Bäckmanilaisia rasisteja Turussa

Ilkka Kanervan vaalitilaisuuteen turkulaisessa Runosmäen slummissa hyökkäsi joukko häiriköitä, jotka bäckmanilaisia (venäläismielisiä) ja halla-aholaisia (rasistisia) iskulauseita huutaen keskeyttivät tilaisuuden. Tai näin kertoo tilaisuudessa läsnä ollut asevoimiemme aktiiviupseeri James Mashiri, joka sattuu olemaan hieman perussuomalaista päivettyneemmän värinen sekä (hui kauhia!) puhumaan ruotsia äidinkielenään. Hugenbergiläisen lehdistömme kuva tilaisuudesta on toinen: se korostaa häiriköiden olleen paikallista alaluokkaa ja poliisin tuttuja, ja ilmaisseen vain mielipiteitään palvelujen heikentämisestä (viinakauppa oli varmaankin liian kaukana slummista).

Mashirin oma bloggaus antaa hieman toisen kuvan tilaisuudesta. Häntä itseään luonnehdittiin ”neekeriksi, mulatiksi ja sompuksi”, jollaisia Runosmäen slummiin ei kaivattu, vaan sellaisista luvattiin hankkiutua eroon oman käden oikeudella. Tämän lisäksi öykkärit julistivat tiedotusvälineiden olevan puolueellisia ja Yhdysvaltain puolella, Venäjän olevan hyvis ja Naton pahis ja Ukrainan tilanteen olevan joutava lillukanvarsi, kun oikeasti pitäisi puhua suomalaisten syrjäytymisestä. Mashiri totesi legitiimin huolen kurjistumisesta sekoittuneen mellastajien puheissa venäläismielisiin ja rasistisiin iskulauseisiin.

Toisin kuin uuden poliittisen korrektiuden vaientamat tiedotusvälineemme, jotka muun muassa rinnastivat Jussi Halla-ahon vaalitilaisuudessa pidetyn hiljaisen ja väkivallattoman mielenosoituksen tähän öyhöttäjien iskuun, upseeri Mashiri uskaltaa kutsua lapiota lapioksi, roistoa roistoksi ja paskaa paskaksi: hän totesi häiriköiden käyttäneen ”perussuomalaista retoriikkaa”, jollaista ”myös Hommafoorumissa toistetaan”.

Haluttomuus myöntää öyhöttävän alaluokan poliittista käyttökelpoisuutta niin hurrivihaajille, rasistiselle äärioikeistolle kuin bäckmanilaisillekin tuntuu olevan niin lehdistössämme kuin poliisinkin keskuudessa kovin laajalle levinnyt ja syvään juurtunut ilmiö. Poliisista päin on aika ajoin tullut sellaista viestiä, että möykkäävä, juoppo pikkurikollinen on lähtökohtaisesti harmittomampi kuin poliittinen aktivisti, joka aatteensa elähdyttämänä saattaa syyllistyä rikoksiin. Toisin sanoen esimerkiksi vasemmistoaktivisti on persu- ja äärioikeistoaktivistia vaarallisempi, koska vasemmistoaktivisti on lähtökohtaisesti kiltti ja keskiluokkainen, äärioikeistoaktivisti yleensä jonkin sortin rikollinen.

Tässä tuntuu olevan taustalla sellainen ajattelutapa, että ”rikokset kuuluvat rikollisten tehtäväksi”. Eli siis, jos keskiluokkainen nuori vasemmistoaktivisti tekee poliittisesti motivoidun rikoksen, se on huolestuttavaa, koska keskiluokkaisten ihmisten ei kuulu tehdä rikoksia, ja jos he niitä tekevät, se uhkaa koko yhteiskuntavakautta. Mutta jos selvästi puolirikollinen alaluokka hilluu, mesoaa, öyhöttää ja vetää kännipäissään ohikulkijoita päin julkisivua, homma on ikään kuin kunnossa. Toisin sanoen kun joukko poliisin vanhoja tuttuja menee älämölöämään vaalitilaisuuteen, siitä ei pidä huolestua: öyhöttäjät siinä vain taas kerran tekevät sitä, minkä parhaiten osaavat, ja sitten kun poliisit tulevat paikalle, hekin tekevät sen minkä ammatti-ihmisinä parhaiten osaavat eli vievät öyhöväen pahnoille rauhoittumaan. V***u s**tana p**kele öyh möyh ja lisää viinaa j***lauta!

Tilanne on kuitenkin mennyt aika pahaksi siinä vaiheessa kun öyhöväki alkaa solvata ja uhkailla armeijan aktiiviupseereita, kuten Mashiria. Koulutettuna ammattisotilaana hän tietysti kykenee selviytymään uhkaavistakin tilanteista, toisin kuin me nyrkillä tapettavat pullasorsasivarit. Mutta on merkki aikojen muuttumisesta, että armeijan upseeri joutuu huolestumaan turvallisuudestaan kiihkoilija-alaluokan uhatessa päällekäymisellä. Ennen vanhaan – silloin Mäenpään Olkun aikana – slummiäärioikeistolaisuuteen kuului maanpuolustushenki. Toisin sanoen upseerin univormu olisi pannut slumminkin miehet välittömästi seisomaan asennossa ja vetämään kättä lippaan.

Maahanmuuttokriitikoiden piirissä minua on jatkuvasti haukuttu hulluksi ja vainoharhaiseksi, kun olen pyrkinyt lisäämään tietoisuutta siitä, että äärioikeisto on nykyisellään Venäjän käsikassara ja ajaa Venäjän diktaattori Putinin asiaa Suomessa. Onkohan James Mashirikin nyt saanut tartunnan ”Höglundin vainoharhoista”, kun hän on päätynyt samalle kannalle ihan käytännön kokemuksen perusteella?

Mashiri huomauttaa kirjoituksessaan, että häiriköiden uhkailu ja mesoaminen loi tilaisuuteen pelon tunnelman, jonka vuoksi eräät läsnäolijat joutuivat poistumaan paikalta. Hän myös toteaa, että Runosmäen tunnelmat saavat ajattelemaan perussuomalaisten kauhupropagandaa maahanmuuttajajengien terrorisoimista lähiöistä hieman ironisessa valossa. Sen sijaan että Suomeen olisi muodostumassa mustien muslimien kontrolloimia ”no go” -alueita, näyttää pikemminkin siltä, että Suomeen on syntynyt kotimaisten kalpeanaamojen hallitsemia väkivaltaisia slummeja, joihin edes oman armeijamme upseeri ei uskalla mennä, jos sattuu olemaan vähän keskimääräistä tummahipiäisempi. Mashiria tämä loukkaa erityisesti siksi, että Runosmäki on lähestulkoon hänen lapsuudenmaisemaansa – lähiö, jossa hän itse nuorena poikana kävi pelaamassa käsipalloa.

Sitä on tietysti mahdotonta täydellä varmuudella sanoa, oliko Bäckmanilla oikeasti näppinsä mukana tässä jupakassa. Bäckmanin blogiin kyllä ilmaantui tuoreeltaan kirjoitus otsikolla ”Runosmäen kansannousu”, jossa ylistettiin runosmäkeläisiä ”totuudenpuhujia”, mutta kun lähdin kirjoitusta hakemaan, se oli jo kadonnut blogista, vaikka Google tarjosikin siihen linkkejä. Mahdollisesti kohudosentti oli innoissaan kirjoittanut sinne jotain loukkaavaa esimerkiksi James Mashirista ja itsesuojeluvaisto oli herännyt vasta jälkeenpäin.

Mutta Googlen välimuisti on ystävämme ja netti ei unohda, joten tässä teille Paljastetun nettitörkytoimituksen (= minun) kommentoimanani sensuroimaton sisältö Bäckmanin blogista. Olen ottanut sivusta tallenteen, joten Bäckmanin tai hänen kaveriensa on turha uhata minua oikeudella tai pumppuhaulikolla. Kansalla on nähkääs oikeus tietää, mitä Bäckman kirjoitti, ennen kun paniikkikakkuli meni pöksykkäisiin ja pöksykät polvukkaisiin.

Jutun otsikko kuului seuraavasti:

”RUNOSMÄEN KANSANNOUSU: runosmäkeläiset totuudenpuhujat ovat kansan selkäranka!”

Huomatkaa tuo vallankumousromantiikkaan viittaava ilmaus ”kansannousu”. Ja tietysti puhutaan ”kansasta” samassa otsikossa. Vyšli my vse iz naroda, sano.

Ensimmäinen kappale kuuluu seuraavasti:

”Muutama sankarillinen ja rehellinen suomalainen mies teki Runosmäessä historiaa puolustamalla Suomea ja suomalaisia. Oikea ja rohkea teko. Heidän nimensä eivät ole tiedossa, mutta haluaisin puristaa kiitokseksi jokaisen rehellisen ja rohkean totuuden puhujan kättä ja tarjoan kaljan tai kaksi.”

Tässä kappaleessa on havaittavissa kiinnostavia yhtäläisyyksiä niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden retoriikkaan: ”puolustamalla Suomea ja suomalaisia”. Noinhan rasistitkin sanovat – heidän mielestään heidän aatteensa on vain ”Suomen ja suomalaisten puolustamista”. Suomalaisiksi eivät tietenkään koskaan kelpaa ketkään heidän kanssaan eri mieltä, eri kieltä tai eri ihonväriä olevat.

”Kokoomus syyllistyi itse törkeään provokaation päättäessään levittää ylimielisiä NATO-mielisiä valheitaan Runosmäen työläisalueilla. Kaiken huippu oli vielä se, että Venäjä-vastaista sotaansa lobbaamaan kokooomus kehtasi tuoda Runosmäelle tunnetun maanpetturin James Mashirin, joka suomalaisen upseerin virassa ja virka-asussa lobbaa USA:n ja NATO:n miehitystä netissä ja kokoomuksen vaalitilaisuuksissa. Ei ihme, että runosmäkeläisiltä paloi pinna.”

Luultavimmin Bäckmanin jälkienlakaisuoperaation käynnisti James Mashirin tituleeraaminen ”tunnetuksi maanpetturiksi”. Maanpetos on nimittäin laissa määritelty rikos ja nimeltä maanpetturiksi haukkuminen on kunnianloukkaus, niin yleistä kuin se onkin poliittisessa polemiikissa. (Kuten muuan reserviupseerikaverini siihen totesi: ”Tekstissä Bäckman syytti nimettyä upseeria yhdellä vakavimmalla rikosnimikkeellä johon upseeri voi virassaan syyllistyä. Tuollainen on ihan klassinen kunnianloukkaus.”) Jos Mashiri haluaa nostaa kunnianloukkausjutun Bäckmania vastaan, ottamani kopio Bäckmanin blogista poistetusta kirjoituksesta on todistusaineistoa, jonka luovutan mielelläni Mashirille tai hänen asianajajalleen.

Huomatkaa myös tuo ”Runosmäen työläisalueilla” -ilmaus. Siinä jotenkin liikuttavasti koetetaan vedota lukijaan työväenliikkeen retoriikalla. Tai ehkä se olisi liikuttavaa, ellei käytäntö olisi osoittanut sen jossain määrin myös purevan. Työväenliikkeen kuihtuminen on ehkä ollut väistämätön ilmiö, mutta työväenliike on suomalaisessa politiikassa ollut niin kauan niin vahva brändi, että sillä saadaan yhä väkeä liikkeelle.

Kyllä minä uskon että joku vanhan hyvän ajan vahvaa työväenliikettä takaisin kaipaava papparainen tai sellaisten kasvattama nuorempi spurgu saattaa hyvinkin uskoa Bäckmanin edustavan vanhan hyvän ajan Venäjältä tuettua sosialismia. Niiden, jotka ovat olleet vahingoniloisia työväenliikkeen murenemisesta, kannattaisi miettiä, oliko se vanha työväenliike kuitenkin tiettyjen yhteiskunnallisten mielialojen kanavoijana parempi ja asiallisempi kuin nämä teekutsuseurueet ja Venäjän juoksupoikayhdistykset, jotka nyt haluavat kalifiksi sen kalifin paikalle. Leppoisa Harun el Pullah on kuollut, ja tilalle ryntää kaikenlaisia ahmedahneita.

”Paikalta kuvatulta Facebook-videolta kuuluu selvästi, miten vaalitilaisuuden aluksi suomalaiset miehet moittivat kovaäänisesti kokoomuksen ja puolustusvoimien toimeenpanemaa sotilasvallankaappausta, kansainvälisen oikeuden vastaista MOU-sopimusta, joka luovuttaa Suomen koko infrastruktuurin USA:n käyttön, tekee Suomesta NATO:n hyökkäystukikohdan Venäjälle ja suomalaisista tykinruokaa. Runosmäkeläisten teesit olivat: media ei kerro USA:n pahuudesta; Venäjä ei ole ongelma, USA ja NATO ovat pahoja; Suomi sallii NATO:n hyökkäykset oman alueensa kautta; rötösherrat eivät ymmärrä kansaa jne.”

Valitettavasti Suomessa ei ole toimeenpantu sotilasvallankaappausta, joka olisi huomattavasti vähemmän pelottava vaihtoehto kuin meille lupailtu putinistinen hallituskoalitio rasistipersuineen, venäläismielisine keskustalaisineen ja libertarismissaan jo kauan sitten maata kiertävälle radalle singahtaneine kokoomuslaisineen. Huomatkaa taas vastakkainasettelu: ”suomalaiset miehet” vastaan puolustusvoimat. Luonnollisesti ihan kaikki, mitä Yhdysvallat ja Nato tekevät, on Bäckmanin mielestä ”kansainvälisen oikeuden vastaista”. Tätä väitettä hän ei tietenkään perustele millään tavalla. Muuten, mielenkiintoista että Bäckman ei koko aikana myönnä runosmäkeläisten öykkäreiden loukanneen ja uhkailleen Mashiria rasistisesti. Ihan vielä hänkään ei ole taipunut hyväksymään rasistisia törkeyksiä osaksi ”kansan oikeutettua kapinaa”. Mutta kaipa sekin aika vielä tulee.

”Tärkeätä on huomata, että runosmäkeläisten protesti ei ole vähemmistön vaan enemmistön protesti. Runosmäen kansannousun ääni on NATO-vastainen ääni. Se ääni on suurimmalla osalla suomalaisista. Suomalaisista 70--80 % vastustaa NATO-jäsenyyttä ja perustelut ovat samat kuin runosmäkeläisillä. Kuten eräs entinen suomalainen pikkuvirkamies, joku Volanen nimeltään, äskettäin totesi, Suomessa on jo pitkään ollut meneillään sotilasvallankaappaus, kokoomuksen ja puolustusvoimien yhteinen rikollinen hanke.”

On totta, että suomalaisten enemmistö – valitettavasti – ei ole herännyt aikaansa, vaan vastustaa Nato-jäsenyyttä. En kuitenkaan oikein usko, että ”perustelut ovat samat kuin runosmäkeläisillä”. Kyllä Natoa vastustavatkin suomalaiset yleensä pitävät Venäjää ongelmana, karhuna, jota ei pidä ärsyttää menemällä Naton jäseneksi. Nato-jäsenyyshanke on muuten täysin laillinen hanke: Suomessa saa todellakin lobata kansainvälisiin järjestöihin liittymisen puolesta. Minulle ei ainakaan ole valjennut, mitä ”rikollista” siinä olisi.

”Runosmäkeläiset tekivät oikein käyttäessään sananvapauttaan, perustuslaillisia oikeuksiaan ja ihmisoikeuksiaan, koska valtamedia ei päästä suomalaisen vasemmiston ääntä kuuluviin (aito oppositio ja pikkupuolueet vaiennetaan, vaalivilppi on laajamittaista ja vasemmistoksi kutsutaan vain Vasemmistoliiton kaltaisia värivallankumouksellisia, russofobiaa ja homopropagandaa levittäviä CIA-mielisiä ääriliikkeitä). Vain runosmäkeläisissä on sisua puolustaa kansaa.”

Minua ei sitten jaksa naurattamasta tämä Bäckmanin ja bäckmanilaisten tapa esittää venäläismielisyys jonkinlaisena oikeana vasemmistolaisuutena ja Vasemmistoliitto ”värivallankumouksellisena”, ”russofobisena”, ”homopropagandaa levittävänä” ja ”CIA-mielisenä”. Jos olisin itse vasemmistoliittolainen, ottaisin nuo Bäckmanin haukut lähinnä kohteliaisuutena. Valitettavasti Vasemmistoliitossa on oma kiintiönsä bäckmanilaisia, joilla on myös oma vaikutuksensa puolueen linjaan. On kuitenkin hyvä panna merkille, että se puolue ei saa synninpäästöä Bäckmanilta. Se on Vasemmistoliitolle pelkästään kunniaksi. Bäckmanille kun oikeaa suomalaisuutta lienee vain täydellinen, koiramainen alistuminen Venäjälle ja sen antihumaaneille arvoille.

”Syyllinen Runosmäen kahakkaan on tietysti Suomen valtamedia, joka lobbaa kaikkialla russofobiaa ja NATO:a, eikä päästä kansaa ääneen, vaikka suomalaisista valtaenemmistö vastustaa USA:n ja NATO:n sotilaallista interventiota. Runosmäkeläisten oikeutettu protesti vastaa kansan enemmistön näkemyksiä, kokoomuksen ja puolustusvoimien NATO-lobbaustilaisuus sen sijaan vain CIA:n kantaa.”

Olisi mielenkiintoista kuulla, minne se USA tällä kertaa on tekemässä sotilaallista interventiota, Suomeenko? Mitä sitten tulee ”valtamedioihin”, niissähän nyt julkaistaan yhtä mittaa Natoa kritisoivia ja Nato-jäsenyydestä kieltäytyviä kannanottoja. Se, että Naton vastustajilla (muillakin kuin Bäckmanilla) on tapana syytellä mediaa tai Kokoomusta epämääräisesti ”Nato-kiimasta” tai ”natottamisesta” ja esittää avoin ja rehellinenkin Naton puolesta liputtaminen jonkinlaisena salaliittomaisena hivuttamisena, osoittaa vain, että Naton vastustajilta (muiltakin kuin Bäckmanilta) ovat argumentit lopussa.

”Runosmäkeläiset eivät rikkoneet lakia. He esittivät näkemyksensä olosuhteissa, joissa sananvapautta on vakavasti rajoitettu. Heidän näkemyksensä ei pääse esille missään tilaisuuksissa eikä tiedotusvälineissä. Runosmäkeläiset toivat asiansa esiin tilaisuuden aluksi, mutta sen jälkeen videolta kuuluu yhden heistä sanovan, että meidän viestimme on nyt kuultu ja voimme lähteä. Kysymys on siis täysin laillisesta mielenilmauksesta. Tosin sanamuodot eivät ehkä ole niin kieron hienostuneita kuin kokoomuslaisilla yleensä, mutta sitä ei tietenkään voi vaatia kaikilta.”

Olen samaa mieltä siitä, että sananvapautta on vakavasti rajoitettu. Esimerkiksi minun sananvapauttani ovat halla-aholaiset vakavasti rajoittaneet uhkailemalla ja nettiterrorilla. Sitä vastoin Naton vastustajien sananvapautta ei ole rajoitettu. Heillä vain tuntuu olevan vähänlaisesti sanaa vapautettavaksi, koska sieltä päin kuuluvat aina nuo samat tyhjät syytökset Nato-kiimasta ja natottamisesta.

Runosmäkeläiset muuten saattoivat rikkoa useampaakin lakia. Rasististen törkeyksien viskominen James Mashirille ehkä rikkoi sitä hompanssien ja persujen vihaamaa pykälää, joka kieltää kansanryhmää vastaan kiihottamisen. Lisäksi, kuten Mashiri huomauttaa, tuollainen uhkaava elämöinti vaalitilaisuudessa on perusoikeuksien loukkaus.

”Runosmäen kansannousu tarvitaan nyt kaikkiin poliittisiin tilaisuuksiin, tv- ja radio-ohjelmiin. On otettava käyttöön käsite runosmäkeläiset, joka tarkoittaa rohkeaa ja rehellistä suomalaista, joka uskaltaa käyttää kaikkia perustuslaillisia ja kansainvälisten sopimusten mukaisia oikeuksiaan. Runosmäen totuudenpuhujat ovat kansan selkäranka. Vain he uskaltavat puoustaa Suomea USA:n kätyreitä, vakoojia ja NATO-miehittäjiä vastaan.”

Kyllä se Johan (nyt on markkinat) ainakin kansankiihotuksen osaa. Tuo hänen suosituksensa vain tarkoittaisi käytännössä, että poliittisia tilaisuuksia ja tiedotusvälineitä alettaisiin massamitassa terrorisoida. Puheet USA:n kätyreistä ja vakoojista ovat silkkaa neuvostopropagandaa suoraan Stalinin jäämistön alelaarista, aivan samaa kamaa kuin persurasistien tapa leimata kaikki omaan kuppikuntaansa kuulumattomat ”Suomi-syöjiksi” ja erilaisten salaliittojen (Demla, mokuttajat ym.) edustajiksi.

”Valtamedia vastasi kutsumalla kansanvallan kannattajia "Venäjä-mielisiksi häiriköiksi", aivan kuten heitä kutsuttiin myös keväällä 1918. On tietenkin selvää, että NATO-lobbareille suurin ongelma on Suomen kansa, josta valtamedia käyttää myös nimitystä "Venäjä-mieliset häiriköt".”

Kuten Johan Gustav Hellsten, joka roskaväen mieliksi joutui omaksumaan nimen Juho Kusti Paasikivi, aikoinaan sanoi, Suomen kansan tyhmyyttä tuskin voi yliarvioida, mutta koko Suomen kansa ei taatusti koostu venäläismielisistä häiriköistä, ja uskoisin, että Suomen kansan enemmistökin kyllä uskoisi Nato-jäsenyyden olevan hyväksi, jos sitä osattaisiin paremmin markkinoida. Voi toki olla, että Suomen kansa tosiaan haluaa Venäjän vallan alle. Jos kansa haluaa orjaksi Siperiaan, niin sillehän ei mitään voi; mutta siellä Kolymassa passaa sitten muistaa, että me varoitimme, ettekä uskoneet.

”Vähän aikaa sitten eräs Suomen iljettävimpiin CIA:n myötäiljöihin lukeutuva NATO-lobbari, Hiski Haukkala nimeltään, väitti valtamediassa Venäjän laittavan "sirkuksen pystyyn", jos Suomi liittyisi NATO:on. Haukkala asenne on tyypillinen CIA-kätyrin asenne, joka ei välitä kansan mielipiteestä. Suomalaisista 70--80 % vastustaa NATO:a. Jos Suomi liittyisi NATO:on, enemmistö suomalaisista laittaisi sirkuksen pystyyn, ja siinä "sirkuksessa" aseina olisivat muutkin kuin sanat.”

Hyvin on totisesti luettu samaa käsikirjaa kuin persut ja hompanssit, kun osataan noin sujuvasti uhkailla sisällissodalla. Sisällissotauhkailuista apropoo tuleekin mieleeni: se sama kaveri joka aikoinaan julisti, että ”pieni poika sisälläni haluaa ottaa vuoden 1918 uusiksi kivääri kädessä”, on nyttemmin siirtynyt Naton kannattajien joukkoon kuoleman suudelmaa jakamaan. Kyseinen tyyppi on nimittäin myös spämmännyt netin täyteen niin väärentämättömän fasistista rotuteoriaskeidaa, että jos vasemmiston Nato-vastustajat saavat sen käsiinsä, Nato-jäsenyys voidaan unohtaa ja Venäjän joukot majoittavat itsensä saman tien sinun tyttäresi makkariin. Mutta ehkäpä se on kyseisen herran tarkoituskin, vaikka hän esittääkin muka eronneensa maahanmuuttokriitikoista näiden venäläismielisyyden vuoksi...

”Esitän että Runosmäen nuorisotalon seinään kiinitetään kyltti: Tältä paikalta alkoi Runosmäen kansannousu.

Hyvä Runosmäki!”

Neuvostomielistä propagandalakua sitten Runosmäellekin pukkaa. Bäckman muuten päätti bloggauksensa seuraavanlaiseen jälkikirjoitukseen:

”P.S.
Tätä kirjoitettaessa Runosmäen kansannousun aktivistien Facebook-sivu on suljettu ja video on poistettu eetteristä. Tällä hetkellä tiettävästi etsitään rikoslaista sopivia pykäliä runosmäkeläisiä varten. Kokoomus tekee tietysti kaikkensa tuhotakseen opposition, siksi valtamedia poistaa kaiken evidenssin runosmäkeläisten mielenilmauksesta.”

Tämä mahtipontinen loppukaneetti on sikäli hupaisa, että Bäckman poisti itse koko kirjoituksensa ”eetteristä”. Rikoslaista ei tarvitse erityisesti ”etsiä pykäliä”, ne löytyvät etsimättäkin rikoslain neljännestätoista luvusta. Kysymykseen tulisivat mielestäni:

• ensimmäinen pykälä: vaalirikos. Vaalirikoksesta tuomitaan se, joka yrittää väkivallalla tai uhkailulla vaikuttaa toisen henkilön äänestyskäyttäytymiseen. Siitä heilahtaa enimmillään häkkiä kahden vuoden päivät, mutta sakkorangaistus on mahdollinen.
• viides pykälä: poliittisten toimintavapauksien loukkaaminen, jonka piiriin kuuluu esimerkiksi puheenvuoron riistäminen julkisessa kokouksessa uhkailemalla. Rangaistusasteikko on sama.

Laitanpa minäkin tähän jälkikirjoituksen. Mashirin bloggauksen kommenteista löytyi seuraavanlainen neronleimaus kirjoittajalta, jonka nimimerkki oli kuvaavasti "Putin, tervetuloa Suomeen":

"Kyllä minäkin mieluummin ottaisin Suomeen vaikka miljoonan venäläisen vähemmistön kuin yhtäkään nekrua rotua saastuttamaan.

Suomessa on kuitenkin vuonna 2050, siis vain 35v sisällä, 200 000 – 500 000 neekerivähemmistö. Mitä järkeä sellaista maata on suojella? Ja näen kyllä tämän NATO:n hehkutuksen viimeisenä askeleena tähän suuntaan."

Väittääkö joku vielä minun puhuvan vainoharhoissani läpiä päähäni? Eiköhän ole selvää että putinistien ja rasistien välillä ei enää ole rajaa. Persurasistit ja Homma ovat tämänkin esimerkin nojalla Putinin tukijoita.

Löytyihän sieltä toki niitä hommalaisten tavanomaisia selittely-yrityksiä, sekä myös tämä surullinen kommentti, jonka oli jättänyt minunkin vanhojen blogieni palautelaatikoista tuttu nimimerkki "Vääpeli Matala":

"Ikävä kyllä sekä poliisi että Supo ovat puolensa valinneet. Sinä Mashiri, kuten en minäkään, [et] kuulu sille puolelle jota poliisi suojelee. Ellei ole sitten ihan pakko, vaikkapa sananvapauttamme kaventamalla ([e]simerkiksi Äärioikeisto Suomessa -keskustelun kieltäminen Kotkassa). Poliisi on myös kategorisesti kyvytön tutkimaan maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta tai rasismia työkseen tutkivien ja rasistisia ilmiöitä omalla nimellään arvostelevien henkilöiden saamia pahoinpitely- tai tappouhkauksia tai kunnianloukkauksia.

Jos ihmettelet miksi poliisi oli paikalla vasta 50 minuuttia ensimmäisen soiton jälkeen, niin poliisi oli turvaamassa Perussuomalaisten vaalitilaisuutta."

Niinpä. Kaikki, joihin äärioikeisto kohdistaa vihamielisyytensä, muuttuvat sillä siunaamalla poliisin kirjoissa vastakkaisen ääriryhmän edustajiksi. Näillä kriteereillä armeijan upseerit ja kokoomuslaisetkin ovat äärivasemmistoa.

Pari tuoretta typeryyttä maahanmuuttokriitikoilta

Maahanmuuttokriitikoiden hölmöyttä ja laumasieluisuutta on mahdotonta yliarvioida. Kun hiljattain kirjoitin Paljastettuun buddhalaisten kansojen keskuudessa ilmenneestä fundamentalismista, kommenttiosaston suunsoittaja sanoi, että buddhalaisiin ei kohdistu vihamielisyyttä, koska heidän keskuudessaan ei ole maahantuotuja raiskaajia.

Paitsi että Suomen Turussa todellakin tapahtui 1990-luvun alussa räikeä joukkoraiskaus, jossa uhri oli alun toisella kymmenellä ja syylliset, neljäkö heitä nyt oli, kaksikymppisiä vietnamilaissällejä (mahdollisesti etnisiä kiinalaisia, joita huomattava osa vietnamilaisista pakolaisista on). Nämä orientaaliset veikot olivat ihan oikeasti ”maahantuotuja”, eli siis kiintiöpakolaisia. Somalit eivät ole – he ovat joko tulleet maahan spontaanisti tai perheenyhdistämisen myötä, jolleivät suorastaan ole syntyneet täällä.

Kommentoijan väitteet olivat siis alusta loppuun sitä paljon puhuttua muunneltua totuutta, eli siis ihmisten kielellä valetta ja paskapuhetta: Suomessa todellakin on buddhalaisesta kulttuurista maahantuotuja miehiä, jotka todellakin ovat syyllistyneet raiskauksiin. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että buddhalaisia tai vietnamilaisia olisi leimattu raiskaajakansaksi tai raiskaajakulttuuriksi. Se on aivan oikein, koska kuitenkin suurin osa Suomessa asuvista vietnamilais-, buddhalais- tai kiinalaismiehistä ei ole syyllistynyt raiskauksiin. Sitä vastoin somalit ja muslimit on leimattu raiskaajakansaksi. Se taas on väärin, koska suurin osa Suomessa asuvista somali- ja muslimimiehistä ei myöskään ole syyllistynyt raiskauksiin.

Edes suomalaisia miehiä ei ole oikein järkiään leimata raiskaajiksi, vaikka täällä ilmeisesti suojellaankin systemaattisesti esimerkiksi niitä urheilujoukkueiden poikia, jotka tyhmyyden joukossa tiivistyessä voivat syyllistyä moisiin rikoksiin. Nuoruudestani muuten muistan, että busseja ja junia terrorisoivat silloin ennen vanhaan arvaamattomat, juopot nuoret urheilijat. Eräs bussireissu on painunut mieleen 80-luvun lopulta: Heinolasta tai Lahdesta (tiedättehän te sen Pieru- ei kun Vierumäen urheiluopiston) onnikkaan nousi kaksi juopunutta röyhkeää urheilijaa, jotka ahdistelivat matkustajia, tekivät avoimia ja karkeita seksuaalisia ehdotuksia nuorelle bussiemännälle ja poistuivat lopulta Joroisissa, joka poikien puheista päätellen ei ollut heidän oikea määränpäänsä, mutta suosittu ryypiskelypaikka, osuvasti nimetty motelli Joronjälki, houkutti heidät – heh – joron jäljille.

Sekin esimerkki vain osoittaa taas kerran, että ongelma eivät ole buddhalaiset, jainalaiset, muslimit eivätkä edes hurjat ja villit peniskotelosavolaiset, vaan ihan kaikenuskoiset ja kaikenväriset nuoret miehet, silloin kun heidän annetaan hillua känni- ja/tai/eli hormonipäissään. Nuoret miehet tekevät suurimman osan rikoksista, ja nuoriin miehiin on viisasta suhtautua tietyllä varovaisuudella ja varauksella. Silti olisi järjetöntä pyhittää koko elämänsä nuorten miesten vihaamiselle ja nuoria miehiä demonisoivalle vihapropagandalle sillä tavalla kuin halla-aholaiset, persut eli hompanssit haaskaavat elämänsä vihaamalla systemaattisesti maahanmuuttajamuslimeja. Tässä kohdassa pitää siteerata Jussi Jalosta Todellisuus-foorumilta, koska hän nyt vain sanoi asian paljon paremmin kuin minä koskaan (hakasuluilla on merkitty kohdat, joissa oikeakielisyysnatsina olen muokannut hänen kielenkäyttöään vähemmän paperiseen suuntaan):

”On siis tilastollisesti todistettavissa, että nuoret miehet ovat ylivoimaisesti suurin rikoksien tekijäryhmä. Hyvä on. Merkitseekö tämä sitä, että meidän kaikkien olisi [...] ol[tava] tästä asiasta peloissamme ja hyväksy[ttävä] tämä pelko osaksi identiteettiämme? Olisiko meiltä perusteltua ja rationaalista perustaa koko elämämme nuorten miesten pelkäämiselle ja suunnitella arkipäivämme ja ennakkoasenteemme sen mukaan? Pitäisikö vieläpä julistaa, että koska näillä pelkotiloilla on vankka tilastollinen pohja, ne ovat suorastaan tieteellisesti perusteltuja? Voisiko vieläpä väittää [...] mois[ten] pelkotil[ojen] todist[avan], että nii[stä kärsivä] henkilö on tosiasiassa älykäs ja fiksu ihminen?”

”Itse olen elänyt siinä vanhemmiltani omaksumassani typerässä käsityksessä, että pelkotilat eivät ole mikään hyve, vaan paremminkin [...] jotain sellaista, mistä ihmisen pitäisi pyrkiä parhaansa mukaan pääsemään eroon. Siltä varalta[, että] tämä herättää lisäkysymyksiä, [...] voin kertoa[,] että tämä on nyt taas sellainen kuuluisa arvovalinta.”

”[J]os tiedoilla nuorten miesten rikollisuudesta on tarkoitus herättää huolta heidän sosiaalisesta tilanteestaan, saada ihmiset huomaamaan nämä ongelmat ja esittää ratkaisuja heidän olojensa parantamiseen, kyse ei ole pelon tai vihan lietsonnasta. [...] [J]os näillä tiedoilla pyritään tosiaan herättämään aktiivista, kollektiivista pelkoa nuoria miehiä kohtaan, esitetään nuorten miesten yleensä olevan jonkin tilastollisen yliedustuksen vuoksi mahdollisia sopeutumattomia aikapommeja tai peräti yritetään sulkea vastakkainasettelun kautta nuoret miehet yhteiskunnalle ei-toivottavaksi ulkopuoliseksi ryhmäksi, kyse on kuvailemastani propagandasta, jota siis voidaan kutsua vihapuheeksi.”

”Mainitaan nyt vielä lisäksi siitä, että propagandalla voi olla myös seurauksensa. Esimerkiksi muslimeille vihamielisten näkemysten valtavirtaistumisella on katsottu olevan yhteytensä myös islaminuskoisia kansalaisia vastaan kohdistuvan rikollisuuden kasvuun. Vuonna 2010 raportoi Exeterin yliopisto muslimien vastaisten viharikosten lisääntymisestä Isossa-Britanniassa. Euroopan muslimien tutkimuskeskukselle mainitun selonteon laatineet tohtori Jonathan Githens-Mazer ja entinen Scotland Yardin erikoisyksikön etsivä Robert Lambert totesivat väkivaltarikosten pääsyyksi nimenomaan tiedotusvälineiden ja poliitikkojen ilmaisemat avoimen muslimivihamieliset näkemykset.”

Kuten aiemminkin olen kysynyt: tilastollisin perustein meillä olisi paljon enemmän syytä kavahtaa nuoria miehiä kuin maahanmuuttajia, mutta onko silti järkevää, moraalista tai toivottavaa julistaa kaduilla, aitovierillä ja synagogissa, että nuoret miehet ovat maailmansalaliitto, joka just'kohta romahduttaa länsimaisen kulttuurin? Auttaako sellainen leimaaminen villejä ja irrallisia nuorukaisia löytämään itsensä ja vakiintumaan elämään?

Tämä tästä. Toinen ja tärkeämpi tuore typeryys on se kansalaisaloite, jossa vaaditaan lakia maahanmuuttajarikollisten karkottamisesta. Nyt on osoittautunut, että voimassa oleva laki on maahanmuuttajarikollisia kohtaan jopa ankarampi kuin aloitteessa vaadittu. Aloitteessa näet on puhe ainoastaan vakaviin rikoksiin syyllistyneistä ulkomaalaisista, kun taas nykyisen lain nojalla maasta voi ajaa suhteellisen lieviäkin pikkurötöksiä tehtailleen.

Aloitteen alullepanija on sittemmin itsekin myöntänyt, että hänellä ei ollut aavistustakaan nykyisen lain sisällöstä. Hän oli ilmeisesti lukenut Eiran Erehtymättömän tai jonkun tämän hännystelijän blogista, että maahanmuuttajarikollisia hyysätään eikä karkoteta koskaan. Alan miesten sielunrakenteeseen on vuosikausien toistolla ohjelmoitu ajatus, että kaikki valehtelevat tästä asiasta paitsi ne hyvät ja oikeamieliset valkoisella hevosella ratsastavat ritarit, joita maahanmuuttokriitikoiksi kutsutaan. Toisin sanoen, vaikka joku olisi hänelle tai niille muille aloitteen allekirjoittajille kertonut, että sellainen laki jo on, hän ei ole luottanut tähän: totuus tulee lapsenmielisten ja Scripta-bloggauksia imeväisten maahanmuuttokriitikoiden suusta, ja kaikki muut kuuluvat hirveään salaliittoon, joka haluaa vaihtaa väestön ja laillistaa raiskauksen.

Karkotuslakia sovelletaan ja maasta karkotetaan satoja ulkomaalaisia vuosittain – vaikka maahanmuuttokriitikot jankkaavat, että ketään ei muka karkoteta ja että karkottamiseen muka ei olisi lainsäädännöllisiä keinoja. 

Olen jo vuosia sanonut, että maahanmuuttokriitikoiden vaatimukset voidaan jakaa kahteen luokkaan: ne, jotka on jo toteutettu, ja ne, joita ei voida toteuttaa purkamatta oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Kuten useat maahanmuuttokriitikot ovat aika suoraan myöntäneetkin (”vihaan ihmisoikeuksia”, ”yhdenvertaisuusperiaate on ongelmallinen”), heidän tarkoituksensa on juuri oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien alasajo – viime kädessä ”valkoisten heteroseksuaalisten autolla ajelevien viinaa juovien lihansyöjämiesten” nostaminen etuoikeutetuksi ryhmäksi, jolla on enemmän oikeuksia kuin meillä muilla. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi he luovat epävarmuutta ja pelkoa – epäluottamusta lakia kohtaan.

Oikeusvaltiota kohtaan on sinänsä helppoa lietsoa epäluuloa. Oikeusvaltio pyrkii takaamaan kaikkien oikeudet, mutta muodollisuuksia noudattavana se on usein tyly ihmisten omaa oikeustajua ja spontaaneja tunteita kohtaan: suurin oikeus on usein suurin vääryys, kuten Olaus Petrin tuomarin ohjeissa Ciceroa mukaillen sanotaan. Esimerkiksi Johan Bäckmanin ja hänen kannattajiensa toiminta on meidän isänmaallisten suomalaisten mielestä tuomittavaa ja vahingollista, mutta se ei ole johtanut syytteisiin eikä tuomioihin, koska dosentti on osannut varoa lain karikoita: hänen temppunsa eivät ole täyttäneet minkään rikoksen tunnusmerkistöä. Sellaisen nuorallatanssimestarin edessä oikeusvaltio on usein voimaton, sillä – lainataanpa taas Olaus Petriä – ”ei laki hyväksy kaikkea, mitä se ei rankaise, sillä ei lakikirja saata kaikkia rikoksia luetella”.

Tämän takia onkin tapana puhua lain porsaanrei'istä. Oikeusvaltiossakin pärjää parhaiten se, joka osaa käyttää näitä porsaanreikiä hyväkseen. Sen takia tavallisen ihmisen näkökulmasta laki tosiaan tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja epätasa-arvoiselta. Laki sinänsä tuntuu olevan ristiriidassa itse demokratiaa vastaan, koska laki vaikuttaa olevan niiden puolella, jotka lakia osaavat parhaiten käyttää omaksi hyväkseen ja omien käsitystensä puolustelemiseksi. Olaus Petrin tuomarinsäännöt kelpaavat tähänkin yhteyteen: ”missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan”.

Toisaalta monet ”kansan” mielestään kokemat epäoikeudenmukaisuudet juontuvat juuri tuomarinohjeista ja muista yleisistä oikeusperiaatteista, jotka ”kansa” näkee esteinä oman käsityksensä mukaiselle oikeudelle ja kohtuudelle. Tuomarinohje sanoo, että jos asia on epäselvä, todistustaakka kuuluu syyttävälle osapuolelle, ei syytetylle: ”vaaran kärsijä saakoon hyödyn, ja hyödyn saaja kärsiköön vaaran”. Voimakkaita tunteita herättävien rikosten uhrit, kuten raiskatut tai murhatun omaiset, haluavat edes jonkun kärsivän kuten he kärsivät, jolloin he olisivat valmiit heittämään syyttömänkin tyrmään oman tuskansa hyvitykseksi. Heidän mielestään vaaran tulisi siis kokonaan olla vaaran kärsijän kannettavana.

Tällainen kostonhimo on tuiki ymmärrettävää ja inhimillistä, ja juuri siksi meillä on oikeuslaitos ja järjestäytynyt yhteiskunta. Oikeutettukin kostonhimo kasvaa nimittäin helposti tolkuttomiin mittoihin silloin kun sillä ei ole säännösteltyä ja viisaasti rajattua purkautumistietä. Oikeusvaltio on olemassa sitä varten, että hyvitystä voitaisiin hakea puolueetonta tietä. Jollei oikeusvaltiota olisi, yhteiskunta hajoaisi nopeasti kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, kunnes joku diktaattori nousisi palauttamaan järjestyksen.

Käsillä olevan kansalaisaloitteen laatija on ehkä vilpittömästi ollut juuri niin tietämätön kuin väittää olevansa, mutta minä en luottaisi siihenkään. Tekele on näet liian kierosti laskelmoitu sekä heikentämään luottamusta oikeusvaltioon että lisäämään maahanmuuttajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä.

Onhan se vähän vyön alle lyömistä, mutta heitän tähän lopuksi sen vitsin, jonka kaikki muut ovat jo keksineet: seuraavaksi voitaisiin kansalaisaloitteilla vaatia esimerkiksi murhan, varkauden ja pahoinpitelyn kieltämistä. Niin, ja minä keksin viime viikolla hienon uuden tavan tuottaa energiaa: hieroin puupölkkyjä yhteen kunnes niihin tuli sellainen kuuma valaiseva lieska ja ne alkoivat pikkuhiljaa muuttua hiileksi. Tämähän on nerokas idea joka pitää heti paikalla patentoida - vai mitä?

Hugenberger Zeitungin uusi aluevaltaus: virolaisvastainen rasismi

Kansakunnan ykkösläpyskä, josta käytän tässä vain nimitystä Hugenberger Zeitung, osoitti taas kerran suomenkielisten lehtineekerien rotutyypillistä ammattitaitoa ja hyvää makua ehdottamalla kilpailua parhaasta rasistisesta pilkkanimestä virolaisille. Kun niinkin korkea ulkopuolinen taho kuin hänen eksellenssinsä presidentti Toomas Hendrik Ilves reagoi tähän, toimituksen peniskoteloon pukeutuneet bongo-bongo-soturit sentään lakkasivat tanssimasta paaluun sidotun virolaisen ympärillä, ja heimopäällikkö esitti jonkinlaisen muka-anteeksipyynnön. Minä tosiaan käytän nyt ja vastakin Hugenberger Zeitungin toimittajista ja muista lehtineekereistä rasistisia ilmauksia, koska he ovat (taas kerran) osoittaneet, etteivät ansaitse parempaa.

Kuten olen ennenkin todennut, suomalaisten asenteet virolaisiin ovat yksi esimerkki siitä, missä asioissa jopa hompanssien jutut voivat olla pikkuisen oikeilla jäljillä. Hompanssien puheet siitä, kuinka ”suomalaisia” muka sorretaan, ovat tietenkin pelkkää sontaa: ”suomalaisiksi” he laskevat ne ja vain ne, joilla on ”suomalainen” arvomaailma, eli siis heidän itsensä edustama rasistinen, fasistinen ja väkivaltainen arvomaailma, ja jos tämä arvomaailma kyseenalaistetaan, se on heidän mielestään ”suomalaisten sortoa”. Sitä vastoin siinä on kyllä perää, että yleisessä tietoisuudessa on olemassa tietynlainen uhriusjärjestys, jonka puitteissa yhdet kansallisuudet ovat toisia sorretumpia ja ansaitsevat toisia enemmän suojelua. Suomessa on huomattavasti helpompi saada tuomio venäläisiin, muslimeihin tai tummaihoisiin kohdistuvasta rasismista kuin suomenruotsalaisiin, saksalaisiin tai baltteihin kohdistuvasta, ja tämä on ihan oikea epäkohta.

Taustalla on tiedostamaton käsitys siitä, että rasismin on aina oltava oikeistolaisuuden inspiroimaa ja mielellään kohdistuttava vielä tummaihoisiin ryhmiin. Jälkimmäinen käsitys on toki sikäli perusteltu, että tummaihoiset ovat haavoittuvaisempia rasismille, koska he näkyvät katukuvassa ja kiihotuspuheella päänsä sotkenut roisto erottaa uhrinsa helpommin. Mutta on kuvaavaa, että vaaleaihoisista ryhmistä erityisesti venäläiset ovat saaneet sellaisen ”kunnianeekerin” aseman, jossa heihin kohdistunut väkivalta ja viha on erityisesti rangaistavaa, virolaisiin kohdistuva ei niinkään. Virolaiset ja baltit yleensä ymmärretään oikeiston lempilapsiksi, joihin oikeistolaiset eivät tietenkään kohdista rasismia, ja kaikki rasistithan ovat oikeistolaisia, vai mitä? Saksalaisiin tai suomenruotsalaisiin suuntautuva vihamielisyys taas on vasemmistolaista luonteeltaan eikä siksi voi olla rasismia – vai mitä?

Itse asiassahan täysin järjetön saksalaisvastaisuus on vasemmistossa aika laajalle levinnyttä ja saavuttaa aika ajoin suorastaan rasistiset mitat. Kun otetaan huomioon, miten natsikriittinen koko saksalainen kulttuuri on toisen maailmansodan jälkeen ollut, tämä on täysin epäoikeudenmukaista. Mitä sitten tulee baltteihin, tai Neuvostoliiton armottomuudesta kärsineisiin itäeurooppalaisiin yleensä, vasemmistossa on tietty sisäsyntyinen taipumus suhtautua heihin vihamielisesti, koska he ovat neuvostorokotuksen seurauksena oppineet suhtautumaan epäluuloisesti kaikenlaiseen vasemmistolaisuuteen.

Toisinaan vasemmistolaisten balttiviha hipoo jo aitoa rasismia. Esimerkiksi Jami Järvisen pakonomainen, hysteerinen kirjoittelu Sofi Oksasta vastaan alkaa jo muistuttaa niitä ajojahteja, joita Halla-ahon tahdottomat raajat kohdistavat omiin vihaobjekteihinsa, nöyrin palvelijanne mukaan luettuna. Näkisin balttivihaa Järvisenkin kampanjan takana. Onhan sillä poliittinen motivaatio (ikään kuin se olisi jokin lieventävä asianhaara), mutta se on jo selvästi irtautumassa alkuperäisistä vaikuttimistaan ja muuttumasa itse itseään ylläpitäväksi, kansallisperustaiseksi vihaksi. Eli rasismiksi – tässä tapauksessa balttien moittimiseksi siitä, että he ovat balteiksi syntyneet.

Ja juu, vastaavasti esimerkiksi Hommafoorumilla balttien katsotaan saaneen rokotuksen sosialismia vastaan, ja siksi heitä ihaillaan. Tässä on taas syytä siteerata nimimerkki Kamia Hommalta: ”Jos Suomi olisi esim. Latvian kaltainen persereikä, meillä ei olisi mitään ongelmaa [...]”. ”Ongelma” tarkoittaa hompanssille sitä, että Suomessa on väkeä, jolla on eri mielipiteet politiikasta tai Suomen edusta kuin hänellä. ”Ongelma” ei hompanssin mielestä ole esimerkiksi se, että maan talous, ympäristö tai kulttuuri on joutunut vuosikymmenten aikana kommunismin tuhoamaksi. Tämä on jota kuinkin hämmentävää, kun hompanssit esiintyvät suurina kommunismin vastustajina. Eikö sentään ollut aika hyvä asia, että säästyimme pahimmilta sodanaikaisilta hirveyksiltä? Ei kai, jos kerran hompanssit eläisivät mieluummin poliittisesti polarisoituneessa, köyhässä, saastuneessa ja väkivaltaisessa maassa – jollaiseksi he ovatkin hyvää vauhtia muuttamassa Suomen.

Ei ole kuitenkaan balttien oma syy, että heillä on se historia kuin on, ja vasemmiston kuuluisi opetella samaistumaan Neuvostoliiton imperialismin sortaman Itä-Euroopan asukkaiden kärsimyksiin sekä ymmärtämään itäeurooppalaisten venäläisvastaisuudessa olevan kyse eri asiasta kuin vaikka jonkun viitasaarelaisen juopon muslimi- tai hurrivastaisuudessa. Yksikään muslimi tai suomenruotsalainen ei ole ikinä tehnyt mitään pahaa viitasaarelaiselle juopolle, mutta Itä-Euroopassa elää vieläkin ihmisiä, jotka joko itse ovat kärsineet neuvostoliittolaisilla vankileireillä tai joiden läheinen perheenjäsen on voinut kertoa ensi käden kokemuksiaan niistä. Neuvostoliitto oli leimallisesti venäläinen ja venäjänkielinen maa kaikesta kansainvälisyyslöpinästä huolimatta, mikä ilmeni esimerkiksi siinä, että venäläisillä nationalistikirjailijoilla, kuten Valentin Rasputinilla (ei sukua sille tsaarin neuvonantajamunkille – Siperiassa joka toinen on nimeltään Rasputin), oli keskimäärin paljon vähemmän vaikeuksia sensuurin ja turvattomuuspalvelun kanssa kuin liberaaleja länsimaisia arvoja kannattavilla toisinajattelijoilla – tai vähemmistökielisillä kirjailijoilla ja intellektuelleilla. Venäläinen nationalismi oli Neuvostoliitossa diktatuuria koossapitävä voima ja nautti siksi erityistä suojelusta. Tämän takia Venäjän tulisi tehdä tiliä menneisyytensä kanssa nimenomaan Venäjänä.

Ja kyllä vain, vaikka en itse kannatakaan Karjalan palauttamista, olen sitä mieltä, että jos itäeurooppalaisilla on oikeus vaatia venäläisiltä historiallista itsekritiikkiä, niin myös Suomessa rakentavasti esitetyt Karjalan-palautusvaatimukset ovat perusteltuja ja niillä on paikkansa. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että karjalatakaisin.blogspot.com -blogissa esitetty palautussuunnitelma edustaa tällaisia rakentavia vaatimuksia. Mutta kuten tiedämme, kyseinen blogi on joutunut palautusta kannattavien ääriainesten hampaisiin ja sitä on syytetty kaikesta mahdollisesta, niin kommunismista kuin suunnilleen pahasta hajustakin. Tämä ei tietenkään ole estänyt kohudesantti B:tä ja hänen kannattajiaan leimaamasta kyseisen blogin viisaasti kyllä nimettöminä pysytelleitä ylläpitäjiä samanlaisiksi fasisteiksi kuin kaikkia muitakin Karjala-aktivisteja. Mutta hei, olenhan minäkin pastori M:n mielestä ”nationalisti”...

Palatkaamme kuitenkin varsinaiseen asiaan. Hugenberger Zeitungin mauttoman kevennyksen takana oli siis ajatus, että virolaisten pilkkaaminen ei voi olla rasismia. Luultavasti Hugenberger Zeitungissakin olisi ymmärretty, että esimerkiksi ”hauskojen” pilkkanimien kerääminen somaleista tai venäläisistä on rasismia ja vihanlietsontaa – venäläisistä siksi, että he vanhastaan kuuluvat vasemmiston puolustamiin kansallisuuksiin jonkinlaisina ”kunniamustaihoisina”. Sitä vastoin Hugenberger Zeitung ei ymmärtänyt syyllistyvänsä rasismiin lietsomalla pilkallisuutta virolaisia kohtaan. ”Eihän vasemmisto siitä voi suuttua”, oli ilmeisesti se selkäytimen ääni.

Ja tässä asian ydin juuri onkin. Hugenbergilaiset journalistimme eivät vältä rasismia (jos ylipäätään välttävät) siksi, että noudattaisivat jotain politiikan yläpuolella olevaa, kaikille samaa moraalikoodeksia (”moraalikoodi” ei ole oikeaa suomea). He vastustavat rasismia (jos ylipäätään vastustavat) siksi ja vain siksi, etteivät halua suututtaa kuvittelemaansa enemmän tai vähemmän pilapiirrosmaista vasemmistotätiä. Koska Hugenberger Zeitungin journalisti uskoo, ettei vasemmistotäti suutu virolaisten mollaamisesta, Hugenberger Zeitungin journalisti uskaltaa kirjoitella rasistisia törkeyksiä virolaisista.

Tämä tarkoittaa, että pahamaineinen käsite ”poliittinen korrektius” on oikeastikin merkityksellinen, eikä pelkästään äärioikeiston iskulause. Kokonaan toinen asia on, että ”poliittisella korrektiudella” ei voida perustella sitä poliittista epäkorrektiuskampanjaa, jota äärioikeisto on kohta vuosikymmenen käynyt ja pilannut koko maan ilmapiirin. Pikemminkin ”poliittisen korrektiuden” sijasta pitäisi päästä aitoon korrektiuteen: pilkkanimien keksiminen mistä tahansa kansallisuudesta on sopimatonta siksi, että kukaan ei oikein voi muuttaa etnistä ryhmäänsä eikä kansallisuuttaan. Hugenbergiläisten journalistien sijasta tarvitsemme sellaisia journalisteja, jotka ymmärtävät, että kaikkien etnisten ryhmien pilkkaaminen on asiatonta eikä kuulu vakavamielistä ja laadukasta esittäviin viestimiin – ja jotka tajuavat myös sen, että alkeistason kohteliaisuus ei ole mikään vasemmistotätien keksintö.

Muistutan, että silloin kun nykyisen äärioikeistomme paheksuma uusvasemmisto kuusikymmenluvulla nousi, yksi sen iskulauseista oli, että muodollisen kohteliaisuuden ja sovinnaisuuden asemesta piti tavoitella jotain aitoa ihmistenvälisyyttä ja puhua avoimesti tunteista. On suorastaan asiaton ja ansaitsematon kunnianosoitus tälle porukalle esittää heidän muka keksineen niin käytöstavat, oikeusvaltion, lainkuuliaisuuden ynnä muut sellaiset asiat, joita kaikkia Homma, persut ja äärioikeisto vihaavat ja vastustavat niin kauan kuin heissä voimia on.

Suomalainen raiskauskulttuuri osa 2

Silloin kun Jugoslavian perimyssodat olivat vasta alkamassa joskus neljännesvuosisata takaperin, täkäläiset journalistit selittivät, kuinka etniset ristiriidat siellä kaukana saivat alkunsa raiskaussyytöksistä: yksi porukka väitti toisen raiskanneen heikäläisiä nuoria naisia ja päin vastoin. Ylemmyydentuntoisesti suomalainen lehtineekeri sormi pystyssä selitti, kuinka tällaisilla väitteillä on erityistä painoa islamilaisvoittoisessa yhteiskunnassa. Sittemmin Jugoslavian sekasorto johti monenlaisiin kammottaviin julmuuksiin ja hirveyksiin. Tuoreimpien juorujen mukaan Immosen Ollin sänkyynkin on viritetty hiljattain sellainen kauhea islamistipommi yhtenä myöhäisseurauksena Jugoslavian sodista. Järkytyksemme asian tiimoilta on sanoinkuvaamaton.

Nyt Suomessa vallitsee aivan samanlainen ilmapiiri kuin Jugoissa silloin ennen, vaikka emme edes ole muslimeja. Tarinat raiskaavista ulkomaalaisista leviävät kuin paiserutto ja paisuvat sitäkin nopeammin. Äärimmäisen väkivaltaiset miehet lähtevät yöllä kaduille pahoinpitelemään ja rusikoimaan maahanmuuttajajengiläisiksi olettamiaan. Luultavasti yksittäinen tumma poika lasketaan tällöin jengistään erilleen joutuneeksi ja jo kaksi vaaralliseksi rosvoliigaksi, jota pitää hakata ihan oman hengen pitimiksi. Poliisien yritykset hillitä huhumyllyä johtavat vain poliisivihaan – poliisi on jo moneen otteeseen leimattu Demlan kauko-ohjaamaksi mokuttaja-KGB:ksi – ja päälle päätteeksi huudetaan apuun skini- ja liivijengejä. Sillä tavallahan sen jengiväkivallan varmasti saa loppumaan, heh.

Kun kirjoitin Paljastetussa takavuosina Tohmajärvellä tapahtuneesta joukkoraiskauksesta, niin eikös vain joku kommenttipalstan törkysuu tullut sönkkäämään, että minä olisin muka penkonut perusteellisesti roskapönttöjä löytääkseni ”sen ainoan” suomalaispoikien ”koskaan” tekemän joukkoraiskauksen. No, tuossa oli kyse niin sanotusta projektiosta, eli natsipohjalieju siinä taas oli näkevinään omia syntejään vastapuolessa – hieman samaan tapaan kuin heikäläiset haukkuvat minua ”apurahakääntäjäksi”. Minä olen – anteeksi nyt vain, ressukat – ollut yksityisellä puolella töissä jo puolitoista vuosikymmentä ja nauttinut, hompansseille tuntematonta vaikeaa teknillistä termiä käyttääkseni, niin sanottua palkkaa koko sen ajan. Se tyyppi joka eleli ennen nykyistä poliittista törkyuraansa apurahoilla tutkien maailman kaupallisesti turhinta kuollutta kieltä, oli se teidän palvomanne Eiran profeetta; ja käännöstyönsä laadusta päätellen hän ei pärjäisi päivääkään alan firman palveluksessa. Voi jopa olla että poju on kokeillut käännöstöitä ja todennut ettei hänestä ole niihin; ehkä tuo politiikkahomma, tai politiikka-Homma, on ennen muuta hyödyttömän taiteen tohtorin keino hankkia itselleen edes jonkinlainen leipäpuu.

Oikeiden töideni vuoksi minulla ei ole aikaa kaivella roskapönttöjä, kuten ties mitä kansalaispalkkaa vetävillä hompansseilla tuntuu olevan: Tohmajärven tapaus oli minulla tuoreessa muistissa siksi, että olin väkertänyt siitä löpinän vanhaan blogiini. Siinähän syylliset olivat nuoria urheilijapoikia, joista minä aina kirjoitan ilkeyksiä kun tilaisuus ilmaantuu, minkä pitäisi olla jopa hompansseilla tuoreessa muistossa – niin pakonomaisesti kuin he aina lukevat juttujani – enkä tosiaan silläkään kertaa voinut vastustaa mehevää saumaa.

Mutta puhutaanpa taas siitä suomalaisesta raiskauskulttuurista. Silloin kun perussuomalaisen puolueen yleisjantusen, Matti Putkosen, vuosien takaisesta raiskaustuomiosta tuli puhetta blogeissa, erään Uuden Suomen blogin kommenttipuolella riennettiin jo julistamaan:

Minä en tunne ketään joka ei olisi syylistynyt johonkin seksuaalirikokseen, tai sen tunnusmerkistön täyttävään tekoon, lähes kaikki luokkakaverit syyllistyivät siihen jo ala-asteella, sen jälkeen teot ja puheet muuttuivat vain ronskimmiksi.

Tämä oli mielenkiintoinen reaktio. Silloin kun puhutaan ulkomaalaisten tekemistä raiskauksista, ollaan julistamassa asianomaiset pahoiksi ja parantumattomiksi, koska heillä on sellainen kulttuuri, jossa raiskataan. Silloin kun puheeksi tulee raiskauksesta tuomittu perussuomalainen, silloin tasan samat tyypit, jotka suunnilleen kaksi minuuttia sitten ovat vaatineet kaikkien tiettyä kansallisuutta edustavien karkottamista maasta kilon palasina, alkavat puolustella rikollista ja esittää hänen tuomionsa oikeusmurhana. ”Eihän meikäläistä voi rangaista raiskauksesta, kun se on meidän kulttuuria”, he kiljuvat – tarkalleen samalla sanamuodolla kuin he ovat väittäneet maahanmuuttajaraiskaajien puolustelevan rikoksiaan. Eli projektiota pukkaa taas kerran.

Yläasteaikoinani kuulin usein koulukaverien – niiden suosittujen tupakoitsijaurheilijoiden, joilla kyllä tyttöystäviä riitti – kehuvan, kuinka he olivat esimerkiksi yrittäneet raiskata yhdeksänvuotiaan tytön, mutta (tietenkin) pornotähtitason mahtimelojensa olleen liian isoja, jotta ne olisivat mahtuneet alaikäisen pikkuiseen emättimeen. Minut oli tietysti kasvatettu liiankin kiltiksi pojaksi, ja ahdistuin syvästi näistä puheista. Olin vakuuttunut siitä, että Savon työläispoikien keskuudessa sivilisaatio oli romahtanut. Aikuisena sitten opin ajattelemaan, että kyse oli pelkästä uhosta, koska kovaa kundia pitää osata esittää. Vielä vähän aikuisempana suutahdin siitä, kuinka tyttöystäväehdokkaat aina tekevät ohareita, ja aloin itsekin uhota raiskaamisella, kuten varmasti muistatte, ja sainkin heti sekä sänkyseuraa että lopulta myös vaimon (kyllä, olette oikeassa: joskus tuntuu siltä että naisia ei kannata edes yrittää ymmärtää).

Mutta viime aikoina olen alkanut miettiä, olikohan sittenkin niin, että sällien brassailussa olikin totuuden siemen(neste). Elina Hirvonen kirjoitti omassa kolumnissaan:


"Se sammui. Sitten me pantiin sitä." 80-luvun lopulla helsinkiläisellä yläasteella pojat kertoivat viikonloppujen jälkeen tällaisia tarinoita. Tapanilan raiskauksen jälkeen ne tarinat ovat olleet mielessä paljon.

Osa noiden tarinoiden tytöistä murtui, eikä koskaan palannut ennalleen. Pojat kertoivat tapahtumista ylpeinä, eikä tekoja kutsuttu raiskauksiksi. Myöskään Suomen rikoslaki ei pitänyt niitä raiskauksina, vaan seksuaalisena hyväksikäyttönä.

Se oli aikaa ennen internetiä ja sosiaalista mediaa. Seksuaalinen väkivalta oli osa tyttöjen elämää, mutta tietoa häpeällisiltä tuntuvista asioista oli vaikea saada. Väkivallasta ja ahdistelusta puhuttiin vähemmän kuin nyt. Se oli myös aikaa, jolloin Suomessa ei asunut yhtäkään somalitaustaista ihmistä.


Minulla ei ole mitään syytä epäillä Hirvosen sanoja ainakaan sammuneiden tyttöjen kanssa makaamisen ja sillä kehumisen osalta. Niitä kehuja kuuli yhtä soittoa kovien jätkien suusta kun minä olin nuori. Eräs Pahkasiassa joskus sen anarkistisina varhaisaikoina julkaistu sarjakuva kertoi överiksi vedettyyn tyyliin ”jengisodasta” (”Yksi jengi liikaa”) ihan supisuomalaisten jengien välillä; eräässä kuvassa jengin kingi veti pikkuhousuja sammuneen tyttöystävänsä jaloista ajatuskuplassaan sanat: ”'Saat sitten kun mä olen neljäntoista.' Ja vitut. Mä otan nyt. Älä herää! Älä herää!” Pahkasika nyt oli Pahkasika, mutta muistan kyseistä sarjaa lukiessani nauraneeni sillä tavalla kuin osuvan parodian tunnistava nauraa: juuri tuolla tavallahan kaikki naapuruston ronskirampet ja roimareimat hankkivat – tai kehuivat hankkineensa – ensimmäiset seksikokemuksensa.

Koska olen edelleenkin ilkeä feminismikriitikko, en voi olla huomauttamatta, että tätä Elina Hirvosen kuvaamaa raiskauskulttuuria ylläpitivät ja ylläpitävät omalla tavallaan tytötkin, ei siinä miessukupuoli yksinään ole vastuussa. Pojallahan ei koskaan saa olla poikuus tallella: kuten eräs nuori nainen minulle huomautti suurten feminismisotien aikakaudella kymmenisen vuotta sitten, se, että kokematonta kumppania pitää opettaa, on ”paskaa seksiä”. Tällaisessa ilmapiirissä kaikille pojille syntyy paineita hankkiutua poikuudesta eroon mieheksi syyllistymällä, eli jonkinlaisella seksuaalirikoksella.

Asiaa ei paranna se, että kun sosiaalisesti toistaitoinen mies sitten kysyy tytöiltä mikä se oikea tapa lähestyä naisia olisi, hän saa vastaansa vain kiukkuisen torjunnan ja sellaisia vastauksia kuin ”se pitää tietää”. Ristiriitaisten viestien ja epärealistisen, miesten seksuaalisuutta enemmän tai vähemmän paheksuvan ”valistuksen” maailmassa moni poika päätyy siihen johtopäätökseen, että aivan kuten moni aatelissuku aloitti rosvojoukkiona ja moni arvostettu liikemiessuku hankki alkupääomansa isolla rikoksella, myös nuoren miehen on hankittava se välttämätön ensikokemus krouvein keinoin eli raiskaamalla.

Se, että nämä sammuneen tytön panijat saattoivat kerskailla rikoksellaan, eikä kukaan brassailijoista ilmeisesti joutunut mitenkään lailliseen edesvastuuseen teoistaan, viittaa kyllä pahasti siihen, että Suomessa todella on olemassa raiskauskulttuuri, jossa viranomaiset ovat mukana hyssyttelemässä kotimaisten kalpeanaamojen tekemiä seksirikoksia. Mitä todennäköisimmin poliisisetäkin ymmärtää empaattisesti sitä tilannetta, jossa yhteiskuntaa ja ihmissuhteita tajuamaton viisitoistavuotias sälli on, kun seksivietti ja ruumiinvoimat kasvavat nopeammin kuin järki ja ymmärrys ja kun koko kulttuuri puhuu ristiin itsensä kanssa siitä, mikä on hyvää seksuaalisuutta. Toisin sanoen nuo raiskauksillaan kehuneet valkonaamapojat saattoivat ja uskalsivat kehua, koska tiesivät, että vaaraa kiinnijäämisestä ei ollut. Tyttö sai, kuten Hirvonen totesi, itse nuolla haavansa, ja joskus ne eivät arpeutuneet koskaan.

Jos tummaihoisilla nuorilla miehillä on merkittävästi enemmän raiskaustuomioita kuin etnisillä suomalaisilla, yllä oleva selittääkin sen aukottomasti. Kalkkinaamoilla on koko ymmärtäjien ja myötäkarvaan paijaajien ja hyväksyjien sosiaalinen verkosto puolellaan.

Maahanmuuttajanuorukaisella sitä vastoin ei ole puolustajia, eikä hän osaa raiskata ”oikein” eli sillä yhteiskunnan hyväksymällä tavalla (odottamalla, että uhri juo itsensä tunnottomaksi). Toisin sanoen, vaikka valkonaamat tehtailisivat raiskauksia bulkkitavarana, nalkkiin napsahtaa ja raastupaan rapsahtaa ainoastaan se musta raiskaaja.

Suljetut uskonnolliset yhteisöt tietysti ovat oma lukunsa. Silloin naisvihaaja-aikoinani vokottelin erästä simpsakkaa ja siveetöntä sinkkutätöstä, jolla oli kerrottavanaan melko hirveitä juttuja omalta nuoruusajaltaan nasaretilaisen varjossa. Uskonlahkossa, jossa hän varttui, miesten valta oli ehdoton ja mies oli Jumala. Toisin sanoen kuudes käsky lensi ikkunasta ulos kun miehen piti saada elää mielihaluansa myöten, ja sukujen vanhemmat veikot saattoivat olla kurinpidollisessa (insesti)yhdynnässä nuorten neitojen kanssa näyttääkseen näille, kuka komentaa.

Miettikäähän, mitä niistä ensimmäiset seksikokemuksensa raiskaamalla hankkineista pojista tuli. Minulla on omat aavistukseni. Ettei vain olisi tullut hommalaisia maahanmuuttokriitikoita, jotka koettavat häivyttää omat raiskauksensa näkyvistä lietsomalla vihaa maahanmuuttajia kohtaan? Samalla tavallahan pedofiliaa kammoksuvat tyypit ovat usein pedofiilejä, tai pedofiliasta kiihottuvia. Ei pedofilia heitä muuten niin kovasti kiinnostaisi. Normaali mies ei halua edes ajatella sitä.

Tilastoissa muuten on sellainenkin vääristymä, että kantasuomalaisten raiskaamat muslimitytöt eivät luultavasti uskalla tehdä rikosilmoitusta poliisille, koska heidän odotetaan olevan neitsyitä avioliittoon asti. Kun omahyväiset rasistimme jankkaavat suomalaisten olevan niiiiiiin paljon parempia ja sivistyneempiä ihmisiä kuin maahanmuuttajien, koska he muka eivät raiskaa maahanmuuttajatyttöjä, itse asiassa kyse on luultavasti vain siitä, että maahanmuuttajatyttöjen raiskaukset eivät etene oikeuteen asti. Toki kaikki maahanmuuttajatytöt, joihin kalkkinaama kullinjatke kokee kajota, eivät ole muslimeja eivätkä haluttomia tekemään rikosilmoitusta: onhan uutisissa kerrottu sellaisistakin tapauksista, joissa sinivalkoisella raiskaajalla kävi odotettua huonompi mäihä, koska hänen ahdistamansa venäläistyttö sai nostettua oikeusprosessin.

Suomen kielen tappolinja - varteenotettava kulttuuripoliittinen vaihtoehto

Pari vuotta sitten yleistä hilpeyttä herätti erään joukkoviestimemme tekemä naurettava käännösvirhe, kun mitä ilmeisimmin ”natseja vastaan taistelemista” tarkoittanut englanninkielinen ilmaus vinksahti suomalaisessa nyrkkipajassa ”Nazisin taisteluksi”. Nauru olisi ollut paikallaan, jos kyseessä olisi ollut yksittäistapaus; mutta heikkotasoinen käännöskieli on jo aikapäiviä sitten sivuuttanut viimeistellyt tekstit suomen kieltä normittavana lähteenä.

Kun Rillit huurussa -komediasarjan omalaatuinen fyysikkonero Sheldon kutsuu käännöstekstissä natriumia ”sodiumiksi” tai matriisia (tämä käsite tulee matematiikasta) ”matrikkeliksi”, se laajeneva osa suomalaisista, joka ei ole koskaan hankkinut matemaattisluonnontieteellistä yleissivistystä äidinkielellään, oppii pitämään näitä virheellisiä termejä oikeana suomena. Kun vielä erilaiset englannista häthätää käännetyt nettihömppäsivut kutsuvat smaragdijalokiveä ”emeraldiksi”, auripigmenttiä (kullanvärinen arseeniyhdiste) ”orpimentiksi” ja volframia (esimerkiksi hehkulangoissa käytetty, suurtakin kuumuutta sulamatta kestävä metalli) ”tungsteniksi”, alkaa herätä kysymys, onko suomea enää mitään mieltä yrittää ylläpitää termistöltään itsenäisenä tieteen ja koulutuksen kielenä.

Siitä ei ole kauaa, kun suomalaiset vielä arvostivat äidinkieltään ja kirjallisia perinteitään. Sivistyneistö piti sydämensä asiana kehittää kotoperäistä ammattisanastoa, joka ymmärtyisi helposti kansankielestä käsin. Niistä ajoista on kuitenkin tultu kauas. Nykyisellään joukkoviestimet tyytyvät kasaamaan tilkuista häthätää lainapeitteen, jonka alta alkuperäinen englanninkielinen sisältö näkyvästi irvistelee dollarihymyään. Toki tämä seuraa luonnostaan siitä, että suomenkielisellä joukkoviestinnällä ei nykyisin ole tarjottavanaan amerikkalaisia viihdeuutisia ihmeempää sanottavaa. Toimittajat joutuvat siis käytännössä työskentelemään kääntäjinä, alalla, jota he eivät osaa ja jolle heillä ei ole koulutusta. Näin syntyy juuri niin juosten kustua jälkeä kuin moisilla valmiuksilla voi odottaa. Itse asiassa olisikin mielekkäämpää lakkauttaa koko suomenkielisten toimittajien ammattikunta ja värvätä heidän tilalleen koulutettuja englannin kielen kääntäjiä, jotka tajuaisivat jotain myös suomen oikeakielisyydestä.

Näin ei kuitenkaan tapahdu. Viestinten säälittävä kieli kertoo näet syvemmällä yhteiskunnassa vaikuttavasta virtauksesta: ammattitaitoista suomen kielen käyttöä ei arvosteta, eikä suomenkielistä kulttuuria enää vaivauduta ylläpitämään vakavissaan. Viestinnän suomen kielen ei ilmeisesti ole tarkoituskaan olla muuta kuin kainalosauva tai tukisukka niitä varten, jotka eivät vielä hallitse englantia riittävän hyvin ymmärtääkseen vaikkapa amerikkalaisen televisiosarjan dialogia. Sellaisia ihmisiä on olemassa yhä vähemmän, ja sitä mukaa kun he muuttavat meidän kaikkien viimeiseen asuinsijaan kirkkomaan kivimuurin taakse, kysymys suomen kielen tarpeellisuudesta ylipäätään nousee väistämättä esiin.

Tämä on nähty maailmalla jo monta kertaa, ja aina tämä vanha murhenäytelmän ja farssin ristisiitos menee saman kaavan mukaan. Iirin haipuminen Irlannissa on kirjoituksiani lukeneille jo vanhastaan tuttu tapaus. Sen ohella puheeksi voi ottaa myös maltan kielen.

Malta, jonka alkeisiin olen sattumalta joutunut syventymään joitakin vuosia sitten, on alkujaan lähinnä tunisialaistyyppinen arabian muoto, joka paljon lainasanoja sekä sisilian murteesta, italian kirjakielestä että englannista omaksumalla on kehittynyt erilliseksi kieleksi. Nykyään tunisialaisetkaan arabian puhujat eivät siksi ymmärtäisi maltaa ilman eri opiskelua. Malta on vieläkin useimpien maltalaisten äidinkieli, mutta kieli- ja kulttuuri-isänmaallisuuden perinne on maassa heikko, ja äidinkieleen sekä kotimaiseen kirjallisuuteen suhtaudutaan yleensä kuin pakkopullaan. Nykyinen islaminvastainen rasismi voimistaa näitä asenteita: useampi kuin yksi maltalainen onkin motivoinut minulle raivoisaa vihaansa äidinkieltään kohtaan vetoamalla maltan häpeällisenä pitämäänsä arabialaiseen alkuperään.

Ne maltalaiset, joiden kieliasenteet eivät ole näin avoimen armottomia, korostavat kuitenkin englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä. Ei pidä haaskata aikaa eikä tupakkia maltan kielen kehittämiseen ja viljelyyn, he julistavat – tärkeää on huolehtia siitä, että Maltan kansa oppii englantia ja lukee Shakespearea. Kun tällainen anglofiilinen maltalainen – kuten sikäläisen englanninkielisen lehden blogilöpinöitsijä Daphne Caruana Galizia – tapaa vaikkapa lääkärin odotushuoneessa yksikielisen maalaisukon, joka ei kykene lukemaan hänen tarjoamaansa englanninkielistä lehteä, hän ei suinkaan suhtaudu vanhukseen halveksuen saati pilkaten, vaan syvästi säälien: tuo sävyisä ja kohtelias, vähän pelokaskin miesparka voi olla älykäskin, mutta on ilmeisesti omatta syyttään jäänyt vaille sitä ainoaa oikeaa lukutaitoa – englannin kieltä.

Shakespeare todellakin on yksi argumentti, jolla anglofiiliset maltalaiset puolustelevat tätä kielimieltymystään. Englantia ei nähdä pelkästään hyötynäkökohdista käsin, vaan myös kulttuurisesti ylivoimaisena – vieläpä vetoamalla latteimpaan mahdolliseen perusteeseen eli Shakespeareen, jota lukemalla ja deklamoimalla ei suorastaan harjaannu puhumaan englanniksi nykymaailman asioista, tekniikasta eikä taloudesta. Maltalaisessa englannin ihannoinnissa ei siis olekaan kyse vain kulttuurin sivuuttavasta tehokkuusajattelusta, vaan kulttuuri-isänmaallisuuden kohdistumisesta toisen maan kieleen ja kulttuuriin, ei omaan. Maltalaisten omat klassikot, kuten Anton Manwel Caruanan Ineż Farruġ, eivät nauti samanlaista snobiarvostusta, vaikka tämän Alessandro Manzonin Kihlautuneiden hengessä kirjoitetun historiallisen romaanin luulisi kiinnostavan sellaistakin lukevaa yleisöä, joka ei paljoa perusta modernimmasta tai postmodernimmasta estetiikasta.

Maltalaisten asenteet ovat hyvin tuttuja sille, joka on lueskellut vaikkapa irlantilaisten vapauttajanakin kunnioitetun Daniel O'Connellin ajatuksia. O'Connell, jonka täti Eibhlín Dubh Ní Chonaill oli huomattava iirinkielinen kansanrunoilija, puhui itse iiriä äidinkielenään ja käytti sitä joskus salaisuuksiin, kun ei halunnut englantilaisten vihollistensa ymmärtävän. Samalla hän kuitenkin korosti englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä esittäen kaikenlaisten iirinkielisyystouhujen olevan turhaa tunteilua. Englanti oli modernin tekniikan, kuten höyryveturin, kehruujennyn ja painokoneen kieli, aivan kuten meidän aikanamme tietokoneen. Malta on nyt kieliasenteiltaan siellä, missä Irlanti oli yhdeksännellätoista vuosisadalla, ja jos lukijaani kiinnostaa perehtyä maltan kieleen, kehotan pitämään kiirettä kun vielä voi.

Maltan kielen asemaa on toki sekä kotisaarella että yleisemminkin vahvistanut Euroopan unionin jäsenyys. Kuulemme yhtä mittaa tietynlaisten hyypiöiden jankkaavan, kuinka turhaa ja hyödytöntä on kääntää unionin lukuisille kielille asetuksia ja direktiivejä, joita kukaan ei kuitenkaan koskaan lue. Samaan aikaan pitkälti samat höyrypäät julistavat EU:n olevan hirveä sulatusuuni, joka hävittää kansojen erityislaadun. Käytännössä EU:n käännöstoimi on kuitenkin ilmeisesti ainoa taho, joka kerää talteen ja kehittää edelleen uusia termejä maltan kielelle. Maltan osalta väite EU:sta kansalliskielten tuhoajana on siis tasan yhtä päätön kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen syyttäminen suomen kielen pilaamisesta.

Toki ne suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi itse itsensä nimittäneet öykkärit, jotka ovat vuosikymmeniä raivonneet ruotsin kieltä vastaan, tietävät Kotuksesta ja sen roolista jota kuinkin yhtä vähän kuin EU:n kielipolitiikasta. Kun erästä heikäläistä vuosien takaisessa nettikeskustelussa moitittiin hänen norminvastaisesta, ns. ”yhdys sanoja” ja muita tyypillisiä virheitä vilisevästä tavastaan kirjoittaa äidinkieltä, hän julisti vain tuohtuneena, että ”kielenhuoltotoimisto” (hän ei osannut kirjoittaa edes moittimansa laitoksen nimeä oikein) ei keskity oleelliseen (mikä se sitten hänen mielestään olisikaan ollut), vaan keksii turhia sääntöjä kansan kiusaksi, ikään kuin umpisuomalainen ei osaisi kirjoittaa äidinkieltään oikein. No, me kaikki tiedämme totuuden: Kotus ja hyvä kielenhuolto yleensäkään eivät ”keksi” sääntöjä, vaan antavat suosituksia sen mukaan, mikä on esimerkiksi suomalaiseen kirjallisuuteen vakiintunut oikeakielisyysperinne. Sitä kirjallisuutta runsaasti ja monipuolisesti lukemalla on siis mahdollista harjaantua itsekin käyttämään sellaista kirjakieltä, joka ei ehkä ole tarkalleen nykyisten suositusten mukaista, mutta vain pienen hienosäädön päässä niistä.

Kyseinen netissä yhyttämäni ”suomenkielisyyden esitaistelija” ei siis todennäköisesti ollut ollenkaan lukenut kotimaista kirjallisuutta. Se, kuten suomalainen kulttuuri yleensäkin, on hänenlaisilleen tärkeä ainoastaan olemalla olemassa. Se, että jossain heidän näköpiirinsä ulkopuolella on olemassa jotain suomalaiseksi kulttuuriksi kutsuttua, oikeuttaa heidän vihansa suomenruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä kohtaan, mitään muuta väliä sillä ei ole.

Kun jätetään pois selvät taloudelliset hyötynäkökohdat, suomenkielisen suomalaisen tärkein syy perehtyä ruotsin kieleen on sama kuin hänen syynsä tutustua suomenkieliseen kirjallisuuteen, eli kulttuuri-isänmaallisuus. Suurin osa siitä kansallisesta, kirjallisesta ja henkisestä perinnöstä, jonka voimin Suomi talvisodassa marssi neuvostojoukkoja vastaan, oli alkujaan ruotsinkielistä. Joka tosissaan arvostaa kansallisten klassikoidemme kirjoituksia tai edes haluaa käydä heitä vastaan polemiikkia vihollisensa tuntevan näkökulmasta, haluaa tietää, mitä he oikeasti ovat sanoneet, omalla äidinkielellään. Ruotsin kielen vastustaminen Suomessa ei siis ole kulttuuri-isänmaallisuutta, vaan sen vastakohta: viime kädessä nykyiset fennomaanimme viis veisaavat myös suomenkielisestä kansalliskirjallisuudesta.

Hyvä esimerkki tästä oli muuan nuorehko perussuomalainen poliitikko, joka tietenkin oli mielipiteissään profiloitunut keskinkertaisimpien lajitoveriensa kaltaiseksi niin ruotsin kielen kuin Euroopan yhdentymisen osalta. Hän julisti taannoisten kunnallisvaalien aikaan, että Venäjän armeijan pitäisi ”tilapäisesti” miehittää Suomi, koska se olisi hänen mielestään ainoa tapa ”pelastaa” suomen kieli ja Suomen kulttuuri Euroopan unionin ”uhalta”. En tiedä, pitäisikö tälle hulluudelle itkeä vai nauraa. Kaikki Venäjän kielipolitiikkaa tuntevat tietävät näet erinomaisesti, että itänaapurin nykyiset vallanpitäjät luonnehtivat maansa ihmeellistä kielirikkautta pahaksi monikulttuuriksi, joka tuhoaa isänmaan yhtenäisyyden, ja pyrkivät ohjaamaan Venäjää kohti sellaista tulevaisuutta, jossa suuri väkevä venäjän kieli hallitsee yksinään. Siihen suureen taikinaan suomen kieli ei kelpaisi edes hiivaksi, kun taas EU:ssa kielellämme on niin vahva ja sopimuksissa taattu asema, että Turkuun virtaa opiskelijoita niin Espanjasta kuin Liettuasta suomen osaajiksi ja Suomen epävirallisiksi kulttuurilähettiläiksi harjaantumaan.

Ruotsin kielen vihaamisesta onkin Suomessa tullut eräänlainen sijaistoiminto: sitä harjoittaa ennen muuta sellainen kulttuurisesti juureton kansanosa, joka pohjimmiltaan halveksii myös suomen kieltä, muttei uskalla myöntää tätä edes itselleen. Ruotsia vastaan taistelemalla he voivat kokea esiintyvänsä kulttuuri-isänmaallisuuden edustajina, mutta kun nyt tarkastelemme esimerkiksi Perussuomalaisten riveissä vaikuttavia ruotsin kielen vastustajia, niin suomenkielisestä sivistyksestä he eivät tiedä yhtään mitään. Heidän kokemuksensa omaehtoisesta kulttuurinteosta ovat yleensä sillä tasolla, että on soitettu sähköbassoa sun muuta moottorikitaraa peräkylän rokkipumpussa ja esitetty englanninkielisiä, angloamerikkalaisesta populaariperinnöstä omaksuttuja kappaleita.

Tietenkään sähkökitaroivan rokkarin ei ole mikään pakko olla kulttuurisesti juureton. Suomalainen rokki on viimeistään tarunhohtoisen Juice Leskisen ajoista ollut kiinteä ja kiistämätön osa kansallista perintöä, ja Leskisen kaltaiset alan huiput ovat sekä lähentäneet rokkirunoutta korkeakulttuuriin että korostaneet juuri äidinkielen nokkelan ja oivaltavan osaamisen tärkeyttä puhuteltaessa suomalaista yleisöä. Juicelle yhteys omaan kansalliskirjallisuuteen oli oleellinen osa rokintekijän osaamista ammattitaiteilijana, eikä Juicea takuulla olisi nolottanut viitata teoksissaan vaikka Kalevalaan tai Kantelettareen. On hyvin todennäköistä, että hänen sanoituksissaan onkin merkittäviä kalevalaisia vaikutteita, joita kirjallisuustieteilijät vain eivät vielä ole tunnistaneet eivätkä väitöskirjan aiheiksi valinneet. Takametsien rämppämiehille tällainen syvällisyys on kuitenkin vierasta. He soittavat rautalankayhtyeissä koska kansainvälisellä massakulttuurilla ravittujen nuorten sällien kuuluu niin tehdä – itse asiassa monille takahikiöiden kellaripumpuille ”yhtyeenä” esiintyminen onkin luultavasti vain tekosyy kokoontua pimentämään porukalla vinttikamaria välikaljalla ja varmaan vahvemmillakin virvokkeilla.

Tällaista peräkyläyhtyekulttuuria pilalehti Pahkasika aikoinaan irvi rokkilehteä parodioivilla sivuilla, jotka sisälsivät myös joukon hykerryttäviä pikkuilmoituksia. Eräässä niistä viisitoistavuotias poika kärtti ”pändejä” tekemään ”demoa meidän autotalliin, kun faija ei ole kotona”. En tainnut itsekään olla tuolloin paljoa viittätoista vuotta vanhempi, ja kun vielä olin itsekin kasvanut pershikiällä, saatoin heti kuvitella mielessäni parodian kohteen: pojanklopin, jonka mielestä megasikamakeuden ja überhypersiisteyden huipentuma oli isojen poikien ”pändi” soittamassa vahvistinnupit kaakossa juuri hänen faijansa autotallissa.

Tämän ”pändi”-mentaliteetin sisäistäneille häiskille kansallinen kulttuuri ja kirjallisuuden klassikot olivat sellaisia maikan väkisin tyrkyttämiä, ihan tyhmiä kalevalajuttuja, joita jaksoivat päntätä vain ämmämäiset rillipäät ja pingot, ja sellaisia nörttejä rangaistiin tietenkin sillä jumalallisella oikeudenmukaisuudella, johon vain teinikovikset kykenevät, eli muotoilemalla kohdehenkilön turparustinki rystyvitosella virtaviivaisempaan kuosiin. Asiat olivat toki mallissaan silloin kun ”pändi”-miehet eivät yrittäneetkään esittää mitään muuta kuin mitä olivat oikeastikin: tyhmänpuoleisia ja sivistymättömiä toljakkeita, joita kiehtoi rokkimaailman loiste ja lupaus ehtymättömistä viina-, huume- ja pimppanäljävirroista, mutta joilla sitten ei riittänytkään oikeaa omaperäisyyttä eikä lahjoja lunastaa lupausta. Omituinen katkos tapahtui siinä kohdassa, jossa nämä pojat alkoivat esiintyä juuri sen vielä hiljattain sydämen pohjasta halveksumansa ja alakärsäksi asettamansa kalevalakulttuurin asiantuntijoina ja vaalijoina.

Näiden kulttuurin ystävien julkiset möläytykset ovat sitten sitä laatua, että niiden pitäisi kaiken järjen mukaan tehdä esittäjänsä naurunalaisiksi. Eräskin sankari, jonka puoluekantaa on turha edes mainita, kehui kansanedustajakaudellaan perehtyneensä Aleksis Kiven tuotantoon ja elämänkohtaloon. Kouluvuosina, kun kaikki me muut sekä luimme seitsemän veljeksen kasvusta vastuullisiksi miehiksi että kuulimme kaiken August Ahlqvist-Oksasen haljuudesta Kiveä kohtaan, tuolla kansamme edusmiehellä oli varmaankin liian kiire soittaa niissä kellariyhtyeissään ja päteä nuorisojengissään. Mutta eipä siinä kaikki: tämä julli myös vaati kulttuuriapurahoista luopumista vetoamalla siihen, että Kivikin sentään oli vaikeissa oloissa ja ilman apurahoja kyennyt luomaan kestäviä teoksia! Hetkonen. Kiven aikana ei ollut apurahajärjestelmää, ja kirjailija menehtyi mielisairauteen ja köyhyyteen näkemättä koskaan teostensa kanonisointia kansalliskirjallisuuden kivijalaksi – Eino Leinon kuuluisien sanojen mukaan eli vain syksystä jouluun – ja tällä sitten perussuomalainen perustelee apurahajärjestelmän lakkauttamista?

Äkkinäinen luulisi tosiaan, että tällainen looginen kuperkeikka kirvoittaisi lähinnä pilkkanaurua. Mutta äkkinäisen luulot eivät ole tiedon väärtejä Suomen nykyisessä mediamaisemassa, jossa toimittajat joko pelokkuuttaan, periaatteettomuuttaan tai vakaumussyistä ovat ottaneet asiakseen myötäillä ”nationalisteina” esiintyvää äärioikeistoa uudenlaisen ”poliittisen korrektiuden” puitteissa. Tähän korrektiuteen kuuluu muun muassa se, että kun äärioikeistolainen sanoo ajavansa kansallisen kulttuurin asiaa, sitä ei kyseenalaisteta.

Tämä ei tietenkään ole pelkästään äärioikeiston eikä toimittajien syy, vaan kielii koko kansakunnan kulttuuriasenteiden pinnallistumisesta. Kun joku esiintyy kulttuuri-isänmaallisena ja samalla vaatii sekä valtiota että ilmeisesti myös yksityisiä mesenaatteja lopettamaan kulttuurityön tukemisen, kukaan ei näe asiassa mitään ristiriitaa. Tämä johtuu siitä, ettei kansallinen kulttuuri todellisuudessa kiinnosta ketään iskulauseita pidemmälle. Kansallisen kulttuurin edistäminen tarkoittaa sen sanomista, että kansallinen kulttuuri on siisti juttu. Kaikki myötäilevät – kuten hyviin tapoihin kuuluu – ja sanovat kansallisen kulttuurin olevan tosi hieno asia. Sen jälkeen voi vaikka ehdottaa koko kansallisen kulttuurin lakkauttamista, tietenkin sillä perusteella, että kansallinen kulttuuri on niin hyvä asia, ja kaikki hyrisevät ja hymistelevät samanmielisinä.

Samaa pinnallisuutta toki esiintyy suhtautumisessa isänmaallisuuteen yleensäkin. Isänmaallisuus, kuten tiedämme, tarkoittaa käytännössä sitä ja vain sitä, että Suomen toisen maailmansodan aikaisia kohtalonhetkiä muistellaan maailman tappiin asti ja mielellään päntätään vielä mahdollisimman paljon niihin liittyvää triviatietoa. Jos joku – vaikkapa historiallisen romaanin kirjoittaja – sitten jää kiinni siitä, ettei muista jonkin joukko-osaston järjestysnumeroa oikein, hänet julistetaan sakilla hivuttaen epäisänmaalliseksi rentuksi ja kommunistiksi, jonka mielipiteet myös mistä tahansa sotahistoriaan liittymättömästä asiasta – EU:n kurkunkäyryysdirektiivi ja muurahaisen leukapielet mukaan lukien – ovat arvottomia, koska hän ei tiedä eikä voikaan tietää yhtikäs mistään mitään.

Toisaalta varsin monet tämäntyyppisen sotatriviaisänmaallisuuden kannattajista hyväksyvät silmää räpäyttämättä sellaiset talous- ja energiapoliittiset ratkaisut, jotka toteutuessaan merkitsisivät Venäjän poliittisen vaikutusvallan huikaisevaa kasvua Suomen sisäpolitiikassa; ja näiden päätösten vastustajat voidaan ironista kyllä leimata maanpettureiksi. Ketään – ehkä armeijan korkeita upseereita lukuun ottamatta, koska he sentään ottavat hommansa ja sen aateperustan vakavasti – ei kiinnosta pohtia tosissaan, mitä isänmaallisuus sinänsä voisi tässä maailmantilanteessa olla, eli siis mitä muuta kuin kouristuksenomaiseksi ritualisoitunutta sodanpalvontaa ja vähemmistöjen vihaamista.

Ruotsin kieltä ei siis suinkaan vastusteta siksi, että se ei olisi kansallista kulttuuria. Sitä vastustetaan siksi, että se on kansallista kulttuuria. Sen vihaajien oma näkökulma kulttuuriin on pikemminkin default setting eli vaille kulttuuri- ja taidekasvatusta jääneen henkilön perus- tai tehdasasetus – sellaisen ihmisen näkökulma, joka on perehtynyt vain kaikille valmiiksi ja ilman vaivannäköä tarjolla olleeseen kulttuuriin, eli amerikkalaiseen massatavaraan häthätää suomen kielelle käännettynä.

Kun äärioikeiston yhteistoimintajärjestö Suomen Sisu, joka 2000-luvulla onnistui hankkimaan de facto -sensuurivallan suomenkieliseen viestinmaailmaan ja ohjaamaan Suomen visusti Unkarin tielle, julkaisi kotisivuillaan listan aatteellisesti suotavasta luettavasta, se ei silmiinpistävää kyllä sisältänyt edes suomalaista sotakirjallisuutta. Enkä nyt puhu sellaisista heidän näkökulmastaan paheksuttavista tekijöistä kuin Väinö Linna tai Eino Pietola: tarkoitan vaikkapa Mauri Sariolaa, joka teoksessaan Kolmannen valtakunnan kuningatar tuli arveluttavan lähelle natsismin romantisointia ja jonka olisi siis voinut kuvitella edustavan äärioikeistolle hyväksyttävämpää sotakirjallisuuden haaraa. Fasismin kansainväliset esiajattelijat olivat listassa huomattavasti keskeisemmällä sijalla, tosin Hitlerin Taisteluni-teosta sisupussitkaan eivät kehdanneet suositella. Tärkein suomalaista kulttuuria käsitellyt teos heidän listallaan oli Kivikauden Suomi tahattoman vitsikkäänä ja liiankin osuvana muistutuksena siitä, mille tasolle taantuisimme ilman heikäläisten kammoksumia ulkomaisia vaikutteita.

Miksi edes suomalainen sotakirjallisuus ei kiehdo äärioikeistoamme? Mikseivät he kehota kannattajiaan lukemaan Reino Lehväslaihoa tai vaikkapa Niilo Lauttamusta? Alkuperäinen vastaukseni tähän kysymykseen oli, että hyvä sotakirjallisuuskin on hyvää kirjallisuutta ja sellaisena liian ylevää äärioikeistolaiselle. Se käsittelee suuria moraalisia kysymyksiä, kuten toveruutta, uskollisuutta ja uhrautumista. Suomalaisen sotakirjallisuuden erityisiin teemoihin taas sisältyy taistelu ylivoimaista vihollista vastaan – heikomman näkökulmasta. Äärioikeistolle se on epämukava asia pohtia ja epämukava asema samaistua, koska koko aatteessa ei viime kädessä ole kyse muusta kuin haaveesta alistaa, kiduttaa, ahdistaa ja surmata heikompia ehdottomasta valta-asemasta käsin. Siksi äärioikeiston on loppujen lopuksi luontevampaa asettua Stalinin kuin Mannerheimin housuihin.

En ole valmis luopumaan tästä analyysista edelleenkään, mutta se on ehkä liian syvällinen. Pohjimmiltaan äärioikeisto taitaa vierastaa suomalaista sotakirjallisuutta samasta syystä kuin se kammoaa suomalaista kulttuuria ylipäätään. Se ei todellisuudessa halua alentua lukemaan kotimaista kirjallisuutta ollenkaan. Se puhuu ehkä suomalaisen kulttuurin edistämisestä, mutta halveksuntansa ”junttien kalevalapaskana” pitämäänsä suomenkielistä korkeakulttuuria kohtaan se on säilyttänyt entisellään koulupinnari- ja ”pändi”-ajoistaan.

Kuten tällaiselta globaalilla kulttuuripuurolla ruokitulta lössiltä voi odottaakin, amerikkalainen tieteiskirjallisuus englanniksi on sille tutumpaa kuin suomalainen kirjallisuus suomeksi: niinpä sen suosituslistaan kuului muun muassa rapakontakaisen tieteisklassikon Robert A. Heinleinin Starship Troopers. Heinlein äärioikeiston suosikkina sinänsä yllättää jossain määrin, sillä hänen tuotannostaan ei ole vaikea löytää teoksia, joiden luulisi olevan reilun (ja miksei epäreilummankin) rasistin mielestä törkeää monikulttuuripropagandaa.

Esimerkiksi Panoksena tulevaisuus (Double Star) kohottaa keskeiseksi teemakseen yhteistyön rotu- ja lajirajojen yli yhdistäen siihen samalla karskin maanpuolustushengen; sitä paitsi se on kehitysromaani rasistista, joka voittaa ennakkoluulonsa. Heinleinille on toki ominaista miehisen kovuuden ja sotilaallisuuden ihannointi, mutta tähän yhdistyy vakaa usko, että kaikki kovat ja sotilaalliset miehet voivat, ja pohjimmiltaan myös haluavat, olla veljiä kovuudessaan ja sotilaallisuudessaan. Heinleinille aseistakieltäytyjä on sielultaan vieraampi kuin afganistanilainen muslimipatriarkka: jälkimmäinen puhuttelee hänen miehisyysihanteitaan, kun taas ensimmäinen on pettänyt ne.

Myöskään Starship Troopers ei ole rasistinen teos, vaikka innokkaalta äärioikeistolaiselta lukijalta jää ehkä huomiotta, että sen päähenkilö ja kertojaminä Johnny Rico on itse asiassa hintelä filippiiniläispoika, ei mikään vaalea arjalaiskorsto. Heinlein luonnostelee kirjassaan eräänlaista sotilasdemokratiaa, jossa vain asepalveluksensa suorittaneet saavat äänioikeuden, koska omanvoitonpyyntisten poliitikkojen sijasta päättäville paikoille tarvitaan uhrautuvaisuutensa todistaneita kunnian miehiä. (Tietenkään Heinlein ei vaivautunut pohtimaan sitä, miten hänen utopiansa voisi käytännössä toteutettuna korruptoitua, mutta koskapa ihantolamaakarit olisivat vaivautuneet ajattelemaan niin pitkälle.) Poliittisten oikeuksien sitomista henkilökohtaiseen aseenkäyttövalmiuteen Heinlein pohti myös romaanissa Yli-ihmisen aika (Beyond This Horizon), jossa esimerkiksi poliisitoimi on käytännössä sälytetty tavallisten kansalaisten harteille. He joutuvat omilla käsiaseillaan pysäyttämään fasististen vallankumouksellisten vyöryn, koska vallankumoukselliset ovat biologisesta luonnonvalintanäkökulmasta oikeassa, jos voittavat aseellisen kansan – kuten kirjailija sanoo erään romaanihenkilön suulla.

Heinleinille sotilaskoulutus oli lähtökohtaisesti tasa-arvoistaja, equalizer, kuten erästä villin lännen aikojen suosittua asetyyppiä kutsuttiin: ase tasasi tilanteen muskelikorstojen ja ruipeloiden välillä ja teki kaikista miehistä ikään kuin yhtä kookkaita, vaikkakaan ei välttämättä sankareita. Äksiisin tuloksena pienestä Johnny Ricosta tuli samankokoinen kuin sotakavereistaan – ja Starship Troopersin sotilaskoulutuskuvaukset korostavatkin sitä, kuinka monenlaisista taustoista lähtöisin olevista miehistä taotaan taistelijoita. Jotkut tarinan sotilaista eivät osaa edes kouluttajavääpelin kieltä, mutta tämä rauhoittelee heitä tulkin välityksellä: kyllä se on sulkeisten myötä ennenkin opittu. Oman armeijamme kenraalikunnan näkemykset asepalveluksesta maahanmuuttajanuorukaisten kotiuttajana ovat samansuuntaisia, eikä siinä mitään pahaa olekaan.

Äärioikeistossamme on nykyään arvostetuimmillakin paikoilla paljon siviilipalveluksen käyneitä. Siksi on hämmentävää, että heidän keskuudessaan niin innolla luetaan Starship Troopersin kaltaista monikulttuuri-ideologian läpitunkemaa teosta. Yhtä ristiriitaista on, että äärioikeistolaiset esimerkiksi Homma-foorumilla usein irtisanoutuvat kiukkuisesti Suomen aseellisesta puolustamisesta, koska maa on heidän mielestään jonkinlaisen hyvin epämääräisesti määritellyn epämiehekkyysmentaliteetin vallassa. Tämähän lyö korville sekä Starship Troopersin kuvaamaa eetosta että sotaveteraaneihin henkilöityvää perinteistä suomalaista isänmaallisuutta.

Uhrautumishaluttomuudessaan äärioikeiston siviilipalvelusmiehet toimivat hullunkurista kyllä vahvana argumenttina sen juuri Heinleinin esittämän väitteen puolesta, että asepalvelus määrittelee kansalaiskunnon. Tässä he muistuttavatkin kaikkein eniten kahdeksankymmenlukulaisten aatetoveriensa hellimää viholliskuvaa aseistakieltäytyjistä itsekkäinä, tekopyhinä ja kansallisista arvoista kakat nakkaavina lusmuina. Tämä ei sinänsä ole mitenkään odottamatonta. Sen jälkeen kun vakaumusta testaava lautakunta katosi kuvioista ja siviilipalvelus valtavirtaistui, myös rasistisia äärioikeistolaisia alkoi luonnollisesti hakeutua sinne: kun armeijaan ei käytännössä ole pakko mennä, sinne hakeutuvat ennen muuta ne, jotka siellä vilpittömistä ja syvistä omantunnonsyistä myös haluavat palvella, mutta äärioikeistolla sellaista vakaumusta ei todellisuudessa ole, vaikka he kovasti isänmaallisuudellaan kerskailevatkin. He tuntuvatkin näkevän asian niin, että heillä kuuluisi pelkän poliittisen kantansa perusteella olla erityisoikeus vapautua asepalveluksesta – hieman samaan tapaan kuin kolmikymmenluvulla heinäveteläiset talonsa tärviölle juoneet isännät vaativat saada velkansa anteeksi, koska olivat isänmaallisia ja oikein suojeluskunnassa mukana, kuten touhua paheksunut paikallinen nimismies (itsekin tiukka antikommunisti ja äärivasemmistoa vankilaan toimittanut mies) irvaili.

Kummallista kuitenkin on, että tällainen avoimesti maanpuolustusvastainen remmi yhä esittää tietävänsä kaikkia muita paremmin, mitä isänmaallisuus tarkoittaa – aivan kuten heikäläiset ovat tietämättömiä ja pilkallisen piittaamattomia suomenkielisestä kirjallisuudesta ja kulttuuriperinteestä ja samalla julistautuvat suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi. Kaikkein käsittämätöntä on, että kukaan merkittävä kirjoittaja ei ole vaivautunut ottamaan julkisesti puheeksi tätä tekopyhyyttä, saati sitten erittelemään sitä. Ehkä syynä on edellä mainitsemani äärioikeistoa myötäkarvaan silittelevä poliittinen korrektius, mutta luultavammin tämä johtuu siitä, että samantyyppinen kaksinaamaisuus on liian levinnyttä yhteiskunnassamme, jotta sitä kukaan vaivautuisi paheksumaan saati oudoksumaan.

Äärioikeiston mieliheittoja on sanoa, että kommunismi ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Tällaisen väitteen esittäjä puhuu kuitenkin todistettavasti läpiä päähänsä. Silloin ennen vanhaan, kun Suomesta joukolla muutettiin Yhdysvaltoihin kaivos-, metsä- ja teollisuustöiden perässä, rapakon takana aivan kauhisteltiin, että verissäkö vai peräti rodussa se kommunismi mahtaa suomalaisilla istua, kun niin monet täältä tulleet heittäytyivät täysillä mukaan sikäläisen työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen ärjyimpien haarojen touhuihin. Historiamme vuoksi huomattava osa kirjallisuudestamme ja taiteestamme on saanut innoitusta vasemmistolaisista, jopa äärivasemmistolaisista aatteista. Tämä ei tietenkään ole kaikilta osin hyvä asia, mutta tosiasia se on, jonka kiistäjä voisi yrittää seuraavaksi vaikka viittilöidä tuulelle – jospa se hänen käsimerkistään pysähtyisi...

Todellisuudessa äärioikeistolainen sanoutuu irti koko suomalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta, koska pitää sitä kommunistisena ja siksi vastenmielisenä – aivan samalla tavalla kuin hän sanoutuu irti maanpuolustuksesta, koska ei pidä velvollisuutenaan puolustaa ”kommunisteiksi” kutsumiaan: tämä koodisana tarkoittaa mm. homoseksuaaleja, suomenruotsalaisia tai somalialaistaustaisia kansalaisiamme. On äärioikeistoltamme kiitettävää rehellisyyttä myöntää maanpuolustushaluttomuutensa niinkin avoimesti kuin he sen Homma-foorumilla tekevät, mutta yhtä vilpittöminä he voisivat myös myöntää halveksivansa ja vastustavansa suomalaista ja suomenkielistä kulttuuria sen sijaan että verhoavat tämän todellisen vakaumuksensa läpifalskeihin kulttuuri-isänmaallisiin fraaseihin ja latteuksiin. Silloin näet voitaisiin ruveta vakavasti keskustelemaan heidän kaltaistensa suomalaisuudestakieltäytyjien asemasta ja oikeuksista yhteiskunnassamme, samoin kuin suomalaisuudestakieltäytymisestä koko suomalaisen yhteiskunnan mahdollisena uutena suuntana.

Suomalaisuudestakieltäytyminen on toki sinänsä luonnollinen seuraus siitä, että suomalainen omaksuu äärioikeistolaiset, kulttuuritaantumukselliset asenteet. Kulttuuritaantumuksellisuuteen kuuluu oleellisesti kaipuu pois modernismista klassiseen kulttuuriin, yleensä romantiikan aikakauteen; Suomessa tätä vahvistaa se, että niin suuri osa vähänkään merkittävästä uudemmasta kaunokirjallisuudesta on joko vasemmistoväritteistä tai edustaa vasemmistoa ymmärtävää, maltillisen porvarillista kantaa – jälkimmäisestä hyvä esimerkki on tunnustautuneen keskustalaisen Paavo Rintalan tuotanto suurimmalta osaltaan. Suomessa kuitenkin romantiikan kirjallisuus oli pääasiassa ruotsinkielistä ja silloinen suomalainen kirjakieli niin vakiintumatonta ja sanavarastoltaankin vierasvaikutteista, ettei sille voi rakentaa mitään vaihtoehtoista kirjallista kaanonia. Mutta kun ”kansallismielinen” kulttuuritaantumuksellinen ei oikein voi vaatia ruotsinkaan palauttamista Suomen ainoaksi kirjallisuuskieleksi, niin hyvä kuin tämä idea periaatteessa olisikin, hän päätyy kääntämään selkänsä koko kotimaiselle kirjalliselle perinnölle.

Suomalaisuudestakieltäytyjät eivät toki ole uusi ilmiö. Ennen vanhaan he kuitenkin tunnustivat rohkeasti väriä sen sijaan että olisivat yrittäneet esittää kulttuuri-isänmaallista. Kahdeksan-yhdeksänkymmenluvuilla muistelen erinäistenkin talousmiesten ja insinöörien melko tiiviiseen tahtiin esittäneen suomenkielisen korkeamman koulutuksen korvaamista englanninkielisellä. Talousväki tietenkin elää elämäänsä joka tapauksessa pitkälti englanniksi; insinööreille taas englannin kielen puhuminen tuntuu olevan jonkinlainen kargokultti ja itsessään jännittävää ja kansainvälistä.

Kargo- eli lastikultti oli Tyynenmeren saarilla, varsinkin Melanesiassa esiintynyt uskonnollinen liike, johon kuului oleellisesti länsimaisen kulttuurin rituaalinen jäljittely. Siitä on monia tulkintoja, ja jotkut kansatieteilijät eivät hyväksy koko termiä, mutta yleisen populaarikäsityksen mukaan kargokultti perustui siihen, että alkuasukkaat eivät ymmärtäneet länsimaista teknistä sivilisaatiota, koska heidän keskuudessaan asuneet valkoiset eivät harjoittaneet minkäänlaista teollista tuotantoa – ainoastaan ottivat yhteyttä radiolla, jolloin helikopterit tai lentokoneet toivat kiitoradalle ”lastia” (paikalliset kielet ilmeisesti lainasivat englannista tätä tarkoittavan sanan cargo).

Alkuasukkaiden mielestä oli selvää, että länsimaalaiset eivät itse valmistaneet arvokkaita ”kargo”-tavaroita. Toisin sanoen kargo oli jumalten luomusta ja tarkoitettu melanesialaisille itselleen, eli kalkkinaamat olivat varastaneet sen – näin he tuiki loogisesti päättelivät. Melanesialaiset alkoivat siksi rakentaa omia seremoniallisia kiitoratoja, lennonjohtotorneja ja muita länsimaisia esikuvia jäljitteleviä rakennelmia kiinnittääkseen jumalten huomion ja rukoillakseen kargoa oikeaan osoitteeseen. Tähän lastikulttiin vertaan suomalaisten asennetta englantiin. Maan omat kielet jätetään kesannolle ja savonenglantia molotetaan angloamerikkalaisuuden jumalten mielistelemiseksi siinä toivossa, että ne heittäisivät ilmasta kargoa, eli siis ”huippututkimusta” ja ”innovaatioita”.

Se äärioikeistolle toiseksi luonnoksi muodostunut hämäys, joka yhdistää tosiasiallisen välinpitämättömyyden tai vihamielisyyden suomen kieltä kohtaan läpifalskiin kulttuuri-isänmaalliseen retoriikkaan, on ehkä perua Suomalaisuuden liiton ensimmäisestä ruotsin kielen vastaisesta kampanjasta 80-luvun puolestavälistä. Tuohon aikaan liitto näet vaati voimavarojen keskittämistä yksinomaan englannin kielen opiskeluun; mutta silloin ennen vanhaan Suomessa oli oikeitakin kulttuuri-isänmaallisia, jotka olivat ehtineet jo huolestua englannin ylivallasta uhkana suomen tulevaisuudelle. Heillä oli myös sen verran vaikutus- ja sananvaltaa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, että Suomalaisuuden liiton kampanja sillä kertaa saatiin naurettua suohon ”englantilaisuuden liiton” tempauksena. Vaikutelma olikin, että liitossa olivat nousseet ääneen koulussa pelkästään ruotsia vieraana kielenä oppinutta sukupolvea edustaneet ihmiset, jotka vanhoilla päivillään tajusivat joutuvansa marginaaliin yhä enemmän englanniksi toimivassa yhteiskunnassa ja jotka kanavoivat avuttomuutensa ja katkeruutensa ruotsin kielen vihaamiseen.

Tietenkään ei ollut ruotsin kielen syy, että he eivät osanneet englantia; eikä kukaan opi paremmin englantia jättämällä ruotsin opettelematta. Huonolla kielipäällä yli kymmentä kieltä tankanneena ja aika monta niistä hyvin oppineenakin voin vakuuttaa, että asia on pikemminkin päin vastoin. Jos joku ei osaa englantia, tämä johtuu siitä ja vain siitä, että se ei ole hänen äidinkielensä eikä hänellä ole ollut tilaisuutta oppia sitä vieraana kielenä. Jos hän on englannintaidottomuutensa vuoksi suomalaisessa yhteiskunnassa avuton, se johtuu siitä, että päättäjät ovat kielipoliittisilla valinnoillaan (tai lepsuilullaan, mutta sekin on valinta) päästäneet englannin hallitsevaan asemaan. Jos Suomessa syntyneellä, täällä jokseenkin koko ikänsä viettäneellä ja täällä ylimuistoisista ajoista puhuttua kieltä äidinkielenään käyttävällä henkilöllä on englannin ylivallan vuoksi vaikeuksia selvitä arjessa, viranomaiset ovat lyöneet laimin velvollisuutensa – joko velvollisuuden valvoa kansalaisten kielellisten oikeuksien toteutumista, tai sitten velvollisuuden järjestää kansalaisille riittävät mahdollisuudet oppia maassa tosiasiallisesti käytettyä kieltä eli englantia.

Muutaman vuosikymmenen ajan kansallismielisiksi itseään kutsuvat järjestöt, henkilöt ja painostusryhmät ovat julistaneet haluavansa lakkauttaa ruotsinkielisten perustuslaissa määritellyn oikeuden äidinkieleen, koska pitävät sitä etuoikeutena. Samaan aikaan suomenkielisten suomalaisten omat kielelliset oikeudet ovat murentuneet englannin paineessa taivaan tuuliin. Esimerkiksi koulutus käsitteenä on Suomessa jo vuosikymmenen-parin ajan tarkoittanut sitä, että savolaiset luennoitsijat opettavat savolaisille nuorille liiketaloutta savolaiskorosteisella kökköenglannilla Yhdysvaltain työelämää varten. No mikäpä siinä, jos haluat mieluummin panna verorahasi tähän kuin maan toisen perinteisen kansalliskielen (ja taloudellisesti vahvassa naapurimaassa puhutun kielen) opettamiseen nuorille kotimaan työmarkkinoita varten. Ne fyrkat sopii näköjään antaa mieluummin jenkkipankkiireille, kunhan hurrit eivät niistä kostu – paitsi että jos ruotsin osaaminen jätetään ainoastaan ”hurrien” asiaksi, kukaan muu kuin kotimaiset ”hurrit” eivät pääse hyötymään talousyhteyksistä Pohjanlahden taakse.

Kun suomenkieliset ”kansallismieliset” väittävät suomenruotsalaisten nauttivan jonkinlaisia etuoikeuksia, kyse on itse asiassa siitä, että Suomen ruotsinkieliset yhä arvostavat kieltään ja kulttuuri-identiteettiään ja ovat valmiita puolustamaan perustuslaissa määriteltyä kulttuuriautonomiaansa. Suomenkieliset ovat jännittävän englannin kielen huumaamina heittäneet samat oikeudet parvekkeelta alas eivätkä ymmärrä, miksi ruotsinkieliset eivät tee samoin, vaan esittävät jatkuvasti militantin, pelottavan, kiihkomielisen ja kohtuuttoman kuuloisia vaatimuksia. Luulevatko ne hurrit, että perustuslaki on tehty noudatettavaksi? Herra mun vereni, millaista utopismia!

Sen sijaan, että kulttuurisesti juureton kansanosa – joka voi hyvinkin olla suomenkielisten suomalaisten enemmistö, ja luultavasti onkin – esittää oman elämäntapansa ”suomalaisena kulttuurina” ja verhoutuu teeskenneltyyn kulttuuri-isänmaalliseen puhetapaan, se saisi päättää, kumpaa oikeasti haluaa: jatkaa entiseen tapaan isänmaan perinteistä tietämättömänä kansainvälisen populaarikulttuurin kuluttajakarjana vai perehtyä suomalaiseen kulttuuriin, johon oleellisesti kuuluu myös suomenruotsalainen kulttuuri ja kirjallisuus. Sen sijaan että juurettomisto haluaa kieltäytyä vain ruotsin kielestä, se voisi reilusti kieltäytyä suomalaisesta sivistysperinteestä yleensä. Myöntäköön, että tätä se on pohjimmiltaan aina tahtonut, muttei julkisesti kehdannut.

Siksi odottaisinkin juurettomiston järjestäytyvän ja muotoilevan vaatimuksensa rehellisesti. Samoilla perustein kuin se vastustaa ruotsin kieltä se voisi vaatia myös vanhemmille oikeutta kieltää lapsiltaan pakkosuomi. On täysin ymmärrettävää ja inhimillistä olla esimerkiksi sitä mieltä, että suomenkielinen kirjallisuus on alusta loppuun epäoleellista roskaa, joka vain pitää meitä kiinni menneisyydessä: etehen elävän mieli, kuolleet taakse katsokohon. Nykyään, kun liikemiesliberaalit asenteet luonnehtivat suurta osaa kansasta ja yhteiskunnasta, on voitava keskustella siitä, onko enää mielekästä vaivata päätään menneen maailman punaisten ja valkoisten vastakkainasettelulla, jonka loputon vääntäminen ja vemputtaminen leimaa käytännössä koko suomalaista kertomakirjallisuutta. Työn ja pääoman ristiriita ei ehkä häviä, mutta se saa uudessa maailmassa uusia muotoja, joiden kuvaamiseen ja analysointiin englannin kieli ja sen sanasto ja käsitteet soveltuvat paremmin kuin suomi. Onhan englanti nykyään aina siellä missä tapahtuu, ja muiden kielten osaksi jää parhaansa mukaan tehdä selkoa jälkikäteen.

Mitä sitten tulee kaunokirjallisuuteen yleensä, yhä useammat kustantajat osaavat kertoa, että niin kutsuttu korkeakirjallisuus on nykyisillä kirjamarkkinoilla käytännössä valtavirran ulkopuolista genretavaraa, sitä vastoin tieteistarinat ja fantasia se juhta, joka vetää kärryt kotiin asti. Toisin sanoen kirjallisesti kunnianhimoisimpien nuorten on syytä suuntautua englanninkieliseen fantasiakirjallisuuteen. Jo nyt monet tämän lajityypin suomalaiset tekijät kirjoittavat englanniksi, heidän tekstiensä kanoninen muoto on englanniksi ja suomennos ilmestyy vasta jälkeen päin; eikä ole mitään syytä olla pitämättä tätä vastaisuudessa vahvistuvana suuntauksena.

Jo silloin, kun suomalainen tieteiskirjallisuus laadittiin ensisijaisesti suomeksi, siitä huomasi, että se oli alun perin ajateltu englanniksi, eikä kirjoittajilla ollut kovin lujaa otetta suomen kielen tyyleistä ja oikeakielisyydestä. Esimerkiksi Maarit Verronen on tarinankertojana täysin Jorge Luis Borgesin luokkaa, mutta suomen kielen käyttäjänä mitä ilmeisimmin huonompi kuin englannin, ja hänen loistava tuotantonsa olisi selvästi lukukelpoisempi, jos hän olisi laatinut teoksensa paremmin osaamallaan kielellä ja jättänyt suomenkielisen asun osaavan kääntäjän työstettäväksi. Luova kirjoittaminen on siis opetettava nuorille englanniksi, ja sanavaraston rakentamiseksi ja tyylivaiston kehittämiseksi heillä tulee luettaa englanninkielistä kirjallisuutta Walter Scottista Lois McMaster Bujoldiin. Luonnontieteiden opetuksenkin – tietysti englanninkielisen – voisi integroida osaksi tieteiskirjailijavalmennusta: näin luonnontieteellinen yleissivistys leviäisi varmasti nykyistä laajemmalle.

Ilmiselvä osa tätä kulttuuripolitiikkaa on englannin nostaminen Suomen ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä asemahan sillä on monissa Afrikan valtioissa, esimerkiksi Botswanassa, jonka kieliolot ovat sikäli Suomen kaltaiset, että siellä on yksi iso alkuperäiskieli, setswana, ja joitakin kotoperäisiä kielivähemmistöjä. Tietenkin englanninkielisyyspuolue voisi vaatia myös kielenhuollon ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen lakkauttamista, joka onkin jo pitkään ollut kaikkien virtaviivaistusideologien työlistalla. Suomen kielen voisi antaa imeä itseensä kaikki englannin lainasanat, näinhän Intiankin lukuisat kielet tekevät, myös ja varsinkin ne, joilla on kymmeniä miljoonia puhujia turvaamassa ne sukupuutolta. Ruotsin puhujat hyödyntäkööt lahden takaista terminologiatyötä, ja saamen kielten asioita hoitamaan voisi varmaan organisoida kalottialueen rajat ylittävän säätiön tai muun puljun.

Tällainen kulttuuripoliittinen ohjelma olisi omalla tavallaan uskottava, johdonmukainen ja perusteltu. Sitä paitsi jos sen tosiasialliset kannattajat tulisivat kaapista ja tunnustaisivat väriä, suomenkielisen kirjallisen perinnön ylläpitäminen, elvyttäminen ja muu viljely siirtyisi niiden ihmisten ja piirien hallintaan, joille se tosiasiassakin on sydämen asia. Onhan selvää että suomen kielellä ei mene hyvin, jos sen julkisiksi puolestapuhujiksi äänekkäimmin julistautuvat turvenuijavyöhykkeen uusnatsit, joiden aitosuomalaisin sivistyssaavutus on ollut soittaa käytöstä poistetussa navetassa American Assholes -yhtyeeltä lainaamaansa kappaletta Fucking Shitting All Day All Night – ja jotka itsekin olisivat onnellisempia ja paremmin sovinnossa itsensä kanssa, jos saisivat olla avoimesti sitä mitä ovat eli juurettomia englanninkielistyjiä juurettomien englanninkielistyjien maailmassa.