Окупанты пошли вон!

Kyläverkko on alhaalla, joten en pysty bloggaamaan kotoa. Siis toivon, että vika on kyläverkossa eikä omassa kannettavassa (jonka omat vikahakujärjestelmät kyllä vannovat kautta kiven, kannon ja Bill Gatesin pyhäinjäännösasemaa nauttivien käytettyjen kalsareiden, että kaikki järjestelmät ovat kunnossa ja että passaa ottaa kontaktia verkon ylläpitäjään, jos vika ei häviä). Niinpä jouduin raahaamaan luuni tänne Arkeniin, missä olen naputellut maailmankaikkeuden sanakirjaani hakusanaa Io.


Viikolla ostin ryssäläisen (sananvalinta tahallinen) imperialistiteoreetikko Lev Gumiljovin kirjan, jolla olen nyt kiusannut itseäni. Gumiljov on tietysti Anna Ahmatovan ja Nikolai Gumiljovin poika. Tämä runollinen syntyperä ei ole estänyt häntä kasvamasta pseudotieteelliseksi, luonnontieteellisen näköisiksi tarkoitettuja käyriä piirteleväksi maailmanvalloitushaaveilijaksi, joka kutsuu itseään historioitsijaksi ja "geopoliitikoksi". "Geopolitiikka" tarkoittaa ryssäläisessä katsannossa höyrypäistä, mystistä oppia, jolla pyritään perustelemaan, miksi maapallo on vanha venäläinen planeetta ja miksi kaikkien muiden kansojen pitäisi oman parhaansa vuoksi alistua maailman jaloimpien ja henkisimpien venäläisten valtaan. En ole ihan vielä päässyt perille siitä, mitä kaikkea tämän älyttömän opin oppilauseisiin kuuluu, mutta kovasti tämä Gumiljovin setä tuntuu olevan tohkeissaan siitä, kuinka maailmassa on elinvoimaisia ja kuolevia kansoja ja kuinka venäläiset ovat elinvoimainen kansa, jonka tulevaisuus on. Siis natsististyyppistä sosiaalidarwinismia, mutta tietenkään sitä ei saa sanoa fasismiksi, koska sana "fasisti" viittaa venäjän kielessä yksinomaan ulkomaalaisiin. (Gumiljov ei muuten enää ole keskuudessamme, mutta hänen perintöään ylläpitää Putinin lähipiiriin kuuluva herra Dugin, joka on vaarallisuudeltaan Osama bin Ladenin luokkaa, joskin Suomelle tietenkin Osamaa vaarallisempi.)

Yksi hupaisa piirre tässä ryssien intoilussa tietysti on: jos maailmassa on sukupuuttoon kuolevia ja elinvoimattomia kansoja, lähimpää minä etsisin niitä Venäjältä. Literaturkassa - siis Literaturnaja Gazetassa - oli jo vuosia sitten otsikko Умираем, как на войне - "Meitä kuolee kuin sodassa". Venäläiset yksinkertaisesti ryyppäävät, narkkaavat ja röökaavat sellaisia määriä, että kuolleisuus on maassa noussut täysin absurdeihin mittoihin Neuvostoliiton kaaduttua - sitä paitsi neukkuaikana kaikki tilastot (vallankin väestö- ja kuolleisuustilastot, koska vankileirien saariston aiheuttama pikku notkahdus tiettyjen ikäluokkien kohdalla oli kiusallisen selvästi näkyvissä) olivat väärennettyjä, joten on mahdollista, että trendi on paljon vanhempi. Kun vielä Stalin on tapattanut vähemmistökansallisuuksien ohella myös venäläisiä kuin kärpäsiä, ja yhä useampi ihmisten ilmoille haluava ryssä keksii vaikka sormistaan imemällä itselleen saksalaisia, juutalaisia tai inkeriläisiä esi-isiä päästäkseen pois siitä paskaläjästä, jota heikäläiset kunnioittavat runollisella nimellä Родина.


En minä nyt ihan täydellä todella usko, että venäläisistä olisi Suomelle varsinaista vaaraakaan. Silti ainakin inkeriläisten paluumuuttofarssista on ollut paljon harmia, ilmeisesti enemmän kuin mistään muslimeista pahimmillaankaan. Loppujen lopuksi suurin osa Suomesta turvapaikan saaneista muslimeista on käynyt läpi tiukan seulan: meidän on tuskin aihetta pelätä, että täällä olisi merkittävässä määrin Osaman kannattajia. Sitä vastoin valeinkeriläisten maahanmuutto, jonka sallimiseen ei alun perinkään ollut muita perusteita kuin SMP:n rasistinen öyhötys ja Koiviston halu vaientaa aittoniemet kertaheitolla, on oikeasti johtanut merkittäviin ongelmiin. Rajattoman kapitalismin ja päätähuimaavan rikollisuuden Ryssänmaalla inkeriläisen paperit ja suomalainen identiteetti ovat kovasta valuutasta kaupan, joten maahan on hiipinyt jos jonkinlaista tallaajaa, myös venäläismafian edustajia: Afganistanissa kouliutuneita kovia kundeja, joilla on kalashnikoveja ja degtjareveja vaikka pienen armeijan tarpeisiin. Paras miettiä, millaista jälkeä nämä pojat saavat aikaan, kun pankkiryöstön yhteydessä tulittavat sotilasaseilla poliisit kumoon lihaa säästämättä ja luodeista tinkimättä.


Tämän lisäksi tietysti porttien avaaminen valeinkeriläisille oli selvästi rasistinen päätös ja rohkaisee sellaisenaan rasisteja. Ihmisten, joilla on hyvä suomen taito ja vahvatkin siteet Suomeen, on vaikeampi saada oleskelulupaa kuin ummikkoryssien, joilla ei ole mitään muuta osoitusta suomalaisuudestaan kuin se, että sukunimi on Jurjenen tai Tigonen tai jotain yhtä koomisen puolisuomalaista. Tai sitten he ovat ostaneet jostain väärennetyt paperit, joiden mukaan heidän nimensä oli Krapulainen ennen kuin heidän isoisoisänsä (just joo) muutti sen Pohmeljeviksi. Kulttuurisesti tämä väki on Suomelle rutkasti vieraampaa kuin jakomäkeläinen somali. Mutta koska he edustavat muka jotain mystistä suomalaista rotua, heille pitää kattaa pöydät täyteen votkaa ja suolakurkkua, vai oliko se nyt leipää ja suolaa.


Jos tasa-arvoisuus toteutuisi, Suomen kansalaiseksi pääsisi, ei todellakaan minkään mystisen rodun perusteella, vaan vahvojen henkilökohtaisten siteiden, suomen ja/tai ruotsin kielten (tai mahdollisesti saamen, onhan sekin täkäläinen alkuperäiskieli) taidon sekä humanitaarisen suojeluntarpeen. Jos jonon ohitse pääsee epämääräisin rodullisin perustein, virallisia kieliämme osaamatta kaikenlaista sakkia, joille ei esim. humanitaarisin syin kuuluisi olla minkäänlaista sijaa majatalossa, silloin on ihan oikeasti luotu ikävä ennakkotapaus, jolla voidaan oikeuttaa muukin rasistinen lainsäädäntö.

Sitä paitsi minulla ei ole ikinä ollut minkään valtakunnan vaivaa ensimmäisestäkään muslimista, mutta saatanan tekoinkeriläisistä kyllä on. Ryssinä - ja "ryssä" ei tarkoita niinkään venäläistä, kuin sen juurettoman sekakansan edustajaa, jota Neuvostoliitossa on kasvatettu ja jolla ei koskaan ollut muuta kulttuuria kuin neuvostoliittolainen tehdastekoinen massakulttuuri propagandalauluineen (Мой адрес не дом и не улица, мой адрес - Советский Союз) - he eivät tietenkään tiedä muuta tapaa sopeutua isäntäkansan kulttuuriin kuin sen, että omaksuvat suomalaisen kulttuurin ryssäläisimmän puolen, ts. synkeän ja verenhimoisen militarismin. Loppujen lopuksi se maa, jossa sotaveteraanit jatkuvasti kävivät kouluissa kertomassa sodasta ja jossa kaikki pantiin pikkulapsesta saakka purkamaan ja kokoamaan kalashnikoveja, oli Neuvostoliitto. Tällaisesta taustasta tulleet valeinkeriläiset hakeutuvat helposti fasistoideihin isänmaallisuuspiireihin, koska niiden edustama isänmaallisuus on sitä, mihin he ovat kotonaankin tottuneet. Luonnollisesti isänmaallinen oikeisto toivottaa kadotetut veljet tervetulleiksi ja ihailee näiden kääntymystä inhasta ryssäläisyydestä jaloon suomalaisuuteen. Mistään kääntymyksestä ei tietenkään oikeasti ole kyse: todellisuudessa ryssä säilyttää militaristisen tappajan maailmankatsomuksensa lisäten ohjelmointiinsa vain yhden pienen päivityksen: FOR Россия READ Suomi. (Pari vuotta sitten juttelin netissä erään Irlantiin muuttaneen ryssän kanssa, joka julisti kovaa haluaan muuttua oikeaksi irlantilaiseksi. Koettakaahan arvata, miten hän sen teki. Opiskelemalla iiriä? Älkääs nyt. Tietenkin liittymällä IRA:han.)


Jo nyt nämä isänmaan ruumiiseen pesiytyneet pikku syöpäsolut rohkenevat tulla opettamaan meille isänmaallisuutta, selittämään esim. minulle, kuinka en muka kunnioita veteraaneja tarpeeksi - ikään kuin jonkinlaiset itse itsensä suomalaisen isänmaallisuuden politrukeiksi nimittäneet pikku tshekan miehet. Siinä kyllä tuntuu oikeasti samalta kun virolaisista on mahtanut tuntua ryssien esiintyessä isäntinä heidän maassaan ja selittäessä virolaisille miten näiden kuuluu olla kelvatakseen oikeiksi (neuvosto)patriooteiksi. Kun joku näistä kotitekoisista "suomalaisista" tulee selittämään jotain minulle oikeasta suomalaisesta isänmaallisuudesta (ikään kuin hän tietäisi siitä yhtään mitään) niin puukollahan näitä miehittäjiä tekisi mieli lyödä. Ikävä vain että ne ovat kaikki Afganistaninsa käyneitä erikoisjoukkojen kurkunleikkaajia tai muuten vaarallisia tappajia, joille ei uskalla väittää vastaan.

On kyllä vuosisadan vitsi se, miten tähän ryssän miehitykseen päädyttiin: kaikki alkoi siitä, kun vennamolaisten rasistisiipi inisi, kuinka maahan muka tuodaan neekereitä ja mutakuonoja sen sijaan että otettaisiin kulttuurisesti läheisiä (tarkoittaako se samaa kuin "социально-близкие"?) inkeriläisiä ja virolaisia (?!). Vot, nyt meillä on "kulttuurisesti läheistä" ryssän mafiamiestä maa puolillaan, ja "inkeriläiset nuoret" ovat osoittautuneet juurettomiksi venäläismafian huumekoukussa oleviksi öyhöttäjiksi. (Sekin paljastui vasta pari vuotta sitten, kun inkeriläisjärjestöjen ja median herrasmiessopimuksella oli koetettu tietoisesti sensuroida nämä ongelmat kuulumattomiin. Esimerkiksi somalien tekemien rötösten kohdalla ei oltu läheskään yhtä hienotunteisia.) Ottaako isänmaallinen oikeisto vastuun näistä ongelmista? Ehehehei. Sen sijaan he alkavatkin yhtäkkiä syytellä pakolaisapu- ym. järjestöjä "venäläisten maahantuonnista". Jep. Isänmaallinen oikeisto kun ei halunnut maahan ryssiä, vaan suomalaista diasporaväkeä, ja uskotteli itselleen, että Venäjällä on sankka joukko sujuvasti suomea puhuvia mäkisiä ja virtasia, joille ei tule mitään sopeutumisvaikeuksia Suomeen muutosta. Sitten kun maahan yhtäkkiä saapui miehittäjädivisioonan verran bulkkitavaravanjaa, ne ressukat eivät osanneet nähdä mitään syy-yhteyttä tämän invaasion ja oman inkeriläisintoilunsa välillä.

Pizzakuun kuulumisia

Iirinkielistä tähtitiede-ensyklopediaa laatiessani olen joutunut taas kovasti tekemisiin muinaisen luonnontieteilijyyteni kanssa. Tällä hetkellä laadin artikkelia pizzakuusta. Pizzakuu on tietysti Io, Jupiterin neljästä ensiksi löydetystä kuusta pienin ja lähin. (Anteeksi, muistin väärin: se on toiseksi pienin. Europa on pienin.) Sittemmin Jupiterille on löydetty kymmeniä kuita, ja jos Redshiftissä panee näkyviin Jupiterin kuiden kiertoradat, koko planeetta hautautuu valtavaan lankavyyhteen. Io on pizzakuu siksi, että siinä missä Kuu on juustoa, Ion juusto on tuliperäisessä kuumuudessa sulanut - sieltä ei juurikaan löydy kraattereita, koska laavavirrat pyyhkivät ne näkyvistä. Tomaatinviipaleet ovat sitten tulivuoria.


Ei minua nyt varsinaisesti kaduta se, ettei minusta tullut luonnontieteilijää. Ei minusta kuitenkaan olisi tullut suurta tiedemiestä, vaan jonkin pershikiän yläasteen kemian lehtori. Itse asiassa pidän aikamoisena kusetuksena sitä, että lahjakkaita nuorukaisia huijataan joukolla moisiin paskahommiin tarjoamalla heille mielikuvia Lavoisier'n ja Einsteinin kaltaisista huipuista, kun varsin harvoilla heistä kuitenkaan on muuta tulevaisuutta kuin pienen yläasteen opettajana toimiminen tai muu vastaava rivimiehenä tieteen armeijassa.


Tommi P. huomauttaisi tässä kohdassa, että kyseessä on luonnollinen kehitys maailmassa, jossa ruumismi on yhä enemmän menettämässä merkityksensä. Juttu nyt kuitenkin on niin, että ruumistinen impulssi on merkittävä motivaattori ihmisten elämässä. Erektuslaisuuteen kuuluu oleellisena osana uuvuttava ja itseään toistava vinoilu "humanistien" vähäisestä luonnontieteellisestä tietämyksestä ja osaamisesta. Valitettavasti on turha odottaa luonnontieteellisen yleissivistyksen lisääntyvän tavallisen kansan(kaan) keskuudessa, jos heillä ei ole esim. ruumistista motiivia tutustua edes popularisoituun luonnontieteeseen; ja on varsin mahdollista, että luonnontieteet eivät pian enää houkuttele huippuja puoleensa, koska ne alkavat merkitä ruumistisesti kiinnostamatonta rivimiestyötä.


Itse asiassa on vieläpä kuviteltavissa, että islamilaisen maailman tieteellinen edistys katkesi juuri ruumististen motiivien puutteeseen. Kun imaameista tuli suuria tähtiä, kaikki lahjakkaat kaverit halusivat opiskella teologiaa astronomian ja matematiikan sijasta.

Mömmö

Ei pitäisi langeta näihin, mutta menköön nyt ennen nukkumaanmenoa.

10 vuotta sitten kirjoitin gradua. Olin juuri tutustunut elämäni naiseen, jonka pelkkä olemassaolo inspiroi minua yrittämään kaikkeni. Uskoin, että hänen kanssaan voisin käydä vastedes Puolassa, vaikkapa matkustaa Irlantiin, käydä jännittäviä keskusteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kuten tunnettua, olin väärässä. Neito osoittautui luonnevikaiseksi valehtelijaksi. Enkä minä vieläkään ole täysin toipunut siitä.

5 vuotta sitten olin aloittanut nykyisessä työpaikassani Irlannin-vaihtarivuoden jälkeen ja luulin saavani lisensiaattityön valmiiksi vuoden sisään ja pääseväni takaisin apurahoille. No, kuten hyvin tiedetään, sitä on toistaiseksi valmiina vain nelisenkymmentä sivua, jos lähdeluettelo lasketaan mukaan.

3 vuotta sitten minulla oli yhdeksäntoistavuotias häiriöksi asti sähköpostitteleva ihailijatar, perähikiäläisen taidekoulun oppilas, joka osoittautui sen kymmenen vuoden takaisen kammotuksen uusinnaksi. Tämä kiusankappale monopolisoi aikani siinä määrin, että välit menivät pariin fiksuun ja mukavaan selvästi asiallisemman ikäiseen neitoon, joiden kanssa olisi ehkä kannattanut jotain yrittääkin.

1 vuosi sitten Aoife Ní Scolaí kosiskeli minua saapumaan Irlantiin suureen mielenosoitukseen, josta sittemmin luitte historian pisimmässä blogipostauksessa. (Nyt Aoife on eronnut Conradh na Gaeilgen príomhfheidhmeannach gníomhachin - "aktiivisen päätoimitsijan"? - virasta, koska hän on leipääntynyt tappelemaan avustusrahoista iirinkielisyysviraston, Foras na Gaeilgen, kanssa. Siitä on noussut suuri skandaali, Aoifen eron jälkeen Foras na Gaeilgea on lyöty kuin vierasta sikaa.)

Tähän asti tänä vuonna olen kirjoittanut nettiin iirinkielisen tähtitieteen ensyklopedian.

Eilen olin poliisikuulustelussa kuuluisan tamperelaisen Suomi-Tshetshenia-aktivistin syytettyä minua törkeästä kunnianloukkauksesta, koska olin väittänyt hänen lähetelleen minulle ja kymmenille muille ihmisille rivoja ja häiriköiviä sähköposteja. Pysyn edelleen siinä kannassa, että ainakin joku hänen nimellään esiintyvä niitä lähettelee.

Tänään pääsin viimeiseen lukuun Espanjan sisällissodan espanjankielisessä historiassa.

Huomenna aion lukea sen kirjan loppuun.

Rehellisyys maan perii

Eräs lapsuuteni maailman epämiellyttäviä piirteitä, joista olemme onneksi päässeet merkittävässä määrin eroon, oli yleinen epärehellisyys. Tällä en tarkoita ollenkaan neukkulaan liitettyä hyssyttelyä, jonka kaikki hyväksyivät ja hyssyttelyksi tiesivät ihan yleisesti. Tarkoitan kaikkea muuta epärehellisyyttä, jota nimenomaan suunnattiin lapsiin ja nuoriin.


Joskus vuoden 1980 tienoilla suurta tunnettuisuutta saavutti isänmaamme kaikilla kulmilla muudan elokuvan nimellä kunnioitettu massalevitetty tallenne, jossa sittemmin herramme ja jumalamme elokuvissa kunnostautunut Kati Outinen nousi kuuluisaksi näyttelijäksi. Elokuvan nimi oli Täältä tullaan elämä. Jotta en surisi psykonarttujen pilaamaa nuoruuttani, en ole aikuisiällä viitsinyt katsoa sitä kertaakaan, vaikka tilaisuuksia olisi ollutkin. Mutta erityisen mieleenpainuva oli elokuvan pääosaa esittäneen kuusitoistavuotiaan nuorukaisen haastattelu, jonka luin jostain hömppälehdestä.


Nuorukainen oli näytellyt juovuksissa öyhöttävää kolmetoistavuotiasta tarkkailuluokkalaista, joka ryyppäämisensä ohessa plaraa kondomeja aikeenaan päästä sänkyyn Kati Outisen (tuolloin jo yli kahdenkymmenen) esittämän tarkkiksen ruusun kanssa. Haastattelussa häiskä korosti, ettei hän itse ollut ollenkaan esittämänsä hahmon kaltainen: hän esimerkiksi ei koskaan kiroillut, vaan käytti sellaisia ilmauksia kuin "suklaata suuhun" ja "voi reppu".


Suklaata suuhun? Voi vittuperkelesaatanajumalautakyrpähelvettiraivoärjäisyärrrggggghhhhh! Minä olin yläasteella kiltti. En juurikaan kiroillut - sen tavan opin vasta lukiossa. Mutta ongelmia ja ahdistuksen aiheita minulla oli, ja tämän suklaasuupojun läpifalski poseeraus ei mennyt minullakaan läpi, sen verran kyyninen ja realistinen jo yläastepoikana olin.


Suklaasuupojun haastattelun saatoin tulkita kahdella eri tavalla, ja molemmat avasivat nuorelle ahdistuneelle pojulle yhtä ikäviä tulevaisuudennäkymiä. Joko Suomessa todella oli etuoikeutettuja rauhan ja onnen saarekkeita, jossa nuori poika sai olla rauhassa noin ylikiltti joutumatta Öyhölän poikien runttaamaksi joka jumalan päivä. Tämä merkitsi luonnollisesti sitä, että vaikka minusta, itsetietoisesta superpingosta ja nerosta, olisikin suuriin historiallisiin tekoihin, joutuisin suuressa maailmassa käymään hävittäväksi tuomittua taistelua sellaisten kanssa, jotka olivat yhtä tunnollisia ja kilttejä kuin minä, mutta joita ei olisi sen tunnollisuuden ja kiltteyden vuoksi vainottu ja joilla siksi olisi ylitsepääsemätön etulyöntiasema. Tai sitten tuo häiskä oli oikeasti just' jetsulleen samanlainen kiroileva roisto kuin kaikki muutkin eteenpäinpyrkivät reippaat nuorukaiset olivat, mutta julkinen sana oli niin täynnä valhetta ja paskanjauhantaa (meinasin kirjoittaa "paskankauhontaa", ja nyt mietityttää, olisiko virhe sittenkin pitänyt jättää korjaamatta) juuri nuorten maailman osalta, että murrosikäisten kurjuudesta ei voisi koskaan kirjoittaa rehellisesti, ilman puistattavan teennäistä söpöstelyä ja siloittelua. Tämä oli yhtä hälyttävä ajatus kuin tuo ensimmäinenkin, koska se tarkoitti, että esimerkiksi minun hätääni täysin moraalin ja lain ulkopuolella elävien Gestapon ja GPU:n agenttien - ts. koulukaverieni - kynsissä ei kukaan koskaan voisi ymmärtää, koska todellisuuteni oli täysin "aikuisten" havaintohorisontin ulkopuolella.


Tietysti eräässä suhteessa nuorten elämän taiteellinen representoiminen on jäänyt vanhoihin uriin, eli sellainen nuori, jonka elämä on romaanin tai rainalle kuvaamisen arvoista, on aina se dokaava rilluttelija ja romanttinen öyhöttelijä, ei koskaan ahdistunut koulukiusaamisen uhri. Mutta tuollaista ällöttävää siloittelua ei sentään luoja paratkoon enää taideta harrastaa. Jos joku tekoraflaavuutta ihannoiva pikku leffamaakari pieraisee kasaan filkan, jossa vedetään olan takaa viinaa, röökiä, hasaa, kräkkiä, essoa, shelliä, teboilia, hepoa, lehmää ja sonnia ja naidaan halki, poikki, pinoon, ristiin, rastiin, pystyyn ja vaakaan, luulenpa, että Seura-lehden seurapiiripalsta ei enää esittele kyseisen tuotoksen pääesiintyjiä kiroilemattomana kiltteinä kultsumussukoina, jotka eivät juo koskaan mitään kefiiriä alkoholipitoisempaa.

Mämmi

Kävin töräyttämässä ripulipaskan. Sen kunniaksi vastaan viikonlopun mämmiin. Se tulee Skrubulta Oksun kautta.


1. Muistatko ekan kännisi? Kerro.


Johan toki. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen. Olin kolmenkymmenen ja join kohteliaisuudesta odottamattoman vahvaa boolia eräässä avajaistilaisuudessa. Rupesin sitten saarnaamaan runoilijaystävälleni ATM-näkökulmasta kristillistä uskoa, jolloin hän tuli voimakkaasti liikutuksiin. Tyttö, jonka ystäväni oli iskenyt, ahdistui kuitenkin ATMien ihmisinä pitämisestä siinä määrin, että poistui paikalta. Kaverini oli siinä vaiheessa kuitenkin niin miesten keskeisestä solidaarisuudesta liikuttunut, että ei tyttöä pahemmin surrut. Sen jälkeen muuan kuusikymmenluvun vapaan seksin aatteita uskontoneen palvova viisikymppinen landelindforsklooni vastasi ilmaisemalla halveksuntansa ATMiä kohtaan ja sanomalla minua keskiluokan edustajaksi. Tästä hyvästä minut piti kiskoa irti hänestä etten olisi tappanut häntä. Lopuksi hoilasin proletaarisuuteni osoitukseksi vielä Kansainvälisen. Krapula iski ennen sammumista, ja sekä yrjöilin että ripuloin massiivisesti. Sitten sammuin. Herätessäni oli hämmästyttävän mukava ja seestynyt olo.


2. Millainen olet juovuksissa?

Ks. yllä. Olen jokseenkin varma siitä, että viina ei sovi minulle. Mielestäni minulla on siitä ihan riittävät todisteet.

3. Oletko koskaan vetänyt perseet olalle niin että olet oksentanut / nukahtanut / menettänyt muistisi?

Ks. yllä.

4. Mikä on hulluinta mitä olet tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena?

Ks. yllä.

5. Kuinka usein olet kännissä nykyään?

En ole koskaan kännissä nykyään. En ollut kunnolla humalassa edes Irlannin-reissulla, koska join bileissä välillä runsaasti vettä ja kävin tiheään vessassa. Juon joskus Ivan Hlinkan seuraksi yhden kaljan kävelyreissujemme jälkeen, mutta en ole sitäkään tehnyt varmaan kuukausiin. Olen niin tottumaton alkoholiin, että huomaan jo varsin pienten alkoholimäärien häiritsevät vaikutukset motoriikkaan ja tulen siitä pahalle tuulelle. Pidän ärsyttävänä sitä, ettei motoriikka ole hallinnassa.

Luku

Kun kuuluu olevan tapana ruotia blogeissa kesken olevia lukemisia, niin minulla on nyt Paul Prestonin La Guerra Civil Española. Käännetty englannista espanjaksi toki. Toivon, että luettuani Prestonin kirjat Espanjan sisällissodasta ja Francosta pääsen sisälle espanjan kieleen niin ettei minun tarvitse enää säheltää sanakirjojen kanssa.


Saksan puolelta on kierroksessa Christian Graf von Krockown Einspruch gegen den Zeitgeist ja Jürgsin Günter Grass -elämäkerta. Hyvä olisi, jos pääsisin vielä kunnolla vauhtiin Merseburgerin Willy Brandt -elämäkerran kanssa.

Sitten tietysti nuo jo vuosia kestäneet venäjän ikuisuusprojektit: Hertzenin Былое и думы ja maailman suurimman tylsimyksen eli Berdjajevin Судьба России. Ensimmäinen on tiukkaa asiaa, mutta jälkimmäistä turhempaa kirjaa saa maailmasta etsiä, paitsi aatehistoriallisena lähdeteoksena.

Viikonloppuvisailu

Tässä on muutama visailukysymys, joka juolahti mieleeni. Voittaja ei saa kultaa, kunniaa kylläkin.


1) Kuka oli Ison-Britannian pääministerinä ensimmäisen
maailmansodan loppupuolen? (Alkupuolella oli Herbert Asquith.)
2) Kuka on kirjoittanut romaanin Quo vadis?
3) Kuka murhasi Rasputinin?
4) Minkä niminen oli vanhin Jaakobin pojista?
5) Kuka tuli Neuvostoliiton johtoon Stalinin kuoltua?
6) Mitä kapinaa johtivat Patrick Pearse ja James Connolly? (Riittää,
kun mainitsee, minkä kirkollisen juhlapyhän mukaan kapina on
nimetty.)
7) Kenen kanssa Djor Kantos meni naimisiin?
8) Kuka on kirjoittanut novellit "Erämaat", "Tyypit", "Sarajevo,
Sarajevo" ja "Viisauden lähde"?
9) Minkä maan valuutta on gourde?
10) Minkä latinalaisamerikkalaisen maan diktaattori oli Rafael Leonidas
Trujillo Molina?
11) Kuka on kirjoittanut tästä diktaattorista kertovan kirjan "La
Fiesta del Chivo"("Vuohen juhla")?
12) Mikä on antimonin kemiallinen merkki?
13) Mikä seuraavista ei ole siirtymämetalli: rauta, platina, lyijy,
kromi?
14) Mikä on raskain alkuaine, jolla vielä on pysyviä, siis
ei-radioaktiivisia isotooppeja? (Kaksi vastausta hyväksytään. Oikea
vastaus on omien kemianopintojeni jälkeen näet muuttunut.)
15) Minkämaalaisia poliitikkoja ovat Valtr Komárek ja Václav Klaus?
16) Minkä maan kansalainen Adolf Hitler oli syntyjään?
17) Israelilainen vakooja Isser Harel on kirjoittanut kirjan Kaappaus
Garibaldinkadulla. Kenet Harel agentteineen kaappasi Garibaldinkadulla?
Lisäpisteen saa siitä jos tietää, missä maassa tämä tapahtui.
18) Kuka oli Säätiön ensimmäinen kaupparuhtinas?
19) Mikä on Sverdlovskin kaupungin tsaarinaikainen (ja nykyinen) nimi?
20) Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettiin atomipommit. Mikä oli kolmas
kaupunki, joka oli valittu vaihtoehtoiseksi pommituskohteeksi, jos
Nagasakin sää ei sallisi pommitusta?

Clash of civilisations, my ass

En tiedä, missä välissä jaksan kirjoittaa sen merkinnän muslimien sulauttamisesta läntisiin yhteiskuntiin, joka Jantusen ja Junakohtauksen innoittamana oli suunnitelmissa, mutta tulkoon nyt kirjatuksi pääsyy, miksi en usko tähän Huntingtonin innokkaasti ajamaan teesiin sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä: vaikka muslimien ja lännen vastakkaisuus sinänsä on verraten uskottava ajatus yleisesti tunnetuista syistä, toista Huntingtonin ajatusta eli latinalaisen Amerikan ja Yhdysvaltain "sivilisaatioiden" yhteensopimattomuutta (jota hän kuuluu viime aikoina jonkinlaisena leipäpappina ajaneen) on vaikea pitää osoituksena muusta kuin rasismista. Latinalainen Amerikka on suurimmaksi osaksi täysin yksiselitteisesti länsimaisen kulttuurin osa, mitä ei muuta se, että maanosassa on suuria intiaanivähemmistöjä sekä väkivaltainen poliittinen kulttuuri (jota Yhdysvallat ovat yllyttäneet ja käyttäneet hyväkseen). Itse asiassa on vaikea kuvitella mitään maailmankolkkaa, jonka asukkaat olisivat yhtä hyvää perusjenkkiainesta kuin lattarit: pelaavat baseballia, harrastavat new age -synkretismiä ja haluavat kaikki muuttaa Yhdysvaltoihin. Sitä paitsi myös latinalaisamerikkalaiset naiset ovat tunnetusti vapaata riistaa perusjenkkimiehelle, kun taas muslimien kohdalla tämä sukupuolisen vuorovaikutuksen vastavuoroistaminen on sattuneista syistä hieman vaikeaa.


Niin että jos Samuel Huntington haluaa lisää uskottavuutta muslimit vastaan länsi -asetelmalleen, lopettakoon heti paikalla rasistisen paskanjauhannan lattarit vastaan anglosaksit -konfliktista. Siinä ei ole konfliktia paskankaan vertaa. Tietysti jenkit urputtavat siitä, että koulussa pitää lukea espanjaa, mutta urputtakoot. Ottaen huomioon, että iso osa yhdysvaltalaisista asuu paikoissa, joilla on sellaisia nimiä kuin Montana tai Laredo tai Santa Fe tai Boca Raton tai Palo Alto, heillä ei pitäisi olla mitään valittamista: oppivatpahan ääntämään kotipaikkansa tai kotivaltionsa nimen oikein.

Sitä paitsi espanja on ihan oikeasti mukava kieli. Se sopisi huomattavasti englantia paremmin vaikka maailmankieleksi. Ennen kaikkea ääntämisen suhde oikeinkirjoitukseen on selvästi tolkullisempi.

Haista sinä eesti mees paska - eli: Otevřený dopis do Václava Havla

Tšekin tasavallan entinen presidentti Václav Havel tunki pärstänsä päivän Hesarin pääkirjoitussivulle ja selitti, kuinka kamalaa se on kun Eurooppa nöyristelee diktaattorien edessä: hän pitää sitä jopa eurooppalaisuuden häpeällisimpänä perintönä. Sitä vastoin "uuden Euroopan" hän katsoi edustavan korkeampaa moraalista tasoa, koska se oli karkaistu diktatuurin tulessa eikä koskaan unohtaisi, milta tuntuu olla sorron alla. Sanalla sanoen, kirjoitus oli oikein mehevä esimerkki siitä, kuinka itäeurooppalainen osoittaa ajattelunsa itsenäisyyttä kumartamalla Atlantin yli.



Ilmeisesti on sitten kunniakkaampaa olla diktatuuri, jossa ihmisiä tapetaan ja vangitaan ilman oikeudenkäyntiä, kuin diktatuurien uhkaama demokratia, jossa pitkin hampain ja oman edun vuoksi on pakko puristella nyrkkiä taskussa ja suostua pikku rähmäilyyn vaikka se onkin ns. syvältä ja poikittain. Kaipa Havel lähtee siitä, että diktatuurin, esimerkiksi kommunismin aikaisen Tšekkoslovakian (joka oli oikeasti yksi blokin pahimpia maita vuoden 1968 jälkeisen stalinistisen ryhtiliik- ei kun ryhdittömyysliikkeen jälkeen), moraali mitataan hänenlaistensa toisinajattelijoiden mukaan.



Valitettavasti Tšekkoslovakian kaltaisten maiden kansalaisten enemmistö ei ennen vuotta 1989 ollut kovin omapäistä ja rohkeaa. Eivät kaikki ajatelleet toisin. Ei "toisinajattelijoita" olisi kutsuttu toisinajattelijoiksi, jos joka jerzy ja halina ja jiří ja helena olisi ajatellut toisin. Tosin vuoden 1989 jälkeen kaikki pikku rivikommunistit ja muut nilkit julistivat, että heidän nimensä oli oikeasti Wallenrod, Konrad Wallenrod¹. Havelilla on oikeus saarnata moraalia omalta kohdaltaan, mutta hänen maansa ei siitä muutu yhtään sen paremmaksi, että hän väitti vastaan silloin kun se oli oikeasti vaarallista. Hänen maalleen ja sitä asuttavalle kansalle, sekä kaikille niille muille pikku perseennuolijoille, takinkääntäjille ja opportunisteille Elben itärannalla minulla on seuraavanlainen sanoma:


ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.


Toistan:


ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.


Vielä kerran:


ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.


Minäpä kerron teille, millainen on keskimääräinen itäeurooppalainen maa. Ja tämä ei todellakaan ole mikään Molvania-vitsi eikä rasismia, koska minä tunnen sitä maailmankolkkaa jonkin verran ja arvostelen sitä vain aiheesta ja tarpeesta. Keskimääräinen itäeurooppalainen maa on täynnä huoria, huumeita, huligaaneja, ammattirikollisia, palkkamurhaajia, poliiseja jotka eivät ole paljon murhaajaa kummempia, taloudellista eriarvoisuutta, fanaattisia pikku oikeistopoliitikkoja, opportunistisia ex-kommunistisia (nykyisiä nimellisesti "sosiaalidemokraattisia") poliitikkoja, lysergihapon dietyyliamidin vaikutuksen alaisena kehitellyn näköisiä libertaristisia yhteiskuntakokeiluja, jotka eivät järjettömyydessään paljoakaan jää jälkeen Stalinin sekoiluista (Viron tasavero esimerkiksi) ja yleistä moraalista rappiota - millä tarkoitan niin liiketaloudellista epärehellisyyttä, seksuaalista holtittomuutta ja vastuuttomuutta sekä kaksinaismoraalia (ja totta vitussa ilman kondomia, varsinkin kun katolinen kirkko laajentaa valtaansa sielläkin, missä se ei ole yksinomainen eikä edes kovin perinteinen kirkko, ja olisi toki aivan kauuu-heeta kommunismia arvostella Jumaaalan sanansaattajia) kuin sitä vitut millään on väliä -asennetta, joka tällaisen rappion taustalla on ja joka ulottuu yhtä mädättävänä kaikille elämänaloille.


Viime vappuna, kun nämä rakkaat ystävät liittyivät yhteiseen eurooppalaiseen kerhoomme (= tulivat sisään votkapäissään öyhöttäen ja harppoivat mutaisin kengin olohuoneen persialaismatolle), Vera sanoi sen kohdalleen, vaikka hän ei lienekään kanssani yksi yhteen yhtä mieltä siitä, mikä tekee maasta sivilisoituneen - käänsin itse suomeksi tämän sitaatin:


Kolme vuotta sitten olin Prahassa ja Budapestissa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta maa, jossa joka toisessa ravintolassa yritetään petkuttaa, ei ole sivistysmaa, vaan banaanitasavalta. Toivon heidän saaneen asiansa parempaan kondikseen, mutta en pidätä hengitystäni sitä odotellessa.



Itä-Euroopan maat eivät ole tällä hetkellä sivistysmaita. Tämän sanon siitäkin huolimatta, että olen osannut puolan kieltä yli kymmenen vuotta ja oppinut puolalaisilta kaikenlaista. Silti olen sitä mieltä, että keskimääräinen suomalainen on sivilisoituneempi, sivistyneempi, rehellisempi ja mukavampi kaveri kuin keskimääräinen puolalainen. Kokonaan toinen asia on, että Puolassa on laajempi vaihteluväli ja että sieltä voi hyvällä tuurilla löytää hyvin mukavia, fiksuja ja mielenkiintoisia ihmisiä, jollaisia tylsässä Suomessa ei ole. Toisaalta - tylsä elämä on sivilisoituneempi vaihtoehto kuin sellainen "mielenkiintoinen" elämä, jota apokryfisessä kiinalaisessa kirouksessa toivotetaan lähimmäiselle, ja Tommi Perkola on joka suhteessa parempi, mukavampi, reilumpi, moraalisempi, jalompi jne. ihminen kuin seitsemän murhaa ja kahdeksan kidutusta tehnyt ammattirikollinen Tappaja-Tadek Kowalski Łódźista, vaikka Tappaja-Tadekilla olisi epäilemättä mielenkiintoisempia tarinoita kerrottavanaan.


Myös sananvapaus ja demokratia ovat vain sitä, mitä niistä osataan ottaa irti, ja jos väki on ikänsä elänyt moisia luksuksia vailla, eivätpä he niitä osaa ylläpitää kovin hyvin senkään jälkeen kun ne on saatu. Käytännössä öyhöttäjät sieppaavat julkisen tilan haltuunsa. Skinheadit ja rikolliset mellastavat kaduilla, erilaiset populistit niin oikealta, vasemmalta kuin keskeltäkin (Puolassa on oikeasti äärikeskustalainen aseellinen järjestö, talonpoikien itsepuolustuksen puolue Samoobrona) taas nousevat poliittisessa debatissa maltillisten äänien yli. Ja siinä missä ennen sai olla vain kommunisti ja väestön enemmistö oli Siperialla selkärangattomiksi peloteltuja reppanoita, jotka kiljuen julistivat uskollisuuttaan Neuvostoliitolle ja imperialismin vastaiselle sotilaallisuu- ei kun solidaarisuudelle, nyt kaikki vanhasta muistista koettavat olla kovia kapitalisteja ja markkinatalousihmisiä käsikirjan mukaan, koska vanhasta muistista uskovat, että vallanpitäjien aatteita mielistelemällä elämästä selviää parhaiten hengissä. Luonnollisesti tällainen konsensus aiheuttaa äärimmäisen vulgäärejä, huonosti harkittuja ja typeriä äärivasemmistolaisia vastareaktioita, jotka saattavat kanavoitua terrorismiin. En ihmettelisi, jos Viroon ilmaantuisi omia punaisia prikaateja (jotka muuten saattaisivat antaa huonon esimerkin myös meikäläisen vasemmistonuorison typerimmälle osalle).



Esimerkiksi Virossa maan tasaverotuksen arvosteleminen on käytännössä tabu ja sanomalehdissä voimassa itsesensuuri sen suhteen: arvostelijat näet leimataan kommunisteiksi. Siihen ei tietenkään jaanien järki piisaa, että tajuaisivat "kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia" -ajattelutavan olevan kiinteässä yhteydessä yleiseen lakien halveksumiseen - jos kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia, myös lait ja niiden noudattaminen on kommunismia - ja sitä tietä yleiseen turvattomuuteen, rikollisuuteen ja korruptioon. Lyhyesti sanoen, jaaniseni: tuo Afganistanin käynyt Vasili tuossa osoittaa sinua kalasnikovillaan vatsaan siksi, että olet itse mukana siinä kuorossa, joka huutaa, että olisi kommunismia ottaa Vasililta kalasnikovi pois yhteiskunnan voimin.


Kun Mai Loog laati ensimmäisen viron slangisanakirjan, hänen oli pakko julkaista se Suomessa, koska Virossa hän joutui sikäläisten kielitieteilijöiden täysin ala-arvoisen paskanheittokampanjan kohteeksi - huutokuoroa johti muuan sosiolingvistiikasta ja kaksikielisyystutkimuksesta täysin osaton professorismies nimeltä Mati Hint, jonka kirjoituksia Suomalaisuuden liitto on hyödyntänyt hurrivihapropagandassaan. Vanhaa kunnon bolševikkityylistä paskanheittotaktiikkaa eivät jaanit eivätkä sirjet ole unohtaneet, vaikka iga vene meni takaisin Venemaalle jo vuosia sitten.


Luonnollisesti Yhdysvaltoja ja George Bushia noissa maissa ihannoidaan kieli ruskeana, ja rasismi on aivan toisella tavalla hyväksyttyä kuin meillä. Siinä missä vanha historiankäsitys oli vääntynyt niskat nurin neuvostoliittolaisen pösilöbolševismin paineessa, nykyinen historiankäsitys on kotoisin Itä-Euroopassa laajalti epäkriittisesti ihaillun Margaret Thatcherin käytettyjen kalsareiden kaapista. Esimerkiksi Pinochetista tiedetään, että hän pelasti Chilen kommunismilta. Siinä se, mitä hänestä tiedetään, piste. (Tietenkin Venäjällä ollaan kriittisempiä Yhdysvaltojen suhteen, mutta tämä johtuu vain ja pelkästään siitä, että stalinistinen "antifasismi" on yhä voimissaan - monet hakaristiä kantavat venäläiset uusnatsitkin kieltävät närkästyneinä olevansa fasisteja, koska venäjän kielessä фашист tarkoittaa käytännössä samaa kuin инородец, eikä ainakaan koskaan voi viitata kehenkään venäläiseen: "venäläinen fasisti" on venäläisten mielestä suunnilleen yhtä täydellinen käsitteellinen mahdottomuus kuin suomalaisesta "suomalainen eskimo".)


Niinkin fiksun lehden kuin Politykan kolumnisti meni täysin hämilleen Michael Mooren filmistä Bowling for Columbine, jossa amerikkalaisten asehulluus esitetään osana samaa kompleksia kuin amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus. Politykan arvostelija nimittäin ei ymmärtänyt käsitettä "amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus", hänelle ajatus, että amerikkalaiset eivät olisi tervetulleita jonnekin, oli yksinkertaisesti vieras ja mahdoton. Muistin isoäitini kanssa käymäni keskustelun vuonna 1982, kun Israelin joukot olivat tunkeutuneet Libanoniin ns. Rauha Galileaan (Šalom haGalil) -operaation puitteissa:

Isoäiti: Kuka sinne Libanoniin hyökkää, iranilaiset vai irakilaiset? (Iranin ja Irakin sota oli alkanut vähän aikaisemmin.)

Minä (kauhistuneena siitä, että isoäidin dementia oli edennyt noin pitkälle): Israelilaiset.

Isoäiti (kuin pikkulapselle, joka on juuri sanonut jotain täysin absurdia): Voi sinua mummun kulta kun eiväthän israelilaiset hyökkää.


Ja juu, en todellakaan jaa tätä nykyistä muodikasta Israelin-vastaisuutta enkä edes ole kaikilta osin kovin ilahtunut typerästä amerikkalaisvastaisuudesta. Mutta sellainen maailmankuva, jossa jotkin valtiot ovat niin pyhiä ja suurenmoisia ja ihania ja hienoja, että ne eivät voi tehdä mitään pahaa tai arveluttavaa, ei ole terve maailmankuva. Se olisi tavallaan ymmärrettävä maailmankuva, jos se ihana ja viaton maa olisi oma maa. Kritiikitön nationalismi ei ole fiksua eikä hyväksi, mutta se on sittenkin parempi, terveempi ja vähemmän vaarallinen vaihtoehto kuin jonkin ulkomaan kritiikitön palvominen - transferred nationalism, kuten Orwell sanoisi.


Kyllä itäeurooppalaiset vallankumouksen osasivat järjestää, kun sauma aukesi. Mutta ei se heistä vielä tee moraalisesti parempia ja fiksumpia ihmisiä. Tähän kohtaan pitääkin lykätä sopivasti ulottuville osunut sitaatti Immanuel Kantilta: Durch eine Revolution wird vielleicht wohl ein Abfall vo[n] [...] herrschsüchtiger Bedrückung, aber niemals wahre Reform der Denkungsart zustande kommen; sondern neue Vorurteile werden, eben sowohl als die alten, zum Leitbande des gedankenlosen grossen Haufens werden.



Lopuksi valitan tätä purkausta. Minun piti kirjoittaa Jantusen Markun ja Junakohtauksen innoittamana jotain siitä, mikä olisi viisain ja kultaista keskitietä noudattavin tapa integroida muslimimaahanmuuttajat Suomeen. Siitä oli tarkoitus tulla julman legalistinen kirjoitus. Mutta Havelin jorinat luettuani platzte mir der Kragen siinä määrin, että tämä oli pakko sanoa: Kukaan itäeurooppalainen фарцовщик, чекист, мокрушник, интердевочка ja блатной ei vittu perkele tule minulle selittämään mitään demokratiasta, lainkuuliaisuudesta, moraalista eikä ylipäätään mistään muusta asiasta, joka minun maassani on saatanan paljon paremmin kuin hänen Molvaniassaan. Minulle ette saakeli myy yhtään tiiliskiveä.²


(Ja lopuksi ns. Kozakiewiczin ele, eli toinen käsivarsi koukkuun ja toinen sen koukussa olevan päälle.)


1) Konrad Wallenrod on päähenkilö puolalaisen Adam Mickiewiczin samannimisessä runoelmassa. Wallenrod on puolalaisten vanhan vihollisen, Saksalaisen ritarikunnan, suurmestari, joka onkin salaa puoliksi puolalainen ja puolalaisia vastaan taistellessaan valmistautuukin pettämään ritarikunnan puolalaisten hyväksi. Suuren murrosvuoden 1989 jälkeen moni puolalainen kommunisti selitti olevansa wallenrodilainen kommunisti. Selitys haisee kilometrien päähän. Rotanraadolta.

2) "Tiiliskiven myyminen" tarkoittaa uhkailua tai kiristämistä. Kun Varsova oli raunioina sodan jälkeen (suositeltavaa luettavaa tässä kohdin on Leopold Tyrmandin suomeksikin käännetty, mutta vuonna 1959 ilman uusintapainoksia julkaistuna vaikeasti saatavissa oleva romaani Paha mies), raunioissa liikkui jengejä, jotka ryöstivät ihmisiä "sivistyneesti", ojentamalla johonkin sanomalehdenrepaleeseen käärittyä raunioista poimittua tiiliskiveä ja sanomalla: Osta herra tiili. Jos herra ei ostanut tiiltä, häneltä lyötiin sillä tiilellä taju kankaalle, mahdollisesti myös henki maalle ja aivot ulos ja etelään³, ja kaikki rahat ryöstettiin. Jos herra oli halukas ostamaan tiilen, se myytiin hänelle tavanomaisen pummaustaksan hintaan.


3) Tämäkin on kirjallinen alluusio ja viittaa Halldór Kiljan Laxnessin saagakirjallisuutta parodioivaan romaaniin Gerpla (suom. Laulu sankareista), jossa murhaa kuvataan sanomalla, että murhatun jollain terä- tai lyömäaseella silpaistusta päästä stakk blóð og heili út og suður ("hyppäsi veri ja aivo ulos ja etelään"). Miksi etelään, sitä olen ihmetellyt siitä asti kun kirjan luin.

Surullinen satu depressiosta

Minäpä kerron teille nyt sadun. Ich schreibe euch ein Märchen. Lest's oder lasst es bleiben, und habt mich alle gern.

Olipa kerran tyttö. Kuten tytöt usein tekevät, hän rakastui poikaan. Poikakin rakastui häneen ja he menivät naimisiin. Heillä oli onnellinen nuoruus yhdessä. He katselivat maailmaa ja tekivät kaikenlaista kahdestaan. Sitten poika sai päähänsä, että hänen markkina-arvonsa oli korkeampi kuin tytön, ja lähti menemään. Tytölle tämä isku tuli odottamattomana järkytyksenä, ja hän sairastui henkisesti. Häneen tuli depressio.

Tyttö ei voinut tämän pojan jälkeen enää kiintyä kehenkään. Mutta hänellä oli joka tapauksessa normaali hyväksynnän ja rakkauden tarve, ja siksi hän alkoi kinuta sitä hyväksyntää ja rakkautta joka mieheltä, joka kohdalle osui. Hän teki itsestään oikein pienen ja oikein surkean ja oikein säälittävän, niin että kaikki miehet halusivat olla hänelle kilttejä ja lempeitä ja helliä. Hän kirjoitti myös nettipäiväkirjaa liimaten siihen vihjailevan eroottisia kuvia itsestään, joissa näkyi vähän tissin syrjää. Näin hän saattoi hetken kokea itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, vaikka periaatteessa tunsikin itsensä rumaksi ja kellekään kelpaamattomaksi - se kuului osana hänen tautiinsa.

Ja aivan oikein: maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka sääli häntä ja tahtoi pitää pientä raasua hyvänä ja rakastaa hänet terveeksi. Maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka halusi häntä rakasteltavakseen ja hellittäväkseen. Hänen paha olonsa helpottui hetkiseksi, kun hän sai olla tällaisten tunteiden kohteena. Siksi hän pyrki lietsomaan niitä parhaansa mukaan kaikissa tapaamissaan miehissä. Mutta heti kun miehet alkoivat tehdä vähimpiäkään konkreettisia ehdotuksia, esimerkiksi tapaamista kaveripohjalta, hän kavahti ja vetäytyi takaisin kuoreensa. Näin hän loukkasi ja suututti miehiä, tai sitten sai heidät matelemaan ovelleen ikuista rakkautta julistaen.


Jos hän olisi ollut mies, ja samalla tavalla rukoillut rakkautta ja hyväksyntää naisilta, nämä olisivat kääntäneet pilkaten hänelle selkänsä ja julistaneet hänet ämmämäiseksi surkimukseksi. Jos hän olisi ollut mies, hänellä olisi ollut mieskavereita, jotka olisivat kehottaneet häntä lopettamaan nyyhkyilyn ja tarttumaan itseään niskasta kiinni, tarvittaessa vaikka itsetuntoa teeskentelemällä. Se olisi voinut syventää hänen depressiotaan, mutta se olisi voinut myös saada hänet kyseenalaistamaan tapansa ja ajattelemaan asiat uusiksi tavalla, joka olisi auttanut häntä toipumaan sairaudestaan.

Mutta koska hän oli nainen, hän toisti samaa kaavaa yhä uusien miesten kanssa, ja kun välit väistämättä ajautuivat riitaan tai vainoon, hän saattoi todeta, että kylläpä maailmassa onkin paljon hulluja ja vaarallisia ja pelottavia ja arvaamattomia miehiä. Hänellä oli kaksi ystävätärtä, jotka naisten yleisen tavan mukaan olivat huonoja ihmistuntijoita ja luulivat olevansa hyviä, ja jotka vakuuttivat hänelle, että hän ei ainakaan ollut ikinä tehnyt mitään väärin ja että riidat ja sotkut olivat aina miesten syytä.

Niinpä hän ei koskaan toipunut sairaudestaan, ja kun hänen ovelleen kerääntyi onnettomasti rakastuneita miehiä, tai kun hänen miespuoliset ystävänsä panivat vihaisina ja katkerina välit poikki, hän ei koskaan etsinyt syytä itsestään, ei sittenkään, kun hänen kotimaansa miehet perustivat vihaklubin hänen päänsä menoksi ja alkoivat osoittaa mieltään häntä vastaan joka lauantai saunan jälkeen.

Sen pituinen se, ja tosipa se lienee.

Turvattomuuspalvelu

Pitkästä aikaa lueskelin Politykaa, ja siinä olikin harvinaisen kiintoisa juttu, joka käsitteli Puolan turvallisuuspalvelun edesottamuksia vanhoina pahoina aikoina, kun Jaruzelski vielä hallitsi. Jutun ovat kirjoittaneet Piotr Pytlakowski ja Ewa Winnicka, ja he haastattelevat aluksi todellista sosialistisen työn sankaria, Jan Skibaa (salanimi), joka piti puolen sadan ilmiantajan verkostoa palveluksessaan. Hän tapasi kontaktihenkilöitään erityisten luottomiesten luona. Nämä luottomiehet olivat sataprosenttisen lojaaleja hänelle, eli kuten hän sanoo, asialle omistautuneita. Sanamuoto on mielenkiintoinen. Voisi hyvin kuvitella suomalaisen turvallisuuspoliisin - supon tai Pääesikunnan tiedusteluosaston miehen - tapaavan kontaktihenkilöään jonkun luotettavan kolmannen osapuolen kodissa, mutta sanoisiko suomalainen turvallisuuspoliisi asunnon haltijaa asialle omistautuneeksi? Ei varmasti. Pikemminkin isänmaallisiksi, velvollisuudentuntoisiksi tai lainkuuliaisiksi. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, että vielä vuosikymmeniä sen jälkeen kun kommunistit - jotka Puolassa eivät olleet koskaan olleet mikään kansanliike (toisin kuin eteläisessä naapurimaassa sotien välisenä aikana), vaan ainoastaan neukkulan nälkämarketin haaraliike - olivat nousseet maata hallitsemaan, heidän valtansa tukipilari saattoi puhua valtion tai jopa puolueen sijasta asiasta, ikään kuin kyseessä olisi ollut maanalaisen idealistiliikkeen ajama asia - ikään kuin hän, turvallisuuspoliisi, olisi ollut vainottu toisinajattelija.


Agentti Skiballa oli oikeiden kontaktihenkilöiden lisäksi suojatteja - ystäviä, tuttavia, kavereita ja sukulaisia, joita hän turvallisuuspoliisin arvovallallaan koetti parhaansa mukaan auttaa esim. asunnon, passin, maastapoistumisluvan tms. hankinnassa. Nepotismi ja kaverikorruptio kukoistivat, mutta mitäpä muuta kukaan olisi odottanutkaan.

Kuolleita sieluja ylipäätään oli aika paljon turvallisuuspoliisin kirjoissa. Kun sisäministeri asetti turvallisuuspoliiseille täysin kohtuuttomat värväysnormit, he tietenkin keksivät olemattomia ilmiantajia papereihinsa ja laativat fiktiivisiä raportteja. Kyse oli siis tyypillisestä itäeurooppalaisesta tuhtásta.

Turvallisuuspalvelu SB juontaa juurensa vuoteen 1956, ja artikkelin kirjoittajat korostavat, että niin merkilliseltä kuin ajatus tuntuukin, SB:n perustaminen oli merkki Stalinin kuoleman jälkeisestä liberalisoitumisesta. Aiempi UB eli Turvallisuusvirasto puhdistettiin pahimmista rääkkääjistä ja psykotapauksista, ja henkilökuntaa vähennettiin yli kolmestakymmenestä tuhannesta alle puoleen. Myös oikeus "soveltaa fyysistä pakkoa kuulusteltavaan" poistettiin ainakin laista, ja turvallisuuspalvelu koetettiin myös alistaa Kansalaismiliisille, ts. tavalliselle poliisille. Mutta koska lain toimeenpanoa ei voitu kontrolloida, uusi turvallisuuspalvelu jäi käytännössä varsin itsenäiseksi ja päätökset tehtiin edelleen Varsovan keskuksessa sen sijaan että niistä olisi sovittu paikallisten "nimismiesten" (miliisikomendanttien) kanssa. SB jaettiin kolmeen osastoon - tiedusteluun, vastavakoiluun ja "valtionvastaisen toiminnan vastustamisen" osastoihin - ja valtionvastaisen liikehdinnän valvojien osasto kasvoi nopeasti entisiin mittoihinsa. Byrokratia kasvoi 1970-luvulla, jolloin perustettiin neljäs osasto valvomaan kirkon asioita, ja kun Solidaarisuus aloitti lakkoilunsa, kolmannen osaston seuraksi lisättiin osasto III A, joka ei tarkoita oluenjuontiosastoa, vaan "taloudenvastaisen toiminnan" kurissapito-osastoa. (Sellainenhan olisi varmaan mahdollinen nyky-Suomessakin.) Aikanaan tästä kasvoi erillinen viides osasto.

Artikkelin kirjoittajat toteavat, että SB riistäytyi täysin hallinnasta, se ei ollut edes valtio valtiossa, vaan anarkistisena rylläävä kontrolloimaton voima, jonka touhuista kellään ei ollut kokonaiskuvaa. Pappismiesten, kuten Jerzy Popiełuszkon, ja opposition toimijoiden, kuten opiskelija Stanisław Pyjasin ja talonpoikaisjohtaja Piotr Bartoszczen, murhat saattoivat ihan oikeasti olla tekevälle sattuneita juttuja, eivätkä mitään ylimmältä taholta käskytettyjä tekoja. Ns. Rokitan komitea 90-luvun alussa (lieneekö kyseessä ollut silloin kovasti pinnalla ollut konservatiivinen maaseudun solidaarisuuspoliitikko Jan Maria Rokita?) käsitteli 120 opposition edustajan murhaa, 90 tapauksessa SB:n todettiin olleen niiden takana, ja suurimmassa osassa tapauksista syylliset jäivät vapaalle jalalle.


Toisinajattelijoita kohdeltiin muutenkin kovalla kädellä. Pahoinpitelyt, pelottelu, henkinen väkivalta ja perättömien huhujen levittäminen olivat suosittuja keinoja, ja monet saatiinkin sillä tavalla hiljaisiksi, jotkut ajettiin jopa itsemurhan partaalle. Pytlakowski ja Winnicka: Tych metod wcale nie stosowali jacyś starannie wyselekcjonowani psychopaci od brudnej roboty. To byli zwykli funkcjonariusze, obrońcy socjalizmu. Nämä olivat siis harkiten sovellettuja rutiinimenettelytapoja, joiden soveltaminen oli normaalia virkamiestyötä ns. sosialismin puolustamiseksi, eivät mitään merkkejä erityisestä psykopaattisesta raakuudesta. Aivan tavallisia rivimiehiä.


Paskahommia? Ei suinkaan. Värväytymishaluisesta väestä ei ollut puutetta. Palkkaedut, autoedut ja asuntoedut houkuttelivat, samoin ylenemismahdollisuudet. Vielä 90-luvun alussa maalailtu ruusuinen kuva jaloista ja kirkasotsaisista puolalaisista, joita kourallisen kokoinen kommariklikki ankarasti sorti, ei todellakaan pidä paikkaansa. Vanhat miliisit kyllä korostavat miliisin ja turvallisuuspalvelun välien olleen vihamieliset, mutta syynä ei ollut mikään miliisin jalo halu puolustaa kansaa näiden gangsterien kohtuuttomuuksilta, vaan kateus turvallisuusväen paremmista eduista ja palkoista.

Pytlakowski ja Winnicka muistuttavat vanhasta kunnon iskulauseesta Nie matura, lecz chęć szczera zrobi z ciebie oficera - "Ei ylioppilastutkinto, vaan rehellinen halu [pyrkyryys?] tekee sinusta upseerin". Riittikö rehellinen halu tekemään pojasta turvallisuuspalvelun miehen? Viisi- ja kuusikymmenluvulla kyllä. Mutta vähitellen hommaan tuli yhä enemmän koulutettua väkeä. Jos olisin Ilkka, virnuilisin tietävästi siinä kohdassa, jossa todetaan humanistisen koulutuksen saaneiden maisterien, esim. historioitsijoiden olleen suosittua rekrytointimateriaalia - jos kohta insinöörit ja lakimiehetkin otettiin avosylin vastaan. Myös teatterikorkeakoulusta kerrotaan jonkun päässeen turvallisuuspalvelun leipiin, mikä sinänsä ei ihmetytä ainakaan minua - luulisi alan taitojen tulevan kovaan tarpeeseen salaiselle agentille.


(Tässä kohdassa yritän muuten heittää meemin Blogistaniin: miettikääpä, olisiko teistä voinut tulla turvallisuuspalvelun agentti, kiduttajaroisto tai kirjoituspöytämurhaaja kuvitteelliseen reaalisosialistiseen Suomeen. Humanistisen[kin] alan koulutuksella tarjotaan poikkeuksellisen hyvin palkattua, joskin eettisesti hieman epäilyttävää työtä. Mutta jos työssä tulettekin kolhineeksi jonkun teholle tai hengiltä, niin siitä tulee korkeintaan pienet nuhteet ja hyvällä tuurilla pikemminkin kehut. Miten olisi, kelpaisiko duuni Suomen Demokraattisen Kansantasavallan Valtion Turvallisuuden Komitean leivissä? Kirjoittakaapa vaikka vapaamuotoinen hakemus ja esitelkää meriittejänne, joilla uskoisitte pääsevänne sellaisen lafkan palvelukseen!)


Korkeakouluista tietysti myös värvättiin väkeä aktiivisella pääkallonmetsästystoiminnalla. Potentiaalinen turvallisuuspalvelun rekryytti suhtautui myönteisesti sosialismiin, eikä hänellä saanut olla läheisiä sukulaisia kapitalistisilla ulkomailla. Näköjään luokkasyntyperästä ei oltu niin tarkkoja. Tavallisesti toki pyrittiin ottamaan töihin sellaista porukkaa, jolla oli jo setiä ja serkkuja SB:n palkkalistoilla. Perhe on paras.


Koulutukseen kuului oleellisena osana kielenkäyttö, itsepetokseen ohjelmointi. Ketään vastaan ei taisteltu (zwalczać). Ehehei, vaan ihmisiä suojeltiin (ochraniać). Esimerkiksi Solidaarisuus-ammattiliittoa koetettiin "suojella" järjestelmänvastaisilta aineksilta.


Myös salaisen palvelun eri haaraosastojen välillä oli kilpailua, eturistiriitoja ja keskinäistä jallitusta ja kampitusta. Niinpä valtionvastaisen liikehdinnän hillitsemisosasto koetti vuosikausia napata kiinni erästä todella kovan luokan toisinajattelevaa. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska vastavakoilun agentit tarvitsivat häntä omiin juoniinsa. He soluttivat omia miehiään ison kalan lähipiiriin hankkiakseen näille häneltä luotetun toisinajattelijan maineen. Sen jälkeen vastavakoilijat "loikkasivat" länteen kovan toisinajattelijan suosituksineen ja soluttautuivat sikäläisiin puolalaisiin emigranttipiireihin.

Luonnollisesti myös oikeita toisinajattelijoita kiristettiin yhteistoimintaan esimerkiksi keräämällä heistä kompromettoivia tietoja, ennen muuta seksielämää koskevia. (Muistankin, että suomalaisissa lehdissä kohuttiin jossain välissä 80-luvulla seurapiiriuutista: WAŁĘSA KÄY VIERAISSA! Koettakaahan arvata, mikä porukka tämän uutisen on Iltiksen seurapiiripalstalle levittänyt, piti paikkansa tai ei.)


Kapteeni Skiba väittää, että 1980-luvulla Solidaarisuus tunkeutui kyllin syvälle yhteiskuntaan vaikuttaakseen jopa turvallisuuspalveluun. Solidaarisuuden edesottamuksia seurattiin, ei häiritty. Pyrittiin antamaan - kuten puolaksi sanotaan - Jumalalle kynttilä ja pirulle kynttilän pätkä, eli tasapainottelemaan kahden pahan, tai yhtä hyvän, välissä.

Sitten tuli hullu vuosi 1989, ja SB:lle alkoi lähtölaskenta. Vielä viime hetkillä SB oli aktiivinen ja kuuluu muistaakseni jopa murhanneen jonkun - tästä tulee ihan mieleen IRA:n pelottava iskulause: we haven't gone away, you know. Mutta siinä vaiheessa kun Tadeusz Mazowiecki oli pääministeri, pelätty sisäministeri Kiszczak heitti roskiin turvallisuuspalvelun Mazowieckin tapaamia ihmisiä koskevat raportit ja sanoi: paskaako te tuota vielä minun kirjoituspöydälleni kiikutatte, Mazowiecki on ehkä meille ideologisesti vieras, mutta hän on ison luokan pomo tässä maassa, peräti pääministeri, eikä teidän sellaista kuulu vakoilla.

Vuonna 1990 SB lakkautettiin. Tiedustelun ja vastavakoilun väki siirtyi suoraan uuden valtion suojeluviraston UOP:n palvelukseen saatuaan "myönteisen moraalisen verifikaation". Kolmannen, neljännen ja viidennen osaston väkeä odotti enimmäkseen kielteinen verifikaatio eli kalossinkuva persuuksiin julman kommunistisuuden vuoksi, tosin suuri osa tästäkin väestä siivottiin eläkkeelle.

Jännittävää elämää?

Kasablogin Tuula: Haluaisin elää niin mielenkiintoista elämää, että voisin todeta kuten Imagen (1/2005) toimittaja Ilkka Karisto: "Tunnen Madridin keskustan, eksyisin Martinlaaksoon".

Pientä suhteutusta, Tuula: minä eksyisin aivan varmasti Martinlaaksoon, mutta tunnen erinomaisesti Dublinin keskustan. Ja koko Blogistan lienee yhtä mieltä siitä, että meikäläisen elämä nyt ei kadehtimisen väärti ole.

Joskus kymmenen vuotta sitten tunsin yhtä hyvin myös Varsovan keskustan, mutta Novinhan aiheuttama pettymys pilasi minulta tunnetusti puolan ja Puolan vuosikausiksi, ja vasta parin viime vuoden aikana olen onnistunut toipumaan. Ehkä minun pitäisi lähteä jossain välissä taas Varsovaa katsomaan.

Myytillisiä tarinoita

Tätähän nyt ei tietenkään kukaan usko, mutta tosiasia on ja sellaisena pysyy, että ostin kirja-alesta vain kaksi kirjaa: kokoelman ilkeämielisiä sitaatteja sekä Lauri Simonsuuren kokoaman kansansatuantologian Myytillisiä tarinoita. No, okei, tulinhan minä napanneeksi sieltä myös Byronin kootut, joka oli jo valmiiksi alle kympin hintainen, niitä sikahalpoja englanninkielisiä klassikkoliimaselkiä. Ei olisi pitänyt, enhän minä loppujen lopuksi Byronia koskaan suuremmin ole harrastanut, vaikka hänen vaikutuksensa venäläiseen runouteen on sitä luokkaa, että häntä voi miltei pitää yhtenä venäläisistä kirjailijoista.


Luullakseni Myytillisten tarinoiden ansiosta olen jaksanut lukea iirinkielistä kansanperinnettä niin ison pinon, että heikkopäisempiä hirvittää - Myytillisiä lapsena lukemalla opin, että kansantarinat voivat olla oikeasti jännittäviä ja kiinnostavia. Myytilliset on suurimmaksi osaksi työstetty kirjakieliseen muotoon, jopa hiukan huvittavassa määrin: talikkoakin kutsutaan tadikoksi, mikä kuulostaa jo hätävarjelun liioittelulta. Onhan se sikäli etymologisesti oikein, että talikko tai tadikko on johdettu lantaa tarkoittavasta murresanasta tade (genetiivi: tateen) - lienee skandinaavinen lainasana alkujaan, koska islannissa on samaa merkitsevä sana tað. Tateesta on kuitenkin puhuttu niin pienellä alueella, että sana on lainaantunut kirjakieleen murteellisessa muodossaan. (Itse asiassa tadikko kuulosti minusta niin kummalliselta, että jouduin kysymään isoäidiltä, mitä moinen käsittämätön sana tarkoitti, vaikka talikko ällällä oli hyvinkin tuttu ja nähty kapistus, niin kaupunkilaispoika kuin olinkin.) Törmäsin sanaan ensi kertaa kirjan sivulla 194, josta alkavat motiivin Trulli tadikkona toisinnot. Näissä tarinoissa noita on liikkeellä pahanteossa, mutta kuulee ihmisten lähestyvän ja taikoo itsensä kaksihaaraiseksi tadikoksi, tai vaikka talikoksi, jos niin haluatte. Joku ohikulkija tulee syystä tai toisesta katkaisseeksi toisen tadikon haaroista, jolloin trullin todellinen henkilöllisyys esimerkiksi ison talon emäntänä (ts. arvostettuna yhteisön jäsenenä, jota ei sovi epäillä noituudesta) paljastuu, kun hänen havaitaan ilman järkevää selitystä katkaisseen sääriluunsa.


Pikkupojan mielikuvitusta tietysti lietsoivat kaikenlaiset vainaja- ja kummittelutarinat. Tunnetuimpia niistä on tarina kuolleesta sulhasesta, joka tulee hakemaan morsiantaan seurakseen hautausmaahan. Morsian ei ole tietoinen poikaystävän kuolemasta, mutta käy kyytiin, vaikka poika onkin oudon vaitelias. Poika alkaa sitten laulaa kuutamoon: Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös pelkää, elävä? Tyttö vastaa kuitenkin, ettei häntä oman kullan kanssa pelota. Sisu tulee kaulaan vasta kirkkomaalla, kun poika ja hautausmaan muut asukkaat alkavat valmistaa tyttöystävää tervetulleeksi. Tyttö lähtee karkuun, mutta poika onnistuu tarraamaan kiinni vaatekappaleeseen, jonka tyttö sitten aamun valjettua ja apuväkeä haettuaan löytää pojan hautakiven päältä.


Kirjaan on sisällytetty myös Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen sisällyttämä romanttinen tarina käärmeitten käräjäkentästä, joka olisi voinut olla vaikka mallina vanhalle iskelmälle Kuningaskobra. Käärmeet pitävät tapanaan kokoontua tietylle niitylle pitämään käräjiään kultaista kruunua kantavan, ikäänsä jo vaaleaksi muuttuneen kuningaskäärmeen johdolla. Eräänä päivänä sankari, jota Kivi kuvailee romanttisin sanakääntein, saapuu käräjäniitylle ja onnistuu nappaamaan kruunun kuningaskyyn päästä miekkansa kärkeen. Sankari ratsastaa pakoon, mutta käärmeet lähtevät takaa-ajoon, kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. Käärmeet jopa kiertävät itsensä kerälle, ja pyörivät kohta kuin tuhannen kurraa sankarin hevosen jaloissa, kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Mies joutuu vieläpä viskaamaan lakkinsa käärmeille, jotka raivoissaan repivät sen riekaleiksi, mutta jatkavat yhtä kaikki takaa-ajoaan. Edes metsän halki ja virran poikki ratsastamalla mies ei saa käärmeitä karistettua kannoiltaan, mutta sitten näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevostansa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Kelpo tyyliinsä Aleksimme ei malta olla kiskomatta kaikkea irti tästä kohtauksesta: Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Hevosparka, josta on jo otettu kaikki irti, menehtyy liekeistä päästyään, mutta käärmeetkin kuolevat liekkeihin, ja sankari jää voittajana seisomaan riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus. Nuo sanat kädessä ihmeellinen kalleus jäivät sittemmin jossain määrin kummittelemaan meidän poikien - veljeni, serkkuni ja minun - yksityiseen kieleen.

Paikannimiä = Ortnamn

Rymättylä = Rimito
Kimittälä = Kimito
Jymättylä = Jimito

Bring me my chariot of fire!

Muistaakseni se oli tuo Kasablogi - saisivat palata takaisin Pinserin kilpailulistalle, koska heidänkään juttujaan ei enää tule lukeneeksi säännöllisesti, kun eivät ole enää mukana - joka taannoisina aikoina kiinnitti huomiota Charles Hubert Parryn säveltämään englantilaispatrioottiseen lauluun Jerusalem. En ollut aiemmin kuullutkaan koko sävelmää, mutta netti on täynnä mp3- ja midi-tiedostoja, joista sen saa kuunneltavakseen. Vieraiden valtojen isänmaalliset laulut ovat jo pitkään olleet salattu ja syyllinen nautintoni, jos kohta harrastan kotimaistenkin sävelmien hoilaamista suihkussa - Oi kallis Suomenmaa, Suomen laulu ja Finlandia-hymni ovat suosikkeja, puhumattakaan Porilaisten marssista. Pitäisi varmaankin äänestyttää itsensä Suomen presidentiksi, että pääsisi kuuntelemaan näin hyviä piisejä työkseen.


Maamme-laulu ei ole Suomen isänmaallisista lauluista parhaasta päästä, mutta nyt sitä täytynee periaatteesta tukea, kun hurrivihaajasiat ovat ottaneet asiakseen ajaa Finlandia-hymniä kansallislauluksi - pääsyynä lienee se, että kappaleen on sanoittanut natsisympatioistaan kuuluisa Koskenniemi, sillä äänekkäimmin "isänmaalliseksi" julistautuva väki, kuten Suomalaisuuden liitto, pitää aina isänmaallisuuden korkeimpana muotona sitä, että oman maan etu uhrataan sen ulkovallan edulle, jonka kannattaminen kulloinkin on muotia oikeiston keskuudessa, olipa kyse sitten Saksasta tai Yhdysvalloista.


Aika monilla mailla on kyllä paremmat kansallislaulut. Irlantilaisten Amhrán na bhFiann on heikoimmasta päästä - melodia on toivoton, eikä kappale edes ole vanha kansansävelmä, saati iiriksi alun perin kirjoitettu. Mo Ghiolla Mear, alkujaan jakobiittien propagandakappale, olisi jo huomattavasti parempi. Itse asiassa se tuntuu olevan iirinkielisen Irlannin de facto -kansallislaulu jo nyt. Muistanpa kun kesällä 1998 An Cheathrú Ruassa eräs paikallinen iirinkielinen kaveri alkoi laulaa sitä hieman kännissä, ja kaikki läsnäolijat - niin syntyperäiset iirinkieliset kuin kaupunkilaiset kulttuurinationalistit - liittyivät mukaan. Tunnelma veti suorastaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. En muuten ole tainnut vielä laulaa sitä Paremmalle Puoliskolle. Hän ei ainakaan tähän asti ole valittanut siitä, että laulan hänelle iiriksi - muille en sitten laulakaan. Joten kai minulla jonkinlainen lauluääni on, tai sitten hän on vieläkin kohteliaampi kuin aavistankaan.


Islantilaisten kansallislaulu on ylevä ja kaunis, tietenkin myös syvästi uskonnollinen, mikä ei toki kuulosta kovin islantilaiselta. Saksalaiset taas jatkavat holocaustinjälkeisen krapulansa potemista laulamalla edelleenkin sitä kamalaa renkutusta, mutta sentään ilman kahta pahinta säkeistöä. Sanoittaja, Christian Hoffmann von Fallersleben, ei sinänsä ollut mikään erityisen epämiellyttävä tyyppi, mutta kun Liittotasavallan symboliksi otettiin keisarivärien (punaisen, mustan ja valkoisen) sijasta demokraattisen vallankumouksellisuuden musta, punainen ja kulta, olisi kannattanut myös kansallishymnipuolella irrottautua vanhasta symboliikasta ja rätkäistä sen tilalle vaikkapa laulun Andreas Hoferista (Zu Mantua in Banden der treue Hofer war). Kommunistinen liike on tosin omaksunut tämän laulun itselleen, kuten niin suuren osan muutakin porvarillis-vallankumouksellista perinnettä: sen takia tämäkin melodia tunnettaneen Suomessa parhaiten Nuoren kaartin lauluna (Me oomme nuori kaarti työn orja-armeijan). Tämän kappaleen varsinainen vika lienee tosin muualla kuin kommunismileimassa: Hoferin laulu kertoo tirolilaisten sankarien taistelusta Napoleonin sortovaltaa vastaan, mutta koska kyseinen alue kuuluu Itävaltaan ja jossain määrin myös Italiaan, se ei oikein sovellu Saksan kansallislauluksi, vaikka lieneekin Befreiungskriege-ajan tunnetuin laulu.


Eräs maailman parhaista kansallislauluista muuten on, aivan oikeasti, Israelin HaTiqva, joka on taiteellisesti ja sanomallisesti äärimmäisen eheä kokonaisuus. Joudun vielä turvautumaan translitteraatioihin ja sanasanaisiin käännöksiin, kun heprean opinnot eivät ole edistyneet kyllin nopeasti, mutta silti olen sillä kannalla, että ei todellakaan tarvitse olla sionisti myöntääkseen HaTiqvan olevan kyseisen aatteen tehokkaimpia mainoksia. Haikea sävelmä on muovattu samasta kansanlaulusta, johon myös Smetanan Moldau perustuu, ja sanojen aiheena on tietysti kaipuu Pyhään maahan ja Jerusalemiin. Sitä kuunnellessa on pakko miettiä hyvien ja osuvien kansallisten symbolien merkitystä yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä. Itse asiassa tulee mieleen Jürgen Stroop, Varsovan geton pyöveli, joka sanoi vankilassa puolalaiselle sellikaverilleen, että liput ja symbolit ovat aseita siinä missä luodit ja kiväärit, mistä syystä hän uhrasi miehiään epäröimättä saadakseen getossa liehuvat Puolan ja Israelin liput (tuolloin Israelin valtiota ei toki vielä ollut olemassa, mutta Magen David -lippu oli) laskettua alas saloistaan. Liehuvat liput kun tarkoittivat ensinnäkin sitä, että saksalaiset eivät olleet niskan päällä, ja sen lisäksi vielä sitä, että juutalaiset ja katoliset puolalaiset vastarintamiehet olivat samalla puolella saksalaisia vastaan. (Myös Porilaisten marssissa lauletaan: Fram, fram vårt stolta, trotsiga standar, omkring dig än din trogna finska vakt du har.)


Puolan kansallislaulu tiedetäänkin jo: sen idea on lähinnä uhota, että ensi kerralla tullaan isommalla porukalla ja näytetään. Mitä tulee Venäjän nykyiseen hymniin, paskaan en koske pihdeilläkään.


Mutta palataan takaisin Jerusalemiin. Anglosaksisen maailman isänmaallisissa lauluissa on jotain samalla kiehtovaa ja kammottavaa. Monet niistä on tapana esittää niin, ettei niitä miellä sellaisiksi hengennostatuslauluiksi ja imperialistisiksi sotalauluiksi kuin millaisia ne oikeasti ovat. Jos nyt ajatellaan vaikka Land of Hope and Glorya, niin sehän on kaunis ja mukaansatempaava klassinen kuorokappale, jota kuuntelee ihan ilokseen, kunnes panee merkille sanat: Jumala, joka on Sinut mahtavaksi tehnyt, tehköön Sinut vielä mahtavammaksi. Hetkinen...siis: kun Brittiläisellä imperiumilla oli hallussaan puoli maapalloa, niin sekään ei vielä riittänyt, vaan piti kinuta vielä lisää. Ja sitä lisää kinuttiin tietysti Jumalalta, johon suhtauduttiin terveen (?) pohojalaasella "siin on kaksi kovaa vastakkain, meirän Jukka ja Jumala" -asenteella.


Jerusalem on William Blaken kirjoittama ja tuntuu liittyvän ideologisesti ns. brittiläisisraelismiin, englantilaisnationalistiseen teologiaan, joka esittää englantilaiset vanhatestamentillisen juutalaisheimon (!) jälkeläisinä. Ajatus kuulostaa täysin kamapäissä keksityltä, ja siinä haiskahtavat mielestäni Iolo Morgannwgin, walesilaisen visionäärin, ideat. Iolo, jonka oikea nimi oli muistaakseni jotain niinkin proosallista kuin Edward Williams (kaikki walesilaiset tuntuvat olevan nimeltään Williams, Jones, Jenkins tai Morris), oli ilmeisesti jollain aikakoneella 1960-luvulta 1700-luvulle eksynyt new age -hippi, joka tiettävästi veti monenkinlaista häppää uransa aikana ja onnistui vaikuttamaan merkittävästi sekä englantilaisen että walesinkielisen kulttuurin myöhempään kehitykseen psilopäissään keksimillään ja assosioimillaan myyteillä. Jutut olivat Ior Bock -tyyliä, mutta niinpä vain Iolo jätti lähtemättömän jäljen maailmaan. Iolo oli William Blaken aikalainen ja herrat olivat hyvin samankaltaisia persoonina ja taiteilijoina - veikkaanpa, että he myös tunsivat toisensa.


Sikäli kuin tiedän, walesilaiset eivät väittäneet olevansa israelilaisten jälkeläisiä (kuten brittiläisisraelistit tekivät) eivätkä esittäneet Jeesuksen käyneen Walesissa (kuten William Blake väittää Jerusalemissa Jeesus-lapsen vierailleen Englannissa). Mutta heillä oli kyllä megalomaaninen idea, jonka mukaan Walesin oli perustanut roomalainen aatelismies nimeltä Brutus - oletettavasti tähän myyttiin tutustuneet uskoivat silloin muinaisina aikoina, että kyseessä oli samainen Marcus Iunius Brutus, joka oli sekaantunut Caesarin salamurhaan (tai mahdollisesti niin läheinen sukulainen, että hänet voitiin jossain mielessä tai jollain metafyysisellä tasolla selittää samaksi kaveriksi). Britannia tarkoitti siis tämän myytin mukaan Brutuksen maata - asiaan kuuluu, että walesin kielessä u-kirjain äännetään i:nä (ja u-vokaali joudutaan kirjoittamaan w-kirjaimella, mikä sitten synnyttää sellaisia hassun näköisiä sanoja kuin siwgwr tai sgwrs). Ei kai ole mahdotonta, että Iolo olisi kamoissaan kehittänyt tältä pohjalta jotain omia kuvitelmia brittien heprealaisesta alkuperästä, jota hänen englantilaiset kirjailijakaverinsa sitten olisivat kehitelleet eteenpäin.



Joka tapauksessa Jerusalem on laulu, jossa uumoillaan Jeesuksen käyneen Englannissa, ja tähän vedoten esitetään, että englantilaisten velvollisuus on muuttaa maansa uudeksi Israeliksi ja rakentaa sinne uusi Jerusalem. Rakennustyötä kuvaillaan hyvin militaristisin metaforin:



Bring me my bow of burning gold:
Bring me my arrows of desire:
Bring me my spear: O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire.

I will not cease from mental fight,
Nor shall my sword sleep in my hand
Till we have built Jerusalem
In England's green and pleasant land.


En tiedä, onko oma makuni luotettava, mutta minusta tuo viittaus taistelun henkisyyteen - mental fight - kuulostaa päälleliimatulta alibilta. Koko katkelma on siksi sotilaallinen ja aseellinen, että sana mental suorastaan riipii korvaa. Tosin myös rakennustyön tuominen mukaan jotenkin häiritsee. Näkisin, että runon ei pitäisi ruveta selittelemään eikä pyytelemään anteeksi tuollaista johdonmukaista kielikuvien ketjua. Tunnelma menee siitä heti pilalle, kun Blake alkaa selittää, että hänhän tarkoitti ikään kuin vain henkistä jihadia. Arvostaisin myös Land of Hope and Gloryn tyylistä rehellisyyttä: rakennustyön sijasta voisi kertoa suoraan ja tylysti, että koko maailmahan tässä on tarkoitus alistaa Englannin valtaan, ja kuvailla kulinaristisin sävyin verenvuodatuksesta nautiskellen niitä voittoisia, harmagedonisiin mittoihin yltäviä taisteluja, joilla lesser breeds without the Law alistetaan jalo[rotuisen hevosen naamanpiirteillä siunattu]jen englantilaisten valtaan. Tosin voihan sen tulkita niinkin, että koko maailman alistamalla englantilaiset saavat kaikki kansat palvomaan Lontoota kuin Jerusalemia ainakin ja muslimit ottamaan Big Benin rukoilusuunnakseen Mekan sijaan.

Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa

Jonkin käsittämättömän masokismin vallassa, tai mahdollisesti Günter Grassin aiheesta kirjoittaman romaanin Im Krebsgang vaikutuksesta, olen viime aikoina haaskannut aikaani ns. holocaust-revisionistien mielenmaisemaan tutustumiseen. Netin siunaus on myös netin kirous, eli henkilöt, joiden mielestä "juutalaisten joukkotuhoa ei koskaan ollutkaan, joten se täytyy ottaa uusiksi", pääsevät tekemisiin toisten samanlaisten hörhöjen kanssa siinä missä me ylivertaista älyä ja nerollisuutta sekä jaloa ja korkeaa moraalia edustavat nietzscheläiset yli-ihmisetkin voimme tutustua toisiin kaltaisiimme, jos nyt Meidän Ylhäisyydellemme maan päältä vertaista löytyykään.


Sinänsähän holocaust-revisionistien nousu ei todellakaan ole erityisen ihmeteltävä ilmiö. Jotkut ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain eivät kykene näkemään asioita muuten kuin mustavalkoisesti, eli nyt kun Neuvostoliitto romahti, sen pitäisi muka "osoittaa todeksi kaikki ne siilipuolustusasemat, joista käsin Neuvostoliittoa vastustettiin". Usein niihin asemiin juuttuneet henkilöt, kuten Kauko Kare tai vanha asevelisosialisti Ahti M. Salonen - hän oli jossain yhteydessä perustuslaillisten presidenttiehdokkaana Kekkosta vastaan, vaikka olikin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen - näkivät kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, sellaisetkin, jotka johtuivat pikemminkin läntisistä vaikutteista ja läntisen demokratian immanenteista kehitystaipumuksista, seurauksena kommunistisesta solutuksesta.


Niinpä nämä vanhat katkerat sedät päätyivät lopulta vihaamaan ja vastustamaan koko nykyaikaa, eivät ainoastaan Neuvostoliittoa. Ja kun Neuvostoliitto kaatui, he kenties ihan vakavissaan odottivat, että kansa nousee "kommunisteja" (siinä vaiheessa suomalaisten enemmistö oli jo näiden herrojen näkökulmasta de facto "kommunisteja") vastaan, ajaa nekrut maasta, palauttaa lakiin salavuoteuden kieltävän pykälän ja yleensä restauroi maan sellaiseksi kuin se oli 30-luvulla (tai pikemminkin: sellaiseksi kuin 30-luvun Suomi 50-luvun nostalgioissa kuviteltiin). Ehkä he jopa jollain tavalla, tai jossain mielessä, kuvittelivat, että heidät huudettaisiin torikokouksessa presidentin ja prinssieverstin virkojen haltijoiksi ja kannettaisiin kultatuolissa suoraan valtaistuimelle.


Kun näin ei käynyt, he liittyivät varsin nopeasti perivihollistensa Leninin ja Stalinin seuraan. Kauko Kareelle annettiin jokin lohdutuspalkinto, mutta hänen kellarifanzinen tasoinen solvauslehdykkänsä Nootti jäi kellarifanzineksi, vaikka Kare varmaankin oli odottanut sen muuttuvan luetuksi ja arvostetuksi laatulehdeksi nyt kun hänetkin oli rehabilitoitu. Eipä noussut.


Eivätkähän kaikki oikeistolaisukotkaan Kauko Kareen tasoa olleet. Ainakin Tuure Junnilan kirjat Neuvostoliitosta olivat oikeastikin merkittäviä. Junnila oli omana aikanaan tärkeäkin kokoomuspoliitikko, mutta Kekkosen kauden paitsiossa hän muuttui monessakin suhteessa samanlaiseksi vanhaksi patuksi kuin kaiken maailman kaukokareet. Mikseipä olisi muuttunut, kun oli jopa olemassa eräänlainen katkerien vanhojen äijien alakulttuuri, jonka edustajia joskus 90-luvun alussa täällä Turussa näki (täysin epäpoliittisissa) opiskelijakulttuuritapahtumissa häiriköimässä ja selittämässä, kuinka opiskeleva nuoriso on tuhonnut Suomen. (Vaikka noiden äijien läpeensä epähumaani ja rasistinen maailmankuva inhottikin minua - usein he syöksivät suu vaahdossa sen sortin alhaisia, raakoja ja viheliäisiä rasismiöyhötyksiä, että teki mieli hakata hennolta ukkelilta ilmat ja henki pihalle - jollain tasolla minun oli pakko ihailla heidän kamikazemaista kykyään panna itsensä likoon. Nyt joku varmaan arveleekin jo minun saaneen huonoja vaikutteita näiltä kääkiltä.) Tietenkin opiskeleva nuoriso olisi äijänkäppänöiden mielestä kuulunut panna "oikeisiin töihin", ts. ruumiilliseen raadantaan, jossa me akateemiset retkut olisimme oppineet ihmisten tavoille (herrojen mieleen ei koskaan juolahtanut, että tämä oli ideana jokseenkin maolainen).


Näillä äijillä oli kuitenkin nuoria seuraajia. Kareen (vai Junnilan?) ympärillä notkui hänen viimeisinä vuosinaan jokin Kansallisen Kulttuuririntaman nimeä totellut nuorten kollien kuppikunta. Kyse ei ollut skineistä, vaan kelpo kyltereistä. Kansallisesta kulttuurista pojilla ei kyllä ollut aavistustakaan, puheet ja puhetyyli olivat junttienglannin rasittamia latteuksia.

Rajalla (Slavenian seikkailut, osa 1)

Juna lähtee entisen Itä-Saksan Kunnowitz an der Morkesta kohti rajaa. On 90-luvun alku. Olen nuori, ujo mies, oikeastaan tämä matka pelottaa minua hieman. En ole koskaan käynyt entisessä itäblokissa, ja perheeni on pelotellut minua kauheilla entisillä kommunistimailla, jotka ovat muka täynnä rosmoja. Åbo Akademin slavenian kielen lehtori Hejba Wroblik on opettanut minut puhumaan kieltä sujuvasti, ainakin luokan laboratoriotilanteessa, mutta tietenkin se on aivan eri asia kuin kylmiltään oudon kielen keskelle joutuminen.

Täällä Saksassa, tai Saksan ja Slavenian rajalla, maasto on oudon näköistä. Puita on vain yksittäin, ja ruoho on kitukasvuista. Ehkä se johtuu saasteista ja happosateista, joilla minua on peloteltu koko pienen ikäni ajan. Näyttää siltä kuin ruohokin kävisi vähiin lähestyttäessä Slavenian rajaa. Saksan taitoni on riittänyt erinomaisesti tänne saakka, DDR:läisia romaaneja Christa Wolfista aina Christoph Heiniin lukeneena miellän jopa paikallisen saksan kielen miltei henkilökohtaisesti läheiseksi. Täällä berliiniläinen murre on paksumpaa kuin lännessä, mutta ei se minua häiritse.

Olen jo oppinut kaikki berliiniläisyyteen ja berliiniläiseen kulttuuriin Saksassa liitetyt kliseet. Berlin, du deutsche deutsche Frau. Mistään Love Paradesta ei kukaan ole kuullutkaan. Minun maailmassani Berliini on vulgäärin seksikäs, ikään kuin sivuosaa näyttelevä tupakoiva nuori nainen saksalaisessa etsiväsarjassa. Berliini on kess, Berliini on deftig, Berliini on leger, Berliini on knorke. Berliini on Marlene Dietrich, joka sanoo: Krieg ist meschugge. Berliini on syntinen, kyllä vain. Länsi-Berliinissä on Huumeasema Zoo, der Babystrich, jossa kolmetoistavuotiaat tytöt myyvät itseään heroiinirahoja vastaan kaksikieliseksi heittäytyneen David Bowien säestyksellä. We could be heroes just for one day. Doch, wir können siegen, und wir sind dann Helden, nur diesen Tag. Kaikki nuo kliseet, joita Pahkasika pilkkasi aikoinaan artikkelissaan Perliini. Ja kuitenkin minä niihin uskon, minä, joka opettelin itsekseni saksaa herranhylkäämässä savolaiskaupungissa, maailman persereiässä. Minne minä kaipasin, minne saksantaidon piti viedä minut? Klisee-Perliiniinkö? Enhän minä edes viihtyisi hasiksenkatkuisessa diskossa, raitis mies.


Ei kai klisee-Perliiniin. Pikemminkin sellaiseen Berliiniin, jota edustavat kanssani samassa vaununosastossa matkustavat kaksi ikivanhaa rouvaa. On helppo uskoa, että hekin ovat olleet nuorina kess ja deftig. Edelleenkin he ovat hyvin deftig, ainakin elkeiden ja kielenkäytön osalta, ja varsin seurallisia. Norsunluutorniälykkö kai olen, mutta näiden rouvien härski kansanomaisuus tuntuu yhtäkkiä oikein miellyttävältä, siinä on jotain samaa kuin Brechtin parhaissa laulelmissa, joissa on sellaisia sanoja kuin verschachern ja Zaster. Inhottava sana muuten tuo laulelma, siinä on ainakin yksi ällä liikaa. Saksaksi käytetään vanhastaan englantilaista lainasanaa: der Song. Se ei tarkoita suomeksi laulua, vaan biisiä. Brecht kirjoitti biisejä, nimenomaan laulusta eroavina ilmiöinä. Surabaya-Johnny tai Mackie Messer ovat juuri biisejä, eivät lauluja.

Rouvat ovat matkalla Carna Rěkaan. Nimenomaan Carna Rěkaan, Zarnariekaan, kuten he nimen lausuvat, he eivät kutsu sitä Schwarzrükeksi, vaikka sillä tällainen saksankielinen nimi vanhastaan on ollutkin, niinä aikoina, jolloin kaikilla itäeurooppalaisilla kaupungeilla oli saksalainen siirtokuntansa ja saksalainen nimensä: Posen, Warschau, Lemberg, Pleskau, Laibach...ennen kuin Hitler lähti tekemään täysin saksalaista Itä-Eurooppaa ja sai aikaan täysin saksalaisvapaan.


Rouvien ja minun lisäkseni vaununosastossa matkustaa slavenialainen pari. Mies on viiksekäs ja vaatimattoman näköinen, hänen käsipuolessaan roikkuu aika kaunis ja hyvinhoidettu kolmekymppinen nainen. Mies lukee epäilyttävän pehmopornokantista lehteä. Sen nimi on jotain sellaista kuin Swět lubowanja, rakkauden, tai rakastamisen, maailma. Taitaa olla kovin ruumiillista rakkautta, luulen ma. Mutta tämä on nyt se vapaus, jota itäeurooppalaiset saivat niin kauan odotella. Se lichota. Slaveniaksi ei sanota swoboda yläslavenialaisia murteita lukuunottamatta.


Comy lichotu, nic komunizm! Sitä ne huusivat syksyllä 1989. Puola oli saanut ensimmäisen kommunistiseen puolueeseen kuulumattoman pääministerinsä, Tšekkoslovakian puoluejohto yritti hätäisesti pysäyttää maanvyörymää, Slavenian puolue alkoi natista liitoksissaan ja aseellisia ryhmiä ilmaantui jo maaseudulle, toistaiseksi vain joukkovoimaansa pyssyt käsissä demonstroimaan, eikä ludowa policija uskaltanut muuta kuin katsoa killistellä varovaisesti poliisiaseman ikkunan takaa. Joku mainitsi pelottavat sanat byrgarska wojna, kansalaissota. Silti siitä selvittiin ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa.


Tässä sitten ensimmäinen käytännön merkki siitä lichotasta: pornahtelevat paskalehdet. En voi sanoa, ettenkö olisi pettynyt, tällainen kulttuurisnobi kun olen. Kai minulla pohjimmiltaan oli haaveita siitä, että tapaisin jo junassa jännittäviä, toisinajatelleita intellektuelleja. Vaikka toisaalta, ja vielä toisemmin ajatellen, isosiskoni ironia oli aivan paikallaan, kun hän muutamaa vuotta aiemmin, perestroikan ja glasnostin eli slavenialaisittain pśetworjenjen ja wotworjonosćin päästyä vauhtiin, irvaili Etsijässä "Odelle, nuorelle suomalaiselle intellektuellille, joka on kriittinen oikealle ja vasemmalle".


Isosiskoni tarinassa Ode haluaa "kontakteja" Itä-Euroopan "toisinajattelijoihin", koska kaikilla muillakin "oikealle ja vasemmalle kriittisillä" älyköillä kuuluu sellaisia olla, matkustaa itäeurooppalaiseen maahan ja antaa toisinajattelijoiksi tekeytyneiden tavallisten rikollisten huijata itseään: nämä esiintyvät taiteilijoina, kolkkaavat Oden ja ryöstävät hänet putipuhtaaksi, ja kun Ode-parka lopulta pääsee kotipuoleen, hän on liian nolo kertomaan totuutta, selittääpä vain tutustuneensa lukuisiin toisinajatteleviin taiteilijoihin Itä-Euroopassa ja joutuneensa tästä riippumatta kolkatuksi, antaakseen mielikuvan, että kyseessä olisivat vaikkapa romanttisesti pelätyn turvallisuuspalvelun, slaveniaksi Statna wěstostna słužba, agentit.

(Minun sukupolveni, jolle Itä-Euroopan kommunistivalta on miltei leppoisa ja turvallinen kotidiktatuuri, unser Totalitarismus nebenan, voi suhtautua itäeurooppalaisiin turvattomuus- ei kun turvallisuuspalveluihin romantisoivalla jännitysväristyksellä. Aiemmille ja myöhemmille sukupolville, ja niiden vainot kokeneille, ne eivät ole naurun eivätkä romantiikan asia. Eivät sen enempää kuin Gestapo.)


Mutta nyt tullaan sillalle, Morkenbrückelle, joka vie junan rajajoen yli. Vaunun käytävällä rätisee jo radiopuhelin, ja slavenialaiset rajamiehet alkavat tarkastaa matkatavaroita ja passeja. Pasowa kontrola, pasowa kontrola, pšosym, kuuluu käytävältä, sitten meidän osastomme ovi aukeaa, mutta ketään ei vielä tule sisään. Koppalakkipäinen viiksiville, jonka olkapäässä lukee Granicna Straža Sławěńskeje Republiki, käyskentelee edestakaisin ovemme edessä toimittaen rätisevään radiopuhelimeen (kännykkä korvaa sen vasta parin kolmen vuoden kuluttua) jotain nopealla ja puuroisella slavenialla, jota en pysty seuraamaan.


Lopulta viiksinaama työntyy ovesta sisään. Dobry źeń! Ja by rad kśěł waše pase wiźeś, pšosym! Kaikki alkavat kaivaa esiin passejaan, myös hihittelevät berliiniläistädit, vaikkeivät oman kertomansa mukaan slaveniaa ymmärräkään hyödyksi asti. Minulla on vielä sininen passi Suomi Finland -teksteineen. Siihen menee vielä erinäisiä vuosia, ennen kuin vaihdetaan viininpunaiseen, ja ajatus Slavenian kaltaisten maiden jäsenyydestä Euroopan unionissa ei tunnu olevan missään tekemisissä todellisuuden kanssa. Itse asiassa juuri minunlaisteni osallistuvien nuorten kuuluu vastustaa Euroopan unioniin liittymistä. Aika on sellainen. Aika aikaa kutakin.


Rajamies tarkistaa passini ja hyväksyy sen. Sen jälkeen sisään astuu tullinuuskija, kuten Aku Ankan papukaija sanoisi. Cłonik. Hän luettelee: Alkoholiske napoje, tubakowe wory, njekazniske drowgi, broń k stśělanjeju, złotnikarske produkty... Hän tarkoittaa kysyä, onko meillä jotain näihin ilmeisesti kieltojen tai rajoitusten piiriin kuuluvista tavaroista, ihan kuin me nyt hänelle kertoisimme laittomista huumeistamme tai ampuma-aseistamme - mutta hän synnyttää vaikutelman, ikään kuin olisi itse kaupittelemassa tällaisia tavaroita meille, tai ehkä pyytäisi niitä itselleen lahjuksiksi. Tai sitten minä vain kuvittelen. Ich spinne.


Tullimies osoittaa laukkuani ja kysyy täysin ymmärrettävällä slavenialla, kelle se kuuluu, ja tunnustan syyllisyyteni. Sen jälkeen hän sanoo jotain käsittämätöntä, ja joudun pyytämään, että hän toistaisi sanottavansa, ennen kuin ymmärrän, että hän pyytää minua avaamaan laukkuni. Mikäs siinä. Pśed ga nic? Hän vilkuilee varavaatteitani ja laukusta kurkistavia matkalukemisiani, Pariisissa, Lichotna literatura -pakolaiskustantamossa painettuja Arnošt Škobrjonkin esseekokoelmia. Niillä on sellaisia ärhentäviä nimiä kuin Vallankaappauksen aikaan ja Isänmaa ikeessä, eikä tietääkseni sensuuria ole ihan vielä lakkautettu Slaveniasta. Eletään yhä siirtymäkautta, eivätkä kaikki neuvostojoukotkaan ole poistuneet maasta. Mutta tullimies vain nyökäyttää päätään ja kehottaa minua rannetta merkittävästi liikauttamalla sulkemaan laukun. Hän ei vaivaudu enempiin pistokokeisiin, vaan hyvästelee meidät ja poistuu osastosta. Berliiniläiset rouvat vilkaisevat toisiaan ja hihittävät. Voisi luulla, että heillä on yksi laukku täynnä laittomia likööripulloja ja toinen hasista.

Uudisia Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda

Hngyvää ildaa, däällä daas ysdävänne Yngjevi Nääbiöinen Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda.


Bridannian Amiralideedin edusdajad sir Hannibal Hamilton-Jones ja mister Richard Lamm ovad andaneed virallisen ilmoidugsen, eddä briddiläinen diede on guuluisan edesmenneen diedemiehen, tri Douglas Adamsin, jälgeenjääneisdä babereisda löydyneiden biirusdugsien berusdeella onnisdunud gonsdruoimaan ääreddömän ebädodennägöisyysmooddorin, joga muuddaa dähänasdised gäsidygsemme ajasda, avaruudesda ja varsingin briddiläisen luumuvanuggaan syödävägsigelbaavuudesda. Amiralideeddi on jo andanud gäsgyn mooddorin asendamisesda golmeen eri Superkillerdreadnoughtissimus-luogan avaruusalugseen, joisda muodosduu uuden briddiläisen avaruussodalaivasdon ydin. Alusden nimed ovad HMSS Incredible, HMSS Improbable ja HMSS Impossible.


Dässä gaiggi däldä illalda. Balaamme guuldavagsenne daas gerran silloin gun sidä vähiden ododadde, mudda eniden belgäädde. Yngjevi Nääbiöinen, Suomen Nasaalisesdi Ynisdyd Uudised.

Witamy Was do Sławěńskeje!

Slavenia on kahdenkymmenen miljoonan asukkaan maa Itä-Euroopassa, joka rajoittuu lännessä Mrocna-jokeen (saksaksi Morke), pohjoisessa Sławěńska Nysaan (puolaksi Nysa Sławieńska) ja etelässä Zajśmite Goryn vuoristoon. Maan rajanaapurit ovat etelässä Tšekki, lännessä Saksa ja pohjoisessa Puola. Maan suurin kaupunki on pääkaupunki Wjelike Město, jossa asuu kaksi miljoonaa asukasta. Muut suuret kaupungit ovat lähellä Saksan rajaa sijaitseva merkittävä teollisuuskaupunki Carna Rěka sekä Slavenian muinaisten ruhtinaiden kruunajaiskaupunki, suuresta Pyhälle Tapanille nimetystä katedraalista tunnettu Běła Woda. Běła Woda sijaitsee samannimisen järven rannalla.

Maantieteellisesti Slavenia jakautuu Ala-Slaveniaan, jolla nimellä tunnetaan Mrocna- ja Sławěńska Nysa -jokien puoleiset, maanviljelyalueina merkittävät ja taajaan asutut alangot, sekä eteläiseen Ylä-Slaveniaan, joka on karumpaa, kivisempää, vuoristoisempaa ja harvemmin asuttua.

Väestö

Ylivoimainen osa Slavenian asukkaista pitää itseään myös etnisesti slaveeneina, joskin maassa on myös merkittävä puolalainen vähemmistö (noin 450 000 pohjoisrajan tuntumassa) sekä kourallinen yksittäisiä kyliä lähellä maan itäkärjessä sijaitsevaa Granicne Kamjenišćon kaupunkia, joissa puhutaan arkaaista etelävenäläistä murretta. Slavenian venäläiset ovat vanhauskoisia ortodokseja, joiden esi-isät vaelsivat länteen pakoon Venäjällä toimeenpantuja kirkkouudistuksia. Venäläisväestö on säilyttänyt vanhavenäläiset kansantavat, mutta uskonto on kommunistivallan vuosina merkittävästi heikentynyt, eikä nuori polvi yleensä enää vaivaudu puhumaan venäjää, varsinkaan kun paikallisten venäläisten puhumaa, slaveniaan sekoittunutta murretta ei voi aivan kyseenalaistamatta mieltää samaksi kieleksi kuin venäjää kulttuurikielenä.

Slavenian aikoinaan merkittävä juutalaisvähemmistö on Hitlerin toimien sekä laajan maastamuuton ja assimiloitumisen kautta kadonnut lähes olemattomiin. Maassa asuu nykyään enää noin 11 000 juutalaista. Carna Rěka oli ennen toista maailmansotaa merkittävä juutalainen keskus, jonka nähtävyyksiin kuuluu yhä Carna Šulan vanha synagooga.

Kieli

Slavenian virallinen kieli on länsislaavilaisiin kieliin kuuluva alaslavenia (dolnosławěńska rěc tai dolnosławěńšćina), jota kutsutaan yleensä vain slaveniaksi (sławěńšćina). Noin 8 % väestöstä lähinnä Zajśmite Gory -vuoriston länsipäässä puhuu yhä yläslavenian murretta, joka poikkeaa alaslaveniasta siinä määrin, että ainakin Slavenian ulkopuolella kielitieteilijät pitävät sitä omana kielenään. Yläslaveniaksi julkaistaan jonkin verran kansanhuumoria ja muuta murrekirjallisuutta sekä artikkeleita paikallislehdissä. Myös paikalliset radioasemat käyttävät mielellään yläslaveniaa esim. paikallisia asioita koskevien uutisten lähettämiseen.

Pohjoisen rajaseudun puolalaiset puhuvat ja kirjoittavat omaa kieltään ja julkaisevat useita sanomalehtiä. Kulttuuriyhteydet Puolaan ovat tiiviit. Sitä vastoin itärajan venäläisvähemmistöstä suurelle osalle vanhauskoisten venäjä on yksinomaan puhuttu murre, ja uskonnollisissa puitteissa järjestetty "äidinkielen" opetus merkitsee käytännössä lähinnä kirkkoslaavinkielisten rukousten opettelemista.

Kommunismin pitkään lännestä eristämät slaveenit ovat vasta viime vuosikymmenellä uskaltautuneet opettelemään vieraita kieliä. Nuoret slavenialaiset käyttelevät jo sujuvasti englantia. Myös saksan kieltä ymmärretään laajati, eräät vanhemman sukupolven edustajat osaavat sitä jopa täydelliseen kaksikielisyyteen asti. Virallisen käsityksen mukaan maassa ei kuitenkaan ole saksaa puhuvaa vähemmistöä.

Keskeisiä slaveniankielisiä fraaseja:

Hyvää huomenta! Dobre zajtšo!

Hyvää päivää! Dobry źeń!

Olkaa hyvä! Pšosym!

Kiitos! Źěkuju se (tai Źěkujom se); Paljon kiitoksia on Mějśo źěk.

Uskonto

Slavenian uskontoelämä on huomattavasti vilkastunut sitten kommunismin kaatumisen. 40 % slavenialaisista tunnustaa katolista uskoa, loput ovat joko uskonnottomia (20 %) tai kuuluvat ainakin nimellisesti Slavenian reformoituun kirkkoon (Sławěńska reforměrowana cerkwja), luterilaisiin (Sławěńska Mjertyna-Lutherowa ewangeliska cerkwja ) tai Slavenian kansalliseen protestanttiseen kirkkoon (Sławěńska narodna protestantiska cerkwja).

Myös erilaiset uususkonnot ja kultit ovat viime aikoina kasvattaneet suosiotaan. Tämä on johtanut myös konflikteihin, ennen muuta ns. ufomellakoihin: 4. helmikuuta 1994 joukko Swojźba swětnišćowych pśijaśelow ("Avaruuden ystävien perhe") -nimisen ufokultin kannattajia mellakoi väkivaltaisesti Běła Wodan keskustassa odotetun avaruusaluksen jäätyä saapumatta järven ylle ennustettuna hetkenä. Kultin uskovaiset hyökkäilivät poliisien kimppuun ja hävittivät useita virastoja syyttäen Slavenian valtiota avaruusaluksen alasampumisesta. Havaittuaan väkivallan kohdistuvan yksinomaan valtion laitoksiin myös kaksi libertaristinuorten klubia liittyi mellakoihin.

Tapaus johti laajaan keskusteluun sekä lehdistössä että parlamentissa, ja vasemmisto ja oikeisto pääsivät yksimielisyyteen laista, joka rajoitti oikeutta uskonnolliseen tiedotus- ja käännytystyöhön muiden kuin katolisen kirkon ja maan kolmen perinteisen protestanttisen kirkon osalta. Venäläisvähemmistön, EU:n ja Yhdysvaltain paheksuttua uskonnonvapauden kaventamista laki todettiin huonosti valmistelluksi ja perustuslain vastaiseksi. Mellakoinnin herättämä närkästys ei kuitenkaan ole ohi, ja aika ajoin epäluulot ovat purkautuneet väkivaltaisena käytöksenä uusia uskonnollisia ryhmiä kohtaan: erityisesti Jehovan todistajien toimintaa vaikeuttavat jatkuvat pahoinpitelyt ja uhkaukset.

Tietoa matkailijalle:

Valuutta

Slavenia on Euroopan unionin jäsenvaltio, mutta se ei kuulu euroalueeseen. Maan valuutta on Slavenian markka, marka, joka jakaantuu sataan penniin, pjenježk. 1.1.2005 yksi euro maksoi 25,22 Slavenian markkaa. Valuuttaa voidaan vaihtaa jo Suomessa, mutta Forexilla on toimipisteitä kaikkien tärkeimpien slavenialaisten kaupunkien kauppakaduilla. Rikollisuuden yleisyyden vuoksi useimmat valuutanvaihtopisteet (paikallinen termi on wuměna tai śpa wuměny, ulkomaanvaluutta on slaveniaksi dewize, jota sanaa myös käytetään viittaamaan valuutanvaihtopaikkoihin) ovat raskaasti vartioituja ja saattavat turistista näyttää pelottavilta. Asialliset aikeet avaavat kuitenkin oven. Passin näyttäminen vartijoille pyytämättä on aina suositeltavaa.

Rokotukset ja taudit

Hepatiitti A:ta ja B:tä esiintyy Slaveniassa jonkin verran. Tartunnat ovat tavallisimpia ruiskuhuumeiden käyttäjien keskuudessa ja alamaailmassa, mutta esimerkiksi hepatiitti A voi levitä ulosteiden välityksellä huonosti siivotuista käymälöistä. Halpoja majoitusliikkeitä käyttävien reppuselkämatkaajien on syytä pitää tämä mielessä. Siksi hepatiittirokotuksen tai gammaglobuliiniannoksen hankkiminen etukäteen on varsin suositeltavaa.

Slavenia on vesikauhualuetta. Maassa ei tiettävästi ole yhtään ihmistä kuollut vesikauhutartuntoihin sitten vuoden 1992, mutta maaseudulla ja metsäalueilla on ilmennyt pariin otteeseen vesikauhuepidemioita esim. metsästyskoirissa. EU:n avustuksella ylläpidetyn tehokkaan riistanvartija- ja rankkurilaitoksen ansiosta vesikauhu-uhkiin on viime aikoina osattu varautua hyvissä ajoin, mutta jos ollaan aikeissa liikkua kaukana kaupunkipaikoista, maan kulloiseenkin rabiestilanteeseen on järkevää tutustua etukäteen esimerkiksi WHO:n verkkosivujen vesikauhutietopankin (RABNET) avulla. Slavenian oma terveysministeriö ylläpitää vesikauhutilanteesta kertovia verkkosivuja osoitteessa www.strowotnistwo.sn/publikum/informacije/aktualnosci/scaklina.html. Kielitaidottomalla maaseudulla liikkuvien kannattaa pitää mielessä, että vesikauhu on slaveniaksi sćaklina.

Slavenian AIDS-tilanne ei ole uusien EU-maiden vaikeimpia, mutta erityisesti maan katolisimmilla alueilla, kuten Běła Wodan suunnalla, kondomeja voi olla vaikeaa hankkia tavallisista apteekeista. Jos apteekki ilmoittaa olevansa katolinen (katoliska aptejka) tai sillä on "kristillinen omistaja" (kśesćijański wobsejźaŕ), tätä voidaan yleensä pitää riittävänä merkkinä siitä, että apteekki ei myy kondomeja eikä muitakaan ehkäisyvälineitä. Kondomit tulee siis varmuuden vuoksi ostaa jo Suomesta, varsinkin jos matka suuntautuu kauas pääkaupungista ja urbaanien alueiden ulkopuolelle. On kuitenkin syytä muistaa, että suurten kaupunkien yöelämässä hyvin kunnossa ja huollettuina pidetyt kondomiautomaatit ovat varsin tavallisia. Kondomi on slaveniaksi preserwatiw tai kondom, puhekielellä myös kapucka tai gumijowa kapucka.

Tavoista

Slaveniassa on syytä noudattaa yleismaailmallisia hyviä tapoja ja varautua varsin vanhanaikaisilta vaikuttaviin muodollisuuksiin. Slaveniassa jokainen mies on herra (kněz) ja jokainen nainen rouva (kněni) tai neiti (kněžna). Puhuttelusana on aina Te (Wy), joskin Puolan vastaisella rajaseudulla esiintyy puolan vaikutuksesta myös kolmannessa persoonassa puhuttelu sanoilla kněz, kněni tai kněžna. Vierailulle mentäessä on syytä ottaa mukaan kukkakimppu, joka poistetaan kääreestään ennen sen ojentamista emännälle.

Slavenialaiset ovat ylpeää ja vieraanvaraista väkeä, joka on valmis uhraamaan vaikka loppukuun talousrahat tarjotakseen vieraalle hyvät ruoat, muttei halua, että heitä pidetään köyhinä ja säälittävinä. Jos haluat konkreettisella tavalla hyvittää isäntäväkesi vaivannäön, on suositeltavaa tehdä se niin hienotunteisesti kuin mahdollista. Esimerkiksi kiitoskortin tai muun näennäisesti vähäarvoisen esineen sisään ujutettua rahalahjaa voidaan pitää suotavana.

Vanhanaikainen herrasmiesmäisyys miesten ja naisten välisissä suhteissa on Slaveniassa arvossaan. Usein hyvinkin vanhat herrat tarjoutuvat silkkaa kohteliaisuuttaan auttamaan nuoria ja reippaita naismatkailijoita kantamaan rinkkojaan. Asianmukainen tapa korvata vaivannäkö herroille on tarjota heille esimerkiksi tupakkaa tai kahvit ja kuunnella, jos tilanne ja kielitaito sen suo, heidän muistojaan Stalinin ajalta. Tiedetään kuitenkin tapauksia, joissa varkaat ovat tähän kansantapaan vedoten petkuttaneet matkailijaa, eikä epärehellisyyttä aina näe päältä. Kunnon ihmiset ovat Slaveniassa kuitenkin aina halukkaita auttamaan pulaan joutunutta turistia, ja edelläkuvatunlainen menettely voi saattaa varkaan tilanteeseen, joka on selvästi poliisiputkaa huonompi vaihtoehto, jopa huolimatta siitä, että Slavenian poliisia on moitittu kovista ja väkivaltaisista otteista.

Seksuaalitavoiltaan Slavenia on periaatteessa länsimaisen vapautunut, joskin voimakkaasti uskonnolliset, erityisesti katoliset ja kalvinistiset miljööt voivat poiketa tästä paljonkin. Kalvinistien keskuudessa amerikkalaistyyppinen uusmoralismi on voimakkaimmillaan, ja Reformoidun kristillis-isänmaallisen puolueen (Reforměrowano-Kśesćijańska Strona za Wosćojski Kraj) välityksellä sillä on myös jonkin verran poliittista vipuvoimaa. Homoseksuaalien toiminta Pride-paraateineen (paikallinen nimi: Naša Pycha) on näkyvää ainoastaan pääkaupungissa, muualla ollaan äärikristillisten iskuryhmien, ns. ristiretkeläisten (kśicaki) ja skinheadien (plěchace) pelossa hillitympiä.

Politiikka

Slavenian parhaiten organisoituneita poliittisia voimia ovat edelleenkin entisen kommunistipuolueen, ns. Taistelevan proletariaatin demokraattisen työväenpuolueen (Demokratiska Źěłaśerska Strona "Wojujucy Proletariat", DŹS-WP) ja sen apupuolueiden perilliset. Nykyään entisen kommunistipuolueen nimi on tietenkin Socialdemokratiska Źěłaśerska Strona, ja se on edelleen (vuoden 2004 vaalien jälkeen) maan suurin puolue, joskaan sillä ei ole kuin vajaa kolmannes parlamentin paikoista. Sen entisiä apupuolueita ovat Maakansan puolue (Bursko-Ludowa Strona, BLS), Vapaa demokraattinen puolue (Lichotno-Demokratiska Strona, LDS) ja Isänmaallis-demokraattinen puolue (Woścojsko-Demokratiska Strona, WDS). Näistä ainoastaan BLS on onnistunut jättämään taakseen kommunismin ajat ja nousemaan populistisen, antikommunistisista vastarintaryhmistä kehittyneen Maaseudun Rynnäkkömiesten Liiton (Zjadnośeństwo Burskich Napadowarjow, ZBN) ohitse maan suurimmaksi talonpoikaispuolueeksi.

Kommunisminvastaiset toisinajattelijapiirit ovat pyrkineet perustamaan uudelleen sotienvälisen ajan puolueita, joista tärkein oli aikoinaan Slavenian kansallinen sosialistinen puolue, SNSS (Sławěńska Narodna Socialistiska Strona). Synkkiä muistoja herättävästä nimestään huolimatta puolue on lähinnä sosiaalidemokraattinen luonteeltaan. Merkittävän osan puoluekentästä muodostavat erilaiset oikeistolaiset, uskonnolliset, isänmaalliset ym. pikkupuolueet. Niiden suuri yhteiskannatus on herättänyt liberaaleissa intellektuellipiireissä huolta Slavenian demokratian tulevaisuudesta, mutta niiden poliittista merkitystä vähentää huomattavasti esimerkiksi kristillisten puolueiden pirstaloituminen uskontunnustusrajoja myöten. Onkin merkillepantavaa, että ainoa tärkeä uskonnollinen oikeistopuolue, kalvinistinen RKP-WK (Reforměrowano-Kśesćijańska Strona za Wosćojski Kraj), menestyy vain siksi, että se on alusta asti pyrkinyt edustamaan ainoastaan kalvinisteja. Puolue pitää veljespuolueenaan pohjoisirlantilaista Demokraattista unionistipuoluetta, jonka johtaja, pastori Ian Paisley, on pariin otteeseen matkustanut Slaveniaan henkeä nostattamaan. Myös puolueen yhteydet Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeelle ovat tunnetut.