Iltalehden tekopyhyyttä - Aftontidningen Iltalehti och skenheligheten

Iltalehden vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi julkaisi tuossa juuri jeremiadin, jossa julistaa netin lynkkaajasakit suurimmaksi uhkaksi sananvapaudelle nyky-Suomessa. Kiitosta vaan oikein paljon, että hän lopultakin huomasi saman ongelman, joka minulle oli todellisuutta jo kymmenen vuotta sitten ja jonka takia olen ollut viimeiset kuusi vuotta suomenkielisissä medioissa de facto siteeraus-, haastattelu- ja julkaisukielloissa (en ole tunnetusti kelvannut edes asiantuntija-avuksi iirin kieltä käsitteleviin artikkeleihin, vaikka kuusi iirinkielistä kirjaa julkaisseena minulla ehkä voisi olla jotain sanottavaa ao. artikkelien taustatiedoksi). Muuten, siihen aikaan kun vielä sain kirjoittaa, Iltalehden keskustelupalstalla heitettiin minun niskaani aika ajoin enemmän ja törkeämpää lokaa kuin missään, ja moderaatiota ei ilmeisesti ollut ollenkaan.

Erja Yläjärvi, ansvarig chefredaktör för aftontidningen Iltalehti, har just skrivit en jeremiad, där hon förkunnar att lynchmobbarna på webben för närvarande utgör det största hotet mot uttrycksfriheten i Finland. Tacka vet jag henne för att äntligen ha blivit medveten om det problem som redan för ett årtionde sen var vardag för mig och som bär skulden till att jag sedan sex år tillbaka de facto belagts med citerings-, intervju- och publiceringsförbud i finskspråkiga medier (som bekant har jag inte ens anlitats som sakkunnig när det kommit ut artiklar om iriska språket i finska medier, trots att jag - efter att ha gett ut sex böcker på iriska - förmodligen kunde bidra med någonting relevant till artiklarna i fråga). På den tid då jag ännu fick skriva krönikor, var det på Iltalehtis webbforum jag ofta attackerades mera vulgärt och fräckt än någon annanstans, och moderatorer fanns det tydligen inga.

Uusi iskulause meille kaikille mokuttajiksi, natottajiksi ja homosaattoreiksi haukutuille

MONIKULTTUURISEEN NATOON IHAN HOMONA!


(PS: Edellinen iskulause ilmeisesti tuotti minulle kuukauden kirjoituskiellon Facebookiin!)

Maahanmuuttokritiikki ja mielenterveys - Invandringskritik och psykisk hälsa

Turussa terroripommeilla uhkaillut mies on osoittautunut lähinnä esimerkkitapaukseksi henkilökohtaisesta tragediasta. Usein tällaiset tapaukset koetetaan selitellä pois mielisairaudella, mutta tällä kertaa selitys on hyvin uskottava. Tämä on ote asianomaisen herran someprofiilista:

Mannen som hotat med terrorbomber i Åbo har visat sig vara snarast ett exempel på personliga tragedier. Ofta brukar sådana här fall bortförklaras genom att framställa dem som följder av psykiska sjukdomar, men den här gången är förklaringen mycket trovärdig. Här ser vi ett utdrag ur herrens profil i sociala medier:

"Religiös övertygelse: Islamska samfundet i Åbo. Politisk övertygelse: Sannfinländarna."

Eiköhän jo näistä ristiriitaisista sympatioista selviä, että tämä kantasuomalainen mies (kantasuomalaisuudesta on todisteena sekä hänen nimensä että hänen valokuvansa, jossa hän toki esiintyy hassu "arabipäähine" päässään) kokee vakavaa identiteettikriisiä, jollaiset usein liittyvät mielenterveyden häiriöihin. Toivon, että hän pääsee asiantuntevaan psykiatriseen hoitoon ja tervehtyy.

Det framgår direkt ur dessa motsägelsefulla sympatier att denne man, som förresten både av namnet och av utseendet att döma är en ren finne (låt vara att han poserar i ett fotografi med någon sorts burnus på), lider av en allvarlig identitetskris av den sort som ofta hänger ihop med psykiska störningar. Vi får väl hoppas att han får psykiatrisk behandling och tillfrisknar.

Kristittyjen vainosta - Om förföljelser mot kristna

Maahanmuuttokriitikot intoilevat usein kristittyjen vainosta maailmalla. Mutta kun heiltä pyytää mielipidettä intialaisten hindunationalistien kristittyihin suuntaamista hyökkäilyistä, jotka ovat todella vakavia ja merkittäviä armottomuudessaan, maahanmuuttokriitikot vain nauravat pilkallisesti. He näet katsovat hindujen olevan omalla puolellaan muslimeja vastaan. Tai sivuuttavat hindujen harjoittaman kristittyjen vainon vain siksi, että hindut eivät ole muslimeja.

Invandringskritikerna älskar att göra ett stort nummer av hur kristna förföljs i stora världen. Men frågar man dem vad de anser om indiska hindunationalister och deras allvarliga, obarmhärtiga attacker mot kristna, brukar invandringskritikerna besvara detta med ett hånskratt. De anser nämligen att hinduerna är på samma sida med dem, emot muslimerna. Eller kanske de bara förbigår de hindunationalistiska förföljelserna därför att hinduerna inte är muslimer.

Sitä vastoin äärioikeisto - esimerkiksi hiljattain Laura Huhtasaari - on kyllä innokkaana esittämässä kristittyjen vainoksi sellaisen, mikä sitä ei todistettavasti ole, nimittäin valkoisten maanviljelijöiden murhat (ns. plaasmoorde) Etelä-Afrikassa. Maatilamurhien taustalla voi olla mustien militanttien rasismi valkoisia kohtaan. Toinen selitys on yksinkertaisesti maattoman maalaisväestön ajautuminen rikollisuuteen. On myös mahdollista nähdä se rakenteellisena sortona, jonka uhreiksi joutuvat valkoisten buurien lisäksi maaseudun mustat (heitäkin nimittäin surmataan maatilahyökkäyksissä) - valtio nimittäin keskittää poliisivoimansa kaupunkirikollisuuden torjumiseen, joka toki on Etelä-Afrikassa massiivista, ja maaseutu on jäänyt lapsipuolen asemaan.

Däremot framställer extremhögern - som t ex Laura Huhtasaari nyligen gjorde - gärna som förföljelser av kristna även vad som bevisligen inte är det, nämligen de s k plaasmoorde eller mord på vita hemmansägare i Sydafrika. Dessa mord kan vara en följd av militanta svartas rasistiska hat mot alla vita. En annan förklaring är att det handlar om lantbefolkning utan odlingsland som blivit kriminella och livnär sig på stölder. Det är också möjligt att tolka det hela som strukturell diskriminering som det inte bara är vita boer utan även svarta på landet som faller offer för - det är nämligen inte bara vita som mördas. Staten koncentrerar sig nämligen på att bekämpa den massiva brottsligheten i städerna, vilket innebär att bönderna får klara sig på egen hand.

Se, mistä Etelä-Afrikassa ei ole kyse, on kristittyjen vaino. Ne mustat jengit, jotka buurimaanviljelijöitä ahdistelevat, koostuvat nimittäin ihan kristillisen lähetystyön piirissä olleista miehistä. Jos heillä on jokin uskonto, se on kristinusko, olkoonkin että siihen varmaan afrikkalaisissa maaseutuoloissa on sekoittunut vanhempia kansantapoja ja taikauskoa. Silloin kun kulttuuritaustaltaan lähtökohtaisesti kristityt henkilöt ahdistelevat toisia kulttuuritaustaltaan lähtökohtaisesti kristittyjä henkilöitä, kyseessä ei ole kristittyjen vaino. Kyseessä voi olla etninen tai ihonväriperustainen vaino, kyseessä voi olla ihan pelkkä rikollisuus, mutta uskonvaino se ei ole.

Det som äger rum i Sydafrika är inte förföljelser mot kristna. De svarta gäng som ansätter boerna på landet består nämligen av män som varit föremål för kristligt missionerande. Om de har någon religion så är det kristen religion, låt vara att den under afrikanska lantliga förhållanden har uppblandats med äldre folkvanor och vidskepelser. När människor av kristlig kulturbakgrund trakasserar andra människor av kristlig kulturbakgrund, är det inte förföljelser av kristna. Det kan handla om etniska förföljelser, det kan vara förföljelser p g a hudfärgen, det kan vara ren brottslighet, men det är inte religionsförföljelser.

Nyt kysymys kuuluu, onko sitä kristittyihin kohdistuvaa vainoa maailmalla todellakin niin paljon kuin maahanmuuttokriitikot, persut ym. väittävät. Kyllä sitä luultavasti hyvinkin on. On jopa mahdollista, että kristityt ovat vainotuin uskonnollinen ryhmä. Mutta sen vainon uhreja ei auta pätkääkään, että maahanmuuttokriitikot pitävät pilkkanaan puheita kristittyjä oikeasti vainoavista hinduekstremisteistä Intiassa ja samalla stilisoivat kristittyjen vainoksi sellaisia ilmiöitä, kuten Etelä-Afrikan maatilamurhat, joilla ei ole uskonvainojen kanssa mitään tekemistä.

Nu lyder den stora frågan, om det ute i världen finns så mycket förföljelser mot kristna som t ex invandringskritikerna, sannfinnarna osv. påstår. Jovisst, det är mycket sannolikt att det finns det. Det är helt tänkbart att de kristna är den mest förföljda religionen. Men det hjälper inte offren ett dugg att invandringskritikerna gör sig lustiga över de verkliga förföljelser som hinduextremister håller på med i Indien och samtidigt framställer t ex de sydafrikanska plaasmoorde som religionsförföljelse, vilket de absolut inte är.

Vielä vähemmän heitä tietysti auttaa hompanssien ja muiden roistojen lietsoma viha muslimeja kohtaan. Asia on nimittäin niin, että Suomessakin on Lähi-idästä uskonvainoa paenneita kristittyjä. Koska kaikenlaiset burnuusit sun muut päärätit ovat yhtä paljon alueellista kuin uskonnollista pukeutumiskulttuuria, on hyvin mahdollista, että rasistien "muslimina" kiroama huivipäinen nainen on kristitty, joka on paennut Suomeen kiihkomuslimien kynsistä. Mutta epäilemättä muslimivihaaja tuntee tekevänsä suuren sankarityön Lähi-idän kristittyjen hyväksi sylkemällä Lähi-idästä paennutta kristittyä naista. Tämä on niitä maahanmuuttokritiikin paradokseja.

Ännu mindre hjälper det hat mot muslimer som hommaiter och andra slynglar uppviglar till. Det förhåller sig nämligen så att det faktiskt finns kristna flyktingar från Mellanöstern i Finland. Alla de där burnuserna och andra huvudtrasorna är lika mycket regional som religiös klädselkultur, och sålunda är det mycket möjligt att en kvinna iklädd sjal som rasister kallar en förbannad muslim faktiskt är en kristen som flytt till Finland undan de extremistiska islamisterna i hemlandet. Men säkert inbillar sig muslimhataren att han kämpar för Mellanösterns kristna genom att spotta på en kristen kvinna som flytt från Mellanöstern. Det här är en sån där invandringskritisk paradox.

Maahanmuuttokriitikot ja logiikka - Invandringskritikerna och logiken

Kataloniassa järjestetään kansanäänestys itsenäistymisestä. Itsenäisyyden kannattajat voittavat. Maahanmuuttokriitikot hurraavat: hieno voitto kansallismielisyydelle!

I Katalonien ordnas en folkomröstning om självständighet. Självständighetsanhängarna segrar. Invandringskritikerna jublar: vilken härlig seger för nationalismen!

Espanjassa parlamenttiin nousee äärioikeistolainen Vox-puolue, joka julistaa, että maan vähemmistökielet, kuten katalonia, on murskattava ja niiden puhujien autonomiset yhteisöt, kuten Katalonia, on lakkautettava. Tarkalleen samat maahanmuuttokriitikot hurraavat: hieno voitto kansallismielisyydelle!

Spanjorerna röstar in de första parlamentsledamöterna från det högerextrema partiet Vox, som förkunnar att minoritetsspråken i landet, som katalanskan, bör krossas och de autonoma regioner som upprättats för språkminoriteterna, som Katalonien, bör avskaffas. Precis samma invandringskritiker jublar: vilken härlig seger för nationalismen!

Kertokaa nyt toki tyhmällekin, mikä logiikka tässä on, tai onko sitä ollenkaan.

Förlåt en yngling, men jag begriper inte riktigt logiken bakom det här, eller om det alls finns någon.

Warum die SS in Finnland immer noch ein gewisses Renommee besitzt

Auch auf deutsch: Wie mir die Wahren Finnen meine Medienkarriere versauten

Neulich hat es in Deutschland ein gewisses Aufsehen erregt, dass ein finnischer Craftbierhersteller, der neue Märkte dort drüben öffnen wollte, sich als Vorsitzender des finnischen SS-Traditionsvereins (Veljesapu-Perinneyhdistys, d.h. so etwas wie "Traditionsverein für brüderliche Hilfe" - die Buchstaben SS kommen nicht im offiziellen Namen des Vereins vor) entpuppt hat. Jetzt sieht es aus, dass der Brauhausbesitzer im Heimatland des Biers boykottiert wird, und er hat schon den Beschluss bekanntgemacht, dass er den Traditionsverein verlassen will. Ich glaube, es ist an der Zeit, ein paar Wörtchen auf Deutsch über das Verhältnis der Finnen zur SS zu schreiben. Hier in Finnland wurde die deutsche Reaktion meistens so interpretiert, dass Ausländer schon wieder die "Sonderposition" Finnlands im Zweiten Weltkrieg nicht verstehen wollen.

In Finnland hat es eigentlich niemals eine Vergangenheitsbewältigung gegeben, was unsere Zusammenarbeit mit NS-Deutschland betrifft. Oder sagen wir lieber: die Vergangenheitsbewältigung, die stattgefunden hat, ist am ehesten als entlehntes Kulturgut aus Deutschland empfunden worden, oder auch als sowjetische Propaganda. Als die Sowjetunion zusammengebrochen ist, haben die Finnen aus Erleichterung geseufzt: jetzt ist endlich Schluss mit diesen heuchlerischen Selbstanklagen.

Einerseits verstehe ich natürlich, warum wir so erleichtert waren. Im Gegensatz zu Deutschland und zur Sowjetunion verblieb Finnland eine funktionierende Demokratie während des Krieges. Eine Menge wirkliche oder mutmassliche Kommunisten wurden zwar in Schutzhaft genommen, aber die Interessen der Werktätigen wurden von einer grossen sozialdemokratischen Partei legal und parlamentarisch vertreten. Es war schon eine Leistung und - ich sage es offen: ein Anlass zu Nationalstolz, dass wir den Krieg so frei, so "demokratisch intakt" sozusagen, überlebt haben.

Es gab in Finnland durchaus Nazis, Möchtegernnazis und Bewunderer der Nazis, die das Land in eine faschistische Diktatur hätten verwandeln wollen, und es gab nazifreundliche Politiker und Beamte, die versucht haben, dem "Waffenbruder" (wir sagen nicht gern: dem Verbündeten) einen Gefallen über das Notwendige hinaus zu tun. Alle einigermassen gebildeten Finnen kennen die Geschichte von ne kahdeksan, von "jenen acht" jüdischen Flüchtlingen, die Deutschland ausgeliefert wurden; nur einer, Georg Kollmann, überlebte den Holocaust und liess sich nach dem Krieg in Israel nieder - nach Finnland wollte er nie zurückkehren. Weniger bekannt ist, dass auch ein paar Hundert sowjetische Kriegsgefangene jüdischen Hintergrunds aus finnischen Gefangenenlagern nach Deutschland verschleppt wurden, wo sie dann vergast oder erschossen wurden. 

Die Judenauslieferungen haben in Finnland zeitweise Anlass zu Zeitungspolemik gegeben; meistens wird davon ausgegangen, dass die Auslieferungen vor allem der damaligen politischen Polizei Finnlands, der Valpo (Valtionpoliisi, Staatspolizei), und ihrem Chef Arno Anthoni anzukreiden sind; der Innenminister Toivo Horelli hat ausserdem eine Rolle gespielt. Was die Auslieferungen der Kriegsgefangenen betrifft, hat der finnische Historiker Oula Silvennoinen im Jahre 2008 herausgefunden, dass hier ein Einsatzkommando der Sicherheitspolizei und des SD aktiv war, das unter den sowjetischen Kriegsgefangenen nach Kommunisten und Juden gesucht hat, um dann ihre Auslieferung zu erwirken. (Die Ausgelieferten wurden in diesem Falle nicht nach Deutschland verschleppt, sondern schon auf finnischem oder norwegischem Boden ermordet: es wurden nach vorhandenen Angaben insgesamt 520 Menschen ausgeliefert, von denen schätzungsweise 70-80 Juden waren.)

Der finnische Beitrag zum Holocaust beruhte folglich darauf, dass NS-Deutschland unseren demokratischen Staat unterwanderte. Wo wir das Sagen hatten, haben wir unsere jüdische Bevölkerung als gleichwertige Mitbürger geschützt und verteidigt. Jüdische Soldaten in der finnischen Armee haben sogar eine Feldsynagoge gehabt, und zwar wo die "Waffenbrüder" sie auch sehen konnten.

Nach dem Krieg wurden Sowjetbürger finnischer Ethnizität auf eine ähnliche Weise aus Finnland in die Sowjetunion ausgeliefert, auch solche, die in Finnland als Flüchtlinge aufgenommen worden waren. Diese Auslieferungen können einigermassen mit den der Juden verglichen werden: bekanntlich wurden alle Kriegsgefangenen in der Sowjetunion zu Lagerstrafen verurteilt, und ich kann mir vorstellen, dass den "Finnischstämmigen", die versucht hatten, sich in Finnland einzubürgern, ein noch schlimmeres Schicksal widerfahren ist.

Der Verrat an den Finnischstämmigen dominierte nach dem Ende des Sowjetsystems die öffentliche Diskussion so, dass der sozialdemokratische Präsident Mauno Koivisto einseitig, mit den damals noch sehr weitreichenden aussenpolitischen Machtbefugnissen des finnischen Präsidenten, den Beschluss gefasst hat, die Nachkommen der Finnischstämmigen in der Sowjetunion zu repatriieren. Der Beschluss hat die ganze aussenpolitische Verwaltung des finnischen Staates überrumpelt, und die ganze Prozedur der Repatriierung trug den Stempel der übereilten Improvisation. Ein tragikomischer Aspekt des ex-sowjetfinnischen Exodus nach Finnland ist, dass ebenjene finnischen rechten Nationalisten, die Anfang der Neunzigerjahre Druck auf den Präsidenten ausgeübt hatten, den Ex-Sowjetfinnen die Türen aufzumachen, ihm nachher vorwarfen, er hätte Finnland zu russifizieren versucht - es stellte sich nämlich bald heraus, dass unsere verlorenen Stammesbrüder aus dem Osten sehr unterschiedliche Ebenen des "Finnentums" vertraten: einige wenige sprachen Finnisch sogar untereinander und verstanden die finnische Gesellschaft, während andere (die Mehrheit, glaube ich) im Prinzip völlig russifiziert waren und nur die Gelegenheit nutzten, aus den unruhigen und chaotischen Verhältnissen Russlands wegzukommen. Aber ich glaube, ich brauche den deutschen Lesern das alles nicht zu genau zu schildern, denn die Probleme der sowjetfinnischen Repatriierung ähneln denen der sowjetdeutschen in Deutschland sehr viel.

Das ist aber eine Abschweifung. Was ich damit sagen wollte, ist, dass sich nach dem Kollaps der Sowjetunion eine neue geschichtliche Selbstgefälligkeit in Finnland breitmachte, die auch gewisse klammheimliche und kitzelnde NS-Sympathien nicht ausschloss: "wie wir schon immer wussten, aber es nicht in einer Atmosphäre verinnerlichter Sowjetfreundlichkeit nicht offen sagen durften, war die Sowjetunion der eigentliche grosse Ganove des Krieges, und der Antinazismus war nur eine Pose, die wir wegen politischer Zweckdienlichkeit einnehmen mussten, aber jetzt ist an der Zeit, diese Pose aufzugeben und stolz auf unsere Geschichte zu sein - oder uns des Prosowjetismus mehr zu schämen als je des Pronazismus".

Es muss zugegeben werden, dass so eine Attitüde von der finnischen Perspektive her durchaus verständlich ist und plausibel klingt. Dabei muss aber daran erinnert werden, dass wir keinesfalls Anfang bis Ende des Krieges Verbündete oder Waffenbrüder des nationalsozialistischen Deutschland waren: während des Winterkrieges (1939-1940) zwischen Finnland und der Sowjetunion gab es einen Nichtangriffspakt zwischen Hitler und Stalin, der die beiden Diktatoren de facto zu Verbündeten machte; und nach dem Waffenstillstand zwischen Finnland und der Sowjetunion im Jahre 1944 waren wir verpflichtet, die früher verbündeten deutschen Truppen im sogenannten "Lapplandkrieg" aus dem Norden Finnlands zu verjagen.

Das Verhältnis zwischen Finnland und Deutschland in den Jahren des Zweiten Weltkrieges war also gar nicht eindeutig oder unverändert. Wie ich verstanden habe, waren viele Zeitgenossen der Meinung, dass Deutschland zwar Finnland als Verbündeter gegen die Sowjetunion durchaus vonnöten war, dass es aber ein unzuverlässiger Verbündeter mit seinen eigenen Interessen war. Auch wurde der Antisemitismus der Nationalsozialisten in Finnland gar nicht unkritisch hingenommen: sogar unter eher rechtsgesinnten Finnen gab es viele, die ihn nicht akzeptierten und die von dieser Missbilligung keinen Hehl machten.

Im Geschichtsbewusstsein vieler Finnen (und hier sind nicht die Rechtsradikalen gemeint, sondern Leute, die unpolitisch und unreflektiert "pro-westlich" sind) waren wir schon immer mit NS-Deutschland alliiert (aber gleichzeitig werden Vokabeln wie "Allianz" und "Verbündeter" gemieden, wobei man lieber von "Mitkämpfern" und "Waffenbrüdern" spricht, wie ich oben schon erwähnte). Vom Winterkrieg weiss man zu sagen, dass wir damals von den westlichen Mächten im Stich gelassen wurden (was natürlich mit sich bringt, dass wir moralisch berechtigt waren, mit Hitler gemeinsame Sache zu machen). Und vom Lapplandkrieg gegen Deutschland spricht man eher verlegen, wenn überhaupt: es wird als Schande empfunden, dass wir uns unter sowjetischem Druck gegen unsere früheren Verbündeten, pardon, Waffenbrüder wenden mussten.

Das alles lässt sich auch im Verhältnis der Finnen zu den finnischen SS-Männern erkennen. Es sind nicht nur die Rechtsradikalen, die geneigt sind, das finnische SS-Bataillon zu verteidigen. Nach dem Titel eines Geschichtsbuchs über das Bataillon, Panttipataljoona, wird das Bataillon gern als "Pfandbataillon" oder "Geiselbataillon" bezeichnet (das finnische Wort pantti ist natürlich eine Entlehnung aus dem Schwedischen und bedeutet "Pfand", aber ausserdem erweckt panttipataljoona Assoziationen mit dem Wort panttivanki, wortwörtlich "Pfandgefangener", das der gewöhnliche finnische Ausdruck für Geisel ist). Das heisst, das Bataillon wird vor allem als Opfer der finnischen Aussenpolitik gesehen: wegen der politischen Zweckdienlichkeit mussten "unsere Jungs" "unter fremdem Helm" (vieraan kypärän alla, auch das der Titel einer einschlägigen Buchveröffentlichung) kämpfen.

Finnische Diskussionsteilnehmer bemühen sich auch sehr, um die SS, der die finnischen Freiwilligen angehörten, als eine "gute SS", eine Frontkämpfer-SS zu beschreiben, die gar nichts mit der "bösen KZ-SS" zu tun hatte. Es ist zwar wahr, dass sich die SS zu einem Staat im Staate mit vielen verschiedenen Zweigen entwickelte, aber diese Geschichte über eine organisatorisch separate "gute SS" ist schon ein alter Hut, den vor finnischen SS-Männern und ihren Verteidigern auch Leute ähnlicher Gesinnungen z.B. in Deutschland und in den Vereinigten Staaten getragen haben. Ich erinnere mich zum Beispiel an den Roman von George Robert Elford, Devil's Guard (ich weiss nicht, ob er auf deutsch erhältlich ist), der in finnischer Übersetzung populär genug war. Das Buch schildert das Schicksal von SS-Männern, die sich nach dem Krieg von der französischen Fremdenlegion anwerben lassen und in Indochina die Vietminh-Partisanen bekämpfen; da das Erzähler-Ich, ein SS-Obersturmführer namens Hans Josef Wagemüller, die Gräueltaten der Partisanen beinahe pornographisch schildert, lässt sich die Schlussfolgerung ziehen, dass dieses Buch vor allem als Gegenpropaganda gegen die Vietnam-Proteste in den USA gemeint war.

Die Vorstellung von den finnischen SS-Männern als heldenhaften Frontsoldaten, die gar nichts mit dem Holocaust zu tun hatten, wurde auch von der damals jungen Schriftstellerin Tiina Korhonen Anfang der 90er Jahre in ihrem Roman Rautasaappaiden kaiku ("Das Echo der eisernen Stiefel") kolportiert. Korhonen verschwand nach einem weiteren Roman, dem im eigentlichen Sinne pornographischen Kenttämaskotti ("Das Feldmasköttchen"), von der literarischen Szene Finnlands überhaupt. Damals hatten Leute wie ich Angst, dass der erste Roman Korhonens Schule machen würde, aber diese Angst erwies sich unbegründet: die finnische Kriegsliteratur konzentrierte sich auch danach auf die Heldentaten der finnischen Armee und auf die Leiden der finnischen Zivilisten. Dennoch scheint das Buch immer noch unter finnischen Rechtsradikalen, auch von denen der "Alt-Right"-Generation, bekannt und gelesen zu sein. Die Vorstellung von der "guten SS" war auch in der Diskussion zu spüren, die neulich eine Forschungsarbeit des finnischen Kirchenhistorikers André Swanström, Hakaristin ritarit ("Die Hakenkreuzritter"), erweckt hat.

Swanström hat vor allem behauptet, den finnischen SS-Männern sei bewusst gewesen, dass eine Massenvernichtung der Juden im Gang war, und sie hätten auch mitgemacht. Einige wenige von ihnen scheinen auch an den Gräueltaten Gefallen zu haben, aber andere haben sich in ihren Briefen und Tagebüchern missbilligend darüber geäussert: sie waren schliesslich in der SS, um besser Krieg führen zu lernen und die dadurch erworbene Kenntnisse später im Heimatland anderen finnischen Soldaten beizubringen, aber das Erschiessen von unbewaffneten Juden setzte weder Tapferkeit noch Kriegskünste voraus.

Im Grossenganzen haben Swanströms Forschungsergebnisse mich kaum überrascht. Dass unter den SS-Freiwilligen eine verhältnismässig hohe Anzahl waschechter Antisemiten zu finden war, überrascht keinen; andererseits war es schon mehr oder weniger bekannt, dass die Judenmassaker unter finnischen Freiwilligen auf Kritik und Nichtakzeptanz stiessen.

Am interessantesten ist hier die Reaktion sogenannter Freunde der Landesverteidigung. Das eher banale Faktum, dass finnische SS-Männer den Holocaust ein bisschen mitgemacht haben können, hätte aus der "landesverteidigungsfreundlichen" Perspektive auch mit Gelassenheit hingenommen werden können. Finnische SS-Männer mögen Gräueltaten begangen haben, aber als SS-Männer waren sie keine Soldaten der finnischen Armee, und dass sie in einer fremden Armee kämpften, war das Ergebnis eines politischen Beschlusses der finnischen Regierung. Folglich trug die finnische Armee keine Verantwortung für das, was sich die Männer des "Geiselbataillons" erlaubt haben mögen.

Unverständlicherweise waren es mehrere Feuilletonisten in Militärzeitschriften, die Swanströms Forschung als "linken Angriff auf unsere Armee" empfanden. Dies kann nur so verstanden werden, dass für gewisse Militärkreise in Finnland die SS-Männer immer noch "solidaritätswürdig" und "unsere Jungs" sind. 

Ähnlich absonderliche Reaktionen waren zu hören, als Silvennoinen seine Forschung zu den Aktivitäten der deutschen Einsatzgruppe in Finnland veröffentlichte. Dass so eine Gruppe in Finnland anwesend und wirksam war, sollte ja eher die Finnen von der Schuld am Holocaust freisprechen: wir konnten schliesslich wenig dagegen unternehmen, wenn die Grossmacht des Antisemitismus ihre Agenten hier eingeschleust hatte.

Kantasuomalaiset naiset kiihkomuslimeina - Kvinnor från stambefolkningen som islamistiska fanatiker

Nyt sitten Suomesta on paljastunut fundamentalistinen kiihkoislamistiverkosto. Mutta tietenkin sitä ovat pyörittäneet salafismiin hurahtaneet kantasuomalaiset naiset. Ai kun vielä olisi antifeministi, niin saisi revitellä nuorten suomalaisnaisten fasistisella pahuudella. Mutta se kertoo taas kerran, että Suomen terrorismiriski ovat ennen kaikkea ääriaatteisiin hurahtavat kotimaiset valkonaamat. Sekä äärioikeistolaiset että kiihkoislamistit.

Nu har det uppdagats ett fundamentalistiskt islamistiskt nätverk, men naturligtvis är det kvinnor av rent inhemsk bakgrund som hållit nätverket i gång. Vad synd att jag inte längre är rikets främste antifeminist, det skulle vara så härligt att skriva en massa elakheter om finska kvinnors fascistiska ondska. Men åter visar det här att den största terrorismrisken i Finland utgörs av inhemska ljushyade som fastnar i det extremistiska träsket, oberoende av om det är högerextremistisk eller islamfundamentalistisk sörja i träsket. 

Taannoisten uutisten mukaan muuten ainakin Hollannissa on parikin aiemmin äärioikeistolaista setämiestä kääntynyt islamiin. Minun täytyy sanoa, että en ole asiasta erityisen hämmästynyt. Tyypillisten maahanmuuttajakriitikoiden islam-kammon taustalla on aina epämääräinen ihailu sellaisia stereotyyppisiä "kovia muslimimiehiä" kohtaan, jotka jumalansa innoittamina lyövät ja parjaavat naisia ja homoja. Maahanmuuttajakriitikoiden julistus on aina ollut sillä tavalla sisäisesti epäjohdonmukaista, että he halveksuvat naisia ja homoja, ja sitten kuitenkin paheksuvat muslimeja siitä, että nämä kuulemma halveksuvat naisia ja homoja.

Nyligen hette det i nyheterna att ett par gubbar i Nederländerna som tidigare innehaft höga poster i det lokala högerextrema partiet hade konverterat till islam. Jag måste säga att jag definitivt inte är förvånad. En typisk invandrarkritiker fejkar islamofobi, men innerst inne har han alltid beundrat stereotypiska "tuffa muslimska män", som besjälade av sin guds ord misshandlar och föraktar kvinnor och bögar. Invandrarkritikernas förkunnelse har alltid lidit av den sortens brist på logik att de föraktar kvinnor och bögar och samtidigt ondgör sig över muslimer som lär förakta kvinnor och bögar.

Maahanmuuttokriitikon käsitys muslimeista on, että näillä on takapajuinen ja taantumuksellinen jumala, joka antaa heille luvan vihata, raiskata ja tappaa - rajattomasti ja hillittömästi. Koska tällainen asiaintila olisi maahanmuuttokriitikon mielestä pohjimmiltaan ihanteellinen ja tavoiteltava hänen omalla kohdallaan, maahanmuuttokriitikolla on hyvin lyhyt matka kiihkoislamistiksi kääntymiseen.

Invandrarkritikerns uppfattning av muslimerna - alla muslimer utan undantag - är att dessa har en bakåtsträvande och reaktionär gud som tillåter dem att hata, våldta och mörda vem som helst och när som helst. Men innerst inne är detta bara vad invandrarkritikern drömmer om för sig själv. Sålunda är det ett mycket kort steg en fanatiskt muslimhatande invandrarkritiker tar när han omhuldar en lika fanatisk variant av den islamska tron.

Mitä tulee naisten motiiveihin hurahtaa ISIS-henkiseen islamin tulkintaan, netissä hillui takavuosina eräs ilmeisesti sukupuolielimiään mieshenkilöiden tarpeisiin ammattimaisesti vuokraillut naiseläjä, joka ensin julistautui vihreäksi, sitten muslimiksi ja sitten maahanmuuttovastaiseksi (voi olla että muistan väärin järjestyksen). Hän nyt oli ääriesimerkki, mutta tunnetusti seksuaaliset hairahdukset (usein hyvinkin viattomat ja anteeksiannettavat) toimivat vahvana kannustimena seota kiihkouskonnollisuuteen, kristilliseen tai islamilaiseen.

Vad sedan gäller kvinnors motiv att entusiasmera sig över ISIS-vänlig islamtolkning, kommer jag ihåg en kvinnlig person som gjorde stort nummer av sig själv på webben här i Finland: hon hade tydligen hyrt ut sina könsorgan till män för att tillfredsställa desammas sexuella behov, och hon kallade sig till en början grön, sedan muslim och till slut invandringsfientlig (det kan hända att det inte gick i den här ordningsföljden). Hon var naturligtvis ett extremt exempel, men det är välbekant att sexuella felsteg (också rätt oskyldiga och ofarliga sådana) ofta fungerar som starka incitament (om det här är ordet) till fanatisk religiös omvändelse, varvid religionen kan vara kristendom eller islam.

Suomessa on vahva maltillisen, intellektuaalisenkin kristillisyyden perinne, ja sen piiriin kuuluivat myös isovanhempani. Mutta täällä on myös se erityinen hihhuliuskovaisuus, pitkälti jenkeistä maahantuotu, jonka piiriin hakeutuu yleensä entisiä rikollisia ja karkeimman sortin synnintekijöitä. 

I Finland finns det en tradition av moderat, även intellektuell kristlighet, som bl a mina morföräldrar stod för. Men samtidigt har vi en till stor del från USA importerad fanatisk religiositet, som drar till sig f d kriminella och grova syndare.

Usein tällaisten käännynnäisten käsitys kristillisyydestä ennen kääntymystä on, että se on kaiken kivan kieltämistä, ja siksi he julistavat halveksuntaansa kristinuskoa kohtaan juomalla, narkkaamalla ja naimalla. Sitten tietyssä vaiheessa heillä jokin naksahtaa ja he alkavat juuri sellaisiksi kaiken kivan kieltäjiksi. Sellainenkaan ei ole epätavallista, että sama henkilö heiluu edestakaisin seksi- ja viinapitoisen elämäntavan ja jumalisuuden välillä: maanantaina narkkaamisesta ja nussimisesta morkkiksen saatuaan hän raahautuu tiistain herätyskokoukseen, mistä sitten onkin hyvä jatkaa keskiviikon biseksuaalisiin heroiiniorgioihin. En edes vaivaudu mainitsemaan niitä esimerkkejä, joita julkisuudessa on tästä näkynyt.

Före sin omvändelse ser dylika konvertiter i kristen religion ingenting annat än ett totalt förbud av allt som är gott i livet, och följaktligen förkunnar de sitt förakt för religionen genom att supa, knarka och knulla. Vid något skede ändrar de plötsligt åsikt och blir precis sådana totalförbjudare. Det är inte heller ovanligt att precis samma person vacklar mellan ett liv i sus och dus, sex och sprit å ena sidan och gudfruktighet å andra sidan: när han väl lider av moralisk baksmälla efter knarkandet och knullandet på måndag besöker han ett väckelsemöte på tisdag, varefter han är på rätt humör för onsdagens bisexuella heroinorgier. Jag vill inte ens särskilt nämna de exempel på detta som vi på sistone sett i offentligheten.

Kristillinen lahkoalakulttuuri on kuitenkin viime vuosikymmeninä rappeutunut ja menettänyt uskottavuuttaan. Ajatellaan nyt vaikka Toimi Kankaanniemeä. Joskus 90-luvulla, kun hän istui hallituksessa kehitysyhteistyö- ja viinaministerinä, hän vaikutti ihan vilpittömästi seksuaaliasioissa omantunnonaralta henkilöltä. Nykyään Kankaanniemi on persu, joka on täysin omaksunut persujen rehevän naistenahdistelukulttuurin - "nussittuna nukkuisit sikeästi", kuten hän sanoi ihastuksensa kohteelle. Ihan vielä Toimi ei ole jäänyt kiinni jäykistyneen siittimensä kuvan lähettämisestä naisille, mutta yksi jos toinenkin puolueen toimija on jo näyttänyt hyvää esimerkkiä hänelle.

Den kristliga sektkulturen har dock under de senaste årtiondena korrumperats och förlorat en hel del av sin tidigare trovärdighet. Tänk er t ex fallet med Toimi Kankaanniemi. På nittiotalet, då han satt i regeringen som minister för u-landssamarbete och sprit, trodde vi alla att han var genuint samvetsöm i fråga om sex. Sedan dess har Kankaanniemi anslutit sig till sannfinnarna och tillägnat sig sannfinnarnas frodiga kultur av kvinnoantastande: "knullad skulle du sova djupt", sade han till kvinnan han var förtjust i. Toimi har inte ännu åkt fast för att ha skickat en bild av sin erigerad penis till kvinnor, men en och annan aktör i partiet har redan föregått med gott exempel.

Näissä olosuhteissa on ymmärrettävää, että synnintuntoon tullut ihminen, joka haluaa polttaa sen mitä ennen on palvonut, hakee vahvempia lääkkeitä. Jos hän ei enää pidä lahkokristillisyyttä uskottavana, aina on jäljellä islam, jota valtaväestön keskuudessa kummeksutaan, kammoksutaan ja pidetään laajalti kovapintaisena ja kompromissittomana elämäntapana. Tyypillinen mielikuva muslimistahan on mustapartainen patriarkka, joka pitää perheensä kovalla kädellä kurissa ja Allahin nuhteessa silloin kun ei hosu kalašnikov kourassa jihadin taistelukentällä.

Under dessa omständigheter är det rätt förståeligt att en människa som ser hela sitt liv dittills som synd och skam och vill bränna ned det hon dittills tillbett söker efter starkare medicin. Om kristen sekterism inte längre verkar trovärdig kan hon alltid välja islam som många av majoritetsbefolkningen är oroade över eller rädda för och som de anser innebära ett tufft och kompromisslöst liv. Den mest utbredda föreställningen om muslimen är ju att han är en patriark med svart skägg som med hård hand håller sin familj i tukt och Allahs förmaning om han inte just nu är ute och viftar med kalasjnikov på jihads slagfält.

Helsingin piispa on Saatana - Biskopen i Helsingfors är Djävulen.

Piispa Teemu Laajasalo haluaa rakentaa dialogia Suomen äärioikeiston valtiasjohtajan kanssa. Hän sanoo haluavansa välttää demonisointia.

Biskop Teemu Laajasalo vill ha dialog med den överste ledaren för extremhögern i Finland, eftersom det enligt hans mening är viktigt att undvika demonisering.

Selvä homma. Mies, jota piispa ei halua demonisoida, on tahdottomien raajojen lailla käyttäytyvien kannattajiensa välityksellä ajanut mediasta ulos sekä minut että muitakin häntä kritisoineita. Hän on itse demonisoinut yhteiskunnassa vähävaltaisia ja syrjittyjä ryhmiä ja myötävaikuttanut propagandallaan joukkoampumisia ja mielivaltaisia väkivallantekoja suosivan ilmapiirin syntymiseen maassamme. En edes mainitse niitä kirjoituksia, joissa hän on toivonut poliittisten vastustajien joutuvan raiskatuiksi, koska omakaan konttoni ei tunnetusti ole aivan puhdas sellaisten provokaatioiden suhteen.

Alldeles fint. Mannen, som Laajasalo inte vill demonisera, har i praktiken idkat mediecensur genom att låta sina anhängare - sina viljelösa kroppsdelar - idka påtryckning mot medierna, så att både jag och en del andra som kritiserat extremhögern har förlorat våra jobb i medierna. Han har själv demoniserat vanmäktiga och diskriminerade samhällsgrupper och bidragit till att skapa en atmosfär som gynnar skolskjutningar och annat godtyckligt våld. Jag vill inte ens nämna hans skriverier om att våldta politiska motståndare, eftersom jag ju själv har en historia av liknande antifeministiska provokationer.

Piispa Laajasalo edustaa uskontoa, jonka jumalallisena pidetty perustaja kulki pilkatuimpien ja halveksutuimpien seurassa. Samainen uskonjohtaja nosti moraaliseksi esikuvaksi samarialaisen. Mikä on samarialainen? Samarialainen on juutalaisuudelle lähisukuisen, mutta siitä eroavan uskontokunnan kannattaja.

Biskop Laajasalo representerar en religion vars grundare - som enligt dogmen är en gudomlig gestalt - föredrog de mest föraktades och vanvördades sällskap. Samme religionsledare upphöjde en samarit till moralisk förebild för judar. Vad är en samarit? Samariterna är anhängare av en religion som är närbesläktad med judendomen men distinkt.

Miettikääpä nyt, mikä on kristinuskolle lähisukuinen uskonto, johon monet kristityiksi esittäytyvät suhtautuvat kuten aikoinaan juutalaiset samarialaisiin. Hetkinen, sehän on...aivan oikein. Jos Jeesus kuljeskelisi keskuudessamme tänään, hän kertoisi vertausta laupiaasta muslimista, tai somalista. Eräät avustusjärjestöt ovat ottaneet kristillisissä maissa nimekseen "samarialaiset", koska samarialainen on kulttuurissamme avuliaisuuden ja hyväsydämisyyden vertauskuva. Mutta Jeesuksen ajan juutalaisille "samarialainen" oli sitä mitä "muslimi" meille.

Reflektera nu över frågan, vilken religion är närbesläktad med kristendomen, men bemöts av många kristna som den samaritanska trosbekännelsen av judarna på Jesu tid. Nej men det är ju... alldeles riktigt! Skulle Jesus återvända i dag, så skulle han berätta oss en liknelse om den barmhärtige muslimen, eller måhända somaliern. En del välgörenhetsorganisationer i kristna länder kallar sig "samariter", eftersom samariten i vår kultur står för barmhärtighet och hjälpsamhet. Men för judarna under Jesu tid betydde "samariten" det som "muslimen" betyder för oss. 

Mutta piispa Teemu Laajasalo ei halua vähentää aikamme samarialaisiin kohdistuvaa demonisointia. Hän haluaa käydä dialogia heidän demonisoijansa kanssa. Hän haluaa käydä dialogia niiden kanssa, jotka esiintyvät suomalaisen kulttuurin puolustajina mutta ajavat sen edustajat ulos julkisesta keskustelusta; niiden kanssa, jotka sanovat puolustavansa Suomen itsenäisyyttä mutta haluavat että Venäjä liittäisi Suomen alueisiinsa ja surmaisi sekä kotoperäiset vähemmistöt että maahanmuuttajat.

Men biskop Laajasalo vill inte göra någonting åt hur vår tids samariter demoniseras. Han vill ha dialog för den som demoniserar dem. Han vill föra dialog med dem som säger sig försvara finsk kultur men kör ut dess representanter från offentlig diskussion; med dem som säger sig försvara Finlands självständighet men som drömmer om att Ryssland annekterar Finland och dödar både de inhemska minoriteterna och invandrarna.

Kun sanon, että Helsingin piispa on Saatana tai Antikristus, tarkoitan sillä, että fasismi on oikeastaan vain perisynnin yksi muoto ja siksi, kuten Nietzsche sanoisi, etwas Menschliches, Allzumenschliches; mutta se, että kristittynä mielipidejohtajana esiintyvä mies toimii tällaisen pahuuden levittäjänä ja legitimoi sitä, on yksiselitteisesti perkeleen ja Antikristuksen työtä - hän pitää pilkkana evankeliumia ja tekee siitä pahuuden työkalun.

När jag säger att biskopen av Helsingfors stift är djävulen eller Antikrist, menar jag därmed att fascism egentligen bara är en form av arvsynden och som sådan etwas Menschliches, Allzumenschliches; men att en man som uppträder som kristen opinionsledare sprider dylik ondska och legitimerar den är entydigt av djävulen och av Antikrist: han gör sig lustig över evangeliet och missbrukar det som ett ondskans arbetsredskap.

Venäjän dumdumluotimedia valmistautuu tulittamaan - Rysslands dumdummedier förbereder eldgivning

Tuoreen uutisen mukaan Ilja Janitskinin surullisen kuuluisa MV-lehti on palaamassa kuvioihin, nyt - Janus Putkosen vetämänä. Janus Putkonen on alkujaan teatterimies, joka tuli tunnetuksi Verkkomedia-nimisen valeuutissivuston tekijänä. Nyt saatan toki erehtyä, mutta minulla on vähän sellaisia muistikuvia, että Putkosella olisi ollut jotain tekemistä myös VUNET-sivuston kanssa, joka oli 2000-luvun alussa toiminut sittempien valemedioiden kesy edeltäjä. Muistelen mieltäneeni sen lähinnä kiinalaiseksi propagandaksi.

I nyheterna stod det att den beryktade fejknyhetskällan MV-lehti håller på att återuppstå med Janus Putkonen som chefredaktör. Putkonen var ursprungligen någon sorts teatermänniska, som sedan blev känd som mannen bakom fejknyhetssajten Verkkomedia. Nu kan jag missta mig, men jag vill minnas att Putkonen också hade någon sorts anknytning till sajten VUNET, en relativt tam och ofarlig föregångare till de nya fejkmedierna. Jag uppfattade den av något skäl främst som kinesisk propaganda.

Sen jälkeen Putkonen on toiminut toisessa Itä-Ukrainan leikkitasavalloista. Siellä hän on oppinut oikeaa venäläistä sankaruutta, sitä jossa ammutaan dumdumluoti lapsen takaraivoon niin että silmät lentävät metsään. Nyt Putkonen aikoo kirjoittaa suomalaiselle yleisölle dumdumtaistelukentiltä käsin, missä hän on toiminut jonkinlaisena propagandistina. Tiettävästi hän ei itse ole osallistunut taisteluihin, tuskin edes murhannut aseettomia, mutta totuutta vastaan hän on oppinut suuntaamaan todella järeitä dumdumluoteja, kuten Venäjän sylikoirahallinnon palveluksessa toimivalta mieheltä voi odottaakin.

Sedan dess har Putkonen varit verksam i en av de leksaksrepubliker som Ryssland skapat i östra Ukraina. Där har han blivit på nära håll förtrogen med hjältemod i rysk tappning, dvs att skjuta bäbisar en dumdumkula i bakhuvudet så ögonen flyger. Nu tänker Putkonen börja skriva för finska läsare från dumdumfälten, där han uppträtt som någon sorts propagandist. Vad jag vet har han inte kämpat på fronten personligen, troligen har han inte ens varit med om att mörda civila, men sanningen har han lärt sig bekämpa och beskjuta med dumdumkulor av största kaliber, precis som man kan vänta sig av en ryskstyrd regims springpojke.

Siksi hän on juuri oikea mies ottamaan vastaan MV-lehden päätoimittajuuden Ilja Janitskinilta. Janitskin vei yleispopulistisen nettijulkaisun kohti rasismia ja venäläismielisyyttä, Putkosen johdolla lehti siirtyy laimentamattomaan venäläismielisyyteen. Koska perussuomalaiset tarvitsevat rotuviha-annostaan kuin narkomaani ruiskettaan ja teinipoika pornoaan, ja koska MV-lehti on vahva brändi jota seurataan vanhasta muistista, Putkonen saa varmasti käännytettyä Venäjän puolelle nekin persut, jotka vanhasta muistista yrittävät sinnitellä perinteisen isänmaallisuuden kannattajina.


Därför är han definitivt den rätte mannen för att ta över Ilja Janitskins webbtidning. Janitskin började med allmänpopulistiska kvickheter för att sedan övergå till rasism och Rysslandapologi, under Putkonen kommer tidningen att öppet stå för Ryssland. Sannfinnarna behöver sin regelbundna dos rasism lika mycket som tonårspojken sin porr och knarkaren sin heroinspruta, och MV-lehti har ett starkt varumärke. Sålunda kommer tidningen att läsas även hädanefter, och de sannfinnar som ännu försöker framhärda i traditionell fosterländskhet kommer att så småningom övergå till putinism.

Ja ensi vaalit käydään jo avoimesti siitä, liittyykö Suomi Venäjän osaksi vapaaehtoisesti vai pakolla.

Nästa riksdagsval kommer sen att handla om huruvida det är frivilligt eller under tvång som Finland ansluter sig till Ryssland.

Isänmaan tuhoaja jättää politiikan - Fosterlandets förstörare lämnar politiken

Timo Soini sanoo jättävänsä politiikan hyvillä mielin. Mitä hän on saanut aikaan? Isänmaa on pilattu nostamalla ihmisvihaajafasistit eduskuntaan tuhoamaan jokseenkin kaikki asiat, joista Suomea on muualla maailmassa ihailtu. Omalle itselle on toki hankittu hillotolppa, josta irtoaa riittävästi hynää sopusuhtaisen Adoniksen ruumiinrakenteen ylläpitämiseen vastakin. Niin, ja minulta taas on riistetty kaikki sananvapaus suomenkielisissä medioissa. Se taisi oikeastaan olla suurempi saavutus kuin itsekään luulin, koska se antoi persuille uskoa siihen, että he voivat hallita mediaa ja suomen kieltä.


Timo Soini säger sig lämna politiken nöjd och med glatt lynne. Vad har han åstadkommit under sin politiska karriär? Han har ruinerat fosterlandet genom att öppna riksdagens dörrar för människohatande fascister som vill ta kål på allt Finland i världen fått respekt för. För sig själv har han visserligen upprättat en stabil inkomstkälla för att även i framtiden upprätthålla sin adonisliknande kroppsbyggnad. Och vad gäller mig personligen har jag förlorat min uttrycksfrihet i finskspråkiga medier under sannfinsk påtryckning. Det förefaller ha varit en större seger för sannfinnarna än man kunde inbilla sig vid första ögonkastet, eftersom det övertygat dem om att de kan och får censurera och kontrollera finska medier och finska språket.

Se minkä jo kaikki tiesimme - Det vi alla redan visste

Hugenbergit eli suomenkieliset lehdet julistavat sitä minkä me suomenkielisen julkisuuden ulkopuolelle perussuomalaisten mahtikäskyllä suljetut kansalaisjournalistit jo tiesimme: tyypillinen persuäänestäjä ei ole huono-osainen. Tyypillinen persuäänestäjä on sellainen keskiluokan edustaja, jolle rahan tienaaminen on tärkeintä maailmassa, joka pystyy joko elättämään itsensä hyvin ilman akateemista koulutusta tai jolle koulutuksella on puhtaasti instrumentaalinen, ei yleissivistävä arvo.

Hugenbergarna, dvs de finskspråkiga tidningarna, förkunnar vad vi medborgarjournalister som på sannfinnarnas mäktiga order uteslutits ur finskspråkig offentlighet redan visste: det är inte de utslagna och illa lottade som mest röstar på sannf. Den typiske sannf-väljaren är en representant för medelklassen som antingen lyckas ha fin inkomst utan utbildning eller vars syn på utbildning är rent instrumentell. Sådana typer ger katten i allmänbildningen, för dem är det uteslutande pengarna som gäller.

Kuinka persut tuhosivat urani mediassa, eli pilottiprojekti ennen Johanna Vehkoota - Hur sannfinnarna förstörde min karriär i medierna, eller: pilotprojektet före fallet med Johanna Vehkoo

(Jetzt auch in deutscher Übersetzung.)

Koska siitä alkaa olla kuusi vuotta täynnä, kun sain potkut mediasta kelpaamatta sen jälkeen julkaistavaksi kirjoittajaksi millekään suomenkieliselle alustalle, olen varmaankin unohtunut useimmilta. Olen siksi päättänyt kirjoittaa siitä, kuinka persut tuhosivat urani mediassa, jos kohta oleellinen osa asiaa on se, että media-alusta, jolle tuolloin työskentelin, nakkasi työsuojelulla täysin vesilintua silloin, kun työrauhaani häiritsivät juuri persut.

Det börjar vara hela sex år sedan jag fick sparken från medierna, och sedan dess har jag inte kunnat publicera någonting på någon finskspråkig plattform. Därför torde de flesta ha glömt mig. Sålunda har jag beslutat skriva om hur sannfinnarna gjorde slut på min karriär inom medierna, låt vara att det är en relevant aspekt av historien att medieplattformen jag då arbetade för gav katten i arbetarskydd när det var just sannfinnarna som störde min arbetsro.

Keväällä 2006 minua lähestyivät erään keskisuuren mediafirman edustajat. Firma oli juuri hankkinut haltuunsa erään suhteellisen näkyvän verkkoportaalin ja haki sinne uusia kirjoittajia (sittemmin tämä firma joutui erään ison mediakonsernin haltuun). Minä olin siihen aikaan herättänyt jonkin verran huomiota ja närkästystäkin feminisminvastaisella provosoinnilla tässä blogissa. 

Våren 2006 kontaktades jag av representanterna för en medelstor mediefirma. Firman hade just köpt en relativt synlig webbportal och letade efter nya skribenter (senare var det en större mediekoncern som tog över firman). På den tiden hade jag väckt en viss uppmärksamhet, för att inte säga förargelse, med antifeministiska provokationer i bloggen du just håller på att läsa.

Sitä olin alkanut harrastaa parinkin hyvin traumatisoivan seurusteluyrityksen jälkeen (toinen oli tapahtunut 1990-luvun puolivälissä, toinen 2000-luvun alkupuolella, ja molemmille tapauksille oli yhteistä, että vastapuoli oli omasta aloitteestaan alkanut lähetellä minulle lähinnä fanipostin luonteisia mielistelykirjeitä, mutta selittämättömällä tavalla kääntänyt kelkkansa ja alkanut vihata minua). Minua oli jopa haastateltu erääseen paperilehteen "öykkäriblogia pitävänä kielitieteilijänä".

Dylika provokationer hade jag ägnat mig åt efter ett par ytterst traumatiserande kärlekshistorier (den ena hade ägt rum i mitten av 1990-talet, den andra tidigt på 2000-talet, och bägge historierna hade inneburit att den motsatta sidan av eget initiativ hade överöst mig med vad som bara kan kallas för beundrarpost, men sedan på ett obegripligt sätt vänt kappan och börjat hata mig). Jag hade t o m intervjuats av en papperstidning som "språkvetaren med bråkmakarbloggen".


Olin kyllä itse tuolloin aika katkera siitä, että toimintani iirin kielen edistäjänä ei ollut herättänyt minkäänlaista huomiota Suomessa, vaikka se Irlannissa olikin ylittänyt uutiskynnyksen. (Yle oli kyllä kiinnostunut ja lähettänyt sähköpostia silloin kun osallistuin pääpuhujana suureen iirinkielisyysmielenosoitukseen Dublinissa keväällä 2004, mutta vaikka olin lupautunut haastateltavaksi, he eivät sittemmin ottaneet yhteyttä uudelleen.) Mutta valtakunnan ylimmäisenä naisvihaajana kyllä kelpasin vaikka kolumnia kirjoittamaan.

Jag var på den tiden rätt bitter över att min verksamhet som språkaktivist, finnen som främjade iriska språket, inte hade väckt någon uppmärksamhet i Finland, trots att jag nog nått över nyhetströskeln på Irland. (Finlands Rundradio blev visserligen intresserad och skickade e-mail när jag hade hållit ett tal på iriska för folkmassorna i Dublin våren 2004, men trots att jag gick med på att ge dem intervju, kontaktade de mig aldrig igen.) Men när jag blev känd som främste kvinnohataren i riket, ja då var det fritt fram att skriva kåserier mot betalning.

Mutta mikäs siinä. Kun kerran työtä tarjottiin, niin minähän en kieltäytynyt. Kuten silloin kun menin apurahaputken katkettua käännöstöihin, myös tuolloin ajattelin, että tällä tavalla voisin rahoittaa pahasti jumittaneen tohtorinväitösprojektini. Itse asiassa kävi tietysti niin, että viimeiset mahdollisuuteni akateemiseen uraan menivät, koska päivätyöni lisäksi jouduin raatamaan kolumnistina. 

Men varför inte - när man kom och erbjöd mig ett jobb, kunde jag inte säga nej därtill. I slutet av nittiotalet hade det blivit slut med stipendier, varför jag då hade börjat jobba som översättare och inbillade mig att det skulle finansiera mitt doktorsarbete, som hur som helst hade hakat upp sig; jag hyste likadana tankar när jag satte igång att skriva kåserier. Egentligen förlorade jag sista chansen att få ihop en riktig akademisk karriär, eftersom jag då inte bara hade ett riktigt jobb, utan också var tvungen att arbeta ihjäl mig som extraknäckande kåsör.

Se ei sinänsä harmita, koska olin aika pitkälti menettänyt mielenkiintoni tutkimusaiheeseeni (se on alkanut kiinnostaa uudelleen vasta viime aikoina) ja keskittynyt iirin kielen tutkimiseen ja edistämiseen, joista ei Suomessa valitettavasti akateemisia arvoja heru. Enemmän suututtaa se, etten voinut paremmin keskittyä silloiseen päivätyöhöni yksityisen puolen kielentutkijana, koska jos olisin voinut, osaisin nyt paria kolmea kieltä, joiden opeteltavuuskaan ei ollut juolahtanut mieleeni aikaisemmin.

Inte för att det hade varit någon katastrof, ty jag hade till största delen förlorat intresset för mitt forskningsobjekt (det är först nyligen jag återfått det) och koncentrerat mig på att studera och främja iriska språket, något som inte riktigt kan omsättas till akademiska meriter i Finland. Mera irriterad är jag över att jag inte kunde ägna mig bättre åt mitt dåvarande första jobb som språkforskare på ett privatföretag, ty hade jag gjort det, skulle jag nu behärska två eller tre språk utöver det jag nu kan - språk det tidigare aldrig ens hade fallit mig in att jag kunde lära mig.

Feminismikriittisiäkin juttuja tietysti kirjoittelin sitten aika ajoin, mutta koska olen saanut vanhan hyvän ajan kulttuuri-isänmaallisen kasvatuksen, minulla oli sanottavaa myös vaikkapa Runebergin tai Topeliuksen kaltaisista kirjallisuusklassikoistamme, ja myös sanoin sen, jos tiedotusvälineissä näkyi jotain asiaan liittyvää. Minuthan oli periaatteessa palkattu kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia.

Av och till skrev jag också kritik av feminismen, men med den gammaldags kulturpatriotiska uppfostran jag fått hade jag mycket mera att säga t ex om vår klassiska litteratur, Runeberg eller Topelius för att nämna ett par namn och sade det också om det råkade stå någonting om dessa herrar i tidningarna. Jag hade faktiskt rekryterats för att kommentera aktuella skeenden.

Koska vanhan koulukunnan kokoomuslainen äitini kuoli samoihin aikoihin kun aloin kirjoittaa ao. portaaliin, otin asiakseni säilyttää jotain hänenkin ajatuksistaan ja pyrin tarkastelemaan esimerkiksi perinteistä isänmaallisuutta ymmärtäväisesti ja eritellen. Epäluulo Venäjää kohtaan oli minullekin luonteenomaista, ja mitä sitten Neuvostoliittoon tulee, pyrin tuomaan lukijoiden ulottuville sitä, mitä Neuvostoliiton vankileireistä tiedettiin esimerkiksi niillä kärsineiden muistelmien perusteella.

Samma år som jag började skriva kåserier dog min mor, en samlingspartist av gamla skolan. Jag kände mig moraliskt förpliktigad att bevara för eftervärlden någonting av henne och hennes värld, vilket fick mig att t ex betrakta traditionell fosterländskhet ur ett förståelsefullt, analytiskt perspektiv. Misstro mot Ryssland var inte precis främmande för mig, och vad sedan angår Sovjetunionen, försökte jag bringa till läsarna det som vi vet om sovjetiska fångläger t ex på grund av de memoarer som före detta straffångar författat.

Joskus jouduin asioihin perehtyessäni muuttamaan siihenastista mielipidettänikin. Esimerkiksi Natoon suhtauduin alun perin ajattelemattoman kielteisesti, mutta kun otin asioista selvää ja pohdin liiton jäsenyyttä käytännön näkökulmasta, jouduin päätymään varovaisen myönteiselle kannalle. Tästä kaikki eivät tietenkään pitäneet, koska suomalaiset ovat automaattisesti Naton vastustajia eivätkä salli valmiiden ajatustensa kyseenalaistamista.

När jag tog reda på saker såg jag mig inte sällan nödd att byta åsikt. Om man nu nämner Nato som ett exempel så var jag till en början oreflekterat negativt inställd till den, men när jag informerade mig och skrev om medlemskapet i Nato ur en praktisk synvinkel kände jag mig föranlåten att inta en försiktigt positiv hållning. Detta gillades av långtifrån alla, för finländarna brukar vara automatiskt Natofientliga och tillåter inte att man ifrågasätter deras färdigköpta åsikter.

Aluksi vaistomaisesti ja sitten yhä tietoisemmin pyrin antamaan perinteiselle isänmaallisuudelle kunnianpalautuksen. Vanhan sivarin naiivista pasifismista siirryin korostamaan, että maanpuolustustahto ei ollut mitenkään ristiriidassa esimerkiksi luonnonsuojelun kanssa. Isoäitini, joka koki henkilökohtaisesti sekä sisällissodan että talvisodan, jaksoi itku silmässä muistella sitä, kuinka suomalaiset eheytyivät sisällissodan riidoista talvisodan aikana. "Talvisodan henki" oli hänen muistoissaan hyvin elävä henki. Aloin nähdä tehtävänäni sen hengen palauttamisen ja vastakkainasettelun jäänteiden hautaamisen.

Jag försökte också rehabilitera traditionell fosterländskhet. Jag lade en gammal vapenvägrares naiva pacifism åt sidan och övergick till att framhålla, att man faktiskt kunde vara t ex både natur- och försvarsvän. Min mormor, som i sin egen hög person upplevde både inbördes- och vinterkriget, hade alltid med tårar i ögonen dragit sig till minnes hur den finska själen efter inbördeskrigets ärr helades under vinterkriget. I hennes tankar var "vinterkrigsandan" en mycket levande anda. Jag började se det som min mission att återställa vinterkrigsandan och begrava resterna av den gamla motsättningen.

Olin nimittäin 2000-luvun alussa pariin otteeseen huomannut, että netin keskustelupalstoilla esiintyvät vanhan polven isänmaalliset eivät olleetkaan aina hulluja natseja. Muutaman kanssa tulin oikeastaan varsin hyvin juttuun, viimeistään silloin kun heille selvisi, että puolaa ja venäjää opiskelleena olin perillä kommunismin julmuuksista Neuvostoliitossa tai Itä-Euroopan kärsimyksistä neuvostoikeen alla. Päädyin uskomaan, että heidänlaisensa olisi mahdollista ymmärtämällä ja järkeilemällä integroida valtavirtayhteiskuntaan.

I början av 2000-talet hade jag nämligen fått uppleva flera gånger att de äldre generationens fosterlandsvänner jag råkade på diskussionsfora på webben ingalunda alla var galna nazister. Med några av dem kom jag alldeles fint tillrätta, särskilt när det visade sig för dem att jag, som studerat polska och ryska, faktiskt var välunderrättad om kommunismens grymheter i Sovjetunionen eller om Östeuropas lidanden under det sovjetiska oket. Jag började tro att de och deras gelikar kunde integreras i samhällets huvudfåra om man bara förstod dem och resonerade med dem.

Aluksi sainkin jonkinlaista menestystä. Kun esimerkiksi otin kantaa Huhtiniemen joukkohautoja koskeneeseen keskusteluun (muistaako kukaan enää niitä aikoja, kun Suomessa jaksettiin vielä keskustella oman maan historiasta?), sain kiitoksia tasapuolisesta ja kaikkia osapuolia ymmärtävästä kirjoituksesta myös siltä suunnalta, joka tavallisesti leimasi suunnilleen kaikki tielleen osuvat taistolaisiksi. Toisin sanoen kansan eheyttämissuunnitelmani tuntui toimivan.

Till en början rönte jag någon sorts framgång. När jag t ex tog ställning till diskussionen kring massgravarna i Huhtiniemi (minns någon ännu den tid då man i Finland ännu orkade diskutera vår historia?), lovades jag för ett inlägg som visade förståelse och empati för alla parter - även av en del folk på det hållet där det var vanligt att kalla alla för stalinister. Det föreföll som om min plan om folkets helande gick i uppfyllelse.

Sitten kommenttipalstalle ilmaantuivat uuden polven äärioikeistolaiset, ne Halla-ahon ihailijat. He tuntuivat olevan sitä mieltä, että minullakin oli jonkinlainen velvollisuus olla Halla-ahon ihailija siksi, että suhtauduin kriittisesti feminismiin, puhuin isänmaallisuudesta tai tunsin suomalaista klassista kirjallisuutta (meillä kotona lapsuudessani oli aivan itsestäänselvyys, että esimerkiksi Kalevalaa luettiin). Myöskään rasismia en tietenkään hyväksynyt, ja se heille vasta kova pala olikin. Lopulta Halla-ahoa uskonnollisesti palvovia ja minua solvaavia kommentteja alkoi olla jopa Neil Hardwickin vanhoja televisiosarjoja muistelevien bloggausten kommenttilaatikoissa.

Sedan dök dock den nya generationen av högerextremister i kommentarlådan, dvs Jussi Halla-ahos beundrare. De föreföll anse, att även jag var förpliktigad att avguda Halla-aho därför att jag såg kritiskt på feminismen, tillät mig att tala om fosterländskhet och visste någonting om klassisk finsk litteratur (i min barndom var det en självklarhet hemma hos oss att t ex läsa Kalevala). Rasism accepterade jag inte alls, och det drev dem till raseri. Till slut fylldes kommentarlådan med religiösa hyllningar till avguden Halla-aho och med grova påhopp mot mig även när blogginlägget i fråga bara handlade om någon gammal teveserie av Neil Hardwick.

Merkillepantavaa on, että työnjohto ei puolustanut minua millään tavalla äärioikeiston hyökkäilyjä vastaan, vaan tuntui pikemminkin pitävän minua osasyyllisenä niihin. Näyttää myös siltä, että työnjohto oli valinnut puolensa, eikä se ollut minun puoleni. Kun ensimmäisen kerran vaivauduin kirjoittamaan kokonaisen blogikirjoituksen äärioikeistosta, raivoisa spämmäys täytti kommenttiloodan tuntien sisällä kolmellasadalla kirjoituksella. Kun olin jo sulkenut kommenttiloodan, sinne ilmaantui vielä yksi äärioikeistolaismielinen puheenvuoro - mikä tarkoittaa, että äärioikeistolla oli myyränsä työnjohdossa.

Betecknande nog tog arbetsledningen mig aldrig i försvar mot de högerextremt inspirerade påhoppen, snarare föreföll det att den såg mig som medansvarig. Det tycktes också att förmännen hade valt sin sida och att det inte var min sida. När jag den första gången nedlät mig att skriva en hel drapa om extremhögern, fylldes kommentarlådan under ett par timmar med tre hundra arga inlägg. När jag redan stängt kommentarerna, dök det upp ännu ett högerextremistiskt inlägg - vilket gav vid handen att extremhögern hade infiltrerat arbetsledningen.

Silloin kun kirjoituksistani suivaantuivat esimerkiksi feministit ja alkoivat vaatia minulle potkuja, työnjohto tuki minua läpi tuulen ja tuiskun. Mutta kun asialla oli äärioikeisto, työnjohto syytti minua. Potkuthan siitä lopulta tuli, mutta vasta sitten kun kirjoitusteni taso oli jatkuvaan häiriköintiin ja terroriin leipäännyttyäni vajonnut lehmän häntää alemmaksi.

När det var t ex feministerna som ville få mig sparkad från jobbet stödde arbetsledningen mig i vått och torrt. Men när det var extremhögern som plågade mig, skyllde förmännen på mig. Och till slut fick jag mycket riktigt sparken, men först när trakasserierna och terrorn hade tröttat ut mig så att kvalitén i mina skriverier inte längre var någonting att skryta med.

Tietenkin myös Venäjän trolleilla oli osuutensa asiaan. Olen tiennyt Venäjän olevan äärioikeiston uuden nousun taustalla jo kauan ennen kuin tästä tuli yleisesti hyväksytty käsitys. Silloin kun täysin asiallisin perustein kritisoin Putinin Venäjää, mutta poleemisessa sävyssä, kommenttiraidan trollit julistivat esimerkiksi, että olen "ruotsalaismielinen, joka vihaa rasistisesti venäläisiä". On selvää, että nämä trollit olivat samaa porukkaa kuin perussuomalaiset rasistit, koska venäläismielisyyttä ja muslimikammoa tuli usein samoissa puheenvuoroissa, ruotsin kielen vihaamisesta puhumattakaan.

Naturligtvis spelade också de putinistiska trollen en roll. Jag har varit övertygad om att Ryssland står bakom extremhögerns återuppståndelse långt innan detta blev en allmänt vedertagen uppfattning. När jag på sakliga grunder, men i polemisk ton kritiserade Putins Ryssland, förkunnade trollen i kommentarlådan t ex att jag var "svensksinnad" och att jag därför "rasistiskt hatade ryssarna". Det var klart att dessa troll var av samma skrot och korn som de sannfinska rasisterna, för russofili och islamofobi förekom i samma inlägg, för att inte nämna hatet mot svenska språket.

Asiaan liittyy tietysti episodi, jota voi verrata Johanna Vehkoon oikeudenkäyntiin: vaalipäivänä 2011 tulin somessa käyttäneeksi persuista - vuosien häirinnän jälkeisessä kostonhimossa - aika "rouheita lohkaisuja", kuten muuan sivustaseuraaja asian määritteli. Jouduin siitä valtakunnansyyttäjän tutkittavaksi, mutta toimitin hänelle niin kattavan aineiston todisteeksi minuun kohdistuneesta kiusanteosta, että juttu ei edennyt syyteharkintaa pidemmälle, vaikka minua kyllä roikutettiin puoli vuotta löysässä hirressä.

Det här står i sammanhang med en episod som har ett och annat gemensamt med rättegången mot Johanna Vehkoo: på valdagen 2011 uttryckte jag mig - hämndlysten och bitter efter så många år av trakasserier - om sannfinnarna i ordalag som kunde tolkas som hotelser. Riksåklagaren åtog sig att utreda saken, men jag skickade honom en så omfattande dokumentation av trakasserierna att historien aldrig gick utöver åtalsprövningen, låt vara att jag fick vänta på beslutet i ett halvt år.

Kielikuvani eivät näet vastanneet minkään rikoksen tunnusmerkistöä, Tämän lisäksi valtakunnansyyttäjä totesi toimittamani aineiston todistaneen, että minun ja "eräiden muiden nettikirjoittajien" välillä oli havaittavissa "pitkäaikaista katkeruutta" ja että kirjoitukseni oli nähtävä tämän katkeruuden yhteydessä. Valtakunnansyyttäjä ei ottanut kantaa siihen, kuka oli alkuperäinen syyllinen tähän "pitkäaikaiseen katkeruuteen". Tähän en tietenkään ole itse tyytyväinen, mutta ymmärrän täysin, että valtakunnansyyttäjän oli mahdotonta päättää, kumpi sen aloitti - "katkeruus" oli ollut niin "pitkäaikaista".

Mina uttalanden uppfyllde nämligen inte rekvisiten för något brott. Dessutom konstaterade riksåklagaren att det material jag skickat bevisade att det kunde "observeras långvarig bitterhet" mellan mig och "vissa andra webbskribenter" och att det var nödvändigt att se mina yttranden i detta sammanhang. Riksåklagaren tog inte ställning till vem som bar det yttersta ansvaret för denna "långvariga bitterhet". Det här är jag naturligtvis inte tillfreds med, men jag förstår att en så långvarig bitterhet gjorde det omöjligt för riksåklagaren att välja sida.

Tämä ei tietenkään estänyt äärioikeistoa käyttämästä ao. kielikuvia "todistusaineistona" minua vastaan omassa propagandassaan. Lisäksi he tietenkin keksivät lisää. Esimerkiksi eräs varsin karkea - oletettavasti aito - uhkausviesti, jonka Halla-ahon vaimo joskus tuolloin sai, esiteltiin minun kirjoittamanani, ja varmemmaksi vakuudeksi mukaan liitettiin IP-osoite. Tietenkään kukaan ei tarkistanut, mille paikkakunnalle IP-osoite viittasi - Lappeenrantaan, joka on aika kaukana minun asumapaikastani Turusta. 

Ändå använde extremhögern mina ordalag som "bevismaterial" mot mig i sin egen propaganda. Dessutom hittade de naturligtvis på mera material. Fru Halla-aho hade just mottagit ett brutalt - antagligen autentiskt - hotelsebrev i e-mail, och högerextremisterna påstod att det var jag som skrivit brevet. För att göra det trovärdigare hade de försett brevtexten med en IP-adress. Naturligtvis kollade ingen varifrån brevet enligt IP-adressen hade skickats - Villmanstrand, som ligger rätt långt borta från min hemstad Åbo.

Viesti oli myös kirjoitettu sellaisella oikeakielisyyden vastaisella alatyylillä, jota en itse käytä, mutta sehän ei tietenkään estänyt Halla-ahon tahdottomia raajoja tärkeillen selittämästä sitä minun tyylini mukaiseksi. He ovat vihoviimeinen taho esittämään arvioita kenenkään kirjoitustyylistä, koska heidän suomen kielensä on yleisesti ottaen sekoitus katupoikatörkeyksiä ja latteaa virastokieltä, eivätkä he ilmeisesti ole eläissään lukeneet ensimmäistäkään kotimaisen kaunokirjallisuuden klassikkoa.

Meddelandet ifråga var dessutom avfattat på så dålig, språkriktighetsvidrig finska som jag aldrig i livet kunde använda, men detta hindrade inte Halla-ahos viljelösa lemmar - anhängare - från att påstå att det var i min stil. De har absolut ingen rättighet att avge sakkunniga utlåtanden om någons skrivstil, ty deras egen finska brukar vara en blandning huliganfräckheter och dött pappersspråk, och de har tydligen aldrig i sitt liv läst en enda inhemsk skönlitterär klassiker.

Halla-aholaisten ja muun äärioikeiston minuun suuntaama häirintäkampanja saavutti tavoitteensa, kun sain vuonna 2013 potkut siltä nettiportaalilta, jossa olin kolumnoinut. Tämän jälkeen en ole saanut yhtään mitään julkaistua suomeksi, lukuun ottamatta pientä esseekirjaa, jonka lopulta painoi iirinkielisiä kirjojani kustannellut pikkuputiikki Irlannissa. Senkin esseekirjan oli käytännössä tilannut suomenkielinen kustantaja, josta sitten jälkeen päin en kuullut mitään.

Den hetskampanj som halla-ahoiterna och resten av extremhögern riktade mot mig nådde sitt mål år 2013, då jag sparkades från portalen som jag hade bidragit till. Sedan dess har jag inte kunnat publicera någonting på finska, med undantag av en liten essäsamling som till slut trycktes av samma lilla förlag som också gett ut mina iriskspråkiga böcker. Den essäsamlingen hade faktiskt i praktiken beställts av en finsk förläggare, som dock därefter aldrig kontaktade mig igen.

Eräs aikakauslehti olisi kyllä halunnut uusia bloggaajia sivuilleen, mutta kuulemma "somekirjoitteluni ei ollut heidän brändinsä mukaista". Minulla on oma epäilykseni, mitä tällä "somekirjoittelulla" tarkoitettiin. Seitsemän vuoden kokemus juuri kyseisestä työstä ja seitsemän kielen osaaminen (sekä kyky lukea muutamalla muullakin kirjoitettuja uutislähteitä) ei sitten ollut minkään väärtiä. Persut ovat saaneet erinomaisesti läpi tavoitteensa, eli riistäneet täydellisesti sananvapauteni kaikissa suomenkielisissä viestimissä.

En tidskrift sökte visserligen nya bloggare för sina webbsidor, men sen anmäldes det att det jag skrev på sociala medier "inte motsvarade deras varumärke". Jag har mina egna misstankar beträffande vad de menade med "det jag skrev på sociala medier". Sju års erfarenhet av precis detta arbete och kunskaper i sju språk (eller flera, om man avser passiva kunskaper tillräckligt bra för att läsa nyhetskällor) var alltså ingenting värda. Sannfinnarna har lyckats fint med vad de eftersträvade med sina trakasserier: de har fråntagit mig all yttrandefrihet i finskspråkiga medier.

Joku varmaan tässä kohtaa ehdottaa minua kääntymään vasemmistolaisten viestimien puoleen, jos haluan kirjoittaa. No, maan merkittävin vasemmistolehti julkaisi muutama vuosi sitten jutun iirin kielen nykytilasta, mutta lehdessä ei mainittu minua - Suomen ainoaa iirinkielistä kirjailijaa, joka olen kaiken lisäksi saanut kiitosta hyvinkin merkittäviltä iirinkielisen kulttuurin edustajilta Irlannissa - nimeltäkään, eikä liioin otettu yhteyttä konsultaatiotarkoituksessa. Silloin kun aiheen paras tuntija koko maassa ei saa kirjoittaa juttuja siitä ja hänet sivuutetaan maininnatta sitä käsittelevissä jutuissa, voidaan lähteä siitä, että asianomainen on todellakin sensuroitu olemasta, myös vasemmistopuolella. (Ruotsiksi toki saan juttujani julki.)

Någon föreslår mig säkert att vända mig till vänstermedier, om jag vill skriva. Nåja, den största vänstertidningen i det här landet gav för ett par år sedan ut en artikel om iriska språkets situation i dag, men jag blev varken omnämnd i tidningen - trots att jag är Finlands enda iriskspråkiga författare, redan lovordad av en del celebra representanter för gaelisk kultur på Irland - eller konsulterad som expert. När jag varken får skriva artiklar om det jag är landets bäste expert på eller ens nämns vid namn i de artiklar som andra skrivit, kan man utgå från att jag har förklarats för icke-person också i vänstermedierna. (På svenska har jag visserligen kunnat publicera ett och annat.)

Mutta miettikääpäs vielä kertaalleen seuraavia asioita:

Men reflektera än en gång över följande saker:

- Persut julistavat olevansa isänmaallisia, mutta sensuroivat hiljaiseksi sen, joka koettaa päivittää isänmaallisuuden, maanpuolustustahdon ja talvisodan hengen nykyaikaan ja kaikkien vähemmistöjenkin ulottuville.

- Sannfinnarna säger sig vara fosterländska, men tystar ned den som försöker uppdatera fosterländskheten, försvarsviljan och vinterkrigsandan så att de även kunde omfattas av alla minoriteter.

- Persut vaativat, että kommunismin julmuuksista puhuttaisiin enemmän, mutta sensuroivat hiljaiseksi sen, joka on luultavasti kirjoittanut enemmän kuin kukaan muu Suomessa - ehkä Sofi Oksasta lukuun ottamatta - Neuvostoliiton julmuuksien historian popularisoimiseksi. 


- Sannfinnarna kräver mera diskussion av kommunismens grymheter, men tystar ned den som antagligen skrivit mer än någon annan i Finland - kanske med undantag av Sofi Oksanen - för att upplysa folk om de sovjetiska grymheternas historia.

- Persut väittävät edistävänsä kansallista kulttuuria, mutta sensuroivat hiljaiseksi sen, jota on lapsuudesta asti ruokittu Kalevalalla ja Aleksis Kivellä.

- Sannfinnarna säger sig främja nationell kultur, men tystar ned den som vuxit upp med Kalevala och Aleksis Kivi.

- Persut inisevät yhtä mittaa siitä, kuinka heillä muka ei ole sananvapautta, mutta heillä on kyllä kuulijansa ja haastattelijansa mediassa sekä omat mediat, joissa he saavat mustata vastustajiksi mieltämiensä mainetta mielin määrin. Samalla minut on hiljennetty aivan yhtä täydellisesti kuin neuvostoliittolaiset toisinajattelijat Brežnevin aikana (eikä tämä todellakaan ole liioittelua, sillä minä sattumoisin tiedän mistä puhun).

- Sannfinnarna gnäller hela tiden om hur de kantänka inte har uttrycksfrihet, men de intervjuas hela tiden av medierna och har sina lyssnare, dessutom har de sina egna medier för att svärta ned motståndaren så mycket de vill. Samtidigt har jag tystats ned lika fullt som de sovjetiska dissidenterna under Brezjnev (och det här är ingen överdrift, jag vet vad jag talar om).

- Ja kaikkea tätä hiljaiseksi sensurointia tukee suomenkielinen mediajätti, joka heittää kaiken työsuojelun näköisenkin ikkunasta ulos heti kun työsuhteessa olevaa alkavat ahdistella juuri persut ja äärioikeistolaiset (vaikka vasemmistolaisia ja feministisiä häiriköitä vastaan on pidetty johdonmukaisesti puolta).

- Och den här nedtystande censuren får flankstöd av ett finskt mediebolag som skrotar allt vad arbetarskydd heter precis när en anställd börjar trakasseras av sannfinnar och högerextremister (trots att samme anställde alltid tagits i försvar mot feminister och vänstersinnade).