Miten Suomesta tuli fasistimaa

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 13. huhtikuuta 2014)

Kuten tiedämme, Suomi on viime aikoihin asti ollut leimallisesti vasemmistolainen maa.Monia yllättää siksi se, että fasismi on ottanut suomalaisista näin nopeasti niskalenkin. Tämän fasismin syitä ja taustoja on siksi aiheellista vakavasti pohtia.

Aivan ensimmäiseksi tietysti sivuutan kaiken löpinän siitä, että fasismi ja rasismi muka olisivat jonkinlainen ymmärrettävä reaktio joihinkin maahanmuuttopolitiikan väärinkäytöksiin. Ne samat tyypit, jotka nyt esiintyvät maahanmuuttokriitikoina, heittivät minun niskaani sontaa ruotsinkielisyysasian vuoksi jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Vasta paljon myöhemmin he keksivät uudelleenbrändistäytyä maahanmuuttokriitikoiksi. Maahanmuuttopolitiikka on vain uusi tekosyy, jonka ne ottivat käyttöön, kun hurriviha ei riittänyt.

Puhutaan siis mieluummin oikeista syistä siihen, että Suomesta tuli muutamassa vuodessa fasistimaa, jossa valtalehdet toimivat käytännössä äärioikeiston äänenkannattajina. Nyt on siis kyse syväulotteisista mentaliteettikysymyksistä, ei esimerkiksi siitä mahdollisuudesta, että medioita ohjaavat ja omistavat rikkaat hugenbergit olisivat tietoisesti käskyttämällä muovanneet ilmapiirin tällaiseksi. Siitä olen kirjoittanut riittävästi jo toisessa yhteydessä.

Jos ajatellaan Suomen historiaa, niin aivan ensiksi on muistettava yksi Euroopan historian verisimmistä sisällissodista, joka on merkittävästi muovannut koko nyky0suomalaista mentaliteettia. Vastaitsenäistynyt Suomi oli yksi ensimmäisiä maita, joissa on ollut keskitysleirejä. Myös punaisten tekemät poliittiset murhat, joilla valkoiset oikeuttivat punavankien kärsimykset, olivat poikkeuksellisia julmuudessaan, varsinkin kun muistetaan, että Suomi ei ollut suoraan osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan, jolla monien muiden eurooppalaisten maiden samanaikainen raaistuminen ja radikalisoituminen oli selitettävissä.

Jo ennen kuin maahanmuuttokritiikkiä sanana oli keksittykään, äärioikeiston nettisivuilla hekumoitiin vuoden 1918 ottamisesta uusiksi kivääri kädessä. Hekumoijat eivät edes aina olleet mitään syrjäytyneitä pikkurikollisia, vaan vaurasta keskiluokkaa, jolla ei ollut mitään toimeentulo-ongelmia, eikä siihen aikaan ollut menossa talouskriisiäkään. Mutta ilmeisesti näiden hekumoijien mielestä vakaus ja vauraus oli jotain äärimmäisen vastenmielistä, ja oikeaa elämää olisi ollut vain jonkin romahtaneen kehitysmaan pyssyanarkia.

Edelläoleva selittääkin aukottomasti sen, miksi ns. libertaristiset järjestöt suomenkielisessä Suomessa käytännössä päätyvät aina fasististen äärioikeistolaisten kaappaamiksi. Suomalainen fasismi tai äärioikeistolaisuus ei oikeastaan ole valtiokeskeistä. Siinä ei ole kyse vahvemman valtion kaipuusta, vaan siinä vahva, raaka ja väkivaltainen ”valkoinen heteromies” valtiosta piittaamatta ”teurastaa, teurastaa ja teurastaa” (tämä on sitaatti erään esihommalaisen nettipuheenvuorosta 2000-luvun idylliseltä alkupuolelta: Milloin se valkoinen heteromies herää unestaan ja teurastaa, teurastaa ja teurastaa?). Libertarismi ja amerikkalainen karski rajaseutuindividualismi sopivat siis oikeastaan hyvin yhteen suomalaisen sadistisen äärioikeistolaisuuden kanssa. Itse asiassa karkea ja väkivaltaa palvova äärioikeistolainen nationalisti voi Suomessa ihan vilpittömästi kuvitella olevansa libertaristinen individualisti.

Tämä sisällissotamme julmuuksia ihannoiva väkivaltaoikeisto muistuttaa varsin vähän sitä porvarillista Suomea, joka itse sisällissodan kävi. Sisällissodan valkoiset kokivat nousevansa nimenomaan lain ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta vasemmistolaisia anarkisteja ja kaaoksenlietsojia vastaan. Väkivaltaoikeisto taas pitää valtiota sinänsä vasemmistolaisena ja kommunistisena ja kokee järjestyneen yhteiskunnan sortavaksi yhteiskunnaksi. Sitä voi siksi luonnehtia anarkistiseksi tai anarkistis-fasistiseksi.

Nykyäärioikeiston anarkistisuutta havainnollistaa erinomaisesti se, että eräs Facebookissa vasemmistovihaansa tuulettava maahanmuuttokriitikko tai muu uusnatsi hiljattain toivoi prosenttijengeistä apua vasemmisto- tai ihmisoikeusmielenosoitusten mukamas aiheuttamien järjestyshäiriöiden kurissapitämiseen. Äärioikeiston anarkistisesta, yhteiskunnan- ja valtionvastaisesta luonteesta on vaikea löytää selvempää todistetta kuin se, että se näkee järjestäytyneen rikollisuuden järjestyksenpitäjänä ja liittolaisena.

Tähän toki voi olla ihan asialliset käytännön syyt: erityisesti itäsuomalaisissa maaseutukaupungeissa järjestysvalta lienee käytännössä siirtynyt jo prätkä- ja prosenttijengeille, eikä mitään toimivaa poliisilaitosta ole. Luonnollisesti tämä sopii erittäin hyvin yhteen myös sen kanssa, että Perussuomalaisista on tullut samanaikaisesti sekä äärioikeiston että järjestäytyneen rikollisuuden kanava politiikkaan – eikähän näillä kahdella tunnetusti mitään selvää rajaa olekaan.

Sisällissodan taustalla oli suomalaisen poliittisen terrorismin perinne, joka on vasta viime aikoina tullut yleisesti tunnetuksi uuden tutkijasukupolven ansiosta – Teemu Keskisarjan nimi on syytä muistaa, hän on pitänyt asiaa esillä esimerkiksi radioesitelmillään. Erityisesti pitää mainita Keskisarjan aiheesta kirjoittamassa kirjassa kuvattu nuorukaisten murhaajajoukkio Verikoirat, joka surmasi kansallismielisin perustein muutaman poliisin sekä yhden venäläisten yhteistoimintamieheksi kuvitellun suomalaisen työläisen.

Monelle suomalaiselle isänmaallisuuden syvintä olemusta edustaa toisen suomalaisen surmaaminen hänen todellisten tai oletettujen mielipiteidensä vuoksi. Tämä johtuu sisällissodan sukupolvi sukupolvelta eteenpäin kerrotuista muistoista, mutta siinä voi olla taustalla vaikutusta myös Verikoirien – ja mahdollisesti vielä historioitsijoiden huomiolta välttyneiden muiden samanlaisten ryhmien – toiminnasta ja ajattelutavasta.

Sisällissodassamme toimi puolin ja toisin ns. lentäviä osastoja. Nämä olivat terrori- ja murhaosastoja, ja ainakin valkoisella puolella ne kuuluvat olleen (minulla ei ole nyt lähteitä käsillä, mutta olen tästä aika varma) pitkälti aikuisten miesten johtamia alaikäisten teini- tai lapsisotilaiden joukkoja. Murhatessaan ja teurastaessaan ihmisiä nämä nuoret sosiaalistuivat tappajaroboteiksi ja ilmeisesti kasvattivat myös jälkipolvensa tappajarobotin arvoihin.

Eräs maahanmuuttokriitikko kuvasi kymmenkunta vuotta sitten turhautumistaan epämääräiseen ”nykymenoon” julistamalla, että ”pieni poika sisälläni” vaatii vuoden 1918 ottamista uusiksi kivääri kädessä. On hyvin kuvaavaa, että hän puhui pienestä pojasta sisällään. Kukaties hänen sukunsa kulttuurissa, hänen isovanhempiensa opetusten ja muistojen valossa toista mieltä olevien tappaminen oli juuri pienten poikien työtä ja pienille pojille sopivaa elämää. Pienet pojathan saadaan kyseenalaistamatta uskomaan kansallismielisyyden ja rasismin kaltaisiin maailmaa yksinkertaistaviin satuihin. Kaikkia niiden kyseenalaistajia ”pieni poika” hänen sisällään piti tietysti ”suomalaisuuden mädättäjinä”.

Kun mainitsin, että Suomi on viime aikoihin ollut leimallisesti vasemmistolainen maa, se tarkoittaa, että maltillista, liberaalia ja porvarillista suomenkielistä suomalaista ei oikeastaan ole. Suomenruotsalaisuuteen maltillinen ja liberaali porvarillisuus tietysti kuuluu, ja juuri tähän perustuu suomenkielisten hurriviha: vasemmistolle suomenruotsalaiset ovat iljettäviä rikkaita kapitalistisortajia (vasemmistoväritteiseen poliittiseen tietämättömyyteen kuuluu se hörönaurettava mutta yllättävän laajalle levinnyt käsitys, että Kokoomus [!] olisi jotenkin leimallisesti ruotsinkielinen puolue), äärioikeistolle taas neekerien hyysääjiä ja kommunisteja (mutta äärioikeistollehan aivan kaikki paitsi äärioikeisto itse ovat neekerien hyysääjiä ja kommunisteja, joten sinänsähän tässä ei ole mitään erikoista).

Jos nyt ei puhuta aivan öyhöjunteista, niin kyllä moni vasemmistolainen intellektuellikin on kyvytön samastumaan liberaaliin maltillisuuteen. Tästä esimerkkinä pidän Jiri Niemisen, tunnustautuneesti marxilaislähtöisen tutkijan jossain blogissaan muutama vuosi sitten heittämää melko paljastavaa läppää liberaaleista porvareista jonkinlaisena fasistien tai äärioikeiston harhautuksena. Hän ilmeisesti ei ollenkaan osannut kuvitellakaan, että liberaali, maltillinen porvari olisi vilpittömästi liberaali, maltillinen porvari. Hänen mielestään kyseessä oli tai saattoi olla ainoastaan naamioitumisoperaatio, tappavaa teräsnyrkkiä verhoava silkkihansikas.

Kyse tuskin oli mistään Niemisen alitajuisesta ohjelmoinnista – eiköhän tällainen näkemys ole oleellinen osa sitä marxilaista pakkopaitaa, jonka hän on tietoisesti ja tunnustautuen hyväksynyt osaksi tutkijan identiteettiään. On silti merkillepantavaa, että ilmeisesti omassa elämässään tyypillisen liberaalin kaupunkikeskiluokkaisen ihmisen elämänmallia noudattava henkilö – en voi sanoa tuntevani Niemistä henkilökohtaisesti, mutta eiköhän tämä arvio osu aika oikeaan – omaksuu tällaisen poliittisesti polarisoituneen maailmankuvan ilmeisen vakavissaan.

Tässä tullaankin siihen, että vasemmisto on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ominut itselleen liberalismin paikan. Äärioikeiston mielestä äärivasemmisto hallitsee maata. Tämä johtuu siitä, että suuri osa tosiasiallisesti liberaaleista keskiluokkaisista ihmisistä esiintyy vasemmistolaisina ja äänestää vasemmistoa. Samalla monet liberaaliin länsimaalaiseen oikeusjärjestykseen itsestäänselvyyksinä kuuluvat asiat yhdenvertaisuusperiaatteesta alkaen näyttäytyvät vasemmistolaisuutena tai kommunismina. Niitä puolustavat vain ”vasemmistolaiset”, siis tosiasiassa liberaalit keskiluokkaiset ihmiset, jotka Suomen poliittisen historian vuoksi katsovat velvollisuudekseen esittää tai kuvitella olevansa vasemmistolaisia.

Siksi liberaalit ja legalistiset arvot näyttäytyvät vasemmistolaisina – esimerkiksi yhdenvertaisuusperiaate on ainakin eräiden perussuomalaisten mielestä ”ongelmallinen” ja implisiittisesti vasemmistolainen. Niinpä muodollinen laillisuus on äärioikeistolle vasemmistolaisuutta ja ”demla-lakia” sinänsä, roomalaista oikeutta ja Olaus Petrin tuomarinohjeita myöten. Ja vihollisia - ”mokuttajia”, ”kommunisteja”, ”stalinisteja” ym. - ovat kaikki lainkuuliaiset keskiluokkaiset ihmiset. Heidät voidaan vaikka surmata, jos maahanmuuttokriitikosta siltä tuntuu.

Tietenkin vasemmisto on osasyyllinen siihen, että tällaiset mielipuoliset käsitykset ovat saattaneet valtavirtaistua. Vasemmiston oma ns. ”yhteiskuntakritiikki” on suurelta osin kalvanut maata demokraattisten ja oikeusvaltiollisten instituutioiden alta. Tietoinen, aatteellisesti marxilainen kirjoittelu on leimannut esimerkiksi oikeudenkäytön luokkaperustaiseksi. Sittemmin marxilainen aatteellisesti kouluttautunut kaaderivasemmisto on korvautunut mutuvasemmistolla, omantunnonvasemmistolla ja marxilaisen maailmankuvan jäännöksiä eräänlaisena kansanrunoutena omaksuneella vasemmistolla, mutta sama vihamielisyys ja epäluulo lakia ja laillisuutta kohtaan on jatkanut elämäänsä tässä marxisminjälkeisessä vasemmistossa.

Vasemmistolaiseen ”yhteiskuntakritiikkiin” sen vulgääreimmissä muodoissa on aina kuulunut vainoharhaa hipova (mutta yleensä teennäinen ja rituaalisesti ylläpidetty) vastenmielisyys systeemiä, siis ns. establishmentia, vakiintuneistoa, yhteiskunnan vakiintuneita valtarakenteita kohtaan. Haluan kiinnittää tässä huomiota sanaan systeemi. Tuota kansainvälistä sanaa käyttivät nimittäin tuossa merkityksessä ensimmäisinä natsit. System tarkoitti heidän kielenkäytössään Weimarin tasavaltaa,Systemzeit eli systeemiaika Weimarin tasavallan aikaa.

En pyri tässä toistamaan niiden ihmisten etymologiaharhaa, joiden mielestä jokin ihan tavallinen sana pitää torjua, koska natsitkin käyttivät sitä. Sitä vastoin kehottaisin kyllä innokkaita nuoria vasemmistoradikaaleja miettimään, voisiko heidän ”yhteiskuntakritiikillään” olla muutakin yhteistä natsien ”systeeminvastaisuuden” kanssa kuin tuo termi.

Natsien ”systeemikritiikin” tietoisena tarkoituksena oli vahingoittaa yhteiskunnan instituutioiden perusluottamusta ja arvostusta. He selittivät sorroksi sellaisetkin asiat, jotka terveellä järjellä pohtien eivät sitä olleet. Tällä on varsin paljon yhteistä marxilaisen yhteiskunta-analyysin kanssa. Siinäkin on kyse siitä, että kaikkialla nähdään vaikka väkisin, teoriakirja kädessä ja siitä iskusanoja lunttaamalla, valtarakenteita, sortoa ja heikomman päähänpotkintaa.

Tuskinpa suurin osa laitavasemmistosta – joka on tyypillisesti kilttiä ja hyväätarkoittavaa idealistiporukkaa, yleensä vielä varsin keskiluokkaista – pyrkii yhteiskunnan tietoiseen horjuttamiseen. Pikemminkin nuoret vasemmistoradikaalit lähtevät enemmän tai vähemmän tietoisesti siitä, että porvarit kuitenkin pitävät huolen laillisesta menosta ja vakaudesta. Näin radikaalit itse voivat vähän irrotella ennen kuin aikuistuvat ja lähtevät siisteihin sisätöihin.

Hankaluudet – koko yhteiskunnan kannalta – alkavat siinä kohdassa kun myös oikealle ja porvaripuolelle alkaa ilmaantua radikaaleja, jotka ovat hylänneet oikeusvaltion perusperiaatteet ja laillisen menon. Tätä puolustetaan sillä, että ”niinhän vasemmistokin tekee” – tai sillä, että oikeusvaltio ja laillinen meno sinänsä ovat pelkkä vasemmiston ja ”suvaitsevaisten” tapa huijata ihmisiä.

Vasemmiston olisi syytä pohtia sitä, missä määrin tällainen radikalismi on lainaa vasemmistolta, kuten vasemmistolaiset itse ovat lainanneet slangiinsa ”systeemin” tuossa merkityksessä natseilta. Samalla laitavasemmiston olisi syytä kysyä itseltään, haluaako se oikeasti horjuttaa yhteiskunnan perusluottamusta. Palveleeko tällainen veneenkeikutus millään tavalla vasemmiston myönteisiä tavoitteita?

Seuraava avainkohta on nörttimiehen identiteettikriisi väkivaltaista miehisyyttä palvovassa kulttuurissa. Suomenkielisen Suomen kulttuurissa miehen pitää olla väkivaltainen juoppo. Muuten hän ei ole mies. Näin asia on ollut sen jälkeen kun kävimme talvi- ja jatkosodan. Tämä ei johdu siitä, että sotaveteraanien sukupolvi olisi ollut lähtökohtaisesti väkivaltaisten juoppojen sukupolvi. Pikemminkin veteraaneja seurannut sukupolvi pitkälti koki veteraanit pyhänä isänmaallisena sukupolvena. Pyhää miestä ei saanut mitenkään kritisoida. Paljon puhuttu veteraanivastainen taistolaisuus tai muu radikalismi oli pelkkää tyhjää mediakohua ja pintakuohuntaa. Kansakunnan syvät vedet velloivat siitä riippumatta ihan eri suuntaan.

On sanottu, että veteraanit jätettiin vaille tarvitsemaansa psykiatrista hoitoa. Sotavammainen ihminen, sielultaan ja ruumiiltaan raudan satuttama, nostettiin samalla arvostelun yläpuolelle. Hyvinkin sairaan ja tasapainottoman ihmisen harhat ja katkeruuden purkauksetkin ymmärrettiin isänmaallisen sankarina pyhänä käytöksenä. Jälkeentulevaisten oli parhaansa mukaan noudattaminen sankarin esimerkkiä.

Mielestäni huomattava, ehkä jopa suurin osa hompanssitouhusta ja äärioikeistolaisuudesta selittyy tällä. Hompanssit ovat ilmeisesti kasvaneet juuri sellaisissa miljöissä, joissa sodasta mielisairaana palanneen, hoitamatta jääneen ja pahasti vaurioituneen ihmisen käytöstä on ihannoitu ja jäljitelty sillä tavalla kuin ihmisihanteita jäljitellään. Itse asiassa tuntuu siltä kuin sotaveteraanien psyykkiset ongelmat olisi jätetty tutkimatta ja parantamatta samasta syystä kuin laulajaa ei yritetä parantaa hänen lauluäänestään.

Yksi esimerkki tästä on suomalainen viinakulttuuri. Se saavutti nykyisen hillittömyytensä vasta kuusikymmenluvulla, kun veteraanien lapset tulivat ryyppäysikään. Veteraaneille itselleen se oli ainoa tapa hoitaa traumoja ammattiavun puuttuessa. Kun ahdistusta voi purkaa vain ryyppäämällä sotakaverien kanssa ja muistelemalla, niin myös tehdään.

Seuraavalla sukupolvella ei ollut oikeasti samanlaista inhimillistä perustetta ryyppäämiselleen kuin sotakokemukset. Silti ryypättiin, koska oikeat miehet (veteraanit) tekivät niin. Tietysti se esitettiin silloin kuusikymmenluvulla useinkin kapinana tiukkapipoisia vanhempia sukupolvia vastaan, mutta kyllä siinä pohjimmiltaan oli takana se, että runsas viinankäyttö oli opittu näkemään normaalina, koska veteraanien sukupolvi – se omien vanhempien sukupolvi – joi paljon tuskiinsa.

En muuten edes pidä tätä mielisairaiden ja sielultaan vaurioituneiden ihmisten ihannointia yksinomaan veteraaneihin liittyvänä piirteenä. Depressiota esiintyy Suomessa näin paljon siksi, että depressio on meillä nostettu kulttuuri-ihanteeksi.

Esimerkiksi Eino Leinon arvostetuimmat runot ovat tosiasiassa depressiopotilaan sairaskertomusta. Aleksis Kivikin päätyi tunnetusti hoitamattoman ja pahenevan masennuskierteen vuoksi lopulta vakavaan ja krooniseen mielisairauteen. Tätä kehitystä vauhditti alkoholisoituminen, joka juopottelupuuskien aikana vei Kiven oman aikansa pultsariporukoihin.

Kun depressioon valmiiksi taipuvainen nuori lukee Leinoa, hän alkaa luulla, että depressio ei olekaan sairaus, vaan osa lahjakkaan ja syvällisen ihmisen normaalia luonnetta. Tällöin depression parantaminen olisi siipien amputoimista runoratsulta.

Tätä mielikuvaa toki Leino itsekin koki teoksissaan ylläpitää. Piru tietää kuka tämänkin muodin aloitti, mutta tulos on, että koko suomenkielinen kirjallisuus on yhtä helvetin ankeutta alusta loppuun. Pitäisin jopa puolusteltavana esimerkiksi Leinon koottujen teosten sensuroimista. Ne ovat nimittäin kansanterveydelle vaarallinen tartunnan lähde.

Viinanjuonnin ja depression lisäksi veteraanien ihannointiin kuuluu väkivaltaisuus. Kun pyrittiin olemaan pyhän veteraanin kaltaisia isänmaallisia ihmisiä, pyrittiin olemaan väkivaltaisia. Pyhä veteraani oli näet rintamalla väkivaltaisesti taistellut ryssää vastaan.

Veteraani itse saattoi toki suhtautua väkivaltaan hyvinkin vastenmielisesti. Hänhän itse oli joutunut sitä kokemaan, näkemään ja kärsimään, ja siihen pakon edessä myös syyllistymään. Ne, jotka nostivat veteraanin kulttuuri-ihanteeksi, viis veisasivat kuitenkin siitä, mitä mieltä veteraani oikeasti oli. Tärkeintä oli julistaa väkivallan ihanuutta ja väkivallattomien miesten epämiehekkyyttä. Eiväthän veteraanitkaan olisi rintamalla pärjänneet väkivallattomuudella.

Tänään Suomessa on kasvanut sukupolvi nuoria miehiä, joiden ei luulisi tarvitsevan väkivaltaa yhtään mihinkään. He ovat ns. nörttejä. Heidän ammateissaan ruumiillisuus sinänsä on toissijainen juttu ja älyllinen symbolien analysointikyky tärkeintä. Samanaikaisesti väkivaltarikollisuus on asettunut laskevalle kaarelle. Nämä kaksi ilmiötä ovat varmasti suorassa yhteydessä toisiinsa.

Väkivaltaa ihannoiva kulttuuri muuttuu kuitenkin hyvin hitaasti väkivaltaa vierastavaksi. Viime aikoihin asti jonkinasteinen väkivaltaisuus on Suomessa ollut sosiaalisesti välttämätöntä esimerkiksi pariutumisen vuoksi. Feministit ovat kyllä kehuneet avanneensa nuorille miehille mahdollisuuksia uudenlaisiin mieheyksiin, mutta tämä on pelkkää ideologista propagandaa: samanaikaisesti feministit ovat korostaneet naisen oikeutta seksuaaliseen hedonismiin ja himojen mukaiseen seksikumppaniin.

Tämä on viime aikoihin asti tarkoittanut tosiasiassa väkivaltaista seksikumppania, koska kilteiltä miehiltä ovat puuttuneet sekä sosiaaliset että seksuaaliset taidot. Väkivallattoman mieheyden nousu ei ole feministien ansiota. Nörttiytyminen johtuu ennen kaikkea tekniikan kehityksestä ja elinkeinorakenteen muutoksista. Toki samat muutokset varmaan ovat myös feminismin nousun ja naisten parantuneen aseman taustalla.

Se, että väkivallan käytännön välttämättömyys ja tarpeellisuus on kadonnut arjesta, ei myöskään ole merkinnyt väkivaltaisuuden perinteen katoamista. Itse asiassa meillä on nykyään paljon nuoria nörttimiehiä, jotka ovat kasvaneet väkivaltaa ihannoivissa kodeissa tai ympäristöissä. He kokevat oman nörttiytensä hävettävänä epämiehekkyytenä. He eivät voi keskittyä nauttimaan korkeista palkoistaan, itsenäisyydestään ja riippumattomuudestaan. Sellainenhan olisi auttamattoman homoa.

Esteettisten ilojen ja harrastusten täyteinen omaehtoinen elämä on heidän silmissään homomieheyttä, eikä ihme. Tällaisen mieheyden näkyvimmät ja trendikkäimmät edustajat ovat hömppäjulkisuudessakin homoja. Näiden vastentahtoisten nörttien täytyy siksi tehdä jonkinlaista katumustyötä koetusta epämiehekkyydestään. Niinpä he yrittävät ylläpitää machoutta, väkivaltaisuutta ja fasismia itsetarkoituksellisena perinteenä ja leimaavat koko nyky-yhteiskunnan degeneroituneeksi hinttiläksi. Tämä tietysti on vain projektiota siitä, miten he näkevät itse itsensä.

Se on meidän perinne tai se on meidän kulttuuri viittaa tunnetusti usein tapoihin, jotka ovat oikeastaan taloudellisesti tai sosiaalisesti tarpeettomia tai jopa nyky-ympäristön kannalta haitallisia, mutta joita pelkän nostalgian vuoksi itseisarvoisesti ylläpidetään. Äärioikeistolaisuudeksi politisoituva väkivallanpalvonta on vain yksi esimerkki tällaisesta. Epäilemättä monet löytävät vaikkapa vähemmistökulttuureista kaikenlaista tehottomuutta ja turhuutta, jota harjoitetaan, koska se nyt vain on perinne. Omasta mielestäni kuitenkin poronhoito, ruotsin kielen puhuminen ja Mekkaan päin kumartaminen – muutaman esimerkin mainitakseni – ovat selvästi harmittomampaa touhua kuin tappofantasioissa kieriskeleminen ja väkivaltaisuuden itsetarkoituksellinen ihannointi.

Muuten nostaisin esille vielä sen, miten Hitler on noussut myöhäsyntyisten ”isänmaallisten” sankariksi näinä maailmanloppua ja ylöstempausta edeltävinä hävityksen ja ahdistuksen aikoinamme (heh). Aikalaisille Suomen liitto Hitlerin kanssa oli tietenkin ennen kaikkea käytännön päätös. Se ei sulkenut pois epäilevää tai kriittistä suhtautumista Hitlerin politiikkaan esim. antisemitismin ja juutalaisvainojen osalta.

Sitä vastoin hompanssi-ikäisissä sukupolvissa pyritään olemaan tässäkin asiassa paavia paavillisempia. Siellä ollaan sitä mieltä, että yhteistyössä Hitlerin kanssa ei ollut yhtään mitään moraalisesti väärää eikä paheksuttavaa. Sota, varsinkin Suomen käymä, on nimittäin heille pyhä asia. Pyhiin sotiin osallistuneet ovat sodan pyhittämiä eivätkä koskaan ikinä missään ole voineet tehdä mitään väärää. (Tämä ei toki koske rasismia arvostelevia sotaveteraaneja. Sellaiset hommapiireissä haukutaan seniileiksi patuiksi.)

Sotavuosina Hitlerin Saksa oli aluksi ainakin muodollisesti vihollinen – talvisodan aikana, kun Ribbentropin ja Molotovin sopimus oli voimassa ja Neuvostoliitolla siis Saksalta saatu lupa hyökätä Suomeen. Sen jälkeen, jatkosodassa, Saksa oli liittolainen, mutta monille suomalaisille arveluttava ja vastenmielinen liittolainen: kannattaa taas kerran muistaa sitä suomalaista kenttäsynagogaa, joka toimi saksalaisten silmien edessä. Lopuksi käytiin Lapin sota. Siinä Saksa oli oikeastikin vihollinen, ampui suomalaisia sotilaita taistelussa hengiltä ja poltti talot ja aitat maan tasalle. Lapin sodan aikana Suomessa – erityisesti tietenkin pohjoisessa – esiintyi aitoakin saksalaisvastaisuutta.

Tämä mutkikas ja ristiriitainen suhde Saksaan on nyttemmin pelkistynyt äärioikeistomme mielessä hyvin yksinkertaiseksi. Saksa oli Suomen, siis hyvien puolella, damit gut und damit basta, ja itse asiassa Natsi-Saksan ihannointi on suomalaisen isänmaallisuuden korkein muoto, ainakin äärioikeistolaistemme keskuudessa. He ilmaisevat tätä ”isänmaallisuuttaan” solkkaamalla yksittäisiä fraaseja säälittävällä Korkeajännitys-saksalla: Ich will, haluan ratkaisua loputtomaan kysymykseemme. / Deutschland und Finnland sind uber [!] alles. Deutschland hat Finnland frei gemacht. Vielen Dank. Näiden sitaattien alkuperäislähteet löydätte kyllä netistä – armahdan poikaraasuja ja jätän nimet tässä mainitsematta. Toinen on joka tapauksessa espoolainen perussuomalainen ja toinen kansanedustaja.

Mieleen tulevat lähinnä natsiarmeijan juoksupoikina palvelleet itäeurooppalaiset ”askarit” mielistelemässä herrakansaa vähäisellä saksallaan. Alkujaan ”askari” muuten tarkoitti keisarillisen Saksan siirtomaajoukoissa palvellutta afrikkalaissotilasta. Esimerkiksi nykyisen Tansanian alueella ensimmäisen maailmansodan aikana taistellut kenraali Lettow-Vorbeckin sissiarmeija koostui suurimmaksi osaksi askareista. Natsiaikana askari-sana oli enemmänkin rintamaslangia ja kuvasteli natsien rasistista suhtautumista itäeurooppalaisiin yhteistyökumppaneihinsa.

Tietenkään nämä meidän askarimme eivät opettele kunnolla saksaa, saati sitten tutustu kunnolla nyky-Saksan kulttuuriin. Siinähän voisi paljastua, ettei enää ole olemassa sellaista imperialistista Saksaa, joka tarvitsisi armeijaansa juoksupoikia Suomesta. Poikien askarifantasialle tulisi äkkiä loppu, koska nyky-Saksa on sentään aika demokraattinen ja tasa-arvoinen maa. Tyypillinen nykysaksalainen on halukas kohtaamaan suomalaisen tasa-arvoisena ihmisenä, hän ei kaipaa nöyristeleviä suomalaisia orjia avukseen imperialistisille valloitusretkille.

Mutta tästäpä se juuri kiikastaakin. Kuten tiedämme, maahanmuuttokriitikko ei kykene kohtaamaan somalia kaltaisenaan, vaan pitää häntä alempiarvoisena. Vastaavasti maahanmuuttokriitikko ei myöskään näe saksalaista – siis idealisoitua natsisaksalaista sotilasta – tasa-arvoisena olentona, vaan ylempirotuisena määrääjänä. Sellaisen tahdolle hänen, askarin, on suloista alistua.

Askari haluaa itselleen ylivoimaisen käskijän. Sellainen vapauttaa hänet tottelemasta moraalia ja antaa hänen käytännössä toteuttaa väkivaltafantasiansa, purkaa murhanhimonsa ilman rangaistuksen pelkoa. Saman askarivaiston toisia ilmenemismuotoja on maahanmuuttokriitikoiden tahdoton, raajamainen tottelevaisuus Halla-ahoa kohtaan sekä heidän Vladimir Putinin ja Venäjän julmuuden ihannointinsa.

Palataanpa kuitenkin siihen Hitlerin uuteen arvonnousuun. Kiihkeimmille suomalaisille sodanmuistelijoille Hitlerin tai natsismin pahuus ei ole mitenkään selvä eikä yksiselitteinen juttu. Mahdollisesti ollaan epämääräisen tietoisia natsien keskitysleireistä ja hyväksytään, etteivät ne olleet maailman järkevin päähänpisto edes Saksan omien sotilaallisten etujen kannalta. Juutalaisten joukkotuho sijoittuu kuitenkin heidän mielessään johonkin toiseen, Suomen sotakokemusten kannalta toisarvoiseen ja vähämerkityksiseen todellisuuteen.

Natsien pahuuden kammoksunta on siis Suomen näkökulmasta oikeastaan kulttuurilainaa sellaisista maista, jotka ovat joutuneet natsismin julmuuksista kärsimään tai joissa asuu paljon ne omakohtaisesti kokeneita. Suomessa natseja kauhisteleva yrittää olla mieliksi jollekin ulkomaiselle mielipidekeskukselle – näin asiat nähdään meillä.

Lopuksi täytyy todeta, että isänmaallisuuden käsite on päässyt karkaamaan pihalle, kun sanaa käytetään paljon mutta sen merkitystä ei vakavissaan pohdita. En yritäkään väittää keksineeni tätä ajatusta itse: samansuuntaista näkemystä on kehitellyt niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen omissa blogeissaan. Meihin on viime neljännesvuosisadan ajan aktiivisesti iskostettu huonoa omaatuntoa veteraanien unohtamisesta ja laiminlyömisestä.

Sitä meille sitä vastoin ei ole kukaan halunnut kertoa, mitä se oikea ja hyvä isänmaallisuus voisi olla ja mikä olisi terve suhde isänmaahan ja sen historiaan. Ainoa tarjolla oleva isänmaallisuuden merkitys on väkivalta ja rasismi. Ne, jotka yrittävät keksiä sille rakentavampia tulkintoja, joutuvat aina äärioikeiston nettivihakampanjoilla vaiennetuiksi.

Maahanmuuttokriitikon hautakivi

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 26. maaliskuuta 2014)

Hei hompanssi! Juu, juuri sinä! Minä puhun nyt sinulle.

Sinä ja kaltaisesi rotat ja peräsuoliväiveet olette heittäneet paskaa niskaani jo kymmenen vuotta. Nyt joku teistä inisee, että olisin tällä sivustolla jotenkin hypännyt ”äärivasemmiston” tai ”äärifeministien” kelkkaan. No, ensinnäkin tämä sivusto ei ole äärivasemmistolainen eikä äärifeministinen, ja toiseksi, me demokraattisen oikeusvaltion kannattajat, jotka tunnustamme yhteiskunnan yleiset toimintaperiaatteet, voimme olla yhteistyössä yli puoluerajojen. Mutta älä sinä vaivaa pikku pääkkyäsi tällä, kultsipuppeli, sinun älysi ei kuitenkaan riitä näiden vaikeiden asioiden ymmärtämiseen.

Tässä kohdassa sinä tietenkin rääkäiset, ettet ole tyhmä ja että moinen väite on kateudesta noussut vale ja vihapuhe. No tuota, sanotaan että sinulla on vaikkapa insinöörin koulutus. Aika monella lajitovereistasi on. Täällä Suomessa on tapana kouluttaa vähän rupipäisemmätkin reppanat henkihieveriin, joten kyllähän sinullakin ammatti ja duuni ja hyvä palkka voi olla. Mutta jos olet päätynyt hompanssiksi, olet todennäköisesti oman alasi ulkopuolella vaikeasti kehitysvammaisen tasolla. Normaalista ihmisten välisestä yhteiselämästä et tajua mitään, saati sitten siitä, miten yhteiskunta toimii.

Tässä muuten vähälahjaisuutesi tuleekin selvimmin esiin. Kerronpa sinulle miltä käytöksesi näyttää meidän normaalien ihmisten silmissä. Muistat varmasti koulun matikantunnit, ja miksetpä muistaisi – olit matematiikassa aika hai, ja ylpeä menestyksestäsi, koska paljon muutakaan sinulla ei ollut. Ne urheilutähdet ja koulun kingit kiukuttelivat ja turhautuivat, sillä lukujen ja funktioiden, derivaattojen ja integraalien maailma pysyi heiltä suljettuna. Sydämessäsi pidit heitä pilkkanasi, avoimesti et tietenkään uskaltanut.

Tällä asialla vain on toinen puoli. Se, että sinä olet niin yhteiskunnan toiminnan kuin normaalien ihmissuhteiden osalta pihalla kuin lumiukko. Sinä kutsut kommunismiksi ja äärivasemmistolaisuudeksi ja Demla-laeiksi sellaisia hyvän käytöksen sääntöjä, jotka sielultaan terve ja ihmisiksi kasvatettu kansalainen oppii äidiltään nelivuotiaana, ja sellaisia yleisiä oikeusperiaatteita, jotka ovat ohjailleet lainkäyttöä suunnilleen Rooman keisarien ajoista saakka. Sinä kutsut äärivasemmistoksi sellaisia ihmisiä, jotka pyrkivät noudattamaan lakeja ja hyviä tapoja.

Meidän yhteiskunnan säännöt ja lait osaavien näkökulmasta tämä sinun käytöksesi on samanlaista turhautunutta kiukuttelua kuin se sinun halveksimiesi mölöttäjien räyhääminen matikantunnilla. Siinä tosin on se pieni ero, että sinun matematiikkaosaamisesi on yleisen elämässäpärjäämisen kannalta lopultakin aika vähäpätöinen juttu, joka liittyy lähinnä ammatinvalintaan. Sosiaaliset taidot ja lain tuntemus ovat huomattavasti hyödyllisempiä.

Matematiikan katsotaan usein edellyttävän erikoislahjakkuutta. Tämä on kansantalouden ja kansansivistyksen kannalta vahingollinen ajattelutapa, koska matematiikka on monilla aloilla tarpeellinen työkalu, vähän niin kuin jakoavain. Olisi tosi harmillista jos kaikki uskoisivat, että jakoavaimen käyttö on jotain ihmeellistä ja vaikeaa. Kun sinä katsot olevasi matematiikkataitojesi vuoksi hirmu tärkeä tyyppi, jolla on oikeus halveksia yhteiskunnassa elämiseen tarvittavia inhimillisiä vuorovaikutustaitoja ja pitää pilkkanaan niin lakeja kuin käytöstapoja, et oikeastaan eroa millään tavalla siitä korskeasta urheilijasällistä, joka koulussa veteli sinua turpaan vain koska olit hänen tiellään ja joka ehkä meni lyhyen urheilu-uransa jälkeen opiskelemaan jotain jakoavainalaa. Sinunkin mielestäsi on varmaan tyhmää, jos joku halveksii kaikkia muita ihmisiä ja koko muuta yhteiskuntaa siksi, että osaa käyttää hyvin jakoavainta? Uutispläjäys: ei se sinunkaan jakoavaimesi sen kummempi ole.

Sinun ongelmasi, kuten hänen ongelmansa kouluaikoina, on se, että pidät muita ihmisiä noin yleensä kiusankappaleina ja häiriötekijöinä ja että kun yhteiskunta vaatii sinua ottamaan heidänkin etunsa huomioon pidät sitä kommunismina. Hänellä oli sille kuitenkin puolustus: hän oli kolmetoistavuotias. Sinä olet jo aikuinen mies ja ilmeisesti seuraillut minun nettikirjoittelujani jo yli kymmenen vuotta. Siinä ajassa sinulla olisi ollut yllin kyllin aikaa opetella pois kolmetoistavuotiaiden elkeistä.

Oletko sinä suuri nero ja lahjakkuus, koska tiedät jotain matematiikasta ja insinööritieteistä? No itse asiassa et. Oikeastaan olet aika tyhmä ja lahjaton reppana, joka osaa vain yhden asian hyvin. Katsos kun sellaisiakin tyyppejä on, joilla sen matematiikka- ja insinööriosaamisen lisäksi on humanistista yleissivistystä ja kykyä tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. He ovat lahjakkaita ja ihailtavia. Sinä et. En itse asiassa minäkään, sillä minäkin olen aika epäsosiaalinen tumpelo. En minä sillä kuitenkaan ylpeile, vaan yritän parhaani mukaan päästä siitä eroon. Se on vakava sairaus, ja sairaudet tulee pääsääntöisesti parantaa.

Sinä tunnut kuvittelevan, että minun pitäisi vielä kaksitoista vuotta muinaisten naisvihavuodatusteni jälkeen veivata samaa kampea. Tässä välissä on kuitenkin ehtinyt virrata aika monta kuutiota vettä Vantaassa, Aurajoesta puhumattakaan. Minä olen tällä välin ehtinyt mennä naimisiin, kirjoittaa neljä kirjaa mielettömän vaikealla kielellä, jota sinä et oppisi vaikka yrittäisit (anteeksi, viisihän niitä oli, se viides on kylläkin käännökseni Isaac Asimovin Säätiöstä, joka odottaa vielä julkaisulupaa oikeudenomistajilta), sekä julkaista yli kuusi tuhatta sivua nettikolumneja siinä blogissa, jonka sinä ja aatetoverisi uutteralla spämmäyksellä lopulta saitte suljettua seitsemän vuoden jälkeen. Tämän lisäksi minulla on itse asiassa myös päätyö. Niin, ja ennen vanhaanhan minä olin se tyyppi joka osasi kaikkia kieliä paitsi ranskaa, nykyään sekään ei enää pidä paikkaansa: Monte-Criston kreiviä tulee jo vilkuiltua alkukielellä.

Suuri osa siitä Halla-ahoa, sinua ja aateveljiäsi paheksuvasta kirjoittelusta, joka netissä on noussut viime vuosina, on täysin spontaania ja minusta riippumatonta, en minäkään kaikkialle ehdi. On toki imartelevaa, kun sekä sinä että ne muut sonnanheittäjät kuvittelette minun olevan jonkinlainen suurorganisaattori, jonka langoista kaikki vastustajanne roikkuvat. Valitettavasti minä en ole keksinyt sen enempää lainkuuliaisuutta, ihmisoikeuksia, hyviä tapoja kuin mitään muitakaan niistä sodan nähneiden isovanhempieni minulle opettamista ikiaikaisista (ja hyvin konservatiivisista) arvoista, joiden nimissä teitä vastustetaan (ja joita te olemattoman yhteiskuntasivistyksenne vuoksi pidätte ”kommunismina” ja ”marxismina”), mutta kaipa minun pitäisi olla tosi pollea siitä, että saatanan joukot pitävät minua suunnilleen jumalana, maailman luojana ja arvomaailmojen asettajana.

Itse asiassa olen huomattavasti vähämerkityksisempi tyyppi kuin kieroutuneen fanikirjoittelunne perusteella voisi luulla (fanikirjoittelunahan sitä on pakko pitää, fanitus on juuri tuollaista pakonomaista kiinnostusta tuntemattoman ihmisen elämään). Iirinkielisessä Irlannissa olen huomattavasti isompi guru kuin missään suomalaisissa piireissä, enkä minä sielläkään tietysti ole niin suuri kiho kuin mielestäni ansaitsisin olla (kuten näkyy, itsetunnossani ei ole mitään vikaa, mikä onkin yksi syy sinun ja aateveljiesi tuntemaan kateuteen).

Mitä sinä teit kymmenen vuotta sitten? Annas kun arvaan: luit Halla-ahon blogia, pidit sitä jumalansanana ja paheksuit moralisoiden kaikkia huonoja ihmisiä jotka eivät pitäneet sitä jumalansanana. Mitä sinä teet nyt? Kaikesta päätellen luet Halla-ahon blogia edelleenkin, pidät sitä jumalansanana ja paheksut moralisoiden kaikkia huonoja ihmisiä jotka eivät pidä sitä jumalansanana. Et ole edistynyt pätkääkään, paitsi tietysti sikäli, että olet kymmenen vuotta lähempänä hautuumaata. Tästä tärkeästä asiasta – siitä, että sinunkin pitää joskus kuolla – me vielä puhumme, joten pysy kuulolla.

Sinä aikana kun minä olen kirjoittanut kirjoja, opetellut kieliä ja julkaissut nettikolumneja, mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet heittänyt paskaa minun niskaani netissä yhdessä muiden samanlaisten häiriköiden kanssa. Salaa kuitenkin olet ihaillut minua, päätellen siitä, että sinä ja aatetoverisi olette omaksuneet minulta suuren osan sanavarastoanne, alkaen tuosta ”öyhöttämisestä”, joka on itse asiassa alkujaan muutaman tamperelaisbloggaajan kieltä, mutta joka on juuri minun kolumneistani levinnyt yleiseen käyttöön – eikä vähiten sinun ja lajitoveriesi avulla. Plagiointi on tunnetusti ihailun rehellisin muoto. Plagioimallahan sinä ja ne muut, joita sinusta ei juurikaan erota, ihailette myös maahanmuuttokriittistä Mestarianne.

Mutta puhutaan nyt siitä sinun kuolemastasi, miksei myös minun, sama asia. Kaikki me joudumme kerran lähtemään täältä, ja sen enempää sinä kuin minäkään emme ole poikkeuksia. Niin: jopa jumalana palvomasi Halla-aho, jonka jokaisen sanan sinä juot kuin eliksiirin, sauhuttelee kerran sen viimeisen tupakkinsa. Tämä ihmisen osa nyt on tällainen. Siksi me haemme elämällemme tarkoitusta, kuka uskonnosta, kuka seksiorgioista, kuka taiteesta ja kuka mistäkin. Kun meistä aika jättää, haluamme, että meidät muistettaisiin mielestämme tärkeiden asioiden edistämisestä. Haluamme, että niistä sanottaisiin jotakin myös hautakivessämme. Haluamme, että ne tekisivät meistä kuolemammekin jälkeen merkityksellisen ihmisen, joka mainittaisiin jälkipolvien puheissa.

Mikä sinun ja lajitoveriesi mielestä oli tärkeää? No, täältä katsoen esimerkiksi minun vainoamiseni. Itse asiassa en omin voimin tietäisikään, miksi Halla-aho on ajanut tahdottomat ja sieluttomat raajansa kimppuuni, mutta Jussi Jalonen ystävällisesti selvitti asian vuosi pari sitten: siksi, että joskus kymmenkunta vuotta sitten poistin jonkin Halla-ahon kiusanteko- ja suunsoittoviestin blogini kommenttiosastolta. Tämä oli hänen ylhäisyytensä mielestä niin suuri majesteettirikos, että sitä sinä ja ne muut paskanakkelit vieläkin minulle kostatte.

Ja mikäpä siinä. Kukin kykyjensä mukaan. Toiset meistä ovat laivoja, jotka avaavat väylänsä yksin, mutta tarvitaanhan myös teitä lokkeja, jotka eivät muuta osaa kuin ruikkia paskaa laivojen kannelle. Kai maar sitä guanoakin johonkin voi käyttää. Siinä on sinun tehtäväsi maan (tai meren) päällä: guanon tuottaminen. Kerro siitä vaikka lastenlapsillesi, tästä suuresta urotyöstä: paskansit ihmisten niskaan yhdessä tuhannen muun samanlaisen haittalinnun kanssa sen mukaan kuin Halla-aho käski. Tähän sinä pystyit, tähän sinun lahjasi ja kunnianhimosi riittivät, tämä oli sinun yksilöllisyyttäsi, yhdessä tuhannen muun samanlaisen kanssa.

Tästä tulee sinun hautakirjoituksesi:

Osasin heittää paskaa ihmisten niskaan

yhdessä tuhannen muun kanssa

sen mukaan kuin Halla-aho käski.

Siihen riittivät kykyni,

siihen riitti älyni,

se oli minun yksilöllisyyttäni

yhdessä tuhannen muun kanssa.

Tilaapa yhdessä niiden muiden suurten maahanmuutto- ja Panu-kriittisten yksilöiden kanssa valmiiksi hautakivet, joissa on tämä teksti – nimen ja syntymä- ja kuolinpäivät voi sitten perikunta lisätä. Hautuufirma myöntää varmasti roiman alennuksen näin suuresta erästä täsmälleen samalla muistotekstillä varustettuja kiviä, ja koska hautakivi on tyyristä tavaraa, kannattaa tosiaan säästää omia ja perillisten rahoja.

Tietysti – voihan siinä niinkin käydä, että sinä viisastut ja löydät elämällesi paremman tarkoituksen, sellaisen, joka sekä parantaa yksilöllistä itsetuntoasi että ilahduttaa kunnon ihmisiä. Alkajaisiksi voisit vaikka ilmoittautua vapaaehtoiseksi lukemaan satusetä Topeliuksen tarinoita muslimilapsille, jos kerran olet niin huolissasi siitä, että nämä eivät opi arvostamaan suomalaista kulttuuria.

Hirvisaaren taianteko

James Hirvisaari kehuu Facebook-sivullaan tehneensä jonkinlaisen mustamaagisen taian - sanamuoto on seuraava: "Juuri äsken painoin kaikkea vääryyttä vihaavan hengen voimassa ehdottoman oikeudentunnon pyhää energiaa täynnä olevan vaajan kansanpetturin sydämeen. Kello tikittää." Tällä kertaa taian kohteena ei kuitenkaan taida olla nöyrin palvelijanne, ainakin taikaheittoa kommentoineet arvelevat uhria Johan Bäckmaniksi. Tämä olisi Hirvisaarelta sikäli edistystä, että aiemmin hän on Hommalla korostanut, miten tärkeää olisi, että suomalaiset ja venäläiset kansallismieliset "kunnioittaisivat" toisiaan, sekä selittänyt Venäjän arvostelun ja Venäjän uhasta tunnetun huolen olevan "katalaan viittaan kätkeytyvää mokuilua", ilmeisesti siksi, että hän pitää islamia todellisena vaarana.

Kristillinen äärioikeistomme ei tietenkään nyt eikä vastakaan paheksu sitä, että teologi ja entinen helluntaisaarnaaja Hirvisaari tällä tavalla tekee taikoja ja muutenkin flirttailee kaikenlaisen esoteerisen salatieteilyn ja taikauskon kanssa - ei, vaikka Hirvisaari pitää pilkkanaan aika keskeisiä kristillisiä periaatteita ja varmasti teologina itsekin tietää sen oikein hyvin. Kristinuskolle ja laajemminkin aabrahamilaisen monoteismin perinteelle on ominaista, että kaikenlaiset luonnonhenget nähdään joko alkukantaisten pakanoiden mielikuvitteluna tai Saatanan ohjaamina demonisina henkivaltoina ja kaikenlaiset kiroukset ja loitsut paholaiselle osoitettuina - Jumalan puoleen nähkääs käännytään vain rukouksin.

Kristillinen äärioikeisto on kovasti paheksunut Harry Potter -kirjasarjaa siihen sisältyvien maagisten elementtien vuoksi, joiden on nähty viettelevän nuorisoa saatanallisten henkivaltojen puoleen. Toisin kuin monet kristillisen äärioikeiston ateistiset arvostelijat, minä näen tämän Potterien paheksunnan sinänsä ymmärrettävänä: kyllä nuortenkirjoja voi, saa ja tuleekin arvostella erilaisin pedagogisin perustein, ja jos jonkun pedagoginen tavoite on kristinuskon juurruttaminen nuorisoon, totta kai hänellä on syytä löytää Pottereista kaikenlaista moitittavaa. Kyllä Harry-pojan seikkailuja on mahdollista arvostella ankarastikin myös luonnontieteellisestä maailmankuvasta - ja siihen liittyvistä opetus- ja kasvatustavoitteista - käsin.

Nyt kuitenkin kristilliseltä äärioikeistoltakin tulisi voida vaatia samaperiaatteisuutta, esimerkiksi sitä, että jos Potterit tuomitaan noituuden vuoksi, myös Hirvisaaren noituusharrastuksia vastaavasti paheksuttaisiin. Kristillisen äärioikeiston luonteeseen kuuluu kuitenkin, että se on enemmän äärioikeistoa kuin kristillisyyttä, eli (ääri)oikealla puolella oleville annetaan anteeksi kaikenlainen epäkristillisyys, taikojenteko, ateismi ja avoin uskonnon pilkkaaminen, koska he kuitenkin ovat lähtökohtaisesti liittolaisia.

Juuri tämä kaksinaamaisuus osoittaa, miten täydellisen moraaliton ja kaksinaamainen mukamas Raamattuun tukeutuva uskonnollinen äärioikeistomme on. Eikä se seksuaalisuudenkaan osalta käyttäydy niin siveellisesti kuin väittää. Tukki on silmässä, mutta muiden roskia vain paheksutaan.

Rikollisten puolue ja rehelliset ääriryhmänä

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 16. maaliskuuta 2014)

Kerronpa teille tarinan pohjoisesta Reilannin maasta, jonka kansalaiset olivat ainakin ennen vanhaan hyvin reilua, rehellistä ja lainkuuliaista väkeä, kuten maan nimestäkin käy ilmi. Itse asiassa he olivat niin kunnollista porukkaa, että maan rikolliset ahdistuivat ja traumatisoivat syvästi, koska olivat niin surkeassa asemassa ja vailla arvostusta. Edes Reilannin vasemmisto, tuo kaikkien sorrettujen ja päähänpotkittujen puolustaja, ei halunnut sormellaankaan koskea rikollisiin eikä parantaa heidän kovan ja huonosti leiville lyövän ammattinsa arvostusta, ja sekös otti koteloon. Edelleenkin rosvot ja murhamiehet, tappelupukarit ja näpistelijät heitettiin vankilaan tiilenpäitä lukemaan, vaikka kaikkien muiden solvaistujen ja hyljeksittyjen ryhmien asema oli hyvinvointivaltion ja muun vaurastumisen myötä kohisten parantunut.

Eihän tätä tämmöistä komentoa voinut kukaan kunniallinen lurjus ja lainrikkoja ollenkaan sietää. Siksi Reilannin rikolliset päättivät perustaa poliittisen järjestön asiaansa ajaakseen. Järjestö sai nimekseen Reilannin Roimat, ja sen jatkeeksi perustettiin nettiin Reima Rosmofoorumi, jossa roimat roikaleet saattoivat keskenään pohtia, miten rikollisuuden arvostusta saataisiin Reilannissa lisättyä ja miten rosmojen asiaa voitaisiin kansanedustuslaitoksessa ja kunnanvaltuustoissa ajaa.

Pitkään ähelsivät Reilannin reimat retkut ajatustyössä, mikä oli totta kai vaikeaa, sillä sekä ajatus että työ olivat heille koko lailla vieraita käsitteitä. Sitten muuan nuoruudessaan kouluja käynyt rosmo sai maailmojakääntävän oivalluksen: rikollisuus pitäisi brändätä uudelleen, ihan niin kuin mainosalallakin tehdään. Rikollisuuden sijasta pitäisi puhua kriittisyydestä. Esimerkiksi varkaus ei enää olisikaan varkautta, vaan yksityisomaisuuskritiikkiä. Murhaaja ei enää olisi murhaaja, vaan ihmishenkikriitikko. Pahoinpitelyä ei saisi kutsua pahoinpitelyksi, vaan koskemattomuuskriittisyydeksi. Raiskaaminen ei ollut enää raiskaamista – raiskaaja oli kriittinen omaehtoinen rakastelija. Mitä sitten tuli lain rikkomiseen yläkäsitteenä, sitä ei tietenkään tästedes sanottaisi lain rikkomiseksi, vaan kriittiseksi lainkuuliaisuudeksi. Murtomiesten sorkkarautakopla ei enää ollut murtomiesten sorkkarautakopla, vaan kriittisesti lainkuuliainen toimintaryhmä.

Näin nettiaikana ei tietenkään kauaa vienyt, kun lainkuuliaisuuskriitikoilla oli jo kymmeniä nettiblogeja, joissa he julistivat, että lakien kyseenalaistamaton noudattaminen oli kovin epäkriittistä touhua ja merkki asianomaisen puutteellisesta kyvystä älykkäästi ja rohkeasti kyseenalaistaa yhteiskunnan vallitsevia sortavia rakenteita. Sitä vastoin rikolliset, tuo rosvoiksi ja lurjuksiksi haukuttu, väheksytty ryhmä oli aionien alusta saakka toiminut kriittisesti kyseenalaistaen, ja yhteiskuntaahan ei saa kehittymään eteenpäin, jollei sen vakiintuneita arvoja ja rakenteita kyseenalaisteta.

Niin merkillisesti on ihmismieli rakennettu, että kriittinen lainkuuliaisuus sai nopeasti kannattajia. Ihmiset alkoivat rohkeasti kyseenalaistaa lakeja ja niiden noudattamista. Aiemmin aisoissa pysyneet naapuririidat alkoivat nyt johtaa kuolemantapauksiin, kun kriittisesti lainkuuliaiset ihmiset kyseenalaistivat kouriintuntuvin keinoin naapuriensa oikeuden elämään. Kaupoista katosi omaisuuskriittisten asiakkaiden mukana niin viinaksia kuin luksustavaroitakin, elintarvikkeista sentään yleensä maksettiin asiallisesti. Pikku lapsetkin ottivat tavakseen olla ”ritikiikkisiä” ja sujauttaa taskuunsa makeisia.

Poliisit alkoivat hekin omaksua lainkuuliaisuuskriittisen asenteen, pitkälti käytännön syistä. Uudet arvot olivat toki pinnalla ja koko media – esimerkiksi sellaiset palkitut tähtitoimittajat kuin Reilannin Kuivaruilauksen Leenu-Liinu-Tiinu Sharmiton – suitsuttivat innokkaasti lainkuuliaisuuskriittisyyttä uuden ajan vaihtoehtona vanhanaikaiselle kritiikittömälle lainkuuliaisuudelle. Olivathan lainkuuliaisuuskriitikot niin komeita poikiakin, ja eläinrakkaita: lähes kaikilla oli hyvin treenattu pitbullterrieri tai saksanpaimenkoira. Silti monet olivat vielä kiinni menneen maailman ajattelussa kuin harakan nokka tervassa ja tekivät rikosilmoituksen toisensa jälkeen. Poliisin aika ja resurssit, iästä ja terveydestä puhumattakaan, eivät millään riittäneet jokaisen rikosepäilyn tutkimiseen, ja usea stressin ja syyllisyyden painama lainvalvoja luopui piankin kaikesta kriittisyydestään työmaajuopottelua kohtaan.

Tasku- ja pikkuvarkaudet tietysti katosivat kokonaan Reilannista. Taskuvarkaiden paikalla oli älyllisesti argumentoivia omaisuuskriitikoita, jotka halusivat käydä ohikulkijan kanssa intellektuaalista debattia siitä, kelle hänen kukkaronsa sisältö kuului. Tietenkin oli aivan sopimatonta, että ohikulkija olisi epäkriittisen lainkuuliaisuuden hengessä pitänyt itse rahansa. Kaikissa asioissa tulee pyrkiä kultaiseen keskitiehen, valistivat omaisuuskriitikot sormi pystyssä, joten oli luonnollinen neuvotteluratkaisu, että omaisuuskriitikko sai puolet siitä, mitä lompakossa oli. Ohikulkijakin oli tyytyväinen siihen, että sai pitää edes henkensä ja toisen puolen, ainakin siihen asti kunnes taas yksi omaisuuskriitikko tuli vastaan seuraavan talon nurkan takaa.

Reilannin Roimat osallistuivat vaaleihin Roimareilantilaisen Puolueen nimellä ja voittivat mahtavasti vaalit. Nyt nähtiin monia aiemmin vain skandaalilehtien kauhistelusivuilta tuttuja ihmishenkikriitikoita, omaisuuskriitikoita sekä kriittisiä omaehtoisrakastelijoita Reilannin kansanedustuslaitoksen käytävillä, ja koko Reilannin media oli polvillaan heidän edessään (sellaisille toimittajille ja pakinoitsijoille, jotka eivät suhtautuneet lainkuuliaisuuteen riittävän kriittisesti, oli vaivihkaa jo annettu potkut, ja tästä sananvapauskritiikistä roimareilantilaiset olivatkin mediataloille asianmukaisen kiitollisia).

Vanhanaikaisen kritiikittömän lainkuuliaisuuden kannattajille ei jäänyt oikein muuta keinoa kuin vetäytyä omille nettisivuilleen julistamaan käytännön maalaisjärjen nimissä, että lainkuuliaisuus ilman ”kriittisyyttä” oli oikeastaan ollut ihan hyvä idea. Ihmishenkikriitikot tekivät kadut turvattomiksi. Omistusoikeuskriitikot tuhosivat kauppaelinkeinon. Kriittiset omaehtoisrakastelijat levittivät sukupuolitauteja. Kaikkien näiden epäkohtien vuoksi olisi hyvä palauttaa voimaan vanhan hyvän ajan lainkuuliaisuus, - niin tämä ryhmä väitti.

Tietenkään Reilantia nyttemmin hallitsevat roimareilantilaiset eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tällaisia väitteitä. Vanhanaikaisen lainkuuliaisuuden kannattajat eivät edustaneet mitään aitoa ja oikeaa reilantilaisuutta. Pikemminkin heitä oli pidettävä reilantilaisvastaisina ja heidän kirjoittelunsa heijasteli vihaa kaikkia älykkäitä ja kriittisiä kohtaan. ”Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta noussut”, julistivat roimareilantilaiset – tai olisivat julistaneet, jos heillä olisi ollut lukutaitoa tutustua Reilannin klassiseen kirjallisuuteen.

Mitenkö tarina päättyy? Reilannin reimat ja roimat ihmishenkikriitikot lienevät jo ihmishenkikritisoineet kylmäksi suurimman osan vanhanaikaisen lainkuuliaisuuden kannattajista. Mutta heissäkin on vielä sen verran vanhan Reilannin henkeä, että he ovat kieltämässä kritiikittömän lainkuuliaisuuden itse säätämällään lailla. Ja se onkin sellainen poikkeuslaki, jolle pitää olla kritiikittömän kuuliaisia.

PS: Kaikki väitteet, että tämä mielikuvitustarina liittyisi millään tavalla Suomen maahanmuuttokriitikoihin, ovat tietysti silkkaa valetta ja vihapuhetta. Kuten edellä sanottiin, Reilannin lainkuuliaisuuskriitikot olivat vilpittömän kiitollisia mediataloille näiden kriittisestä suhtautumisesta sananvapauteen. Vaikka meillä Suomessa mediapuljut ovat tehneet samanlaisia järjestelyjä maahanmuuttokriitikoiden mieliksi, mitään erityistä kiitollisuutta eivät maahanmuuttokriitikot tiettävästi ole osoittaneet. Siispä lukijat voivat heittää tyystin mielestään sen ajatuksen, että tässä vihjailtaisiin jotain maahanmuuttokriitikoista.

Suomalaisista toimittajista ja Magneettimediasta

Oikeastaan koko suomenkielinen lehdistö on nykyään yhtä Magneettimediaa. Suomalainen toimittaja, joka paheksuu Magneettimediaa, on tekopyhä.

Perussuomalaiset suomalaista kulttuuria edistämässä

Kuten tiedämme, perussuomalaiset haluavat edistää suomalaista kulttuuria ja vastustaa kaikenlaista ulkomaalaisuutta. Teuvo Hakkarainen osoitti meille käytännössä, mitä suomalainen kulttuuri on: kikkelin näyttelemistä.

Vanhoina pahoina taistolaisaikoina oli olemassa sellainen poikain huumorijekku, jota nimenomaan taistolaisissa kulttuuripiireissä harrastettiin. Sitä kutsuttiin vaijeritempuksi. Vaijeritemppu tehdään siten, että housut avataan, siitin asetetaan pöydänreunalle ja tarjoilija kutsutaa viinaksien tai ruoan tilaamiseksi (taistolaisten kyseessä ollessa varmaankin pikemminkin viinaksien). Jos tarjoilija ei huomaa tai ei ole huomaavinaan kalua, vaijeritempun todetaan menneen onnekkaasti läpi.

Vaijeritemppu omalta osaltaan osoittaa, että taistolaiset olivat suomalaisen perinnekulttuurin edustajia ainakin yhtä paljon kuin Teuvo Hakkarainenkin, ja on käsittämätöntä, millä perusteella perussuomalaiset kehtaavatkin väittää taistolaisuuden olleen jotenkin epäsuomalaisuutta tai suomalaisuuden vastainen ilmiö.

Profetiani Suomelle

Suomalaiset eivät herää äärioikeiston uhkaan ennen kuin kaasukammion jonossa. Ja sielläkin joku kiroaa vihervasemmistolaisia ääriryhmiä, joiden taltuttamiseksi tällaiset ääritoimet olivat välttämättömiä.

Venäjä tappaa meidät kaikki atomipommeillaan

Kannattaa lukea tämä Georgy Bovtin artikkeli Moscow Timesista.

http://www.themoscowtimes.com/opinion/article/crimea-is-turning-russia-into-a-rogue-state/495985.html

Venäjä haluaa kostaa lännelle kaikki nöyryytykset ydinaseillaan. Tämä on se Venäjä, jota maahanmuuttokriitikot niin rakastavat, se homoja ja muslimeja vihaava ja tappava Venäjä.

Muutama ranskalainen viiva Ukrainan tilanteesta

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 11. maaliskuuta 2014)

* Virkaatekevä hallitus Kiovassa ei ole "fasistinen", vaan on silkkaa Venäjän propagandaa väittää näin. Svoboda ja Oikea sektori, jotka ovat saaneet merkittävästi julkisuutta Venäjän propaganda-aparaatin avulla, eivät johda uutta hallitusta. On lisäksi viitteitä siitä, että Ukrainan nationalistit ovat antaneet yleisen talvisodan hengen viedä itseään: ainakin he ovat katkoneet yhteyksiään länsieurooppalaisten uusfasistien yhteistyöelimiin.

 * Nationalismi Ukrainan kaltaisessa maassa on joka tapauksessa ennen muuta siirtomaavallan jälkeisen katkeruuden eli hienommalla sanalla postkolonialismin ylilyönti. Täällä Suomessa "nationalismiksi", "maahanmuuttokritiikiksi" ja "kansallismielisyydeksi" väitetty aatesuunta on pelkkää kansainvälistä tuontitavaraa, joka ei edes oikein yritäkään olla mitään muuta kuin rikollista raakuutta ja sadismia. Meillä ei nimittäin oikeasti ole ollut mitään siirtomaavaltaa sortamassa itseämme vuoden 1917 jälkeen. Maahanmuuttokriitikoiden yritys leimata EU (vapaiden kansojen vapaaehtoinen yhteenliittymä) tai muslimimaahanmuuttajat (kourallinen hädänalaisia ihmisiä) jonkinlaisiksi sortaviksi siirtomaaherroiksi on jo vitsinäkin huono.

* Silloin kun ylilyövää postkolonialismia ovat harjoittaneet tummaihoiset kansat ja sortava maa on ollut länsimaa, vasemmistolaiset ovat usein ymmärtäneet ja silitelleet myötäkarvaan hyvinkin arveluttavia hallituksia niiden kolmasmaailmalaisen postkolonialismin vuoksi. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että Venäjä nauttii tietyissä vasemmistopiireissä (ei ainoastaan jääräpäisen vanhakommunistisissa) eräänlaisen ”kunnianeekerin” asemaa – maan, jota ymmärretään ja paapotaan koska sillä on ollut kovaa siirtomaaherrojen alaisuudessa. Tämä paapominen on esimerkiksi joidenkin Afrikan maiden kohdalla jopa ymmärrettävää, mutta Venäjä ei ole koskaan ollut kenenkään siirtomaa, paitsi ehkä hallitsijoidensa, ja viimeistään silloin kun se vapautui kommunistivallasta, sille olisi pitänyt alkaa esittää samanlaisia moraalisuus- ja ihmisyysvaatimuksia kuin länsimaisille demokratioille. (Vasemmistoliiton viralliset kannanotot ovat olleet huomattavasti fiksumpia, mutta liiton reunoilla viihtyy aika paljon tätä Venäjää ihailevaa aluskasvillisuutta.)

* Venäläinen nationalismi sellaisena kuin se ilmenee entisissä neuvostotasavalloissa on paljon yksiselitteisemmin fasismin luonteista. Venäläiset tulivat neuvostotasavaltoihin herrakansana, sivistämään maiden alhaisia nationalisteja venäläisyyteen (ja tämä venäläisyys tietenkin esitettiin moraalisesti ylivertaisena, kommunismin parhaiden humaanien periaatteiden lipunkantajana ym.). Nyt venäläiset ovat valtaistuimeltaan pudotettu entinen eliitti ja herrakansa, joka kokee syvänä narsistisena loukkauksena sen, että heidän odotetaan pitävän esimerkiksi ukrainan kieltä periaatteessa samanarvoisena venäjän kanssa (hiljattain netissä levisi kuvia Krimin venäläisistä polttamassa mm. Jaroslav Hašekin ”Kunnon sotamies Švejkin seikkailujen” ukrainankielistä käännöstä). Historiallisesti juuri tällaiset asetelmat ovat ruokkineet fasismia: natsismin tärkeät aatehistorialliset valmistelijat Arthur de Gobineau ja Houston Stewart Chamberlain olivat aatelismiehiä, joita närkästytti halvan rahvaan nousu vuosisataisen aatelisluokan ohi pelkillä maailmallisilla ja henkilökohtaisilla ansioilla, ja kuten muistamme, Hitlerin alkuperäiset pääviholliset eivät suinkaan olleet juutalaisia, vaan tšekkejä, jotka kehtasivatkin työteliäisyydellään ja lahjakkuudellaan nousta saksalaisen herrakansan ohi Itävalta-Unkarissa.

* Äärioikeisto esimerkiksi Kreikassa ja Unkarissa on tuominnut Ukrainan uuden hallituksen. Kreikkalaisten fasistien mukaan Ukrainan hallitus on yhteistyössä juutalaisen maailmansalaliiton kanssa, mikä tietysti on sikäli ”uskottavaa” (heh!) että hallituksessa on useampi kuin yksi juutalaistaustainen ministeri. Ukrainalaismielisyydessään Halla-aho on poikkeus eurooppalaisessa äärioikeistossa, ja se että hän osallistui Ukrainan tukimielenosoitukseen Helsingissä oli puhdasta opportunismia: kuten kaikki hyvin tietävät olen omissa blogeissani puolustanut valkovenäläisten ja ukrainalaisten oikeutta omaan kieleen ja kirjallisuuteen yli vuosikymmenen, ja Halla-aho on tästä hyvästä lähinnä pitänyt minua pilkkanaan.

Pahkasikatodellisuudesta

Niin kauan kuin Suomessa oli Pahkasika, täällä pysyi jonkinlainen järki ja tolkku, koska sekä päättäjät että kansa yrittivät välttää näyttämästä Pahkasika-hahmoilta. Nyt kun meillä ei enää ole Pahkasikaa opettamassa ihmisiä, koko elämä on pahkasikaantunut.

Taivaan portilla

Eläimiinsekaantuja, joukkomurhaaja ja suomalainen toimittaja saapuivat taivaan portille. Eläimiinsekaantuja astui häpeillen Pyhän Pietarin eteen ja Pietari sanoi:
"No, onkos tullut elettyä ihmisiksi?"
Eläimiinsekaantuja vastasi häpeillen:
"Eeihän sitä oikein, kun tuota eläinseksiä tuli harjoitettua aika säännöllisestikin..."
"Päh, pikkujuttu", Pyhä Pietari sanoo, "täällä kirjassa lukee että et ole juurikaan valehdellut, varastellut, juoruillut etkä pilkannut Jumalaa saati muita ihmisiä. Mene sisään vain."
Kiitollisena ja siunaten eläimiinsekaantuja astui taivaan iloon.
Joukkomurhaaja astui häpeillen Pyhän Pietarin eteen ja Pietari sanoi:
"No, onkos tullut elettyä ihmisiksi?"
Joukkomurhaaja vastasi häpeillen:
"Eeihän sitä oikein, kun se joukkomurha tuli tehtyä. Väärinhän se oli, mutta ei sitä saa tekemättömäksi."
"No tuota", Pietari sanoi, "ne sinun uhrisi ovat olleet täällä jo jonkin aikaa ja antaneet sinulle anteeksi. Niin että mene sisään vain."
Helpottuneena joukkomurhaaja astui sisään taivaan iloon.
Täällähän on mukava meininki, kaikki pääsevät näköjään taivaaseen, arveli suomalainen toimittaja ja otti askeleen kohti taivaan porttia.
"Minnekäs sinä luulet meneväsi", Pietari tiukkasi.
"No tuonne taivaaseen", toimittaja vastasi. "Päästithän sinä sinne murhaajan ja eläimiinsekaantujankin."
"Ensin muodollisuudet", sanoi Pietari. "Kerropas nyt ensinnäkin mikä sinun ammattisi oli."
"No minä olin Ilta-Sanomien toimittajana..."
"No niinpä juuri", Pietari sanoi inhoten ja painoi nappia. Luukku avautui ja toimittaja tippui pimeään rikinkatkuiseen kellariin. Pietari meni vielä luukun reunalle ja huusi:
"Tämä on taas niitä, pankaa pojat tupla-annos tulikiveä ja jälkipolttimet päälle!"

Kliseet ja kliseiden varjot

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 9. helmikuuta 2014)

Rasistisessa puheessa esiintyy erilaisia kliseitä ja paikkaansapitämättömiä väittämiä, jotka ovat levinneet laajalle aivopestävien ”kiihkottomien älykköjen” kielenkäyttöön. Seuraavassa on muutamia tällaisia kliseitä suomennettuina.

”Maahanmuuton ongelmista on nykyään sallitumpaa puhua.” - Maahanmuuttajista on nykyään sallitumpaa puhua rasistisessa ja epäinhimillistävässä sävyssä. Sitä vastoin maahanmuuton ongelmista on vaikeampaa puhua, koska hompanssien raa'an puhetavan herättämä inho on saanut kunnon ihmiset haluttomiksi ottamaan puheeksi mitään oikeaakaan ongelmaa. Lisäksi joka keskustelulaudalla päivystävät hompanssipartiot vaientavat uhkauksilla ja törkeyksillä jokaisen, joka haluaa puhua ongelmista epäinhimillistämättä ja solvaamatta maahanmuuttajia. Viitatakseni Todellisuus.org -foorumille kirjoittaneen armeijan kantaupseerin parin vuoden takaiseen puheenvuoroon: ennen ”maahanmuuttokritiikin” nousua maahanmuuttopolitiikan todellisia virheitä (erotukseksi halla-aholaisten väittämistä ”virheistä”) ja monikulttuurisuusintoilijoiden naiiveimpia iskulauseita kehtasi vielä arvostella, nykyisin ei kehtaa, koska kukaan sielultaan ja omaltatunnoltaan jota kuinkin normaali ei halua leimautua tuon porukan tukijaksi.

”Mene töihin.” - Maahanmuuttokriitikot ovat omaksuneet vanhan oikeiston retoriikasta tämän iskulauseen leimatakseen vastapuolen tulonsiirroilla eläjiksi tai ainakin julkisista varoista työllistetyiksi. Silloin kun tämän iskulauseen heittää tunnettu huumeidenkäyttäjä ja sosiaalipummi, joka on surkeaa itsetuntoaan parannellakseen lyöttäytynyt maahanmuuttokriitikkojen porukkaan, sille on kyllä pakko nauraa. Itse asiassa me maahanmuuttokriitikoiden terrorikampanjan kohteeksi joutuneet olemme kyllä todennäköisemmin ns. oikeissa töissä kuin maahanmuuttokriitikot, vaikka rasistinen öykkäröinti toki on ominaista muillekin yhteiskuntaluokille kuin sosiaalipummeille.

”Maahanmuuttokritiikki on omilla aivoillaan ajattelevien aate.” - Tämä iskulause olisi vähän uskottavampi, ellei ”maahanmuuttokritiikki” käytännössä tarkoittaisi muutaman kellokkaan, lähinnä Jussi Halla-ahon, blogiinsa vierasmaalaisista propagandalähteistä kääntämiä iskulauseita, jotka kaiken lisäksi Suomessa – perinteisesti varsin ankaran maahanmuuttopolitiikan maassa – eivät yksinkertaisesti istu täkäläiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. (Odotan kärsimättömänä sitä päivää, kun lenkki amerikkalaisten iskulauseiden lokalisointiketjussa pettää ja Halla-aho tai joku muu rasistipiirien ihannoimista auktoriteeteista erehtyy pelottelemaan meksikolaisten maahanmuutolla, koska ei väsyneenä muista kääntää amerikkalaisen alkutekstin meksikolaisia muslimeiksi.)  Ei ole uskottavaa, että ihmiset noin vain päätyisivät omalla ajattelullaan sanasta sanaan samoihin ulkomailta tuotuihin iskulauseisiin. Pikemminkin kyse on halusta kuulua porukkaan, yhteen ja samaan kulttiin.

Tämän lisäksi tietysti Halla-aho on kirjoittelussaan jatkuvasti hyökkäillyt sellaisten ihmisten kimppuun, joilla ei todellisuudessa ole ollut mitään vaikutusvaltaa maahanmuuttopolitiikasta päättämiseen – itsehän jouduin Halla-ahon sonnanheittolistalle poistettuani vanhasta blogista yhden hänen tympeistä jankkauskommenteistaan, mikä tietenkin oli hänen mielestään majesteettirikos; ja toisena esimerkkinä voimme mainita Rosa Meriläisen, yhden kauden rivikansanedustajan, josta Halla-aho aikoinaan kirjoitti raiskausfantasian.

Itse asiassahan ainoa syy siihen, miksi Rosa Meriläiseen tai minuun kohdistuu nettiterroria, on se, että Halla-aho on joskus vuonna kivikirves ja taulakääpä nakkisotien aikaan kiihottanut seuraajansa kimppuumme pelkän oikun tai narsistisen loukkauksen vuoksi. ”Omilla aivoillaan ajattelevat” jatkavat sitten tätä kiusantekoa jo kymmenettä ajastaikaa putkeen pelkästään siksi että Suuri Johtaja on näin määrännyt. Kenenkään ”omilla aivoilla ajattelevan” mieleen ei tämän vuosikymmenen aikana ole juolahtanut, onko touhussa mitään järkeä edes maahanmuuttokritiikin kannalta.

”Somalit ovat kukkahattutätien hemmoteltaviksi halinalleikseen maahantuomia.” - Tämä käsitys somaleista tietoisesti maahantuotuina on tietysti tahallista asioiden sotkemista. Ainoita missään mielessä ”tietoisesti maahantuotuja” ovat kiintiöpakolaiset, joita ei juuri Somaliasta tule – tyypillinen kiintiöpakolaisen kotimaa on Burma, Irak, Afganistan tai nykyisin tietysti Syyria. Somalit ovat Suomeen joko spontaanisti hakeutuneita tai perheiden yhdistämisen tuloksena saapuneita.

Muuten tunteilevista kukkahatuista puhuminen on taas yksi hompanssien tapa projisoida omat syntinsä vastapuoleen. Itse asiassa juuri hompanssit tekevät mielellään suuren numeron yksittäisistä maahanmuuttajaystävistään, kun taas hompanssien vastapuoli, oikeusvaltion kannattajat, suhtautuu näihin maahanmuuttoasioihin yleensä tylyn muodollisella lakihenkisyydellä: lakeja on sovellettava yhdenvertaisuusperiaatteesta käsin, mikä tarkoittaa, että tummaihoisilla ihmisillä on tarkalleen samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kaikilla muillakin.

Itse asiassa hompanssien tapa suhtautua maahanmuuttajiin – se, että maahanmuuttajat kollektiivina tuomitaan, mutta yksittäiset maahanmuuttajat pääsevät kaveruussuhteiden perusteella jonon ohi ja hompanssien suosioon – on esimerkki juuri siitä kehitysmaiden korruptiosta, jota hompanssit ovat paheksuvinaan, mutta jota he todellisuudessa ovat tahallaan juurruttamassa Suomeen.