Putinismin koko kuva

(Alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 18. heinäkuuta 2014.)

Siltä varalta että joltakulta on asia jäänyt huomaamatta, kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä ja pidän putinismia akuuttina vaarana sekä Suomelle että koko Euroopalle. Putinismi on myös osoittautunut hyvinkin vahvaksi aatteeksi suomalaisten omassa keskuudessa. Tässä kirjoituksessa esittelen eräitä tavallisia tapoja asennoitua putinistisesti.

Yhteistoimintamies. Tämä tyyppi on Venäjän agentti tai käyttäytyy kuten sellainen. Venäjä on suunnilleen hyvyyden edustaja maan päällä ja Yhdysvallat imperialistinen valta, joka manipuloi kierosti kaikkialla. Yhteistoimintamies ajattelee Venäjän uuden pääideologin Aleksandr Duginin ajatuksia: hänen mielestään pieni maa ei koskaan voi olla aidosti itsenäinen tai omatahtoinen, vaan ainoastaan jonkin suurvallan šakkinappula ja ase toista suurvaltaa vastaan. Koska Venäjän yksipuolisesti itsenäiseksi julistamat pellevaltiot kuten Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat juuri tällaisia tapauksia, yhteistoimintamies päättelee tai teeskentelee päättelevänsä, että Itä-Euroopan Nato-maat ovat vastaavanlaisia Yhdysvaltain tosiasiallisia osavaltioita.

Vanha keskustalainen. Keskusta oli kylmän sodan vuosina se puolue, joka joutui tekemään paskahommat, eli olemaan porvaripuolue, joka ottaa niskoilleen idänsuhteet, ts. Neuvostoliiton nuoleskelemisen. Tämä oli sikäli tarpeen, että jos ei olisi ollut ulkopoliittisesti luotettavaa porvaripuoluetta, idänsuhteet olisivat liukuneet kommunistien yksin hoidettaviksi, ja sitä riskiä kukaan ei halunnut ottaa. Valitettavasti Keskustassa alettiin pitää ulkopoliittista välttämättömyyttä hyveenä. Tästä syystä meillä on nyt paljon vanhoja eikä aina kovin vanhojakaan keskustalaisia, jotka ovat täysin sisäistäneet ajatuksen Venäjän legitiimeistä ja oikeutetuista turvallisuuseduista, ts. sen ajatuksen, että Venäjällä on turvallisuutensa nimissä oikeus vaatia suunnilleen koko muulta maailmalta hyysäystä ja pokkurointia.

Vanha keskustalainen on jäänyt neuvostoaikaan siinä mielessä, että hän kuvittelee Venäjän yhä tarvitsevan vapaata ja vaurasta Suomea PR-tarkoituksiin. Tämä on hänen keskeinen väärinkäsityksensä. Neuvostoliitto oli toki terrorivaltio, mutta myös kansainvälisen kommunistiuskonnon oma vatikaani. Tämä uskonto esitti olevansa itse reiluus ja oikeudenmukaisuus poliittisessa muodossaan. Koska kommunistiset diktatuurit olivat epäreiluja ja epäoikeudenmukaisia, Neuvostoliitto tarvitsi niitä parempia propagandavaltteja. Sellaiseksi kelpasi YYA-Suomi, joka saattoi ulkopoliittisesta neuvostomyötäilystään huolimatta olla vapaa ja vauras maa.

Nykyisin, kuten tiedämme, Venäjä ei enää edusta mitään muuta ideologiaa kuin venäläistä imperialismia. Venäläisen imperialismin sisältö on, että ”sinun maasi kuuluu minulle koska minä olen Venäjän presidentti ja kova KGB-mies ja minulla Venäjän presidenttinä ja kovana KGB-miehenä on oikeus vallata se”, ja siinä koko juttu. Venäläisen imperialismin ei tarvitse naamioitua reiluudeksi eikä työläisten solidaarisuudeksi eikä miksikään muuksikaan sellaiseksi hyväksi ja hienoksi jutuksi, mitä kommunismi entiseen aikaan väitti olevansa.

Vanha keskustalainen uskottelee itselleen ja muille myös mielellään, että Suomessa muka tunnettaisiin Venäjää tai venäläistä kulttuuria erityisen hyvin. Tämä on tietysti roskapuhetta, kuten kaikki venäjää opiskelleet hyvin tietävät. Itse asiassa Neuvostoliiton ja Venäjän tutkimus on lännessä, vallankin Yhdysvalloissa, erittäin asiantuntevalla tasolla, jopa siinä määrin, että Venäjästä kiinnostuneen ei tarvitse opetella venäjän kieltä. Itsehän olen tenttinyt yliopistossa Venäjän kirjallisuuden ja kulttuurin kurssit parhain arvosanoin joutumatta oppimaan venäjää kovin hyvin: kaikki tarvittava oli aina saatavissa ruotsiksi, saksaksi tai englanniksi. Sen takia venäjän taitoni onkin jäänyt luvattoman huonoksi.

Vanha keskustalainen korostaa usein Venäjä-ystävyyden taloudellista hyötyä. Tämäkin on suoraa perintöä Kekkoselta ja YYA-kaudelta. Itse asiassa senaikainen idänkauppa merkitsi käytännössä taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta, johon vieläpä änkeydyttiin ehdoin tahdoin. Kun Neuvostoliitto romahti, siitä seurasi yhdeksänkymmenluvun alun lama. Niiden jälkien pitäisi pelottaa niin paljon, ettei samaan erehdykseen syyllistyttäisi uudelleen.

Vanhakeskustalaiseen puhetapaan kuuluu sellainen sanoilla ilmaisematon kuvitelma, että Venäjällä on suunnilleen paikat täynnä kultaharkkoja, jotka saa ottaa mukaansa kun osaa niitä venäjäksi pyytää. Tämä on hölynpölyä. Venäjä on käytännössä pelkkiä raaka-aineita myyvä kehitysmaa, jonka talous ei ole merkittävä maailman mittakaavassa. Valitettavasti Venäjä on ydinaseistettu kehitysmaa, joka asemahdillaan voi uhkailla ja pakottaa kehittyneemmät maat polvilleen.

Sekä vanhakeskustalaiset että muita putinistityyppejä edustavat keskustelijat ovat polttaneet päreensä siitä, että EU:n Venäjälle suunnatut talouspakotteet (väitetysti) merkitsevät Suomelle huomattavia taloudellisia tappioita. Sitä ei tietysti olla halukkaita myöntämään, että kaikenlainen taloudellinen riippuvuus arvaamattomasta diktatuurista on vähän niin kuin mafiapomon liikekumppanina olemista: kummisetä joutuu ennemmin tai myöhemmin oikeuden eteen, ja silloin mekin olemme kanssarikollisina syytettyjen penkillä. Olisi pitänyt irrottautua Venäjästä hyvissä ajoin, niin ei nyt olisi käynyt näin.

Mystikko. Jos sana ”mystikko” kuulostaa liian ylevältä, kuvitelkaa sen paikalle ”hörhö”. Tämä on tyypillisesti sellainen myöhäisturkkalainen teatterimies tai muu taiteilija, jolle mystinen tai myyttinen maailmankäsitys on tärkeä. Ilkeämielisesti tekisi mieli heittää, että nämä tyypit ovat nauttineet hieman liikaa kärpässientä, mutta totuuden jumalatar vaatii myöntämään, että suomalainen pystyy saamaan päänsä tällä tavalla sekaisin ihan laillisilla päihteillä kuten viinalla ja Dostojevskilla (jälkimmäinen on tosin vaarallista ja kovaa huumetta, ja sen täyskieltoa pitäisi vakavasti harkita). Tällaisille tyypeille Ruotsi ja laajemmin länsimaisuus, eikä vähiten luterilaisuus tai kristillinen kirkko yleisemminkin, merkitsee suomalaisten oletetun shamanistisen luonteen riistäjää ja tuhoajaa. Venäjä sitä vastoin on itäisen mystisyyden ja shamanismin maa.

Tavallisesti nämä mystikot ovat taiteilijoiksi aika sivistymättömiä ja heidän harrastuksensa pohjalla on jokin postmoderni sekauskonnollinen henkisyys. Venäjästä he tietävät juuri niin vähän, että voivat käyttää sitä tyhjänä tauluna tai valkokankaana, jolle heijastavat omat houreensa. Mahdollisesti heitä kiehtoo ortodoksinen usko, mutta sekin vain ulkoapäin nähtynä eksotiikkana.

Tässä kohdassa suositeltavaa lukemista on Vasili Aksjonovin ennustuksellinen romaani Krimin saari, joka valitettavasti on Venäjän imperialistisen julmuuden vuoksi viime aikoina saanut uutta ajankohtaisuutta, kuten monet tarkkailijat maailmallakin ovat panneet merkille. Romaani sijoittuu vaihtoehtohistorialliselle Krimille, joka on jäänyt Neuvostoliitosta itsenäiseksi valkokenraalien turvapaikaksi (vrt. Taiwanin suhde kommunistiseen Kiinaan) ja jossa eletään riehakkaassa kapitalismissa värikkäine mainoksineen, uususkontoineen, muodikkaine vasemmistolaisuuksineen ja muine seitsemänkymmenlukulaisine oikkuineen. Krimin saaren päähenkilö on Andrei Lutšnikov, suomennoksen mukaan ”playboyn kattoasunnossa” (tämä vitsi toimii paremmin englanniksi ja venäjäksi, koska kattoasunto on englanniksi penthouse, ja sekä Playboy että Penthouse ovat tunnettuja miestenlehtiä; venäjään penthauz tietenkin voidaan tuosta vain ottaa lainasanaksi, koska se on aina ollut sanavarastoltaan vieraanvarainen kieli) asustava pintaälykkö, joka haluaa liittää maansa osaksi Neuvostoliittoa. Miksi? Koska yhteinen kieli vetää, samoin jonkinlainen älytön, mystinen kaipuu kadonneeseen yhteyteen.

Aksjonovin romaanissa Neuvostoliittoon liittymisellä elämöineille krimiläisille tulee ikävänä yllätyksenä valtaajajoukkojen julmuus ja piittaamattomuus ihmishengistä. Samalla lailla joutuvat pettymään omat mystikkohörhömme sitten kun liittyminen idän emämaahan toteutuu.

Kulttuuripelle. Tämä esiintyy oikeastaan muihin perustyyppeihin (erityisesti mystikkohörhöön) sekoittuneena ja on pikemminkin argumentointitapa kuin henkilötyyppi, mutta otanpa tämänkin esille. Kulttuuripellellä tarkoitan sitä, jonka täytyy joka välissä korostaa sitä, miten hieno vanha kulttuuri Venäjällä on ja miten Venäjää ei tästä syystä saa arvostella, koska Suomen kaltaisella villi-ihmisten perslävellä nyt vain ei ole varaa arvostella hienon vanhan kulttuurin maita yhtään mistään.

Kuten arvata saattaa, kulttuuripelleargumentointia kuulee eniten sellaisilta ihmisiltä, jotka tietävät venäläisestä kulttuurista kaikkein vähiten. Kulttuuripellejen esittämät argumentit ovat toki sikäli paikkansapitäviä, että jota kuinkin kaikilla kansoilla on mielenkiintoinen ja omalaatuinen kulttuurinsa, johon tutustuminen – mielellään asianomaisen kansan omalla kielellä – on suotavaa ja avartavaa. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että turvallisuuspoliittiselta kannalta Venäjä on meille tällä hetkellä vaaraksi, puhumattakaan siitä, että Venäjä on Ukrainalle juuri tätä kirjoittaessani kouriintuntuva ja akuutti uhka.

Kun puhutaan Ukrainasta, on syytä muistaa, että tällä hetkellä venäläiset pakenevat omasta maastaan Ukrainaan, jossa esimerkiksi lehdistön vapaus on suurempaa. Näyttää jopa siltä, että venäläistä kulttuuria on helpompi viljellä ja kehittää Ukrainassa kuin kiristyvän sensuurin ja toisinajattelijavainon Venäjällä.

Venäläisen kulttuurin ihannoijilla oli ennen vanhaan tapana silmät loistaen intoilla siitä, kuinka itänaapurissa luetaan kirjoja metrossa (veikkaan että nykyään venäläisten lukuinto on vähentynyt, mutta vielä 90-luvulla tuosta hössötettiin). Mutta venäjää osaamattomana intoilijat eivät tietenkään tienneet, mitä kirjoja siellä luettiin: esimerkiksi KGB:n miehiä ihannoivia roskajännäreitä – neuvosto- Jerry Cottoneita, paitsi että Jerry Cotton on niitä huomattavasti humaanimpaa (ja humoristisempaa) luettavaa.

Kommari. Käytän reilusti sanaa ”kommari”, koska tähän kategoriaan ei kuulu pelkästään tunnustautuneita kommunisteja, vaan myös muitakin epämääräisen vasemmistoväritteisiä hahmoja. Äärioikeisto on vanhastaan leimannut kommareiksi kaiken demareita radikaalimman vasemmiston, joten puhutaan mieluummin kommareista kuin kommunisteista – jälkimmäinen termi olisi liian tarkka. Toki pitää sanoa, että kaikki kommaritkaan (tässä kuvatussa merkityksessä) eivät ole putinilaisia – esimerkiksi silloin kun Anna Politkovskaja odotetusti murhattiin, hän oli ehtinyt nousta idoliksi myös ”kommarien” keskuudessa, joten hekin uskaltautuivat arvostelemaan Venäjää ja osoittamaan mieltä sitä vastaan. Siitäkin alkaa tosin kohta tulla vuosikymmen täyteen, ja mielet ovat voineet muuttua tällä välin paljonkin.

On tietysti kuvaavaa, että Politkovskajan murhan aikoihin, kun Venäjä vaikutti ulkopoliittisesti heikolta eikä ollut vielä ryhtynyt sotilaalliseen iskuun Georgiaa vastaan, kommarit arvostelivat sitä paljon äänekkäämmin. Nyt kun näyttää siltä, että Venäjä on ihan oikeasti vaarallinen, kumman monet kommarit tuntuvat löytäneen sisäisen putinistinsa. Tulee vähän sellainen olo, että tietynlaisen vasemmistoidealismin motivaattorina toimii – kuten George Orwell sanoi – armottoman väkivallan ja menestyksekkään julmuuden masokistinen ihannointi ja että oleellinen osa koko touhusta on moraalisesti hyväksyttäviltä kuulostavien perusteiden keksiminen alistumiselle.

Kommariuden ytimessä on viha Yhdysvaltoja kohtaan, joka tosin on yleistynyt nykyään myös äärioikeistossa, sitä mukaa kun heikäläiset ovat tajunneet olevansa oikeastaan länsimaista demokratiaa vastaan. Kommarin ajattelutapa perustuu siihen käsitykseen, että Yhdysvallat johtaa jonkinlaista maailmankapitalistista järjestelmää, joka kietoo ihmiskunnan lonkeroihinsa, siinä missä Venäjän julmuudet ovat irrallisempia ja sattumanvaraisia. Tässä katsannossa Venäjä on väkivaltainen yksittäinen taparikollinen, mutta Yhdysvallat mafiapomo, ja esimerkiksi Natoon liittyminen on mafiaan liittymistä.

Kommarit käyttävät mielellään kulttuuripellejen ja vanhojen keskustalaisten argumentteja. Lisäksi kommarit ovat jatkuvasti peloissaan siltä varalta että joku tulisi sanoneeksi jotain russofobista. Silloinkin kun kommarit hyväksyvät Venäjän ulkopolitiikan arvostelun, heille on hysteerisen tärkeää korostaa sitä, että Venäjän johto pitää erottaa Venäjän kansasta. Siksi sellaisetkin kommarit, jotka periaatteellisella tasolla ovat valmiita kritisoimaan Putinia, paheksuvat kaikkien ei-kommarien Venäjä-kritiikkiä russofobisena rasismina. Kommarien mielestä on myös tabu esittää Venäjä rauhanrikkojana ja hyökkääjänä tai verrata sen toimintaa Ukrainan suunnalla Hitleriin, vaikka analogioita on selvästi havaittavissa, viidennestä kolonnasta alkaen (sudeettisaksalaiset Tšekkoslovakiassa).

Tietenkään kommari ei hyväksy sitä, että Venäjän uhkaa käytettäisiin argumenttina Natoon liittymiselle, koska Naton ulkopuolella pysyminen on kommarille keskeinen identiteettikysymys ja koska hänelle mikään ei lähtökohtaisesti kelpaa käyväksi argumentiksi Naton puolesta. Kommarille tulee myös epämukava olo siitä, että Venäjän kansaa yritetään millään tavalla vastuullistaa Putinin hallinnon pahuudesta, vaikka tosiasia on, että Putin on menestynyt pitkälti populistisin keinoin, eli merkittävien kansalaisryhmien tuella, niitä mielistelemällä ja niiden ennakkoluuloja myötäilemällä. Kommari on sisäistänyt neuvostoaikaisen propagandan venäläisestä kansasta, joka ei voi toivoa sotaa milloinkaan, eikä hänelle tule mieleenkään, että imperialismilla on Venäjällä aitoa kansan kannatusta ja että imperiumin menettäminen on monille venäläisille narsistinen loukkaus, joka pitää kostaa – tarvittaessa vaikka tuhoamalla koko maailma ydinräjähteillä.

Äärioikeistolainen. Tähän kohtaan aioin alun perin kirjoittaa ”persu”, mutta hetken mietittyäni päätin valita mieluummin ”äärioikeistolainen”. Merkittävä osa tunnustautuneista perussuomalaisista keskustelijoista nimittäin voidaan lajitella yllä kuvatuiksi vanhoiksi keskustalaisiksi: he kenties ilmaisevat vanhakeskustalaiset argumenttinsa karkeammin, sivistymättömämmin ja keskustelukyvyttömämmin, mutta itse sisällössä ei ole oleellisia eroja. Lisäksi tietystikään kaikki karkeat, sivistymättömät ja keskustelukyvyttömät vanhakeskustalaisten argumenttien käyttäjät eivät ole tunnustautuneita persuja.

Maahanmuuttokriittiseen itsepetokseen kuuluu oleellisesti se kuvitelma, että maahanmuuttokriitikot olisivat puolustamassa länsimaista vapautta islamilta tai monikulttuurilta. Selväjärkisimmät tai rehellisimmät maahanmuuttokriitikot – ne avoimen äärioikeistolaiset – ovat kuitenkin jo kyenneet myöntämään, että tosiasiassa länsimaiset vapaudet ovat heidän vihollisensa, se mitä vastaan he taistelevat. Totalitaarisissa liikkeissä tunnetusti on erikseen eksoteerinen ja esoteerinen oppi, propagandistinen puoli, jolla väki rekrytoidaan liikkeeseen, ja sisäinen aate, joka saattaa olla täydellisessä ristiriidassa ulospäin suunnatun propagandan kanssa.

Maahanmuuttokriittisten tappajarobottien eksoteerinen rekrytointioppi on, että he puolustavat länsimaista demokratiaa islamilta, mutta todellinen, esoteerinen oppi on, että länsimainen demokratia merkitsee heille heidän maailmansa tuhoa, kun kaikki muut suomalaiset käyttävät oikeuttaan olla jotain muuta kuin he. Siksi kaikki muut suomalaiset on orjuutettava tai hävitettävä. Suomen itsenäisyys ja vapaus eivät oikeastaan merkitse heille yhtään mitään – he ovat valmiita hyppäämään minkä tahansa vierasmaalaisen liittolaisen kelkkaan saadakseen meidät nitistettyä.

Maahanmuuttokriittisten keskuudessa on vielä jonkin verran vanhan kansan ryssänvihaajia, mutta kuten tälläkin sivustolla olemme moneen otteeseen korostaneet, Homma-foorumilla toimivat omat mekanismit, joilla saadaan alun perin venäläisvihaa poteneesta Putinin ylin ystävä. James Hirvisaarelle huoli Venäjän uhasta on ”katalaan viittaan kätkeytyvää mokuilua”, kuten tiedämme. Ehkä vielä kuvaavampi on bloggaajanimimerkin ”Tragedian synty” kirjoitus ”Maanpuolustusasiaa”, jonka loppukappale kuuluu seuraavasti:

”Lopuksi voisin ottaa kantaa useita kuohuttavaan Natoon. On totta, että kaikista naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon."

Kirjoittaja siis vihaa suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta ja pitää Venäjän tarjoamia vaihtoehtoja – ankaria sensuurilakeja, poikkeavien pahoinpitelyjä ja murhia sekä Putinin mielipiteistä poikkeavien maailmankatsomusten ja arvojen kieltämistä – lähtökohtaisesti niitä parempina. On vaikea kuvitella selvempää ja rehellisempää tunnustusta, että länsimainen demokratia itsessään on maahanmuuttokriitikoiden tosiasiallinen vihollinen ja kaikki eksoteerinen propagandahölinä länsimaisen kulttuurin puolustamisesta sitä itseään eli silkkaa pajunköyttä ja paskapuhetta.

Putinismin koko kuva

(Alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 18. heinäkuuta 2014.)

Siltä varalta että joltakulta on asia jäänyt huomaamatta, kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä ja pidän putinismia akuuttina vaarana sekä Suomelle että koko Euroopalle. Putinismi on myös osoittautunut hyvinkin vahvaksi aatteeksi suomalaisten omassa keskuudessa. Tässä kirjoituksessa esittelen eräitä tavallisia tapoja asennoitua putinistisesti.

Yhteistoimintamies. Tämä tyyppi on Venäjän agentti tai käyttäytyy kuten sellainen. Venäjä on suunnilleen hyvyyden edustaja maan päällä ja Yhdysvallat imperialistinen valta, joka manipuloi kierosti kaikkialla. Yhteistoimintamies ajattelee Venäjän uuden pääideologin Aleksandr Duginin ajatuksia: hänen mielestään pieni maa ei koskaan voi olla aidosti itsenäinen tai omatahtoinen, vaan ainoastaan jonkin suurvallan šakkinappula ja ase toista suurvaltaa vastaan. Koska Venäjän yksipuolisesti itsenäiseksi julistamat pellevaltiot kuten Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat juuri tällaisia tapauksia, yhteistoimintamies päättelee tai teeskentelee päättelevänsä, että Itä-Euroopan Nato-maat ovat vastaavanlaisia Yhdysvaltain tosiasiallisia osavaltioita.

Vanha keskustalainen. Keskusta oli kylmän sodan vuosina se puolue, joka joutui tekemään paskahommat, eli olemaan porvaripuolue, joka ottaa niskoilleen idänsuhteet, ts. Neuvostoliiton nuoleskelemisen. Tämä oli sikäli tarpeen, että jos ei olisi ollut ulkopoliittisesti luotettavaa porvaripuoluetta, idänsuhteet olisivat liukuneet kommunistien yksin hoidettaviksi, ja sitä riskiä kukaan ei halunnut ottaa. Valitettavasti Keskustassa alettiin pitää ulkopoliittista välttämättömyyttä hyveenä. Tästä syystä meillä on nyt paljon vanhoja eikä aina kovin vanhojakaan keskustalaisia, jotka ovat täysin sisäistäneet ajatuksen Venäjän legitiimeistä ja oikeutetuista turvallisuuseduista, ts. sen ajatuksen, että Venäjällä on turvallisuutensa nimissä oikeus vaatia suunnilleen koko muulta maailmalta hyysäystä ja pokkurointia.

Vanha keskustalainen on jäänyt neuvostoaikaan siinä mielessä, että hän kuvittelee Venäjän yhä tarvitsevan vapaata ja vaurasta Suomea PR-tarkoituksiin. Tämä on hänen keskeinen väärinkäsityksensä. Neuvostoliitto oli toki terrorivaltio, mutta myös kansainvälisen kommunistiuskonnon oma vatikaani. Tämä uskonto esitti olevansa itse reiluus ja oikeudenmukaisuus poliittisessa muodossaan. Koska kommunistiset diktatuurit olivat epäreiluja ja epäoikeudenmukaisia, Neuvostoliitto tarvitsi niitä parempia propagandavaltteja. Sellaiseksi kelpasi YYA-Suomi, joka saattoi ulkopoliittisesta neuvostomyötäilystään huolimatta olla vapaa ja vauras maa.

Nykyisin, kuten tiedämme, Venäjä ei enää edusta mitään muuta ideologiaa kuin venäläistä imperialismia. Venäläisen imperialismin sisältö on, että ”sinun maasi kuuluu minulle koska minä olen Venäjän presidentti ja kova KGB-mies ja minulla Venäjän presidenttinä ja kovana KGB-miehenä on oikeus vallata se”, ja siinä koko juttu. Venäläisen imperialismin ei tarvitse naamioitua reiluudeksi eikä työläisten solidaarisuudeksi eikä miksikään muuksikaan sellaiseksi hyväksi ja hienoksi jutuksi, mitä kommunismi entiseen aikaan väitti olevansa.

Vanha keskustalainen uskottelee itselleen ja muille myös mielellään, että Suomessa muka tunnettaisiin Venäjää tai venäläistä kulttuuria erityisen hyvin. Tämä on tietysti roskapuhetta, kuten kaikki venäjää opiskelleet hyvin tietävät. Itse asiassa Neuvostoliiton ja Venäjän tutkimus on lännessä, vallankin Yhdysvalloissa, erittäin asiantuntevalla tasolla, jopa siinä määrin, että Venäjästä kiinnostuneen ei tarvitse opetella venäjän kieltä. Itsehän olen tenttinyt yliopistossa Venäjän kirjallisuuden ja kulttuurin kurssit parhain arvosanoin joutumatta oppimaan venäjää kovin hyvin: kaikki tarvittava oli aina saatavissa ruotsiksi, saksaksi tai englanniksi. Sen takia venäjän taitoni onkin jäänyt luvattoman huonoksi.

Vanha keskustalainen korostaa usein Venäjä-ystävyyden taloudellista hyötyä. Tämäkin on suoraa perintöä Kekkoselta ja YYA-kaudelta. Itse asiassa senaikainen idänkauppa merkitsi käytännössä taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta, johon vieläpä änkeydyttiin ehdoin tahdoin. Kun Neuvostoliitto romahti, siitä seurasi yhdeksänkymmenluvun alun lama. Niiden jälkien pitäisi pelottaa niin paljon, ettei samaan erehdykseen syyllistyttäisi uudelleen.

Vanhakeskustalaiseen puhetapaan kuuluu sellainen sanoilla ilmaisematon kuvitelma, että Venäjällä on suunnilleen paikat täynnä kultaharkkoja, jotka saa ottaa mukaansa kun osaa niitä venäjäksi pyytää. Tämä on hölynpölyä. Venäjä on käytännössä pelkkiä raaka-aineita myyvä kehitysmaa, jonka talous ei ole merkittävä maailman mittakaavassa. Valitettavasti Venäjä on ydinaseistettu kehitysmaa, joka asemahdillaan voi uhkailla ja pakottaa kehittyneemmät maat polvilleen.

Sekä vanhakeskustalaiset että muita putinistityyppejä edustavat keskustelijat ovat polttaneet päreensä siitä, että EU:n Venäjälle suunnatut talouspakotteet (väitetysti) merkitsevät Suomelle huomattavia taloudellisia tappioita. Sitä ei tietysti olla halukkaita myöntämään, että kaikenlainen taloudellinen riippuvuus arvaamattomasta diktatuurista on vähän niin kuin mafiapomon liikekumppanina olemista: kummisetä joutuu ennemmin tai myöhemmin oikeuden eteen, ja silloin mekin olemme kanssarikollisina syytettyjen penkillä. Olisi pitänyt irrottautua Venäjästä hyvissä ajoin, niin ei nyt olisi käynyt näin.

Mystikko. Jos sana ”mystikko” kuulostaa liian ylevältä, kuvitelkaa sen paikalle ”hörhö”. Tämä on tyypillisesti sellainen myöhäisturkkalainen teatterimies tai muu taiteilija, jolle mystinen tai myyttinen maailmankäsitys on tärkeä. Ilkeämielisesti tekisi mieli heittää, että nämä tyypit ovat nauttineet hieman liikaa kärpässientä, mutta totuuden jumalatar vaatii myöntämään, että suomalainen pystyy saamaan päänsä tällä tavalla sekaisin ihan laillisilla päihteillä kuten viinalla ja Dostojevskilla (jälkimmäinen on tosin vaarallista ja kovaa huumetta, ja sen täyskieltoa pitäisi vakavasti harkita). Tällaisille tyypeille Ruotsi ja laajemmin länsimaisuus, eikä vähiten luterilaisuus tai kristillinen kirkko yleisemminkin, merkitsee suomalaisten oletetun shamanistisen luonteen riistäjää ja tuhoajaa. Venäjä sitä vastoin on itäisen mystisyyden ja shamanismin maa.

Tavallisesti nämä mystikot ovat taiteilijoiksi aika sivistymättömiä ja heidän harrastuksensa pohjalla on jokin postmoderni sekauskonnollinen henkisyys. Venäjästä he tietävät juuri niin vähän, että voivat käyttää sitä tyhjänä tauluna tai valkokankaana, jolle heijastavat omat houreensa. Mahdollisesti heitä kiehtoo ortodoksinen usko, mutta sekin vain ulkoapäin nähtynä eksotiikkana.

Tässä kohdassa suositeltavaa lukemista on Vasili Aksjonovin ennustuksellinen romaani Krimin saari, joka valitettavasti on Venäjän imperialistisen julmuuden vuoksi viime aikoina saanut uutta ajankohtaisuutta, kuten monet tarkkailijat maailmallakin ovat panneet merkille. Romaani sijoittuu vaihtoehtohistorialliselle Krimille, joka on jäänyt Neuvostoliitosta itsenäiseksi valkokenraalien turvapaikaksi (vrt. Taiwanin suhde kommunistiseen Kiinaan) ja jossa eletään riehakkaassa kapitalismissa värikkäine mainoksineen, uususkontoineen, muodikkaine vasemmistolaisuuksineen ja muine seitsemänkymmenlukulaisine oikkuineen. Krimin saaren päähenkilö on Andrei Lutšnikov, suomennoksen mukaan ”playboyn kattoasunnossa” (tämä vitsi toimii paremmin englanniksi ja venäjäksi, koska kattoasunto on englanniksi penthouse, ja sekä Playboy että Penthouse ovat tunnettuja miestenlehtiä; venäjään penthauz tietenkin voidaan tuosta vain ottaa lainasanaksi, koska se on aina ollut sanavarastoltaan vieraanvarainen kieli) asustava pintaälykkö, joka haluaa liittää maansa osaksi Neuvostoliittoa. Miksi? Koska yhteinen kieli vetää, samoin jonkinlainen älytön, mystinen kaipuu kadonneeseen yhteyteen.

Aksjonovin romaanissa Neuvostoliittoon liittymisellä elämöineille krimiläisille tulee ikävänä yllätyksenä valtaajajoukkojen julmuus ja piittaamattomuus ihmishengistä. Samalla lailla joutuvat pettymään omat mystikkohörhömme sitten kun liittyminen idän emämaahan toteutuu.

Kulttuuripelle. Tämä esiintyy oikeastaan muihin perustyyppeihin (erityisesti mystikkohörhöön) sekoittuneena ja on pikemminkin argumentointitapa kuin henkilötyyppi, mutta otanpa tämänkin esille. Kulttuuripellellä tarkoitan sitä, jonka täytyy joka välissä korostaa sitä, miten hieno vanha kulttuuri Venäjällä on ja miten Venäjää ei tästä syystä saa arvostella, koska Suomen kaltaisella villi-ihmisten perslävellä nyt vain ei ole varaa arvostella hienon vanhan kulttuurin maita yhtään mistään.

Kuten arvata saattaa, kulttuuripelleargumentointia kuulee eniten sellaisilta ihmisiltä, jotka tietävät venäläisestä kulttuurista kaikkein vähiten. Kulttuuripellejen esittämät argumentit ovat toki sikäli paikkansapitäviä, että jota kuinkin kaikilla kansoilla on mielenkiintoinen ja omalaatuinen kulttuurinsa, johon tutustuminen – mielellään asianomaisen kansan omalla kielellä – on suotavaa ja avartavaa. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että turvallisuuspoliittiselta kannalta Venäjä on meille tällä hetkellä vaaraksi, puhumattakaan siitä, että Venäjä on Ukrainalle juuri tätä kirjoittaessani kouriintuntuva ja akuutti uhka.

Kun puhutaan Ukrainasta, on syytä muistaa, että tällä hetkellä venäläiset pakenevat omasta maastaan Ukrainaan, jossa esimerkiksi lehdistön vapaus on suurempaa. Näyttää jopa siltä, että venäläistä kulttuuria on helpompi viljellä ja kehittää Ukrainassa kuin kiristyvän sensuurin ja toisinajattelijavainon Venäjällä.

Venäläisen kulttuurin ihannoijilla oli ennen vanhaan tapana silmät loistaen intoilla siitä, kuinka itänaapurissa luetaan kirjoja metrossa (veikkaan että nykyään venäläisten lukuinto on vähentynyt, mutta vielä 90-luvulla tuosta hössötettiin). Mutta venäjää osaamattomana intoilijat eivät tietenkään tienneet, mitä kirjoja siellä luettiin: esimerkiksi KGB:n miehiä ihannoivia roskajännäreitä – neuvosto- Jerry Cottoneita, paitsi että Jerry Cotton on niitä huomattavasti humaanimpaa (ja humoristisempaa) luettavaa.

Kommari. Käytän reilusti sanaa ”kommari”, koska tähän kategoriaan ei kuulu pelkästään tunnustautuneita kommunisteja, vaan myös muitakin epämääräisen vasemmistoväritteisiä hahmoja. Äärioikeisto on vanhastaan leimannut kommareiksi kaiken demareita radikaalimman vasemmiston, joten puhutaan mieluummin kommareista kuin kommunisteista – jälkimmäinen termi olisi liian tarkka. Toki pitää sanoa, että kaikki kommaritkaan (tässä kuvatussa merkityksessä) eivät ole putinilaisia – esimerkiksi silloin kun Anna Politkovskaja odotetusti murhattiin, hän oli ehtinyt nousta idoliksi myös ”kommarien” keskuudessa, joten hekin uskaltautuivat arvostelemaan Venäjää ja osoittamaan mieltä sitä vastaan. Siitäkin alkaa tosin kohta tulla vuosikymmen täyteen, ja mielet ovat voineet muuttua tällä välin paljonkin.

On tietysti kuvaavaa, että Politkovskajan murhan aikoihin, kun Venäjä vaikutti ulkopoliittisesti heikolta eikä ollut vielä ryhtynyt sotilaalliseen iskuun Georgiaa vastaan, kommarit arvostelivat sitä paljon äänekkäämmin. Nyt kun näyttää siltä, että Venäjä on ihan oikeasti vaarallinen, kumman monet kommarit tuntuvat löytäneen sisäisen putinistinsa. Tulee vähän sellainen olo, että tietynlaisen vasemmistoidealismin motivaattorina toimii – kuten George Orwell sanoi – armottoman väkivallan ja menestyksekkään julmuuden masokistinen ihannointi ja että oleellinen osa koko touhusta on moraalisesti hyväksyttäviltä kuulostavien perusteiden keksiminen alistumiselle.

Kommariuden ytimessä on viha Yhdysvaltoja kohtaan, joka tosin on yleistynyt nykyään myös äärioikeistossa, sitä mukaa kun heikäläiset ovat tajunneet olevansa oikeastaan länsimaista demokratiaa vastaan. Kommarin ajattelutapa perustuu siihen käsitykseen, että Yhdysvallat johtaa jonkinlaista maailmankapitalistista järjestelmää, joka kietoo ihmiskunnan lonkeroihinsa, siinä missä Venäjän julmuudet ovat irrallisempia ja sattumanvaraisia. Tässä katsannossa Venäjä on väkivaltainen yksittäinen taparikollinen, mutta Yhdysvallat mafiapomo, ja esimerkiksi Natoon liittyminen on mafiaan liittymistä.

Kommarit käyttävät mielellään kulttuuripellejen ja vanhojen keskustalaisten argumentteja. Lisäksi kommarit ovat jatkuvasti peloissaan siltä varalta että joku tulisi sanoneeksi jotain russofobista. Silloinkin kun kommarit hyväksyvät Venäjän ulkopolitiikan arvostelun, heille on hysteerisen tärkeää korostaa sitä, että Venäjän johto pitää erottaa Venäjän kansasta. Siksi sellaisetkin kommarit, jotka periaatteellisella tasolla ovat valmiita kritisoimaan Putinia, paheksuvat kaikkien ei-kommarien Venäjä-kritiikkiä russofobisena rasismina. Kommarien mielestä on myös tabu esittää Venäjä rauhanrikkojana ja hyökkääjänä tai verrata sen toimintaa Ukrainan suunnalla Hitleriin, vaikka analogioita on selvästi havaittavissa, viidennestä kolonnasta alkaen (sudeettisaksalaiset Tšekkoslovakiassa).

Tietenkään kommari ei hyväksy sitä, että Venäjän uhkaa käytettäisiin argumenttina Natoon liittymiselle, koska Naton ulkopuolella pysyminen on kommarille keskeinen identiteettikysymys ja koska hänelle mikään ei lähtökohtaisesti kelpaa käyväksi argumentiksi Naton puolesta. Kommarille tulee myös epämukava olo siitä, että Venäjän kansaa yritetään millään tavalla vastuullistaa Putinin hallinnon pahuudesta, vaikka tosiasia on, että Putin on menestynyt pitkälti populistisin keinoin, eli merkittävien kansalaisryhmien tuella, niitä mielistelemällä ja niiden ennakkoluuloja myötäilemällä. Kommari on sisäistänyt neuvostoaikaisen propagandan venäläisestä kansasta, joka ei voi toivoa sotaa milloinkaan, eikä hänelle tule mieleenkään, että imperialismilla on Venäjällä aitoa kansan kannatusta ja että imperiumin menettäminen on monille venäläisille narsistinen loukkaus, joka pitää kostaa – tarvittaessa vaikka tuhoamalla koko maailma ydinräjähteillä.

Äärioikeistolainen. Tähän kohtaan aioin alun perin kirjoittaa ”persu”, mutta hetken mietittyäni päätin valita mieluummin ”äärioikeistolainen”. Merkittävä osa tunnustautuneista perussuomalaisista keskustelijoista nimittäin voidaan lajitella yllä kuvatuiksi vanhoiksi keskustalaisiksi: he kenties ilmaisevat vanhakeskustalaiset argumenttinsa karkeammin, sivistymättömämmin ja keskustelukyvyttömämmin, mutta itse sisällössä ei ole oleellisia eroja. Lisäksi tietystikään kaikki karkeat, sivistymättömät ja keskustelukyvyttömät vanhakeskustalaisten argumenttien käyttäjät eivät ole tunnustautuneita persuja.

Maahanmuuttokriittiseen itsepetokseen kuuluu oleellisesti se kuvitelma, että maahanmuuttokriitikot olisivat puolustamassa länsimaista vapautta islamilta tai monikulttuurilta. Selväjärkisimmät tai rehellisimmät maahanmuuttokriitikot – ne avoimen äärioikeistolaiset – ovat kuitenkin jo kyenneet myöntämään, että tosiasiassa länsimaiset vapaudet ovat heidän vihollisensa, se mitä vastaan he taistelevat. Totalitaarisissa liikkeissä tunnetusti on erikseen eksoteerinen ja esoteerinen oppi, propagandistinen puoli, jolla väki rekrytoidaan liikkeeseen, ja sisäinen aate, joka saattaa olla täydellisessä ristiriidassa ulospäin suunnatun propagandan kanssa.

Maahanmuuttokriittisten tappajarobottien eksoteerinen rekrytointioppi on, että he puolustavat länsimaista demokratiaa islamilta, mutta todellinen, esoteerinen oppi on, että länsimainen demokratia merkitsee heille heidän maailmansa tuhoa, kun kaikki muut suomalaiset käyttävät oikeuttaan olla jotain muuta kuin he. Siksi kaikki muut suomalaiset on orjuutettava tai hävitettävä. Suomen itsenäisyys ja vapaus eivät oikeastaan merkitse heille yhtään mitään – he ovat valmiita hyppäämään minkä tahansa vierasmaalaisen liittolaisen kelkkaan saadakseen meidät nitistettyä.

Maahanmuuttokriittisten keskuudessa on vielä jonkin verran vanhan kansan ryssänvihaajia, mutta kuten tälläkin sivustolla olemme moneen otteeseen korostaneet, Homma-foorumilla toimivat omat mekanismit, joilla saadaan alun perin venäläisvihaa poteneesta Putinin ylin ystävä. James Hirvisaarelle huoli Venäjän uhasta on ”katalaan viittaan kätkeytyvää mokuilua”, kuten tiedämme. Ehkä vielä kuvaavampi on bloggaajanimimerkin ”Tragedian synty” kirjoitus ”Maanpuolustusasiaa”, jonka loppukappale kuuluu seuraavasti:

”Lopuksi voisin ottaa kantaa useita kuohuttavaan Natoon. On totta, että kaikista naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon."

Kirjoittaja siis vihaa suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta ja pitää Venäjän tarjoamia vaihtoehtoja – ankaria sensuurilakeja, poikkeavien pahoinpitelyjä ja murhia sekä Putinin mielipiteistä poikkeavien maailmankatsomusten ja arvojen kieltämistä – lähtökohtaisesti niitä parempina. On vaikea kuvitella selvempää ja rehellisempää tunnustusta, että länsimainen demokratia itsessään on maahanmuuttokriitikoiden tosiasiallinen vihollinen ja kaikki eksoteerinen propagandahölinä länsimaisen kulttuurin puolustamisesta sitä itseään eli silkkaa pajunköyttä ja paskapuhetta.

Pikku persykkäispoikulit

Maahanmuuttokriittisten tappajarobottien ikäjakauma on mielenkiintoinen. Siellä on keski-ikäisiä ja sitä vanhempia setiä, joista monetkin ovat paheissa ja rikoksissa kypsyneet Rooman keisari Neron veroisiksi, mutta siellä on myös teitä innokkaita nuoria poikia, jotka pärstävärkistä päätellen viihdytte raastuvassa paremmin kuin ruotsintunnilla ja opitte kummassakin paikassa presiis yhtä vähän. Koska olen hyvä ja hurskas mies ja velvollisuudentunnon ajamana varoittelen nuorisoa sen siveyttä ja kuolematonta sielua uhkaavista vaaroista, minun on syytä kertoa maahanmuuttokriittisiin piireihin käkeäville nuorukaisille, mikä heitä noissa remmeissä odottaa.

Ymmärränhän minä tietysti, että nuorukaisikäinen poikuli haluaa kovasti päteä aikuisten setien silmissä. Pojanjolpilla on sellainen nuoren ihmisenalun tarve olla jotakin, varsinkin jos poikuli ei ole saanut elämässään aikaiseksi mitään sen merkittävämpää kuin blogin Uuden Suomen alustalle. Aikuiset sedät, joilla on oikea rikosrekisteri ja jotka siis eivät pelkää mitään eivätkä ketään eivätkä edes lakia, herättävät varmasti kunnioitusta teissä poikuleissa. Pienikin suosion ja tunnustuksen osoitus sellaisilta saa poikulijolpukaisen sydämesi hyppimään saksanpolkkaa ylpeydestä.

Tämä ei kuitenkaan ole se mitä normaalit poikuli-ikäiset pippelin omistajat tekevät. Normaalit jolpukaiset seuraavat etuveitikkaisensa ääntä nuorten neitojen pimpukkaisten suuntaan. Kuten Jaakko Myöhänen aikoinaan sanoi nettiesseessään miehistä ja naisista, seksuaalinen halu on ihmisen tervettä sosiaalista järkeä, ja lisäisin itse, että paljon muuta järkeä sinun ikäiselläsi nuorella miehellä ei olekaan eikä kuulukaan olla. Kaikenlaisen järjen käyttö on kuitenkin hyväksi, ja kun pippeli on ainoa järkielin, sen mukaan sietää sitten elämänsä järjestää.

Pippeli vetää jolpukaisikäisen miekkosen sellaisiin porukoihin, joissa pimpukkaa on. Näin on hyvä ja näin on oikein ja näin on ollut ihmiskunnan aamunkajosta asti. Valtakunnat kaatuvat, temppelit romahtavat, uskonnot unohtuvat ja suuret aatteet rapautuvat, mutta yksi pysyy eli nuoren pippelin kaipuu pimpan luo. Se on ihmiskunnan ikiaikaista viisautta, viisaampaa kuin ne suuret aatteet.

Nuorilla naisilla on yleensä enemmän tervettä sosiaalista järkeä kuin poikuleilla, mihin sinänsä ei vielä paljoa tarvita. Kuten niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen on sanonut, nuoret miehet seuraavat poliittisesti aktivoituessaan sitä väliraajaansa. Eli kun sitä seksiä alkaa olla tarjolla, väliraajaohjautuva poikuli unohtaa teini-ikäisen rasisminsa, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin jolpukkaisen ikäkausiuhmukkaista, ja menee sinne suvaitsevaiseen porukkaan pimppaa inumaan ja saamaan. Valitettavasti niitäkin jolpukoita on, jotka eivät järkevästi seuraa jolonsa ääntä.

Yhteiskunnassamme on paljon sellaista moralismia, feminismistä alkaen, joka vaatii nuorukaisia ajattelemaan jollain muulla kuin pippelillään. Tämä on tietysti poikuli-ikäiselle kohtuuton vaatimus, mutta joihinkin itseään kovin älykkääksi luuleviin se puree. Tällaisen moralismin vaikutuksesta sinä poikuli hurahdat mukaan eräisiin tiettyihin poliittisiin porukoihin, jotka mainostavat edustavansa itsenäistä ajattelua ja jotka vetoavat poikulin tyhmänylpeyteen ja väkivaltafantasioihin – nehän kuuluvat ikäkauteen siinä missä se väliraajaohjautuvuuskin. Kyse on sellaisesta jengistä, josta et takuulla tyttöjä löydä. Tarkoitan tietenkin maahanmuuttokriitikoita.

Siihen on syynsä, miksi niissä sakeissa on 1) vanhempia setiä ja 2) teitä nuoria poikuleita, muttei juurikaan neitokaisia. Jos olisit kysynyt äitykältä, mikä sellaisten remmien olemassaolon oikea syy on, hän varmaan olisi osannut kertoa sen sinulle. On sellainen tietty porukka vanhempia setiä, joita kiinnostavat kovasti nuorten poikulien pehmoiset persykäiset. Nämä sedät keräävät ympärilleen sinunlaisiasi ihailijanuorukaisia. Koetahan arvata mitä he sinusta haluavat.

Nythän sinä tietysti hädissäsi selität, että kyllähän sinä tiedät mikä homo on ja että ne homot löytyvät ”teidän mokuttajien” riveistä. Voi voi, poikuliressukainen, kun sinä et edelleenkään tajua miten maailma makaa ja kenen kanssa. Ne avoimet homot, joiden asiaa ”mokuttajat” ajavat, ovat kilttejä ja harmittomia juuri siksi, että he homoilevat rehellisesti muiden homojen kanssa. Kokonaan toinen asia ovat nämä sinun ihailemasi kaverit.

Nämä sinua kehuvat mukavat sedät nimittäin eivät halua elää ihmisiksi toisen homon kanssa sellaisessa avioliiton kaltaisessa parisuhteessa. He ovat vähän niin kuin sellaiset viisikymppiset äijät, jotka yhä metsästävät nuoria tyttöjä. Kun he sanovat etteivät ole homoja, sillä vain hämätään teitä poikuleita. Niin kuin se viisikymppinen tyttöjenkähmijä haluaa nuorta kokematonta pimppaa, sillä tavalla nämä äijät himoavat sinun pehmykäistä heteropersykkäistäsi, jota toiset heidänlaisensa eivät vielä ole päässeet sörkkimään.

Ei siihen kauaa mene kun joku näistä sinun ihailemistasi esikuvista virnistäen käskee poikulia ottamaan housut pois. Kalpenet kauhusta ja alat vastustella, mutta silloin esikuvasi hymy hyytyy ja hän äyskäisee äreän käskyn, luultavasti myös vetäisee nopean ja kipeän nyrkiniskun vankilavuosina treenatuilla lihaksilla. Viimeistään siinä vaiheessa kun rakas ystäväsi napsauttaa auki partaveitsenterävän stilettinsä naamasi edessä, ymmärrät että nyt on tosi kyseessä ja henki pelissä eikä paskapuhetta kuunnella.

Väkivahva rakastajasi vääntää persykänpuoliskosi erilleen ja junttaa heroiiniruiskeista ryhmyisen ja arpikohjuuntuneen molonsa peppuliisi. Jos hän käyttää liikaa väkivaltaa, kakkisuolukkaisesi lihaksisto saattaa vaurioitua pysyvästi niin että paskulisi ei pysy enää sisällä vessukkaan asti,vaan turahtelee ulos jo ennenaikaisesti, jolloin sinä peppupoikuli joudut vaipukkaisia pitämään.

Vaippaset ovat kuitenkin pulmistasi pienin. Sinä tiedät poikuli varmasti mitä siitä seuraa kun vankilan käynyt heroiinipippelinen setä ruilauttaa rojunsa takatorvukkaiseesi limakalvukaisiasi repivällä voimalla. On enemmän kuin todennäköistä, että hän on ruiskutellut heroiinin lisäksi kaluunsa myös immuunikatopöpösiä-pöpsykkäisiä. Tiedäthän sinä että heroiininkäyttäjien ruiskut ovat yhteisiä kuin uskovaisten tavara ja että pöpsykkäiset leviävät niiden mukana. Ja kovakaluinen setä, jonka imartelulle olet tyhmyyksissäsi antanut periksi, on tietysti vankilat nähnyt ja niissä huumeidenkäytön oppinut mies. Katsos kun se rasismi, jota sinä maahanmuuttokritiikiksi nimität, on osa vankilakundien kulttuuriin (se on niiden kulttuuria!) elimellisesti kuuluvaa kovanaamashowta. Se on yksi syy, miksi ”mokuttajat” (= lainkuuliaiset ihmiset) vierastavat maahanmuuttokritiikkiä, eli rasismia.

Voi tämä homma (heh!) toki niinkin mennä, että kun tarpeeksi kauan kaivat verta nenästäsi julistamalla rasismia ja uhkailemalla ihmisiä, päädyt ihan omilla tuomioillasi vankilaan. Sinä tietysti olet niin hölmö, ettet ole tajuavinasi, millaiset puheet ovat rikollisia ja miksi, mutta koska olet käytännön vähämielisyydestäsi huolimatta ainakin lain edessä täysivaltainen, joudut ennemmin tai myöhemmin kiven sisään moninkertaisena rikoksenuusijana.

Sananvapaudesta on turha itkeä, ja yhtä älytöntä on vedota siihen säälittävään kansanperinteeseen, jota lakina siteerataan Homma-foorumilla. Siellä jengi ei tunnetusti ole vielä kehittynyt sille sivilisaation tasolle, että siellä ymmärrettäisiin oikeuksia olevan kellään muilla kuin heillä itsellään. Ne ”lait”, joita hompanssit keskusteluissaan siteeraavat, ovat yleensä heidän omasta päästä keksimiään. Jos sinä poikuli ressukainen kuvittelet, että Hommalta oppimasi lait ja oikeusperiaatteet ovat minkään väärtejä, menet vankilaan suoraan kiertämättä lähtöruudun kautta.

Juu, kyllähän siellä Hommallakin on oma lakimieskiintiönsä joukossa mukana. Sille on selityksensä. Jos minä olisin juristi, hieroisin dollarinkuvat silmissäni käsiäni yhteen Homma-foorumia lukiessani. Kun yhteen paikkaan kerääntyy noin iso joukko tyyppejä, jotka ensinnäkin ovat täydellisen, pimeän tietämättömiä laista, toiseksi kiihkeän innokkaita tekemään uhkailu- ja kiihotusrikoksia ja kolmanneksi halukkaita riitelemään saamistaan tuomioista korkeimpaan oikeusinstanssiin ja maailmankaikkeuden anustappiin asti, mitä muuta lakimies voi ajatella kuin että tässä on kokonainen hölmöjen rahastettavien kultakaivos?

Voi hyvinkin olla, että tällainen juristisetä suostuu puolustamaan sinuakin kun joudut syytteeseen kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta, jonkin ”mokuttajan” uhkailusta tai joistakin muista rikoksista, joita te pikku poikulit teette ollaksenne tosi kovia jätkiä ja päteäksenne ryhmypippelisten esikuvasetienne silmissä. Etkä joudu edes maksamaan itse asianajopalkkiotasi. Jengissännehän mielellään kerätään kolehteja syytteeseen joutuneiden aateveljien oikeuskuluihin. Mutta koska syyllisyytesi todennäköisesti on yksiselitteinen, rikosrekisterisi vain kasvaa ja ainoa joka tempauksesta hyötyy on se juristi, joka rohmuaa koko kolehdin omiin taskuihinsa, mitä nyt verottajalle vähän kymmenyksiä tilittää.

Ja vaikka ei kolehtia kerättäisikään, kyllähän valtio taikaseinästään hoitaa kaltaistesi pikkurikollisten asianajokulut. Me töissäkäyväthän emme tee mitään niin mielellämme kuin pulitamme veroa, jotta poikulit saisivat puolestapuhujan joutuessaan vastaamaan rötöksistään. Eikös olekin mukavaa olla sen kauhean holhousvaltion hyysättävänä? Sitten teillä poikuleilla on vielä otsaa valittaa verotuksesta. Teillehän ne verorahat maksetaan, kun teillä ei ole tuloja joista niitä periä.

Sinua odottaa siis joka tapauksessa sakkorangaistusten ketju ja lopulta vankila. Sinä olet maahanmuuttokriitikkopoikulina nimittäin taparikollinen. Tyyppi, joka silkasta uhmasta ja huomion kaipuusta tekee rikoksen rikoksen perään, on nimittäin määritelmän mukaan taparikollinen. Kuten suuri historioitsijamme Heikki Ylikangas on huomauttanut, tämän takia ne Pohjanmaan puukkojunkkaritkin pitkälti hilluivat: jotta olisi jotain, ”josta mainittais”.

Kun sinä et oikeasti osaa tehdä mitään muita paremmin etkä edes voi aloittaa törkeän rasistista bloggailua ensimmäisenä (kuten Halla-aho), ainoa millä pääset maineeseen on Halla-ahon törkeyksien toisteleminen omilla lisukkeilla maustettuina. Ja koska olet Halla-ahoakin huonompi sanankäyttäjä etkä osaa varmistaa taustaasi, päädyt heittelemään yksiselitteisesti laittomia möläytyksiä.

Nythän sinä varmasti iniset että maahanmuuttokriitikoiden tekemät rikokset, kuten kiihotus kansanryhmää vastaan, eivät ole oikeita rikoksia, vaan Demlan sun muiden salaliittojen lakiin ujuttamia höpöhöpörikoksia. Se ei kuitenkaan lain silmissä eroa millään lailla niistä puolustuksista, joita Jammu-setä ja muut ilmiselvät kelmit keksivät omille rötöksilleen. Vankilasta et syyllistä miestä löydä, jos asianomaisilta itseltään kysyt. Sitten kun sinut tuomitaan kiven sisään rasismirikoksistasi, olet ihan samanlainen linnakundi kuin kaikki muutkin.

Itse asiassa maahanmuuttokritiikki on – muun ohessa – yksi ammattirikollisten alamaailman tapa värvätä uusia jäseniä, sekä peppuliin paneskeltaviksi poikuleiksi että juoksilaiksi ja oppipojiksi. Ammattirikollisen ura alkaa juuri siitä, että alat soittaa suutasi auktoriteeteille ja tehdä kiihotus- ja uhkailurikoksia ilmentääksesi epämääräistä vapaudenkaipuutasi ja uhmakkuuttasi. Joku muu yhtä tyhmä sälli tekee samalla tavalla omaisuusrikoksia kokeakseen olevansa kova jätkä jota eivät kukkahatut määräile. Hiljakseen hän sitten liukuu sinne tyrmään kongin kingien komenneltavaksi.

Sillä kelpo omaisuusrikollisella on kuitenkin sellaisia taitoja, joita venkuloiden valtakunnassa arvostetaan. Hän tietää luultavasti jo jotain murtautumisesta ja varastamisesta. Hänen ei siis tarvitse tarjoilla persykkäistään kongin kingille, hän osaa palvella paremmin. Sinä et osaa, joten sinusta ei roiseille rosmoille ole paljon muuta iloa kuin se persykkäispuoli.

Voihan tietysti olla että alat tyhmyyksissäsi soittaa suuta niille kingeille siitä kuinka sinulla on oikeus ja vapaus ja sananvapaus ja pläp pläp pläpäti pläpäti pläp. Se kova monimurhaaja ja heroiinisuonikas ammattirikollinen ei paljoa tuollaista kuuntele eikä katsele. Mutta sinähän olet juuri niin tyhmä, että kaivat taas verta nenästäsi. Sen kyllä tietää miten se päättyy.

Nythän sinulle tuli paha ahdistus ja trauma, varsinkin kun sydämessäsi tiedät että olen oikeassa ja että tämä on väistämätön kohtalosi, joka jo väikkyy edessäsi.

No se on voi-voi sitten.

Suomalaisuusliike Venäjän juonena

(alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 10. heinäkuuta 2014)

Suomalaisuus on 1800-luvun tuote. Siinä missä maakuntamurteet ja maakuntahenki, savolaisuudesta pohjalaisuuteen, ovat todellisia, luonnollisesti muodostuneita etnisiä ilmiöitä, ns. suomi sivistys- ja kirjakielenä on moderni, keinotekoinen luomus. Suomalaisuus, suomenkielinen kirjallisuus alkaa Aleksis Kivestä, ja kuten kaikki Aleksis Kiven runoja lukeneet tietävät, hänen riiminsä eivät enää olisi hyväksyttäviä perinteisenä suomalaisena loppusointurunoutena – hän käyttää sanoja ja muotoja, jotka eivät oikeastaan ole suomea, vaan enemmänkin nurmijärven kieltä.



Aleksis Kivi edusti vielä oikeaa suomalaista, tai hämäläistä, kansanihmisyyttä. Nuorena poikana hän tunnetusti laati ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä ruotsiksi. Tämä oli siihen aikaan normaalia Suomen kansan keskuudessa: kylillä toki puhuttiin kotoisaa murretta, mutta kaikki olivat hyväksyneet sen, että ruotsi oli kirjallisen sivistyksen ja yhteiskunnallisen nousun kieli.



Tämän jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Syntyi fennomania, suomalaisuusliike. Kuten kaikki tiedämme, Venäjän tsaari kannatti ja tuki sitä, koska se etäännytti Suomea Ruotsista. Venäjä oli jo tsaarin aikana poliisivaltio, jossa mitään ei tapahtunut salaisen poliisin tietämättä. Maa kuului keisarille kuin kartanonomistajan tilukset, ja poliittinen elämä sinänsä oli joko epäilyttävää vallankumouksellisuutta tai salaisen poliisin masinoimaa. Esimerkiksi Venäjän kuuluisan verisunnuntain alulle pannut työläispappi Gapon oli itse asiassa salaisen poliisin juoksupoika.



Samalla tavalla tsaarin salaiset agentit masinoivat Suomeen liikkeen, joka ajoi suomen kieltä maan ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä liike esitti ruotsin kielen vahvan aseman olevan jonkinlaista sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Mutta mikään kansan oma liike tämä ei ollut. Kuten kaikki tietävät, kansa taisteli Suomen sodassa sen puolesta, että saisi kuulua Ruotsiin. Kansa tiesi, että Venäjä oli maaorjuuden ja itsevaltiuden maa, jossa ei ollut vapaita talonpoikia, vaan turpeeseen sidottuja musikoita. Samalla kun Suomen kansa taisteli oikeudestaan ruotsalaisuuteen eli vapauteen, herraskainen osa väestöstä tanssi venäläisten upseerien kanssa vihollisen miehitykseen muitta mutkitta alistuneissa kaupungeissa. Eihän aatelisia mikään maaorjuus uhannut Venäjälläkään.



Suomen kielen asiaa ajoi juuri hienosto, se hienosto, joka oli juhlinut samoilla kesteillä Venäjän sotilaiden kanssa. Kansa halusi edelleenkin oikeuden oppia ruotsia voidakseen nousta hienoston vertaiseksi. Tätä hienosto ei sille olisi suonut. Toisaalta tsaarin salainen palvelu halusi etäännyttää Suomen Ruotsista ja ruotsalaisesta vapaudesta, opettaa suomalaisen rakastamaan kahlettaan. Siksi suomalainen hienosto mielellään ryhtyi tuon oman aikansa KGB:n yhteistoimintamieheksi.



Tulos oli, että Johan Vilhelm Snellmanin kaltaiset miehet, jotka eivät osanneet suomea sanaakaan, pauhasivat ruotsiksi ruotsin kieltä vastaan. Kansan todellinen hyvinvointi ei suurta suomenkielisyyssankaria kiinnostanut pätkääkään, vaan Snellman antoi köyhien kuolla suuren nälänhädän aikana. Sitten kun Snellmanin myöhemmät seuraajat oppivat mongertamaan jonkinlaista suomen kaltaista siansaksaa, he pitivät tietysti tätä epäaitoa ja virheellistä sössötystään aitoa kansankieltä parempana.



Tästä hyvä esimerkki on d-kirjaimen ääntäminen sellaisissa sanoissa kuin kaide, taide tai sade. Ei niissä kukaan kansanihminen mitään d:tä äännä. Sade lausutaan oikealla suomella sare, saje, sale tai Eurajoen seudulla alkuperäisellä suomalaisella äänteellä saðe, mutta ei siinä mitään ruotsalaisten d:tä ole paitsi hienostelijoiden epäaidossa puheessa.



Toinen esimerkki ovat sellaiset sanat kuin metsä. Kuten hyvin tiedämme, kansa sanoo mettä tai mehtä. Silloin kun Agricola kehitteli suomelle kirjakieltä, täällä äännettiin vielä meθθä – tuo oudon näköinen merkki on kreikan kielen theeta-kirjain, ja me alan miehet merkitsemme sillä sitä äännettä, joka esiintyy esimerkiksi englannin sanassa thick, siis ääntämisen mukaan θik. Agricola ei hädissään ymmärtänyt kirjoittaa tuota äännettä muuten kuin yhdistelmällä tz, siis metzä, ja valitettavasti fennomaanit osasivat sitten lausua sen vain luonnottomasti kirjoituksen mukaan – siis metsä.



Sanalla sanoen: kun fennomaanit, nuo Venäjän lahjomina omansa pettäneet ruotsinkieliset, alkoivat opetella suomea, he eivät tietenkään osanneet lausua tällaisia sanoja oikein. Mutta koska he tietysti olivat yhteiskunnan ylintä kerrosta, heidän virheellistä, vieraskielistä ääntämistapaansa jäljiteltiin niin kuin hienojen herrojen puhetta aina jäljitellään. Siitä tuli arvostettu, kirjakielinen malli suomen puhumiselle. Myös oikeita ja eläviä suomalaisia murteita puhuvat kansanihmiset alkoivat matkia tätä herrojen väärää kieltä, koska se oli hienoa.



Päätä huimaa kun ajattelee, millä logiikalla tämä väärin opittu mongerrus muka olisi kansallisempi kieli kuin ruotsi, joka sentään on Suomessa vuosisatoja ollut virallinen kieli ja sivistyskieli. Ajatelkaapa jos meillä ruotsin asemesta olisi ollut yläluokan kielenä englanti. Silloin sellaiset ääntämistavat kuin ooljuu (öljy), swöumällainen (suomalainen), swöupöösjuu (suopursu) tai vaikka haajuuöu (hääyö) olisivat hienostuneempia ja hyväksytympiä kuin suomen murteiden oman äännejärjestelmän mukaiset.



Ihanko oikeasti sellainen ”swöumen kiölli” olisi ”kansallisempaa” kuin aidossa englannin kielessä pitäytyminen? Ihanko oikeasti tämä nykyinen ”suomi” on ”kansallisempi” kieli kuin aito suomenruotsi, jossa sentään on sanat mämmille, löylynheitolle ja kaikille muillekin erityissuomalaisille kulttuuri-ilmiöille – ja joka on kulkenut luonnollisesti sukupolvelta sukupolvelle jo silloin kun suomen kirjakieltä ei vielä ollut?



Suomen kirjakieli on siis keinotekoinen, väärin opittu kieli, ja suomen nostaminen kulttuurikieleksi oli Venäjän vakoojien ja juoksupoikien hanke. Suomen kansa ei halunnut sitä. Toki se alistui, kuten sorrettu aina on alistunut kahleen syöpyessä lihaan kiinni. Mutta jos kansa olisi itse saanut päättää, se olisi halunnut arvoitukset, kaskut ja rivot jutut omalla luontevalla ja luonnollisella murteellaan, sivistyksen taas sivistyskielellä, joka Suomessa oli ammoisista ajoista asti ollut ruotsi.



Venäjän nöyristely jatkui Kekkosen ajan Suomessa, kuten muistamme. Historianopetus kehui alinomaa Suomen autonomiaa Venäjän alaisuudessa, kuinka Suomi oli mukamas nostettu kansakuntien ja suomi sivistyskielten joukkoon hyvän (heh) tsaarin käskystä. Ruotsin vallan aikana olimme muka olleet kauhean sorron alla. Kaikki tämä oli tietenkin vain KGB:n propagandakoneiston kokoon keittämää valetta. Todellisuudessa ne ihmeelliset autonomiaoikeudet olivat – Ruotsin lakeja, joiden noudattamista suomalaiset saivat jatkaa, vaikka olimmekin joutuneet Venäjän vallan alaisuuteen.



Kekkoslovakian aikana suomen kielestä vasta tulikin Venäjän sorron väline. Suomeksi kirjoitettiin valtava ”kansallinen kirjallisuus”, joka oli tietysti alusta loppuun joko avointa kommunistipropagandaa tai sitten myöntyväisyysmateriaalia, kehotuksia ottaa lusikka kauniiseen käteen ja olla mieliksi Moskovalle. Tietysti oli olemassa pieni joukko ”toisinajattelijoita”, mutta nämä olivat enimmäkseen karkeita epähumaaneja äärioikeistolaisia, jotka olivat aivan liian helppo maali Neuvostoliiton juoksupoikien propagandalle. Humaaneista lähtökohdista Neuvostoliittoa arvosteli Suomessa julkisesti vain Carl-Gustav Lilius, joka teki sen tietenkin ruotsiksi. Suomenkielinen Neuvostoliiton kritiikki oli noina vuosina niin täydellisesti Neuvostoliiton vastustajistaan loihtiman irvikuvan näköistä, että panee kysymään, olivatko myös suomenkieliset ”toisinajattelijat” pelkkä KGB:n ylläpitämä väärän lipun hanke.



Suomenkielinen kulttuuritoiminta Suomessa on siis pelkkää KGB:n operaatiota. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta suomalaisilta poliitikoiltakaan Kekkoslovakian aikana. Siksi suomenkielisille lapsille on haluttu opettaa koulussa ruotsin kieltä – jotta he pysyisivät kosketuksissa siihen ainoaan oikeaan suomalaiseen, isänmaalliseen kulttuuriin eli Suomen ruotsinkieliseen kulttuuriin. Ruotsiksi kirjoittivat niin Topelius kuin Runebergkin. Heidän sanansa voimalla Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan ja pelasti itsenäisyytensä. Se ei olisi onnistunut kommunistisen ja venäläismielisen suomenkielisen kirjallisuuden voimin.



Kommunismi on romahtanut, mutta sama meno jatkuu. Minun tuskin edes tarvitsee mainita erästä tiettyä nettifoorumia, joka julistaa olevansa isänmaallinen ja kommunisminvastainen ja mitä kaikkea, mutta jossa jatkuvasti intoillaan siitä, miten paljon parempi vaihtoehto Venäjän miehitys olisi ”nykymenolle”. Taiteilijoidemme keskuudessa esiintyy myös Ruotsin-vastaisuutta yhdistyneenä kristinuskon tai luterilaisen kirkon vihaamiseen. He ajattelevat, että länsimaiset arvot ovat latteita ja epäcooleja ja että Suomen todellinen olemus on itäinen, shamanistinen ja pakanallinen.



Tämä itäisyyden kaipuu on tietenkin KGB:n yhä voimissaan olevien valhetehdasveteraanien uusi ase suomalaisten vapauden riistämiseksi. (Älkääkä nyt selittäkö, että KGB on lakkautettu. KGB toimii epämuodollisina veteraanien keskinäisinä kaverisuhteina, kuten Putininkin hallinnosta näkyy.) Kuten kommunismi, myös itäisyysmystiikka on KGB:n tapa selittää suomalaisille, että he ovat orjina Venäjän ikeessä muka vapaampia kuin perinteisellä, ruotsalaisella tavalla vapaina.



Miksi KGB syöttää meille tätä pajunköyttä? Koska puhumme suomea ja olemme suomalaisen kansallisuusaatteen, sen KGB:n keksimän, sisäistettyämme oppineet ajattelemaan, että suomen kieli tuli alkujaan idästä. KGB, kuten aikoinaan tsaarin Venäjä, käyttää suomen kieltä kammetakseen meitä poispäin lännestä. Ei tsaari suomen kieltä suosinut reiluuttaan. Kyseessä oli geopoliittinen veto. Geopolitiikka on Venäjällä vanhastaan vahva aate, ja nyt sillä on määräävä valta, kun Venäjällä huseeraa Aleksandr Dugin, Suomen itsenäisyyden hävittämiselle elämänsä pyhittänyt mies, maan virallisena ajattelijana. Hän on tehnyt geopolitiikasta Putinille kommunismin korvikkeen.



Virallisen kielen aseman antaminen suomelle suuriruhtinaskunnassa oli suomalaisten vapaudelle kohtalokas geopoliittinen isku Venäjältä. Jos olisimme nyt ruotsia puhuva kansakunta ja suomi olisi kuollut lempeän luonnollisen kuoleman, itänaapurilla ei olisi meihin minkäänlaista kulttuurista vipuvartta. Nyt on. Suomen kieli ei ole Suomen kansalliskieli, se on kettinki, josta venäläiset sotilaat karskisti ärähdellen kiskovat meidät kaikki Siperian ikuiseen vankeuteen.



Kun nyt olet päässyt tähän asti, olet varmasti jo monta kertaa haukkonut henkeäsi hämmästyksestä, että joko Panu nyt on seonnut lopullisesti. Toisaalta olet saattanut myös järkyttyä ja raivostua, että tällaiseen trolliin saattaa joku sinua tyhmempi uskoa tosissaan. Ehkäpä sinä otatkin sen tosissasi ja veresi jähmettyy kun ajattelet Venäjän terroristien vyöryvän Suomeen kuin Ukrainaan ikään, liittämään isänmaamme lopullisesti itänaapurin osaksi – ja ymmärrät tämän vaaran johtuvan vain ja pelkästään pakkosuomen kielestä, jonka esi-isämme menivät tyhmyyksissään ottamaan viralliseksi kieleksi, koska tsaari käski. Tai sitten otat koko tarinan huumorilla ja toteat, että on se Panu niin hauska mies, heeho heeh hehhehhee.



Aivan oikein, minä olen hauska mies ja kirjoitin tämän tarinan koirankurillani. Mutta leikissä on aina siteeksi totta, ja juuri siksi hyvä huumori ja satiiri hipoo aina uskottavan rajoja. Maahanmuuttokriittiset tappajarobottimme, joille ruotsin kieli on vielä maahanmuuttajiakin vanhempi vihollinen, valikoivat aina historiasta yksittäisiä makupaloja selittääkseen suomenkieliset sorretuiksi ja Ruotsin kaikkein pahimmaksi sortajaksi. Mutta vapaassa maassa heillä ei ole yksinoikeutta historian manipulointiin, ja koska minä nyt sattumoisin tunnen historiani ja suomalaisen kulttuurini heitä paremmin, pystyn huomattavasti heitä uskottavammin selittämään, että se paha epävapauden kieli onkin suomi.



Kaiken lisäksi parin vuoden päästä tämäkään kirjoitus ei ehkä enää ole pelkkää trollausta. Halla-ahon suututtamina minunkin tuntemistani umpisuomalaisista varmaan puolisen tusinaa äänesti RKP:tä ihan vain piruuttaan. Kun tappajarobotit jatkavat törkeyksien spämmäämistä joka puolella nettiä ja ammattiloukkaantumistaan kaikesta arvostelusta, voi olla että yhä useampi suomenkielinen valitsee piruuttaan mieluummin ruotsin kielen, koska sitä rasistit eivät ankarillakaan nettihyökkäyksillä voi kaapata itselleen.

Hyvä renki, huono isäntä

(julkaistu alkujaan Paljastetun blogissa)

Lahdessa ovat kuulemma anarkisteiksi oletetut nyrkkisankarit hakanneet kokoomuslaisen kansanedustajan. Uskon puhuvani koko sivuston puolesta kun sanon, että me emme täällä Paljastetussa ollenkaan hyväksy tällaisia rikoksia. Omalta osaltani lisään, että pelkureita olisivat, kun valitsivat juuri kokoomuspoliitikon. Kokoomuslaisista ei ole mikään pakko pitää, mutta he ovat yleensä henkilökohtaisesti harmitonta ja kilttiä väkeä eivätkä mitään nyrkkisankareita. Eräässä toisessa puolueessa, jonka nimeä minun ei tarvitse mainitakaan, olisi paljon kokeneita väkivaltarikollisia antamaan anarkisteille miehenvastusta, mutta juuri siksi anarkistit eivät heikäläisille uskallakaan uhitella. Kuten sanottu, pelkureita ja nynnyjä kakat housuissa.

Näin helppoa se äärivasemmistolaisen väkivallan tuomitseminen on, jota meiltä kommenteissa aika ajoin vaaditaan. Siirrytäänpä sitten päivän varsinaiseen asiaan. Se on tuo nationalismi ja kansallismielisyys.

Maahanmuuttokriitikoiden ylimielinen ja halveksuva asenne vastustajiaan kohtaan tulee selvimmin esiin heidän välinpitämättömyydessään vastapuolen mielipiteitä kohtaan. He tietävät jo, mitä mieltä me olemme asioista. Niinpä maahanmuuttokriitikoiden jumalanaan ja profeettanaan kunnioittama mielipidejohtaja väitti kaikkien meidän ”mokuttajien” (joita hän tietenkin pitää yhtenäisenä massana) pitävän nationalismia joidenkin pahojen ihmisten ilkeyttään keksimänä asiana, jota nyt vain pitää vastustaa. No, näinhän ei tietysti ole, mutta se, joka on erikoisalansa ulkopuolella pimeän sivistymätön ja tietämätön, arvostelee mieluummin omaa olkinukkeaan kuin vastustajan todellisia mielipiteitä.

Itse asiassa nationalismi on idea, jolla on historiansa, syynsä, seurauksensa, haittansa ja hyvät puolensa. Moderni nationalismi, jota maahanmuuttokriitikot pitävät suunnilleen aikojen alusta periytyvänä, on syntynyt 1800-luvulla samoihin aikoihin ja saman romantiikan vaikutuksesta kuin sosialistiset, kommunistiset ja anarkistiset liikkeet. Modernin nationalismin käsitys esimerkiksi kaikkien samankielisten ihmisten kohtalonyhteydestä on melko uusi, eikä se mitenkään vastaa esimerkiksi sitä, mitä tiedämme luonnonkansoista.

Esimerkiksi Kiinan Gansun maakunnasta tunnetaan etninen vähemmistö nimeltä juguurit (ei ole sama porukka kuin uiguurit, he näet asuvat paljon lännempänä), joista osa puhuu turkkilaiskieltä ja osa mongolikieltä. (Osa on toki omaksunut kiinan äidinkielekseen sillä tavalla kuin pienet kansat siellä päin kiinalaistuvat.) Turkkilaiskielet ja mongolikielet eivät ole mitenkään läheistä sukua toisilleen, eivät välttämättä edes kaukaista. Kuitenkin sekä turkkilaisjuguuria että mongolijuguuria puhuvat juguurit kutsuvat itseään nimenomaan juguureiksi. Juguurit – sekä turkkilaisjuguurit että mongolijuguurit – asuvat Zhangyen kaupungin hallintoalueella, omassa autonomisessa piirikunnassaan. Ajatus yksikielisyydestä kansan tai etnisen ryhmän oleellisena tunnuspiirteenä ei siis oikein istu juguureihin.

Pysytään samalla suunnalla. Gansun maakunnan murretta – joka on mandariinikiinaa, muttei samaa alamurretta kuin virallinen mandariinikiina – puhutaan myös Kirgistanissa ja parissa muussa entisessä neuvostotasavallassa. Siellä sitä kuitenkin käytetään kirjakielenä ja kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin, ja toki siihen on lainattu paljon venäläisiä sanoja. Sitä kutsutaan virallisesti dungaanin kieleksi ja sillä on oma kirjallisuus. Kiinassa kiinan murre – Kiinan ulkopuolella itsenäinen kieli, vaikka kyse on jota kuinkin samasta kielenparresta. (Ajatelkaapa että savon murteesta olisi Venäjällä kehitetty erillinen kieli, jota kirjoitettaisiin venäläisin kirjaimin!)

Seuraava esimerkki tulee Yhdysvalloista. Me keski-ikäiset muistamme Hopeanuoli-sarjakuvalehden, jonka samanniminen sankari kuului kiowa-nimiseen intiaanikansaan. Kiowat puhuvat perinteisenä kielimuotonaan tietystikin kiowaa, joka kuuluu tanoalaisiin kieliin. Yksi kiowaheimoista on kuitenkin poikkeus: kyseessä ovat ns. kiowa-apassit, joiden perinteinen kieli on ollut tasankoapassi. Apassikielet ovat eteläisiä athabaskakieliä, jotka eivät ole mitään sukua tanoalaiselle kielikunnalle; läheisempi sukulainen on navajo, Yhdysvaltain suurin intiaanikieli, joka on oikeastaan ymmärrettävyyden kannalta yksi apassikielistä.

Toki Yhdysvaltain intiaaniheimojen keskuudesta tunnetaan myös sellaista kansakunnan muodostusta, jossa voidaan – jos niin halutaan – nähdä yhtymäkohtia moderniin nationalismiin. Irokeesiliitto on kuuluisa esimerkki. Kyseessä oli viiden kielellisesti läheisen kansan (senecat, oneidat, onondagat, mohawkit ja tuscarorat) sota- ja kulttuuriliitto, joka esimerkillään kuuluu vaikuttaneen jopa Yhdysvaltain perustuslain muovautumiseen.

Julmina ja pelättyinä sotureina irokeesit varmasti herättävät ihailua hommalaisessa joutavistossamme, jonka surkeasta ja sisällöttömästä elämästä suurin osa tunnetusti kuluu äärimmäisen sairaissa väkivaltafantasioissa piehtaroiden. Toisaalta irokeesit olivat yhteiskuntana niin hyvin järjestäytyneitä, että heillä oli myös valmiit menettelytavat ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” eli uusien jäsenien adoptoimiseen heimon jatkoksi. Monet valkonaamatkin onnistuivat ansioitumaan kunniairokeeseiksi: puhelimen keksijä Alexander Graham Bell opetteli mohawkin kielen osana akustiikan tutkimuksiaan ja kehitteli kielelle kirjoituksen, mistä hyvästä mohawkit julistivat hänet yhdeksi päälliköistään.

Heimorajat ja etniset rajat eivät myöskään kulje kielirajoja pitkin. Kuten varmasti muistetaan, entisen Jugoslavian serbokroaatinkieliset jakautuvat useisiin keskenään riitaisiin kansakuntiin ja sellaisien alaryhmiin sen mukaan, mitä uskontoa edustavat ja minkä naapurimaan vaikutteita ovat eniten vastaan ottaneet. Serbinationalistien mielestä kaikki serbokroaatinkieliset ihmiset olivat oikeasti serbejä, mutta jostain kumman syystä kroaatit ja bosniakit eivät olleet samaa mieltä. Kaikki serbokroaatista lohjenneet ”erilliset kirjakielet” perustuvat samaan serbokroatian alamurteeseen, niin sanottuun uusštokaaviin, joten niiden erot ovat hyvin vähäisiä ja keskinäinen ymmärrettävyys korkealla tasolla. Silti yhteinen kieli ei yhdistä entisiä jugoslaaveja. Pikemminkin erottaa, koska kaikki ymmärtävät vastapuolen törkeydet liian hyvin.

Poliittisesti hajanaisia kieliryhmiä löytyy toki muualtakin. Esimerkiksi Australiassa puhutaan kieltä, jonka kielitieteilijät ovat nimenneet ”läntisen autiomaan kieleksi”,Western Desert language. Kyseessä on tietysti yksi Australian monista alkuasukaskielistä. Kielen puhujilla itsellään ei kuitenkaan ole yhteistä nimeä kielelleen, vaan kukin pieni murreryhmä katsoo puhuvansa vain oman heimonsa kieltä ja pitää muita läntisen autiomaan kieliä vain ymmärrettävinä lähisukukielinä.

Intiaanit ja Australian alkuasukkaat elivät vielä suhteellisen äskettäin varsin lähellä sitä alkumetsästäjäkulttuuria, joka ihmislajin geenistön ja lajityypillisen käytöksen on muovannut nykyiselleen. Väite, että jonkinlainen ”nationalismi” tai ”kansallismielisyys” olisi osa ihmislajin biologista kohtaloa, on siis yhtä totta tai yhtä hölynpölyä kuin väite, että kommunismi tai kapitalismi, demokratia tai diktatuuri olisi jotenkin ihmisen verissä.

Kokonaan toinen asia sitten on se nationalismi, joka 1800-luvulla syntyi yhdessä muiden kumousaatteiden, kuten sosialismin ja kommunismin, kanssa. Onko nationalismi kaikilta osin paha asia? Mietitään. Nationalismi on usein nostanut maakansan puhumia halveksittuja murteita suuriksi sivistyskieliksi ja tuonut niiden puhujille mahdollisuuksia kouluttautua pois kuokanvarresta siisteihin sisätöihin. Tämä ei ainakaan ole kaikilta osin huono asia, ainakaan jos meiltä siistejä sisätöitä tekeviltä kysytään. Ei minulla ainakaan kuokka pysyisi kädessä. Myös demokratia on tämän kehityksen tuloksena lisääntynyt, mikä oli tietysti esimerkiksi täällä Suomessa erittäin hyvä juttu ainakin vuoteen 2011 asti.

Nationalismi, varsinkin moderni etnis-kielellinen nationalismi, ei kuitenkaan ole mikään totuus, vaan aate, ideologia, eli siis todellisuutta yksinkertaistava ajattelusuunta, aivan samalla tavalla kuin vaikka veljensä ja ikätoverinsa kommunismi ja sosialismi. ”Kansallismielinen” äärioikeisto kuvittelee mielellään, että kansoilla on selvät ja rajatut asuma-alueet, sekä selvät ja rajatut erot, esimerkiksi kielelliset. Näinhän ei kuitenkaan ole.

Esimerkiksi Euroopassa – jossa sentään on yleisesti ottaen aika isot ja yhtenäiset kielialueet – ei taida olla ainoatakaan kovin selkeää yksikielistä ”kansallisvaltiota” ehkä Islantia ja Portugalia lukuun ottamatta. Tämä johtuu pitkälti siitä, että valtioiden rajoja ei todellakaan ole kaikkialla vedetty kieli- eikä etnisten rajojen mukaan.

Tyypillisemmin valtiot ovat muodostuneet sellaisille alueille, joilla on vanhastaan ollut perinteet ja profiili erillisinä valtakuntina ja hallintoalueina, mahtisukujen läänityksinä tai ihan kuningaskuntina. Ranskasta on tullut ranskankielinen maa vasta suhteellisen äskettäin, hyvinkin ankarien ja tylyjen sortotoimien tuloksena: itse asiassa keskiajalla Ranskan eteläosien kieli, provensaali – joka oli lähempänä kataloniaa kuin ranskaa – oli kirjakielenä merkittävämpi kuin nykyisen ranskan kielen suorat edeltäjämurteet. Etelä-Ranskassa Biarritzin seudulla puhutaan yhä baskia, joka tunnetusti on niin outo kieli, ettei sillä sukulaisia olekaan, ja Bretagnen niemimaalla on oma kelttikielensä, bretoni.

Kuten pohjoisimman Ranskan paikannimet – esimerkiksi sotayhteyksistä kuuluisaDunkerque – paljastavat, siellä päin on ollut myös hollannin- tai flaaminkielinen vähemmistö, josta toki ei nykyisin ole paljoa jäljellä.

Ranska ei siis todellakaan ole tuossa kohdassa Eurooppaa eikä tuon muotoinen siksi että se olisi ”kansallisvaltio”. Pikemminkin Ranskaa on alettu määrätietoisesti muuttaa kansallisvaltioksi vasta vallankumouksen jälkeen. Tähän ”kansallistamiseen” on kuulunut oleellisesti murteiden ja maakuntakielten hävittäminen, siis eräänlainen imperialismi maan omien rajojen sisällä. Samanlaista imperialismia tiedämme esiintyneen ja esiintyvän muuallakin, esimerkiksi Venäjällä.

Mutta mainitsin tuossa ylempänä Bretagnen ja bretonin kielen. Entäpä jos bretagnelaisilla olisi oma valtio jossa he käyttäisivät omaa kieltään? No tuota, sattumoisin tiedän, että yksi bretonin päämurteista – ranskaksi nimeltään Vannetais – on niin erilaista, että sillä on kokonaan oma kirjakielensä. Vannetais-murretta voidaan siis pitää erillisenä kielenä, jonka ympärille voidaan rakentaa oma nationalismi, jos niin halutaan. Bretagne ei ole kovin iso niemimaa, mutta jos nationalistit niin haluaisivat, sekin voitaisiin jakaa kieliperustein kahtia.

Kansallisuusaate on muuallakin Euroopassa osoittautunut monenlaisille tulkinnoille alttiiksi. Tšekkoslovakia luotiin alkujaan kansallisvaltioksi kahdelle kielellisesti ja kulttuurisesti lähisukuiselle kansalle, jotka käyttivät eri kirjakieliä, vaikka kielirajan vetäminen maastoon olisi ollut aika vaikeaa – perinteisten murteiden perusteella ei ollut mitenkään selvää, mistä kohtaa se slovakki oikeastaan alkoi. Sittemmin maa on jaettu kahtia – nyt Tšekin tasavalta ja Slovakia ovat eri valtioita, koska Tšekkoslovakian omaVannetais eli slovakin kieli loi oman nationalismin ja oman valtion.

Tässäkin takana oli viime sijassa sellainen raja, jolla oli enemmän tekemistä vanhan Itävalta-Unkarin historian kanssa kuin minkään kovin syvällisten kulttuuri- tai kielierojen. Slovakia nimittäin on se osa Tšekkoslovakiaa, joka ennen maan itsenäistymistä kuului Unkariin, Tšekin tasavalta se pala, joka oli osa Itävaltaa. Slovakin kieli ei eroa kovin paljoa tšekistä, ja itse asiassa slovakit ovat huomattavan osan historiaansa käyttäneet vanhaa tšekkiä kirjakielenään.

Kuten Juhani Nuorluoto erinomaisessa kirjassaan Slaavien kirjalliset traditiot ja kirjakieleton sanonut, ei slovakkien ollut mikään pakko muodostaa omaa valtiota, tähän ratkaisuun vain eurooppalaisen romantiikan vaikutuksesta ajauduttiin – muistista siteeraten se meni jota kuinkin näin. Erillinen slovakin kielikin on oikeastaan vain aatesuuntausten ja maakuntarajojen luoma sattuma.

En minä silti sano että slovakialainenkaan nationalismi olisi pelkästään huono, haitallinen tai paheksuttava asia. Omasta mielestäni on ihan hyvä että on olemassa kieli, jonka kielioppi on helpompi kuin tšekin mutta jota opiskelemalla pääsee tšekkiinkin kivasti sisään. Sitä paitsi se vähä mitä olen onnistunut lukemaan slovakiksi, on ollut aika hauskoja juttuja, joita ilman maailma olisi paljon köyhempi.

Naapurimaa Puola oli samalla tavalla jaettuna Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken – sivistymättöminkin maahanmuuttokriitikko on varmasti kuullut puhuttavan ”Puolan jaoista”. Kysymys kuuluu, miksi Puola ei samalla tavalla ole hajonnut erillisiksi valtioiksi, ja vastaus on helppo: siksi, että Puolalla oli olemassa identiteetti ja historia yhtenä maana jo modernia nationalismia edeltävältä ajalta.

Toki myös kirjakielen perinteet vaikuttivat asiaan – puolaksi on kirjoitettu kirjallisuutta ainakin 1400-luvulta asti – mutta kannattaa muistaa, että myös slovakeilla ja tšekeillä tosiaan oli tietyssä historian vaiheessa yhteinen kirjakieli. Erillisen slovakin kielen perustamisyritykset olivat pitkään niin säälittävää räpellystä, että vielä 1800-luvun alkupuolella viisas raha olisi vedonlyönnissä ollut kaikille yhteisen tšekin kielen puolella. Tilanteen muutti vasta L'udovít Štúr -niminen herra, joka 1850-luvulla energisesti osallistui slovakin kehittämiseen ja kielenhuoltoon, kunnes teloi itsensä metsästyspyssyllään vuodenvaihteen 1855/56 aikoihin.

Jos taas mennään Georgiaan, siellä puhutaan georgian lisäksi esimerkiksi lähisukuista mingrelin kieltä, joka eroaa georgiasta kyllin paljon ollakseen sen puhujille täysin käsittämätöntä, vaikka kielet ovatkin sukua toisilleen. Mutta koska Georgialla on vuosituhantinen historia ja profiili omana valtionaan, mingreliä pidetään murteena. Yritykset kehittää mingreliä kirjakielenä ovat törmänneet ankaraan vastustukseen, koska niitä pidetään pienessä, Venäjän ahdistamassa valtiossa hajottamispyrkimyksinä.

Itämailta taas voidaan mainita eräs maahanmuuttokriitikoiden lempivaltioista, Thaimaa, joka ei ole koskaan ollut siirtomaa – sillä on pitkät ja kunniakkaat perinteet omana kuningaskuntanaan. Onko se kansallisvaltio? No miten sen ottaa. Pikemminkin se on aika tyypillinen kehitysmaa, jossa on maan virallisen kielen lisäksi joukko kieliä ja murteita, joista on vaikea sanoa, ovatko ne omia kieliään vai eivät. Maan pohjoisosassa puhuttu isanin kieli ainakin on läheisempää sukua naapurimaa Laosin kielelle kuin viralliselle thaille. Luonnollisesti Thaimaassa on myös esimerkiksi kiinalaisvähemmistö, missäpä maassa ei siellä päin olisi. Maan eteläosissa taas on malaijeja, jotka kapinoivat keskusvaltaa vastaan islamismin elähdyttäminä (tämäkään tuskin on mikään uutinen tähän maailmanaikaan).

Iranin virallinen kieli on farsi eli nykypersia (muuten erittäin helppo ja tolkullinen kieli, jonka opetteleminen olisi suotavaa itse kullekin). Asukkaista enemmän kuin puolet puhuu kuitenkin aivan muita kieliä, joko persian sukukieliä (esimerkiksi kurdia, joka sekään ei kyllä ole yksi kieli, vaan vähintään kaksi) tai sitten turkkilaiskieliä, joita Iranissa riittää (yksi niistä on muuten nimeltään qašqai, sitä puhuu samanniminen paimentolaiskansa, jonka elämäntapa on hiljattain inspiroinut Nissan-autotehdasta, kuten kaikki varmasti ovat huomanneet). Onpa Iranissa armenialainenkin vähemmistö (armenialaiset ovat perinteisesti kristitty kansa, jonka kieli on oma haaransa indoeurooppalaisessa sukupuussa).

Iran on kuitenkin – taas kerran – niin vanha ja perinteikäs valtakunta, että kansalaisten uskollisuus isänmaalle voittaa pitkälti kieli- ja kulttuurierot. Kuten kaikki tietävät, Iran on ”islamilainen tasavalta”, eli maa, jossa demokraattiset instituutiot on alistettu islamilaisen papiston tarkkailu- ja valvontaelimille. Käytännössä Iranin nuoriso ryyppää, vetää huumeita ja panee kuin viimeistä päivää, ja suhtautuminen islamiin on pitkälti aika kyynistä ja kaksinaamaista. Kuitenkaan nämä asenteet eivät johda niin laajaan poliittiseen vastarintaan kuin luulisi. Vuosituhantinen valtio kykenee pelkällä olemassaolollaan ja vaikuttavalla massallaan lietsomaan kansassa isänmaallisuutta ja lojaaliutta: pappisvaltaa pidetään vain yhtenä ohimenevänä vaiheena maan historiassa.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut Singaporesta, joka on yksi maahanmuuttokriitikoiden ihannevaltioita, koska siellä on varsin autoritaarinen yhteiskuntajärjestys. Singaporessa etninen nationalismi on kuitenkin käytännössä lailla kielletty, koska maan vallanpitäjät ymmärtävät, että se tuhoaisi yhteiskuntarauhan. Silti maahanmuuttokriitikot arvostavat tätä kaupunkivaltiota, koska tyly komentovaltio yhdistettynä vapaana vellovaan markkinatalouteen on useimmille heistä se oikea ja pysyvä märkä uni ja maahanmuuttokritiikki vain ohimenevää muotia. Jos singaporelainen konservatiivinen yhteiskuntajärjestys saataisiin Suomeen, tyypillinen maahanmuuttokriitikko pissaisi hunajaa riemusta, vaikka joutuisikin hyväksymään sekä ankarat aselait että suomen kielen jyrääntymisen maahanmuuttajakielten jalkoihin, puhumattakaan kovalla kädellä ylläpidetystä monikulttuurisuuspolitiikasta. Se kovakätinen hirmuhallinto näet olisi hänen mielestään niin siisti juttu.

Mitä enemmän maailmalle mennään paikkoja katselemaan, sitä ilmeisempää on, ettei etninen ja kielellinen nationalismi kykene järjestämään maailmaa sen mielekkäämmin kuin vaikkapa jäykkä ja kirjanoppinut kommunismi. Pieniä etnisiä ryhmiä kuhisevissa afrikkalaisissa valtioissa nationalistiset aatteet johtaisivat väistämättä kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Jos katsotaan Afrikkaa, siellä vakaimpia maita ovat Failed States Indexin mukaan ainakin Gabon ja Ghana. Gabonissa on parikymmentä kieltä – suurin on fang, mutta sekään ei ole enemmistökieli – ja yhteisenä kommunikaatiovälineenä käytetään ranskaa. Ghana on etnisten kielten ja murteiden tilkkutäkki, mutta suurimmalla alkuperäiskielellä, akanilla (joka sekin tosin koostuu neljästä eri murteesta, jokaisella oma kirjakielensä), on vahva asema yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Maan virallinen kieli tosin on englanti – hallituksen tukemia kieliä siellä on kymmenkunta, jos akanin murteet lasketaan eri kieliksi.

Kuten kaikki varmaan jo tietävätkin, Afrikan täydellisimmin romahtanut valtio on Somalia. Siellä riidat eivät kuitenkaan johdu kielellisistä eivätkä kulttuurisista vastakohdista. Päin vastoin, maa on yksi maanosan yksikulttuurisimpia. Hupaisaa kyllä Somalia on nyttemmin hajonnut kahteen osaan nimenomaan vanhojen siirtomaarajojen mukaisesti: ns. Somalimaa on se osa maata joka ennen vanhaan oli brittien siirtomaa, loput Somaliasta on vanhaa Italian alusmaata. Ne usein kuullut puheet siirtomaavaltojen vetämien rajojen ahdistavuudesta ja luonnottomuudesta kannattaa siis jättää omaan arvoonsa: itse asiassa vanhoilla siirtomaarajoilla saattaa olla paljonkin enemmän merkitystä kuin äkkinäinen luulisi.

Joskus hompanssitaholta on kuulunut sellainen viesti, että Somalia on esimerkki siitä, miten käy kun maassa ei ole nationalismia. Pidän tätä heittoa jopa jossain määrin perusteltuna. Jonkinlainen isänmaallisuus tai etninen nationalismi voisi olla ihan hyödyksi Somalian kaltaisessa maassa, jossa heimo- ja klaanilojaliteetit ovat vahvempia kuin tietoisuus yhteisestä somalialaisuudesta. Toisaalta Gabon tai Ghana eivät taatusti tarvitse mitään etnistä nationalismia sen enempää kuin kala kaipaa polkupyörää. Jos hyvin monikansallinen ja -kielinen maa pyörii kohtalaisen hyvin, miksi ihmeessä sen pitäisi sotkea asiansa etnistä eripuraa lietsovilla aatteilla? Ruoja tietää että Afrikassa on riittävästi heimoriitoja muutenkin.

Suomikaan ei ole koskaan ollut ”kansallismielisten” haikailema yhtenäiskulttuurin maa. Jos nyt vertaillaan vaikkapa tamperelaisia eteläpohjalaisiin, jo poliittiset kulttuurit ovat niin erilaisia, että Parkanon kohdalle voisi pystyttää tullin ja rajapuomin kenenkään sitä ihmettelemättä. Suomen kirjakieli on enemmän tai vähemmän keinotekoinen sekoitus, kuten kirja- ja kansalliskielet yleensäkin: idän ja lännen murre-erot ovat perinteisesti olleet valtavia, ja kirjakielestä saatiin kattava ja koko maahan siedettävästi soveltuva vasta kun itämurteet Kalevalan myötä saivat vaikuttaa kirjallisuuden kielenkäyttötapoihin.

Toisenlaisissa poliittisissa oloissa olisi ollut aivan mahdollista, että savo ja karjala olisivat Venäjän huomassa muodostuneet yhdeksi, turku ja rauma Ruotsin siipien suojassa toiseksi kirjakieleksi.  Päijänteen ulapalla kulkisi nyt pohjoismaisesti orientoituvan Suomen tasavallan ja kyrillisesti kyräilevän itäeurooppalaisen Savo-Karjalan respubliikan verellä piirretty reikäleipäraja. Kummankin maan kansalaiset olisivat kovasti pitävinään toistensa kieliä käsittämättömänä ja ellottavana mongerruksena, ja eri suuntiin kulkenut kielenhuolto- ja terminologiatyö olisi tietenkin korostanut eroja, ei yhtäläisyyksiä. Entisen kommunistisen Savo-Karjalan asukkaat toki tekisivät Suomen paskahommat, ja savolaisilla huorilla olisi kova menekki Rauman bordelleissa. Luonnollisesti savokarjalaisvastainen maahanmuuttokriittisyys rehottaisi ja sitä perusteltaisiin monenlaisilla höyrähtäneillä rotuteorioilla.

Nationalismi, kuten kaikki suuret aatteet, ei siis todellakaan ole mikään yleislääke, jota pitäisi ruiskuttaa potilaaseen riippumatta siitä, vaivaako häntä syöpä, syyhy, kaihi vai luuvalo. Pikemminkin se on täsmälääke, jolla voi olla paljonkin hyviä vaikutuksia siellä missä se vastaa yhteiskunnan tarpeisiin, mutta joka jossain toisaalla voi tuhota koko maan. Samaa voi sanoa muista samaan maailmanaikaan syntyneistä ideologioista. Esimerkiksi kommunismilla on ollut ihan hyödyllisiäkin vaikutuksia siellä missä sitä on ollut kontrolloimassa vakaa ja luja oikeusvaltio. Mutta kuten tiedämme, siellä missä se on noussut valtion ideologiaksi, on päädytty talouden raunioitumiseen, massateloituksiin ja pakkotyöleireihin.

Kuten kommunismi, myös nationalismi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kaikki suuret aatteet ovat viime kädessä vain työkaluja ihmisen vapauden lisäämiseksi. Silloin kun työkalu (sirppi ja vasara!) nostetaan fetissiksi ja itseisarvoksi, ollaan väärällä tiellä. Silloin ihmisten vapautta rajoitetaan ja heiltä viedään henki pelkän työkalun takia.