Ilkkuva yhteiskunnanvastaisuus - Raljant samhällsfientlighet

Taannoisessa taulukkomuotoisessa kirjoituksessani tulin puhuneeksi "ilkkuvasta yhteiskunnanvastaisuudesta", ja tämä käsite kaipaa varmaankin selittämistä. Se juolahti mieleeni ajatellessani Jiri Kerosta, joka on vuosikaudet notkunut äärioikeistolaisen alakulttuurin liepeillä. 

I ett blogginlägg i tabellform (tyvärr bara på finska) råkade jag använda begreppet "ilkkuva yhteiskunnanvastaisuus", på svenska någonting sådant som raljant eller raljerande samhällsfientlighet. Detta begrepp föll mig in när jag reflekterade över Jiri Keronen, som i åratal stått på bussig fot med extremhögern utan att egentligen bli en fullvärdig medlem i subkulturen.

Keronen vaikuttaa juuri sellaiselta teininihilistiltä, joka pitää piruuttaan pilkkanaan niin lainkuuliaisuutta, yleistä säädyllisyyttä kuin lakiakin: blogiani lukeneilla on varmaankin muistissa se kerta, kun hän kehui auttavansa huumeiden käytöstä kiinni jäänyttä Jari Sillanpäätä kätkemään vastaisuudessa aineensa paremmin. Samassa yhteydessä Keronen kehui omalla amfetamiininkäytöllään ja väheksyi julkisuudessa suuriksi eriksi luonnehdittuja ainemääriä esittäen, että tuon verran häneltä kuluu yhdessä illassa moottoripyörämiesten kanssa juhliessa. Keltään ei jäänyt huomaamatta, miten Keronen, joka ainakin valokuvissa on vaikuttanut fyysisesti hintelähköltä, tässä kokee kompensoida tätä heikkouttaan kerskailemalla suhteillaan yhteiskunnan fyysisesti uhkaavimpiin, pelätyimpiin ja villeimpiin aineksiin.

Keronen framstår snarast som en tonårsnihilist, som gör sig lustig över såväl vanlig laglydighet, allmän anständighet som lagen: de som regelbundet läser min blogg kommer säkert ännu ihåg den gång då han skröt att han i framtiden kunde hjälpa Jari Sillanpää, tangoartisten som åkt fast för knarkbrott, gömma sitt tjack bättre. Lika skrytsamt skildrade Keronen sitt eget amfetaminbruk: vad som i offentligheten kallats stora knarkmängder bagatelliserade han med att påstå, att han kunde konsumera så där mycket under en enda festkväll med killarna från hojgänget. Det torde inte undgå någons uppmärksamhet att Keronen, som av fotografierna att döma inte direkt är någon muskelknutte, här kompenserar sin kroppsliga otillräcklighet genom att hänvisa till sina fysiskt hotfulla kompisar, som representerar de mest fruktade och de vildaste i samhället. 

Äärioikeistolaiset ovat perinteisesti pyrkineet esiintymään yhteiskunnan tukipylväinä ja perustelemaan ääriaatteensa jonkinlaisena oikeutettuna reaktiona yleistä rappiota ja hajaannusta vastaan. Olen pitänyt tätä ennen vanhaan jossain määrin uskottavana, mutta en enää. On kuvaavaa, että kun minä kirjoitin vuosikaudet palkattuna pakinoitsijana raittiuden puolesta, äärioikeisto piti tätä sietämättömänä provokaationa. Se katsoi olevansa yksinään oikeutettu päihdemoralisointiin, ja kun mainitsin myönteisessä sävyssä nykynuorison olevan entisiä aikoja raittiimpaa, äärioikeisto oli aivan villinä vihasta. Äärioikeiston mielestä nuorisosta ei tunnetusti saa sanoa mitään hyvää, eikä varsinkaan kehua sitä millään tavalla edeltävää sukupolvea paremmaksi.

Av gammalt har högerextremister försökt uppträda som samhällets stöttepelare och motiverat sin extremism som någon sorts legitim motreaktion på det förfall och den upplösning som i dag präglar vårt liv. Förr i världen tyckte jag att det här var t o m trovärdigt, men det anser jag inte längre. Det är betecknande att extremhögern uppfattade det som outhärdlig provokation när jag som avlönad bloggare i åratal predikade för renlevnad och nykterhet. Den tyckte sig ha monopol på att hålla moralpredikningar om rusmedel, och när jag i lovande ton nämnde att ungdomen nuförtiden var mera renlevnadsorienterad och nykterhetsvänlig än min generation, blev extremhögern rasande. Extremhögern anser ju att man absolut inte får säga någonting positivt om de unga, allra minst att de på något sätt är bättre än den föregående generationen.

Tämän moralisoinnin takana tuntuu kuitenkin olevan tietoisuus siitä, ettei itse olla erityisen kunnollisia. Kaikenlaiset persut ja persunmieliset jupisevat vastustajistaan "parempina ihmisinä". Sitä luulisi, että tämä on latteaa ironisointia: "ne luulevat olevansa meitä parempia ihmisiä". Nykyisellään kuitenkin alkaa olla yhä selvempää, että tässä ei ole mitään kömpelöäkään ironiaa. Äärioikeistolaiset tietävät oikeasti olevansa pahoja ihmisiä pahalla asialla.

Bakom detta moraliserande förefaller det dock gömma sig en medvetenhet om att man inte själv är särskilt duglig. Allehanda sannfinnar och likasinnade muttrar om sina motståndare att dessa är "bättre människor". Man kunde föreställa sig att det här är någon sorts ironiserande: "de inbillar sig vara förmer". I dag börjar det dock bli allt mera uppenbart att det här inte är ironi, inte ens ett tafatt försök till ironi. Högerextremisterna vet att de är onda människor med onda målsättningar.