmelle García Márquezin kirjalle, tosin vain yksi niistä, El coronel no tiene quien le escriba, oli oikea kaunokirja. Ehkä minä oikeasti vielä opin espanjaa riittävän hyvin lukeakseni kaunokirjoja sillä kielellä pelkästään rentoutumisen vuoksi), mutta juttu lipsahti sitten aivan ohi, ikään kuin en olisi vaahdonnut siitä pirun guaranín kielestä jo aikaisemmin.
Asiasisältö ei siis päässyt oikeuksiinsa sen lorottelun seassa, ja Séamus Ó Griannan koottujen kirjoitusten toiseen osaan (kolmatta ei ole vielä ilmestynyt, enkä tiedä, aikooko Nollaig Mac Congáil koota kokoelmaan vain Ó Griannan aiemmin kirjamuodossa julkaisemattomat hajatekstit vai myös hänen valtavan, mutta nykyään enimmäkseen saatavilta kadonneen novelli- ja romaanituotantonsa) en kunnolla ennättänyt tutustuakaan ennen kuin artikkeli piti lähettää. Lisäksi, vaikka tiedän tarkkaan, että minulla on kaksi eksemplaaria Ó Griannan romaanista Tairngreacht Mhiseoige - toinen on uusintapainos, toinen Ciarán Ó Duibhínilta lahjaksi saamani vanhalla kirjasimistolla painettu ensipainos - kumpaakaan ei löytynyt, jotta olisin voinut laittaa kunnon lähdeviitteen Séamus Ó Griannan kristillistä pasifismia vahvistamaan. Olisi sille löytynyt riittävästi todisteita myös tästä Nollaigin toimittamasta kakkosniteestä.
Pitäisi varmaankin lukea uudelleen Pádraig Ó Baoighillin paikallishistoriallinen juorukokoelma Óglach na Rosann (piru kun hänen matkakirjansa Skotlannista on taas kadonnut jonnekin, sekin pitäisi jossain välissä lukea loppuun), että saisi järjestykseen Séamus Ó Griannan elämänvaiheet. (Hän on kirjoittanut pari omaelämäkerrallista teosta, joista toinen, An Saol Corrach, on edelleenkin as cló, mutta toinen, Nuair a Bhí mé Óg, luojan kiitos saatavilla - minä olenkin tuhonnut jo pari kappaletta, en ainoastaan panuamalla, vaan ihan vain lukemalla ja joka paikkaan mukana raahaamalla, pitäisi taas ostaa uusi, ne Mercierin pokkarit eivät onneksi tule kalliiksi.) Tai no, minulla on ollut jo eräitäkin viikkoja työn alla vanhanaikainen paperikirje Pádraigille, voisin siinä sivussa kysellä häneltä hieman Séamusista. Pádraig on kotoisin samasta Rann na Feirsten kylästä kuin Séamus Ó Grianna, ja taitavat olla vieläpä sukuakin toisilleen nämä jalot herrasmiehet.
Mutta joka tapauksessa asiat menivät suurin piirtein siten, että Séamus Ó Grianna osallistui Irlannin vapaussotaan ja sittemmin tasavaltalaisena näiden ja vapaavaltiolaisten väliseen sisällissotaan. Hän oli käsittääkseni kuitenkin lähinnä vain propagandisti. Luullakseni Pól Ó Muirí kirjoitti Séamusin veljestä Seosamhista laatimassaan englanninkielisessä elämäkertakirjassa, että veljekset, jotka tuolloin olivat vielä keskenään ns. välilöissä, panivat sodan aikana pystyyn jonkinlaisena nationalismin biblia pauperumina toimineen propagandateatteriseurueen, joka sitten esitti veljesten omia näytelmiä iiriksi donegalilaisille alkuasukkaille - meininki oli siis melkein kuin Majakovskilla Venäjän vallankumouksen aikana. Näytelmien taiteellinen taso ei ollut kovin ihmeellinen. Olen lukenut niitä James Hardimanin kirjastossa Galwayssa, vai oliko se nyt Leabharlann na gCeithre Máistrí? Ainakin joitakin Griannan veljesten isänmaallisia näytelmiä siellä oli, en niitä kyllä kovin tarkkaan jaksanut lukea. Muistan niistä ainoastaan innokkaan nuorukaisen, joka englanninsekaisella iirillä, Sinn Féinin englanninkielistä propagandamateriaalia luettuaan, selittää perheelleen, kuinka nyt kaikkien pitää taistella freedomin puolesta. (Terveisiä vaan Peter Elkille.)
Pól Ó Muirí lienee lukenut näytelmät paremmin; Seosamh Mac [sic!] Griannasta kirjoittamassaan elämäkerrassa A Flight from Shadow (kyllä vain, englanniksi) hän mainitsi, että niissä (tai siinä, jonka Seosamh kirjoitti - en nyt muista, oliko näytelmiä montakin) näytetään sinänsä uskottava отцы и дети -ristiriita nationalismin elähdyttämien nuorukaisten ja kyynisten, maailmanparannuksen mahdottomuudeksi tuomitsevien isien välillä, mutta että ristiriitaa ei ratkaista mitenkään uskottavasti argumentoiden, vaan pojat yksinkertaisesti jyräävät isien puheet nationalistisin iskulausein. Kyseessä on siis eräänlainen "sosialistinen realismi", paitsi että kommunismin sijasta ideologiana toimii irlantilainen nationalismi. Samantyyppistä tavaraa ilmestyi tuohon aikaan iiriksi enemmänkin, vaikkapa nyt Pádraic Ó Conaire vanhemman Seacht mBua an Éirí Amach. Se pitäisikin lukea joskus kunnolla.
Séamus Ó Grianna nyt kuitenkin pettyi sekä nationalismiin että itsenäisyyskamppailuun. On aika kuvaavaa, että hänen kuuluisimman romaaninsa - jota en valitettavasti ole löytänyt mistään, vaikka se kuuluukin olleen irlantilaisten koulujen pakkolukemista ennen vanhaan, joten vanhoja kappaleita pitäisi löytyä joka paikasta - nimi on Mo Dhá Róisín - Minun kaksi Róisíniani. Róisín on naisen nimi, mutta myös naishahmon symbolisoiman Irlannin nimi. Kautta koko tuotantonsa Séamus Ó Grianna kertoo tarinaa miehestä, joka rakasti näitä kahta Róisínia eikä saanut kumpaakaan - ei nuoruudenrakkauttaan vaimoksi, eikä sellaista vapaata Irlantia kuin olisi halunnut.
Sain viime hetkellä edes jonkinlaiseen kuntoon sen Kalle Päätaloa ja Séamus Ó Griannaa vertailevan artikkelihirvitykseni. Noloahan sitä oli Anders Ahlqvistin juhlakirjaan lähettää, men vad kan man göra? En minä millään kielellä hyvin kirjoita, siis jäsentelyn kannalta hyvin; mutta kaikkein huonoimmin suomeksi; ja tämä blogikirjoittelu ei ole parasta mahdollista harjoitusta, koska tässä tulee aina lorotelluksi kaikenlaisia joutavuuksia. Näkihän sen noista paraguaylaishöpinöistäni: minun piti puhua Borgesista (jonka kertomus- ja artikkelikokoelmia olen koettanut kovassa tahdissa panuta viime aikoina, tosin siinä sivussa tuli lopulta hoideltua valmiiksi myös La crónica de una muerte anunciadan ensimmäinen panuamiskierros, ja aikaisemminhan olin tehnyt samat temput jo kolmelle García Márquezin kirjalle, tosin vain yksi niistä, El coronel no tiene quien le escriba, oli oikea kaunokirja. Ehkä minä oikeasti vielä opin espanjaa riittävän hyvin lukeakseni kaunokirjoja sillä kielellä pelkästään rentoutumisen vuoksi), mutta juttu lipsahti sitten aivan ohi, ikään kuin en olisi vaahdonnut siitä pirun guaranín kielestä jo aikaisemmin.
Asiasisältö ei siis päässyt oikeuksiinsa sen lorottelun seassa, ja Séamus Ó Griannan koottujen kirjoitusten toiseen osaan (kolmatta ei ole vielä ilmestynyt, enkä tiedä, aikooko Nollaig Mac Congáil koota kokoelmaan vain Ó Griannan aiemmin kirjamuodossa julkaisemattomat hajatekstit vai myös hänen valtavan, mutta nykyään enimmäkseen saatavilta kadonneen novelli- ja romaanituotantonsa) en kunnolla ennättänyt tutustuakaan ennen kuin artikkeli piti lähettää. Lisäksi, vaikka tiedän tarkkaan, että minulla on kaksi eksemplaaria Ó Griannan romaanista Tairngreacht Mhiseoige - toinen on uusintapainos, toinen Ciarán Ó Duibhínilta lahjaksi saamani vanhalla kirjasimistolla painettu ensipainos - kumpaakaan ei löytynyt, jotta olisin voinut laittaa kunnon lähdeviitteen Séamus Ó Griannan kristillistä pasifismia vahvistamaan. Olisi sille löytynyt riittävästi todisteita myös tästä Nollaigin toimittamasta kakkosniteestä.
Pitäisi varmaankin lukea uudelleen Pádraig Ó Baoighillin paikallishistoriallinen juorukokoelma Óglach na Rosann (piru kun hänen matkakirjansa Skotlannista on taas kadonnut jonnekin, sekin pitäisi jossain välissä lukea loppuun), että saisi järjestykseen Séamus Ó Griannan elämänvaiheet. (Hän on kirjoittanut pari omaelämäkerrallista teosta, joista toinen, An Saol Corrach, on edelleenkin as cló, mutta toinen, Nuair a Bhí mé Óg, luojan kiitos saatavilla - minä olenkin tuhonnut jo pari kappaletta, en ainoastaan panuamalla, vaan ihan vain lukemalla ja joka paikkaan mukana raahaamalla, pitäisi taas ostaa uusi, ne Mercierin pokkarit eivät onneksi tule kalliiksi.) Tai no, minulla on ollut jo eräitäkin viikkoja työn alla vanhanaikainen paperikirje Pádraigille, voisin siinä sivussa kysellä häneltä hieman Séamusista. Pádraig on kotoisin samasta Rann na Feirsten kylästä kuin Séamus Ó Grianna, ja taitavat olla vieläpä sukuakin toisilleen nämä jalot herrasmiehet.
Mutta joka tapauksessa asiat menivät suurin piirtein siten, että Séamus Ó Grianna osallistui Irlannin vapaussotaan ja sittemmin tasavaltalaisena näiden ja vapaavaltiolaisten väliseen sisällissotaan. Hän oli käsittääkseni kuitenkin lähinnä vain propagandisti. Luullakseni Pól Ó Muirí kirjoitti Séamusin veljestä Seosamhista laatimassaan englanninkielisessä elämäkertakirjassa, että veljekset, jotka tuolloin olivat vielä keskenään ns. välilöissä, panivat sodan aikana pystyyn jonkinlaisena nationalismin biblia pauperumina toimineen propagandateatteriseurueen, joka sitten esitti veljesten omia näytelmiä iiriksi donegalilaisille alkuasukkaille - meininki oli siis melkein kuin Majakovskilla Venäjän vallankumouksen aikana. Näytelmien taiteellinen taso ei ollut kovin ihmeellinen. Olen lukenut niitä James Hardimanin kirjastossa Galwayssa, vai oliko se nyt Leabharlann na gCeithre Máistrí? Ainakin joitakin Griannan veljesten isänmaallisia näytelmiä siellä oli, en niitä kyllä kovin tarkkaan jaksanut lukea. Muistan niistä ainoastaan innokkaan nuorukaisen, joka englanninsekaisella iirillä, Sinn Féinin englanninkielistä propagandamateriaalia luettuaan, selittää perheelleen, kuinka nyt kaikkien pitää taistella freedomin puolesta. (Terveisiä vaan Peter Elkille.)
Pól Ó Muirí lienee lukenut näytelmät paremmin; Seosamh Mac [sic!] Griannasta kirjoittamassaan elämäkerrassa A Flight from Shadow (kyllä vain, englanniksi) hän mainitsi, että niissä (tai siinä, jonka Seosamh kirjoitti - en nyt muista, oliko näytelmiä montakin) näytetään sinänsä uskottava отцы и дети -ristiriita nationalismin elähdyttämien nuorukaisten ja kyynisten, maailmanparannuksen mahdottomuudeksi tuomitsevien isien välillä, mutta että ristiriitaa ei ratkaista mitenkään uskottavasti argumentoiden, vaan pojat yksinkertaisesti jyräävät isien puheet nationalistisin iskulausein. Kyseessä on siis eräänlainen "sosialistinen realismi", paitsi että kommunismin sijasta ideologiana toimii irlantilainen nationalismi. Samantyyppistä tavaraa ilmestyi tuohon aikaan iiriksi enemmänkin, vaikkapa nyt Pádraic Ó Conaire vanhemman Seacht mBua an Éirí Amach. Se pitäisikin lukea joskus kunnolla.
Séamus Ó Grianna nyt kuitenkin pettyi sekä nationalismiin että itsenäisyyskamppailuun. On aika kuvaavaa, että hänen kuuluisimman romaaninsa - jota en valitettavasti ole löytänyt mistään, vaikka se kuuluukin olleen irlantilaisten koulujen pakkolukemista ennen vanhaan, joten vanhoja kappaleita pitäisi löytyä joka paikasta - nimi on Mo Dhá Róisín - Minun kaksi Róisíniani. Róisín on naisen nimi, mutta myös naishahmon symbolisoiman Irlannin nimi. Kautta koko tuotantonsa Séamus Ó Grianna kertoo tarinaa miehestä, joka rakasti näitä kahta Róisínia eikä saanut kumpaakaan - ei nuoruudenrakkauttaan vaimoksi, eikä sellaista vapaata Irlantia kuin olisi halunnut.
torstai 31. maaliskuuta 2005
Pesu jatkaa, Lännenpuoleinen Neitsyys Työ hyväksikäytä kanisteri
Sinä kanisteri löytää työ -ssa Yhdistynyt Valtiot of Amerikka. Sinä täytyä maksumääräys ulos tämä linkki. Sinä Ville löytää takana tämä linkki ne nimi -t of Amerikkalainen Valtiot -ssa Suomalainen language.
Kaikkein hauskinta ei ole se, että tuo mädäntynyt baabelinkala on kääntänyt West Virginian Lännenpuoleiseksi Neitsyydeksi. Vielä hauskempaa on se, että se on tehnyt Washingtonista Pesun. Montanasta on tullut Kuu, ja jostain käsittämättömästä syystä New ei tuon tekniikan ihmeen mielestä ole suomeksi "uusi", vaan "veres". En tiedä, minkä osavaltion nimi on suomeksi Asiakaspiiri. Luonnollisestikaan Havaijia tuo ohjelmointitekniikan neronleimaus ei ole osannut suomentaa Havaijiksi, vaan jättänyt englanninkieliseen muotoon Hawaii.
Myöntäkää pois, että tietotekniikan kehitys ei ihan vielä uhkaa minun työllistymistäni. Monia oikeasti työtä helpottavia keksintöjä meille kääntäjille kyllä on keksitty.
Kaikkein hauskinta ei ole se, että tuo mädäntynyt baabelinkala on kääntänyt West Virginian Lännenpuoleiseksi Neitsyydeksi. Vielä hauskempaa on se, että se on tehnyt Washingtonista Pesun. Montanasta on tullut Kuu, ja jostain käsittämättömästä syystä New ei tuon tekniikan ihmeen mielestä ole suomeksi "uusi", vaan "veres". En tiedä, minkä osavaltion nimi on suomeksi Asiakaspiiri. Luonnollisestikaan Havaijia tuo ohjelmointitekniikan neronleimaus ei ole osannut suomentaa Havaijiksi, vaan jättänyt englanninkieliseen muotoon Hawaii.
Myöntäkää pois, että tietotekniikan kehitys ei ihan vielä uhkaa minun työllistymistäni. Monia oikeasti työtä helpottavia keksintöjä meille kääntäjille kyllä on keksitty.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2005
Unikirja
Juuri päättyneenä yönä näin kaksi unta, jotka kai täytyy kirjata tänne:
Ensimmäisessä tietokoneruudulla pyöri flash-animaatio, joka loputtuaan alkoi uudestaan alusta avaten samalla joka kerta uuden ikkunan, niin että animaatio oli samanaikaisesti käynnissä sekä vanhassa että uudessa ikkunassa. Animaatio oli ilmeisesti Timo Kokkilan piirtämä ja käsitteli ammattiyhdistys- ja työsuojelukysymyksiä. Siinä mainittiin erityisesti, että poliisin tulee näissä asioissa kääntyä työpoliisiksi nimetyn kollegan puoleen. Ilmeisesti luottamusmiestä kutsuttiin poliisissa tällä nimellä.
Uni liittyi epäilemättä edellisenä iltana katsomaamme toimintaelokuvaan chicagolaisesta poliisista, joka on tunnettu etevänä panttivankidraamojen neuvottelijana mutta joka nyt ottaa itse panttivankeja, koska hänet on lavastettu kollegansa murhaajaksi.
Toisessa unessa olin Arawnin kanssa joutunut Venäjälle, me molemmat ilmeisesti jonkin sortin tieteellisissä asioissa, hän varmaankin uskontotieteilijänä ja minä kielitieteilijänä. Hän esitteli minut kollegalleen, jo iäkkäälle, pienikokoiselle venäläiselle äijänkäppänälle. Koko ajan piti puhua venäjää, jota en unessa osannut yhtään sen paremmin kuin valveillakaan. Kaiken lisäksi tulin heti kättelyssä sanoneeksi vahingossa käppänälle opiskelleeni mongolistiikkaa, kun piti puhua germanistiikasta. Tästäkös käppänä innostui ja yritti esitellä minua joukolle molukkiterroristin näköisiä mongoleja. Onnistuin kuitenkin oikaisemaan virheen, mutta kerrottuani käppänälle kielitaidostani käppänä ihmetteli, eikö noin monta kieltä ole vaikea saada pysymään päässä yhtaikaa. Myönsin näin olevan, ja mainitsin huonon venäjäni esimerkkinä siitä.
Tämäkin uni liittyi edellisenä päivänä nähtyihin televisio-ohjelmiin: molukkisiirtolaisten elämään Hollannissa ja Michael Palinin kepeään matkailuohjelmaan Himalajalta, jossa hän seikkaili eteläkiinalaisiin pikkuvähemmistöihin kuuluvan moso- eli naxi-kansan keskuudessa. Valitettavasti ohjelmassa jauhettiin vain skeidaa naxien oletetusta seksuaalisesta vapaamielisyydestä, sitä vastoin heidän piktografisesta kirjoitusjärjestelmästään ei näkynyt vilaustakaan. Tapasimme näet käppänän jonkinlaisen itämaisen vähemmistökansan juhlahumun keskellä. Juhla muistutti kovasti Palinin ohjelmassa nähtyä naxien juhlaa tansseineen ja kirkasvärisine pukuineen.
Ensimmäisessä tietokoneruudulla pyöri flash-animaatio, joka loputtuaan alkoi uudestaan alusta avaten samalla joka kerta uuden ikkunan, niin että animaatio oli samanaikaisesti käynnissä sekä vanhassa että uudessa ikkunassa. Animaatio oli ilmeisesti Timo Kokkilan piirtämä ja käsitteli ammattiyhdistys- ja työsuojelukysymyksiä. Siinä mainittiin erityisesti, että poliisin tulee näissä asioissa kääntyä työpoliisiksi nimetyn kollegan puoleen. Ilmeisesti luottamusmiestä kutsuttiin poliisissa tällä nimellä.
Uni liittyi epäilemättä edellisenä iltana katsomaamme toimintaelokuvaan chicagolaisesta poliisista, joka on tunnettu etevänä panttivankidraamojen neuvottelijana mutta joka nyt ottaa itse panttivankeja, koska hänet on lavastettu kollegansa murhaajaksi.
Toisessa unessa olin Arawnin kanssa joutunut Venäjälle, me molemmat ilmeisesti jonkin sortin tieteellisissä asioissa, hän varmaankin uskontotieteilijänä ja minä kielitieteilijänä. Hän esitteli minut kollegalleen, jo iäkkäälle, pienikokoiselle venäläiselle äijänkäppänälle. Koko ajan piti puhua venäjää, jota en unessa osannut yhtään sen paremmin kuin valveillakaan. Kaiken lisäksi tulin heti kättelyssä sanoneeksi vahingossa käppänälle opiskelleeni mongolistiikkaa, kun piti puhua germanistiikasta. Tästäkös käppänä innostui ja yritti esitellä minua joukolle molukkiterroristin näköisiä mongoleja. Onnistuin kuitenkin oikaisemaan virheen, mutta kerrottuani käppänälle kielitaidostani käppänä ihmetteli, eikö noin monta kieltä ole vaikea saada pysymään päässä yhtaikaa. Myönsin näin olevan, ja mainitsin huonon venäjäni esimerkkinä siitä.
Tämäkin uni liittyi edellisenä päivänä nähtyihin televisio-ohjelmiin: molukkisiirtolaisten elämään Hollannissa ja Michael Palinin kepeään matkailuohjelmaan Himalajalta, jossa hän seikkaili eteläkiinalaisiin pikkuvähemmistöihin kuuluvan moso- eli naxi-kansan keskuudessa. Valitettavasti ohjelmassa jauhettiin vain skeidaa naxien oletetusta seksuaalisesta vapaamielisyydestä, sitä vastoin heidän piktografisesta kirjoitusjärjestelmästään ei näkynyt vilaustakaan. Tapasimme näet käppänän jonkinlaisen itämaisen vähemmistökansan juhlahumun keskellä. Juhla muistutti kovasti Palinin ohjelmassa nähtyä naxien juhlaa tansseineen ja kirkasvärisine pukuineen.
Möömö
Blogilista.fi tunnetusti arpoo jokaiselle blogille nimen siihen viittaavien linkkien mukaan, ja Mitvit innostui keksimään omalleen mahdollisimman sekapäisen linkkinimen. No, osataan sitä meilläkin: Raiskaajien Pesemättömät Penikset Öyhöttävät Kulttuuriministerin Porstuassa. Siinä teille linkkiä, 'kele.
Meemiä voisi kehittää eteenpäin keksimällä toisten blogeille ilkeämielisiä nimiä (tyyliin Tommipummi, Ihmissuolet, Syvä kurkku jne.) ja linkittämällä niihin näillä nimillä. Ai, mutta johan minä sen keksinkin.
Meemiä voisi kehittää eteenpäin keksimällä toisten blogeille ilkeämielisiä nimiä (tyyliin Tommipummi, Ihmissuolet, Syvä kurkku jne.) ja linkittämällä niihin näillä nimillä. Ai, mutta johan minä sen keksinkin.
Poliittisesti epäkorrektia
David Neiwert kirjoittaa Orcinus-blogissaan - linkin löydätte tuosta sivun laidasta - siitä intiaanireservaatin nuorukaisesta, joka sekosi uusnatsismiin ja pani toimeen taas yhden tyypillisen koulujoukkomurhan. (Noitakin uutisia alkaa vapauden valtakunnasta tulla niin tuhkatiheään, että kohtsiltään ne menettävät uutisarvonsa.) Neiwertin mukaan intiaaninuorukaisen innostuminen uusnatsismista ei ole niin odottamatonta ja epäloogista kuin äkkinäinen luulisi, koska monet takapihagermaanit sun muut uusnatsit näkevät intiaanien pyrkimykset endogaamisiin avioliittoihin oman heimon sisällä myönteisenä ja terveenä ilmiönä, samalla kun heimosuvereniteetti vastaa läheisesti jenkkien äärioikeiston ns. posse comitatus -maailmankuvaa, jossa paikallinen sheriffi on ainoa ylipäätään tunnustettu ylivalta ja hänen rikollisten nujertamiseksi koolle kutsumansa vapaiden pyssymiesten joukko eli posse on kansan ja kansanvallan ylevin edustaja.
Nyt minä olen ilkeä, mutta entäpä jos tuo jenkkien intoilu suvereniteetistaan ja vapaudestaan , tuo turvattomuuden ihannointi ja vapaan soturin ihailu, onkin itse asiassa intiaaneilta omaksuttu piirre yhdysvaltalaisessa kulttuurissa? Entäpä jos yhdysvaltalaiset ovatkin oikeasti kulttuurisesti enemmän intiaaneja kuin myöntävätkään - ja entäpä jos juuri se tekee heidät meille (hih hih) länsimaalaisille kulttuuri-ihmisille niin vieraiksi ja barbaarisiksi?
Nyt minä olen ilkeä, mutta entäpä jos tuo jenkkien intoilu suvereniteetistaan ja vapaudestaan , tuo turvattomuuden ihannointi ja vapaan soturin ihailu, onkin itse asiassa intiaaneilta omaksuttu piirre yhdysvaltalaisessa kulttuurissa? Entäpä jos yhdysvaltalaiset ovatkin oikeasti kulttuurisesti enemmän intiaaneja kuin myöntävätkään - ja entäpä jos juuri se tekee heidät meille (hih hih) länsimaalaisille kulttuuri-ihmisille niin vieraiksi ja barbaarisiksi?
tiistai 22. maaliskuuta 2005
"En liten by förutan gata, den ligger inte långt från Río de la Plata" (Evert Taube)
Palatakseni Borgesiin, olen viime aikoina pohtinut suurella hämmennyksellä sitä hänen novelleistaan, josta hän itse piti eniten - El Sur. Taisin jo jossain aikaisemmassa merkinnässä mainitakin, että El Surin päähenkilö on saksalaisjuurinen argentiinalainen, joka kuitenkin tuntee itsensä syvästi argentiinalaiseksi. Nimi on Juan Dahlmann.
Myös Etelä-Amerikkaan on menty Euroopasta siirtolaisiksi, vieläpä varsin äskettäin: tarkoittaako se, että myös eteläamerikkalaiset valtiot on jossain historiansa vaiheessa mielletty tulevaisuuden maiksi ja Amerikaksi, jonka raitti on kultasannalla (toisessa versiossa "soker'sannalla") sannoitettu? Taannoin ilmestyneessä Suomen ja Etelä-Amerikan kauppasuhteita käsitelleessä teoksessa Kahvi, pahvi ja tango näytettiin näkymä jostain nelikymmenluvun lopultako se oli, jossa traktoreilla lastatun junan kylkeen oli nostettu isot lakut ("laku" tarkoitti isoäitini sanavarastossa plakaattia, ei lakritsia eikä lakritsinväristä henkilöä) julistamaan tässä vietävän VALMET-TRAKTOREITA AMERIKKAAN. Leipätekstistä kävi ilmi, että traktorit olivat itse asiassa matkalla Brasiliaan, mutta välipä hällä: Amerikka mikä Amerikka. En sitten tiedä, oliko kyseessä tietoinen propagandakusetus, eli pyrittiinkö sodanjälkeisessä masennuksessa ja ryssänpelon ahdistuksessa riutuville suomalaisille luomaan toiveita kauppa- ja sitä mukaa ehkä muistakin suhteista Yhdysvaltain eli sen ainoan oikean "Amerikan kanssa, - vai oliko Brasiliakin tuonaikaisessa suomalaisessa tietoisuudessa jonkinlainen myyttinen Amerikka? Loiko Yhdysvaltain vapaus ja vauraus suomalaisten silmissä loistettaan myös latinalaisen Amerikan ylle?
Argentiinassa ainakin Dahlmannin honda argentinidad tuntuu varsin uskottavalta, sillä Argentiina jos mikä on luonteeltaan maahanmuuttajavaltio. Argentiina on muuten varmaankin myös suurin irlantilaisten siirtolaisten vastaanottajamaa Etelä-Amerikassa. (Sen lisäksi siellä tietysti on myös walesinkielinen siirtokunta Chubutissa, Patagonian suunnalla, kuten kaikki Bruce Chatwininsa lukeneet tietävät.) Tosin se maa, jonka kansallissankari on nimeltään Bernardo O'Higgins, ei ole Argentiina vaan Chile; mutta kyseinen O'Higgins lienee ihan muita irlantilaisia kuin tuoreita siirtolaisia: veikkaan että don Bernardon suvun kantaisä kuului "villihanhiin" eli Patrick Sarsfieldin 1600-luvun lopulla murskatun kapinallisarmeijan jäännöksiin, jotka saivat englantilaisilta luvan lähteä maanpakoon katolisiin maihin ja jotka lienevät pitkälti värväytyneet sotilaiksi näiden maiden armeijoihin.
Intiaaneista Argentiina ei ole kuuluisa. Tietääkseni Argentiinassa on vain muutamia tuhansia intiaanikielten puhujia (tuoreita paraguaylaisia, perulaisia ja bolivialaisia siirtolaisia lukuun ottamatta toki), maan intiaaniväestö kun on murskattu varsin määrätietoisesti sotimalla ja kansanmurhaamalla.
Ilmeisesti Río de la Platan alueen maat ovat yleisemminkin kulttuuriltaan hyvin eurooppalaistuneita. Vaikka Paraguayn kadun kieli ei ole espanja, vaan guaraní, johon toki sekoitetaan espanjaa tarpeen ilmaantuessa ja joka eurooppalaistyyppiseen kaupunkikulttuuriin sopeutuneena on omaksunut valtavasti espanjalaisia lainasanoja ja muita vaikutteita, jopa siinä määrin, ettei se ole enää ymmärrettävää aitoa viidakkoguaranía puhuville oikeille intiaaneille, - Paraguayn musiikkikulttuuri on täysin eurooppalainen. Tästä linkistä pääsee kuuntelemaan paraguaylaista musiikkia. Paraguaylainen musiikki on letkeää soitantoa, mutta perulaistyyppisiä eksoottisia soittimia sieltä saa hakemalla hakea. Laulujen sanat - jotka tuolta sivustolta yleensä löytyvät espanjaksi tai saksaksi selitettynä - kertovat yleensä sotasankaruudesta varsin runebergilaisin sävyin, milloin mennään urhoollisesti hakemaan rajan takaa väkivaltaisella tiedusteluretkellä isänmaan puolesta kaatuneen kapteeni Rojas Silvan maallisia jäännöksiä, milloin muuten vain riemuitaan siitä, että päästään lopulta "bolia" (bolivialaisia) ampumaan. ("Boli" voi olla yksi bolivialainen, tai koko armeija. Guaranín kielen merkillisyyksiä näet on, että vaikka siellä on hyvin mutkikas verbitaivutus, kuten noissa polysynteettisyyteen hairahtuneissa intiaanikielissä pakkaa olemaan, substantiivitaivutusta siellä ei ole nähtykään. Substantiiveilla ei ole sijapäätteitä eikä edes monikkomuotoja. Sitä vastoin niillä voi kyllä olla verbipäätteitä: voidaan esimerkiksi sanoa, että joku meni kaupungille paitaa ostamaan, jolloin paitaa tarkoittava substantiivi saa verbin futuurinpäätteen - hänellähän ei sitä paitaa ole vielä, joten hän menee ostamaan tulevaa paitaansa. Selvä kuin pläkki.)
Jollain paraguaylaista musiikkiperinnettä esittelevällä sivulla, joka ei ollut tuo linkittämäni, oli naiivien amerikkalaistätien intoilua siitä, kuinka "hieno ja ihana kulttuuri teillä varmasti on, vaikka en paljoa ymmärtänytkään". Nythän on niin, että paraguaylainen kulttuuri ei todellakaan ole erityisen hieno eikä ihana eikä edes eksoottinen - ainakaan se ei sovellu minkäänlaiseksi elämäntapaintiaanien vaihtoehtokulttuuriksi eikä jalon villiyden malliksi. Päin vastoin. Paraguayn mestitsikulttuuri on intiaanikielisyydestään huolimatta täysin espanjalainen. Nykyisten guaraníta puhuvien paraguaylaisten ydinjoukko on se porukka, jonka jesuiitat sivistivät kokoamalla koko sakin reducción-nimellä tunnettuihin maataloussiirtoloihin ja opettamalla heille länsimaiset tavat. Koska asialla olivat juuri jesuiitat, he tietenkin siinä sivussa tulivat kehittäneeksi guaranín kielelle kirjakielen. (Juuri tämä on "jesuiittamaisuutta", ei se minkä me täällä Välskärin kertomusten kotimaassa yhdistämme jesuiittoihin, ts. kieron näköinen latinaksi mutiseva juonittelija.) Kieli siis säilyi, mutta intiaanikulttuurista eivät säilyneet edes soittimet. Eräässä mielessä guaranín tapausta voitaisiin siis pitää vastaesimerkkinä iirinkielisyysliikkeen ideologiselle väitteelle, jonka mukaan kieli on avaintekijä kansallisen kulttuurin säilymiselle: Irlannissahan esim. omaperäinen musiikki on säilynyt aivan toisella tavalla kuin Paraguayssa.
Kuten tuossa paraguaylaisen musiikin yhteydessä mainitsin, Paraguay on selvästi militaristisempi maa kuin Latinalaisen Amerikan maat keskimäärin, ja se on totisesti paljon sanottu. Tunnetusti yksi argumentti, jolla isänmaallisuusväkemme torjuu kaikki yritykset nähdä Suomi osavastuullisena talvisotaan, on se, ettei pieni maa ikinä hyökkäisi valtavan naapurin kimppuun. Suomen ja Neuvostoliiton kohdalla he epäilemättä ovat oikeassa, mutta valitettavasti ihminen on juuri niin järjetön otus, että pienikin maa voi isänmaallisuuden huumassa kuvitella pystyvänsä mahdottomuuksiin. Paraguay yritti aikoinaan juuri tätä hyökkäämällä kolmen naapurimaansa kimppuun, joista yksi tietenkin oli Brasilia (kaksi muuta olivat Argentiina ja Uruguay - "boli" ei sillä kertaa ilmeisesti ollut mukana). Pienikin vilkaisu kartalle osoittaa, että kyseessä oli harvinaisen selkeä itsemurhayritys. Tällä sodalla oli tietenkin maalle katastrofaaliset seuraukset. Alueluovutukset olivat aikamoiset, mutta sen lisäksi väitetään maan miespuolisen väestön enemmistön kuolleen kyseisessä sodassa ja paraguaylaisten seuraavan sukupolven syntyneen enimmäkseen brasilialaisten miehittäjien harrastamista raiskauksista. Miten sitten lieneekin, tämä ns. kolmiliittosota eli Guerra de la Triple Alianza ei tosiaankaan tehnyt paraguaylaisista mitään rauhan miehiä. Päin vastoin, sekä kolmiliittosota että myöhempi "bolia" vastaan käyty Chacon sota julistettiin lauluissa ("laulu" on muuten guaraníksi purahei) suuriksi eeppisiksi ja myyttisiksi seikkailuiksi, joiden sotilaiden traagista sankaruutta tuli ylistää. Itse asiassa kolmiliittosodan toivottomuus tuntuu jopa lisänneen paraguaylaisten militarismia ja epätoivoista tarvetta tehdä suuri ja sodan väärti numero kaikista jonninjoutavista arvovaltakysymyksistä, koska oli kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä sellaista sietämätöntä ajatusta, että typeryys tuli tehtyä, puoli kansaa tapettua ja maa raunioitettua tyhjän takia.
Paraguaylaiset ovat suurimmaksi osaksi mestitsejä, vaikka maassa tunnetusti onkin myös eurooppalaisperäistä siirtolaisväestöä. Sinnehän on tunnetusti asettunut asumaan myös vanhoja natseja, ja sen lisäksi maassa on esiintynyt jotain utopianperustamisyrityksiä, jotka ovat johtaneet siihen, että kaikkein syvimmällä takahikiällä, en plena selva kuten maanosan valtakielellä sanotaan, ilmeisesti esiintyy äärimmäisen epäurbaaneja ja primitiivisiä juntteja, joilla on vaalea tukka ja siniset silmät. Historiansa ensimmäisen merkittävän vaiheen Paraguay vietti täydellisessä eristyksessä tri Gaspar Rodríguez de Francian johtamana diktatuurina, jonka aikana mm. ulkomaankauppa ja maastamuutto olivat lähes täysin kiellettyjä. Tri Francialla oli varsin vankat mielipiteet eri asioista, mutta yksi hänen periaatteistaan oli, että maassa ei saisi olla ainoatakaan ihmisryhmää, joka syntyperänsä perusteella olisi epälojaali isänmaalle tai kokisi olevansa muita parempi. Niinpä hän antoi ankaran ukaasin, jolla kiellettiin valkoihoisia, eurooppalaisperäisiä paraguaylaisia menemästä naimisiin keskenään. Tarkoitus oli saada rodut sotkettua niin tasaisesti, ettei parin sukupolven jälkeen maisemissa olisi ainoatakaan valkonaamaa. Hänen maassaan mikään valkonaamaeliitti ei ainakaan komentaisi muuta osaa kansasta, kuten monissa latinalaisamerikkalaisissa maissa oli jo päässyt käymään.
Myös Etelä-Amerikkaan on menty Euroopasta siirtolaisiksi, vieläpä varsin äskettäin: tarkoittaako se, että myös eteläamerikkalaiset valtiot on jossain historiansa vaiheessa mielletty tulevaisuuden maiksi ja Amerikaksi, jonka raitti on kultasannalla (toisessa versiossa "soker'sannalla") sannoitettu? Taannoin ilmestyneessä Suomen ja Etelä-Amerikan kauppasuhteita käsitelleessä teoksessa Kahvi, pahvi ja tango näytettiin näkymä jostain nelikymmenluvun lopultako se oli, jossa traktoreilla lastatun junan kylkeen oli nostettu isot lakut ("laku" tarkoitti isoäitini sanavarastossa plakaattia, ei lakritsia eikä lakritsinväristä henkilöä) julistamaan tässä vietävän VALMET-TRAKTOREITA AMERIKKAAN. Leipätekstistä kävi ilmi, että traktorit olivat itse asiassa matkalla Brasiliaan, mutta välipä hällä: Amerikka mikä Amerikka. En sitten tiedä, oliko kyseessä tietoinen propagandakusetus, eli pyrittiinkö sodanjälkeisessä masennuksessa ja ryssänpelon ahdistuksessa riutuville suomalaisille luomaan toiveita kauppa- ja sitä mukaa ehkä muistakin suhteista Yhdysvaltain eli sen ainoan oikean "Amerikan kanssa, - vai oliko Brasiliakin tuonaikaisessa suomalaisessa tietoisuudessa jonkinlainen myyttinen Amerikka? Loiko Yhdysvaltain vapaus ja vauraus suomalaisten silmissä loistettaan myös latinalaisen Amerikan ylle?
Argentiinassa ainakin Dahlmannin honda argentinidad tuntuu varsin uskottavalta, sillä Argentiina jos mikä on luonteeltaan maahanmuuttajavaltio. Argentiina on muuten varmaankin myös suurin irlantilaisten siirtolaisten vastaanottajamaa Etelä-Amerikassa. (Sen lisäksi siellä tietysti on myös walesinkielinen siirtokunta Chubutissa, Patagonian suunnalla, kuten kaikki Bruce Chatwininsa lukeneet tietävät.) Tosin se maa, jonka kansallissankari on nimeltään Bernardo O'Higgins, ei ole Argentiina vaan Chile; mutta kyseinen O'Higgins lienee ihan muita irlantilaisia kuin tuoreita siirtolaisia: veikkaan että don Bernardon suvun kantaisä kuului "villihanhiin" eli Patrick Sarsfieldin 1600-luvun lopulla murskatun kapinallisarmeijan jäännöksiin, jotka saivat englantilaisilta luvan lähteä maanpakoon katolisiin maihin ja jotka lienevät pitkälti värväytyneet sotilaiksi näiden maiden armeijoihin.
Intiaaneista Argentiina ei ole kuuluisa. Tietääkseni Argentiinassa on vain muutamia tuhansia intiaanikielten puhujia (tuoreita paraguaylaisia, perulaisia ja bolivialaisia siirtolaisia lukuun ottamatta toki), maan intiaaniväestö kun on murskattu varsin määrätietoisesti sotimalla ja kansanmurhaamalla.
Ilmeisesti Río de la Platan alueen maat ovat yleisemminkin kulttuuriltaan hyvin eurooppalaistuneita. Vaikka Paraguayn kadun kieli ei ole espanja, vaan guaraní, johon toki sekoitetaan espanjaa tarpeen ilmaantuessa ja joka eurooppalaistyyppiseen kaupunkikulttuuriin sopeutuneena on omaksunut valtavasti espanjalaisia lainasanoja ja muita vaikutteita, jopa siinä määrin, ettei se ole enää ymmärrettävää aitoa viidakkoguaranía puhuville oikeille intiaaneille, - Paraguayn musiikkikulttuuri on täysin eurooppalainen. Tästä linkistä pääsee kuuntelemaan paraguaylaista musiikkia. Paraguaylainen musiikki on letkeää soitantoa, mutta perulaistyyppisiä eksoottisia soittimia sieltä saa hakemalla hakea. Laulujen sanat - jotka tuolta sivustolta yleensä löytyvät espanjaksi tai saksaksi selitettynä - kertovat yleensä sotasankaruudesta varsin runebergilaisin sävyin, milloin mennään urhoollisesti hakemaan rajan takaa väkivaltaisella tiedusteluretkellä isänmaan puolesta kaatuneen kapteeni Rojas Silvan maallisia jäännöksiä, milloin muuten vain riemuitaan siitä, että päästään lopulta "bolia" (bolivialaisia) ampumaan. ("Boli" voi olla yksi bolivialainen, tai koko armeija. Guaranín kielen merkillisyyksiä näet on, että vaikka siellä on hyvin mutkikas verbitaivutus, kuten noissa polysynteettisyyteen hairahtuneissa intiaanikielissä pakkaa olemaan, substantiivitaivutusta siellä ei ole nähtykään. Substantiiveilla ei ole sijapäätteitä eikä edes monikkomuotoja. Sitä vastoin niillä voi kyllä olla verbipäätteitä: voidaan esimerkiksi sanoa, että joku meni kaupungille paitaa ostamaan, jolloin paitaa tarkoittava substantiivi saa verbin futuurinpäätteen - hänellähän ei sitä paitaa ole vielä, joten hän menee ostamaan tulevaa paitaansa. Selvä kuin pläkki.)
Jollain paraguaylaista musiikkiperinnettä esittelevällä sivulla, joka ei ollut tuo linkittämäni, oli naiivien amerikkalaistätien intoilua siitä, kuinka "hieno ja ihana kulttuuri teillä varmasti on, vaikka en paljoa ymmärtänytkään". Nythän on niin, että paraguaylainen kulttuuri ei todellakaan ole erityisen hieno eikä ihana eikä edes eksoottinen - ainakaan se ei sovellu minkäänlaiseksi elämäntapaintiaanien vaihtoehtokulttuuriksi eikä jalon villiyden malliksi. Päin vastoin. Paraguayn mestitsikulttuuri on intiaanikielisyydestään huolimatta täysin espanjalainen. Nykyisten guaraníta puhuvien paraguaylaisten ydinjoukko on se porukka, jonka jesuiitat sivistivät kokoamalla koko sakin reducción-nimellä tunnettuihin maataloussiirtoloihin ja opettamalla heille länsimaiset tavat. Koska asialla olivat juuri jesuiitat, he tietenkin siinä sivussa tulivat kehittäneeksi guaranín kielelle kirjakielen. (Juuri tämä on "jesuiittamaisuutta", ei se minkä me täällä Välskärin kertomusten kotimaassa yhdistämme jesuiittoihin, ts. kieron näköinen latinaksi mutiseva juonittelija.) Kieli siis säilyi, mutta intiaanikulttuurista eivät säilyneet edes soittimet. Eräässä mielessä guaranín tapausta voitaisiin siis pitää vastaesimerkkinä iirinkielisyysliikkeen ideologiselle väitteelle, jonka mukaan kieli on avaintekijä kansallisen kulttuurin säilymiselle: Irlannissahan esim. omaperäinen musiikki on säilynyt aivan toisella tavalla kuin Paraguayssa.
Kuten tuossa paraguaylaisen musiikin yhteydessä mainitsin, Paraguay on selvästi militaristisempi maa kuin Latinalaisen Amerikan maat keskimäärin, ja se on totisesti paljon sanottu. Tunnetusti yksi argumentti, jolla isänmaallisuusväkemme torjuu kaikki yritykset nähdä Suomi osavastuullisena talvisotaan, on se, ettei pieni maa ikinä hyökkäisi valtavan naapurin kimppuun. Suomen ja Neuvostoliiton kohdalla he epäilemättä ovat oikeassa, mutta valitettavasti ihminen on juuri niin järjetön otus, että pienikin maa voi isänmaallisuuden huumassa kuvitella pystyvänsä mahdottomuuksiin. Paraguay yritti aikoinaan juuri tätä hyökkäämällä kolmen naapurimaansa kimppuun, joista yksi tietenkin oli Brasilia (kaksi muuta olivat Argentiina ja Uruguay - "boli" ei sillä kertaa ilmeisesti ollut mukana). Pienikin vilkaisu kartalle osoittaa, että kyseessä oli harvinaisen selkeä itsemurhayritys. Tällä sodalla oli tietenkin maalle katastrofaaliset seuraukset. Alueluovutukset olivat aikamoiset, mutta sen lisäksi väitetään maan miespuolisen väestön enemmistön kuolleen kyseisessä sodassa ja paraguaylaisten seuraavan sukupolven syntyneen enimmäkseen brasilialaisten miehittäjien harrastamista raiskauksista. Miten sitten lieneekin, tämä ns. kolmiliittosota eli Guerra de la Triple Alianza ei tosiaankaan tehnyt paraguaylaisista mitään rauhan miehiä. Päin vastoin, sekä kolmiliittosota että myöhempi "bolia" vastaan käyty Chacon sota julistettiin lauluissa ("laulu" on muuten guaraníksi purahei) suuriksi eeppisiksi ja myyttisiksi seikkailuiksi, joiden sotilaiden traagista sankaruutta tuli ylistää. Itse asiassa kolmiliittosodan toivottomuus tuntuu jopa lisänneen paraguaylaisten militarismia ja epätoivoista tarvetta tehdä suuri ja sodan väärti numero kaikista jonninjoutavista arvovaltakysymyksistä, koska oli kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä sellaista sietämätöntä ajatusta, että typeryys tuli tehtyä, puoli kansaa tapettua ja maa raunioitettua tyhjän takia.
Paraguaylaiset ovat suurimmaksi osaksi mestitsejä, vaikka maassa tunnetusti onkin myös eurooppalaisperäistä siirtolaisväestöä. Sinnehän on tunnetusti asettunut asumaan myös vanhoja natseja, ja sen lisäksi maassa on esiintynyt jotain utopianperustamisyrityksiä, jotka ovat johtaneet siihen, että kaikkein syvimmällä takahikiällä, en plena selva kuten maanosan valtakielellä sanotaan, ilmeisesti esiintyy äärimmäisen epäurbaaneja ja primitiivisiä juntteja, joilla on vaalea tukka ja siniset silmät. Historiansa ensimmäisen merkittävän vaiheen Paraguay vietti täydellisessä eristyksessä tri Gaspar Rodríguez de Francian johtamana diktatuurina, jonka aikana mm. ulkomaankauppa ja maastamuutto olivat lähes täysin kiellettyjä. Tri Francialla oli varsin vankat mielipiteet eri asioista, mutta yksi hänen periaatteistaan oli, että maassa ei saisi olla ainoatakaan ihmisryhmää, joka syntyperänsä perusteella olisi epälojaali isänmaalle tai kokisi olevansa muita parempi. Niinpä hän antoi ankaran ukaasin, jolla kiellettiin valkoihoisia, eurooppalaisperäisiä paraguaylaisia menemästä naimisiin keskenään. Tarkoitus oli saada rodut sotkettua niin tasaisesti, ettei parin sukupolven jälkeen maisemissa olisi ainoatakaan valkonaamaa. Hänen maassaan mikään valkonaamaeliitti ei ainakaan komentaisi muuta osaa kansasta, kuten monissa latinalaisamerikkalaisissa maissa oli jo päässyt käymään.
maanantai 21. maaliskuuta 2005
Testi
Tämän testin löysin Birdyltä, joka oli testin mukaan muslimi. Hmm...tuo taitaa olla se epämukava totuus, jota hän piilottelee meiltä.
Samaisessa kirjoituksessaan Birdy paheksuu Jari Vaarman blogin kommenttiosassa käytyä keskustelua realdolleista ja julistaa, että miehille pitäisi opettaa jo koulussa masturbaatiota, jotta ymmärtäisivät eron oikean parisuhdeseksin ja runkkaamisen välillä. Voi Birdyseni, kun se ongelma on juuri siinä, että niin monella miehellä ei ole tilaisuutta verrata. Eikä se tilaisuuden puute johdu masturbaation osaamattomuudesta. Ei todellakaan.
Samaisessa kirjoituksessaan Birdy paheksuu Jari Vaarman blogin kommenttiosassa käytyä keskustelua realdolleista ja julistaa, että miehille pitäisi opettaa jo koulussa masturbaatiota, jotta ymmärtäisivät eron oikean parisuhdeseksin ja runkkaamisen välillä. Voi Birdyseni, kun se ongelma on juuri siinä, että niin monella miehellä ei ole tilaisuutta verrata. Eikä se tilaisuuden puute johdu masturbaation osaamattomuudesta. Ei todellakaan.
 | You scored as Christianity. Your views are most similar to those of Christianity. Do more research on Christianity and possibly consider being baptized and accepting Jesus, if you aren't already Christian. Christianity is the second of the Abrahamic faiths; it follows Judaism and is followed by Islam. It differs in its belief of Jesus, as not a prophet nor historical figure, but as God in human form. The Holy Trinity is the concept that God takes three forms: the Father, the Son (Jesus), and the Holy Ghost (sometimes called Holy Spirit). Jesus taught the idea of instead of seeking revenge, one should love his or her neighbors and enemies. Christians believe that Jesus died on the cross to save humankind and forgive people's sins.
Which religion is the right one for you? (new version) created with QuizFarm.com |
perjantai 18. maaliskuuta 2005
Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojekti, osa 2
Vuosi pari sitten kirjoitin Plöki-vainaassa Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojektista. Komitea on nyt antanut mietintönsä siitä, miten nuorten naisten itsemurhat voitaisiin nostaa samalle tasolle nuorten miesten itsemurhien kanssa. 2500-sivuinen mietintö liitteineen on hieman liian voluminöösi tässä julkaistavaksi, joten referoin vain tärkeimpiä kohtia.
Esipuheessaan komitea toteaa, että nuorten miesten itsemurhien vähentämispyrkimykset, niin moraalisesti yleviltä kuin ne ajattelemattoman korvissa kuulostaisivatkin, eivät luonnollisestikaan ole realistinen eivätkä mielekäs ajatus nyky-yhteiskunnan eetoksen kannalta. Miesten suurempi taipumus itsemurhaan on ennen kaikkea miellettävä miesten etuoikeutena ja merkkinä patriarkaatin yhä jatkuvasta alistusvallasta naisiin. Tämän takia tasa-arvon nimessä tuleekin pyrkiä nuorten naisten itsemurhafrekvenssin nostamiseen.
Huolimatta komitean koollekutsujan innokkaista vaatimuksista ja esityksistä komitea päätyi siihen tulokseen, että nuorten naisten myönteistä suhtautumista kuolemaan ei ole kannattavaa eikä soveliasta lisätä pyrkimällä kohderyhmän elämänlaadun suoraan ja tarkoitukselliseen heikentämiseen. Esimerkiksi raiskauksen laillistamisen, nuorille pojille järjestettävät tyttöjenvihaamiskurssit ja julkiset naistenhalvennuskampanjat komitea torjui kalliina ja todennäköisesti tehottomana keinona. Mikäli naisia todella raiskataan niin paljon kuin feministit väittävät, komitea totesi, kasvunvaraa ei merkittävästi ole; sitä paitsi raiskaukset ja muu naisten ihmisoikeuksien halventaminen eivät nykytilanteesta päätellen ole toimiva keino lisätä naisten itsemurhia. On jopa mahdollista, että kohderyhmä alkaisi tehdä yhä vähemmän itsemurhia ja sen sijaan ajaa suunnitelmallisessa kostotarkoituksessa yhä enemmän viattomia miehiä tähän ratkaisuun. Tätä riskiä komitea ei halunnut ottaa, joten sekä raiskausten laillistaminen että naisvihakampanjat torjuttiin mietinnössä ehdottomasti.
Mietinnössä todetaan, että naisten itsemurhien lisäämisessä on pyrittävä mielipidevaikuttamiseen sellaisten kanavien kautta, joiden tiedetään merkittävästi ohjaavan nuorten naisten käyttäytymistä. Kyseeseen tulevat siis ennen muuta muoti-, kauneus- ja yleensä naistenlehdet. Itsemurha on tuotteistettava ja siitä on tehtävä nuorten naisten keskuudessa muoti. Itsemurhavälineitä on markkinoitava valmiina setteinä erilaisilla tuotenimillä. Elinkeinoelämän ja naistenlehtien yhteistyöllä itsemurhasta luodaan nuoren naisen silmissä varteenotettava vaihtoehto elämälle. Erityisen suositeltavana keinona komitea piti vetoamista nuorten naisten turhamaisuuteen. Komitean luonnostelemista iskulauseista erityisen suurta kiinnostusta herätti: "Sinä olet liian hyvä suomalaisille miehille - rakastu mieluummin Viikatemieheen!"
Mietinnön loppusanoissa visioitiinkin huimapäisesti niillä mahdollisuuksilla, joita itsemurhatuotanto voisi avata ulkomaankaupassa. Suomen maine yhtenä maailman itsemurhaavimmista kansakunnista on merkittävä osa kansallista brändiämme, jota elinkeinoelämän ei tulisi hyljeksiä. Komitean mielestä itsemurhatuotteet ja itsemurhateollisuus voisivat osoittautua poikkeuksellisen merkittäväksi innovaatioksi. Esimerkiksi Japania pidettiin suomalaisten itsemurhasettien (englanninkieliseksi mainosattribuutiksi ehdotettiin Genuine Finnish Suicide Kit) potentiaalisena suurmarkkina-alueena.
(Juu, arvasitte oikein: minä luin Iltiksestä sen jutun, että halpa viina alkoholisoi nuoret suomalaiset naiset.)
Esipuheessaan komitea toteaa, että nuorten miesten itsemurhien vähentämispyrkimykset, niin moraalisesti yleviltä kuin ne ajattelemattoman korvissa kuulostaisivatkin, eivät luonnollisestikaan ole realistinen eivätkä mielekäs ajatus nyky-yhteiskunnan eetoksen kannalta. Miesten suurempi taipumus itsemurhaan on ennen kaikkea miellettävä miesten etuoikeutena ja merkkinä patriarkaatin yhä jatkuvasta alistusvallasta naisiin. Tämän takia tasa-arvon nimessä tuleekin pyrkiä nuorten naisten itsemurhafrekvenssin nostamiseen.
Huolimatta komitean koollekutsujan innokkaista vaatimuksista ja esityksistä komitea päätyi siihen tulokseen, että nuorten naisten myönteistä suhtautumista kuolemaan ei ole kannattavaa eikä soveliasta lisätä pyrkimällä kohderyhmän elämänlaadun suoraan ja tarkoitukselliseen heikentämiseen. Esimerkiksi raiskauksen laillistamisen, nuorille pojille järjestettävät tyttöjenvihaamiskurssit ja julkiset naistenhalvennuskampanjat komitea torjui kalliina ja todennäköisesti tehottomana keinona. Mikäli naisia todella raiskataan niin paljon kuin feministit väittävät, komitea totesi, kasvunvaraa ei merkittävästi ole; sitä paitsi raiskaukset ja muu naisten ihmisoikeuksien halventaminen eivät nykytilanteesta päätellen ole toimiva keino lisätä naisten itsemurhia. On jopa mahdollista, että kohderyhmä alkaisi tehdä yhä vähemmän itsemurhia ja sen sijaan ajaa suunnitelmallisessa kostotarkoituksessa yhä enemmän viattomia miehiä tähän ratkaisuun. Tätä riskiä komitea ei halunnut ottaa, joten sekä raiskausten laillistaminen että naisvihakampanjat torjuttiin mietinnössä ehdottomasti.
Mietinnössä todetaan, että naisten itsemurhien lisäämisessä on pyrittävä mielipidevaikuttamiseen sellaisten kanavien kautta, joiden tiedetään merkittävästi ohjaavan nuorten naisten käyttäytymistä. Kyseeseen tulevat siis ennen muuta muoti-, kauneus- ja yleensä naistenlehdet. Itsemurha on tuotteistettava ja siitä on tehtävä nuorten naisten keskuudessa muoti. Itsemurhavälineitä on markkinoitava valmiina setteinä erilaisilla tuotenimillä. Elinkeinoelämän ja naistenlehtien yhteistyöllä itsemurhasta luodaan nuoren naisen silmissä varteenotettava vaihtoehto elämälle. Erityisen suositeltavana keinona komitea piti vetoamista nuorten naisten turhamaisuuteen. Komitean luonnostelemista iskulauseista erityisen suurta kiinnostusta herätti: "Sinä olet liian hyvä suomalaisille miehille - rakastu mieluummin Viikatemieheen!"
Mietinnön loppusanoissa visioitiinkin huimapäisesti niillä mahdollisuuksilla, joita itsemurhatuotanto voisi avata ulkomaankaupassa. Suomen maine yhtenä maailman itsemurhaavimmista kansakunnista on merkittävä osa kansallista brändiämme, jota elinkeinoelämän ei tulisi hyljeksiä. Komitean mielestä itsemurhatuotteet ja itsemurhateollisuus voisivat osoittautua poikkeuksellisen merkittäväksi innovaatioksi. Esimerkiksi Japania pidettiin suomalaisten itsemurhasettien (englanninkieliseksi mainosattribuutiksi ehdotettiin Genuine Finnish Suicide Kit) potentiaalisena suurmarkkina-alueena.
(Juu, arvasitte oikein: minä luin Iltiksestä sen jutun, että halpa viina alkoholisoi nuoret suomalaiset naiset.)
Katinkultainen paskanärhi
Näköjään on taas jaossa Kultainen kuukkeli -palkintoja. Notatkin lukijoille esitän vetoomuksen, ettette äänestäisi ettekä ehdottaisi Notatkia mihinkään kilpailun sarjaan eikä kategoriaan. En halua olla kyseisen kilpailun, en sen järjestäneen tahon enkä raatiin kuuluvien ihmisenmuotoisten avaruusolentojen kanssa missään tekemisissä, en ehdokkaana, en voittajana enkä häviäjänä. Viime vuonna olin ehdolla, nyt pitäisin jo ehdokkuuttakin loukkauksena. Eversti Eeva "Earl Grey" Leväsen ja hänen kanssabloggaajiensa masinoiman provokaation jälkeen en pidä suurinta osaa Blogistanin ns. sisäpiiristä edes inhimillisen olennon väärteinä. Vallankin mies, joka julkisesti kiljuu Tämän vuoksi minä rakastan tuota naista! hänen tyttöystävänsä julkaistua blogissaan minua koskevia pedofiliavihjailuja, on mielestäni moraalisesti niin alhaisella tasolla ja kieroutunut, ettei hän enää kuulu inhimillisten ihmisten valikoituun seuraan, enkä osaa pitää ihmisarvoisena ihmisenä myöskään ketään, joka sellaisen miehen kanssa vaivautuu vaihtamaan ystävällisen sanankaan.
Me normaalit ihmiset, näettekös, rakastamme läheisiämme, emme siksi, että nämä kertovat solvaavia juoruja kolmansista osapuolista, mutta mahdollisesti siitä huolimatta.
Muuten, minulla ei ole moraalista eikä lain vaatimaa velvollisuutta olla kertomatta kaikelle kansalle sellaisen henkilön oikeaa nimeä, jonka kanssa olen ollut jo korjaamattomissa riidoissa siinä vaiheessa kun hän sen minulle paljasti ja jonka kanssa en todellakaan ole sopinut sen salassa pitämisestä.
Valitkaa Auripigmentoiduksi korppikotkaksenne vaikka Kristittynä maailmassa, joka kategoriassa - ai niin, sori, hän ei taidakaan olla enää maisemissa. Mikä vahinko. Jos olisi, minä ehdottaisin häntä. Hän olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kaikki palkinnot kavereilleen ehdokasasettelun ohi jakava sisäpiirinne.
Me normaalit ihmiset, näettekös, rakastamme läheisiämme, emme siksi, että nämä kertovat solvaavia juoruja kolmansista osapuolista, mutta mahdollisesti siitä huolimatta.
Muuten, minulla ei ole moraalista eikä lain vaatimaa velvollisuutta olla kertomatta kaikelle kansalle sellaisen henkilön oikeaa nimeä, jonka kanssa olen ollut jo korjaamattomissa riidoissa siinä vaiheessa kun hän sen minulle paljasti ja jonka kanssa en todellakaan ole sopinut sen salassa pitämisestä.
Valitkaa Auripigmentoiduksi korppikotkaksenne vaikka Kristittynä maailmassa, joka kategoriassa - ai niin, sori, hän ei taidakaan olla enää maisemissa. Mikä vahinko. Jos olisi, minä ehdottaisin häntä. Hän olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kaikki palkinnot kavereilleen ehdokasasettelun ohi jakava sisäpiirinne.
tiistai 15. maaliskuuta 2005
Tlön
Tlön ei todellakaan jätä minua rauhaan, eikä Borges yleensäkään. Tiedemies sanoi tuossa aiempana arvostavansa Borgesia juuri siksi, että tämä ei liikoja lörpöttele, vaan pystyy esittelemään suuren määrän ideoita pelkässä novellissa - joku tarvitsisi moiseen kokonaisen romaanin. Eihän se sinänsä ole huono juttu, mutta Arturo Pérez Reverten El Club Dumasin (tai sen Da Vinci -koodin) sijasta olisin kyllä mieluummin lukenut romaanipituisen version novellista Tlön, Uqbar, Orbis Tertius. Eli seuraavassa vain Tlön. Suomeksi sen löytää antologiasta Kolmas maailma, mutta valitettavasti sitä ei ole otettu siihen varsin laajapohjaiseen Borges-suomennosten kokoelmaan, jolle on erään keskeisen novellin mukaan annettu nimeksi Haarautuvien polkujen puutarha. (Espanjaksi se on muuten El jardín de senderos que se bifurcan, jos joku on utelias.)
Tlön lienee Borgesin kuuluisin novelli. Luin sen itse ensimmäisen kerran Irlannissa, James Hardimanin kirjastossa eli Galwayn yliopiston kirjastossa. Se oli pitkästä aikaa sellainen yliopistokirjasto, jossa kaikki aineet olivat samoissa tiloissa, mikä merkitsi, että iirinkielisen kirjallisuuden hyllyltä saattoi harhailla vaikka historian hyllyjen suuntaan. Niinpä luin siellä melkoisesti Kolmannen valtakunnan historiaa käsitelleitä teoksia, puhumattakaan espanjankielisten maiden kulttuurista. Silloin tulin lukeneeksi myös jonkin kirjan fantasiakirjallisuudesta, jossa mainittiin myös Borges ja aivan erityisesti tämä novelli nimeltä. Olin joskus aiemmin kuullut sen, mutten ikinä lukenut novellia.
Tlönin ideana on lyhyesti se, että vuosisatoja toiminut salaseura on hiljakseen valmistellut sukupolvien saatossa täysin yhtenäisen ja koossapysyvän fantasiamaailman omine luonnonlakeineen, joka sitten on merkitty muistiin erityiseen ensyklopediaan. Tämän tietosanakirjan osia alkaa pikkuhiljaa putkahdella näkyviin pitkin maailmaa, aluksi koossa on vain epätäydellinen laitos, niin että se jää kaivelemaan ihmisten mieltä. Tlön-harrastus leviää pitkin maailmaa, ja fanifiktiona jotkut alkavat laatia myös omia täydennysosiaan kadoksissa olevien tilalle. Lopulta koko ensyklopedia löytyy, jolloin tapahtuu jotain merkillistä: maailma alkaa muuttua Tlöniksi. Todellisuus alkaa antaa periksi Tlönille. Maailmaa aletaan Tlön-harrastajien voimin muuttaa Tlöniksi. Toisaalta Borges vihjaa, että myös Tlönin ensyklopedian seuraava painos, joka on jo painettu englannin sijasta jollain Tlönin kielistä, editoi jo huomattavan osan ensyklopedian ensimmäisessä painoksessa Tlönin todellisuutena esitetyistä luonnontieteellisesti mahdottomista asioista myytin puolelle. Kehitys johtaa siis viime kädessä siihen, että maailma muuttuu Tlöniksi niin pitkälle kuin se on käytännössä mahdollista: Tlönin kielet syrjäyttävät "englannin, ranskan ja pelkän espanjan" (el mero español). Miksikö tämä kaikki tapahtuu? Koska ihmiset ovat kyllästyneet todellisuuden kaoottisuuteen. Tlön houkuttelee heitä sisäisellä johdonmukaisuudellaan, rigorillaan.
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius on syntynyt toisen maailmansodan aikana - sodan, johon Argentiina ei tietenkään sanottavasti osallistunut, mutta joka tietysti heitti varjonsa myös argentiinalaisen arkipäivän ylle. Tarkempia tietoja Argentiinan oloista sotavuosina löytyy tästä artikkelista. Argentiina ilmeisestikin pysytteli suurimman osan sota-aikaa puolueettomana Yhdysvaltain painostuksesta huolimatta, koska maassa oli kulttuuristen siteiden ja myös poliittisten sympatioiden takia voimakasta myötämieltä akselivaltoja kohtaan. Borges oli kulttuurisesti hyvin anglofiili ja osasi englantia miltei yhtä hyvin kuin espanjaa: hän toimikin tärkeänä sekä yhdysvaltalaisen että brittiläisen kirjallisuuden esittelijänä koko Latinalaisessa Amerikassa kirjoittaessaan esseitä klassisesta englantilaisesta runoudesta (Miltonista, Shakespearesta ym.). Tlöniä onkin itse asiassa pidetty metaforana ajan suurista totalitaarisista aatteista, kuten stalinismista ja natsismista, koska niiden sisäinen johdonmukaisuus sai ne vaikuttamaan koherenteilta ja tyhjentäviltä maailmanselityksiltä.
Natsismin vaikutuspiiriin sijoittuu myös epämukavan olon tekevä novelli Deutsches Requiem, Saksalainen sielunmessu. Novellin päähenkilö Otto Dietrich zur Linde on vakaumuksellinen natsi, josta piti periaatteessa tulla sotilas toisen maailmansodan rintamalle, mutta joka haavoittuu tukahduttaessaan Itä-Preussissa sattuneita levottomuuksia juuri ennen sodan alkua. Kyseessä lienee jonkinlainen Amfortasin haava, mihin Borges viittaa hyvin diskreetisti alaviitteessä. (Ylipäätään seksuaalisuus on Borgesin novelleissa lukijan pääteltävä asia, jota ei kovin yksityiskohtaisesti nosteta esille. Kiitettävää decorumia.) Haavoineen zur Linde vetäytyy toisenlaisiin töihin, keksitylle Tarnowitzin keskitysleirille (sellainen paikka kyllä on olemassa kuin Tarnowitz, nykyiseltä nimeltään puolaksi Tarnowskie Góry, ja se sijaitsee sellaisessa paikassa, jossa olisi voinut jonkinlaisen keskitysleirin kuvitella olevankin), missä hän antautuu keksimään hienostuneita kidutuksia ja ajamaan juutalaiset vangit itsemurhaan.
Tietenkin Borgesin kuva natsismista on jälkiviisauden valossa ekstrapoloiden virheellinen. Saksalaista sielunmessua olisi kiintoisaa lukea rinnakkain oikean keskitysleirin päällikön muistelmien kanssa - Rudolf Hössin totta kai. (Siis Hössin, ei Hessin.) Minulla on kai ne täällä vielä jossain puolaksi. Joka tapauksessa muistan niistä sen verran, että Höss oli banaali ja lattea ihminen, lähinnä henkisesti köyhä öyhöttäjätyyppi tai pikkurikollinen, joka kuitenkin oli kasvanut kristillis-siveellisen yhtenäiskulttuurin vaikutuspiirissä, mistä syystä häneltä puuttui se rehentelevyys ja röyhkeys, joka nykyöyhöttäjyyteen kuuluu. Borges on tehnyt zur Lindestä hienostuneen, Schopenhauerinsa ja Shakespearensa lukeneen intellektuellin, jonka esi-isät ovat kaatuneet sotatantereilla. Tämä perustuu esimerkiksi brittien keskuudessa yleiseen harhaluuloon, jonka mukaan natsismi oli preussilaisten soturi-ihanteiden korkein muoto - tämän luulon nojallahan esimerkiksi meillä väitetään, että natsismi ei voisi syntyä eikä sitä voisi tapahtua Suomessa, koska se on spesifisti saksalainen ilmiö ja koska saksalaisen militarismin perinteet kuuluivat siihen oleellisena osana. Todellisuudessa juuri Otto Dietrich zur Linden kaltaiset miehet osallistuivat nimenomaan Stauffenbergin salaliittoon Hitleriä vastaan, ja juuri siksi, että vaikka he kommunismia vihaavina ja pelkäävinä olivatkin täydellä sydämellä mukana idänhyökkäyksessä ja operaatio Barbarossassa (aivan kuten Tuntemattoman Lahtisen nimeämät "meidän nilkit" ja aivan samoin motiivein, joten saksalaisia aateliskonservatiiveja tuskin voi pitää oleellisesti huonompina ja hirveämpinä ihmisinä kuin demokraattisen Suomen sodanaikaisia poliitikkoja), he eivät - usein vilpittömän uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi - osanneet olla kavahtamatta natsien järjettömiä julmuuksia.
Kuitenkin Otto Dietrich zur Linden tarinan pääpointti on validi edelleenkin. zur Linde tuomitaan kuolemaan, mutta silti, tai juuri siksi, hän iloitsee, koska se todistaa hänelle osaltaan, että liittoutuneet ovat omaksuneet natsien menetelmät ja natsien mentaliteetin rangaistessaan natseja. Hänelle natsismi tarkoittaa ennen muuta luopumista kristinuskon nynnymäisestä poskenkääntämisestä, jota hän halveksii: sen tilalle astuu natsismi, joka leviää koko maailmaan, sillä vaikka Saksa kuuluukin niihin asioihin, jotka täytyy maailman natsillistamiseksi uhrata, zur Linde luottaa siihen, että Saksan esimerkki vieroittaa maailman nössöilevästä kristinuskosta ja nostaa nietzscheläisen yli-ihmisen hänelle kuuluvaan asemaan.
Tässä kohdassa tuleekin näkyviin natsismin oleellinen yhteys libertarismin kanssa. Kuten natsi, myös libertaristi tavoittelee maailmaa, jossa niin kristinuskon, sosialismin kuin demokratiankin vahvan ja upean yksilön oikuille asettamat rajoitukset olisi poistettu.
Tlön lienee Borgesin kuuluisin novelli. Luin sen itse ensimmäisen kerran Irlannissa, James Hardimanin kirjastossa eli Galwayn yliopiston kirjastossa. Se oli pitkästä aikaa sellainen yliopistokirjasto, jossa kaikki aineet olivat samoissa tiloissa, mikä merkitsi, että iirinkielisen kirjallisuuden hyllyltä saattoi harhailla vaikka historian hyllyjen suuntaan. Niinpä luin siellä melkoisesti Kolmannen valtakunnan historiaa käsitelleitä teoksia, puhumattakaan espanjankielisten maiden kulttuurista. Silloin tulin lukeneeksi myös jonkin kirjan fantasiakirjallisuudesta, jossa mainittiin myös Borges ja aivan erityisesti tämä novelli nimeltä. Olin joskus aiemmin kuullut sen, mutten ikinä lukenut novellia.
Tlönin ideana on lyhyesti se, että vuosisatoja toiminut salaseura on hiljakseen valmistellut sukupolvien saatossa täysin yhtenäisen ja koossapysyvän fantasiamaailman omine luonnonlakeineen, joka sitten on merkitty muistiin erityiseen ensyklopediaan. Tämän tietosanakirjan osia alkaa pikkuhiljaa putkahdella näkyviin pitkin maailmaa, aluksi koossa on vain epätäydellinen laitos, niin että se jää kaivelemaan ihmisten mieltä. Tlön-harrastus leviää pitkin maailmaa, ja fanifiktiona jotkut alkavat laatia myös omia täydennysosiaan kadoksissa olevien tilalle. Lopulta koko ensyklopedia löytyy, jolloin tapahtuu jotain merkillistä: maailma alkaa muuttua Tlöniksi. Todellisuus alkaa antaa periksi Tlönille. Maailmaa aletaan Tlön-harrastajien voimin muuttaa Tlöniksi. Toisaalta Borges vihjaa, että myös Tlönin ensyklopedian seuraava painos, joka on jo painettu englannin sijasta jollain Tlönin kielistä, editoi jo huomattavan osan ensyklopedian ensimmäisessä painoksessa Tlönin todellisuutena esitetyistä luonnontieteellisesti mahdottomista asioista myytin puolelle. Kehitys johtaa siis viime kädessä siihen, että maailma muuttuu Tlöniksi niin pitkälle kuin se on käytännössä mahdollista: Tlönin kielet syrjäyttävät "englannin, ranskan ja pelkän espanjan" (el mero español). Miksikö tämä kaikki tapahtuu? Koska ihmiset ovat kyllästyneet todellisuuden kaoottisuuteen. Tlön houkuttelee heitä sisäisellä johdonmukaisuudellaan, rigorillaan.
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius on syntynyt toisen maailmansodan aikana - sodan, johon Argentiina ei tietenkään sanottavasti osallistunut, mutta joka tietysti heitti varjonsa myös argentiinalaisen arkipäivän ylle. Tarkempia tietoja Argentiinan oloista sotavuosina löytyy tästä artikkelista. Argentiina ilmeisestikin pysytteli suurimman osan sota-aikaa puolueettomana Yhdysvaltain painostuksesta huolimatta, koska maassa oli kulttuuristen siteiden ja myös poliittisten sympatioiden takia voimakasta myötämieltä akselivaltoja kohtaan. Borges oli kulttuurisesti hyvin anglofiili ja osasi englantia miltei yhtä hyvin kuin espanjaa: hän toimikin tärkeänä sekä yhdysvaltalaisen että brittiläisen kirjallisuuden esittelijänä koko Latinalaisessa Amerikassa kirjoittaessaan esseitä klassisesta englantilaisesta runoudesta (Miltonista, Shakespearesta ym.). Tlöniä onkin itse asiassa pidetty metaforana ajan suurista totalitaarisista aatteista, kuten stalinismista ja natsismista, koska niiden sisäinen johdonmukaisuus sai ne vaikuttamaan koherenteilta ja tyhjentäviltä maailmanselityksiltä.
Natsismin vaikutuspiiriin sijoittuu myös epämukavan olon tekevä novelli Deutsches Requiem, Saksalainen sielunmessu. Novellin päähenkilö Otto Dietrich zur Linde on vakaumuksellinen natsi, josta piti periaatteessa tulla sotilas toisen maailmansodan rintamalle, mutta joka haavoittuu tukahduttaessaan Itä-Preussissa sattuneita levottomuuksia juuri ennen sodan alkua. Kyseessä lienee jonkinlainen Amfortasin haava, mihin Borges viittaa hyvin diskreetisti alaviitteessä. (Ylipäätään seksuaalisuus on Borgesin novelleissa lukijan pääteltävä asia, jota ei kovin yksityiskohtaisesti nosteta esille. Kiitettävää decorumia.) Haavoineen zur Linde vetäytyy toisenlaisiin töihin, keksitylle Tarnowitzin keskitysleirille (sellainen paikka kyllä on olemassa kuin Tarnowitz, nykyiseltä nimeltään puolaksi Tarnowskie Góry, ja se sijaitsee sellaisessa paikassa, jossa olisi voinut jonkinlaisen keskitysleirin kuvitella olevankin), missä hän antautuu keksimään hienostuneita kidutuksia ja ajamaan juutalaiset vangit itsemurhaan.
Tietenkin Borgesin kuva natsismista on jälkiviisauden valossa ekstrapoloiden virheellinen. Saksalaista sielunmessua olisi kiintoisaa lukea rinnakkain oikean keskitysleirin päällikön muistelmien kanssa - Rudolf Hössin totta kai. (Siis Hössin, ei Hessin.) Minulla on kai ne täällä vielä jossain puolaksi. Joka tapauksessa muistan niistä sen verran, että Höss oli banaali ja lattea ihminen, lähinnä henkisesti köyhä öyhöttäjätyyppi tai pikkurikollinen, joka kuitenkin oli kasvanut kristillis-siveellisen yhtenäiskulttuurin vaikutuspiirissä, mistä syystä häneltä puuttui se rehentelevyys ja röyhkeys, joka nykyöyhöttäjyyteen kuuluu. Borges on tehnyt zur Lindestä hienostuneen, Schopenhauerinsa ja Shakespearensa lukeneen intellektuellin, jonka esi-isät ovat kaatuneet sotatantereilla. Tämä perustuu esimerkiksi brittien keskuudessa yleiseen harhaluuloon, jonka mukaan natsismi oli preussilaisten soturi-ihanteiden korkein muoto - tämän luulon nojallahan esimerkiksi meillä väitetään, että natsismi ei voisi syntyä eikä sitä voisi tapahtua Suomessa, koska se on spesifisti saksalainen ilmiö ja koska saksalaisen militarismin perinteet kuuluivat siihen oleellisena osana. Todellisuudessa juuri Otto Dietrich zur Linden kaltaiset miehet osallistuivat nimenomaan Stauffenbergin salaliittoon Hitleriä vastaan, ja juuri siksi, että vaikka he kommunismia vihaavina ja pelkäävinä olivatkin täydellä sydämellä mukana idänhyökkäyksessä ja operaatio Barbarossassa (aivan kuten Tuntemattoman Lahtisen nimeämät "meidän nilkit" ja aivan samoin motiivein, joten saksalaisia aateliskonservatiiveja tuskin voi pitää oleellisesti huonompina ja hirveämpinä ihmisinä kuin demokraattisen Suomen sodanaikaisia poliitikkoja), he eivät - usein vilpittömän uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi - osanneet olla kavahtamatta natsien järjettömiä julmuuksia.
Kuitenkin Otto Dietrich zur Linden tarinan pääpointti on validi edelleenkin. zur Linde tuomitaan kuolemaan, mutta silti, tai juuri siksi, hän iloitsee, koska se todistaa hänelle osaltaan, että liittoutuneet ovat omaksuneet natsien menetelmät ja natsien mentaliteetin rangaistessaan natseja. Hänelle natsismi tarkoittaa ennen muuta luopumista kristinuskon nynnymäisestä poskenkääntämisestä, jota hän halveksii: sen tilalle astuu natsismi, joka leviää koko maailmaan, sillä vaikka Saksa kuuluukin niihin asioihin, jotka täytyy maailman natsillistamiseksi uhrata, zur Linde luottaa siihen, että Saksan esimerkki vieroittaa maailman nössöilevästä kristinuskosta ja nostaa nietzscheläisen yli-ihmisen hänelle kuuluvaan asemaan.
Tässä kohdassa tuleekin näkyviin natsismin oleellinen yhteys libertarismin kanssa. Kuten natsi, myös libertaristi tavoittelee maailmaa, jossa niin kristinuskon, sosialismin kuin demokratiankin vahvan ja upean yksilön oikuille asettamat rajoitukset olisi poistettu.
maanantai 14. maaliskuuta 2005
Iiripuolella
Tänään bloggaan iiriksi Paavo Lipposesta. Pärjäilkää, pärjötelkää, värjötelkää sillä välin yksinänne.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2005
Siivoamisen syvin olemus
Parempi Puolisko oli täällä taas viikonloppuna, ja päätimme käyttää osan yhdessäoloajastamme hyödyllisesti, eli siivota kämppääni. Saimmekin kokoon näyttävän määrän täysiä roskapusseja, sekä oleellisia kohtia lattiasta näkyviin. Tämän lisäksi se osa kattavasta taskukokoisten Jorge Luis Borgesien kokoelmastani, joka oli kadoksissa (ts. El Aleph), löytyi. Mutta koettakaahan arvata, mitä sitten tapahtui: huolella panuttua ja läpiluettua Ficcionesia ei tietenkään löydy enää mistään.
Tämä on itse asiassa siivoamisen syvin olemus, sen taivaassa päätetty jumalallinen luonto: joka kirjasta, joka tulee ulottuvillesi siivoamisen ansiosta, joudut maksamaan toisella kirjalla, joka katoaa kiirastulen pituiseksi ajaksi näkyviltäsi.
Kummitytöltä tuli kirje, jossa hän sanoi toivovansa, että hänestä tulee isona sellainen kuin minusta. Ei taida tyttö tietää, mitä toivoo, mutta en voi sanoa, ettenkö tämän jälkeen olisi vaarassa tarttua nilkastani tuomiokirkon tornin huippuun. Minä nuoren tytön esikuvana? No, tämän takia niitä lapsia hankitaan. Minun ei edes tarvinnut lotrata sen ikävän sukupuoliyhdyntä- ja vaipanvaihtovaiheen kanssa, mutta sain kuitenkin oman tyttären, ainakin melkein. Oikeastaan seksi pitäisi kokonaan erottaa lastenhankinnasta. Eihän se muutenkaan ole lasten asia. Lapset voitaisiin valmistaa koeputkituotannossa ja toimittaa niitä tilanneille ihmisille erityisillä haikaranmuotoisilla helikoptereilla.
Tämä on itse asiassa siivoamisen syvin olemus, sen taivaassa päätetty jumalallinen luonto: joka kirjasta, joka tulee ulottuvillesi siivoamisen ansiosta, joudut maksamaan toisella kirjalla, joka katoaa kiirastulen pituiseksi ajaksi näkyviltäsi.
Kummitytöltä tuli kirje, jossa hän sanoi toivovansa, että hänestä tulee isona sellainen kuin minusta. Ei taida tyttö tietää, mitä toivoo, mutta en voi sanoa, ettenkö tämän jälkeen olisi vaarassa tarttua nilkastani tuomiokirkon tornin huippuun. Minä nuoren tytön esikuvana? No, tämän takia niitä lapsia hankitaan. Minun ei edes tarvinnut lotrata sen ikävän sukupuoliyhdyntä- ja vaipanvaihtovaiheen kanssa, mutta sain kuitenkin oman tyttären, ainakin melkein. Oikeastaan seksi pitäisi kokonaan erottaa lastenhankinnasta. Eihän se muutenkaan ole lasten asia. Lapset voitaisiin valmistaa koeputkituotannossa ja toimittaa niitä tilanneille ihmisille erityisillä haikaranmuotoisilla helikoptereilla.
perjantai 11. maaliskuuta 2005
Kummitteleva sana, joka kalistaa luita
En tiedä, onko ketään muuta alkanut ihmetyttää verbin röyhjetä omituinen status suomen kielen sanavarastossa. Sikäli kuin tiedän, se ei ole päässyt yhdenkään sanakirjanlaatijan armoihin: normitetussa suomen kielessä vulgääristä käytöksestä pahentunut hienosteleva täti-ihminen sanoo kuinka julkeatte tai kuinka rohkenette, mutta ei koskaan kuinka röyhkenette. Tämä siitä huolimatta, että kielestä voidaan hyvinkin osoittaa tämän verbin suuruinen täyttämistä vaativa aukko, ja vahvan etuvokaalipitoisuutensa ansiosta verbi synnyttää varsin ilmaisuvoimaisen vaikutelman. Sille olisi analogiatukea parista rohkea - rohjeta, eikä takuulla ole sellaista äidinkielenään suomea puhuvaa ihmistä, jolla olisi vaikeuksia ymmärtää, mistä puhumme kun puhumme röyhkenemisestä. Röyhkeneminen on muutaman kerran päässyt painettuun sanaan, mutta ilmeisesti se on joka kerta rusennettu lyttyyn, kun se on koettanut hiipiä asialliseen kieleen.
Tuntuu siltä, että äidinkielisen tunnistaa vasta tällaisista kummallisista ja epäjohdonmukaisista epäsäännöllisyyksistä. Ulkomaalainen, joka on innoissaan päästyään perille suomen kielen johtamisjärjestelmästä, puhuu varmasti mielellään röyhkenemisestä. Syntyperäiset kuitenkin tietävät, että röyhkeneminen ei ole asiallista kieltä eikä sitä käytetä.
Tuntuu siltä, että äidinkielisen tunnistaa vasta tällaisista kummallisista ja epäjohdonmukaisista epäsäännöllisyyksistä. Ulkomaalainen, joka on innoissaan päästyään perille suomen kielen johtamisjärjestelmästä, puhuu varmasti mielellään röyhkenemisestä. Syntyperäiset kuitenkin tietävät, että röyhkeneminen ei ole asiallista kieltä eikä sitä käytetä.
Emmääjaxablogata
Näin örjäntäi...pörjäntäi-iltana pitäisi kai jaksaa blogatakin jotain jostain, muttemmääyhtäävviittis. No jaa, onhan tällä viikolla kuulunut hyviäkin uutisia: Cló Iar-Chonnachta -kustantamo on osoittanut lievää kiinnostusta Maarit Verronen -iirinnöksiini, ja Michael Everson on ottanut asiakseen hiostaa Coiscéim-kustantamon Pádraig Ó Snodaighia julkaisemaan iirinkielinne nuorisoromaanini. Olisi jo aikakin. Projekti alkoi sentään melkein yhdeksän vuotta sitten.
Sen kunniaksi olen intoutunut nyt iirintämään myös Borgesia, vieläpä suoraan espanjasta. Ketään muuta tuskin uskaltaisinkaan, mutta Ficciones ja El Aleph on panuttu niin viimeisen päälle ja luettu niin moneen kertaan, että niitä voi jo yrittää. Aloitin Saksalaisesta sielunmessusta; sen lisäksi pitäisi vielä hoitaa ns. himaan Tlön, Uqbar, Orbis Tertius sekä vaikkapa Salainen ihme. Tlön, Uqbar, Orbis Tertius lienee Borgesin tunnetuin novelli: minäkin olin kuullut siitä jo vuosia ennen kuin tutustuin Borgesin tuotantoon. Valitettavasti kirjallisuusväen tapa käyttää sanaa "borgesilainen" synnyttää mielikuvan nenät levällään intellektuellista, käsittämättömästä kirjailijasta, jonka teokset ovat kuin uuden ranskalaisen keittiön luomukset: vähän mutta kallista ja hienostunutta. Vaikutelmaa lisää, että Borgesin merkittävimmät teokset ovat novelleja. Julmetun paksuja eeppisiä romaaneja arvostavana suomalaisena miehenä en tietenkään osaa innostua novellikirjailijasta, jollei kyseessä ole todella hyvä novellisti, eli kotimaisessa katsannossa Pentti Haanpää ja islantilaisessa Þórarinn Eldjárn. (Saksalaisista kirjailijoista olen tutustunut perusteellisesti ainakin Hermann Hessen ja Thomas Mannin koko lyhytproosatuotantoon - se on minulla jossain kaapin pohjalla taskukirjoina. Niin, eikä tietenkään unohdeta Kafkan novelleja. Valitettavasti Friedrich Dürrenmatt -nidettä Meistererzählungen ei löydy mistään, katosikohan se suuressa muutossa? Tuossa käsivarrenmitan päässä olisi valikoima Gottfried Kellerin Die Leute von Seldwylaa nimellä Romeo und Julia auf dem Dorfe, mutta enpä minä siitä ole jaksanut innostua. Olenko liian vanha tutustumaan uusiin klassikoihin? Novelli on kielen opiskelijalle ehdottomasti kaikkein kiitollisin kirjallisuuden laji, mutta sitten kun kielen katsoo jo osaavansa, Kuolema Venetsiassa ei enää nappaa, vaan silloin pitää lukea Mann-maraton: Taikavuori, Faustus ja Joosef-romaanit. Paitsi että Joosef-romaaneja en ole vielä löytänyt saksaksi mistään.)
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius kuulostaa jo nimenä erittäin pelottavalta. Erityisesti tuo Tlön. Jos se olisi Tlon, se olisi tavanomainen anglosaksistyyppinen nimi riviscifihenkilölle, -maailmalle tai -planeetalle. Borges on kuitenkin mennyt lisäämään siihen nuo ö:n pisteet. Ö on tunnetusti sekä espanjalle että englannille vieras kirjain, ja nykyäänhän erilaiset anglosaksisista maista kotoisin olevat bändit lisäävät umlaut-pisteitä nimeensä kuulostaakseen katu-uskottavilta: Motörhead, Mötley Crüe jne. Mutta jotenkin Tlönin Ö tekee siitä selvästi Tlonia uhkaavamman. Tlön on ikään kuin suomalaiset(kin) huomioonottava scifinimi. Borges muuten noteeraa meidät muutenkin, sillä jossain hänen novellissaan vilahtaa Runeberg-niminen sivuhenkilö. Tämä siksi, että Borgesilla Argentiinan jenkkilämäinen eurooppalaisperäinen kansallisuuskirjo - italialaisia, saksalaisia, skandinaaveja, irlantilaisia - näyttäytyy hänen kotimaansa leimallisena ja määrittelevänä piirteenä. Siihen sopii varsin hyvin, että ihmisillä on sellaisia nimiä kuin Runeberg - tai Dahlmann, kuten päähenkilöllä käsittämättömässä, mutta Borgesille itselleen tiettävästi henkilökohtaisesti hyvin tärkeässä novellissa Etelä. (Novellin päähenkilö Dahlmann kolauttaa päänsä ja menee sekaisin, matkustaa hetken mielijohteesta maaseudulle etelään ja joutuu triviaalin asian vuoksi kuolettavaan puukkotappeluun gauchojen kanssa.) Dahlmann esitellään kertomalla, että hänen isoisänsä saapui Argentiinaan laivalla silloin ja silloin, mutta että Dahlmann itse tunsi olevansa hondamente argentino, syvästi argentiinalainen. Miksipä ei tuntisi, kun argentiinalaisuuden ydin tuntuu olevan nimenomaan olla maahanmuuttajasukua. Tyypillisellä argentiinalaisella - tai laajemmin ríodelaplatalaisella, siis myös uruguaylaisella - tuntuu olevan nimenomaan italialainen sukunimi. Mario Benedetti ei ole italialainen kirjailija. Mario Benedetti on 1900-luvun suurin uruguaylainen kirjailija. ("Uruguaylainen kirjailija" kuulostaa jonkun mielestä ehkä vitsiltä, mutta itse asiassa Benedetti on hyvin pätevä kaveri jo senkin vähän perusteella, mitä olen hänen tuotantoaan työllä ja tuskalla espanjaksi lukenut. Osa Benedettin tuotannosta on nenät levällään kokeilevaa, osa hyvin streittiä, tommipommimaista realismia, osa jostain siltä väliltä. Olen itse lukenut häneltä novelleja sekä sotilasjunttaa ja maanpakoa kuvaavan romaanin Primavera con una esquina rota.)
Sen kunniaksi olen intoutunut nyt iirintämään myös Borgesia, vieläpä suoraan espanjasta. Ketään muuta tuskin uskaltaisinkaan, mutta Ficciones ja El Aleph on panuttu niin viimeisen päälle ja luettu niin moneen kertaan, että niitä voi jo yrittää. Aloitin Saksalaisesta sielunmessusta; sen lisäksi pitäisi vielä hoitaa ns. himaan Tlön, Uqbar, Orbis Tertius sekä vaikkapa Salainen ihme. Tlön, Uqbar, Orbis Tertius lienee Borgesin tunnetuin novelli: minäkin olin kuullut siitä jo vuosia ennen kuin tutustuin Borgesin tuotantoon. Valitettavasti kirjallisuusväen tapa käyttää sanaa "borgesilainen" synnyttää mielikuvan nenät levällään intellektuellista, käsittämättömästä kirjailijasta, jonka teokset ovat kuin uuden ranskalaisen keittiön luomukset: vähän mutta kallista ja hienostunutta. Vaikutelmaa lisää, että Borgesin merkittävimmät teokset ovat novelleja. Julmetun paksuja eeppisiä romaaneja arvostavana suomalaisena miehenä en tietenkään osaa innostua novellikirjailijasta, jollei kyseessä ole todella hyvä novellisti, eli kotimaisessa katsannossa Pentti Haanpää ja islantilaisessa Þórarinn Eldjárn. (Saksalaisista kirjailijoista olen tutustunut perusteellisesti ainakin Hermann Hessen ja Thomas Mannin koko lyhytproosatuotantoon - se on minulla jossain kaapin pohjalla taskukirjoina. Niin, eikä tietenkään unohdeta Kafkan novelleja. Valitettavasti Friedrich Dürrenmatt -nidettä Meistererzählungen ei löydy mistään, katosikohan se suuressa muutossa? Tuossa käsivarrenmitan päässä olisi valikoima Gottfried Kellerin Die Leute von Seldwylaa nimellä Romeo und Julia auf dem Dorfe, mutta enpä minä siitä ole jaksanut innostua. Olenko liian vanha tutustumaan uusiin klassikoihin? Novelli on kielen opiskelijalle ehdottomasti kaikkein kiitollisin kirjallisuuden laji, mutta sitten kun kielen katsoo jo osaavansa, Kuolema Venetsiassa ei enää nappaa, vaan silloin pitää lukea Mann-maraton: Taikavuori, Faustus ja Joosef-romaanit. Paitsi että Joosef-romaaneja en ole vielä löytänyt saksaksi mistään.)
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius kuulostaa jo nimenä erittäin pelottavalta. Erityisesti tuo Tlön. Jos se olisi Tlon, se olisi tavanomainen anglosaksistyyppinen nimi riviscifihenkilölle, -maailmalle tai -planeetalle. Borges on kuitenkin mennyt lisäämään siihen nuo ö:n pisteet. Ö on tunnetusti sekä espanjalle että englannille vieras kirjain, ja nykyäänhän erilaiset anglosaksisista maista kotoisin olevat bändit lisäävät umlaut-pisteitä nimeensä kuulostaakseen katu-uskottavilta: Motörhead, Mötley Crüe jne. Mutta jotenkin Tlönin Ö tekee siitä selvästi Tlonia uhkaavamman. Tlön on ikään kuin suomalaiset(kin) huomioonottava scifinimi. Borges muuten noteeraa meidät muutenkin, sillä jossain hänen novellissaan vilahtaa Runeberg-niminen sivuhenkilö. Tämä siksi, että Borgesilla Argentiinan jenkkilämäinen eurooppalaisperäinen kansallisuuskirjo - italialaisia, saksalaisia, skandinaaveja, irlantilaisia - näyttäytyy hänen kotimaansa leimallisena ja määrittelevänä piirteenä. Siihen sopii varsin hyvin, että ihmisillä on sellaisia nimiä kuin Runeberg - tai Dahlmann, kuten päähenkilöllä käsittämättömässä, mutta Borgesille itselleen tiettävästi henkilökohtaisesti hyvin tärkeässä novellissa Etelä. (Novellin päähenkilö Dahlmann kolauttaa päänsä ja menee sekaisin, matkustaa hetken mielijohteesta maaseudulle etelään ja joutuu triviaalin asian vuoksi kuolettavaan puukkotappeluun gauchojen kanssa.) Dahlmann esitellään kertomalla, että hänen isoisänsä saapui Argentiinaan laivalla silloin ja silloin, mutta että Dahlmann itse tunsi olevansa hondamente argentino, syvästi argentiinalainen. Miksipä ei tuntisi, kun argentiinalaisuuden ydin tuntuu olevan nimenomaan olla maahanmuuttajasukua. Tyypillisellä argentiinalaisella - tai laajemmin ríodelaplatalaisella, siis myös uruguaylaisella - tuntuu olevan nimenomaan italialainen sukunimi. Mario Benedetti ei ole italialainen kirjailija. Mario Benedetti on 1900-luvun suurin uruguaylainen kirjailija. ("Uruguaylainen kirjailija" kuulostaa jonkun mielestä ehkä vitsiltä, mutta itse asiassa Benedetti on hyvin pätevä kaveri jo senkin vähän perusteella, mitä olen hänen tuotantoaan työllä ja tuskalla espanjaksi lukenut. Osa Benedettin tuotannosta on nenät levällään kokeilevaa, osa hyvin streittiä, tommipommimaista realismia, osa jostain siltä väliltä. Olen itse lukenut häneltä novelleja sekä sotilasjunttaa ja maanpakoa kuvaavan romaanin Primavera con una esquina rota.)
Riimittelyä
Joskus muinoin vastenmielisen Kanava-lehden vastenmielisempi päätoimittaja Seikko Eskola valitteli sitä, että riimi oli hävinnyt nykyrunoudesta ja jäänyt juiceleskisten asiaksi. Minä kirjoitin hänelle tästä hyvästä pitkän haukkumarunon, jota en hänelle lähettänyt ja joka valitettavasti on kadonnut. Muistan siitä vain säeparit
kuta kerjäät, mangut mitä,
tuta toki saat sä sitä
ja
Kanavasta kasvaa ehti
riikin ronskein roskalehti.
Nyt taas olen kaavaillut kunnon naisviharunoa, jossa esiintyisi kaikkien tyttöjen palvoma likainen, paskainen, väkivaltainen, juoppo ja narkomaani YTM. Valitettavasti sitäkään en ole kirjoittanut enempää kuin yhden säkeistön verran:
mies joka naiset kaateli
ei koskaan kylpyyn menis
kas onhan merkki aatelin
ain' pesemätön penis
kuta kerjäät, mangut mitä,
tuta toki saat sä sitä
ja
Kanavasta kasvaa ehti
riikin ronskein roskalehti.
Nyt taas olen kaavaillut kunnon naisviharunoa, jossa esiintyisi kaikkien tyttöjen palvoma likainen, paskainen, väkivaltainen, juoppo ja narkomaani YTM. Valitettavasti sitäkään en ole kirjoittanut enempää kuin yhden säkeistön verran:
mies joka naiset kaateli
ei koskaan kylpyyn menis
kas onhan merkki aatelin
ain' pesemätön penis
tiistai 8. maaliskuuta 2005
Fasistisen pahuuden päivä
Tänään vietetään näköjään naisten päivää. Sen kunniaksi Aftonbladet haastattelee jotain tätiporukkaa, joka on julistanut sodan ruotsalaiselle patriarkaatille. Olenko ainoa, jota mokoma uho lähinnä haukotuttaa - ruotsalaiselle patriarkaatille? Tädeillä ei ole yhtään mitään uutta sanottavaa, ainoastaan koko vanha feministinen liturgia, jossa ideologisilla muotoiluilla kätketään sanottavan puute. "Edes terveyskeskuksissa meitä ei kohdella naisina, vaan miehisen normin mukaan", he julistavat. Tämä on niin epämääräinen heitto, että itse kunkin on helppo tulkita se miten haluaa. Samanlaista tavaraa ovat muutkin heidän julistuksensa: he väittävät, että "kun kuulemme kertomuksia siitä, miltä nuorista tytöistä tuntuu koulunkäynti, oivallamme, että Ruotsia hallitsee yhä patriarkaatti". No, miltä se sitten nuorista tytöistä tuntuu? Sitä eivät tädit meille kerro. Katsokaas kun niillä nuorilla tytöillä ei ole tässä touhussa mitään asiaa itse määritellä, miltä heistä tuntuu. Riittää kun tiedetään, että se, miltä heistä tuntuu, todistaa jonkin "patriarkaatin" olemassaolosta - että viidenkymmenen pahemmalle puolelle ehtinyt täti-ihminen, joka ei halua ikinä kasvaa aikuiseksi, vaan yrittää loputtomiin olla tissiliivejä polttava ikiradikaali, saa käyttää tyttöjen tuntumisia tekosyynä omalle epäkypsälle riekkumiselleen.
Tietenkin tädit koettavat oikeuttaa touhujaan viittaamalla esimerkiksi yksinhuoltajien asemaan. Mikäs siinä. Jossain vain haisee rotanraato, jos tädit eivät ymmärrä, että yksinhuoltajien kurjuus johtuu köyhien sorretusta asemasta yhteiskunnassa, ei naisten. Ja yksinhuoltajat ovat naispainotteinen köyhien ryhmä mm. sen vuoksi, että lapset yleensä tuomitaan äidille; sen vuoksi, että naiset hakevat helpommin eron; ja sen vuoksi, että naiset helposti hakevat eron miehen köyhyyden vuoksi luullen voivansa sitouttaa rikkaamman miehen. Tietysti yksinhuoltajuus on myös pitkälti seurausta huithapeli-YTMien kanssa makaamisesta lapsellisessa iässä, kun ei ymmärretä asian vakavuutta; ja nuorella iällä tehty au-toukka estää naista hakeutumasta koulutukseen, jolla hän voisi hankkia maksetumman ammatin. Tästä voi syyttää patriarkaattia, mutta yhtä lailla tästä voi syyttää puhtaita fysiologisia tosiasioita - sitä, että naisen sisässä on onkalo, josta hyppää yhdeksän kuukauden kuluttua ulos vauva, jos nainen toteuttaa oikeuttaan vetää itsensä niin räkäkänniin, ettei muista ehkäisyä. Ja siitä, että naisella on tällaiseen oikeus, ovat hänet saaneet vakuuttuneeksi nimenomaan feministit, joiden mielestä ryyppääminen ja seksuaalinen koheltaminen ovat vahvan ja upean naisen tapa nauttia elämästään ja miesten kainot toiveet kiltistä ja vastuullisesta tyttöystävästä patriarkaatin harjoittamaa sortoa.
Aftonbladetin naiskolumnistit kuitenkin osoittavat jonkin verran arvostelukykyä, ainakin osa heistä. Dekkarikirjailija Liza Marklund, jota en todellakaan voi vapauttaa syytteistä, mitä tulee järjettömän miesvihan lietsomiseen, kehottaa sentään tyttöjä pitämään huolta itsestään ja ryyppäämään vähemmän. Yrsa Stenius taas on tavallisen hauska ja fiksu, mutta hän onkin meiltä, eikä mikään riikinruotsalainen. Hän kertoo hupaisasti kulttuurishokista, jonka koki Ruotsissa siirryttyään sinne journalismia harjoittamaan.
Suomessa Yrsa Stenius oli tottunut täkäläiseen lokalaitisjournalistikulttuuriin: miehet olivat alalla enemmistönä, ja miesten sovinistista huumoria oli pakko työpaikalla sietää, mutta toisaalta Stenius arvosti sitä, että sukupuolten väliset suhteet olivat miesvaltaisessa miljöössä pohjimmiltaan reilulla perustalla ilman turhaa koketeeraamista. Att kalla onda ting fittiga var lika självklart som det är i Sverige att kalla dem taskiga - pahojen asioiden kutsuminen vittumaisiksi oli Suomessa yhtä itsestään selvää kuin niiden kutsuminen kyrpämäisiksi oli Ruotsin Riikissä. Kotimaassaan Stenius oppi arvostamaan miesten brutaalia sydämellisyyttä, reilujen jätkien meininkiä. Sitten hän meni Ruotsiin. Ja jo ensimmäisenä päivänä miespuolinen kollega joutui pelastamaan hänet (seuraava sitaatti tulee ääntää ruotsalaisen operettikliseehomon aksentilla): Du, det där går inte. Så där säger man inte i Sverige!
Juttu kävi kylläkin vielä hauskemmaksi, kun Stenius joutui ensi töikseen "hearingiin" eli kuultavaksi siitä, mitä hän aikoo tehdä taistellakseen riikinruotsalaisen lehden toimituksessa vallitsevaa "yleistä poikamaisuutta" vastaan - poikamaisuuteen kuului osana seksuaalinen ahdistelu, totta maar. Ja kuulkaas, mitä Steniuksella on sanottavaa kokouksen kulusta:
Kuulemistilaisuus oli juuri alkanut, kun paikalle saapasteli korkeissa koroissa yksi lehden kuuluisimmista naiskolumnisteista. Hän oli, sanoo Stenius, pukeutunut tavattoman haastavasti, kaula-aukko oli syvä ja paljastava, kintut olivat esillä koko pituudeltaan ja minihame niin tiukka, että siinä tuskin pääsi liikkumaan. Tämä ilmestys valitti sitten keskustelussa, jota Stenius itse piti lähinnä joutavanpäiväisenä, että miehet pitävät häntä pelkkänä seksiobjektina.
Stenius oli lähinnä hämmentynyt siitä, että ihminen voi lähettää niin ristiriitaisia viestejä: toisaalta kroppa lähetti koko ajan niin seksuaalisia viestejä, että ihan kärysi, ja toisaalta suusta kuului valitusta siitä, että miehet ajattelevat vain seksiä.
Näin jälkeenpäin Stenius toteaa, että vaikka naisen käytös ei tietenkään koskaan voi vapauttaa miestä syyllisyydestä edes raiskaajana (on kuvaavaa, että hän joutuu tällä pohjustuspuheella pyytämään anteeksi mielipidettään etukäteen), häntä hämmentää yhä ruotsalaisten feministien ajattelutapa, jossa naisen täydellistä oikeutta kieltäytyä seksistä pidetään myös vapautuksena kaikesta vastuusta sen suhteen, mitä ennen kieltäytymistä on tapahtunut: Ihmisten partnerinhaku perustuu hyvin mutkikkaiden signaalien vaihtamiselle, signaalien, joiden merkityksestä molempien osapuolten tulee olla perillä. Ne, jotka jatkuvasti lähettävät ristiriitaisia viestejä, joutuvat väistämättä ennen pitkää hankaluuksiin ja aiheuttavat niitä myös muille. Eivätkä vain seksielämässä.
Loppukaneetikseen Stenius toteaa, että vaikka naisen harkitsematon käytös tai ristiriitaiset signaalit sinänsä eivät tietenkään vapauta raiskaukseen syyllistyvää miestä vastuusta, naisilta tulee voida odottaa tiettyä medmänskligt ansvar sen varmistamiseksi, ettei synny noloja ja molemmille osapuolille epämukavia tilanteita. Tämä tapahtuu arvostamalla ja pitämällä kunniassa käyttäytymissääntöjä, hän opettaa. Sitähän naisilta ei tietenkään voi vaatia, että he arvostaisivat ja pitäisivät kunniassa miehiä kaltaisinaan ihmisinä, saati yrittäisivät asettua näiden asemaan. Pimppa kun tunnetusti on pulanalaista tavaraa, joka antaa omistajalleen oikeuden käyttäytyä miten vittumaisesti haluaa.
***
Ja antakaa minun vielä lopuksi sanoa mielipiteeni siitä suuresta keskustelusta, jota Henkan kommenttipuolella on käyty naisista ja luonnontieteistä. Minä siis en todellakaan usko, että naiset olisivat yhtään sen vähemmän lahjakkaita luonnontieteellisillä aloilla kuin miehetkään. Silloin kun naiset todella joutuivat taistelemaan päästäkseen opiskelemaan kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa, - silloin noita suuria luonnontieteilijänaisia oli: esimerkiksi Marie Curie ja Lise Meitner. Antoine Laurent Lavoisier'n saavutukset kemistinä taas olivat pitkälti hänen vaimonsa ansiota, jonka hän nai teinityttönä, mutta joka osoittautui älykkääksi nuoreksi naiseksi ja innostui miehensä tutkimasta alasta siinä määrin, että nai vain kemistimiehiä senkin jälkeen kun ensimmäinen aviomies oli teloitettu Ranskan vallankumouksen aikana ("Vallankumous ei tarvitse kemistejä!").
Valitettavasti naiskulttuuri on panostanut enemmän marttyyriuden hyväksikäyttöön kuin lahjakkuuden hyödyntämiseen. Naisten tapa hyötyä vapautumisestaan on se, että keskinkertaisimmat, röyhkeimmät ja typerimmät naispuoliset Lumpenintellektuellit heittäytyvät inisemään siitä, kuinka surkeasti yhteiskunta heitä kohtelee sukupuolensa takia. Nuoret tytöt saavat sellaisen mallin, että heidän ei ihmisinä tarvitse eikä kannata yrittää mitään, ei varsinkaan parastaan, kun tulosta tulee helpommin heittäytymällä marttyyriksi ja volisemalla.
Sitä paitsi naisille kuitenkin tyyli on substanssia tärkeämpi. Eivät he halua harrastaa omia jänniä juttuja, vaan ennen kaikkea hankkia rahaa ja yhteiskunnallista arvostusta. Siksi lahjakkaat tytöt opiskelevat luonnontieteiden sijasta mieluummin vaikka lakia tai lääketiedettä. Molemmille aloille on kova karsinta, ja molemmat alat tiedetään rahakkaiksi. En usko edes että kyse on varsinaisesta alhaisesta rahanhimostakaan, ainakaan aina. Piitu nyt on Piitu, mutta tunnen henkilökohtaisesti yhden lakitiedettä opiskelevan tytön, josta voin sanoa kohtalaisen varmana asiastani, että hän on alalla, koska rosoisehkon lapsuuden koettuaan haluaa tuntea olevansa turvassa rahallisesti ja muutenkin - ja oman elämänkokemukseni valossa ymmärrän häntä hyvin paljon.
Tietenkin tädit koettavat oikeuttaa touhujaan viittaamalla esimerkiksi yksinhuoltajien asemaan. Mikäs siinä. Jossain vain haisee rotanraato, jos tädit eivät ymmärrä, että yksinhuoltajien kurjuus johtuu köyhien sorretusta asemasta yhteiskunnassa, ei naisten. Ja yksinhuoltajat ovat naispainotteinen köyhien ryhmä mm. sen vuoksi, että lapset yleensä tuomitaan äidille; sen vuoksi, että naiset hakevat helpommin eron; ja sen vuoksi, että naiset helposti hakevat eron miehen köyhyyden vuoksi luullen voivansa sitouttaa rikkaamman miehen. Tietysti yksinhuoltajuus on myös pitkälti seurausta huithapeli-YTMien kanssa makaamisesta lapsellisessa iässä, kun ei ymmärretä asian vakavuutta; ja nuorella iällä tehty au-toukka estää naista hakeutumasta koulutukseen, jolla hän voisi hankkia maksetumman ammatin. Tästä voi syyttää patriarkaattia, mutta yhtä lailla tästä voi syyttää puhtaita fysiologisia tosiasioita - sitä, että naisen sisässä on onkalo, josta hyppää yhdeksän kuukauden kuluttua ulos vauva, jos nainen toteuttaa oikeuttaan vetää itsensä niin räkäkänniin, ettei muista ehkäisyä. Ja siitä, että naisella on tällaiseen oikeus, ovat hänet saaneet vakuuttuneeksi nimenomaan feministit, joiden mielestä ryyppääminen ja seksuaalinen koheltaminen ovat vahvan ja upean naisen tapa nauttia elämästään ja miesten kainot toiveet kiltistä ja vastuullisesta tyttöystävästä patriarkaatin harjoittamaa sortoa.
Aftonbladetin naiskolumnistit kuitenkin osoittavat jonkin verran arvostelukykyä, ainakin osa heistä. Dekkarikirjailija Liza Marklund, jota en todellakaan voi vapauttaa syytteistä, mitä tulee järjettömän miesvihan lietsomiseen, kehottaa sentään tyttöjä pitämään huolta itsestään ja ryyppäämään vähemmän. Yrsa Stenius taas on tavallisen hauska ja fiksu, mutta hän onkin meiltä, eikä mikään riikinruotsalainen. Hän kertoo hupaisasti kulttuurishokista, jonka koki Ruotsissa siirryttyään sinne journalismia harjoittamaan.
Suomessa Yrsa Stenius oli tottunut täkäläiseen lokalaitisjournalistikulttuuriin: miehet olivat alalla enemmistönä, ja miesten sovinistista huumoria oli pakko työpaikalla sietää, mutta toisaalta Stenius arvosti sitä, että sukupuolten väliset suhteet olivat miesvaltaisessa miljöössä pohjimmiltaan reilulla perustalla ilman turhaa koketeeraamista. Att kalla onda ting fittiga var lika självklart som det är i Sverige att kalla dem taskiga - pahojen asioiden kutsuminen vittumaisiksi oli Suomessa yhtä itsestään selvää kuin niiden kutsuminen kyrpämäisiksi oli Ruotsin Riikissä. Kotimaassaan Stenius oppi arvostamaan miesten brutaalia sydämellisyyttä, reilujen jätkien meininkiä. Sitten hän meni Ruotsiin. Ja jo ensimmäisenä päivänä miespuolinen kollega joutui pelastamaan hänet (seuraava sitaatti tulee ääntää ruotsalaisen operettikliseehomon aksentilla): Du, det där går inte. Så där säger man inte i Sverige!
Juttu kävi kylläkin vielä hauskemmaksi, kun Stenius joutui ensi töikseen "hearingiin" eli kuultavaksi siitä, mitä hän aikoo tehdä taistellakseen riikinruotsalaisen lehden toimituksessa vallitsevaa "yleistä poikamaisuutta" vastaan - poikamaisuuteen kuului osana seksuaalinen ahdistelu, totta maar. Ja kuulkaas, mitä Steniuksella on sanottavaa kokouksen kulusta:
Kuulemistilaisuus oli juuri alkanut, kun paikalle saapasteli korkeissa koroissa yksi lehden kuuluisimmista naiskolumnisteista. Hän oli, sanoo Stenius, pukeutunut tavattoman haastavasti, kaula-aukko oli syvä ja paljastava, kintut olivat esillä koko pituudeltaan ja minihame niin tiukka, että siinä tuskin pääsi liikkumaan. Tämä ilmestys valitti sitten keskustelussa, jota Stenius itse piti lähinnä joutavanpäiväisenä, että miehet pitävät häntä pelkkänä seksiobjektina.
Stenius oli lähinnä hämmentynyt siitä, että ihminen voi lähettää niin ristiriitaisia viestejä: toisaalta kroppa lähetti koko ajan niin seksuaalisia viestejä, että ihan kärysi, ja toisaalta suusta kuului valitusta siitä, että miehet ajattelevat vain seksiä.
Näin jälkeenpäin Stenius toteaa, että vaikka naisen käytös ei tietenkään koskaan voi vapauttaa miestä syyllisyydestä edes raiskaajana (on kuvaavaa, että hän joutuu tällä pohjustuspuheella pyytämään anteeksi mielipidettään etukäteen), häntä hämmentää yhä ruotsalaisten feministien ajattelutapa, jossa naisen täydellistä oikeutta kieltäytyä seksistä pidetään myös vapautuksena kaikesta vastuusta sen suhteen, mitä ennen kieltäytymistä on tapahtunut: Ihmisten partnerinhaku perustuu hyvin mutkikkaiden signaalien vaihtamiselle, signaalien, joiden merkityksestä molempien osapuolten tulee olla perillä. Ne, jotka jatkuvasti lähettävät ristiriitaisia viestejä, joutuvat väistämättä ennen pitkää hankaluuksiin ja aiheuttavat niitä myös muille. Eivätkä vain seksielämässä.
Loppukaneetikseen Stenius toteaa, että vaikka naisen harkitsematon käytös tai ristiriitaiset signaalit sinänsä eivät tietenkään vapauta raiskaukseen syyllistyvää miestä vastuusta, naisilta tulee voida odottaa tiettyä medmänskligt ansvar sen varmistamiseksi, ettei synny noloja ja molemmille osapuolille epämukavia tilanteita. Tämä tapahtuu arvostamalla ja pitämällä kunniassa käyttäytymissääntöjä, hän opettaa. Sitähän naisilta ei tietenkään voi vaatia, että he arvostaisivat ja pitäisivät kunniassa miehiä kaltaisinaan ihmisinä, saati yrittäisivät asettua näiden asemaan. Pimppa kun tunnetusti on pulanalaista tavaraa, joka antaa omistajalleen oikeuden käyttäytyä miten vittumaisesti haluaa.
Ja antakaa minun vielä lopuksi sanoa mielipiteeni siitä suuresta keskustelusta, jota Henkan kommenttipuolella on käyty naisista ja luonnontieteistä. Minä siis en todellakaan usko, että naiset olisivat yhtään sen vähemmän lahjakkaita luonnontieteellisillä aloilla kuin miehetkään. Silloin kun naiset todella joutuivat taistelemaan päästäkseen opiskelemaan kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa, - silloin noita suuria luonnontieteilijänaisia oli: esimerkiksi Marie Curie ja Lise Meitner. Antoine Laurent Lavoisier'n saavutukset kemistinä taas olivat pitkälti hänen vaimonsa ansiota, jonka hän nai teinityttönä, mutta joka osoittautui älykkääksi nuoreksi naiseksi ja innostui miehensä tutkimasta alasta siinä määrin, että nai vain kemistimiehiä senkin jälkeen kun ensimmäinen aviomies oli teloitettu Ranskan vallankumouksen aikana ("Vallankumous ei tarvitse kemistejä!").
Valitettavasti naiskulttuuri on panostanut enemmän marttyyriuden hyväksikäyttöön kuin lahjakkuuden hyödyntämiseen. Naisten tapa hyötyä vapautumisestaan on se, että keskinkertaisimmat, röyhkeimmät ja typerimmät naispuoliset Lumpenintellektuellit heittäytyvät inisemään siitä, kuinka surkeasti yhteiskunta heitä kohtelee sukupuolensa takia. Nuoret tytöt saavat sellaisen mallin, että heidän ei ihmisinä tarvitse eikä kannata yrittää mitään, ei varsinkaan parastaan, kun tulosta tulee helpommin heittäytymällä marttyyriksi ja volisemalla.
Sitä paitsi naisille kuitenkin tyyli on substanssia tärkeämpi. Eivät he halua harrastaa omia jänniä juttuja, vaan ennen kaikkea hankkia rahaa ja yhteiskunnallista arvostusta. Siksi lahjakkaat tytöt opiskelevat luonnontieteiden sijasta mieluummin vaikka lakia tai lääketiedettä. Molemmille aloille on kova karsinta, ja molemmat alat tiedetään rahakkaiksi. En usko edes että kyse on varsinaisesta alhaisesta rahanhimostakaan, ainakaan aina. Piitu nyt on Piitu, mutta tunnen henkilökohtaisesti yhden lakitiedettä opiskelevan tytön, josta voin sanoa kohtalaisen varmana asiastani, että hän on alalla, koska rosoisehkon lapsuuden koettuaan haluaa tuntea olevansa turvassa rahallisesti ja muutenkin - ja oman elämänkokemukseni valossa ymmärrän häntä hyvin paljon.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2005
Rasismin ulottuvuuksia
Tähän hienoon artikkeliin olisi pitänyt linkittää jo kauan sitten. Joka tapauksessa se on taas yksi esimerkki siitä, miten oman maan vanhoihin vähemmistöihin voidaan suhtautua rasistisesti silloinkin kun maahanmuuttajat on jo hyväksytty. Hurrivastainen rasismi on tunnetusti kovin levinnyttä ns. edistyksellisissäkin piireissämme; ja vastaavasti Skotlannissa gaelilaisvastaisuus on hyvinkin hyväksyttyä vielä nykyäänkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)