Mamukriitikon hakukaavake

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 14. toukokuuta 2014)

Koska eräs perussuomalainen ”huumorimies” äskettäin kosiskeli rasisteja muka vitsikkäällä ”turvapaikanhakulomakkeella”, minä huonon huumorin ystävänä en tietenkään malta olla tekemättä omaa kaavaketta äärioikeistolaisen alakulttuurimme jäseneksi pyrkivälle.

Olkaa hyvät: tässä mamukriitikon hakukaavake.

1) Onko sinulla rikosrekisteriä?

a) Kysy vaan kuinka pitkä, juuri istun elinkautista kakkua joukkomurhasta. Oikeusmurha tietysti, yksi niistä kahdestakymmenestä neekeristä tuli silleen vittuilemaan minulle tai ainakin katsoi silleen vinosti. Miehinen mies ei sellaista pahalla silmällä katsomista voi olla rankaisematta, niin että kaivoin laukusta esiin ne kaksi ladattua rynkkyä jotka olin juuri käynyt varuskunnan asevarikolta varas...lainaamassa, ja tulihan ne molemmat sitten ammuttua tyhjiksi. Eivät kuitenkaan tuomarit ottaneet näitä lieventäviä asianhaaroja huomioon. Kyllä se Demlan laki taas sortaa ja sorsii syytöntä valkoista heteromiestä, perkele.

b) On toki, ollaan poikien kanssa eräitäkin pankkeja ryöstelty. Mutta ei me mitään rikollisia olla, se vaan on sellaista että nykyään ei valkoinen mies tule palkalla toimeen. Viina ja pillu ja huumeet eivät ole ilmaista tavaraa. Eikä ne pankit siihen kaadu että me vähän lainataan. Ne rahat päätyvät kuiteskin kiertoon bruttokansantuotetta kasvattamaan.

c) On minulla jonkinlainen, lähinnä pahoinpitely- ja raiskailulinjalla mennään. Miehinen mies ei voi aina mieltänsä malttaa, varsinkin kun miehisen miehen täytyy aina saada miestä väkevämpää.Kokonaan toinen juttu tietysti ovat ne muslimit, ne ovat sellaisia rasisteja, hakkaavat ja raiskaavat vääräuskoisia. Minä en silleen pidä värillä enkä uskonnolla väliä, minä olen aina raiskannut kaikenvärisiä. Varsinkin tummaihoisten kynsistä pelastamiani eloveenatyttöjä. Minä olen herrasmies ja pelastan mielelläni nuoria naisia silleen.

d) Enempi vain tyydyn penistäni lypsäen haaveilemaan neekerien murhaamisesta.

2) Oletko homo?

a) Vankiloissa tulee kyllä naisen puutteessa noita hintelämpiä ja nynnympiä pantua perseeseen,mutta tämän pojan oma takapää on exit only -aluetta. Ne mamikset ja hintelät niitä homoja on.Siksihän niitä hinteiksi nimitetäänkin.

b) Vai vielä homo, kun olen jo 49 vuotta turhaan haaveillut naisesta. PILLUA PERKELE! Anteeksi, piti tietysti sanomani että PILLUA VITTU! Olen HETERO! Kuuletteko: HE-TE-RO!

c) Olen hankkinut kulissivaimon, jonka luona sähkömittarin lukija säännöllisesti käy päiväkahvilla kulissilapsia laittamassa. Tähän mennessä kukaan ei ole aavistanut todellista suuntautumistani, paitsi se mokuttaja, jolle olen lähettänyt väärällä nimellä tai kaverien kautta rakkauskirjeitä jo kahdeksan vuoden ajan.

d) Olen aktiivi homo ja pelkään että muslimit ottavat vallan ja tappavat minut ja minunlaiseni, paitsi että täällä Berliinin julkisissa vessoissa kyllä riittää komeita turkkilaispoikia. Ach, Berliner Duft, Duft, Duft!

3) Mikä on mielestäsi Suomen turhin rahanreikä?

a) Pakolaisten kotouttaminen. Halvemmaksi tulisi ampua ne [tästä poistettu kirosana ja rasistinen haukkumanimi maahanmuuttajille] jo rajalla.

b) Pakkoruotsi, koska en osaa lukea enkä kirjoittaa suomeakaan oikein. [Huomaa, että kysely voidaan tarvittaessa suorittaa suullisesti, koska maahanmuuttokriitikolta ei voida kohtuuden nimessä edellyttää luku- eikä kirjoitustaitoa. Tällöin avustaja lukee tämän kohdan ääneen muodossa ”Vitun pakkoruotsi vittu ku mä en vittu osaa lukee vittu enkä vittu kirjottaa vittu suomeekaan vittu saatana” sekä näyttää sopivia kansainvälisiä käsimerkkejä.]

c) Koulutus yleensä, koska kaikki opettajat ja professorit ovat kommunisteja.

d) Kuolleiden kielten tutkimus, koska nekin rahat menevät todellisuudessa turhanaikaisten kellaribloggaajien tupakkikuluihin. [Tämä vastausvaihtoehto on tietysti ansa mokuttajille. Todellinen maahanmuuttokriitikko ei toki valitsisi tätä.]

4) Onko sinulla ammattia?

a) Ammattia? Mikä se on? Sossusta saa rahaa kun siellä on sellainen taikaseinä.

b) On toki. Minulla on levyseppähitsaajan pätevyys, joka tulee yötöissä todella tarpeeseen, kun pitää noita kassakaappeja kiireessä vetää valokaarella auki.

c) Ikävä kyllä on. Olen pakolaiskeskuksen vaksina toista vuosikymmentä eikä tätä kestä järjissä päin kun pitää kuunnella sitä hyysäritätien vatsaa kääntävää lirkuttelua päivät pitkät. Ruokakaan ei pysy sisällä kun niin ällöttää. Antakaa nyt minulle jumalauta kansanedustajan palli ja rahat ennen kuin kuolen aliravitsemukseen ja mahakatarriin.

d) On joo. Olen pitkälle koulutettu kuolleiden kielten asiantuntija ja käytän tutkimustyöhön tarkoitetut apurahat tyhjänpäiväisten rasistiblogien suomentamiseen kellariverstaassani. Stipendit loppuvat ihan just'kohta, eli nyt pitäisi päästä eduskuntaan veronmaksajien elätiksi ennen kuin on myöhäistä.

Hommalaisuuden maanpetoksellinen luonne

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 11. toukokuuta 2014)

Hommalaiset ja maahanmuuttokriitikot esiintyvät mielellään isänmaallisina moraalinjulistajina. Kaikki muut kuin itsensä he leimaavat ”suomalaisuuden häpäisijöiksi”, ”isänmaan mädättäjiksi” sun muiksi. On kuitenkin syytä vakavasti pohtia, onko hommalaisuudessa jäljellä isänmaallisuudesta enää mitään muuta kuin vähän hajanaista retoriikkaa, jolla kuorrutetaan oleellisesti epäisänmaallinen tai suorastaan maanpetoksellinen ydin.

Isänmaallisuus tarkoittaa suomalaisille yleensä ensimmäiseksi sotamuistoja ja niistä johdettua urhoollisuuden palvontaa. Hommalaisuuden aatejärjestön, Suomen Sisun, suositeltavien lukemisten listassa oli esimerkiksi amerikkalaista tieteiskirjallisuutta, muttei ollenkaan kotimaisia sotaromaaneja. Kirjakaupat ovat kuitenkin käytännössä koko sodanjälkeisen ajan olleet väärällään suomalaisia sotakirjoja. Luulisi isänmaallisiksi itseään väittävien tyyppien suosittelevan luettavaksi juuri tätä tavaraa. Suomalaisesta nykykirjallisuudesta vieraantuneetkin karskit karjut yleensä pitävät sotakirjoista ja sotamuistelmista.

Näin ei kuitenkaan äärioikeistolaistemme keskuudessa ole. Sen sijaan äärioikeisto korostaa kansainvälisen äärioikeistolaisen aatekirjallisuuden arvoa. Kuvaavaa kyllä se ei suosittele luettavaksi Lehväslaihoa, Lauttamusta eikä Anttalaa, vaan Robert A. Heinleinin avaruussotakuvitelmaa Starship Troopers – universumin sotilaat.

En tietenkään väheksy Heinleinin tuotantoa. Mieshän kuuluu amerikkalaisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin. Sitä paitsi hänellä on sellaisiakin teoksia, joita maahanmuuttokriitikot pitävät takuulla suorastaan vaarallisina aatteelleen (esimerkiksi lajien välistä suvaitsevaisuutta julistava Double Star, suomeksi Panoksena tulevaisuus). Hänen maailmankuvansa on mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen yhdistelmä vapauden kaihoa ja sodan palvontaa, myös tämän suositellun kirjan osalta. Tästä ristiriidasta riittäisi aineksia useampaan kuin yhteen kirjallisuustieteen väitöskirjaan. Silti hämmentää, että äärioikeisto ei suosittele meille ainoatakaan kotimaista sotakirjaa.

Mitä äärioikeistolla voi olla suomalaista sotakirjallisuutta vastaan? Ehkäpä natsimme ja hompanssimme vain suhtautuvat tietyllä epäluulolla sen välittämiin arvoihin. Sodassa nimittäin on kyse isänmaan puolustamisesta. Sodassa miehet antavat henkensä ystäviensä, perheensä ja viime kädessä isänmaansa puolesta. Ei ole sotahulluutta sanoa, että tällainen teko on useimpien uskontojen ja moraalifilosofisten järjestelmien näkökulmasta syvästi moraalinen ja ihailtava. Mutta juuri siksi se on äärioikeiston näkökulmasta uhkaava ja vaarallinen.

Syvästi moraalinen sankariteko herättää itsessään ihailua ja halua tulla sankarin kaltaiseksi. Tämä ihailu on kuitenkin aidoimmillaan yksilöllinen reaktio ja johtaa eri yksilöillä erilaisiin seurauksiin. Joku kenties näkee sotaveteraanien perinnön aidoimmillaan aseellisena taisteluna vuosisataista vihollistamme vastaan ja kiertää Itä-Euroopan uusien valtioiden alueella opettamassa sikäläisille nuorukaisille sotataitoja. Toinen taas näkee asian ytimen olevan varmistaa se, että Suomi on hyvä, moraalinen ja kunniallinen maa, jossa oikeus vallitsee ja heikkoja puolustetaan. Tällainen ihminen voi esimerkiksi estää maahanmuuttokriitikkoa surmaamasta tummaihoista lasta, koska sellainen julma teko olisi isänmaalle häpeäksi.

Toisin sanoen sotaveteraanien moraalinen esikuva ja laajemmin isänmaalliset tunteet ovat liian suuri asia hompanssien hallittavaksi. Itse asiassa Hommafoorumilla raivostuttiin aikoinaan aivan mielipuolisesti siitä, kun jokin maakunnan ykköslehti haastatteli paria sotaveteraania. Veteraanit näet eivät ollenkaan pitäneet nykyrasismista, vaan tulivat ihan mukavasti juttuun maahanmuuttajien kanssa. Olivat nimittäin jo todistaneet isänmaallisuutensa verellään eikä heidän tarvinnut tehdä sitä uhoamalla rasisteina.

Noiden veteraanien edustama isänmaallisuus ei hommalaisia voisikaan tosiasiassa vähempää kiinnostaa, vaikka heidän kellokkaansa käyttävätkin sitä hyväkseen omassa propagandassaan. Se ei ole heille mikään moraalinen itseisarvo. Tämän he myöntävät Hommalla rehellisyyden hetkinään itsekin avoimesti: eräs hommalainen ihmettelikin retorisesti, miksi heikäläisten muka pitäisi olla erityisen isänmaallisia.

Kun Hommalla toimitettiin gallup jäsenten maanpuolustusinnosta, osoittautui, että  hompanssien maanpuolustushenki on selvästi alempana kuin suomalaisten yleensä. Monet pitävät Suomea liian humaanina ja ”hyysäävänä” yhteiskuntana, jonka puolesta ei esitetä sotahuutoa eikä varsinkaan makseta veroja. Sen sijaan he ilmoittautuvat innokkaiksi maastamuuttajiksi ja pakolaisiksi siinä tapauksessa, että Suomeen hyökätään.

Tämä on tietenkin aivan käsittämättömän hullunkurista, kun muistetaan, millaisella raivolla hommahenkiset paheksuvat sitä, että sodan repimistä maista tulee Suomeen pakolaisia. Näidenhän pitäisi olla kotimaassaan puolustamassa sitä rintamalla, julistaa hompanssi, aivan kuten kotimaiset sotaveteraanimme olivat silloin kerran. Mutta itse hompanssit eivät halua panna tikkua ristiin isänmaansa puolesta. Päin vastoin, heidän mielestään heillä itsellään on koko maailman oikeus lähteä pakolaisiksi huitsinnevadaan, vieläpä mahdollisimman alhaisista ja omahyväisistä vaikuttimista. He itse voivat mielestään vaatia, että heille katetaan valmis pöytä johon istua, jos he suuressa ylhäisyydessään armollisesti alentuvat menemään pakolaisiksi johonkin toiseen maahan.

Ennen vanhaan röyhkeyden huippu oli se, joka meni naapurin rappusille kakkimaan ja vaati sitten sisältä vessapaperia, tai vitsin toisen version mukaan se, joka tappaa vanhempansa ja pyytää tuomaria olemaan armelias hänelle orpo raukalle. Mutta aika lähellä kärkeä keikkuvat nämä hompanssit moittiessaan maahanmuuttajia presiis siitä synnistä, johon ovat päättäneet kriisitilassa ensimmäisinä itse syyllistyä.

Hompanssit eivät siis ole erityisen isänmaallisia. Onko liioiteltua sanoa heitä maanpettureiksi?

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että hompanssien ”kansanliike” ei ole reaktiota mihinkään todella olemassaolevaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Hompanssit eivät ole mitään viimeiseen oljenkorteen takertuvia epätoivoisia syrjittyjä. Monet ovat töissä ja leivänsyrjässä kohtuullisen hyvin kiinni, vaikka seassa ilmeisesti on myös selvästi rikollista väkeä (mutta kun asiaa ajattelee, kyllähän taparikollisjoukkioissakin on paljon sellaista porukkaa, jolla on ainakin ammattikoulutus, ellei peräti akateeminen, ja sen mukainen asiallinen työpaikka). Tiedämmehän perussuomalaistenkin erityisesti kuntatasolla toimivan nimenomaan ammatti- ja taparikollisten väylänä poliittiseen päätöksentekoon.

Hompanssien esittämät väitteet maahanmuuton ”hallitsemattomuudesta” ja ”sikiävistä muslimilaumoista” on jo moneen kertaan todettu virheellisiksi. Itse asiassa persutkin ovat epäsuorasti myöntäneet tämän. Eräässä ohjelma-asiakirjassaan he sanovat, että maahanmuuttajilla ei voi paikata työvoimapulaa eikä kansakunnan verenvähyyttä, koska maahanmuuttajat eivät sikiä oleellisesti kantaväestöä enempää eikä maahanmuuttajia kuitenkaan tule riittävästi. Toisin sanoen persuille itselleenkin on selvää, ettei mitään ylisuuren maahanmuuton ongelmaa eikä kaiken alleen hukuttavia muslimilaumoja ole. Silloin kun poliittinen tarve vaatii heitä kiistämään maahanmuuttajien suuren määrän ja sikiävyyden, he tekevät niin. Maahanmuuttajalaumat ovat olemassa vain niissä asiayhteyksissä, joissa persujen tarvitsee pelotella maahanmuuttajalaumoilla. 

Hompanssien nousun taustalla on siis jokin muu syy kuin ”hallitsematon maahanmuutto”. Maahanmuuttokriitikoiden nousun aikaan vuonna 2006 Suomi oli jo pitkään nauttinut ennen kuulumattomasta sisäisen rauhan ja sopusoinnun kaudesta. Maahanmuuttoräksytys, jota ysärivuosina oli riittänyt, oli kuollut luonnollisesti jo aikoja sitten. Myös uusi vasemmistoaktivismi katuhillumisineen oli rauhoittunut.

Talouslamaakaan ei silloin vielä ollut, mutta itse asiassa en oikein usko tuohon marxilaislähtöiseen höpötykseen kansantalouden tilanteen rautaisesta kohtalonyhteydestä fasististen liikkeiden nousuun. Yhtä hyvällä ja paremmallakin perusteella voidaan odottaa äärivasemmistolaisten liikkeiden nousevan laman aikana, ja erilaisia yrityksiä keksiä tai brändätä vasemmistoidealismi uudelleen on näkynytkin, Occupy-liikkeestä Zeitgeistiin ja talousdemokratiaan. Toisaalta Suomen viime laman aikana silloisten persujen eli SMP:n nousu taittui nopeasti juuri laman syvetessä, ja äänestäjät kääntyivät koeteltujen vanhojen puolueiden puoleen.

Tulos kuitenkin on, että äärioikeiston nousu ei ole Suomessa mikään reaktio tosiasiallisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Se ei ole lähtöisin Suomen oman yhteiskunnan sisältä. Jussi Halla-ahon blogi on jo aikoja sitten osoittautunut pelkäksi kansainvälisen rasistipropagandan käännöskeskukseksi. Hänen englannin pilaama suomensakin on rumaa ja köyhää, yhtä lailla suoraan yläasteen kiusaajaporukoista kuin hänen kannattajiensa käytöstavatkin.

Timo Soinin kansaa väheksyvän kansanmiehen naamion taakse kätkeytyy vielä selvemmin ulkomaalaisten, Suomen kulttuurille vieraiden ja vihamielisten voimien juoksupoika. Soini on katolinen käännynnäinen, ja monien sellaisten tavoin hän ihailee katolisessa kirkossa nimenomaan sen vanhoillisia ja taantumuksellisia piirteitä samalla vihaten ja halveksien kotimaansa kirkkoa ja kulttuuria liiallisen vapaamielisyyden vuoksi. Vaikka tätä ei meillä yleensä tiedostetakaan, katolinen kirkko on aivan toisella tavalla hierarkkinen ja komentoketjullinen kuin useimmat muut uskonnot ja edellyttää lojaaleilta kannattajiltaan aika kritiikitöntä alistumista oppilauseisiin ja käskyihin. Esimerkiksi islam on siihen verrattuna vain joukko hajanaisia ryhmittymiä, joissa yksi imaami sanoo yhtä ja toinen toista, ja länsi on molempien mielestä toki rappiolla, mutta amerikkalaiset aseet ja jenkkien sotilasapu kelpaavat mainiosti sitä toista imaamia kannattavien kerettiläisten petturien lahtaamiseen.

Soinin piittaamattomuus Suomen edusta näkyy vielä siinäkin, että hän hiljattain myönsi jaelleensa omissa nimissään ”merentakaisten ystävien” kannanottoja. Sinänsähän ei ole mitään uutta siinä, että vierailta mailta haetaan uusia ideoita politiikkaan, mutta ”merentakaisten ystävien” propagandaäänitorveksi rupeaminen ei ole isänmaallista, ainakin siinä tapauksessa, ettei niitä vieraita ideoita yhtään pohdita Suomen yhteiskunnan asiayhteydessä eikä täkäläisten eturyhmien kannalta. On jota kuinkin surkuhupaisaa, että tavallisen kansan puolestapuhujana poseeraava, kaikkia muita isänmaallisemmaksi itseään kutsuva puoluejohtaja toimii Suomen ja suomalaisten eduista viis veisaavien ulkomaisten intressitahojen ämyrinä Suomen politiikassa eikä edes erityisemmin ymmärrä salailla sitä.

Silloin ennen vanhaan kun porvarit kauhistelivat kommunismia, he kauhistelivat sitä siksi, että kommunisteja pidettiin vieraan maan eli Neuvostoliiton henkisinä kansalaisina, joille ulkomailla muotoillut ja ulkomailta maahantuodut aatteet ja ajatukset olivat isänmaan etua tärkeämpiä. Soini on siis moraalisesti samassa asemassa kuin kommunistit aikoinaan. Odottaisin isänmaallisiksi itseään mielellään kutsuvien paheksuvan Soinia samalla tavalla ja samoin syin kuin heidän mummunsa ja vaarinsa (ja itse asiassa myös minun mummuni ja vaarini) aikoinaan paheksuivat kommunisteja. En kuitenkaan aio pidätellä hengitystäni.

Äärioikeistolaiset ovat kärkkäitä jakelemaan kaikille muille maanpetturin leimoja ja esiintymään vastoin parempaa tietoa isänmaallisina. Mutta mietitäänpä, mitä se isänmaallisuus todellisuudessa tarkoittaa – soitetaan vaikka Porilaisten marssi ja mietitään sen viimeisten sanojen sanomaa:

Fram, fram, vårt ädla, trotsiga standar,

Omkring dig än din trogna finska vakt du har...

tai kuten suomennoksessa sanotaan:

Eespäin sä jalo lippu uljakas,

Täss' suomalaiset on sun henkivartijas.

Miettikääpä hetken verran sitä kuvaa, jonka nämä säkeet tuovat mieleen. Siinä suomalaiset – ja Runebergin kielessä finne, finsk viittasivat kaikkiin Suomen asukkaisiin, tai Ruotsin sotaväen muodollisesti suomalaisten joukko-osastojen sotilaisiin äidinkielestä sun muista pikkuasioista riippumatta – unohtavat erimielisyytensä ja ryhmittyvät yhteen lipun (siis isänmaan) turvaksi. Kuten kaikki historiansa lukeneet ja vanhustensa tarinat kuunnelleet tietävät, Suomi oli sisällissotansa jälkeen hyvin jakautunut ja riitaisa maa, mutta talvisodan tullen molemmat puolet enimmäkseen ymmärsivät, että nyt oli puhallettava yhteen hiileen. Monet sellaiset asiat, joita äärioikeisto nyt kiroaa, ovat talvisodan hengen tuotetta.

Mitä äärioikeisto sitten haluaa? Juuri sen sovinnon romuttamista. Äärioikeisto löytää Suomesta milloin mitäkin ryhmiä, jotka eivät sen mielestä ole oikeita suomalaisia: maahanmuuttajat, suomenruotsalaiset, saamelaiset, vammaiset, homoseksuaalit. Äärioikeisto haluaa talvisotaa edeltäneen kahtiajaon takaisin ja leimaa punikeiksi ja kommunisteiksi aivan kaikki, jotka eivät halua palauttaa sitä, maltillisista porvareista alkaen.

Tämä johtaa tietysti surkuhupaisiin seurauksiin, kun äärioikeistolaiset esimerkiksi haukkuvat vanhuudenhöperöiksi patuiksi tai stalinisteiksi sotaveteraaneja, jotka eivät kannata rasisteja ja joiden mielestä vanhoja ihmisiä kunnioittamaan kasvatetut muslimit ovat ihan mukavaa porukkaa; tai nimittelevät kukkahattuisiksi kommunisteiksi koppalakkipäisiä ammattiupseereja, jotka ovat ylpeitä armeijansa kotouttajaroolista nähdessään somalinuorukaisen käskyttävän kalkkinaamaisia alokkaita. Se, että sivarien ja kruununraakkien prosentuaalinen osuus ”isänmaallisista” maahanmuuttokriitikoista on selvästi suurempi kuin kansasta keskimäärin, nostaa tietysti naurettavuusindeksiä entisestään.

Maahanmuuttokriitikot ovat näillä naurettavuuksillaan kuitenkin onnistuneet yhdessä asiassa: isänmaallisuuden ja maanpuolustustahdon lahottamisessa sisältäpäin. Muistanpa kun itse kahdeksan vuotta sitten aloin kirjoittaa kolumneja Plazalle. Tuolloin konservatiivinen kokoomuslainen äitimuorini, jonka kanssa olimme nuoren radikaalin iässäni ottaneet paljonkin yhteen, menehtyi nopeasti edenneeseen pahanlaatuiseen sairauteen lähes 80-vuotiaana, jolloin – kuten ihmiset tällaisissa elämäntilanteissa usein tekevät – koin asiakseni ottaa myös hänen ajamansa asiat omalle agendalleni, jotta edes jotain hänestä säilyisi.

Toisin sanoen aloin ymmärtää myös perinteistä isänmaallisuutta ja maanpuolustuksen tarpeita sen sijaan että olisin käynyt polemiikkia kaikkea univormupukuista vastaan, kuten falskeilla vasemmistointellektuelleilla on tapana. Sovinnollisessa hengessä kirjoittamani teksti Huhtiniemen hautajupakasta sai jopa myönteistä huomiota osakseen eräillä perinteistä maanpuolustusisänmaallisuutta edustaneilla nettisivuilla. Tämä oli tietysti tavoitteenikin: se, että äärioikeistoon perinteisen isänmaallisuuden kannattajina ajautuneet voisivat oppia heidänkin asiaansa, maanpuolustustahdon lisäämisestä Karjalan palauttamiseen, olevan mahdollista ajaa kenenkään kunniaa tai perusoikeuksia loukkaamatta, laillisuudessa ja demokratian pelisäännöissä pitäytyen.

Ehkä juuri siksi äärioikeisto kohdisti minuun koko palkatun bloggaajanurani mittaisen painostuskampanjan. Äärioikeisto ei halunnut kansan ja kulttuurin lopullisesti eheytyvän. Kaikkein vähiten se halusi perinteisen isänmaallisuuden valtavirtaistuvan ja sisäsiistiytyvän, niin että siitä tulisi koko kansaa yhdistävä voima.

Samalla tavalla äärioikeisto tietysti suhtautuu kaikkiin yrityksiin tehdä isänmaallisuudesta entistä inklusiivisempaa. Nykyään esimerkiksi tietoisuus homoseksuaaleista sotaveteraaneista ja rintamaelämään liittyneistä homoseksuaalisista suhteista on lisääntynyt. Tom of Finlandinkin sotaveteraanius on tullut esille. Oikeasti isänmaallisten ja maanpuolustushenkisten mielestä tämä voi olla vain hyvä asia, koska se tarkoittaa, että myös homoseksuaaliset nuorukaiset voivat nähdä itsensä tulevina isänmaan rakentajina ja puolustajina – että heidänkin työnsä ja taistelunsa kelpaa, ja on ennenkin kelvannut.

Saman idean tietysti näemme jo Tuntemattomassa sotilaassa. Muistamme kaikki konservatiivisen Hietasen ja kommunismiin suuntautuneen Lahtisen, jotka mielipide-eroistaan huolimatta taistelevat samalla puolella. Kun Lahtinen sitten oli jo kaatunut, Hietanen sanoi murheellisena kaivanneensa avukseen Lahtista ja tämän konekivääriä. Isänmaallisuuden ydin on juuri siinä, että toden tullen Hietanen kaipaa avukseen Lahtista ja Lahtisen konekivääriä. Maahanmuuttokriitikko sitä vastoin haluaa lähteä maasta pakoon ensi tilaisuuden tullen, koska ”hyysääjä”-Suomen puolesta ei sotahuutoa esitetä.

Äärioikeistolle kaikki pyrkimykset saada vähemmistöryhmätkin kokemaan Suomi puolustamisen arvoisena ovat vastenmielisiä ja pilkattavia. Äärioikeisto ei halua sellaista isänmaallisuutta, jonka suomenruotsalaiset, saamelaiset, muslimit, maahanmuuttajat, homoseksuaalit ja muut sellaiset ryhmät voivat kokea omakseen. Ei, vaikka se tarkoittaisi, että nuori reipas muslimipoika voi menehtyä sodassa puolustaessaan vanhan läskin äärioikeistolaispossun kulunutta ja viinassa uitettua henkiriepua aseellista maahantunkeutujaa vastaan.

Mutta tässäpä se avainkohta tuleekin. Se todennäköisin maahantunkeutuja, se itärajan takainen, ei ole äärioikeistolle nykyisellään erityisen vastenmielinen. Vladimir Putinin valtakunnassa homoihin ja muslimeihin suuntautuu hillitöntä väkivaltaa ja vainoa, palopommit räjähtelevät moskeijoissa ja homoseksuaaleille juotetaan risiiniöljyä. Samalla kun esimerkiksi Stalinin julmuuksien muistojärjestöjä ja muuta normaalin kansalaisyhteiskunnan toimintaa vainotaan ja vaiennetaan, teräväkärkisiin symboleihin sonnustautuneet univormumiehet marssivat korskeina pitkin katuja. Tämä tällainenhan on maahanmuuttokriitikoiden utopia ja ihantola, ja monet heistä myöntävät avoimestikin haluavansa ihantolansa armeijan Suomea miehittämään.

 Itänaapuria nyttemmin johtamaan nousseen Vladimir Putinin vanha viiteryhmä KGB sai aikoinaan neuvostohallitusta kritisoineen toisinajattelijaopposition rivit hajalle kylvämällä sen keskuuteen ”kansallismielistä” rotuvihaa. Ortodoksikristittyjen ja juutalaisten yhteistyö saatiin loppumaan juutalaisvastaisella vihjailupropagandalla, niin että nämä kaksi ryhmää lakkasivat luottamasta toisiinsa.

Nyt meillä Suomessa on ”kansallismielisyyttä”, joka ei ole isänmaan edun kannalta mitenkään hyödyllistä. Päin vastoin, ”kansallismieliset” ovat luoneet maahan kyräilevän epäluottamuksen ilmapiirin, josta joutuvat kärsimään sekä maahanmuuttajat että kantaväestö. Isänmaan puolustukselle välttämätön luottamus ”veikkoon mun vierelläni” on järjestelmällisesti hävitetty.

Itse kukin pohtikoon, kenen laariin tämä tilanne sataa, mutta ei ainakaan Suomen kansan.

Äärioikeistolaisen alakulttuurin homoseksuaalisuus

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 2. toukokuuta 2014)

On yleisesti tiedossa, että homofobien ja äärioikeistolaisten keskuudesta löytyy runsaasti taipumuksensa tukahduttavia tai kiistäviä homoseksuaaleja. Kuten tiedämme, itävaltalainen uusnatsijohtaja Jörg Haider oli alan miehiä; Saksan äärioikeiston aikalaishistorian tuntijat taasen muistavat Michael Kühnenin nimen. Tämä terrorismiin asti uusnatseja villinnyt johtaja kuoli 1990-luvun alussa immuunikatoon, jonka oli saanut homoseksuaalisesta suhteesta. Hänen kannattajiensa keskuudessa homoseksuaalisia raiskauksia käytettiin ilmeisesti kurinpitomenetelmänä: Der Spiegel -aikakauslehden numero 33/1987 (jonka kannessa on iso kuva ajatolla Khomeinista ja islamin uhalla pelotteleva otsikko) kertoo ”Vapaudenhenkisen Työväenpuolueen” (Freiheitliche Arbeiterpartei), Kühnenin verkostoihin kuuluneen äärioikeistojärjestön, nuorten skinikannattajien keskuudessa tapahtuneesta verityöstä.

17-vuotias skinijengiläinen Gerd-Roger Bornemann murhattiin porukalla potkimalla – tappajat olivat suunnilleen samanikäisiä nuorukaisia, hekin kansalliskaljupäitä. Poliisin tutkimuksissa selvisi, että FAPin paikallisjohtajan apulainen, ilmeisesti jo jonkin verran vanhempi Jörg-Gabriel Kiem (liikanimeltä ”Hein”) oli sekä raiskannut Bornemannin tyttöystävän että pakottanut Bornemannin itsensä homoseksuaalisiin tekoihin kanssaan. Bornemannin homoseksuaalinen nöyryytys oli videoitu, jotta videokasetin leviämistä pelkäävä nuori mies voitaisiin pakottaa tekemään käskystä rikoksia; poliisi ei kuitenkaan löytänyt videota. Bornemannin murha johtui ilmeisesti väärinkäsityksestä: hänen luultiin laverrelleen poliisille ja tämän oletuksen pohjalta hänet ”teloitettiin” ”toverioikeuden” päätöksellä.

Homoviha ja homoseksuaalisuus kulkevat käsi kädessä äärioikeiston keskuudessa. Tähän on monenlaisia selityksiä. Yksi mahdollisuus on elämänsä seksuaalisella itsekieltäymyksellä pilanneiden ihmisten katkeruus: vanheneva mies, joka on kokenut homoseksuaalisia himoja muttei ole koskaan saanut niitä toteuttaa, haluaa pitää huolen siitä, että nuoremmille ei käy sen paremmin.

Toinen selitys on, että äärioikeistolainen homoseksualisti on tottunut toteuttamaan himojaan sellaisessa yhteiskunnassa, jossa avoimia homosuhteita paheksutaan. Tällaisissa oloissa vanhenevalle homosedälle riittää seksuaalisesti nälkiintyneitä ja tyydytystä etsiviä nuoria homomiehiä haaremiksi asti. Kulttuuri, jossa homoseksuaaliset suhteet hyväksytään ja joka kannustaa homoja pysyviin suhteisiin antamalla virallisen vahvistuksen homoliitoille, on uhka tällaiselle homoseksuaalille, koska se vie nuoret homomiehet pois hänen ulottuviltaan uskollisiin parisuhteisiin ikäistensä kanssa.

Asiantuntijat voivat varmasti keksiä äärioikeiston homoseksuaalisuudelle paljon muitakin selityksiä. Joka tapauksessa tutkimustietokin osoittaa, että homovihaajat ovat yleensä taipumuksensa kiistäviä homoseksualisteja. Heteroudestaan varman ihmisen ei tarvitse vihata eikä pelätä homoja, korkeintaan vähän kummastella. Homoseksuaalisuutensa kiistävälle ja tukahduttavalle sitä vastoin jokainen homoseksuaalinen lähestyminen on kiusaus, sille vanhalle seksuaalisesti estyneelle homoseksuaalille taas kaikki kadulla näkyvät itsensä hyväksyneet homoseksuaalit ovat kipeä muistutus siitä, että hän ei nuorena koskaan saanut.

Meidän äärioikeistomme homoseksuaalisuudesta on paljonkin todisteita:

• Äärioikeistolaisen kulttuurin miesvoittoisuus. Äärioikeistolainen kulttuuri on meilläkin miesvoittoista, sitä leimaa feministien lempisanaa käyttääkseni homososiaalisuus. Lukumääräsuhteet ovat suuruusluokkaa kymmenen miestä yhtä naista kohti. Äärioikeistolaisissa piireissä liikkuvat naiset ovat myös selvästi marginaalisempia sukupuolensa valtavirtaan verrattuna kuin sikäläiset miehet.
• Äärioikeistolaisten ylenmääräinen tietämys ja kiinnostus käytännön homoseksuaaliseen elämään. Sekä Homma-foorumilla että muidenkin äärioikeistolaisten alakulttuurien keskuudessa kielenkäyttö on voimakkaan seksuaalikarkeaa ja siihen kuuluu nimenomaan hyvin yksityiskohtainen homoseksuaalisten variaatioiden tuntemus ja repostelu. Monenlaisista homoseksuaalisista teoista ja asennoista puhutaan asianmukaisin englannin- tai japaninkielisin termein ja perehtyneisyys on sellaisella tasolla, että tavallinen perushetero joutuu aivan ihmettelemään asiaa.
• Äärioikeistolaisten halu tavata vainoamiaan miehiä henkilökohtaisesti. Eräs kummallisimmista piirteistä, joihin olen minua pakkomielteisesti vainoavien äärioikeistolaisten keskuudessa törmännyt, on ollut heidän kiihkeä halunsa tavata minut henkilökohtaisesti. Treffipyyntöjäkin on tullut. Miksi ihmeessä minua kiinnostaisi tavata joku vastenmielisen epähumaani, umpityhmä ja sivistymätön mies, jolla ei voi olla minulle mitään asiallista asiaa? Ilmeisesti äärioikeistolaiset ihan oikeasti elävät sellaisessa fantasiassa, jossa kaikki heidän piiriinsä kuulumattomat miehet ovat avoimia ja halukkaita homoseksualisteja. Toisin sanoen, samalla kun he solvaavat ja homottelevat meitä, he himoitsevat meitä siittimet jäykkinä ja ryhmyisinä ja terskat violetteina kimaltaen, koska luulevat meitä homoiksi, joiden kanssa he voisivat nauttia haaveidensa homoseksuaalisista iloista. He eivät kykene kuvittelemaan miestä, joka oikeasti haluaisi vain naisia.
• Äärioikeistolaisten kiihkeä rakkaus omiin mielipidejohtajiinsa. Kun Jussi Halla-aho oli ensimmäistä kertaa oikeuden tuomiolla, oikeussali täyttyi Eiran suuren Cthulhun palvojista ja kulttilaisista siinä määrin, että rotutohtorin vaimo ei mahtunut saliin. Lopulta hän joutui istumaan yhden kulttilaisen syliin. Lehdistö haastatteli paikalla ollutta palvojaa, joka osoittautui kykenemättömäksi pukemaan ymmärrettäviksi sanoiksi syytä suureen rakkauteensa Halla-ahoa kohtaan. Tällainen tuo mieleen lähinnä rokkitähtiä palvovien nuorten tyttöjen laumat, joiden kiihkon seksuaalista luonnetta kukaan ei kiistä – päätyväthän monet heistä idoliensa (tai näiden roudarien) sänkyyn.
• Äärioikeistolaisten kiinnostuksen puute heteroseksuaalisuuteen. Seksuaalinen halu on ihmisen tervettä sosiaalista järkeä ja vetää peräkammarinpojan kylille ihmiskontaktia hakemaan. Voisi luulla äärioikeistolaisten romantisoivan esimerkiksi muslimityttöjä tavoittamattomina seksuaalisina herkkupaloina. Tämän sijasta he korostavat musliminaisen epäseksuaalisuutta ja epäinhimillisyyttä sellaisilla rasistisilla haukkumasanoilla kuin ”kaapuapina” ja ”säkki”.

Halla-aholaisten taktiikat

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 29. huhtikuuta 2014)

Luultavasti tästä aiheesta osaisi moni muukin kirjoittaa paremmin kuin minä, mutta otanpa kuitenkin asian ensimmäisenä esiin.

Puhutaan siis niistä taktiikoista, joilla äärioikeisto hallitsee netin ilmatilaa ja julkista keskustelua sekä vaientaa tai saattaa huonoon huutoon vastustajansa. Korostan, että nämä taktiikat ovat varsin kehittyneitä. Ne kielivät sellaisesta psykologisen sodankäynnin osaamisesta, jota ei opita kavereilta William K:n kantapöydässä. Itse asiassa äärioikeiston harjoittaman nettisodankäynnin äkillinen tehostuminen ja jalostuminen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on ainakin aihetodiste siitä, että vieraan vallan tiedustelupalvelut tai niihin verrattavat kansainväliset toimijat antavat koulutusta maahanmuuttokriitikoille.

Kompromaatti ja henkilökohtainen painostaminen. Kompromaatti on oikeastaan venäjänkielinen ilmaus, mutta käytetäänpä sitä tässä. Kyseessähän on KGB:n suosima taktiikka, ja maahanmuuttokriitikoiden Putin-sympatiat ovat tunnettuja. Kompromaatilla tarkoitetaan kompromettoivan, huonoon valoon saattavan aineiston kaivamista toista mieltä olevista, erityisesti heidän yksityiselämästään.

Omaa tapaustanihan en viitsi edes kerrata, mutta hyvinkin tavalliset kansalaiset voivat joutua kompromaattipommitukseen vastustettuaan maahanmuuttokriitikoiden terroria ja rasismia omalla nimellään. Muutama vuosi sitten pari naiivin ja kiltin oloista lukiolaistyttöä julkaisi jossain maakuntalehdessä yleisönosastokirjoituksen rasismia vastaan – ei todellakaan mitenkään erityisen ideologisen, vaan pikemminkin sellaisen ”ollaan kaikki kilttejä toisillemme” -henkisen. Välittömästi Hommalla alkoi kiihkeä kohkaaminen siitä, tunsiko kukaan asianomaisia tai heidän perhettään, missä he asuivat tms.

Ei pidä kuvitella, ettei tällaista nuuskimista kohdistettaisi tarvittaessa aivan tavallisiin ihmisiin. Omaehtoinen kansalaistoiminta persuja, äärioikeistoa ja fasisteja vastaan pelottaa äärioikeistoa eniten: muita puolueita edustavien poliitikkojen puheet voidaan aina tarvittaessa kuitata retoriikkana. Siksi äärioikeistolta löytyy yllättävän paljon voimaa ja viitseliäisyyttä ihan tavallisten ihmisten vainoamiseen. Töissäkäyvä lainkuuliainen epäpoliittinen kiltti ihminen on fasistien pahin vihollinen. Suomea ei nimittäin pelasta fasismilta kukaan supersankari, vaan ainoastaan vapaa kansalainen. Hänen kaikkivaltias äänensä valitsee kansakunnalle kuninkaat ja kaataa tyrannit.

Halla-aho -kortti tai Hervannan herrasmieshistorioitsija -kortti. Joka kirjoittaa mahdollisimman asiallisen ja analysoivan kirjoituksen äärioikeistosta, voi luottaa siihen, että paikalle ilmaantuu ennemmin tai myöhemmin kömpelösti maahanmuuttokriitikoiden vastustajaksi naamioituva kommentoija julistamaan kirjoituksen olevan Halla-ahon tai Hervannan herrasmieshistorioitsijan tyylinen ja siksi pikemminkin haitaksi kuin hyödyksi antirasismille. Selvästi asiattomaan kirjoitteluun tällaiset kommentoijat eivät tietenkään puutu. He tietävät sen hyvin pelaavan maahanmuuttokriitikoiden pussiin.

”Kaikki sataa meidän laariin”. Edelliseen liittyen on muistettava myös tämä: aivan kaikenlaisen arvostelun esitetään ”satavan persujen/maahanmuuttokriitikoiden laariin”. Tällä pyritään lietsomaan arvostelijoihin epävarmuutta parhaista toimintatavoista, epäilystä omien menetelmien järkevyydestä sekä fasistien tulevan ylivallan pelkoa. Tavoitteena on saada kaikki luopumaan mielipiteistään ja kumartamaan natseja oman henkensä pitääkseen. Kuten tiedämme, tämä on purrut erinomaisesti suomalaisiin tiedotusvälineisiin. Ne ovat omaksuneet persuja ja rasisteja myötäilevän linjan ja antaneet potkut rasisteja kritisoineille toimittajille ja kolumnisteille.

”Vastakkaiset ääripäät”. Tällä tarkoitetaan äärioikeiston riehumista inhimillisesti ymmärrettävänä reaktiona kuvitellun äärivasemmiston ylivaltaan. Tämä on erityisen tehokas taktiikka, joka on saatu ujutettua läpi keskitien harhassa elävään lehdistöön. Yksikään toimittaja ei ole kirjoittanut ensimmäistäkään tutkivajournalistista juttua äärioikeistosta. Jos olisi, kaikki tietäisivät ”maahanmuuttokritiikin” olevan vain uusi brändi ”roturealismille”, joka ei aikoinaan mennyt läpi, ja samojen tyyppien – pitkän linjan äärioikeistolaisten – olevan molempien iskusanojen takana. Sen sijaan on menty uskomaan ”maahanmuuttokriitikoiden” olevan jonkinlainen kansanliike ja reaktiota ”vastakkaiseen ääripäähän”.

Tietenkään toimittajia ei kiinnosta ottaa selvää siitä, mikä se ”vastakkainen ääripää” on. Siinähän voisi jopa selvitä, että ”vastakkaiseen ääripäähän” kuuluu tavallisia porvareita, joiden mielestä nyt vain vuosikausien nettiterrori on melko perseestä. Toimittaja on tietysti ehdollistunut ajattelemaan, että yhteiskuntaelämä on dialektiikkaa ja että jos jostain ilmaantuu valtavasti oikeistoradikaaleja, sen täytyy olla reaktiota johonkin yhteiskunnalliseen epäkohtaan, ei esimerkiksi kansainvälisen nettialakulttuurin aiheuttamaa poliittista loiskiehuntaa tai suoranaista ulkomaisista voimakeskuksista (esimerkiksi Venäjältä tai amerikkalaisen äärioikeiston ”rotututkimusta” tukevista säätiöistä) kauko-ohjattua Suomen horjuttamista.

Sen sijaan että toimittajat silittelevät äärioikeistoa myötäkarvaan ymmärtämällä sen ”huolenaiheita”, he voisivat kenties pohtia esimerkiksi sitä tosiseikkaa, että nettiäärioikeisto on viimeisen päälle omaksunut Hervannan herrasmieshistorioitsija-aluepalauttajan aikoinaan tunnetuiksi tekemät menettelytavat. Jostain kumman syystä toimittajat eivät silloin aikoinaan pitäneet herrasmieshistorioitsija-aluepalauttajan touhuja ”luonnollisena vastareaktiona äärivasemmiston riehumiseen”, vaikka äärivasemmisto kuokkavierasjuhlineen ja mustavihreine päivineen näkyi kaduilla ja medioissa paljon enemmän silloin kymmenisen vuotta sitten, kun herrasmieshistorioitsijakin oli enemmän esillä. On jopa mahdollista, että äärioikeiston vahvistuminen Suomessa ei ole niinkään kansainvälisen fasismivirtauksen eikä ulkomaisten vakoilukeskusten syytä – vaan että herrasmieshistorioitsija-aluepalauttaja on esimerkillään opettanut aiemmin ihmisiksi olleet äärioikeistolaiset omille tavoilleen. (Kannattaa muistaa, että herrasmieshistorioitsija-aluepalauttaja oli vuosituhannen vaihteen aikoihin aika lailla paarian asemassa äärioikeistopiireissä, koska hänen katsottiin anarkistisella hillumisellaan pilaavan mahdollisuudet "asialliseen" maahanmuuttokritiikkiin. Nykyään hän nauttii piireissä arvostettua asemaa edelläkävijänä, kansantaiteilijana ja älykkönä.)

Puheenvuoroja persuista

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 22. huhtikuuta 2014)

Seuraavassa muutamia puheenvuoroja nettikeskustelusta, jossa pohdittiin, miksi persuista ei pidetä. Tyyliä on muokattu ja kirjakielistetty asianomaisten anonyymiyden suojelemiseksi.

Kysymys: Mikä mielestänne on ikävintä persuissa ja heidän käytöksessään? Mikä heissä saa niskakarvat nousemaan pystyyn?

Vastauksia:

Henkilö 1: Persut tuomitsevat ihmisiä umpimielisesti ja lokeroiden.

Henkilö 2: Persut vihaavat ja pelkäävät kaikkea ja kaikkia.

Henkilö 3: Timo Soini käyttäytyy itsevaltaisesti sekä puoluettaan että siihen kuulumattomia kohtaan.

Henkilö 4: Persut kaipaavat 80-luvun ankeaan tunkkaisuuteen. Persujen mielestä vain tiilitalossa asuvilla vaaleaihoisilla luterilaisen kirkon jäsenillä on oikeus elää. Perussuomalaisuus on suomalaisuuden irvikuva.

Henkilö 5: Persut ovat takapajuisia. Puolueessa hyysätään äärioikeistolaisia vallantavoittelun osana. Tämän seurausta on sosiaaliseen mediaan levittäytynyt uskomattoman törkyinen käytös, joka on pilannut koko maan ilmapiirin.

Henkilö 6: Perussuomalaiset hyväksyvät täysivaltaisiksi kansalaisiksi vain tiettyyn muottiin sopivat ihmiset. Perussuomalaiset sallivat varauksetta kaikenlaisen rasismin ja syrjinnän. Sitä vastoin takit kyllä kääntyvät ja politiikka muuttuu tuuliviirinä muissa asioissa. Persut tuputtavat politiikkaan väkisin uskontoa, katselevat kaikkia asioita uskomattoman yksipuolisesta näkökulmasta ja pakoilevat vastuuta. Eniten suututtaa persujen itsesäälinen uhriutuminen: milloin valkoinen kristitty heteromies on sorrettu, milloin tosikot ei-persut ovat suuttuneet leikistä. Persut ovat tehneet suvaitsemattomuudesta ja erilaisuuden tuomitsemisesta taas salonkikelpoista. Tämän seurauksena ilmapiiri maassa on todellakin mennyt pilalle.

Persut toimivat jatkuvasti juuri sillä tavalla, josta syyttävät itse esimerkiksi ääri-islamisteja. Eli se jatkuva kaksinaismoralismi suututtaa myös.

Persut yrittävät omia suomalaisuuden itselleen. Lisäksi persut itkevät aina sananvapaudesta, mutta samalla leimaavat kaikki muut ”punavihermädättäjiksi”, jotka sitten yritetään vaientaa uhkailuilla ja vaikka millä keinoilla.

Henkilö 7: Persut kieltävät faktat ja tieteellisen totuuden, jos se on ristiriidassa heidän omien ennakkoluulojensa kanssa.

Henkilö 8: Kehitys ympäristöasioissa on pysähtynyt ja asenteet palautettu takaisin 80-luvun alun tasolle. Persut eivät ole tähän yksin syyllisiä, mutta ovat toimineet vaa'ankieliroolissa.

Henkilö 9: Minua inhottavat persuissa ennen kaikkea persut. Pahimpana pidän sitä, että Soini esiintyy muka kansan syvien rivien nimissä, mihin kukaan ei ole antanut hänelle oikeutta. En tunnista omaa isänmaallisuuttani persuissa enkä heidän runtelemaansa suomea äidinkielekseni. Tieteestä ja taiteesta haluan nauttia oman järkeni ja makuni mukaan, en persujen näkökulmasta. Haluan että kaikki ihmiset saavat pitää ihmisarvonsa ja että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti.

Minua kuvottaa ajatus siitä, että Halla-aho edustaa kansaamme maailmalla ja pilaa hyvän maineemme. Minua inhottaa Soini kavereineen syyttelemässä kaikkia muita kaksinaismoraalista, kun he itse ovat oppikirjaesimerkkejä tekopyhyydestä. Minua inhottaa se, että politiikka, jonka pitäisi olla sivistynyt tapa päättää yhteisistä asioista, on muutettu sirkukseksi. Minua inhottaa, että keskustelut ovat menneet joko-tai -inttämiseksi sen sijaan että asioita pohdittaisiin asiallisesti monelta kantilta.

Henkilö 10: Julkisen puolen työntekijänä näen persut ihan konkreettisena uhkana kuntatyöntekijöille. Tämä ”työväenpuolue” vaatii lomautuksia kunnan rahojen säästämiseksi ja nostaa itse kuluja jarruttamalla esimerkiksi lautakuntien kokouksia, kun heille pitää erikseen selittää joka asia. Persut syyttelevät ylisuuria etuja nauttivia päättäjiä, mutta nostavat itse kuntien hallintokuluja osaamattomuudellaan. Monissa kunnissa valtuustoryhmät saavat koulutusta, mutta persut eivät opi. Ovatko he viimeinen lukutaidoton väestönosa Suomessa? Kun tyhmyys ja ylimielisyys nostetaan hyveiksi, saadaan persu.

Henkilö 11: Persuissa suututtaa maailmankuvan mustavalkoisuus. Persuna olet mielestäsi oikeassa vain koska sinulla on vahva mielipide jostain asiasta, josta et oikeasti tiedä yhtikäs mitään. Persut yksinkertaistavat politiikan niin, että kaikki heitä vastustavat muka ovat vihervasemmistolaisia. Persujen on vaikea myöntää edes itselleen, että monet heitä vastustavat eivät ole vihreitä, vasemmistolaisia eivätkä ylipäätään poliittisesti sitoutuneita.

Henkilö 12: Persuissa suututtaa tyhmyys. Persut sanovat olevansa arvokonservatiiveja ja suomalaisuuden puolustajia, mutta he eivät erota oikeistolaista vasemmistolaisesta eivätkä tunne suomalaisia perinteitä. Persut eivät tajua, että oikean arvokonservatiivin mielestä olisi sopimatonta uhata luodin ampumisella homon takaraivoon tai muslimien keittämisellä.

Henkilö 13: Persuissa ärsyttää heidän tapansa asettaa köyhät keskenään vastakkain.

Jälkihuomautus: Osallistuin tietysti itse kyseiseen keskusteluun, mutta ylläolevat puheenvuorot eivät ole omiani. Omat mielipiteeni ovat jo tulleet kyllin selväksi blogeistani.

Miten Suomesta tuli fasistimaa

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 13. huhtikuuta 2014)

Kuten tiedämme, Suomi on viime aikoihin asti ollut leimallisesti vasemmistolainen maa.Monia yllättää siksi se, että fasismi on ottanut suomalaisista näin nopeasti niskalenkin. Tämän fasismin syitä ja taustoja on siksi aiheellista vakavasti pohtia.

Aivan ensimmäiseksi tietysti sivuutan kaiken löpinän siitä, että fasismi ja rasismi muka olisivat jonkinlainen ymmärrettävä reaktio joihinkin maahanmuuttopolitiikan väärinkäytöksiin. Ne samat tyypit, jotka nyt esiintyvät maahanmuuttokriitikoina, heittivät minun niskaani sontaa ruotsinkielisyysasian vuoksi jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Vasta paljon myöhemmin he keksivät uudelleenbrändistäytyä maahanmuuttokriitikoiksi. Maahanmuuttopolitiikka on vain uusi tekosyy, jonka ne ottivat käyttöön, kun hurriviha ei riittänyt.

Puhutaan siis mieluummin oikeista syistä siihen, että Suomesta tuli muutamassa vuodessa fasistimaa, jossa valtalehdet toimivat käytännössä äärioikeiston äänenkannattajina. Nyt on siis kyse syväulotteisista mentaliteettikysymyksistä, ei esimerkiksi siitä mahdollisuudesta, että medioita ohjaavat ja omistavat rikkaat hugenbergit olisivat tietoisesti käskyttämällä muovanneet ilmapiirin tällaiseksi. Siitä olen kirjoittanut riittävästi jo toisessa yhteydessä.

Jos ajatellaan Suomen historiaa, niin aivan ensiksi on muistettava yksi Euroopan historian verisimmistä sisällissodista, joka on merkittävästi muovannut koko nyky0suomalaista mentaliteettia. Vastaitsenäistynyt Suomi oli yksi ensimmäisiä maita, joissa on ollut keskitysleirejä. Myös punaisten tekemät poliittiset murhat, joilla valkoiset oikeuttivat punavankien kärsimykset, olivat poikkeuksellisia julmuudessaan, varsinkin kun muistetaan, että Suomi ei ollut suoraan osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan, jolla monien muiden eurooppalaisten maiden samanaikainen raaistuminen ja radikalisoituminen oli selitettävissä.

Jo ennen kuin maahanmuuttokritiikkiä sanana oli keksittykään, äärioikeiston nettisivuilla hekumoitiin vuoden 1918 ottamisesta uusiksi kivääri kädessä. Hekumoijat eivät edes aina olleet mitään syrjäytyneitä pikkurikollisia, vaan vaurasta keskiluokkaa, jolla ei ollut mitään toimeentulo-ongelmia, eikä siihen aikaan ollut menossa talouskriisiäkään. Mutta ilmeisesti näiden hekumoijien mielestä vakaus ja vauraus oli jotain äärimmäisen vastenmielistä, ja oikeaa elämää olisi ollut vain jonkin romahtaneen kehitysmaan pyssyanarkia.

Edelläoleva selittääkin aukottomasti sen, miksi ns. libertaristiset järjestöt suomenkielisessä Suomessa käytännössä päätyvät aina fasististen äärioikeistolaisten kaappaamiksi. Suomalainen fasismi tai äärioikeistolaisuus ei oikeastaan ole valtiokeskeistä. Siinä ei ole kyse vahvemman valtion kaipuusta, vaan siinä vahva, raaka ja väkivaltainen ”valkoinen heteromies” valtiosta piittaamatta ”teurastaa, teurastaa ja teurastaa” (tämä on sitaatti erään esihommalaisen nettipuheenvuorosta 2000-luvun idylliseltä alkupuolelta: Milloin se valkoinen heteromies herää unestaan ja teurastaa, teurastaa ja teurastaa?). Libertarismi ja amerikkalainen karski rajaseutuindividualismi sopivat siis oikeastaan hyvin yhteen suomalaisen sadistisen äärioikeistolaisuuden kanssa. Itse asiassa karkea ja väkivaltaa palvova äärioikeistolainen nationalisti voi Suomessa ihan vilpittömästi kuvitella olevansa libertaristinen individualisti.

Tämä sisällissotamme julmuuksia ihannoiva väkivaltaoikeisto muistuttaa varsin vähän sitä porvarillista Suomea, joka itse sisällissodan kävi. Sisällissodan valkoiset kokivat nousevansa nimenomaan lain ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta vasemmistolaisia anarkisteja ja kaaoksenlietsojia vastaan. Väkivaltaoikeisto taas pitää valtiota sinänsä vasemmistolaisena ja kommunistisena ja kokee järjestyneen yhteiskunnan sortavaksi yhteiskunnaksi. Sitä voi siksi luonnehtia anarkistiseksi tai anarkistis-fasistiseksi.

Nykyäärioikeiston anarkistisuutta havainnollistaa erinomaisesti se, että eräs Facebookissa vasemmistovihaansa tuulettava maahanmuuttokriitikko tai muu uusnatsi hiljattain toivoi prosenttijengeistä apua vasemmisto- tai ihmisoikeusmielenosoitusten mukamas aiheuttamien järjestyshäiriöiden kurissapitämiseen. Äärioikeiston anarkistisesta, yhteiskunnan- ja valtionvastaisesta luonteesta on vaikea löytää selvempää todistetta kuin se, että se näkee järjestäytyneen rikollisuuden järjestyksenpitäjänä ja liittolaisena.

Tähän toki voi olla ihan asialliset käytännön syyt: erityisesti itäsuomalaisissa maaseutukaupungeissa järjestysvalta lienee käytännössä siirtynyt jo prätkä- ja prosenttijengeille, eikä mitään toimivaa poliisilaitosta ole. Luonnollisesti tämä sopii erittäin hyvin yhteen myös sen kanssa, että Perussuomalaisista on tullut samanaikaisesti sekä äärioikeiston että järjestäytyneen rikollisuuden kanava politiikkaan – eikähän näillä kahdella tunnetusti mitään selvää rajaa olekaan.

Sisällissodan taustalla oli suomalaisen poliittisen terrorismin perinne, joka on vasta viime aikoina tullut yleisesti tunnetuksi uuden tutkijasukupolven ansiosta – Teemu Keskisarjan nimi on syytä muistaa, hän on pitänyt asiaa esillä esimerkiksi radioesitelmillään. Erityisesti pitää mainita Keskisarjan aiheesta kirjoittamassa kirjassa kuvattu nuorukaisten murhaajajoukkio Verikoirat, joka surmasi kansallismielisin perustein muutaman poliisin sekä yhden venäläisten yhteistoimintamieheksi kuvitellun suomalaisen työläisen.

Monelle suomalaiselle isänmaallisuuden syvintä olemusta edustaa toisen suomalaisen surmaaminen hänen todellisten tai oletettujen mielipiteidensä vuoksi. Tämä johtuu sisällissodan sukupolvi sukupolvelta eteenpäin kerrotuista muistoista, mutta siinä voi olla taustalla vaikutusta myös Verikoirien – ja mahdollisesti vielä historioitsijoiden huomiolta välttyneiden muiden samanlaisten ryhmien – toiminnasta ja ajattelutavasta.

Sisällissodassamme toimi puolin ja toisin ns. lentäviä osastoja. Nämä olivat terrori- ja murhaosastoja, ja ainakin valkoisella puolella ne kuuluvat olleen (minulla ei ole nyt lähteitä käsillä, mutta olen tästä aika varma) pitkälti aikuisten miesten johtamia alaikäisten teini- tai lapsisotilaiden joukkoja. Murhatessaan ja teurastaessaan ihmisiä nämä nuoret sosiaalistuivat tappajaroboteiksi ja ilmeisesti kasvattivat myös jälkipolvensa tappajarobotin arvoihin.

Eräs maahanmuuttokriitikko kuvasi kymmenkunta vuotta sitten turhautumistaan epämääräiseen ”nykymenoon” julistamalla, että ”pieni poika sisälläni” vaatii vuoden 1918 ottamista uusiksi kivääri kädessä. On hyvin kuvaavaa, että hän puhui pienestä pojasta sisällään. Kukaties hänen sukunsa kulttuurissa, hänen isovanhempiensa opetusten ja muistojen valossa toista mieltä olevien tappaminen oli juuri pienten poikien työtä ja pienille pojille sopivaa elämää. Pienet pojathan saadaan kyseenalaistamatta uskomaan kansallismielisyyden ja rasismin kaltaisiin maailmaa yksinkertaistaviin satuihin. Kaikkia niiden kyseenalaistajia ”pieni poika” hänen sisällään piti tietysti ”suomalaisuuden mädättäjinä”.

Kun mainitsin, että Suomi on viime aikoihin ollut leimallisesti vasemmistolainen maa, se tarkoittaa, että maltillista, liberaalia ja porvarillista suomenkielistä suomalaista ei oikeastaan ole. Suomenruotsalaisuuteen maltillinen ja liberaali porvarillisuus tietysti kuuluu, ja juuri tähän perustuu suomenkielisten hurriviha: vasemmistolle suomenruotsalaiset ovat iljettäviä rikkaita kapitalistisortajia (vasemmistoväritteiseen poliittiseen tietämättömyyteen kuuluu se hörönaurettava mutta yllättävän laajalle levinnyt käsitys, että Kokoomus [!] olisi jotenkin leimallisesti ruotsinkielinen puolue), äärioikeistolle taas neekerien hyysääjiä ja kommunisteja (mutta äärioikeistollehan aivan kaikki paitsi äärioikeisto itse ovat neekerien hyysääjiä ja kommunisteja, joten sinänsähän tässä ei ole mitään erikoista).

Jos nyt ei puhuta aivan öyhöjunteista, niin kyllä moni vasemmistolainen intellektuellikin on kyvytön samastumaan liberaaliin maltillisuuteen. Tästä esimerkkinä pidän Jiri Niemisen, tunnustautuneesti marxilaislähtöisen tutkijan jossain blogissaan muutama vuosi sitten heittämää melko paljastavaa läppää liberaaleista porvareista jonkinlaisena fasistien tai äärioikeiston harhautuksena. Hän ilmeisesti ei ollenkaan osannut kuvitellakaan, että liberaali, maltillinen porvari olisi vilpittömästi liberaali, maltillinen porvari. Hänen mielestään kyseessä oli tai saattoi olla ainoastaan naamioitumisoperaatio, tappavaa teräsnyrkkiä verhoava silkkihansikas.

Kyse tuskin oli mistään Niemisen alitajuisesta ohjelmoinnista – eiköhän tällainen näkemys ole oleellinen osa sitä marxilaista pakkopaitaa, jonka hän on tietoisesti ja tunnustautuen hyväksynyt osaksi tutkijan identiteettiään. On silti merkillepantavaa, että ilmeisesti omassa elämässään tyypillisen liberaalin kaupunkikeskiluokkaisen ihmisen elämänmallia noudattava henkilö – en voi sanoa tuntevani Niemistä henkilökohtaisesti, mutta eiköhän tämä arvio osu aika oikeaan – omaksuu tällaisen poliittisesti polarisoituneen maailmankuvan ilmeisen vakavissaan.

Tässä tullaankin siihen, että vasemmisto on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ominut itselleen liberalismin paikan. Äärioikeiston mielestä äärivasemmisto hallitsee maata. Tämä johtuu siitä, että suuri osa tosiasiallisesti liberaaleista keskiluokkaisista ihmisistä esiintyy vasemmistolaisina ja äänestää vasemmistoa. Samalla monet liberaaliin länsimaalaiseen oikeusjärjestykseen itsestäänselvyyksinä kuuluvat asiat yhdenvertaisuusperiaatteesta alkaen näyttäytyvät vasemmistolaisuutena tai kommunismina. Niitä puolustavat vain ”vasemmistolaiset”, siis tosiasiassa liberaalit keskiluokkaiset ihmiset, jotka Suomen poliittisen historian vuoksi katsovat velvollisuudekseen esittää tai kuvitella olevansa vasemmistolaisia.

Siksi liberaalit ja legalistiset arvot näyttäytyvät vasemmistolaisina – esimerkiksi yhdenvertaisuusperiaate on ainakin eräiden perussuomalaisten mielestä ”ongelmallinen” ja implisiittisesti vasemmistolainen. Niinpä muodollinen laillisuus on äärioikeistolle vasemmistolaisuutta ja ”demla-lakia” sinänsä, roomalaista oikeutta ja Olaus Petrin tuomarinohjeita myöten. Ja vihollisia - ”mokuttajia”, ”kommunisteja”, ”stalinisteja” ym. - ovat kaikki lainkuuliaiset keskiluokkaiset ihmiset. Heidät voidaan vaikka surmata, jos maahanmuuttokriitikosta siltä tuntuu.

Tietenkin vasemmisto on osasyyllinen siihen, että tällaiset mielipuoliset käsitykset ovat saattaneet valtavirtaistua. Vasemmiston oma ns. ”yhteiskuntakritiikki” on suurelta osin kalvanut maata demokraattisten ja oikeusvaltiollisten instituutioiden alta. Tietoinen, aatteellisesti marxilainen kirjoittelu on leimannut esimerkiksi oikeudenkäytön luokkaperustaiseksi. Sittemmin marxilainen aatteellisesti kouluttautunut kaaderivasemmisto on korvautunut mutuvasemmistolla, omantunnonvasemmistolla ja marxilaisen maailmankuvan jäännöksiä eräänlaisena kansanrunoutena omaksuneella vasemmistolla, mutta sama vihamielisyys ja epäluulo lakia ja laillisuutta kohtaan on jatkanut elämäänsä tässä marxisminjälkeisessä vasemmistossa.

Vasemmistolaiseen ”yhteiskuntakritiikkiin” sen vulgääreimmissä muodoissa on aina kuulunut vainoharhaa hipova (mutta yleensä teennäinen ja rituaalisesti ylläpidetty) vastenmielisyys systeemiä, siis ns. establishmentia, vakiintuneistoa, yhteiskunnan vakiintuneita valtarakenteita kohtaan. Haluan kiinnittää tässä huomiota sanaan systeemi. Tuota kansainvälistä sanaa käyttivät nimittäin tuossa merkityksessä ensimmäisinä natsit. System tarkoitti heidän kielenkäytössään Weimarin tasavaltaa,Systemzeit eli systeemiaika Weimarin tasavallan aikaa.

En pyri tässä toistamaan niiden ihmisten etymologiaharhaa, joiden mielestä jokin ihan tavallinen sana pitää torjua, koska natsitkin käyttivät sitä. Sitä vastoin kehottaisin kyllä innokkaita nuoria vasemmistoradikaaleja miettimään, voisiko heidän ”yhteiskuntakritiikillään” olla muutakin yhteistä natsien ”systeeminvastaisuuden” kanssa kuin tuo termi.

Natsien ”systeemikritiikin” tietoisena tarkoituksena oli vahingoittaa yhteiskunnan instituutioiden perusluottamusta ja arvostusta. He selittivät sorroksi sellaisetkin asiat, jotka terveellä järjellä pohtien eivät sitä olleet. Tällä on varsin paljon yhteistä marxilaisen yhteiskunta-analyysin kanssa. Siinäkin on kyse siitä, että kaikkialla nähdään vaikka väkisin, teoriakirja kädessä ja siitä iskusanoja lunttaamalla, valtarakenteita, sortoa ja heikomman päähänpotkintaa.

Tuskinpa suurin osa laitavasemmistosta – joka on tyypillisesti kilttiä ja hyväätarkoittavaa idealistiporukkaa, yleensä vielä varsin keskiluokkaista – pyrkii yhteiskunnan tietoiseen horjuttamiseen. Pikemminkin nuoret vasemmistoradikaalit lähtevät enemmän tai vähemmän tietoisesti siitä, että porvarit kuitenkin pitävät huolen laillisesta menosta ja vakaudesta. Näin radikaalit itse voivat vähän irrotella ennen kuin aikuistuvat ja lähtevät siisteihin sisätöihin.

Hankaluudet – koko yhteiskunnan kannalta – alkavat siinä kohdassa kun myös oikealle ja porvaripuolelle alkaa ilmaantua radikaaleja, jotka ovat hylänneet oikeusvaltion perusperiaatteet ja laillisen menon. Tätä puolustetaan sillä, että ”niinhän vasemmistokin tekee” – tai sillä, että oikeusvaltio ja laillinen meno sinänsä ovat pelkkä vasemmiston ja ”suvaitsevaisten” tapa huijata ihmisiä.

Vasemmiston olisi syytä pohtia sitä, missä määrin tällainen radikalismi on lainaa vasemmistolta, kuten vasemmistolaiset itse ovat lainanneet slangiinsa ”systeemin” tuossa merkityksessä natseilta. Samalla laitavasemmiston olisi syytä kysyä itseltään, haluaako se oikeasti horjuttaa yhteiskunnan perusluottamusta. Palveleeko tällainen veneenkeikutus millään tavalla vasemmiston myönteisiä tavoitteita?

Seuraava avainkohta on nörttimiehen identiteettikriisi väkivaltaista miehisyyttä palvovassa kulttuurissa. Suomenkielisen Suomen kulttuurissa miehen pitää olla väkivaltainen juoppo. Muuten hän ei ole mies. Näin asia on ollut sen jälkeen kun kävimme talvi- ja jatkosodan. Tämä ei johdu siitä, että sotaveteraanien sukupolvi olisi ollut lähtökohtaisesti väkivaltaisten juoppojen sukupolvi. Pikemminkin veteraaneja seurannut sukupolvi pitkälti koki veteraanit pyhänä isänmaallisena sukupolvena. Pyhää miestä ei saanut mitenkään kritisoida. Paljon puhuttu veteraanivastainen taistolaisuus tai muu radikalismi oli pelkkää tyhjää mediakohua ja pintakuohuntaa. Kansakunnan syvät vedet velloivat siitä riippumatta ihan eri suuntaan.

On sanottu, että veteraanit jätettiin vaille tarvitsemaansa psykiatrista hoitoa. Sotavammainen ihminen, sielultaan ja ruumiiltaan raudan satuttama, nostettiin samalla arvostelun yläpuolelle. Hyvinkin sairaan ja tasapainottoman ihmisen harhat ja katkeruuden purkauksetkin ymmärrettiin isänmaallisen sankarina pyhänä käytöksenä. Jälkeentulevaisten oli parhaansa mukaan noudattaminen sankarin esimerkkiä.

Mielestäni huomattava, ehkä jopa suurin osa hompanssitouhusta ja äärioikeistolaisuudesta selittyy tällä. Hompanssit ovat ilmeisesti kasvaneet juuri sellaisissa miljöissä, joissa sodasta mielisairaana palanneen, hoitamatta jääneen ja pahasti vaurioituneen ihmisen käytöstä on ihannoitu ja jäljitelty sillä tavalla kuin ihmisihanteita jäljitellään. Itse asiassa tuntuu siltä kuin sotaveteraanien psyykkiset ongelmat olisi jätetty tutkimatta ja parantamatta samasta syystä kuin laulajaa ei yritetä parantaa hänen lauluäänestään.

Yksi esimerkki tästä on suomalainen viinakulttuuri. Se saavutti nykyisen hillittömyytensä vasta kuusikymmenluvulla, kun veteraanien lapset tulivat ryyppäysikään. Veteraaneille itselleen se oli ainoa tapa hoitaa traumoja ammattiavun puuttuessa. Kun ahdistusta voi purkaa vain ryyppäämällä sotakaverien kanssa ja muistelemalla, niin myös tehdään.

Seuraavalla sukupolvella ei ollut oikeasti samanlaista inhimillistä perustetta ryyppäämiselleen kuin sotakokemukset. Silti ryypättiin, koska oikeat miehet (veteraanit) tekivät niin. Tietysti se esitettiin silloin kuusikymmenluvulla useinkin kapinana tiukkapipoisia vanhempia sukupolvia vastaan, mutta kyllä siinä pohjimmiltaan oli takana se, että runsas viinankäyttö oli opittu näkemään normaalina, koska veteraanien sukupolvi – se omien vanhempien sukupolvi – joi paljon tuskiinsa.

En muuten edes pidä tätä mielisairaiden ja sielultaan vaurioituneiden ihmisten ihannointia yksinomaan veteraaneihin liittyvänä piirteenä. Depressiota esiintyy Suomessa näin paljon siksi, että depressio on meillä nostettu kulttuuri-ihanteeksi.

Esimerkiksi Eino Leinon arvostetuimmat runot ovat tosiasiassa depressiopotilaan sairaskertomusta. Aleksis Kivikin päätyi tunnetusti hoitamattoman ja pahenevan masennuskierteen vuoksi lopulta vakavaan ja krooniseen mielisairauteen. Tätä kehitystä vauhditti alkoholisoituminen, joka juopottelupuuskien aikana vei Kiven oman aikansa pultsariporukoihin.

Kun depressioon valmiiksi taipuvainen nuori lukee Leinoa, hän alkaa luulla, että depressio ei olekaan sairaus, vaan osa lahjakkaan ja syvällisen ihmisen normaalia luonnetta. Tällöin depression parantaminen olisi siipien amputoimista runoratsulta.

Tätä mielikuvaa toki Leino itsekin koki teoksissaan ylläpitää. Piru tietää kuka tämänkin muodin aloitti, mutta tulos on, että koko suomenkielinen kirjallisuus on yhtä helvetin ankeutta alusta loppuun. Pitäisin jopa puolusteltavana esimerkiksi Leinon koottujen teosten sensuroimista. Ne ovat nimittäin kansanterveydelle vaarallinen tartunnan lähde.

Viinanjuonnin ja depression lisäksi veteraanien ihannointiin kuuluu väkivaltaisuus. Kun pyrittiin olemaan pyhän veteraanin kaltaisia isänmaallisia ihmisiä, pyrittiin olemaan väkivaltaisia. Pyhä veteraani oli näet rintamalla väkivaltaisesti taistellut ryssää vastaan.

Veteraani itse saattoi toki suhtautua väkivaltaan hyvinkin vastenmielisesti. Hänhän itse oli joutunut sitä kokemaan, näkemään ja kärsimään, ja siihen pakon edessä myös syyllistymään. Ne, jotka nostivat veteraanin kulttuuri-ihanteeksi, viis veisasivat kuitenkin siitä, mitä mieltä veteraani oikeasti oli. Tärkeintä oli julistaa väkivallan ihanuutta ja väkivallattomien miesten epämiehekkyyttä. Eiväthän veteraanitkaan olisi rintamalla pärjänneet väkivallattomuudella.

Tänään Suomessa on kasvanut sukupolvi nuoria miehiä, joiden ei luulisi tarvitsevan väkivaltaa yhtään mihinkään. He ovat ns. nörttejä. Heidän ammateissaan ruumiillisuus sinänsä on toissijainen juttu ja älyllinen symbolien analysointikyky tärkeintä. Samanaikaisesti väkivaltarikollisuus on asettunut laskevalle kaarelle. Nämä kaksi ilmiötä ovat varmasti suorassa yhteydessä toisiinsa.

Väkivaltaa ihannoiva kulttuuri muuttuu kuitenkin hyvin hitaasti väkivaltaa vierastavaksi. Viime aikoihin asti jonkinasteinen väkivaltaisuus on Suomessa ollut sosiaalisesti välttämätöntä esimerkiksi pariutumisen vuoksi. Feministit ovat kyllä kehuneet avanneensa nuorille miehille mahdollisuuksia uudenlaisiin mieheyksiin, mutta tämä on pelkkää ideologista propagandaa: samanaikaisesti feministit ovat korostaneet naisen oikeutta seksuaaliseen hedonismiin ja himojen mukaiseen seksikumppaniin.

Tämä on viime aikoihin asti tarkoittanut tosiasiassa väkivaltaista seksikumppania, koska kilteiltä miehiltä ovat puuttuneet sekä sosiaaliset että seksuaaliset taidot. Väkivallattoman mieheyden nousu ei ole feministien ansiota. Nörttiytyminen johtuu ennen kaikkea tekniikan kehityksestä ja elinkeinorakenteen muutoksista. Toki samat muutokset varmaan ovat myös feminismin nousun ja naisten parantuneen aseman taustalla.

Se, että väkivallan käytännön välttämättömyys ja tarpeellisuus on kadonnut arjesta, ei myöskään ole merkinnyt väkivaltaisuuden perinteen katoamista. Itse asiassa meillä on nykyään paljon nuoria nörttimiehiä, jotka ovat kasvaneet väkivaltaa ihannoivissa kodeissa tai ympäristöissä. He kokevat oman nörttiytensä hävettävänä epämiehekkyytenä. He eivät voi keskittyä nauttimaan korkeista palkoistaan, itsenäisyydestään ja riippumattomuudestaan. Sellainenhan olisi auttamattoman homoa.

Esteettisten ilojen ja harrastusten täyteinen omaehtoinen elämä on heidän silmissään homomieheyttä, eikä ihme. Tällaisen mieheyden näkyvimmät ja trendikkäimmät edustajat ovat hömppäjulkisuudessakin homoja. Näiden vastentahtoisten nörttien täytyy siksi tehdä jonkinlaista katumustyötä koetusta epämiehekkyydestään. Niinpä he yrittävät ylläpitää machoutta, väkivaltaisuutta ja fasismia itsetarkoituksellisena perinteenä ja leimaavat koko nyky-yhteiskunnan degeneroituneeksi hinttiläksi. Tämä tietysti on vain projektiota siitä, miten he näkevät itse itsensä.

Se on meidän perinne tai se on meidän kulttuuri viittaa tunnetusti usein tapoihin, jotka ovat oikeastaan taloudellisesti tai sosiaalisesti tarpeettomia tai jopa nyky-ympäristön kannalta haitallisia, mutta joita pelkän nostalgian vuoksi itseisarvoisesti ylläpidetään. Äärioikeistolaisuudeksi politisoituva väkivallanpalvonta on vain yksi esimerkki tällaisesta. Epäilemättä monet löytävät vaikkapa vähemmistökulttuureista kaikenlaista tehottomuutta ja turhuutta, jota harjoitetaan, koska se nyt vain on perinne. Omasta mielestäni kuitenkin poronhoito, ruotsin kielen puhuminen ja Mekkaan päin kumartaminen – muutaman esimerkin mainitakseni – ovat selvästi harmittomampaa touhua kuin tappofantasioissa kieriskeleminen ja väkivaltaisuuden itsetarkoituksellinen ihannointi.

Muuten nostaisin esille vielä sen, miten Hitler on noussut myöhäsyntyisten ”isänmaallisten” sankariksi näinä maailmanloppua ja ylöstempausta edeltävinä hävityksen ja ahdistuksen aikoinamme (heh). Aikalaisille Suomen liitto Hitlerin kanssa oli tietenkin ennen kaikkea käytännön päätös. Se ei sulkenut pois epäilevää tai kriittistä suhtautumista Hitlerin politiikkaan esim. antisemitismin ja juutalaisvainojen osalta.

Sitä vastoin hompanssi-ikäisissä sukupolvissa pyritään olemaan tässäkin asiassa paavia paavillisempia. Siellä ollaan sitä mieltä, että yhteistyössä Hitlerin kanssa ei ollut yhtään mitään moraalisesti väärää eikä paheksuttavaa. Sota, varsinkin Suomen käymä, on nimittäin heille pyhä asia. Pyhiin sotiin osallistuneet ovat sodan pyhittämiä eivätkä koskaan ikinä missään ole voineet tehdä mitään väärää. (Tämä ei toki koske rasismia arvostelevia sotaveteraaneja. Sellaiset hommapiireissä haukutaan seniileiksi patuiksi.)

Sotavuosina Hitlerin Saksa oli aluksi ainakin muodollisesti vihollinen – talvisodan aikana, kun Ribbentropin ja Molotovin sopimus oli voimassa ja Neuvostoliitolla siis Saksalta saatu lupa hyökätä Suomeen. Sen jälkeen, jatkosodassa, Saksa oli liittolainen, mutta monille suomalaisille arveluttava ja vastenmielinen liittolainen: kannattaa taas kerran muistaa sitä suomalaista kenttäsynagogaa, joka toimi saksalaisten silmien edessä. Lopuksi käytiin Lapin sota. Siinä Saksa oli oikeastikin vihollinen, ampui suomalaisia sotilaita taistelussa hengiltä ja poltti talot ja aitat maan tasalle. Lapin sodan aikana Suomessa – erityisesti tietenkin pohjoisessa – esiintyi aitoakin saksalaisvastaisuutta.

Tämä mutkikas ja ristiriitainen suhde Saksaan on nyttemmin pelkistynyt äärioikeistomme mielessä hyvin yksinkertaiseksi. Saksa oli Suomen, siis hyvien puolella, damit gut und damit basta, ja itse asiassa Natsi-Saksan ihannointi on suomalaisen isänmaallisuuden korkein muoto, ainakin äärioikeistolaistemme keskuudessa. He ilmaisevat tätä ”isänmaallisuuttaan” solkkaamalla yksittäisiä fraaseja säälittävällä Korkeajännitys-saksalla: Ich will, haluan ratkaisua loputtomaan kysymykseemme. / Deutschland und Finnland sind uber [!] alles. Deutschland hat Finnland frei gemacht. Vielen Dank. Näiden sitaattien alkuperäislähteet löydätte kyllä netistä – armahdan poikaraasuja ja jätän nimet tässä mainitsematta. Toinen on joka tapauksessa espoolainen perussuomalainen ja toinen kansanedustaja.

Mieleen tulevat lähinnä natsiarmeijan juoksupoikina palvelleet itäeurooppalaiset ”askarit” mielistelemässä herrakansaa vähäisellä saksallaan. Alkujaan ”askari” muuten tarkoitti keisarillisen Saksan siirtomaajoukoissa palvellutta afrikkalaissotilasta. Esimerkiksi nykyisen Tansanian alueella ensimmäisen maailmansodan aikana taistellut kenraali Lettow-Vorbeckin sissiarmeija koostui suurimmaksi osaksi askareista. Natsiaikana askari-sana oli enemmänkin rintamaslangia ja kuvasteli natsien rasistista suhtautumista itäeurooppalaisiin yhteistyökumppaneihinsa.

Tietenkään nämä meidän askarimme eivät opettele kunnolla saksaa, saati sitten tutustu kunnolla nyky-Saksan kulttuuriin. Siinähän voisi paljastua, ettei enää ole olemassa sellaista imperialistista Saksaa, joka tarvitsisi armeijaansa juoksupoikia Suomesta. Poikien askarifantasialle tulisi äkkiä loppu, koska nyky-Saksa on sentään aika demokraattinen ja tasa-arvoinen maa. Tyypillinen nykysaksalainen on halukas kohtaamaan suomalaisen tasa-arvoisena ihmisenä, hän ei kaipaa nöyristeleviä suomalaisia orjia avukseen imperialistisille valloitusretkille.

Mutta tästäpä se juuri kiikastaakin. Kuten tiedämme, maahanmuuttokriitikko ei kykene kohtaamaan somalia kaltaisenaan, vaan pitää häntä alempiarvoisena. Vastaavasti maahanmuuttokriitikko ei myöskään näe saksalaista – siis idealisoitua natsisaksalaista sotilasta – tasa-arvoisena olentona, vaan ylempirotuisena määrääjänä. Sellaisen tahdolle hänen, askarin, on suloista alistua.

Askari haluaa itselleen ylivoimaisen käskijän. Sellainen vapauttaa hänet tottelemasta moraalia ja antaa hänen käytännössä toteuttaa väkivaltafantasiansa, purkaa murhanhimonsa ilman rangaistuksen pelkoa. Saman askarivaiston toisia ilmenemismuotoja on maahanmuuttokriitikoiden tahdoton, raajamainen tottelevaisuus Halla-ahoa kohtaan sekä heidän Vladimir Putinin ja Venäjän julmuuden ihannointinsa.

Palataanpa kuitenkin siihen Hitlerin uuteen arvonnousuun. Kiihkeimmille suomalaisille sodanmuistelijoille Hitlerin tai natsismin pahuus ei ole mitenkään selvä eikä yksiselitteinen juttu. Mahdollisesti ollaan epämääräisen tietoisia natsien keskitysleireistä ja hyväksytään, etteivät ne olleet maailman järkevin päähänpisto edes Saksan omien sotilaallisten etujen kannalta. Juutalaisten joukkotuho sijoittuu kuitenkin heidän mielessään johonkin toiseen, Suomen sotakokemusten kannalta toisarvoiseen ja vähämerkityksiseen todellisuuteen.

Natsien pahuuden kammoksunta on siis Suomen näkökulmasta oikeastaan kulttuurilainaa sellaisista maista, jotka ovat joutuneet natsismin julmuuksista kärsimään tai joissa asuu paljon ne omakohtaisesti kokeneita. Suomessa natseja kauhisteleva yrittää olla mieliksi jollekin ulkomaiselle mielipidekeskukselle – näin asiat nähdään meillä.

Lopuksi täytyy todeta, että isänmaallisuuden käsite on päässyt karkaamaan pihalle, kun sanaa käytetään paljon mutta sen merkitystä ei vakavissaan pohdita. En yritäkään väittää keksineeni tätä ajatusta itse: samansuuntaista näkemystä on kehitellyt niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen omissa blogeissaan. Meihin on viime neljännesvuosisadan ajan aktiivisesti iskostettu huonoa omaatuntoa veteraanien unohtamisesta ja laiminlyömisestä.

Sitä meille sitä vastoin ei ole kukaan halunnut kertoa, mitä se oikea ja hyvä isänmaallisuus voisi olla ja mikä olisi terve suhde isänmaahan ja sen historiaan. Ainoa tarjolla oleva isänmaallisuuden merkitys on väkivalta ja rasismi. Ne, jotka yrittävät keksiä sille rakentavampia tulkintoja, joutuvat aina äärioikeiston nettivihakampanjoilla vaiennetuiksi.