Rymättylä = Rimito
Kimittälä = Kimito
Jymättylä = Jimito
perjantai 11. helmikuuta 2005
Bring me my chariot of fire!
Muistaakseni se oli tuo Kasablogi - saisivat palata takaisin Pinserin kilpailulistalle, koska heidänkään juttujaan ei enää tule lukeneeksi säännöllisesti, kun eivät ole enää mukana - joka taannoisina aikoina kiinnitti huomiota Charles Hubert Parryn säveltämään englantilaispatrioottiseen lauluun Jerusalem. En ollut aiemmin kuullutkaan koko sävelmää, mutta netti on täynnä mp3- ja midi-tiedostoja, joista sen saa kuunneltavakseen. Vieraiden valtojen isänmaalliset laulut ovat jo pitkään olleet salattu ja syyllinen nautintoni, jos kohta harrastan kotimaistenkin sävelmien hoilaamista suihkussa - Oi kallis Suomenmaa, Suomen laulu ja Finlandia-hymni ovat suosikkeja, puhumattakaan Porilaisten marssista. Pitäisi varmaankin äänestyttää itsensä Suomen presidentiksi, että pääsisi kuuntelemaan näin hyviä piisejä työkseen.
Maamme-laulu ei ole Suomen isänmaallisista lauluista parhaasta päästä, mutta nyt sitä täytynee periaatteesta tukea, kun hurrivihaajasiat ovat ottaneet asiakseen ajaa Finlandia-hymniä kansallislauluksi - pääsyynä lienee se, että kappaleen on sanoittanut natsisympatioistaan kuuluisa Koskenniemi, sillä äänekkäimmin "isänmaalliseksi" julistautuva väki, kuten Suomalaisuuden liitto, pitää aina isänmaallisuuden korkeimpana muotona sitä, että oman maan etu uhrataan sen ulkovallan edulle, jonka kannattaminen kulloinkin on muotia oikeiston keskuudessa, olipa kyse sitten Saksasta tai Yhdysvalloista.
Aika monilla mailla on kyllä paremmat kansallislaulut. Irlantilaisten Amhrán na bhFiann on heikoimmasta päästä - melodia on toivoton, eikä kappale edes ole vanha kansansävelmä, saati iiriksi alun perin kirjoitettu. Mo Ghiolla Mear, alkujaan jakobiittien propagandakappale, olisi jo huomattavasti parempi. Itse asiassa se tuntuu olevan iirinkielisen Irlannin de facto -kansallislaulu jo nyt. Muistanpa kun kesällä 1998 An Cheathrú Ruassa eräs paikallinen iirinkielinen kaveri alkoi laulaa sitä hieman kännissä, ja kaikki läsnäolijat - niin syntyperäiset iirinkieliset kuin kaupunkilaiset kulttuurinationalistit - liittyivät mukaan. Tunnelma veti suorastaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. En muuten ole tainnut vielä laulaa sitä Paremmalle Puoliskolle. Hän ei ainakaan tähän asti ole valittanut siitä, että laulan hänelle iiriksi - muille en sitten laulakaan. Joten kai minulla jonkinlainen lauluääni on, tai sitten hän on vieläkin kohteliaampi kuin aavistankaan.
Islantilaisten kansallislaulu on ylevä ja kaunis, tietenkin myös syvästi uskonnollinen, mikä ei toki kuulosta kovin islantilaiselta. Saksalaiset taas jatkavat holocaustinjälkeisen krapulansa potemista laulamalla edelleenkin sitä kamalaa renkutusta, mutta sentään ilman kahta pahinta säkeistöä. Sanoittaja, Christian Hoffmann von Fallersleben, ei sinänsä ollut mikään erityisen epämiellyttävä tyyppi, mutta kun Liittotasavallan symboliksi otettiin keisarivärien (punaisen, mustan ja valkoisen) sijasta demokraattisen vallankumouksellisuuden musta, punainen ja kulta, olisi kannattanut myös kansallishymnipuolella irrottautua vanhasta symboliikasta ja rätkäistä sen tilalle vaikkapa laulun Andreas Hoferista (Zu Mantua in Banden der treue Hofer war). Kommunistinen liike on tosin omaksunut tämän laulun itselleen, kuten niin suuren osan muutakin porvarillis-vallankumouksellista perinnettä: sen takia tämäkin melodia tunnettaneen Suomessa parhaiten Nuoren kaartin lauluna (Me oomme nuori kaarti työn orja-armeijan). Tämän kappaleen varsinainen vika lienee tosin muualla kuin kommunismileimassa: Hoferin laulu kertoo tirolilaisten sankarien taistelusta Napoleonin sortovaltaa vastaan, mutta koska kyseinen alue kuuluu Itävaltaan ja jossain määrin myös Italiaan, se ei oikein sovellu Saksan kansallislauluksi, vaikka lieneekin Befreiungskriege-ajan tunnetuin laulu.
Eräs maailman parhaista kansallislauluista muuten on, aivan oikeasti, Israelin HaTiqva, joka on taiteellisesti ja sanomallisesti äärimmäisen eheä kokonaisuus. Joudun vielä turvautumaan translitteraatioihin ja sanasanaisiin käännöksiin, kun heprean opinnot eivät ole edistyneet kyllin nopeasti, mutta silti olen sillä kannalla, että ei todellakaan tarvitse olla sionisti myöntääkseen HaTiqvan olevan kyseisen aatteen tehokkaimpia mainoksia. Haikea sävelmä on muovattu samasta kansanlaulusta, johon myös Smetanan Moldau perustuu, ja sanojen aiheena on tietysti kaipuu Pyhään maahan ja Jerusalemiin. Sitä kuunnellessa on pakko miettiä hyvien ja osuvien kansallisten symbolien merkitystä yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä. Itse asiassa tulee mieleen Jürgen Stroop, Varsovan geton pyöveli, joka sanoi vankilassa puolalaiselle sellikaverilleen, että liput ja symbolit ovat aseita siinä missä luodit ja kiväärit, mistä syystä hän uhrasi miehiään epäröimättä saadakseen getossa liehuvat Puolan ja Israelin liput (tuolloin Israelin valtiota ei toki vielä ollut olemassa, mutta Magen David -lippu oli) laskettua alas saloistaan. Liehuvat liput kun tarkoittivat ensinnäkin sitä, että saksalaiset eivät olleet niskan päällä, ja sen lisäksi vielä sitä, että juutalaiset ja katoliset puolalaiset vastarintamiehet olivat samalla puolella saksalaisia vastaan. (Myös Porilaisten marssissa lauletaan: Fram, fram vårt stolta, trotsiga standar, omkring dig än din trogna finska vakt du har.)
Puolan kansallislaulu tiedetäänkin jo: sen idea on lähinnä uhota, että ensi kerralla tullaan isommalla porukalla ja näytetään. Mitä tulee Venäjän nykyiseen hymniin, paskaan en koske pihdeilläkään.
Mutta palataan takaisin Jerusalemiin. Anglosaksisen maailman isänmaallisissa lauluissa on jotain samalla kiehtovaa ja kammottavaa. Monet niistä on tapana esittää niin, ettei niitä miellä sellaisiksi hengennostatuslauluiksi ja imperialistisiksi sotalauluiksi kuin millaisia ne oikeasti ovat. Jos nyt ajatellaan vaikka Land of Hope and Glorya, niin sehän on kaunis ja mukaansatempaava klassinen kuorokappale, jota kuuntelee ihan ilokseen, kunnes panee merkille sanat: Jumala, joka on Sinut mahtavaksi tehnyt, tehköön Sinut vielä mahtavammaksi. Hetkinen...siis: kun Brittiläisellä imperiumilla oli hallussaan puoli maapalloa, niin sekään ei vielä riittänyt, vaan piti kinuta vielä lisää. Ja sitä lisää kinuttiin tietysti Jumalalta, johon suhtauduttiin terveen (?) pohojalaasella "siin on kaksi kovaa vastakkain, meirän Jukka ja Jumala" -asenteella.
Jerusalem on William Blaken kirjoittama ja tuntuu liittyvän ideologisesti ns. brittiläisisraelismiin, englantilaisnationalistiseen teologiaan, joka esittää englantilaiset vanhatestamentillisen juutalaisheimon (!) jälkeläisinä. Ajatus kuulostaa täysin kamapäissä keksityltä, ja siinä haiskahtavat mielestäni Iolo Morgannwgin, walesilaisen visionäärin, ideat. Iolo, jonka oikea nimi oli muistaakseni jotain niinkin proosallista kuin Edward Williams (kaikki walesilaiset tuntuvat olevan nimeltään Williams, Jones, Jenkins tai Morris), oli ilmeisesti jollain aikakoneella 1960-luvulta 1700-luvulle eksynyt new age -hippi, joka tiettävästi veti monenkinlaista häppää uransa aikana ja onnistui vaikuttamaan merkittävästi sekä englantilaisen että walesinkielisen kulttuurin myöhempään kehitykseen psilopäissään keksimillään ja assosioimillaan myyteillä. Jutut olivat Ior Bock -tyyliä, mutta niinpä vain Iolo jätti lähtemättömän jäljen maailmaan. Iolo oli William Blaken aikalainen ja herrat olivat hyvin samankaltaisia persoonina ja taiteilijoina - veikkaanpa, että he myös tunsivat toisensa.
Sikäli kuin tiedän, walesilaiset eivät väittäneet olevansa israelilaisten jälkeläisiä (kuten brittiläisisraelistit tekivät) eivätkä esittäneet Jeesuksen käyneen Walesissa (kuten William Blake väittää Jerusalemissa Jeesus-lapsen vierailleen Englannissa). Mutta heillä oli kyllä megalomaaninen idea, jonka mukaan Walesin oli perustanut roomalainen aatelismies nimeltä Brutus - oletettavasti tähän myyttiin tutustuneet uskoivat silloin muinaisina aikoina, että kyseessä oli samainen Marcus Iunius Brutus, joka oli sekaantunut Caesarin salamurhaan (tai mahdollisesti niin läheinen sukulainen, että hänet voitiin jossain mielessä tai jollain metafyysisellä tasolla selittää samaksi kaveriksi). Britannia tarkoitti siis tämän myytin mukaan Brutuksen maata - asiaan kuuluu, että walesin kielessä u-kirjain äännetään i:nä (ja u-vokaali joudutaan kirjoittamaan w-kirjaimella, mikä sitten synnyttää sellaisia hassun näköisiä sanoja kuin siwgwr tai sgwrs). Ei kai ole mahdotonta, että Iolo olisi kamoissaan kehittänyt tältä pohjalta jotain omia kuvitelmia brittien heprealaisesta alkuperästä, jota hänen englantilaiset kirjailijakaverinsa sitten olisivat kehitelleet eteenpäin.
Joka tapauksessa Jerusalem on laulu, jossa uumoillaan Jeesuksen käyneen Englannissa, ja tähän vedoten esitetään, että englantilaisten velvollisuus on muuttaa maansa uudeksi Israeliksi ja rakentaa sinne uusi Jerusalem. Rakennustyötä kuvaillaan hyvin militaristisin metaforin:
Bring me my bow of burning gold:
Bring me my arrows of desire:
Bring me my spear: O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire.
I will not cease from mental fight,
Nor shall my sword sleep in my hand
Till we have built Jerusalem
In England's green and pleasant land.
En tiedä, onko oma makuni luotettava, mutta minusta tuo viittaus taistelun henkisyyteen - mental fight - kuulostaa päälleliimatulta alibilta. Koko katkelma on siksi sotilaallinen ja aseellinen, että sana mental suorastaan riipii korvaa. Tosin myös rakennustyön tuominen mukaan jotenkin häiritsee. Näkisin, että runon ei pitäisi ruveta selittelemään eikä pyytelemään anteeksi tuollaista johdonmukaista kielikuvien ketjua. Tunnelma menee siitä heti pilalle, kun Blake alkaa selittää, että hänhän tarkoitti ikään kuin vain henkistä jihadia. Arvostaisin myös Land of Hope and Gloryn tyylistä rehellisyyttä: rakennustyön sijasta voisi kertoa suoraan ja tylysti, että koko maailmahan tässä on tarkoitus alistaa Englannin valtaan, ja kuvailla kulinaristisin sävyin verenvuodatuksesta nautiskellen niitä voittoisia, harmagedonisiin mittoihin yltäviä taisteluja, joilla lesser breeds without the Law alistetaan jalo[rotuisen hevosen naamanpiirteillä siunattu]jen englantilaisten valtaan. Tosin voihan sen tulkita niinkin, että koko maailman alistamalla englantilaiset saavat kaikki kansat palvomaan Lontoota kuin Jerusalemia ainakin ja muslimit ottamaan Big Benin rukoilusuunnakseen Mekan sijaan.
Maamme-laulu ei ole Suomen isänmaallisista lauluista parhaasta päästä, mutta nyt sitä täytynee periaatteesta tukea, kun hurrivihaajasiat ovat ottaneet asiakseen ajaa Finlandia-hymniä kansallislauluksi - pääsyynä lienee se, että kappaleen on sanoittanut natsisympatioistaan kuuluisa Koskenniemi, sillä äänekkäimmin "isänmaalliseksi" julistautuva väki, kuten Suomalaisuuden liitto, pitää aina isänmaallisuuden korkeimpana muotona sitä, että oman maan etu uhrataan sen ulkovallan edulle, jonka kannattaminen kulloinkin on muotia oikeiston keskuudessa, olipa kyse sitten Saksasta tai Yhdysvalloista.
Aika monilla mailla on kyllä paremmat kansallislaulut. Irlantilaisten Amhrán na bhFiann on heikoimmasta päästä - melodia on toivoton, eikä kappale edes ole vanha kansansävelmä, saati iiriksi alun perin kirjoitettu. Mo Ghiolla Mear, alkujaan jakobiittien propagandakappale, olisi jo huomattavasti parempi. Itse asiassa se tuntuu olevan iirinkielisen Irlannin de facto -kansallislaulu jo nyt. Muistanpa kun kesällä 1998 An Cheathrú Ruassa eräs paikallinen iirinkielinen kaveri alkoi laulaa sitä hieman kännissä, ja kaikki läsnäolijat - niin syntyperäiset iirinkieliset kuin kaupunkilaiset kulttuurinationalistit - liittyivät mukaan. Tunnelma veti suorastaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. En muuten ole tainnut vielä laulaa sitä Paremmalle Puoliskolle. Hän ei ainakaan tähän asti ole valittanut siitä, että laulan hänelle iiriksi - muille en sitten laulakaan. Joten kai minulla jonkinlainen lauluääni on, tai sitten hän on vieläkin kohteliaampi kuin aavistankaan.
Islantilaisten kansallislaulu on ylevä ja kaunis, tietenkin myös syvästi uskonnollinen, mikä ei toki kuulosta kovin islantilaiselta. Saksalaiset taas jatkavat holocaustinjälkeisen krapulansa potemista laulamalla edelleenkin sitä kamalaa renkutusta, mutta sentään ilman kahta pahinta säkeistöä. Sanoittaja, Christian Hoffmann von Fallersleben, ei sinänsä ollut mikään erityisen epämiellyttävä tyyppi, mutta kun Liittotasavallan symboliksi otettiin keisarivärien (punaisen, mustan ja valkoisen) sijasta demokraattisen vallankumouksellisuuden musta, punainen ja kulta, olisi kannattanut myös kansallishymnipuolella irrottautua vanhasta symboliikasta ja rätkäistä sen tilalle vaikkapa laulun Andreas Hoferista (Zu Mantua in Banden der treue Hofer war). Kommunistinen liike on tosin omaksunut tämän laulun itselleen, kuten niin suuren osan muutakin porvarillis-vallankumouksellista perinnettä: sen takia tämäkin melodia tunnettaneen Suomessa parhaiten Nuoren kaartin lauluna (Me oomme nuori kaarti työn orja-armeijan). Tämän kappaleen varsinainen vika lienee tosin muualla kuin kommunismileimassa: Hoferin laulu kertoo tirolilaisten sankarien taistelusta Napoleonin sortovaltaa vastaan, mutta koska kyseinen alue kuuluu Itävaltaan ja jossain määrin myös Italiaan, se ei oikein sovellu Saksan kansallislauluksi, vaikka lieneekin Befreiungskriege-ajan tunnetuin laulu.
Eräs maailman parhaista kansallislauluista muuten on, aivan oikeasti, Israelin HaTiqva, joka on taiteellisesti ja sanomallisesti äärimmäisen eheä kokonaisuus. Joudun vielä turvautumaan translitteraatioihin ja sanasanaisiin käännöksiin, kun heprean opinnot eivät ole edistyneet kyllin nopeasti, mutta silti olen sillä kannalla, että ei todellakaan tarvitse olla sionisti myöntääkseen HaTiqvan olevan kyseisen aatteen tehokkaimpia mainoksia. Haikea sävelmä on muovattu samasta kansanlaulusta, johon myös Smetanan Moldau perustuu, ja sanojen aiheena on tietysti kaipuu Pyhään maahan ja Jerusalemiin. Sitä kuunnellessa on pakko miettiä hyvien ja osuvien kansallisten symbolien merkitystä yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä. Itse asiassa tulee mieleen Jürgen Stroop, Varsovan geton pyöveli, joka sanoi vankilassa puolalaiselle sellikaverilleen, että liput ja symbolit ovat aseita siinä missä luodit ja kiväärit, mistä syystä hän uhrasi miehiään epäröimättä saadakseen getossa liehuvat Puolan ja Israelin liput (tuolloin Israelin valtiota ei toki vielä ollut olemassa, mutta Magen David -lippu oli) laskettua alas saloistaan. Liehuvat liput kun tarkoittivat ensinnäkin sitä, että saksalaiset eivät olleet niskan päällä, ja sen lisäksi vielä sitä, että juutalaiset ja katoliset puolalaiset vastarintamiehet olivat samalla puolella saksalaisia vastaan. (Myös Porilaisten marssissa lauletaan: Fram, fram vårt stolta, trotsiga standar, omkring dig än din trogna finska vakt du har.)
Puolan kansallislaulu tiedetäänkin jo: sen idea on lähinnä uhota, että ensi kerralla tullaan isommalla porukalla ja näytetään. Mitä tulee Venäjän nykyiseen hymniin, paskaan en koske pihdeilläkään.
Mutta palataan takaisin Jerusalemiin. Anglosaksisen maailman isänmaallisissa lauluissa on jotain samalla kiehtovaa ja kammottavaa. Monet niistä on tapana esittää niin, ettei niitä miellä sellaisiksi hengennostatuslauluiksi ja imperialistisiksi sotalauluiksi kuin millaisia ne oikeasti ovat. Jos nyt ajatellaan vaikka Land of Hope and Glorya, niin sehän on kaunis ja mukaansatempaava klassinen kuorokappale, jota kuuntelee ihan ilokseen, kunnes panee merkille sanat: Jumala, joka on Sinut mahtavaksi tehnyt, tehköön Sinut vielä mahtavammaksi. Hetkinen...siis: kun Brittiläisellä imperiumilla oli hallussaan puoli maapalloa, niin sekään ei vielä riittänyt, vaan piti kinuta vielä lisää. Ja sitä lisää kinuttiin tietysti Jumalalta, johon suhtauduttiin terveen (?) pohojalaasella "siin on kaksi kovaa vastakkain, meirän Jukka ja Jumala" -asenteella.
Jerusalem on William Blaken kirjoittama ja tuntuu liittyvän ideologisesti ns. brittiläisisraelismiin, englantilaisnationalistiseen teologiaan, joka esittää englantilaiset vanhatestamentillisen juutalaisheimon (!) jälkeläisinä. Ajatus kuulostaa täysin kamapäissä keksityltä, ja siinä haiskahtavat mielestäni Iolo Morgannwgin, walesilaisen visionäärin, ideat. Iolo, jonka oikea nimi oli muistaakseni jotain niinkin proosallista kuin Edward Williams (kaikki walesilaiset tuntuvat olevan nimeltään Williams, Jones, Jenkins tai Morris), oli ilmeisesti jollain aikakoneella 1960-luvulta 1700-luvulle eksynyt new age -hippi, joka tiettävästi veti monenkinlaista häppää uransa aikana ja onnistui vaikuttamaan merkittävästi sekä englantilaisen että walesinkielisen kulttuurin myöhempään kehitykseen psilopäissään keksimillään ja assosioimillaan myyteillä. Jutut olivat Ior Bock -tyyliä, mutta niinpä vain Iolo jätti lähtemättömän jäljen maailmaan. Iolo oli William Blaken aikalainen ja herrat olivat hyvin samankaltaisia persoonina ja taiteilijoina - veikkaanpa, että he myös tunsivat toisensa.
Sikäli kuin tiedän, walesilaiset eivät väittäneet olevansa israelilaisten jälkeläisiä (kuten brittiläisisraelistit tekivät) eivätkä esittäneet Jeesuksen käyneen Walesissa (kuten William Blake väittää Jerusalemissa Jeesus-lapsen vierailleen Englannissa). Mutta heillä oli kyllä megalomaaninen idea, jonka mukaan Walesin oli perustanut roomalainen aatelismies nimeltä Brutus - oletettavasti tähän myyttiin tutustuneet uskoivat silloin muinaisina aikoina, että kyseessä oli samainen Marcus Iunius Brutus, joka oli sekaantunut Caesarin salamurhaan (tai mahdollisesti niin läheinen sukulainen, että hänet voitiin jossain mielessä tai jollain metafyysisellä tasolla selittää samaksi kaveriksi). Britannia tarkoitti siis tämän myytin mukaan Brutuksen maata - asiaan kuuluu, että walesin kielessä u-kirjain äännetään i:nä (ja u-vokaali joudutaan kirjoittamaan w-kirjaimella, mikä sitten synnyttää sellaisia hassun näköisiä sanoja kuin siwgwr tai sgwrs). Ei kai ole mahdotonta, että Iolo olisi kamoissaan kehittänyt tältä pohjalta jotain omia kuvitelmia brittien heprealaisesta alkuperästä, jota hänen englantilaiset kirjailijakaverinsa sitten olisivat kehitelleet eteenpäin.
Joka tapauksessa Jerusalem on laulu, jossa uumoillaan Jeesuksen käyneen Englannissa, ja tähän vedoten esitetään, että englantilaisten velvollisuus on muuttaa maansa uudeksi Israeliksi ja rakentaa sinne uusi Jerusalem. Rakennustyötä kuvaillaan hyvin militaristisin metaforin:
Bring me my bow of burning gold:
Bring me my arrows of desire:
Bring me my spear: O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire.
I will not cease from mental fight,
Nor shall my sword sleep in my hand
Till we have built Jerusalem
In England's green and pleasant land.
En tiedä, onko oma makuni luotettava, mutta minusta tuo viittaus taistelun henkisyyteen - mental fight - kuulostaa päälleliimatulta alibilta. Koko katkelma on siksi sotilaallinen ja aseellinen, että sana mental suorastaan riipii korvaa. Tosin myös rakennustyön tuominen mukaan jotenkin häiritsee. Näkisin, että runon ei pitäisi ruveta selittelemään eikä pyytelemään anteeksi tuollaista johdonmukaista kielikuvien ketjua. Tunnelma menee siitä heti pilalle, kun Blake alkaa selittää, että hänhän tarkoitti ikään kuin vain henkistä jihadia. Arvostaisin myös Land of Hope and Gloryn tyylistä rehellisyyttä: rakennustyön sijasta voisi kertoa suoraan ja tylysti, että koko maailmahan tässä on tarkoitus alistaa Englannin valtaan, ja kuvailla kulinaristisin sävyin verenvuodatuksesta nautiskellen niitä voittoisia, harmagedonisiin mittoihin yltäviä taisteluja, joilla lesser breeds without the Law alistetaan jalo[rotuisen hevosen naamanpiirteillä siunattu]jen englantilaisten valtaan. Tosin voihan sen tulkita niinkin, että koko maailman alistamalla englantilaiset saavat kaikki kansat palvomaan Lontoota kuin Jerusalemia ainakin ja muslimit ottamaan Big Benin rukoilusuunnakseen Mekan sijaan.
torstai 10. helmikuuta 2005
Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa
Jonkin käsittämättömän masokismin vallassa, tai mahdollisesti Günter Grassin aiheesta kirjoittaman romaanin Im Krebsgang vaikutuksesta, olen viime aikoina haaskannut aikaani ns. holocaust-revisionistien mielenmaisemaan tutustumiseen. Netin siunaus on myös netin kirous, eli henkilöt, joiden mielestä "juutalaisten joukkotuhoa ei koskaan ollutkaan, joten se täytyy ottaa uusiksi", pääsevät tekemisiin toisten samanlaisten hörhöjen kanssa siinä missä me ylivertaista älyä ja nerollisuutta sekä jaloa ja korkeaa moraalia edustavat nietzscheläiset yli-ihmisetkin voimme tutustua toisiin kaltaisiimme, jos nyt Meidän Ylhäisyydellemme maan päältä vertaista löytyykään.
Sinänsähän holocaust-revisionistien nousu ei todellakaan ole erityisen ihmeteltävä ilmiö. Jotkut ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain eivät kykene näkemään asioita muuten kuin mustavalkoisesti, eli nyt kun Neuvostoliitto romahti, sen pitäisi muka "osoittaa todeksi kaikki ne siilipuolustusasemat, joista käsin Neuvostoliittoa vastustettiin". Usein niihin asemiin juuttuneet henkilöt, kuten Kauko Kare tai vanha asevelisosialisti Ahti M. Salonen - hän oli jossain yhteydessä perustuslaillisten presidenttiehdokkaana Kekkosta vastaan, vaikka olikin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen - näkivät kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, sellaisetkin, jotka johtuivat pikemminkin läntisistä vaikutteista ja läntisen demokratian immanenteista kehitystaipumuksista, seurauksena kommunistisesta solutuksesta.
Niinpä nämä vanhat katkerat sedät päätyivät lopulta vihaamaan ja vastustamaan koko nykyaikaa, eivät ainoastaan Neuvostoliittoa. Ja kun Neuvostoliitto kaatui, he kenties ihan vakavissaan odottivat, että kansa nousee "kommunisteja" (siinä vaiheessa suomalaisten enemmistö oli jo näiden herrojen näkökulmasta de facto "kommunisteja") vastaan, ajaa nekrut maasta, palauttaa lakiin salavuoteuden kieltävän pykälän ja yleensä restauroi maan sellaiseksi kuin se oli 30-luvulla (tai pikemminkin: sellaiseksi kuin 30-luvun Suomi 50-luvun nostalgioissa kuviteltiin). Ehkä he jopa jollain tavalla, tai jossain mielessä, kuvittelivat, että heidät huudettaisiin torikokouksessa presidentin ja prinssieverstin virkojen haltijoiksi ja kannettaisiin kultatuolissa suoraan valtaistuimelle.
Kun näin ei käynyt, he liittyivät varsin nopeasti perivihollistensa Leninin ja Stalinin seuraan. Kauko Kareelle annettiin jokin lohdutuspalkinto, mutta hänen kellarifanzinen tasoinen solvauslehdykkänsä Nootti jäi kellarifanzineksi, vaikka Kare varmaankin oli odottanut sen muuttuvan luetuksi ja arvostetuksi laatulehdeksi nyt kun hänetkin oli rehabilitoitu. Eipä noussut.
Eivätkähän kaikki oikeistolaisukotkaan Kauko Kareen tasoa olleet. Ainakin Tuure Junnilan kirjat Neuvostoliitosta olivat oikeastikin merkittäviä. Junnila oli omana aikanaan tärkeäkin kokoomuspoliitikko, mutta Kekkosen kauden paitsiossa hän muuttui monessakin suhteessa samanlaiseksi vanhaksi patuksi kuin kaiken maailman kaukokareet. Mikseipä olisi muuttunut, kun oli jopa olemassa eräänlainen katkerien vanhojen äijien alakulttuuri, jonka edustajia joskus 90-luvun alussa täällä Turussa näki (täysin epäpoliittisissa) opiskelijakulttuuritapahtumissa häiriköimässä ja selittämässä, kuinka opiskeleva nuoriso on tuhonnut Suomen. (Vaikka noiden äijien läpeensä epähumaani ja rasistinen maailmankuva inhottikin minua - usein he syöksivät suu vaahdossa sen sortin alhaisia, raakoja ja viheliäisiä rasismiöyhötyksiä, että teki mieli hakata hennolta ukkelilta ilmat ja henki pihalle - jollain tasolla minun oli pakko ihailla heidän kamikazemaista kykyään panna itsensä likoon. Nyt joku varmaan arveleekin jo minun saaneen huonoja vaikutteita näiltä kääkiltä.) Tietenkin opiskeleva nuoriso olisi äijänkäppänöiden mielestä kuulunut panna "oikeisiin töihin", ts. ruumiilliseen raadantaan, jossa me akateemiset retkut olisimme oppineet ihmisten tavoille (herrojen mieleen ei koskaan juolahtanut, että tämä oli ideana jokseenkin maolainen).
Näillä äijillä oli kuitenkin nuoria seuraajia. Kareen (vai Junnilan?) ympärillä notkui hänen viimeisinä vuosinaan jokin Kansallisen Kulttuuririntaman nimeä totellut nuorten kollien kuppikunta. Kyse ei ollut skineistä, vaan kelpo kyltereistä. Kansallisesta kulttuurista pojilla ei kyllä ollut aavistustakaan, puheet ja puhetyyli olivat junttienglannin rasittamia latteuksia.
Sinänsähän holocaust-revisionistien nousu ei todellakaan ole erityisen ihmeteltävä ilmiö. Jotkut ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain eivät kykene näkemään asioita muuten kuin mustavalkoisesti, eli nyt kun Neuvostoliitto romahti, sen pitäisi muka "osoittaa todeksi kaikki ne siilipuolustusasemat, joista käsin Neuvostoliittoa vastustettiin". Usein niihin asemiin juuttuneet henkilöt, kuten Kauko Kare tai vanha asevelisosialisti Ahti M. Salonen - hän oli jossain yhteydessä perustuslaillisten presidenttiehdokkaana Kekkosta vastaan, vaikka olikin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen - näkivät kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, sellaisetkin, jotka johtuivat pikemminkin läntisistä vaikutteista ja läntisen demokratian immanenteista kehitystaipumuksista, seurauksena kommunistisesta solutuksesta.
Niinpä nämä vanhat katkerat sedät päätyivät lopulta vihaamaan ja vastustamaan koko nykyaikaa, eivät ainoastaan Neuvostoliittoa. Ja kun Neuvostoliitto kaatui, he kenties ihan vakavissaan odottivat, että kansa nousee "kommunisteja" (siinä vaiheessa suomalaisten enemmistö oli jo näiden herrojen näkökulmasta de facto "kommunisteja") vastaan, ajaa nekrut maasta, palauttaa lakiin salavuoteuden kieltävän pykälän ja yleensä restauroi maan sellaiseksi kuin se oli 30-luvulla (tai pikemminkin: sellaiseksi kuin 30-luvun Suomi 50-luvun nostalgioissa kuviteltiin). Ehkä he jopa jollain tavalla, tai jossain mielessä, kuvittelivat, että heidät huudettaisiin torikokouksessa presidentin ja prinssieverstin virkojen haltijoiksi ja kannettaisiin kultatuolissa suoraan valtaistuimelle.
Kun näin ei käynyt, he liittyivät varsin nopeasti perivihollistensa Leninin ja Stalinin seuraan. Kauko Kareelle annettiin jokin lohdutuspalkinto, mutta hänen kellarifanzinen tasoinen solvauslehdykkänsä Nootti jäi kellarifanzineksi, vaikka Kare varmaankin oli odottanut sen muuttuvan luetuksi ja arvostetuksi laatulehdeksi nyt kun hänetkin oli rehabilitoitu. Eipä noussut.
Eivätkähän kaikki oikeistolaisukotkaan Kauko Kareen tasoa olleet. Ainakin Tuure Junnilan kirjat Neuvostoliitosta olivat oikeastikin merkittäviä. Junnila oli omana aikanaan tärkeäkin kokoomuspoliitikko, mutta Kekkosen kauden paitsiossa hän muuttui monessakin suhteessa samanlaiseksi vanhaksi patuksi kuin kaiken maailman kaukokareet. Mikseipä olisi muuttunut, kun oli jopa olemassa eräänlainen katkerien vanhojen äijien alakulttuuri, jonka edustajia joskus 90-luvun alussa täällä Turussa näki (täysin epäpoliittisissa) opiskelijakulttuuritapahtumissa häiriköimässä ja selittämässä, kuinka opiskeleva nuoriso on tuhonnut Suomen. (Vaikka noiden äijien läpeensä epähumaani ja rasistinen maailmankuva inhottikin minua - usein he syöksivät suu vaahdossa sen sortin alhaisia, raakoja ja viheliäisiä rasismiöyhötyksiä, että teki mieli hakata hennolta ukkelilta ilmat ja henki pihalle - jollain tasolla minun oli pakko ihailla heidän kamikazemaista kykyään panna itsensä likoon. Nyt joku varmaan arveleekin jo minun saaneen huonoja vaikutteita näiltä kääkiltä.) Tietenkin opiskeleva nuoriso olisi äijänkäppänöiden mielestä kuulunut panna "oikeisiin töihin", ts. ruumiilliseen raadantaan, jossa me akateemiset retkut olisimme oppineet ihmisten tavoille (herrojen mieleen ei koskaan juolahtanut, että tämä oli ideana jokseenkin maolainen).
Näillä äijillä oli kuitenkin nuoria seuraajia. Kareen (vai Junnilan?) ympärillä notkui hänen viimeisinä vuosinaan jokin Kansallisen Kulttuuririntaman nimeä totellut nuorten kollien kuppikunta. Kyse ei ollut skineistä, vaan kelpo kyltereistä. Kansallisesta kulttuurista pojilla ei kyllä ollut aavistustakaan, puheet ja puhetyyli olivat junttienglannin rasittamia latteuksia.
tiistai 8. helmikuuta 2005
Rajalla (Slavenian seikkailut, osa 1)
Juna lähtee entisen Itä-Saksan Kunnowitz an der Morkesta kohti rajaa. On 90-luvun alku. Olen nuori, ujo mies, oikeastaan tämä matka pelottaa minua hieman. En ole koskaan käynyt entisessä itäblokissa, ja perheeni on pelotellut minua kauheilla entisillä kommunistimailla, jotka ovat muka täynnä rosmoja. Åbo Akademin slavenian kielen lehtori Hejba Wroblik on opettanut minut puhumaan kieltä sujuvasti, ainakin luokan laboratoriotilanteessa, mutta tietenkin se on aivan eri asia kuin kylmiltään oudon kielen keskelle joutuminen.
Täällä Saksassa, tai Saksan ja Slavenian rajalla, maasto on oudon näköistä. Puita on vain yksittäin, ja ruoho on kitukasvuista. Ehkä se johtuu saasteista ja happosateista, joilla minua on peloteltu koko pienen ikäni ajan. Näyttää siltä kuin ruohokin kävisi vähiin lähestyttäessä Slavenian rajaa. Saksan taitoni on riittänyt erinomaisesti tänne saakka, DDR:läisia romaaneja Christa Wolfista aina Christoph Heiniin lukeneena miellän jopa paikallisen saksan kielen miltei henkilökohtaisesti läheiseksi. Täällä berliiniläinen murre on paksumpaa kuin lännessä, mutta ei se minua häiritse.
Olen jo oppinut kaikki berliiniläisyyteen ja berliiniläiseen kulttuuriin Saksassa liitetyt kliseet. Berlin, du deutsche deutsche Frau. Mistään Love Paradesta ei kukaan ole kuullutkaan. Minun maailmassani Berliini on vulgäärin seksikäs, ikään kuin sivuosaa näyttelevä tupakoiva nuori nainen saksalaisessa etsiväsarjassa. Berliini on kess, Berliini on deftig, Berliini on leger, Berliini on knorke. Berliini on Marlene Dietrich, joka sanoo: Krieg ist meschugge. Berliini on syntinen, kyllä vain. Länsi-Berliinissä on Huumeasema Zoo, der Babystrich, jossa kolmetoistavuotiaat tytöt myyvät itseään heroiinirahoja vastaan kaksikieliseksi heittäytyneen David Bowien säestyksellä. We could be heroes just for one day. Doch, wir können siegen, und wir sind dann Helden, nur diesen Tag. Kaikki nuo kliseet, joita Pahkasika pilkkasi aikoinaan artikkelissaan Perliini. Ja kuitenkin minä niihin uskon, minä, joka opettelin itsekseni saksaa herranhylkäämässä savolaiskaupungissa, maailman persereiässä. Minne minä kaipasin, minne saksantaidon piti viedä minut? Klisee-Perliiniinkö? Enhän minä edes viihtyisi hasiksenkatkuisessa diskossa, raitis mies.
Ei kai klisee-Perliiniin. Pikemminkin sellaiseen Berliiniin, jota edustavat kanssani samassa vaununosastossa matkustavat kaksi ikivanhaa rouvaa. On helppo uskoa, että hekin ovat olleet nuorina kess ja deftig. Edelleenkin he ovat hyvin deftig, ainakin elkeiden ja kielenkäytön osalta, ja varsin seurallisia. Norsunluutorniälykkö kai olen, mutta näiden rouvien härski kansanomaisuus tuntuu yhtäkkiä oikein miellyttävältä, siinä on jotain samaa kuin Brechtin parhaissa laulelmissa, joissa on sellaisia sanoja kuin verschachern ja Zaster. Inhottava sana muuten tuo laulelma, siinä on ainakin yksi ällä liikaa. Saksaksi käytetään vanhastaan englantilaista lainasanaa: der Song. Se ei tarkoita suomeksi laulua, vaan biisiä. Brecht kirjoitti biisejä, nimenomaan laulusta eroavina ilmiöinä. Surabaya-Johnny tai Mackie Messer ovat juuri biisejä, eivät lauluja.
Rouvat ovat matkalla Carna Rěkaan. Nimenomaan Carna Rěkaan, Zarnariekaan, kuten he nimen lausuvat, he eivät kutsu sitä Schwarzrükeksi, vaikka sillä tällainen saksankielinen nimi vanhastaan on ollutkin, niinä aikoina, jolloin kaikilla itäeurooppalaisilla kaupungeilla oli saksalainen siirtokuntansa ja saksalainen nimensä: Posen, Warschau, Lemberg, Pleskau, Laibach...ennen kuin Hitler lähti tekemään täysin saksalaista Itä-Eurooppaa ja sai aikaan täysin saksalaisvapaan.
Rouvien ja minun lisäkseni vaununosastossa matkustaa slavenialainen pari. Mies on viiksekäs ja vaatimattoman näköinen, hänen käsipuolessaan roikkuu aika kaunis ja hyvinhoidettu kolmekymppinen nainen. Mies lukee epäilyttävän pehmopornokantista lehteä. Sen nimi on jotain sellaista kuin Swět lubowanja, rakkauden, tai rakastamisen, maailma. Taitaa olla kovin ruumiillista rakkautta, luulen ma. Mutta tämä on nyt se vapaus, jota itäeurooppalaiset saivat niin kauan odotella. Se lichota. Slaveniaksi ei sanota swoboda yläslavenialaisia murteita lukuunottamatta.
Comy lichotu, nic komunizm! Sitä ne huusivat syksyllä 1989. Puola oli saanut ensimmäisen kommunistiseen puolueeseen kuulumattoman pääministerinsä, Tšekkoslovakian puoluejohto yritti hätäisesti pysäyttää maanvyörymää, Slavenian puolue alkoi natista liitoksissaan ja aseellisia ryhmiä ilmaantui jo maaseudulle, toistaiseksi vain joukkovoimaansa pyssyt käsissä demonstroimaan, eikä ludowa policija uskaltanut muuta kuin katsoa killistellä varovaisesti poliisiaseman ikkunan takaa. Joku mainitsi pelottavat sanat byrgarska wojna, kansalaissota. Silti siitä selvittiin ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa.
Tässä sitten ensimmäinen käytännön merkki siitä lichotasta: pornahtelevat paskalehdet. En voi sanoa, ettenkö olisi pettynyt, tällainen kulttuurisnobi kun olen. Kai minulla pohjimmiltaan oli haaveita siitä, että tapaisin jo junassa jännittäviä, toisinajatelleita intellektuelleja. Vaikka toisaalta, ja vielä toisemmin ajatellen, isosiskoni ironia oli aivan paikallaan, kun hän muutamaa vuotta aiemmin, perestroikan ja glasnostin eli slavenialaisittain pśetworjenjen ja wotworjonosćin päästyä vauhtiin, irvaili Etsijässä "Odelle, nuorelle suomalaiselle intellektuellille, joka on kriittinen oikealle ja vasemmalle".
Isosiskoni tarinassa Ode haluaa "kontakteja" Itä-Euroopan "toisinajattelijoihin", koska kaikilla muillakin "oikealle ja vasemmalle kriittisillä" älyköillä kuuluu sellaisia olla, matkustaa itäeurooppalaiseen maahan ja antaa toisinajattelijoiksi tekeytyneiden tavallisten rikollisten huijata itseään: nämä esiintyvät taiteilijoina, kolkkaavat Oden ja ryöstävät hänet putipuhtaaksi, ja kun Ode-parka lopulta pääsee kotipuoleen, hän on liian nolo kertomaan totuutta, selittääpä vain tutustuneensa lukuisiin toisinajatteleviin taiteilijoihin Itä-Euroopassa ja joutuneensa tästä riippumatta kolkatuksi, antaakseen mielikuvan, että kyseessä olisivat vaikkapa romanttisesti pelätyn turvallisuuspalvelun, slaveniaksi Statna wěstostna słužba, agentit.
(Minun sukupolveni, jolle Itä-Euroopan kommunistivalta on miltei leppoisa ja turvallinen kotidiktatuuri, unser Totalitarismus nebenan, voi suhtautua itäeurooppalaisiin turvattomuus- ei kun turvallisuuspalveluihin romantisoivalla jännitysväristyksellä. Aiemmille ja myöhemmille sukupolville, ja niiden vainot kokeneille, ne eivät ole naurun eivätkä romantiikan asia. Eivät sen enempää kuin Gestapo.)
Mutta nyt tullaan sillalle, Morkenbrückelle, joka vie junan rajajoen yli. Vaunun käytävällä rätisee jo radiopuhelin, ja slavenialaiset rajamiehet alkavat tarkastaa matkatavaroita ja passeja. Pasowa kontrola, pasowa kontrola, pšosym, kuuluu käytävältä, sitten meidän osastomme ovi aukeaa, mutta ketään ei vielä tule sisään. Koppalakkipäinen viiksiville, jonka olkapäässä lukee Granicna Straža Sławěńskeje Republiki, käyskentelee edestakaisin ovemme edessä toimittaen rätisevään radiopuhelimeen (kännykkä korvaa sen vasta parin kolmen vuoden kuluttua) jotain nopealla ja puuroisella slavenialla, jota en pysty seuraamaan.
Lopulta viiksinaama työntyy ovesta sisään. Dobry źeń! Ja by rad kśěł waše pase wiźeś, pšosym! Kaikki alkavat kaivaa esiin passejaan, myös hihittelevät berliiniläistädit, vaikkeivät oman kertomansa mukaan slaveniaa ymmärräkään hyödyksi asti. Minulla on vielä sininen passi Suomi Finland -teksteineen. Siihen menee vielä erinäisiä vuosia, ennen kuin vaihdetaan viininpunaiseen, ja ajatus Slavenian kaltaisten maiden jäsenyydestä Euroopan unionissa ei tunnu olevan missään tekemisissä todellisuuden kanssa. Itse asiassa juuri minunlaisteni osallistuvien nuorten kuuluu vastustaa Euroopan unioniin liittymistä. Aika on sellainen. Aika aikaa kutakin.
Rajamies tarkistaa passini ja hyväksyy sen. Sen jälkeen sisään astuu tullinuuskija, kuten Aku Ankan papukaija sanoisi. Cłonik. Hän luettelee: Alkoholiske napoje, tubakowe wory, njekazniske drowgi, broń k stśělanjeju, złotnikarske produkty... Hän tarkoittaa kysyä, onko meillä jotain näihin ilmeisesti kieltojen tai rajoitusten piiriin kuuluvista tavaroista, ihan kuin me nyt hänelle kertoisimme laittomista huumeistamme tai ampuma-aseistamme - mutta hän synnyttää vaikutelman, ikään kuin olisi itse kaupittelemassa tällaisia tavaroita meille, tai ehkä pyytäisi niitä itselleen lahjuksiksi. Tai sitten minä vain kuvittelen. Ich spinne.
Tullimies osoittaa laukkuani ja kysyy täysin ymmärrettävällä slavenialla, kelle se kuuluu, ja tunnustan syyllisyyteni. Sen jälkeen hän sanoo jotain käsittämätöntä, ja joudun pyytämään, että hän toistaisi sanottavansa, ennen kuin ymmärrän, että hän pyytää minua avaamaan laukkuni. Mikäs siinä. Pśed ga nic? Hän vilkuilee varavaatteitani ja laukusta kurkistavia matkalukemisiani, Pariisissa, Lichotna literatura -pakolaiskustantamossa painettuja Arnošt Škobrjonkin esseekokoelmia. Niillä on sellaisia ärhentäviä nimiä kuin Vallankaappauksen aikaan ja Isänmaa ikeessä, eikä tietääkseni sensuuria ole ihan vielä lakkautettu Slaveniasta. Eletään yhä siirtymäkautta, eivätkä kaikki neuvostojoukotkaan ole poistuneet maasta. Mutta tullimies vain nyökäyttää päätään ja kehottaa minua rannetta merkittävästi liikauttamalla sulkemaan laukun. Hän ei vaivaudu enempiin pistokokeisiin, vaan hyvästelee meidät ja poistuu osastosta. Berliiniläiset rouvat vilkaisevat toisiaan ja hihittävät. Voisi luulla, että heillä on yksi laukku täynnä laittomia likööripulloja ja toinen hasista.
Täällä Saksassa, tai Saksan ja Slavenian rajalla, maasto on oudon näköistä. Puita on vain yksittäin, ja ruoho on kitukasvuista. Ehkä se johtuu saasteista ja happosateista, joilla minua on peloteltu koko pienen ikäni ajan. Näyttää siltä kuin ruohokin kävisi vähiin lähestyttäessä Slavenian rajaa. Saksan taitoni on riittänyt erinomaisesti tänne saakka, DDR:läisia romaaneja Christa Wolfista aina Christoph Heiniin lukeneena miellän jopa paikallisen saksan kielen miltei henkilökohtaisesti läheiseksi. Täällä berliiniläinen murre on paksumpaa kuin lännessä, mutta ei se minua häiritse.
Olen jo oppinut kaikki berliiniläisyyteen ja berliiniläiseen kulttuuriin Saksassa liitetyt kliseet. Berlin, du deutsche deutsche Frau. Mistään Love Paradesta ei kukaan ole kuullutkaan. Minun maailmassani Berliini on vulgäärin seksikäs, ikään kuin sivuosaa näyttelevä tupakoiva nuori nainen saksalaisessa etsiväsarjassa. Berliini on kess, Berliini on deftig, Berliini on leger, Berliini on knorke. Berliini on Marlene Dietrich, joka sanoo: Krieg ist meschugge. Berliini on syntinen, kyllä vain. Länsi-Berliinissä on Huumeasema Zoo, der Babystrich, jossa kolmetoistavuotiaat tytöt myyvät itseään heroiinirahoja vastaan kaksikieliseksi heittäytyneen David Bowien säestyksellä. We could be heroes just for one day. Doch, wir können siegen, und wir sind dann Helden, nur diesen Tag. Kaikki nuo kliseet, joita Pahkasika pilkkasi aikoinaan artikkelissaan Perliini. Ja kuitenkin minä niihin uskon, minä, joka opettelin itsekseni saksaa herranhylkäämässä savolaiskaupungissa, maailman persereiässä. Minne minä kaipasin, minne saksantaidon piti viedä minut? Klisee-Perliiniinkö? Enhän minä edes viihtyisi hasiksenkatkuisessa diskossa, raitis mies.
Ei kai klisee-Perliiniin. Pikemminkin sellaiseen Berliiniin, jota edustavat kanssani samassa vaununosastossa matkustavat kaksi ikivanhaa rouvaa. On helppo uskoa, että hekin ovat olleet nuorina kess ja deftig. Edelleenkin he ovat hyvin deftig, ainakin elkeiden ja kielenkäytön osalta, ja varsin seurallisia. Norsunluutorniälykkö kai olen, mutta näiden rouvien härski kansanomaisuus tuntuu yhtäkkiä oikein miellyttävältä, siinä on jotain samaa kuin Brechtin parhaissa laulelmissa, joissa on sellaisia sanoja kuin verschachern ja Zaster. Inhottava sana muuten tuo laulelma, siinä on ainakin yksi ällä liikaa. Saksaksi käytetään vanhastaan englantilaista lainasanaa: der Song. Se ei tarkoita suomeksi laulua, vaan biisiä. Brecht kirjoitti biisejä, nimenomaan laulusta eroavina ilmiöinä. Surabaya-Johnny tai Mackie Messer ovat juuri biisejä, eivät lauluja.
Rouvat ovat matkalla Carna Rěkaan. Nimenomaan Carna Rěkaan, Zarnariekaan, kuten he nimen lausuvat, he eivät kutsu sitä Schwarzrükeksi, vaikka sillä tällainen saksankielinen nimi vanhastaan on ollutkin, niinä aikoina, jolloin kaikilla itäeurooppalaisilla kaupungeilla oli saksalainen siirtokuntansa ja saksalainen nimensä: Posen, Warschau, Lemberg, Pleskau, Laibach...ennen kuin Hitler lähti tekemään täysin saksalaista Itä-Eurooppaa ja sai aikaan täysin saksalaisvapaan.
Rouvien ja minun lisäkseni vaununosastossa matkustaa slavenialainen pari. Mies on viiksekäs ja vaatimattoman näköinen, hänen käsipuolessaan roikkuu aika kaunis ja hyvinhoidettu kolmekymppinen nainen. Mies lukee epäilyttävän pehmopornokantista lehteä. Sen nimi on jotain sellaista kuin Swět lubowanja, rakkauden, tai rakastamisen, maailma. Taitaa olla kovin ruumiillista rakkautta, luulen ma. Mutta tämä on nyt se vapaus, jota itäeurooppalaiset saivat niin kauan odotella. Se lichota. Slaveniaksi ei sanota swoboda yläslavenialaisia murteita lukuunottamatta.
Comy lichotu, nic komunizm! Sitä ne huusivat syksyllä 1989. Puola oli saanut ensimmäisen kommunistiseen puolueeseen kuulumattoman pääministerinsä, Tšekkoslovakian puoluejohto yritti hätäisesti pysäyttää maanvyörymää, Slavenian puolue alkoi natista liitoksissaan ja aseellisia ryhmiä ilmaantui jo maaseudulle, toistaiseksi vain joukkovoimaansa pyssyt käsissä demonstroimaan, eikä ludowa policija uskaltanut muuta kuin katsoa killistellä varovaisesti poliisiaseman ikkunan takaa. Joku mainitsi pelottavat sanat byrgarska wojna, kansalaissota. Silti siitä selvittiin ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa.
Tässä sitten ensimmäinen käytännön merkki siitä lichotasta: pornahtelevat paskalehdet. En voi sanoa, ettenkö olisi pettynyt, tällainen kulttuurisnobi kun olen. Kai minulla pohjimmiltaan oli haaveita siitä, että tapaisin jo junassa jännittäviä, toisinajatelleita intellektuelleja. Vaikka toisaalta, ja vielä toisemmin ajatellen, isosiskoni ironia oli aivan paikallaan, kun hän muutamaa vuotta aiemmin, perestroikan ja glasnostin eli slavenialaisittain pśetworjenjen ja wotworjonosćin päästyä vauhtiin, irvaili Etsijässä "Odelle, nuorelle suomalaiselle intellektuellille, joka on kriittinen oikealle ja vasemmalle".
Isosiskoni tarinassa Ode haluaa "kontakteja" Itä-Euroopan "toisinajattelijoihin", koska kaikilla muillakin "oikealle ja vasemmalle kriittisillä" älyköillä kuuluu sellaisia olla, matkustaa itäeurooppalaiseen maahan ja antaa toisinajattelijoiksi tekeytyneiden tavallisten rikollisten huijata itseään: nämä esiintyvät taiteilijoina, kolkkaavat Oden ja ryöstävät hänet putipuhtaaksi, ja kun Ode-parka lopulta pääsee kotipuoleen, hän on liian nolo kertomaan totuutta, selittääpä vain tutustuneensa lukuisiin toisinajatteleviin taiteilijoihin Itä-Euroopassa ja joutuneensa tästä riippumatta kolkatuksi, antaakseen mielikuvan, että kyseessä olisivat vaikkapa romanttisesti pelätyn turvallisuuspalvelun, slaveniaksi Statna wěstostna słužba, agentit.
(Minun sukupolveni, jolle Itä-Euroopan kommunistivalta on miltei leppoisa ja turvallinen kotidiktatuuri, unser Totalitarismus nebenan, voi suhtautua itäeurooppalaisiin turvattomuus- ei kun turvallisuuspalveluihin romantisoivalla jännitysväristyksellä. Aiemmille ja myöhemmille sukupolville, ja niiden vainot kokeneille, ne eivät ole naurun eivätkä romantiikan asia. Eivät sen enempää kuin Gestapo.)
Mutta nyt tullaan sillalle, Morkenbrückelle, joka vie junan rajajoen yli. Vaunun käytävällä rätisee jo radiopuhelin, ja slavenialaiset rajamiehet alkavat tarkastaa matkatavaroita ja passeja. Pasowa kontrola, pasowa kontrola, pšosym, kuuluu käytävältä, sitten meidän osastomme ovi aukeaa, mutta ketään ei vielä tule sisään. Koppalakkipäinen viiksiville, jonka olkapäässä lukee Granicna Straža Sławěńskeje Republiki, käyskentelee edestakaisin ovemme edessä toimittaen rätisevään radiopuhelimeen (kännykkä korvaa sen vasta parin kolmen vuoden kuluttua) jotain nopealla ja puuroisella slavenialla, jota en pysty seuraamaan.
Lopulta viiksinaama työntyy ovesta sisään. Dobry źeń! Ja by rad kśěł waše pase wiźeś, pšosym! Kaikki alkavat kaivaa esiin passejaan, myös hihittelevät berliiniläistädit, vaikkeivät oman kertomansa mukaan slaveniaa ymmärräkään hyödyksi asti. Minulla on vielä sininen passi Suomi Finland -teksteineen. Siihen menee vielä erinäisiä vuosia, ennen kuin vaihdetaan viininpunaiseen, ja ajatus Slavenian kaltaisten maiden jäsenyydestä Euroopan unionissa ei tunnu olevan missään tekemisissä todellisuuden kanssa. Itse asiassa juuri minunlaisteni osallistuvien nuorten kuuluu vastustaa Euroopan unioniin liittymistä. Aika on sellainen. Aika aikaa kutakin.
Rajamies tarkistaa passini ja hyväksyy sen. Sen jälkeen sisään astuu tullinuuskija, kuten Aku Ankan papukaija sanoisi. Cłonik. Hän luettelee: Alkoholiske napoje, tubakowe wory, njekazniske drowgi, broń k stśělanjeju, złotnikarske produkty... Hän tarkoittaa kysyä, onko meillä jotain näihin ilmeisesti kieltojen tai rajoitusten piiriin kuuluvista tavaroista, ihan kuin me nyt hänelle kertoisimme laittomista huumeistamme tai ampuma-aseistamme - mutta hän synnyttää vaikutelman, ikään kuin olisi itse kaupittelemassa tällaisia tavaroita meille, tai ehkä pyytäisi niitä itselleen lahjuksiksi. Tai sitten minä vain kuvittelen. Ich spinne.
Tullimies osoittaa laukkuani ja kysyy täysin ymmärrettävällä slavenialla, kelle se kuuluu, ja tunnustan syyllisyyteni. Sen jälkeen hän sanoo jotain käsittämätöntä, ja joudun pyytämään, että hän toistaisi sanottavansa, ennen kuin ymmärrän, että hän pyytää minua avaamaan laukkuni. Mikäs siinä. Pśed ga nic? Hän vilkuilee varavaatteitani ja laukusta kurkistavia matkalukemisiani, Pariisissa, Lichotna literatura -pakolaiskustantamossa painettuja Arnošt Škobrjonkin esseekokoelmia. Niillä on sellaisia ärhentäviä nimiä kuin Vallankaappauksen aikaan ja Isänmaa ikeessä, eikä tietääkseni sensuuria ole ihan vielä lakkautettu Slaveniasta. Eletään yhä siirtymäkautta, eivätkä kaikki neuvostojoukotkaan ole poistuneet maasta. Mutta tullimies vain nyökäyttää päätään ja kehottaa minua rannetta merkittävästi liikauttamalla sulkemaan laukun. Hän ei vaivaudu enempiin pistokokeisiin, vaan hyvästelee meidät ja poistuu osastosta. Berliiniläiset rouvat vilkaisevat toisiaan ja hihittävät. Voisi luulla, että heillä on yksi laukku täynnä laittomia likööripulloja ja toinen hasista.
Uudisia Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda
Hngyvää ildaa, däällä daas ysdävänne Yngjevi Nääbiöinen Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda.
Bridannian Amiralideedin edusdajad sir Hannibal Hamilton-Jones ja mister Richard Lamm ovad andaneed virallisen ilmoidugsen, eddä briddiläinen diede on guuluisan edesmenneen diedemiehen, tri Douglas Adamsin, jälgeenjääneisdä babereisda löydyneiden biirusdugsien berusdeella onnisdunud gonsdruoimaan ääreddömän ebädodennägöisyysmooddorin, joga muuddaa dähänasdised gäsidygsemme ajasda, avaruudesda ja varsingin briddiläisen luumuvanuggaan syödävägsigelbaavuudesda. Amiralideeddi on jo andanud gäsgyn mooddorin asendamisesda golmeen eri Superkillerdreadnoughtissimus-luogan avaruusalugseen, joisda muodosduu uuden briddiläisen avaruussodalaivasdon ydin. Alusden nimed ovad HMSS Incredible, HMSS Improbable ja HMSS Impossible.
Dässä gaiggi däldä illalda. Balaamme guuldavagsenne daas gerran silloin gun sidä vähiden ododadde, mudda eniden belgäädde. Yngjevi Nääbiöinen, Suomen Nasaalisesdi Ynisdyd Uudised.
Bridannian Amiralideedin edusdajad sir Hannibal Hamilton-Jones ja mister Richard Lamm ovad andaneed virallisen ilmoidugsen, eddä briddiläinen diede on guuluisan edesmenneen diedemiehen, tri Douglas Adamsin, jälgeenjääneisdä babereisda löydyneiden biirusdugsien berusdeella onnisdunud gonsdruoimaan ääreddömän ebädodennägöisyysmooddorin, joga muuddaa dähänasdised gäsidygsemme ajasda, avaruudesda ja varsingin briddiläisen luumuvanuggaan syödävägsigelbaavuudesda. Amiralideeddi on jo andanud gäsgyn mooddorin asendamisesda golmeen eri Superkillerdreadnoughtissimus-luogan avaruusalugseen, joisda muodosduu uuden briddiläisen avaruussodalaivasdon ydin. Alusden nimed ovad HMSS Incredible, HMSS Improbable ja HMSS Impossible.
Dässä gaiggi däldä illalda. Balaamme guuldavagsenne daas gerran silloin gun sidä vähiden ododadde, mudda eniden belgäädde. Yngjevi Nääbiöinen, Suomen Nasaalisesdi Ynisdyd Uudised.
sunnuntai 6. helmikuuta 2005
Witamy Was do Sławěńskeje!
Slavenia on kahdenkymmenen miljoonan asukkaan maa Itä-Euroopassa, joka rajoittuu lännessä Mrocna-jokeen (saksaksi Morke), pohjoisessa Sławěńska Nysaan (puolaksi Nysa Sławieńska) ja etelässä Zajśmite Goryn vuoristoon. Maan rajanaapurit ovat etelässä Tšekki, lännessä Saksa ja pohjoisessa Puola. Maan suurin kaupunki on pääkaupunki Wjelike Město, jossa asuu kaksi miljoonaa asukasta. Muut suuret kaupungit ovat lähellä Saksan rajaa sijaitseva merkittävä teollisuuskaupunki Carna Rěka sekä Slavenian muinaisten ruhtinaiden kruunajaiskaupunki, suuresta Pyhälle Tapanille nimetystä katedraalista tunnettu Běła Woda. Běła Woda sijaitsee samannimisen järven rannalla.
Maantieteellisesti Slavenia jakautuu Ala-Slaveniaan, jolla nimellä tunnetaan Mrocna- ja Sławěńska Nysa -jokien puoleiset, maanviljelyalueina merkittävät ja taajaan asutut alangot, sekä eteläiseen Ylä-Slaveniaan, joka on karumpaa, kivisempää, vuoristoisempaa ja harvemmin asuttua.
Väestö
Ylivoimainen osa Slavenian asukkaista pitää itseään myös etnisesti slaveeneina, joskin maassa on myös merkittävä puolalainen vähemmistö (noin 450 000 pohjoisrajan tuntumassa) sekä kourallinen yksittäisiä kyliä lähellä maan itäkärjessä sijaitsevaa Granicne Kamjenišćon kaupunkia, joissa puhutaan arkaaista etelävenäläistä murretta. Slavenian venäläiset ovat vanhauskoisia ortodokseja, joiden esi-isät vaelsivat länteen pakoon Venäjällä toimeenpantuja kirkkouudistuksia. Venäläisväestö on säilyttänyt vanhavenäläiset kansantavat, mutta uskonto on kommunistivallan vuosina merkittävästi heikentynyt, eikä nuori polvi yleensä enää vaivaudu puhumaan venäjää, varsinkaan kun paikallisten venäläisten puhumaa, slaveniaan sekoittunutta murretta ei voi aivan kyseenalaistamatta mieltää samaksi kieleksi kuin venäjää kulttuurikielenä.
Slavenian aikoinaan merkittävä juutalaisvähemmistö on Hitlerin toimien sekä laajan maastamuuton ja assimiloitumisen kautta kadonnut lähes olemattomiin. Maassa asuu nykyään enää noin 11 000 juutalaista. Carna Rěka oli ennen toista maailmansotaa merkittävä juutalainen keskus, jonka nähtävyyksiin kuuluu yhä Carna Šulan vanha synagooga.
Kieli
Slavenian virallinen kieli on länsislaavilaisiin kieliin kuuluva alaslavenia (dolnosławěńska rěc tai dolnosławěńšćina), jota kutsutaan yleensä vain slaveniaksi (sławěńšćina). Noin 8 % väestöstä lähinnä Zajśmite Gory -vuoriston länsipäässä puhuu yhä yläslavenian murretta, joka poikkeaa alaslaveniasta siinä määrin, että ainakin Slavenian ulkopuolella kielitieteilijät pitävät sitä omana kielenään. Yläslaveniaksi julkaistaan jonkin verran kansanhuumoria ja muuta murrekirjallisuutta sekä artikkeleita paikallislehdissä. Myös paikalliset radioasemat käyttävät mielellään yläslaveniaa esim. paikallisia asioita koskevien uutisten lähettämiseen.
Pohjoisen rajaseudun puolalaiset puhuvat ja kirjoittavat omaa kieltään ja julkaisevat useita sanomalehtiä. Kulttuuriyhteydet Puolaan ovat tiiviit. Sitä vastoin itärajan venäläisvähemmistöstä suurelle osalle vanhauskoisten venäjä on yksinomaan puhuttu murre, ja uskonnollisissa puitteissa järjestetty "äidinkielen" opetus merkitsee käytännössä lähinnä kirkkoslaavinkielisten rukousten opettelemista.
Kommunismin pitkään lännestä eristämät slaveenit ovat vasta viime vuosikymmenellä uskaltautuneet opettelemään vieraita kieliä. Nuoret slavenialaiset käyttelevät jo sujuvasti englantia. Myös saksan kieltä ymmärretään laajati, eräät vanhemman sukupolven edustajat osaavat sitä jopa täydelliseen kaksikielisyyteen asti. Virallisen käsityksen mukaan maassa ei kuitenkaan ole saksaa puhuvaa vähemmistöä.
Keskeisiä slaveniankielisiä fraaseja:
Hyvää huomenta! Dobre zajtšo!
Hyvää päivää! Dobry źeń!
Olkaa hyvä! Pšosym!
Kiitos! Źěkuju se (tai Źěkujom se); Paljon kiitoksia on Mějśo źěk.
Uskonto
Slavenian uskontoelämä on huomattavasti vilkastunut sitten kommunismin kaatumisen. 40 % slavenialaisista tunnustaa katolista uskoa, loput ovat joko uskonnottomia (20 %) tai kuuluvat ainakin nimellisesti Slavenian reformoituun kirkkoon (Sławěńska reforměrowana cerkwja), luterilaisiin (Sławěńska Mjertyna-Lutherowa ewangeliska cerkwja ) tai Slavenian kansalliseen protestanttiseen kirkkoon (Sławěńska narodna protestantiska cerkwja).
Myös erilaiset uususkonnot ja kultit ovat viime aikoina kasvattaneet suosiotaan. Tämä on johtanut myös konflikteihin, ennen muuta ns. ufomellakoihin: 4. helmikuuta 1994 joukko Swojźba swětnišćowych pśijaśelow ("Avaruuden ystävien perhe") -nimisen ufokultin kannattajia mellakoi väkivaltaisesti Běła Wodan keskustassa odotetun avaruusaluksen jäätyä saapumatta järven ylle ennustettuna hetkenä. Kultin uskovaiset hyökkäilivät poliisien kimppuun ja hävittivät useita virastoja syyttäen Slavenian valtiota avaruusaluksen alasampumisesta. Havaittuaan väkivallan kohdistuvan yksinomaan valtion laitoksiin myös kaksi libertaristinuorten klubia liittyi mellakoihin.
Tapaus johti laajaan keskusteluun sekä lehdistössä että parlamentissa, ja vasemmisto ja oikeisto pääsivät yksimielisyyteen laista, joka rajoitti oikeutta uskonnolliseen tiedotus- ja käännytystyöhön muiden kuin katolisen kirkon ja maan kolmen perinteisen protestanttisen kirkon osalta. Venäläisvähemmistön, EU:n ja Yhdysvaltain paheksuttua uskonnonvapauden kaventamista laki todettiin huonosti valmistelluksi ja perustuslain vastaiseksi. Mellakoinnin herättämä närkästys ei kuitenkaan ole ohi, ja aika ajoin epäluulot ovat purkautuneet väkivaltaisena käytöksenä uusia uskonnollisia ryhmiä kohtaan: erityisesti Jehovan todistajien toimintaa vaikeuttavat jatkuvat pahoinpitelyt ja uhkaukset.
Tietoa matkailijalle:
Valuutta
Slavenia on Euroopan unionin jäsenvaltio, mutta se ei kuulu euroalueeseen. Maan valuutta on Slavenian markka, marka, joka jakaantuu sataan penniin, pjenježk. 1.1.2005 yksi euro maksoi 25,22 Slavenian markkaa. Valuuttaa voidaan vaihtaa jo Suomessa, mutta Forexilla on toimipisteitä kaikkien tärkeimpien slavenialaisten kaupunkien kauppakaduilla. Rikollisuuden yleisyyden vuoksi useimmat valuutanvaihtopisteet (paikallinen termi on wuměna tai śpa wuměny, ulkomaanvaluutta on slaveniaksi dewize, jota sanaa myös käytetään viittaamaan valuutanvaihtopaikkoihin) ovat raskaasti vartioituja ja saattavat turistista näyttää pelottavilta. Asialliset aikeet avaavat kuitenkin oven. Passin näyttäminen vartijoille pyytämättä on aina suositeltavaa.
Rokotukset ja taudit
Hepatiitti A:ta ja B:tä esiintyy Slaveniassa jonkin verran. Tartunnat ovat tavallisimpia ruiskuhuumeiden käyttäjien keskuudessa ja alamaailmassa, mutta esimerkiksi hepatiitti A voi levitä ulosteiden välityksellä huonosti siivotuista käymälöistä. Halpoja majoitusliikkeitä käyttävien reppuselkämatkaajien on syytä pitää tämä mielessä. Siksi hepatiittirokotuksen tai gammaglobuliiniannoksen hankkiminen etukäteen on varsin suositeltavaa.
Slavenia on vesikauhualuetta. Maassa ei tiettävästi ole yhtään ihmistä kuollut vesikauhutartuntoihin sitten vuoden 1992, mutta maaseudulla ja metsäalueilla on ilmennyt pariin otteeseen vesikauhuepidemioita esim. metsästyskoirissa. EU:n avustuksella ylläpidetyn tehokkaan riistanvartija- ja rankkurilaitoksen ansiosta vesikauhu-uhkiin on viime aikoina osattu varautua hyvissä ajoin, mutta jos ollaan aikeissa liikkua kaukana kaupunkipaikoista, maan kulloiseenkin rabiestilanteeseen on järkevää tutustua etukäteen esimerkiksi WHO:n verkkosivujen vesikauhutietopankin (RABNET) avulla. Slavenian oma terveysministeriö ylläpitää vesikauhutilanteesta kertovia verkkosivuja osoitteessa www.strowotnistwo.sn/publikum/informacije/aktualnosci/scaklina.html. Kielitaidottomalla maaseudulla liikkuvien kannattaa pitää mielessä, että vesikauhu on slaveniaksi sćaklina.
Slavenian AIDS-tilanne ei ole uusien EU-maiden vaikeimpia, mutta erityisesti maan katolisimmilla alueilla, kuten Běła Wodan suunnalla, kondomeja voi olla vaikeaa hankkia tavallisista apteekeista. Jos apteekki ilmoittaa olevansa katolinen (katoliska aptejka) tai sillä on "kristillinen omistaja" (kśesćijański wobsejźaŕ), tätä voidaan yleensä pitää riittävänä merkkinä siitä, että apteekki ei myy kondomeja eikä muitakaan ehkäisyvälineitä. Kondomit tulee siis varmuuden vuoksi ostaa jo Suomesta, varsinkin jos matka suuntautuu kauas pääkaupungista ja urbaanien alueiden ulkopuolelle. On kuitenkin syytä muistaa, että suurten kaupunkien yöelämässä hyvin kunnossa ja huollettuina pidetyt kondomiautomaatit ovat varsin tavallisia. Kondomi on slaveniaksi preserwatiw tai kondom, puhekielellä myös kapucka tai gumijowa kapucka.
Tavoista
Slaveniassa on syytä noudattaa yleismaailmallisia hyviä tapoja ja varautua varsin vanhanaikaisilta vaikuttaviin muodollisuuksiin. Slaveniassa jokainen mies on herra (kněz) ja jokainen nainen rouva (kněni) tai neiti (kněžna). Puhuttelusana on aina Te (Wy), joskin Puolan vastaisella rajaseudulla esiintyy puolan vaikutuksesta myös kolmannessa persoonassa puhuttelu sanoilla kněz, kněni tai kněžna. Vierailulle mentäessä on syytä ottaa mukaan kukkakimppu, joka poistetaan kääreestään ennen sen ojentamista emännälle.
Slavenialaiset ovat ylpeää ja vieraanvaraista väkeä, joka on valmis uhraamaan vaikka loppukuun talousrahat tarjotakseen vieraalle hyvät ruoat, muttei halua, että heitä pidetään köyhinä ja säälittävinä. Jos haluat konkreettisella tavalla hyvittää isäntäväkesi vaivannäön, on suositeltavaa tehdä se niin hienotunteisesti kuin mahdollista. Esimerkiksi kiitoskortin tai muun näennäisesti vähäarvoisen esineen sisään ujutettua rahalahjaa voidaan pitää suotavana.
Vanhanaikainen herrasmiesmäisyys miesten ja naisten välisissä suhteissa on Slaveniassa arvossaan. Usein hyvinkin vanhat herrat tarjoutuvat silkkaa kohteliaisuuttaan auttamaan nuoria ja reippaita naismatkailijoita kantamaan rinkkojaan. Asianmukainen tapa korvata vaivannäkö herroille on tarjota heille esimerkiksi tupakkaa tai kahvit ja kuunnella, jos tilanne ja kielitaito sen suo, heidän muistojaan Stalinin ajalta. Tiedetään kuitenkin tapauksia, joissa varkaat ovat tähän kansantapaan vedoten petkuttaneet matkailijaa, eikä epärehellisyyttä aina näe päältä. Kunnon ihmiset ovat Slaveniassa kuitenkin aina halukkaita auttamaan pulaan joutunutta turistia, ja edelläkuvatunlainen menettely voi saattaa varkaan tilanteeseen, joka on selvästi poliisiputkaa huonompi vaihtoehto, jopa huolimatta siitä, että Slavenian poliisia on moitittu kovista ja väkivaltaisista otteista.
Seksuaalitavoiltaan Slavenia on periaatteessa länsimaisen vapautunut, joskin voimakkaasti uskonnolliset, erityisesti katoliset ja kalvinistiset miljööt voivat poiketa tästä paljonkin. Kalvinistien keskuudessa amerikkalaistyyppinen uusmoralismi on voimakkaimmillaan, ja Reformoidun kristillis-isänmaallisen puolueen (Reforměrowano-Kśesćijańska Strona za Wosćojski Kraj) välityksellä sillä on myös jonkin verran poliittista vipuvoimaa. Homoseksuaalien toiminta Pride-paraateineen (paikallinen nimi: Naša Pycha) on näkyvää ainoastaan pääkaupungissa, muualla ollaan äärikristillisten iskuryhmien, ns. ristiretkeläisten (kśicaki) ja skinheadien (plěchace) pelossa hillitympiä.
Politiikka
Slavenian parhaiten organisoituneita poliittisia voimia ovat edelleenkin entisen kommunistipuolueen, ns. Taistelevan proletariaatin demokraattisen työväenpuolueen (Demokratiska Źěłaśerska Strona "Wojujucy Proletariat", DŹS-WP) ja sen apupuolueiden perilliset. Nykyään entisen kommunistipuolueen nimi on tietenkin Socialdemokratiska Źěłaśerska Strona, ja se on edelleen (vuoden 2004 vaalien jälkeen) maan suurin puolue, joskaan sillä ei ole kuin vajaa kolmannes parlamentin paikoista. Sen entisiä apupuolueita ovat Maakansan puolue (Bursko-Ludowa Strona, BLS), Vapaa demokraattinen puolue (Lichotno-Demokratiska Strona, LDS) ja Isänmaallis-demokraattinen puolue (Woścojsko-Demokratiska Strona, WDS). Näistä ainoastaan BLS on onnistunut jättämään taakseen kommunismin ajat ja nousemaan populistisen, antikommunistisista vastarintaryhmistä kehittyneen Maaseudun Rynnäkkömiesten Liiton (Zjadnośeństwo Burskich Napadowarjow, ZBN) ohitse maan suurimmaksi talonpoikaispuolueeksi.
Kommunisminvastaiset toisinajattelijapiirit ovat pyrkineet perustamaan uudelleen sotienvälisen ajan puolueita, joista tärkein oli aikoinaan Slavenian kansallinen sosialistinen puolue, SNSS (Sławěńska Narodna Socialistiska Strona). Synkkiä muistoja herättävästä nimestään huolimatta puolue on lähinnä sosiaalidemokraattinen luonteeltaan. Merkittävän osan puoluekentästä muodostavat erilaiset oikeistolaiset, uskonnolliset, isänmaalliset ym. pikkupuolueet. Niiden suuri yhteiskannatus on herättänyt liberaaleissa intellektuellipiireissä huolta Slavenian demokratian tulevaisuudesta, mutta niiden poliittista merkitystä vähentää huomattavasti esimerkiksi kristillisten puolueiden pirstaloituminen uskontunnustusrajoja myöten. Onkin merkillepantavaa, että ainoa tärkeä uskonnollinen oikeistopuolue, kalvinistinen RKP-WK (Reforměrowano-Kśesćijańska Strona za Wosćojski Kraj), menestyy vain siksi, että se on alusta asti pyrkinyt edustamaan ainoastaan kalvinisteja. Puolue pitää veljespuolueenaan pohjoisirlantilaista Demokraattista unionistipuoluetta, jonka johtaja, pastori Ian Paisley, on pariin otteeseen matkustanut Slaveniaan henkeä nostattamaan. Myös puolueen yhteydet Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeelle ovat tunnetut.
lauantai 5. helmikuuta 2005
via Jani (SKM)
Testitulos:
You are Peace.
You are at peace with your self and the world
around you. You have balance in your life and
exude tranquility from every pore of your body.
People are constantly asking you "what is
your secret?"
What Emotion Are You?
brought to you by Quizilla
[x] Minulla on silmälasit.
Heh, joo. Olisi minulla, mutta jo vuosikymmenen olen kulkenut pehmeäpiirretyssä maailmassa ilman rillejä, kun niihin ei muka ole varaa.
[x ] Olen blondi.
Niin ainakin tuo Vera sanoo, joten olenhan minä.
[x] Tiedän ainakin yhden kaimani.
Jos etunimikaimat (Panu Petteri) lasketaan, niin tiedän, että sillä tyypillä, joka oli Tampereen yliopiston skandinaavisten kielten professori v. 1990, on Panu Petteri -niminen poika.
[ ] Tiedän, missä on Kälviä.
En tiedä. Veikkaan Pohjanmaata.
[x] Olen kaksikielinen.
Olen kai minä nykyään ainakin kaksikielinen.
[x] Olen riippuvainen netistä.
Hyvää iltaa. Nimeni on Panu Petteri ja olen nettiholisti.
[ ] Olen riippuvainen huulirasvasta.
Huulirasvasta? Midäännggg she onnggg?
[x] Olen riippuvainen.
Kaipa.
[ ] Olen ainoa lapsi.
Eipä. Vaikka käytännössä kyllä, kun sisarukset asuivat aina muualla.
[ ] Minulla on villakoiria sänkyni alla.
Minkä sängyn? Se on patja ja se on lattialla.
[ ] Asun omassa kämpässä.
[x] Asun opiskelija-asuntolassa.
[x] Seurustelen.
[ ] Olen ainakin yhden bändin suuri fani.
Minä olen aina ihmetellyt, miksi fitussa ihmisten pitäisi leikata toisiltaan kurkku siksi, että toinen intoilee väärästä bändistä.
[ ] Olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat.
En ole lukenut ensimmäistäkään. Nyt pitäisi, kun saisi iiriksi.
[ ] Mielestäni Johnny Depp on ihana.
Kuka se on? Se tyyppi, joka on ihana, on nimeltään Ryder, Winona Ryder.
[ ] Inhoan hernekeittoa.
Nam.
[ ] Syvästi inhoan hernekeittoa.
Syvästi nam.
[ ] Inhoan pinaattikeittoa.
Menettelee.
[ ] Syvästi inhoan pinaattikeittoa.
Syvästi menettelee.
[ ] Seuraan Kauniita ja rohkeita.
[ ] Olen mielestäsi kaunis.
[x] Olen pitkävihainen.
[x] Olen lahjoittanut rahaa johonkin keräykseen viimeisen kuukauden aikana.
[x] Minulla on oma huone.
[ ] Omistan MicMacin tai Miss Sixtyn vaatteita.
[ ] Omistan lökäpöksyt.
[ ] Olen rokkari.
[ ] Olen poppari.
[ ] Olen hoppari.
[ ] Olen punkkari.
[ ] Olen hippi.
[ ] Seuraan muotia.
[ ] Meikkaan.
[x] Olen vm. -87 tai vanhempi.
[ ] Minulla on lävistyksiä.
[ ] Minulla on tatuointi.
[ ] Pidän Antti Tuiskusta.
[x] Pidän lapsista.
Tietyin varauksin pidän. Haluaisin kyllä omia.
[x] Tiedän, mikä minusta tulee isona.
[ ] Olin viime kesänä kesätöissä.
Ei kun oikeissa töissä.
[ ] Olen käynyt Hartwall-areenalla.
[ ] Asun pääkaupunkiseudulla.
[ ] Olen ratsastanut hevosella.
[x] Pidän saunomisesta.
[x] Olen käynyt tänään suihkussa.
[ ] Mielestäni jätkän pitäisi käydä mieluummin armeija kuin sivari.
[x] Olen tyytyväinen nimeeni.
[ ] Osaan lasketella lumilaudalla.
[ ] Minulla on ajokortti.
[ ] Poltan.
[x] Olen absolutisti.
[ ] Vanhempani ovat eronneet.
[ ] Kaikki isovanhempani ovat elossa.
[x] Siellä missä asun, on ainakin yksi R-kioski.
[x] Kaupungissani on vähintään 20 000 asukasta.
[ ] Surffailen jonkun bändin fanisivuilla.
[ ] Kuuntelen nyt musiikkia.
[x] Olen yksin kotona.
[x] Tunnen ainakin yhden homon.
Yleensä en tiedä tuttujeni seksuaalisia suuntautumisia, kun ei vois vähempää kiinnostaa. Parikin tärkeää naispuolista ystävää on tunnustautuneita biseksuaaleja, toinen lesbopainotuksella (se läheisempi). Yhden tutun kaverin tiedän olevan homo.
[x] Olin uutenavuotena selvinpäin.
[ ] Olen käynyt discossa viimeisen puolen vuoden aikana.
[x] Olen riidellyt viimeisen kuukauden aikana.
[ ] Minulla on paljon kavereita.
[x] Olen onnellinen.
Enimmäkseen kyllä, mihin Parempi Puolisko toki on pitkälti "syyllinen".
[ ] Olen itkenyt viimeisen 24 tunnin aikana.
[x] Tykkään jäätelöstä.
[ ] Olen lukiossa.
[ ] Onnennumeroni on 5.
[ ] Olen ollut ihastunut opettajaani.
[ ] Minulla on sininen hiiri.
[ ] Minulla on musta koira.
[ ] En tiedä, onko minulla hiirtä tai koiraa.
[ ] En aina jaksa tehdä läksyjäni.
[x] Todistuksessa minulla oli käytös 10.
[ ] Juon monta litraa päivässä.
[x] Pidän maidosta.
[ ] Olen allerginen eläimille (kissa).
[x] Olen allerginen ruoka-aineille.
Ainakin kiiville.
[ ] Minun pitäisi olla nyt koulussa.
[ ] Tämä on tyhmä.
[x] Ulkona on pimeää.
[ ] Pelkään pimeää.
[ ] Jompikumpi vanhemmistani on kuollut.
[x] Meillä ei ole akvaariota.
[ ] Meillä on iso talo.
[ ] Asun omakotitalossa.
[x] Asun kerrostalossa.
[ ] Asun rivitalossa.
[x] Juon kahvia.
[x] Pidän kahvista.
[x] Tiedän missä on Ähtäri.
[x] Olen käynyt Ähtärissä.
Pikkunassikkana kyllä. Eläinpuistossa. Tuli nähtyä ilves läheltä. Sitä en unohda koskaan.
[x] Ähtäri on kiva paikka.
Kyllä se eläinpuisto oli pikkupojalle ihan jännä juttu.
[ ] Asun Ähtärissä.
[ ] Joku tuttuni asuu Ähtärissä.
[ ] Minulla ei ole hölkäsen pöläystäkään missä on Ähtäri.
[x] Meillä on kannettava tietokone.
Meillä? Minulla! Ja hieno onkin, lahjakalu!
[ ] Ja webkamera!
[ ] En osaa käyttää kahvia.
[x] Minulla on ankara kasvatus.
Eräiltä osin se oli aika ankara.
[ ] Minulla on duffelitakki.
Mikä on duffelitakki?
[x] Ei ole kauniimpaa kuin myrskyn jälkeinen sää...
Ei niin.
[ ] Elokuvien "The End"-tekstit ärsyttävät.
[ ] Keittiömme kaapissa on hienoja lautasia.
[ ] Minulla on ulkomaalaiset sukujuuret.
[ ] Taulut ovat rumia.
[ ] En ole katsonut ikinä minkään elokuvan lopputekstejä alusta loppuun.
[ ] American Piet ovat hyviä.
[ ] Tämä on pisin tekemäni rastikysely.
[ ] Tämä on hölmöin tekemäni rastikysely.
[ ] Minulla on digitaalikamera.
[x] Juon teetä.
[ ] Vihreä tee on parasta.
Suurin osa vihreästä teestä on pahaa, tai sitten en osaa laittaa sitä oikein.
[ ] Tykkään Sims-peleistä.
Parempi Puolisko tykkää, mutta minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta kokeilla.
[ ] Minulla on Sims2.
[ ] Olen riippuvainen siitä - pelaan joka päivä.
[x] Ostan jatkuvasti kaikkea rojua.
Niin ostan. Siitä rojusta käytetään teknillistä termiä "kirjat".
[ ] En ikinä laittaisi jalkaani toppahousuja.
[ ] Minulla on rotta.
[x] Olen pitänyt rottaa sylissä.
Olen. Isosiskollani (ei siis Isosisko-nimisellä blogistilla) oli rotta.
[ ] Rotat ovat inhottavia.
[ ] Minulla on kiire.
[ ] Muut ovat nukkumassa.
[ ] Olen aamuvirkku.
[x] Eipäs kun iltavirkku.
[x] Minusta ei saa kaunista tekemälläkään.
[ ] Minua on sanottu kauniiksi.
[ ] Vatsani on kipeä.
[x] En aio mennä tänään kouluun.
[ ] Säälikää mua!
[x] Minulla on veli ja sisko.
[ ] Olen keskimmäinen lapsi.
[ ] Hahaa, mulla on pikkusisko!
[ ] Serkkuja minulla on yli 20.
[x] En tiedä montako pikkuserkkua minulla on.
[x] Mutta sen voin sanoa että paljon.
[ ] Minulla ei ole ystäviä, ei edes kavereita, olen onneton!
[x] Pidän äidinkielestä.
[x] Olen hyvä äidinkielessä.
[ ] Huomasin tässä jo monta kieliopillista virhettä.
[ ] Olen puhunut tänään puhelimessa.
[x] Olen kiva.
[x!] Olen varmasti.
[x!!] Äläkä väitä vastaan.
You are Peace.
You are at peace with your self and the world
around you. You have balance in your life and
exude tranquility from every pore of your body.
People are constantly asking you "what is
your secret?"
What Emotion Are You?
brought to you by Quizilla
En minä ikinä ole uskonut horoskooppeihinkaan.
Toinen mämmi tulee Veloenan blogista:
[x] Minulla on silmälasit.
Heh, joo. Olisi minulla, mutta jo vuosikymmenen olen kulkenut pehmeäpiirretyssä maailmassa ilman rillejä, kun niihin ei muka ole varaa.
[x ] Olen blondi.
Niin ainakin tuo Vera sanoo, joten olenhan minä.
[x] Tiedän ainakin yhden kaimani.
Jos etunimikaimat (Panu Petteri) lasketaan, niin tiedän, että sillä tyypillä, joka oli Tampereen yliopiston skandinaavisten kielten professori v. 1990, on Panu Petteri -niminen poika.
[ ] Tiedän, missä on Kälviä.
En tiedä. Veikkaan Pohjanmaata.
[x] Olen kaksikielinen.
Olen kai minä nykyään ainakin kaksikielinen.
[x] Olen riippuvainen netistä.
Hyvää iltaa. Nimeni on Panu Petteri ja olen nettiholisti.
[ ] Olen riippuvainen huulirasvasta.
Huulirasvasta? Midäännggg she onnggg?
[x] Olen riippuvainen.
Kaipa.
[ ] Olen ainoa lapsi.
Eipä. Vaikka käytännössä kyllä, kun sisarukset asuivat aina muualla.
[ ] Minulla on villakoiria sänkyni alla.
Minkä sängyn? Se on patja ja se on lattialla.
[ ] Asun omassa kämpässä.
[x] Asun opiskelija-asuntolassa.
[x] Seurustelen.
[ ] Olen ainakin yhden bändin suuri fani.
Minä olen aina ihmetellyt, miksi fitussa ihmisten pitäisi leikata toisiltaan kurkku siksi, että toinen intoilee väärästä bändistä.
[ ] Olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat.
En ole lukenut ensimmäistäkään. Nyt pitäisi, kun saisi iiriksi.
[ ] Mielestäni Johnny Depp on ihana.
Kuka se on? Se tyyppi, joka on ihana, on nimeltään Ryder, Winona Ryder.
[ ] Inhoan hernekeittoa.
Nam.
[ ] Syvästi inhoan hernekeittoa.
Syvästi nam.
[ ] Inhoan pinaattikeittoa.
Menettelee.
[ ] Syvästi inhoan pinaattikeittoa.
Syvästi menettelee.
[ ] Seuraan Kauniita ja rohkeita.
[ ] Olen mielestäsi kaunis.
[x] Olen pitkävihainen.
[x] Olen lahjoittanut rahaa johonkin keräykseen viimeisen kuukauden aikana.
[x] Minulla on oma huone.
[ ] Omistan MicMacin tai Miss Sixtyn vaatteita.
[ ] Omistan lökäpöksyt.
[ ] Olen rokkari.
[ ] Olen poppari.
[ ] Olen hoppari.
[ ] Olen punkkari.
[ ] Olen hippi.
[ ] Seuraan muotia.
[ ] Meikkaan.
[x] Olen vm. -87 tai vanhempi.
[ ] Minulla on lävistyksiä.
[ ] Minulla on tatuointi.
[ ] Pidän Antti Tuiskusta.
[x] Pidän lapsista.
Tietyin varauksin pidän. Haluaisin kyllä omia.
[x] Tiedän, mikä minusta tulee isona.
[ ] Olin viime kesänä kesätöissä.
Ei kun oikeissa töissä.
[ ] Olen käynyt Hartwall-areenalla.
[ ] Asun pääkaupunkiseudulla.
[ ] Olen ratsastanut hevosella.
[x] Pidän saunomisesta.
[x] Olen käynyt tänään suihkussa.
[ ] Mielestäni jätkän pitäisi käydä mieluummin armeija kuin sivari.
[x] Olen tyytyväinen nimeeni.
[ ] Osaan lasketella lumilaudalla.
[ ] Minulla on ajokortti.
[ ] Poltan.
[x] Olen absolutisti.
[ ] Vanhempani ovat eronneet.
[ ] Kaikki isovanhempani ovat elossa.
[x] Siellä missä asun, on ainakin yksi R-kioski.
[x] Kaupungissani on vähintään 20 000 asukasta.
[ ] Surffailen jonkun bändin fanisivuilla.
[ ] Kuuntelen nyt musiikkia.
[x] Olen yksin kotona.
[x] Tunnen ainakin yhden homon.
Yleensä en tiedä tuttujeni seksuaalisia suuntautumisia, kun ei vois vähempää kiinnostaa. Parikin tärkeää naispuolista ystävää on tunnustautuneita biseksuaaleja, toinen lesbopainotuksella (se läheisempi). Yhden tutun kaverin tiedän olevan homo.
[x] Olin uutenavuotena selvinpäin.
[ ] Olen käynyt discossa viimeisen puolen vuoden aikana.
[x] Olen riidellyt viimeisen kuukauden aikana.
[ ] Minulla on paljon kavereita.
[x] Olen onnellinen.
Enimmäkseen kyllä, mihin Parempi Puolisko toki on pitkälti "syyllinen".
[ ] Olen itkenyt viimeisen 24 tunnin aikana.
[x] Tykkään jäätelöstä.
[ ] Olen lukiossa.
[ ] Onnennumeroni on 5.
[ ] Olen ollut ihastunut opettajaani.
[ ] Minulla on sininen hiiri.
[ ] Minulla on musta koira.
[ ] En tiedä, onko minulla hiirtä tai koiraa.
[ ] En aina jaksa tehdä läksyjäni.
[x] Todistuksessa minulla oli käytös 10.
[ ] Juon monta litraa päivässä.
[x] Pidän maidosta.
[ ] Olen allerginen eläimille (kissa).
[x] Olen allerginen ruoka-aineille.
Ainakin kiiville.
[ ] Minun pitäisi olla nyt koulussa.
[ ] Tämä on tyhmä.
[x] Ulkona on pimeää.
[ ] Pelkään pimeää.
[ ] Jompikumpi vanhemmistani on kuollut.
[x] Meillä ei ole akvaariota.
[ ] Meillä on iso talo.
[ ] Asun omakotitalossa.
[x] Asun kerrostalossa.
[ ] Asun rivitalossa.
[x] Juon kahvia.
[x] Pidän kahvista.
[x] Tiedän missä on Ähtäri.
[x] Olen käynyt Ähtärissä.
Pikkunassikkana kyllä. Eläinpuistossa. Tuli nähtyä ilves läheltä. Sitä en unohda koskaan.
[x] Ähtäri on kiva paikka.
Kyllä se eläinpuisto oli pikkupojalle ihan jännä juttu.
[ ] Asun Ähtärissä.
[ ] Joku tuttuni asuu Ähtärissä.
[ ] Minulla ei ole hölkäsen pöläystäkään missä on Ähtäri.
[x] Meillä on kannettava tietokone.
Meillä? Minulla! Ja hieno onkin, lahjakalu!
[ ] Ja webkamera!
[ ] En osaa käyttää kahvia.
[x] Minulla on ankara kasvatus.
Eräiltä osin se oli aika ankara.
[ ] Minulla on duffelitakki.
Mikä on duffelitakki?
[x] Ei ole kauniimpaa kuin myrskyn jälkeinen sää...
Ei niin.
[ ] Elokuvien "The End"-tekstit ärsyttävät.
[ ] Keittiömme kaapissa on hienoja lautasia.
[ ] Minulla on ulkomaalaiset sukujuuret.
[ ] Taulut ovat rumia.
[ ] En ole katsonut ikinä minkään elokuvan lopputekstejä alusta loppuun.
[ ] American Piet ovat hyviä.
[ ] Tämä on pisin tekemäni rastikysely.
[ ] Tämä on hölmöin tekemäni rastikysely.
[ ] Minulla on digitaalikamera.
[x] Juon teetä.
[ ] Vihreä tee on parasta.
Suurin osa vihreästä teestä on pahaa, tai sitten en osaa laittaa sitä oikein.
[ ] Tykkään Sims-peleistä.
Parempi Puolisko tykkää, mutta minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta kokeilla.
[ ] Minulla on Sims2.
[ ] Olen riippuvainen siitä - pelaan joka päivä.
[x] Ostan jatkuvasti kaikkea rojua.
Niin ostan. Siitä rojusta käytetään teknillistä termiä "kirjat".
[ ] En ikinä laittaisi jalkaani toppahousuja.
[ ] Minulla on rotta.
[x] Olen pitänyt rottaa sylissä.
Olen. Isosiskollani (ei siis Isosisko-nimisellä blogistilla) oli rotta.
[ ] Rotat ovat inhottavia.
[ ] Minulla on kiire.
[ ] Muut ovat nukkumassa.
[ ] Olen aamuvirkku.
[x] Eipäs kun iltavirkku.
[x] Minusta ei saa kaunista tekemälläkään.
[ ] Minua on sanottu kauniiksi.
[ ] Vatsani on kipeä.
[x] En aio mennä tänään kouluun.
[ ] Säälikää mua!
[x] Minulla on veli ja sisko.
[ ] Olen keskimmäinen lapsi.
[ ] Hahaa, mulla on pikkusisko!
[ ] Serkkuja minulla on yli 20.
[x] En tiedä montako pikkuserkkua minulla on.
[x] Mutta sen voin sanoa että paljon.
[ ] Minulla ei ole ystäviä, ei edes kavereita, olen onneton!
[x] Pidän äidinkielestä.
[x] Olen hyvä äidinkielessä.
[ ] Huomasin tässä jo monta kieliopillista virhettä.
[ ] Olen puhunut tänään puhelimessa.
[x] Olen kiva.
[x!] Olen varmasti.
[x!!] Äläkä väitä vastaan.
perjantai 4. helmikuuta 2005
Hehe ehe hehe heheh (Beavis ja Butthead)
Ennen kuin hukun interblogismin suohon (päivitän vielä edellistä merkintää), puhisen raivosta ja kysyn: ketä tämä muka naurattaa? Tuo mauton tekele on jopa käännetty suomeksikin, ja koko kirjan pointti tuntuu olevan ääliöanglosaksinen tapa pitää suurenmoisena vitsinä sitä, että maailmassa ihan oikeasti on maita, joissa ei puhuta englantia (ja joissa on oikeasti vielä vähän aikaa sitten kärrätty ihmisiä keskitysleireihin).
Minulla on jo pitkään ollut suunnitelmissa laatia turistiopas Slaveniaan, geneeriseen itäeurooppalaiseen maahan. Slavenian kieli olisi slavenia (slavenian kielen rooli olisi varattu slaavilaisista kielistä uhatuimmalle, alasorbille, jota itse asiassa olen vakavalla naamalla yrittänyt opetellakin - minulle tulee yhä alasorbinkielinen lehti Nowy Casnik), sen kulttuuri sekoitus tuntemiani itäeurooppalaisia slaavimaita - lisäksi Unkarilta voisi lainata uskonto-olot (maassa asuisi siis katolisia ja reformoituja) - ja sen historiassa traagisia sankareita, jotka länsi olisi kerran toisensa jälkeen jättänyt pulaan. Siitä huolimatta urheat slavenialaiset olisivat taistelleet verissä päin kaikkia diktatuureja vastaan iskulauseensa "Teidän vapautenne puolesta ja meidänkin" elähdyttäminä. (Se on tietysti alkujaan puolalainen iskulause - Za waszą wolność i naszą. Alasorbiksi se menee Za wašu a našu lichotu. Vapaus on tosiaan alasorbiksi lichota tai jopa saksasta lainatulla sanavartalolla fryjota - ei siis mitään sellaista kuin svoboda tai volja.) Tietenkään kaiken ei tarvitsisi olla ylevää ja juhlallista - luonnollisesti kommunismista vapautumista voisi seurata kaikenlaisia lahjus- ja pyramidiskandaaleja, lisäksi tietenkin poliittisella taivaalla näkyisi kaikenlaisia hullunkurisia tähdenlentoja.
Ehkäpä voisinkin kirjoittaa blogiini sarjan artikkeleita tuon kuvitteellisen maan historiasta. Mitä sanoo yleisö?
Minulla on jo pitkään ollut suunnitelmissa laatia turistiopas Slaveniaan, geneeriseen itäeurooppalaiseen maahan. Slavenian kieli olisi slavenia (slavenian kielen rooli olisi varattu slaavilaisista kielistä uhatuimmalle, alasorbille, jota itse asiassa olen vakavalla naamalla yrittänyt opetellakin - minulle tulee yhä alasorbinkielinen lehti Nowy Casnik), sen kulttuuri sekoitus tuntemiani itäeurooppalaisia slaavimaita - lisäksi Unkarilta voisi lainata uskonto-olot (maassa asuisi siis katolisia ja reformoituja) - ja sen historiassa traagisia sankareita, jotka länsi olisi kerran toisensa jälkeen jättänyt pulaan. Siitä huolimatta urheat slavenialaiset olisivat taistelleet verissä päin kaikkia diktatuureja vastaan iskulauseensa "Teidän vapautenne puolesta ja meidänkin" elähdyttäminä. (Se on tietysti alkujaan puolalainen iskulause - Za waszą wolność i naszą. Alasorbiksi se menee Za wašu a našu lichotu. Vapaus on tosiaan alasorbiksi lichota tai jopa saksasta lainatulla sanavartalolla fryjota - ei siis mitään sellaista kuin svoboda tai volja.) Tietenkään kaiken ei tarvitsisi olla ylevää ja juhlallista - luonnollisesti kommunismista vapautumista voisi seurata kaikenlaisia lahjus- ja pyramidiskandaaleja, lisäksi tietenkin poliittisella taivaalla näkyisi kaikenlaisia hullunkurisia tähdenlentoja.
Ehkäpä voisinkin kirjoittaa blogiini sarjan artikkeleita tuon kuvitteellisen maan historiasta. Mitä sanoo yleisö?
Markkina-arvopelleilyn välinäytös
Kun Birdy tavoistaan poiketen vaivautui vastaamaan kysymykseeni asiallisesti, hän ansaitsee yhtä asiallisen kommentaarin. Edellisen merkinnän päivittämisen asemesta vastaan siis hänelle.
Käytännössä vain se vakka ja kansi tarkoittaa yleensä markkina-arvoteorian mukaista vakkaa ja kantta, ei yhteisten harrastusten ja kiinnostusten mukaista vakkaa ja kantta. Asia nimittäin on niin merkillisesti, että ne nuoret naiset, joiden kanssa minulla itselläni on ollut paljon yhteistä nimenomaan ajatusmaailman, arvojen ja harrastusten osalta, ovat yleensä olleet markkina-arvoltaan (ulkonäöltään ja varallisuudeltaan) selvästi korkeammalla tasolla.
Olen kyllä samaa mieltä kaksikymppisten epäkypsyydestä. Valitettavasti vain tilanne on sellainen, että maailma on täynnä propagandaa - vai pitäisikö käyttää pseudotieteellistä muotisanaa meemejä - naisten per definitionem suuremmasta vastuuntuntoisuudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä. Pakkaa sekoittaa siis merkittävästi se, että mies - ainakin se itsekriittinen ja profeminismin sisäistänyt ajatteleva mies - on taipuvainen uskomaan tähän propagandaan, ja nainen uskoo siihen yhtä lailla. Käytännössä on oikeasti aika vaikea sanoa ääneen, että joku kaksikymppinen nuori nainen on tyhmä ja ajattelematon, saati menetellä sen mukaisesti.
Minä ihan oikeasti ihmettelen, missä - lukuunottamatta epäisänmaallisia, amerikkalaismielisiä vapaakirkollisia perheitä - nykyään Suomessa enää esiintyy sellaisia koteja. Mielestäni on paljon todennäköisempää, että jokseenkin kaikki perheet ovat enemmän tai vähemmän tasa-arvohenkisiä virityksiä ainakin omasta mielestään. Samalla suurin osa, ehkä enemmistö, perheistä on enemmän tai vähemmän dysfunktionaalisia avioeroperheitä. On mahdollista, että nykyajan nuoret tekevät ns. post hoc propter hoc -päättelyvirheen, eli olettavat dysfunktionaalisuuden johtuvan tasa-arvoisuudesta, ja pyrkivät sitten itse "terveempään" perhe-elämään, jonka olettavat urkenevan uuskonservatiivisista asetelmista.
Nythän asia on niin, että niiden öyhöttäjämiesten ruusuissa on ihan oikeasti sellaisia kukkia, joiden luulisi olevan kelpo kumppaneita nimenomaan AT-miehille. Millaista tyttöä koulussa hyvin pärjäävän, kulttuuria harrastavan AT-miehen luulisi etsivän? Koulussa hyvin pärjäävää ja kulttuuria harrastavaa, eikös niin? Siinä nyt vain on se ongelma, että juuri sellaiset tytöt ovat markkina-arvoltaan selvästi AT-miestä korkeammalla, jolloin he tähtäävät sinne öyhöttäjän kainaloon.
Birdy tekee tässä sen naisille tyypillisen virheen, että hän olettaa molemmilla puolilla olevan keskinkertaisen näköisiä, hiljaisia ja kilttejä älykköjä ja toisaalta sitten suosittuja komeita tyhmiä öyhöttäjiä. Valitettavasti näin ei todellakaan ole asian laita. Älykkäät ja koulussa hyvin pärjäävät tytöt ovat yleensä tyttöjen markkina-arvohaitarin yläpäässä - he ovat kauniita ja sosiaalisia. Älykkäät ja koulussa hyvin pärjäävät pojat ovat friikkejä.
Paul Grahamin artikkeli Why Nerds are Unpopular ei välttämättä ole suoraan yleistettävissä suomalaisiin kouluoloihin. Siitä huolimatta seuraava sitaatti havainnollistaa erinomaisesti älykköpoikien sosiaalista sijaintia:
Suunnilleen samassa asemassa ovat älykköpojat meikäläisissäkin koulussa (sillä varauksella, että oikeiden vanhempien, lääkärien, hammaslääkärien ja eläinlääkärien, lapset kuuluivat minun kotikaupunkini kouluissa sukupuolesta riippumatta samaan alakulttuuriin, jolla oli lupa olla fiksu koulussa - alakulttuurin rituaaleihin kuului tietysti myös joukko kalliita ja materialistisia harrastuksia, varsinkin Vattuvuori-nimiseltä soramäeltä käsin harrastettu alppihiihto). Itse asiassa se mongoloidipoikakin pystyy saamaan enemmän tyttöjen suosiota ja sosiaalista huomiota kuin älykkönörtit. Konsti on se vanha ja koettu eli silmitön väkivaltaisuus.
Vuosia sitten Hesarissa oli artikkeli bändärikulttuurista. Siinä kuvattiin, kuinka nuoret kimmat sopivat ulkomaalaisten mega-YTM-rokkitähtien kanssa backstagella tapaamisesta - sopimus oli asiallinen ja konstailematon: pillua mulle, varttitunti glamouria sulle. Minä olin tuohon aikaan vain pari vuotta vanhempi kuin nuo gruupparit, ja ensivilkaisulla ajattelin, että tuollaista rokkimuusikoiden alla makaamista harjoittavat varmasti vain todella pinnalliset amiksen hylkylinjan tytöt. Juttua lukiessani huomasin kuitenkin erehtyneeni. Groupie-tyttöjen joukossa oli lääkikseen ja oikikseen meneviä abityttöjä, ei todellakaan mitään alaluokkaa. Se oli oikeasti aikamoinen pettymyksen aihe. Mutta olisihan minun pitänyt kouluvuosilta muistaa, että asia on juuri noin. Se tyttö, johon itse olin lukiovuosina rakastunut, oli koulun fiksuin, ja minä olin häneen rakastunut nimenomaan sen takia, koska olin tyhmä ja kuvittelin, että se tekisi meistä potentiaalisen parin. Valitettavasti hän oli myös nätti - ei kaunis, mutta sen verran nätti ja seksikäs (tuokaa minulle seitsentoistavuotias neito, joka ei olisi seitsentoistavuotiaan pojan mielestä nätti ja seksikäs) että oli markkina-arvoltaan yläpuolellani.
Ja markkina-arvo hit och markkina-arvo dit, men tämä neito ei todellakaan ollut kiinnostunut nörttipojun rakkaaksi rupeamisesta. Hän makasi mieluummin vanhempien miesten kanssa. Kaikkien nuorten neitojen tapaan hän pystyi kyllä järjestelemään itselleen seksuaalisia iloja omilla ehdoillaan, lähtipä abikesänään luokan suurimman hepsankeikan ja missin kanssa interrailaamaan Sisiliaan. Se nyt tiedetään tarkkaan mitä ne sieltä hakivat.
Eikä siinäkään mitään väärää sinänsä ole. Vääryys on siinä, että nörttipojille ei ole niiden kylmänseksikkäiden älykkötyttöjen sijaan kodikkaita, mukavia ja fiksuja tavallisen näköisiä tyttöjä. Sellainen pystyy erinomaisesti tyydyttämään ATM-pojun emotionaaliset, seksuaaliset, sosiaaliset ja intellektuaaliset tarpeet. Mutta sellaisetkin ovat pulan alaista tavaraa ja haluttuja, ja heilläkin tämä haluttuus nousee varmasti ajan pitkään hiusrajaa korkeammalle.
Ainoa, mitä ATM:lle on tarjolla, ovat ATN:t. Ikävä kyllä nuoresta naisesta ei saa ATN:ää, ellei hän ole rumuuden lisäksi ikävä, tylsä ja tyhmä ihminen. Kuten Ilkka sanoi, "et oikeasti halua niitä naisia, joille nyt kelpaat", ja ATM ei - ihan oikeasti - kelpaa sellaisille naisille, joiden kanssa voisi jutella yhteisistä kiinnostuksen aiheista. Fiksu nuori nainen ei ole koskaan ATN. Jos olisi, mitään ongelmia ei olisi. Fiksu nuori nainen on kuitenkin aina vähintään KTN ja kilpailee mieluummin YTM:ien suosiosta.
Valitettavasti tuo kaikki perustuu siihen väärään kuvitelmaan, että ATMyys olisi ujoutta. Ujous on merkittävä ATMyystekijä, mutta ATMyydestä ei todellakaan päästä eroon ujoudesta paranemalla. Pikemminkin homma menee siten, että ATMyyden haju tarttuu. Onkin mielenkiintoista, että Birdy puhuu "kohtuullisesta pukeutumistajusta": ATM:llä on yleensä parempaa käyttöä ajalleen ja rahoilleen kuin pukeutumisen opettelu, ja niinä vuosina, jotka hän viettää itsetuntoaan rakennellen, hän putoaa joka tapauksissa kaikenlaisten muotien kelkasta. (Juuri siitä syystä meikäläiselläkin on tasan kaksi tapaa pukeutua: rennot vapaa-ajan kledjut ja tumma puku, tertium non datur.)
Birdy katsoo tilannetta oman sukupuolensa näkökulmasta: hissukka tyttö ei ole yhtään sen vähemmän haluttu kuin se seurallinen ja hauska. Kaikki miehet kyllä hyvin tietävät että himot ne on hiirellä ja hissukallakin ja että stille Wasser sind tief. Kyllä hissukka tyttö aina käy kaupaksi, mutta ei ATM, ei edes hissukalle.
Asia kun on niin, että myös hissukka tyttö haluaa vähän Y:mmän T:n M:n kuin se ATM on. Kas, ATM on joka tapauksessa ollut niin vanhaksi syrjässä suhteiluelämästä, että kaikki tytöt pitävät häntä mustanapekkana, jonka saaja häviää pelin. Ei hissukkakaan halua mustaapekkaa. Älkää edes kuvitelko.
Minäkin nimenomaan ajattelin nuorena, että tyttöjen kanssa kuuluu ensin opetella olemaan luontevaa kaveria ja että pildeä saa sitten ihan itsestään kun ensin osaa olla toisen seurassa hermoilematta. Valitettavasti tällaiset ohjeet ovat käytännössä sitä kiven leipomista Kullervon leipään. Käytännössä nimittäin tuolla reseptillä saa vain ja ainoastaan niitä vain-ystäviä (jotka ovat ihan eri asia kuin oikeat ystävät). Kun jutellaan vain Jorge Luis Borgesista ja Ursula Le Guinista eikä koskaan seksistä, rakkaudesta eikä seurustelusta, niin miespuolisen osapuolen eroottinen lähestymisyritys saa vastauksekseen sen tavanomaisen litanian: minä luulin että me oltiin vain ystäviä ja sitä paitsi minulla on jo poikaystävä (josta tämä "ystävä" ei tietenkään ole kertaakaan maininnut pojalle). Rupesin itse ns. saamaan vasta sitten kun rupesin tekemään röyhkeitä ehdotuksia iskulauseella ensin pimppa ja sitten rakkaus. Ja kaikkein hämmästyttävintä oli, miten hyväksyvästi ja suvaitsevasti vastapuoli suhtautuu tällaiseen asenteeseen. Se ei itse asiassa näytä kykenevän pilaamaan edes sitä ystävyyttä, jos saa menemään perille toiselle osapuolelle ettei hänestä yksinomaan pimppaa välttämättä haeta mutta että luottamus naisiin on oikeasti niin alhaalla että pimpan saanti on kynnyskysymys jos mikään seurustelu on tarkoituksena.
Ihan hyvä näin. Valitettavasti vain nuoruuden parhaat vuodet tuhlautuivat siihen, että antoi kusettaa itsensä uskomaan kaikenlaiseen raatelevan maskuliinisuuden demonisointiin.
Nyt minä taas kerran sanon, että maailma on epäsymmetrinen ja että nainen on ihan eri asemassa kuin se AT-mies. En edes ymmärrä, minkä takia juuri tämän naisen pitäisi olla ATN. Hänhän on KTN, jolla oma erinomaisuus on kihahtanut kiharaan ja joka pitää itseään mega-alfanaaraana, eli siis juuri se tyypillinen tapaus, jollaiset massamitassa esiintyessään aiheuttavat ATM:n katkeruuden.
Tuossa on kyllä hyvin paljon perää. Mutta asiaa pahentaa se, että älyllisesti voimallisten miesten elämäntapa on säännöllisesti aivan toisenlainen kuin älyllisesti voimallisten naisten. Se älykäs mies on nörtti, joka puuhaa omien juttujensa parissa. Se älykäs nainen on enemmänkin Piitu Kauppi -tyyppinen elämää suurempaa elämää hakeva karriäristi ja juppi. Näiden kahden porukan intressit eivät todellakaan natsaa. Toki nörttityttöjäkin on, mutta he ovat rumimmillaankin ja epäsosiaalisimmillaankin niin kysyttyjä ja himoittuja, että kusi nousee heillä otsaan sen haluttuuden vuoksi varsin nopeasti. Piitu Kauppi -tyypit taas hakevat puolisonsa joka tapauksessa ulkomailta.
Pitää. Siis miesten pitää. Voi olla, että naistenkin, mutta harvasta asiasta vallitsee miesten keskuudessa niin suuri kokemuspohjainen yksimielisyys kuin siitä, että "ole oma itsesi" on yksi pariutumisen kannalta vahingollisimpia ohjeita, mitä nuori mies voi saada. On mahdollista, että asiat ovat samoin naisillakin, mutta jokainen mies, joka on erehtynyt tuota ohjetta noudattamaan (ellei ole urheilija, rokkari tai muu sellainen valmiiksi YTM, jolla on varaa olla oma itsensä), tietää kyllä hyvin, että se on taas yksi Kullervon leipään leivottu kivi.
Olen sitä mieltä, vakaasti, että vakka kantensa valitsee. Kun tyttö on kasvanut stereotyyppiroolimallien maailmassa, hän tunnistaa mieheksi vain pojan, joka on kasvanut samanlaiseen ajatteluun. Sitten tyttö leikkii pikkunaista ja poika urosmiestä, ja meno on hurjaa. Kaksikymppiset eivät todellakaan ole itsetuntonsa ja oman itsensä löytäneitä, vaan aika lailla pentuiän ja aikuisuuden velvoitteiden välissä hortoilevia pihallaolijoita. Siinä vaiheessa, kun on todella eksyksissä ja hetteikössä, voi tuttuihin rooleihin ja massan mukana menoon tarttuminen tuntua turvalliselta. Omat valinnat voi perustella sillä, että 'muutkin tekee niin'.
Käytännössä vain se vakka ja kansi tarkoittaa yleensä markkina-arvoteorian mukaista vakkaa ja kantta, ei yhteisten harrastusten ja kiinnostusten mukaista vakkaa ja kantta. Asia nimittäin on niin merkillisesti, että ne nuoret naiset, joiden kanssa minulla itselläni on ollut paljon yhteistä nimenomaan ajatusmaailman, arvojen ja harrastusten osalta, ovat yleensä olleet markkina-arvoltaan (ulkonäöltään ja varallisuudeltaan) selvästi korkeammalla tasolla.
Olen kyllä samaa mieltä kaksikymppisten epäkypsyydestä. Valitettavasti vain tilanne on sellainen, että maailma on täynnä propagandaa - vai pitäisikö käyttää pseudotieteellistä muotisanaa meemejä - naisten per definitionem suuremmasta vastuuntuntoisuudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä. Pakkaa sekoittaa siis merkittävästi se, että mies - ainakin se itsekriittinen ja profeminismin sisäistänyt ajatteleva mies - on taipuvainen uskomaan tähän propagandaan, ja nainen uskoo siihen yhtä lailla. Käytännössä on oikeasti aika vaikea sanoa ääneen, että joku kaksikymppinen nuori nainen on tyhmä ja ajattelematon, saati menetellä sen mukaisesti.
Toinen syy löytynee siitä, että jos kotona naiselle on pidetty kuri ja mies määrää, ei tyttölapsi edes osaa olla tilassa tai suhteessa, missä toinen ei ota määräysvaltaa (eli myös vastuuta) eikä poikapentu kykene tajuamaan suhteita, joissa nainen sanoo mielipiteitä. Kotoa ne mallit tulevat, niin naisena/miehenä olosta kuin parisuhteesta. Jos kerran kotona äiti on isää palveleva, turpansa kiinni pitävä hiljakko ja isä yrmeilee jollei komenna, miten ihmeessä heidän jälkikasvunsa osaisi suunnistaa erilaisen ja tasa-arvoisen parisuhteen luo?
Minä ihan oikeasti ihmettelen, missä - lukuunottamatta epäisänmaallisia, amerikkalaismielisiä vapaakirkollisia perheitä - nykyään Suomessa enää esiintyy sellaisia koteja. Mielestäni on paljon todennäköisempää, että jokseenkin kaikki perheet ovat enemmän tai vähemmän tasa-arvohenkisiä virityksiä ainakin omasta mielestään. Samalla suurin osa, ehkä enemmistö, perheistä on enemmän tai vähemmän dysfunktionaalisia avioeroperheitä. On mahdollista, että nykyajan nuoret tekevät ns. post hoc propter hoc -päättelyvirheen, eli olettavat dysfunktionaalisuuden johtuvan tasa-arvoisuudesta, ja pyrkivät sitten itse "terveempään" perhe-elämään, jonka olettavat urkenevan uuskonservatiivisista asetelmista.
Lohdutukseksi kaikille AT-miehille sanoisin, että tuskin menetätte mitään, vaikkei sen öyhöttäjämiehen ruusu roikukaan teidän punkassanne. Oikeastiko te tahtoisitte juuri sen naisen, joka juoksee öyhöttäjämiehen palvelijattarena ja ovimattona? Jos niin on, niin sittenhän teidän ei tarvitse muuta kuin alkaa öyhöttäjäksi: salille vaan ja aggressiota peliin, aivot eteisen kaappiin ja tiukka ote peniksestä, hoplaa! Kokonaan erilainen ongelma onkin se, että hiljainen hissukkamies ei välttämättä saa sitä koulun kauneinta ja älykkäintä naista napattua: sen kun yleensä nappaa joku toinen mies, joka on enemmän naisen kaltainen itsekin. Valitettavasti aika usein kauniit ihmiset styylaavat kauniiden ihmisten kanssa ja sitä rataa - sellainen ikävä paha pinnallisuus on ihmislajin ominaisuus.
Nythän asia on niin, että niiden öyhöttäjämiesten ruusuissa on ihan oikeasti sellaisia kukkia, joiden luulisi olevan kelpo kumppaneita nimenomaan AT-miehille. Millaista tyttöä koulussa hyvin pärjäävän, kulttuuria harrastavan AT-miehen luulisi etsivän? Koulussa hyvin pärjäävää ja kulttuuria harrastavaa, eikös niin? Siinä nyt vain on se ongelma, että juuri sellaiset tytöt ovat markkina-arvoltaan selvästi AT-miestä korkeammalla, jolloin he tähtäävät sinne öyhöttäjän kainaloon.
Birdy tekee tässä sen naisille tyypillisen virheen, että hän olettaa molemmilla puolilla olevan keskinkertaisen näköisiä, hiljaisia ja kilttejä älykköjä ja toisaalta sitten suosittuja komeita tyhmiä öyhöttäjiä. Valitettavasti näin ei todellakaan ole asian laita. Älykkäät ja koulussa hyvin pärjäävät tytöt ovat yleensä tyttöjen markkina-arvohaitarin yläpäässä - he ovat kauniita ja sosiaalisia. Älykkäät ja koulussa hyvin pärjäävät pojat ovat friikkejä.
Paul Grahamin artikkeli Why Nerds are Unpopular ei välttämättä ole suoraan yleistettävissä suomalaisiin kouluoloihin. Siitä huolimatta seuraava sitaatti havainnollistaa erinomaisesti älykköpoikien sosiaalista sijaintia:
When we were in junior high school, my friend Rich and I made a map of the school lunch tables according to popularity. This was easy to do, because kids only ate lunch with others of about the same popularity. We graded them from A to E. A tables were full of football players and cheerleaders and so on. E tables contained the kids with mild cases of Down's Syndrome, what in the language of the time we called "retards."
We sat at a D table, as low as you could get without looking physically different. We were not being especially candid to grade ourselves as D. It would have taken a deliberate lie to say otherwise. Everyone in the school knew exactly how popular everyone else was, including us.
Suunnilleen samassa asemassa ovat älykköpojat meikäläisissäkin koulussa (sillä varauksella, että oikeiden vanhempien, lääkärien, hammaslääkärien ja eläinlääkärien, lapset kuuluivat minun kotikaupunkini kouluissa sukupuolesta riippumatta samaan alakulttuuriin, jolla oli lupa olla fiksu koulussa - alakulttuurin rituaaleihin kuului tietysti myös joukko kalliita ja materialistisia harrastuksia, varsinkin Vattuvuori-nimiseltä soramäeltä käsin harrastettu alppihiihto). Itse asiassa se mongoloidipoikakin pystyy saamaan enemmän tyttöjen suosiota ja sosiaalista huomiota kuin älykkönörtit. Konsti on se vanha ja koettu eli silmitön väkivaltaisuus.
Vuosia sitten Hesarissa oli artikkeli bändärikulttuurista. Siinä kuvattiin, kuinka nuoret kimmat sopivat ulkomaalaisten mega-YTM-rokkitähtien kanssa backstagella tapaamisesta - sopimus oli asiallinen ja konstailematon: pillua mulle, varttitunti glamouria sulle. Minä olin tuohon aikaan vain pari vuotta vanhempi kuin nuo gruupparit, ja ensivilkaisulla ajattelin, että tuollaista rokkimuusikoiden alla makaamista harjoittavat varmasti vain todella pinnalliset amiksen hylkylinjan tytöt. Juttua lukiessani huomasin kuitenkin erehtyneeni. Groupie-tyttöjen joukossa oli lääkikseen ja oikikseen meneviä abityttöjä, ei todellakaan mitään alaluokkaa. Se oli oikeasti aikamoinen pettymyksen aihe. Mutta olisihan minun pitänyt kouluvuosilta muistaa, että asia on juuri noin. Se tyttö, johon itse olin lukiovuosina rakastunut, oli koulun fiksuin, ja minä olin häneen rakastunut nimenomaan sen takia, koska olin tyhmä ja kuvittelin, että se tekisi meistä potentiaalisen parin. Valitettavasti hän oli myös nätti - ei kaunis, mutta sen verran nätti ja seksikäs (tuokaa minulle seitsentoistavuotias neito, joka ei olisi seitsentoistavuotiaan pojan mielestä nätti ja seksikäs) että oli markkina-arvoltaan yläpuolellani.
Ja markkina-arvo hit och markkina-arvo dit, men tämä neito ei todellakaan ollut kiinnostunut nörttipojun rakkaaksi rupeamisesta. Hän makasi mieluummin vanhempien miesten kanssa. Kaikkien nuorten neitojen tapaan hän pystyi kyllä järjestelemään itselleen seksuaalisia iloja omilla ehdoillaan, lähtipä abikesänään luokan suurimman hepsankeikan ja missin kanssa interrailaamaan Sisiliaan. Se nyt tiedetään tarkkaan mitä ne sieltä hakivat.
Eikä siinäkään mitään väärää sinänsä ole. Vääryys on siinä, että nörttipojille ei ole niiden kylmänseksikkäiden älykkötyttöjen sijaan kodikkaita, mukavia ja fiksuja tavallisen näköisiä tyttöjä. Sellainen pystyy erinomaisesti tyydyttämään ATM-pojun emotionaaliset, seksuaaliset, sosiaaliset ja intellektuaaliset tarpeet. Mutta sellaisetkin ovat pulan alaista tavaraa ja haluttuja, ja heilläkin tämä haluttuus nousee varmasti ajan pitkään hiusrajaa korkeammalle.
Ainoa, mitä ATM:lle on tarjolla, ovat ATN:t. Ikävä kyllä nuoresta naisesta ei saa ATN:ää, ellei hän ole rumuuden lisäksi ikävä, tylsä ja tyhmä ihminen. Kuten Ilkka sanoi, "et oikeasti halua niitä naisia, joille nyt kelpaat", ja ATM ei - ihan oikeasti - kelpaa sellaisille naisille, joiden kanssa voisi jutella yhteisistä kiinnostuksen aiheista. Fiksu nuori nainen ei ole koskaan ATN. Jos olisi, mitään ongelmia ei olisi. Fiksu nuori nainen on kuitenkin aina vähintään KTN ja kilpailee mieluummin YTM:ien suosiosta.
Kun ihmisessä on uloskinpäin näkyvää luonnetta, jonkinmoista itsetuntoa, kohtuullista pukeutumistajua ja halua tulla juttelemaan, se tekee toki erilaisen vaikutelman kuin se, että jossain nurkassa istuu introvertti haikaamassa. Jos ihminen on pihalla kuin lintulauta elämänsä ja itsensä kanssa, hän taatusti lähtee todennäköisemmin sen matkaan, joka tulee paikalle ja nappaa mukaansa kuin sen, joka tulee paikalle muttei vie tilannetta suuntaan tai toiseen. Vaikka ihminen olisi ihan sinut itsensä kanssa, hän todennäköisemmin lähtee sen mukaan, joka on mukavaa seuraa ja kysyy suoraan, lähtisikö toinen syömään/kahville kuin sen kanssa, joka on hiljaa eikä kysy mitään.
Valitettavasti tuo kaikki perustuu siihen väärään kuvitelmaan, että ATMyys olisi ujoutta. Ujous on merkittävä ATMyystekijä, mutta ATMyydestä ei todellakaan päästä eroon ujoudesta paranemalla. Pikemminkin homma menee siten, että ATMyyden haju tarttuu. Onkin mielenkiintoista, että Birdy puhuu "kohtuullisesta pukeutumistajusta": ATM:llä on yleensä parempaa käyttöä ajalleen ja rahoilleen kuin pukeutumisen opettelu, ja niinä vuosina, jotka hän viettää itsetuntoaan rakennellen, hän putoaa joka tapauksissa kaikenlaisten muotien kelkasta. (Juuri siitä syystä meikäläiselläkin on tasan kaksi tapaa pukeutua: rennot vapaa-ajan kledjut ja tumma puku, tertium non datur.)
Jokainen, joka on istunut kaksi tuntia kahvilla puolituntemattoman tuppisuun kanssa, tietää, ettei tämäkään ei ole sukupuolikysymys. Jos hiljainen hissukka ei kommunikoi, hän ei kommunikoi. Ja kun pariutuminen on alkuvaiheessa nimen omaan kommunikointia ja tutustumista puhumalla. Hissukan paras kumppani saattaisi olla toinen hissukka. Mutta mitenhän hissukat pääsevät sinne kahville, kun kumpikaan ei kommunikoi? Hyvällä tuurilla ja pienellä vaivannäöllä.Edelleenkin kyseenalaistan tämän ajatuksen, että ATMyydessä olisi ensisijaisesti kyse hissukkuudesta. ATMyydessä on ihan oikeasti kyse diskriminoiduksi joutumisen kokemuksesta, johon liittyy varsin oleellisena osana tietoisuus siitä, että kaikkea on jo kokeiltu eikä mikään ole koskaan auttanut. ATM on se, joka ei koskaan saa palloa osumaan maaliin, koska sääntöjä muutetaan koko ajan ja maalitolppia siirrellään.
Birdy katsoo tilannetta oman sukupuolensa näkökulmasta: hissukka tyttö ei ole yhtään sen vähemmän haluttu kuin se seurallinen ja hauska. Kaikki miehet kyllä hyvin tietävät että himot ne on hiirellä ja hissukallakin ja että stille Wasser sind tief. Kyllä hissukka tyttö aina käy kaupaksi, mutta ei ATM, ei edes hissukalle.
Asia kun on niin, että myös hissukka tyttö haluaa vähän Y:mmän T:n M:n kuin se ATM on. Kas, ATM on joka tapauksessa ollut niin vanhaksi syrjässä suhteiluelämästä, että kaikki tytöt pitävät häntä mustanapekkana, jonka saaja häviää pelin. Ei hissukkakaan halua mustaapekkaa. Älkää edes kuvitelko.
Jonkinmoinen itsetunto ja sosiaalisuus tekee myös sen, että aloitekeskustelu on kiva ja kepeä eikä sellainen, että iskettävän pitää heti tuntea olonsa naulakoksi, johon ripustetaan suunnattoman paksu ja painava musta villakangastakki, joka on hiestyneen kostea. AT-ihmisillä saattaa olla 'liian paljon pelissä' siinä vaiheessa, kun he tekevät aloitteen: jos panostuksen rankkuus näkyy liian selvästi, kiinnostuksen kohdetta alkaa kyllä usein ahdistaa. Jos lähestyisi ihmisiä ihan vain neutraalimmassa mielessä ensin, jutellakseen? Jos lähestyisi ihanaa naista samalla tavalla, jolloin saattaisi saada mukavan illan pituisen keskustelun ja kaverin? Täytyykö kaikessa olla kaikkitaieimitään-meininki tai munan/pildensaantipakko?
Minäkin nimenomaan ajattelin nuorena, että tyttöjen kanssa kuuluu ensin opetella olemaan luontevaa kaveria ja että pildeä saa sitten ihan itsestään kun ensin osaa olla toisen seurassa hermoilematta. Valitettavasti tällaiset ohjeet ovat käytännössä sitä kiven leipomista Kullervon leipään. Käytännössä nimittäin tuolla reseptillä saa vain ja ainoastaan niitä vain-ystäviä (jotka ovat ihan eri asia kuin oikeat ystävät). Kun jutellaan vain Jorge Luis Borgesista ja Ursula Le Guinista eikä koskaan seksistä, rakkaudesta eikä seurustelusta, niin miespuolisen osapuolen eroottinen lähestymisyritys saa vastauksekseen sen tavanomaisen litanian: minä luulin että me oltiin vain ystäviä ja sitä paitsi minulla on jo poikaystävä (josta tämä "ystävä" ei tietenkään ole kertaakaan maininnut pojalle). Rupesin itse ns. saamaan vasta sitten kun rupesin tekemään röyhkeitä ehdotuksia iskulauseella ensin pimppa ja sitten rakkaus. Ja kaikkein hämmästyttävintä oli, miten hyväksyvästi ja suvaitsevasti vastapuoli suhtautuu tällaiseen asenteeseen. Se ei itse asiassa näytä kykenevän pilaamaan edes sitä ystävyyttä, jos saa menemään perille toiselle osapuolelle ettei hänestä yksinomaan pimppaa välttämättä haeta mutta että luottamus naisiin on oikeasti niin alhaalla että pimpan saanti on kynnyskysymys jos mikään seurustelu on tarkoituksena.
Ihan hyvä näin. Valitettavasti vain nuoruuden parhaat vuodet tuhlautuivat siihen, että antoi kusettaa itsensä uskomaan kaikenlaiseen raatelevan maskuliinisuuden demonisointiin.
Tästä päästäänkin takaisin tähän MeNaiset-artikkelihommaan: artikkelin naisten asenteissahan oli se outo muhku, että he kuvittelevat oikeasti, että miehen pitäisi olla kiitollisuudesta sininen universaalista tuuristaan, kun nainen heitä itse lähestyy. AT-ihmiset tuntuvat sukupuoliriippumattomasti ajattelevan, että sen kerran kun he uskaltautuvat tekemään aloitetta, pitäisi koko maailmankaikkeuden arvostaa eleen harvinaisuutta ja poikkeuksellisuutta. Eihän se niin mene.
Nyt minä taas kerran sanon, että maailma on epäsymmetrinen ja että nainen on ihan eri asemassa kuin se AT-mies. En edes ymmärrä, minkä takia juuri tämän naisen pitäisi olla ATN. Hänhän on KTN, jolla oma erinomaisuus on kihahtanut kiharaan ja joka pitää itseään mega-alfanaaraana, eli siis juuri se tyypillinen tapaus, jollaiset massamitassa esiintyessään aiheuttavat ATM:n katkeruuden.
Kaiken kukkuraksi tähän soppaan lisätään se ikävä fakta, että älyllisesti voimallisella ihmisellä on väistämättä vähemmän kaltaisiaan vaihtoehtoja (Gaussin käyrä jo kertoo, että määrällinen massa on siellä keskiviivan molemmin puolin) ja sitten vielä poistetaan toisen sukupuolen edustajat hakuotoksesta sekä lisätään muutama ikä- ja elämäntaustaparametri, joukko supistuu erittäin pieneksi. Kun sitten otetaan vielä varatut pois, jää jäljelle ihmisryhmä, joka on hajallaan ympäri Suomea. Sopivan Hyvän Ihmisen löytäminen EI OLE helppoa, tavallista tai normaalia: se on jumankeka sellainen onnenpotku ja lottovoitto, että kannattaa pistää kiittimet ristiin kaulaa myöten, jos sellainen löytyy.
Tuossa on kyllä hyvin paljon perää. Mutta asiaa pahentaa se, että älyllisesti voimallisten miesten elämäntapa on säännöllisesti aivan toisenlainen kuin älyllisesti voimallisten naisten. Se älykäs mies on nörtti, joka puuhaa omien juttujensa parissa. Se älykäs nainen on enemmänkin Piitu Kauppi -tyyppinen elämää suurempaa elämää hakeva karriäristi ja juppi. Näiden kahden porukan intressit eivät todellakaan natsaa. Toki nörttityttöjäkin on, mutta he ovat rumimmillaankin ja epäsosiaalisimmillaankin niin kysyttyjä ja himoittuja, että kusi nousee heillä otsaan sen haluttuuden vuoksi varsin nopeasti. Piitu Kauppi -tyypit taas hakevat puolisonsa joka tapauksessa ulkomailta.
Se, miksi kiltit tasa-arvoisesti ajattelevat pojat eivät saa tyttökaveria, johtuu myös usein siitä, että kiltit pojat juoksevat täsmälleen samojen pimujen perässä kuin luokan alfauroksetkin. Laumalla miehiä on siis samat pintapuoliset kriteerit naisten suhteen, mutta vain osa miehistä täyttää itse nuo kriteerit. Kuinkahan mahtaa naisjahdissa käydä...niinpä. Jos hinkuan hirveästi sikakomeita filmitähtiä, mikäs siinä, mutta miksi sikakomee filmitähti haluaisi seurustella minun kanssani ennemmin kuin sikanätin filmitähdettären kanssa? Sitä olisi syytä miettiä ja yrittää keksiä hyvät perustelut - ja myös saada ne näkymään sikakomean filmitähden silmiin, eikö?Minä pahaa pelkään, että tuo on virheellinen väite. En ole itse rakastunut enkä ihastunut 19. ikävuoteni jälkeen (enkä juurikaan sitä ennen) ulkonäkökriteerein. Se ensimmäinen minkäänasteinen sukupuolikumppanini oli kyllä ns. megabeibi, mutta sen sain tietää vasta kirjoiteltuamme jonkin aikaa. Yleisesti ottaen olen ihastunut aina ainoastaan sen perusteella, onko minulla jonkun kanssa yhteisiä intressejä, onko elämäntyyli samanlainen jne. Minusta tuntuu, että tässä on kyse taas siitä AT-miesten näkymättömyydestä, eli arvoisa opponenttini noteeraa miehiksi vain ne miehet, jotka hänelle itselleen olivat näkyvissä, ts. YTM:t (ja jokainen keskitason mieskin on luokiteltavissa "pikemminkin ATM"- tai "pikemminkin YTM" -kategoriaan).
Jotain omakohtaista: olin mielestäni vallan söötti ja fiksu tytöntekele. Silti muilla, vaikka olisivat susirumia tai sikapaskamaisia tai luonnevikaisia naisia, oli aina joku poikaystävä. Minulla ei. Mietin aina, mistä se johtuu, että muilla on elämänkumppani ja minulle sellaista ei tuntunut löytyvän. Tiesin kyllä varsin selvästi, että jo parisuhdemallini on alunperinkin kovasti stereotypiaroolittelusta poikkeava: määrääjämiesroolin omaksunut mies ei kestänyt minua viikkoa hermostumatta 'uppiniskaisuuteeni', 'vittumaisuuteni' tai 'itsekkyyteeni', koska en vastanäytellyt hänelle alistuvanaisroolia. Minua ei viehätetty lihasten pullistelulla ja kiroileva kovisöyhötys oli totaalinen turn-off. Siinä meni moni mies hämilleen, mutta niin menin minäkin kaiken sen roolipelleilyn edessä. Jo parikymppisenä tuskastelin, että eikö saatana ihmiset oikeasti ole omia itsejään, ihmisinä - pitääkö parisuhteissa aina feikata jotain idioottipelleä tavalla tai toisella?
Pitää. Siis miesten pitää. Voi olla, että naistenkin, mutta harvasta asiasta vallitsee miesten keskuudessa niin suuri kokemuspohjainen yksimielisyys kuin siitä, että "ole oma itsesi" on yksi pariutumisen kannalta vahingollisimpia ohjeita, mitä nuori mies voi saada. On mahdollista, että asiat ovat samoin naisillakin, mutta jokainen mies, joka on erehtynyt tuota ohjetta noudattamaan (ellei ole urheilija, rokkari tai muu sellainen valmiiksi YTM, jolla on varaa olla oma itsensä), tietää kyllä hyvin, että se on taas yksi Kullervon leipään leivottu kivi.
Olisin voinut suostua näyttelemään pikkunaista ja olisin siten saanut poikaystävän. Poikaystävän, joka luulisi minua siksi, mitä näyttelen eikä tuntisi minua itseäni ollenkaan. Eikös semmoinen ole huijaamista ja valehtelua, ja vielä ihan hemmetin kamalassa yksinäisyydessä elämistä? On se. Siksi pidin linjani, koska halusin nimen omaan tuntea toisen ihmisen, joka tuntisi minut. Tämä tahto ja halu raakkasi mahdollisuuksista heti kättelyssä 90% pois: tiesin, että hyvän kumppanin löytyminen on todellakin maailmanluokan ihme, harvinainen onnenläimäys, jota ei kohdalle usein satu. Tein tietoisen valinnan elää ennemmin yksin kuin sählätä jossain puolituisessa, kylmässä feikkisuhteessa, joka ei lopussa kuitenkaan tuottaisi muuta kuin pahaa mieltä ja pettymystä molemmille.
Kaipasin kumppania ja tunsin itseni erilaiseksi nuoreksi, mutta en koskaan ole ajatellut olevani alemman tason nainen *siksi* ettei minulla ole miestä käsipuolessa. Miksi nämä 'AT'-miehet' ajattelevat itsetuntonsa, ihmisarvonsa ja miehuutensa riippuvan siitä, onko heillä pimu kainalossa vai ei? Eikö sellainen ajattelu jo ala olla ihmisen ihan oma ongelma, jossa pieni asennetarkastelu saattaisi olla paras lääke? Onko se itsetuntoa kohottavaa, jos kulkee ihanminkävaankunhanjonkun kanssa? Onko se hämmästyttävää ja yllättävää, että kaikilla meillä on kriteerejä, jotka karsivat suuren osan vaihtoehdoista pois? Onko se jotenkin uutinen, että jos etsii jotain aitoa ja hyvää, niitä ei löydy joka oksalta? Eikö 'alemman tason mies' voisi olla hyvä mies yksinään: ei siis mies, joka 'ei saa ketään' vaan mies, joka 'ei ole vielä löytänyt hyvää naista'? Jos mies on ripustanut miesarvonsa siihen naulaan, missä vaaditaan kukavain-kunhanonmissi käsipuoleen, onko sellainen ajattelu ja asenne naissukukunnan syy?
keskiviikko 2. helmikuuta 2005
Markkina-arvopelleilyä
Minunhan ei ollut tarkoitus kirjoittaa interblogistisesti, mutta Magna Innominandan, Hänen-jonka-nimeä-ei-lausuttaman-pidä, tuoreimmasta löytyi seuraava katkelma, jota minun on ihan pakko kommentoida. Vuosisatainen Vihollisemme aloittaa seuraavalla kappaleella:
Ihan aluksi minun täytyy onnitella Kanahäkin Kauhistuttavinta siitä, että hän on viimeinkin onnistunut tekemään saman havainnon, jonka minä koin omassa elämässäni silloin vähän päälle kaksikymppisenä, kun ensimmäisen surkean kerran yrittelin sukupuolisuhdetta. Tuolloin kyseessä oli oikeasti älykäs (ja älykkään lisäksi sekä nätti että naisellinen) abiturienttityttö, joka oikeasti piti minusta ja halusi parastani. Minä olin kuitenkin tuossa iässä aivan varmasti hoitamaton depressiopotilas, jonka ei olisi siinä mielentilassa kuulunut mennä tissi-ihmisen lähellekään. Kyseinen tyttö muuten opetti minut luulemaan liikoja markkina-arvostani, sillä järjen kanssa ajatellen hän oli kyllä minulle liian nätti. Tosin hän osoitti minun jälkeisissänikin seurusteluhommissa kiitettävää piittaamattomuutta markkina-arvoteoriasta. Kyllä, olette aivan oikeassa: tärkeä osasyy seurustelemattomuuteeni on, etten ole alkanut ymmärtää hyvän naisen päälle ennen kuin kolmekymppisenä.
Mutta pääsyy siihen, miksi kyseinen kaunotar ja meikähirviö eivät päässeet kunnolla suhteisiin oli minun depressiolähtöisen egoismini lisäksi erilainen suhtautumisemme sukupuolirooleihin. Hän oli hyvin perinteisellä tavalla naisellinen, siis juuri tuolla Irvinokan kuvaamalla tavalla; ja kun ensimmäisellä yhdyntäyrityskerralla (eipä meidän välillemme mitään varsinaista seksielämää juuri kehittynyt, myönnän) kunnioitin hänen säikähtynyttä kieltäytymistään kuten kelpo profeministimiehen ja kolmen suffragettisukupolven kasvatin kuului, hän ihmetteli jälkeen päin (näillä sanoilla): Miksi sinä et raiskannut minua?
Vaikka en ole läheskään kaikista asioista samaa mieltä ylimmän sukupuolirooliprovokaattorin aseman minulta blogien ihmemaassa kaapanneen nimimerkki Avionrikkojan kanssa, olen kyllä ensimmäisistä säälittävistä seksiyrittelyistäni saakka joutunut toteamaan, että, kuten Avionrikkoja väittää, sadomasokismi ja raiskausfantasiat ovat ihan oikeasti oleellisempi osa naisten seksuaalisuutta kuin on poliittisesti korrektia myöntää, ja että myös perinteinen naisenrooli nautti jo reilu vuosikymmen sitten selvästi suurempaa kannatusta kuin oli ja on poliittisesti korrektia myöntää. (Ja näillä kahdella asialla on luultavasti syy-yhteys. Evoluutiopsykologien mielestä ne on epäilemättä koodattu jo kromosomeihin.) Ei minustakaan ole hauskaa sanoa tätä ääneen, mutta tämä viittaa vahvasti siihen suuntaan, että naiset eivät oikeasti halua feminismiä, tai siis sitä mikä feminismissä periaatteessa on myönteistä (ja käytännön feminismissä yhä harvinaisempaa) - naisen hyväksymistä omalakisesti toimivaksi juridisesti itsenäiseksi yksilöksi.
Frank Zappalta on merkitty muistiin seuraava suoraviivainen heitto: Communism doesn't work. It's against a fundamental law: PEOPLE WANT TO OWN STUFF. Eli ensimmäisemmällä kotimaisella, ja tyylin säilyttäen: Kommunismi ei skulaa. Sitä vastaan on yks perusjuttu: JENGI TAHTOO OMAT KAMAT. Hiukkasen samassa hengessä minä kyllä ihan oikeasti haluaisin sekä Korppikotkan että muiden femakoiden miettivän, miksi feminismi ei edelleenkään tunnu skulaavan ja minkä perusjutun kanssa se on ristiriidassa. Se vanha laulu, että miehiset valtarakenteet sitä ja patriarkaatti tätä ja ennen kaikkea naisten vieraantuminen omasta intressistään tuota, ei yksinkertaisesti enää ole uskottava. Se on samalla tasolla kuin libertaristien ym. poliittisten lahkojen ylimielinen asenne, joka sanoo, että jengi on tyhmää ja demarien kommunistipropagandan himmentämää kerta se ei hoksaa äänestää meitä eikä hiffaa miten oikeessa me hei ollaan.
Mutta katsotaan tätä loppuosaa ystävämme ja blogiavaruusnaapurimme sitaatista. Tämä on ensinnäkin kuvauksena aivan riivatun hauska ja ansaitsee oikeasti entistäkin laajemman yleisön:
Dekonstruoidaanpas tätä asetelmaa vähän. Tipusemme-kananpoikasemme on lopultakin nähnyt käytännössä sen, mikä on ollut meidän markkinapellejen tiedossa jo kauan: perinteisen roolijaon (joka muuten mielestäni ei edelleenkään ole kovin perinteinen - monet nykyään "perinteisinä" pidetyt elämisen tavat ovat oikeasti aika tuoretta perua maassamme) mukainen mies, ts. toisten naisten avuista jatkuvasti tyttöystävänsä kuullen puhuva, vain miesporukassa kommunikoimaan kykenevä, öyhöttävä, komenteleva, laiska sika, joka jo reilusti alle kolmekymppisenä asettuu alkoholismin vakaasti viettävälle uralle, ei todellakaan ole erityisen huonossa asemassa parisuhdemarkkinoilla, ja hän saa halutessaan myös sen raittiin tytön.
Olisi toki liioittelua sanoa, että nuorukaisen tai nuoren miehen kaikkia tekoja säätelisi seksuaalinen halu, kuten olen joskus piruuttani mennyt kärjistämään. Mutta lienee aika turvallista sanoa, että nuorella kaiffarilla ei mielestään taatusti ole mitään objektiivista syytä oppia paremmille ihmistavoille, jos sitä paljon puhuttua pildeä tulee tuollaisena räyhääjänäkin.
Olen varmasti jo pariin otteeseen kertonut taannoisesta seinänaapuristani, joka oli juuri tuon ylläolevan sitaatin mukainen öyhöttäjä. Kaveri oli uusnatsi tai ainakin kovaääninen ja railakkaasti mielipiteitään esille tuova rasisti - tietysti kerroksessa, jossa asui kaunis kenialainen sairaanhoitajaopiskelija, neiti Karanja. (Hän oli hiukan sulkeutunut, mutta maannaistensa seurassa hän muuttui ystävälliseksi afrikkalaiseksi, joka tarjosi minullekin chapati-leipää - intialaistyyppistä kohottamatonta rieskaa, oikein hyvää, ja myös nimi on Intiasta. Missä britit, siellä intialaiset kauppiaat, niinhän se on.) Öyhöttäjä oli tuskin paljoa yli kahdenkymmenen, mutta aivan ilmeisen vaikeasti alkoholisoitunut. Sen verran meikäraittiusmieskin on maailmaa, ihmisiä ja viinaa nähnyt, että osaa erottaa suhteellisen siedettävän bilettämisen ja täysin narkomaniaan verrattavan pämppäyksen. Tämä veikko oli selvästi jo kouristuksenomainen, arvaamaton ryyppymies.
Tässä välissä muuten täytyy todeta, että kaksikymppiset alkoholistit, siis kaksikymppiset alkoholistit, ovat mielestäni uusi ilmiö Ylioppilaskylässä. Onhan se selvää, että nuoret kaverit ryyppäävät ja ovat ryypänneet aina, ja että se paljon puhuttu elämä, joka nöyrimmän palvelijannekin monien monituisten lausuntojen mukaan kuuluisi hankkia, sisältää viinan juomisen merkittävänä osana ja voiteluaineena. Mutta hyvinpukeutuneet ja siistit, vielä hieman babyface-piirteiset, lapsellisen pulloposkiset nuoret kundit, jotka öyhöttävät ja mölisevät koko ajan täysin tunnelissa, ovat minusta ihan todella jotain uutta. Naapurissanikin muuten asuu yksi sellainen - kännää ja juhlii äänekkäästi pitkin viikkoa. Toiset naapurit pistivät hänen oveensa teipillä kiinni häätöuhkauksen, johon hän kirjoitti vastaukseksi vain jotain sellaista kuin vitun ongelmanaapurit vetäkää käteen. Katsokaas kun vittu mullon vittu oikeus vittu vetää vaikka maksani mäkeensaatanaööörggghhh eikä kenenkään vitun moralistin tarttetullamullemitäänööyyggghhh! Tietenkin hänellä ja hänen jengillään on jatkuvasti tyttöystävät mukana.
Tyttöystävä oli sillä rasistiöyhöttäjälläkin. Kaunis, mutta hieman junttimaisen kuukasvoinen. Epäystävällisellä tavalla vaitelias, selvästi vaivautunut siitä että örseltävä poikaystävä käyttäytyi kuten käyttäytyi. Mutta silti oli yhdessä tuollaisen tyypin kanssa. Miksihän? Kun me miehet emme noista naisista mitään ymmärrä kumminkaan, niin en minä eikä kukaan muukaan peniksellinen ihminen varmaankaan osaa vastata siihen, miksi nämä kauniit tytöt - ja minä olen nähnyt tällaisilla öyhöttäjillä myös sympaattisella, pirteällä ja fiksulla tavalla kauniita tyttöjä, sellaisia, jotka käytöksensä ja elkeittensä perusteella voisivat olla ihmisinäkin ihan kiintoisia - roikkuvat tuollaisten tyyppien käsipuolessa. Ainoa vastaus on Ylemmän Tason Mieheys vulgääreimmillään: kiltille nuorelle naiselle öyhöttäjä on seksuaalisesti kiihottava toiseudessaan, mieheydessään, väkivaltaisuudessaan. Hän on totisesti yhtä siveettömällä ja tuhmalla tavalla kiihottava kuin lonkerohirviö toiselta planeetalta (teille kilteille pojille tiedoksi, että lonkerohirviöiden kanssa paneskentelevat neidot - jokaisen lonkeron päähän on tietysti asennettu tekopenis - ovat yllättävän suosittu motiivi pornossa). No, miehet ovatkin tiemmä Marsista.
Leikki leikkinä, mutta minua todella hämmästyttää Ylimmäisen Feministimme kykenemättömyys tajuta asioiden yhteyksiä. Naisasiaväki tulkitsee aina joka asian oman yksinkertaisen viitekehyksensä mukaan seuraukseksi miesten ylivallasta ja patriarkaatin sortavista valtarakenteista. Kumma kyllä asioita ei saa aivan vastaavalla tavalla nähdä seurauksina naiskulttuurin indoktrinaatiosta, koska silloin saa kuulla olevansa paranoidi tai ajattelevansa vinoutuneesti, tai sitten joku Wilhelmiina syyttää (täysin perusteettomilla irtoheitoilla) epä-älyllisyydestä (ikään kuin hänen valmisliturgiallaan ja täysin tahallisilla väärintulkinnoillaan ja vääristelyillään olisi mitään tekoa älyllisen rehellisyyden kanssa).
Joka tapauksessa totean taas kerran: tangoon tarvitaan muidenkin kuin Jari Sillanpään mielestä kaksi osapuolta. Miehille kyllä esitetään kollektiivisia vaatimuksia: et ois tollanen, oisit sellanen ja tällanen. Sitten kun joku mies näihin vaatimuksiin uskoo, hän saakin nähdä öyhöttäjäkaiffarien vievän kaikki naiset. Voi toki olla, että kommenttiosastolle kirjoittanut Eufemia on oikeassa ja että öyhöttäjäkaiffarien suosiminen on ohimenevä vaihe nuoren naisen elämässä. Sitten se poikuutensa säilyttänyt kiltti kaveri ehkä kelpaisikin tytölle. Paitsi että kaiffarien koeajama tyttö kuhisee jo sukupuolitauteja, tai ainakin on seksuaalisesti kokenut tavalla, jollaiseen kiltillä pojalla ei ikinä ole ollut saumoja. Tämä tietysti merkitsee, että kiltillä pojalla on kaikenlaisia vaikeita tunteita tyttöystävänsä suhteen.
Luonnollisesti naisasianaisemme näkevät kiltin pojan tunteet miessovinistisena nipottamisena, johon arvonsa tietävän naisen ei ihan periaatteesta kuulu kiinnittää mitään huomiota (miehen tunteethan ylipäätään tuntuvat noille pyryharakoille ja irvinokille olla pilkan ja räkänaurun aihe, vakavasti niitä ei saa ottaa, koska huomioonotettava tunne-elämä on vain naisilla, vallankin nuorilla naisilla), mutta omasta puolestani voin kyllä sanoa, että kun on ollut itse niiden öyhöttäjien rääkättävänä kaikki kouluvuotensa, sitä odottaisi parisuhteen olevan lopultakin se turvapaikka, johon öyhöttäjillä ei olisi pääsyä. Täytyy olla aika helvetinmoinen itsetunto miehellä, että pystyy hyväksymään ne tippuribasillit, jotka ne öyhöttäjät viimeisenä kostonaan älykkönörtille ovat jättäneet hänen tyttöystäväänsä. Sillä kiltillä nörtillä ei kuitenkaan ole juurikaan ollut tilaisuutta sitä itsetuntoa itselleen pykäillä. Jos olisi, niin eihän se nörtti olisikaan.
Vaikka tippuribasilleja ei olisikaan, tytön todennäköinen seksuaalinen kokeneisuus korostaa sitä, että viime kädessä sillä nörttimiehellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi jakaa oman maailmansa, jakaa sen täydellisen sosiaalisen ja seksuaalisen kellekäänkelpaamattomuuden kokemuksen, joka on luonnehtinut hänen murrosikäänsä. Toisilla pojilla, niillä öyhöttäjillä tai öyhöttäjien liepeilijöillä, pystyy olemaan ja on tyttöystäviä, jotka ovat samasta maailmasta ja joiden kanssa he jakavat nuoruutensa ratkaisevan kokemuksen, vaikka se kokemus sitten olisikin vain sinä tiettynä vuonna pinnalla ollut, lavashowhunsa homoseksuaalisen juna-asetelman inkorporoinut fuckshitting gay powermetal -bändi Joustavat Jormat tai herkällä pedofiilihahmollaan keskustelua herättänyt rakkauselokuva Kidding Love, jota kaikki ikärajanalaiset nuoret olisivat salaa hiipineet katsomaan. (Valitan näitä groteskeja ideoita, mutta kuten Paul Graham on maininnut nerokkaassa nörttikirjoituksessaan Why Nerds are Unpopular, merkittävä osa nuorten maailmasta ja populaarikulttuurista vaikuttaa sen nörtin näkökulmasta juuri noin absurdilta.)
Ainoa nainen, jonka kanssa nörttimme voisi jakaa sen seksuaalisen ja sosiaalisen kellekäänkelpaamattomuuden kokemuksensa, olisi joku ATN. Valitettavasti kuitenkin nuoren naisen täytyy olla sekä ruma että ihmisenä ikävä ja tyhmä ollakseen ATN. (Yksi nuoruuteni suuria ongelmia oli aina se, että älykkäät ja kivat tytöt, joiden kanssa oli oikeasti yhteistä puhuttavaa ja yhteisiä kiinnostuksenaiheita, olivat kaikki markkina-arvoltaan meikäläisen tavoittamattomissa, koska olivat liian kauniita ja huolehtivat liikaa ulkonäöstään. Sellainen tyttö tähtää kuitenkin kylteriin tai teekkariin, rutiköyhällä lingvistillä ei ole mitään jakoa: kaunista tyttöä ei maksa vaivaa rakastaa. Sopivan epätäydellinen ja passelin ruma, mutta muuten mukava tyttö on vaikea löytää, koska sympaattisen rumat, meikkaamattomat ja epäsosiaaliset tytöt ovat yleensä myös tyhmiä ja lukutaidottomia. Maailmassa on aivan liikaa älykkäitä ja mukavia kaunottaria, ei sellaisiin voi rakastua. Älykkäät ja mukavat nuoret naiset tulisikin lailla määrätä rumuusleikkaukseen ja lihotuskuurille, tai meikkaaminen niiltä ainakin pitäisi kieltää.)
Mutta palataan nyt vielä Sihteerilintumme (sellainen lintulaji on oikeasti olemassa) tekstiin, etten eksy liian kauas aiheesta. Hän kirjoittaa: Sukupuoliroolit, ne molempia sukupuolia ahdistavat ja alistavat, ovat uudessa kunniassaan. Ja juuri tässä kohtaa täytyykin asettaa ankara kysymys: Jos ne todellakin yksiselitteisesti ahdistaisivat ja alistaisivat ihmistä, eikö jokainen olisi tyytyväinen heti kun saisi ravistaa ne päältään?
Sukupuolirooleja on seitsenkymmenluvulta saakka yritetty määritellä uusiksi, niitä on morkattu ja tuomittu. Kaikki hyvät ja edistykselliset ihmiset ovat räkä rinnuksille roiskuen ja suu vaahdossa kuin vesikauhuisella koiralla tuominneet ahtaat sukupuoliroolit. Käytännöllisesti katsoen kukaan ei yritä tietoisesti ja tahallaan pönkittää niitä. Jopa armeijan kouluttajat ovat määritelleet tervettä miestä uusiksi ja inkorporoineet (kaamea sana) omiin käsikirjoihinsa ohjeet siitä, miten nuorten miesten tyttöystäväsuhteita tuetaan asepalveluksen aikana, miten tyttöystävä on nuoren miehen henkinen voimavara, tuki ja turva palveluksen onnistuneessa suorittamisessa ja miten armeija voi auttaa nuorta miestä aikuisempaan, vastuullisempaan ja miehekkäämpään seurusteluun tyttöystävänsä kanssa. (Minä en todellakaan ole keksinyt tätä omasta päästäni.)
Jokseenkin ainoa taho, joka ohjelmallisesti pyrkii vanhanaikaisten sukupuoliroolien uusintamiseen ja voimaanpalauttamiseen, ovat amerikkalaisen oikeiston agentteina toimivat uskonnolliset äärijärjestöt. Siitä huolimatta Taistelukotka on sitä mieltä, että sukupuoliroolit elävät ja kukoistavat nuorten keskuudessa, ja kerrankin olen samaa mieltä.
Jos sukupuoliroolit siis yhä elävät, vieläpä parodisessa ja liioitellussa muodossa, tähän on tarjolla selityksiä, joita edes lintumielisen ystävämme ei pitäisi sijoittaa vaieten. Selitykset eivät sulje toisiaan pois.
- Sukupuoliroolit eivät oikeasti ole pelkästään alistavia ja ahdistavia.
- Sovinnaiset sukupuoliroolit voivat olla kahdesta vaihtoehdosta vähemmän huono.
- Se mikä tuntui alistavalta ja ahdistavalta silloin kun Pääskypeipponen oli nuori, ei välttämättä tunnu alistavalta ja ahdistavalta nykyisistä nuorista.
Esimerkiksi miesten kohdalla perinteisessä sukupuoliroolissa parodisimmillaankin on paljon houkuttelevia piirteitä. Pikkupojat näkevät kyllä, että jos kohta miehinen uho ja urostelu eivät olekaan elämän virallisen opetussuunnitelman mukaisia, ne hyväksytään kyllä piilo-opetussuunnitelmassa. Esimerkiksi keski-ikäiset ja vanhemmat naiset, vaikka mielestään ovatkin periaatteessa hyvin emansipaatiomielisiä, ovat hämmentävässä määrin taipuvaisia sentimentaalisesti ihailemaan ja rohkaisemaan omien poikien, tyttären- ja pojanpoikien sekä nuorten sukulaispoikien miehistä uhoa - se on heidän mielestään vain söpöä. Eivät nuoret pojat tyhmiä ole - he tietävät kyllä millaisella käytöksellä mamma saadaan ihailemaan poikaansa, ja he vaistoavat että juuri sellaisilla elkeillä myös tytöt lumotaan.
Naisten osavastuuta perinteisen, väkivaltaisen mieheyden pönkittämiseen voi havainnollistaa isoäitini tapauksella. Hän suhtautui hyvinkin suvaitsevaisesti ja rohkaisevasti veljeni ja minun aseistakieltäytymishankkeisiin, mutta kun muuan serkkumme sitten meni armeijaan, isoäiti ei housuissaan pysynyt vaahdotessaan "uljaasta soturista". Näin jälkeenpäin lienee lupa miettiä tätä ristiriitaa. En pidä ollenkaan mahdottomana sellaista ajatusta, että isoäidin "virallinen opetussuunnitelma", se tietoisesti, ihmisenä päätetty, oli pasifismi, mutta että "piilo-opetussuunnitelmaan", jota hän noudatti naisena, maaäidin ja mantunaisen eläimellisellä, Jumalan, jumalten tai vaikkapa hormonien säätelemällä vaistolla, kuului soturin, väkevän metsästäjän ja yläruumis paljaana iltatulien kajossa paistattelevan lihaksikkaan sankarin erotisoiminen ja ihannointi.
Kun lähtökohdat ovat tällaiset, ei-machon nuoren kundin on oltava joko itsetunnoltaan terästä ja tappuraa voidakseen kyseenalaistaa machouden, tai sitten hänen on oltava oikeasti kyvytön - liian hintelä tai liian läski tai liian lukutoukka - pärjäämään machona. Käytännössä vain jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköinen. Toisin sanoen perinteistä miehenroolia ei todellakaan oikeasti kyseenalaisteta siksi että se haluttaisiin kyseenalaistaa, vaan siksi, ettei kovien kundien jengiin ole pääsyä kumminkaan. Toki me nynnyt parkumatit jälkeenpäin rakennamme kaikenlaisia säälittäviä ajatuskonstruktioita siitä, kuinka muka nynnyytemme oli tietoisesti valittua kapinointia machomallia vastaan, mutta sehän ei tunnetusti mene perille edes Lintuneidolle itselleen, joka kyllä näkee parkumattien läpi. Hänen oma miesihanteensa on tietenkin selvästi lähempänä machoa, joskin hän tietysti kontaktipalstojen naisten yleiseen tapaan etsii miestä, joka yhdistäisi seksuaalisesti haluttavaan machouteen nörttiosaston intellektuaaliset avut. Koska tällaista supermiestä ei tietenkään näissä yhteiskunnallisissa oloissa ja tässä kulttuurissa voi kehittyä, hän jää tietenkin mieluummin yksin.
Hän tuskin on kovin omaperäinen noissa mieltymyksissään, ja yleisemminkin voitaneen sanoa, että siihen perinteisen sukupuoliroolin kyseenalaistamiseen ei juurikaan saa tukea keltään - ei toisilta pojilta, jotka rutiininomaisesti leimaavat kaiken vähäisenkin kaavasta poikkeavan mölähtämällä homoooooooooo! (ja kuten Avionrikkojakin pani merkille, lintutipusemme ei ole juurikaan heitä parempi jaellessaan omia näennäisesti älyllisiä "homososiaalisuus"- ym. leimojaan, jotka eivät lopultakaan ole mitään muuta kuin tuon yläasteikäisen hintittelyn muka sivistyneempi muoto); eikä liioin tytöiltä, jotka osoittavat mielipiteensä äänestämällä jaloillaan heti kun miesroolin rohkea kyseenalaistaja tulee kymmentä metriä lähemmäksi. Miksi ihmeessä sellaisen miehen, joka voi valita, pitäisi tai kannattaisi "kyseenalaistaa" rooli, joka tuo hänen elämäänsä kaikkea ihanata, taivaallista ja rautarohkeata - seksiä, arvostusta, sosiaalista pääomaa (valitettavasti kännissä mölisevillä jätkillä, joilla on kaveripiiri ja tyttöystävät, on selvästi enemmän sosiaalista pääomaa kuin sillä nörttiälyköllä kirjaston nurkassa) - kun käytännössä ainoa vaihtoehto on paarialuokkaan vaipuminen? Miksi pitäisi korjata sellainen, mikä ei ilmeisestikään ole rikki, rikkomalla se?
Jos poika valitsee perinteisen roolin, niin heaven loves for you, clouds part for you, nothing stands in your way - sellaisella pojalla ei todellakaan ole mitään syytä tuntea olevansa alistettu ja ahdistettu. Päin vastoin, hän tuntee todennäköisesti olevansa mitä suurimmassa määrin empowered ja päättävänsä itse asioistaan ja tekemisistään. Se nörttiparkumatti, joka ajautui omaan ekologiseen lokeroonsa, tai pikemminkin ekologiseen siivouskomeroonsa, voimatta asialle mitään, tuntee olevansa paljon enemmän mielivallan heittopussi, jolla ei ole paljoa sanottavaa asemastaan yhteisössä eikä kohtalonsa muotoutumisesta.
(jatkuu)
Nuorisotyössä työskentelevä tuttu kertoi, että nuoriso on uskomattoman konservatiivista sakkia. Suorastaan amerikkalaisen 50-luvun roolimallien mannekiini. Nuori pimu ihmettelee paheksuvasti ääneen paikan johtajaa, joka syö lounasta ruokalassa: "Siis eiks sun vaimo muka tee sulle ruokaa?". Nuoren sällin mielestä on maailman itsestäänselvin fakta, että mies käy töissä ja naisen homma on hoitaa kotia ja lapsia.
Ihan aluksi minun täytyy onnitella Kanahäkin Kauhistuttavinta siitä, että hän on viimeinkin onnistunut tekemään saman havainnon, jonka minä koin omassa elämässäni silloin vähän päälle kaksikymppisenä, kun ensimmäisen surkean kerran yrittelin sukupuolisuhdetta. Tuolloin kyseessä oli oikeasti älykäs (ja älykkään lisäksi sekä nätti että naisellinen) abiturienttityttö, joka oikeasti piti minusta ja halusi parastani. Minä olin kuitenkin tuossa iässä aivan varmasti hoitamaton depressiopotilas, jonka ei olisi siinä mielentilassa kuulunut mennä tissi-ihmisen lähellekään. Kyseinen tyttö muuten opetti minut luulemaan liikoja markkina-arvostani, sillä järjen kanssa ajatellen hän oli kyllä minulle liian nätti. Tosin hän osoitti minun jälkeisissänikin seurusteluhommissa kiitettävää piittaamattomuutta markkina-arvoteoriasta. Kyllä, olette aivan oikeassa: tärkeä osasyy seurustelemattomuuteeni on, etten ole alkanut ymmärtää hyvän naisen päälle ennen kuin kolmekymppisenä.
Mutta pääsyy siihen, miksi kyseinen kaunotar ja meikähirviö eivät päässeet kunnolla suhteisiin oli minun depressiolähtöisen egoismini lisäksi erilainen suhtautumisemme sukupuolirooleihin. Hän oli hyvin perinteisellä tavalla naisellinen, siis juuri tuolla Irvinokan kuvaamalla tavalla; ja kun ensimmäisellä yhdyntäyrityskerralla (eipä meidän välillemme mitään varsinaista seksielämää juuri kehittynyt, myönnän) kunnioitin hänen säikähtynyttä kieltäytymistään kuten kelpo profeministimiehen ja kolmen suffragettisukupolven kasvatin kuului, hän ihmetteli jälkeen päin (näillä sanoilla): Miksi sinä et raiskannut minua?
Vaikka en ole läheskään kaikista asioista samaa mieltä ylimmän sukupuolirooliprovokaattorin aseman minulta blogien ihmemaassa kaapanneen nimimerkki Avionrikkojan kanssa, olen kyllä ensimmäisistä säälittävistä seksiyrittelyistäni saakka joutunut toteamaan, että, kuten Avionrikkoja väittää, sadomasokismi ja raiskausfantasiat ovat ihan oikeasti oleellisempi osa naisten seksuaalisuutta kuin on poliittisesti korrektia myöntää, ja että myös perinteinen naisenrooli nautti jo reilu vuosikymmen sitten selvästi suurempaa kannatusta kuin oli ja on poliittisesti korrektia myöntää. (Ja näillä kahdella asialla on luultavasti syy-yhteys. Evoluutiopsykologien mielestä ne on epäilemättä koodattu jo kromosomeihin.) Ei minustakaan ole hauskaa sanoa tätä ääneen, mutta tämä viittaa vahvasti siihen suuntaan, että naiset eivät oikeasti halua feminismiä, tai siis sitä mikä feminismissä periaatteessa on myönteistä (ja käytännön feminismissä yhä harvinaisempaa) - naisen hyväksymistä omalakisesti toimivaksi juridisesti itsenäiseksi yksilöksi.
Frank Zappalta on merkitty muistiin seuraava suoraviivainen heitto: Communism doesn't work. It's against a fundamental law: PEOPLE WANT TO OWN STUFF. Eli ensimmäisemmällä kotimaisella, ja tyylin säilyttäen: Kommunismi ei skulaa. Sitä vastaan on yks perusjuttu: JENGI TAHTOO OMAT KAMAT. Hiukkasen samassa hengessä minä kyllä ihan oikeasti haluaisin sekä Korppikotkan että muiden femakoiden miettivän, miksi feminismi ei edelleenkään tunnu skulaavan ja minkä perusjutun kanssa se on ristiriidassa. Se vanha laulu, että miehiset valtarakenteet sitä ja patriarkaatti tätä ja ennen kaikkea naisten vieraantuminen omasta intressistään tuota, ei yksinkertaisesti enää ole uskottava. Se on samalla tasolla kuin libertaristien ym. poliittisten lahkojen ylimielinen asenne, joka sanoo, että jengi on tyhmää ja demarien kommunistipropagandan himmentämää kerta se ei hoksaa äänestää meitä eikä hiffaa miten oikeessa me hei ollaan.
Mutta katsotaan tätä loppuosaa ystävämme ja blogiavaruusnaapurimme sitaatista. Tämä on ensinnäkin kuvauksena aivan riivatun hauska ja ansaitsee oikeasti entistäkin laajemman yleisön:
Lauantaina istuimme ystäväporukalla paikallisessa baarissa. Takanamme oli loosipöytä, jossa istui kuutisen kaiffaria eli kuusi suomalaista, 20-25 -vuotiasta nuorta miestä. Heidän merkittävin keskustelunsa rajoittui jotakuinkin seuraaviin asioihin:
* ÖR ÖR UR UR
* vittu hei...siis vittu hei...
* anulla on tosi isot tissit, eikö ookkin?
* RAI RAI RAI känni pakkaa päälle vittu mä oon känniss!
Näiden nuorten urhojen pöydän ympärillä hiippaili 3-4 nuorta naista. Kyllä, tyttöystäviä. Jotka siemailivat sievästi limua (olivat kuskina?), lukivat baarin naistenlehtiä niitä kommentoiden hiljaisella äänellä, ja pysyivät kerta kaikkiaan pois jaloista. Valomerkin seutuun he kerääntyivät kuorokaareksi pöydän lähelle, 1.5 metrin päähän.
- Pave hei...
Yksi tytöistä aloitti varovasti. Urhopöydästä kuului samantien fortissimoon paisuva örinä: "vittu mee ny menee...Pate hei miten se juttu, siis ne Anun isot tissit..." ja päälle 100 desibelin hörötystä.
Tämä kuvio kerrattiin noin neljästi. Nykynuorisossa siis vallitsee järjestys, missä miehet istuvat ryyppäämässä pöydässä keskenään, ja tyttöystävät tuovat heille kaljaa, pitävät turpansa kiinni ja pysyvät pois tieltä. Kommentoida ei saa vaikka poikaystävä sattuisi örisemään Anun isoista tisseistä.
Toivoani en pistäisi nuorisoon, en tämän nähtyäni. Se, minkä femmarit ja tasa-arvontekijät ovat saaneet aikaan 30 vuodessa, sen ovat kaksikymppiset unohtaneet ja painuneet takaisin vuosisadanvaihteen kuriin. Sukupuoliroolit, ne iänikuiset, kumpaakin sukupuolta ahdistavat ja alistavat, ovat uudessa kunniassaan - halleluja ja amen. :(
Dekonstruoidaanpas tätä asetelmaa vähän. Tipusemme-kananpoikasemme on lopultakin nähnyt käytännössä sen, mikä on ollut meidän markkinapellejen tiedossa jo kauan: perinteisen roolijaon (joka muuten mielestäni ei edelleenkään ole kovin perinteinen - monet nykyään "perinteisinä" pidetyt elämisen tavat ovat oikeasti aika tuoretta perua maassamme) mukainen mies, ts. toisten naisten avuista jatkuvasti tyttöystävänsä kuullen puhuva, vain miesporukassa kommunikoimaan kykenevä, öyhöttävä, komenteleva, laiska sika, joka jo reilusti alle kolmekymppisenä asettuu alkoholismin vakaasti viettävälle uralle, ei todellakaan ole erityisen huonossa asemassa parisuhdemarkkinoilla, ja hän saa halutessaan myös sen raittiin tytön.
Olisi toki liioittelua sanoa, että nuorukaisen tai nuoren miehen kaikkia tekoja säätelisi seksuaalinen halu, kuten olen joskus piruuttani mennyt kärjistämään. Mutta lienee aika turvallista sanoa, että nuorella kaiffarilla ei mielestään taatusti ole mitään objektiivista syytä oppia paremmille ihmistavoille, jos sitä paljon puhuttua pildeä tulee tuollaisena räyhääjänäkin.
Olen varmasti jo pariin otteeseen kertonut taannoisesta seinänaapuristani, joka oli juuri tuon ylläolevan sitaatin mukainen öyhöttäjä. Kaveri oli uusnatsi tai ainakin kovaääninen ja railakkaasti mielipiteitään esille tuova rasisti - tietysti kerroksessa, jossa asui kaunis kenialainen sairaanhoitajaopiskelija, neiti Karanja. (Hän oli hiukan sulkeutunut, mutta maannaistensa seurassa hän muuttui ystävälliseksi afrikkalaiseksi, joka tarjosi minullekin chapati-leipää - intialaistyyppistä kohottamatonta rieskaa, oikein hyvää, ja myös nimi on Intiasta. Missä britit, siellä intialaiset kauppiaat, niinhän se on.) Öyhöttäjä oli tuskin paljoa yli kahdenkymmenen, mutta aivan ilmeisen vaikeasti alkoholisoitunut. Sen verran meikäraittiusmieskin on maailmaa, ihmisiä ja viinaa nähnyt, että osaa erottaa suhteellisen siedettävän bilettämisen ja täysin narkomaniaan verrattavan pämppäyksen. Tämä veikko oli selvästi jo kouristuksenomainen, arvaamaton ryyppymies.
Tässä välissä muuten täytyy todeta, että kaksikymppiset alkoholistit, siis kaksikymppiset alkoholistit, ovat mielestäni uusi ilmiö Ylioppilaskylässä. Onhan se selvää, että nuoret kaverit ryyppäävät ja ovat ryypänneet aina, ja että se paljon puhuttu elämä, joka nöyrimmän palvelijannekin monien monituisten lausuntojen mukaan kuuluisi hankkia, sisältää viinan juomisen merkittävänä osana ja voiteluaineena. Mutta hyvinpukeutuneet ja siistit, vielä hieman babyface-piirteiset, lapsellisen pulloposkiset nuoret kundit, jotka öyhöttävät ja mölisevät koko ajan täysin tunnelissa, ovat minusta ihan todella jotain uutta. Naapurissanikin muuten asuu yksi sellainen - kännää ja juhlii äänekkäästi pitkin viikkoa. Toiset naapurit pistivät hänen oveensa teipillä kiinni häätöuhkauksen, johon hän kirjoitti vastaukseksi vain jotain sellaista kuin vitun ongelmanaapurit vetäkää käteen. Katsokaas kun vittu mullon vittu oikeus vittu vetää vaikka maksani mäkeensaatanaööörggghhh eikä kenenkään vitun moralistin tarttetullamullemitäänööyyggghhh! Tietenkin hänellä ja hänen jengillään on jatkuvasti tyttöystävät mukana.
Tyttöystävä oli sillä rasistiöyhöttäjälläkin. Kaunis, mutta hieman junttimaisen kuukasvoinen. Epäystävällisellä tavalla vaitelias, selvästi vaivautunut siitä että örseltävä poikaystävä käyttäytyi kuten käyttäytyi. Mutta silti oli yhdessä tuollaisen tyypin kanssa. Miksihän? Kun me miehet emme noista naisista mitään ymmärrä kumminkaan, niin en minä eikä kukaan muukaan peniksellinen ihminen varmaankaan osaa vastata siihen, miksi nämä kauniit tytöt - ja minä olen nähnyt tällaisilla öyhöttäjillä myös sympaattisella, pirteällä ja fiksulla tavalla kauniita tyttöjä, sellaisia, jotka käytöksensä ja elkeittensä perusteella voisivat olla ihmisinäkin ihan kiintoisia - roikkuvat tuollaisten tyyppien käsipuolessa. Ainoa vastaus on Ylemmän Tason Mieheys vulgääreimmillään: kiltille nuorelle naiselle öyhöttäjä on seksuaalisesti kiihottava toiseudessaan, mieheydessään, väkivaltaisuudessaan. Hän on totisesti yhtä siveettömällä ja tuhmalla tavalla kiihottava kuin lonkerohirviö toiselta planeetalta (teille kilteille pojille tiedoksi, että lonkerohirviöiden kanssa paneskentelevat neidot - jokaisen lonkeron päähän on tietysti asennettu tekopenis - ovat yllättävän suosittu motiivi pornossa). No, miehet ovatkin tiemmä Marsista.
Leikki leikkinä, mutta minua todella hämmästyttää Ylimmäisen Feministimme kykenemättömyys tajuta asioiden yhteyksiä. Naisasiaväki tulkitsee aina joka asian oman yksinkertaisen viitekehyksensä mukaan seuraukseksi miesten ylivallasta ja patriarkaatin sortavista valtarakenteista. Kumma kyllä asioita ei saa aivan vastaavalla tavalla nähdä seurauksina naiskulttuurin indoktrinaatiosta, koska silloin saa kuulla olevansa paranoidi tai ajattelevansa vinoutuneesti, tai sitten joku Wilhelmiina syyttää (täysin perusteettomilla irtoheitoilla) epä-älyllisyydestä (ikään kuin hänen valmisliturgiallaan ja täysin tahallisilla väärintulkinnoillaan ja vääristelyillään olisi mitään tekoa älyllisen rehellisyyden kanssa).
Joka tapauksessa totean taas kerran: tangoon tarvitaan muidenkin kuin Jari Sillanpään mielestä kaksi osapuolta. Miehille kyllä esitetään kollektiivisia vaatimuksia: et ois tollanen, oisit sellanen ja tällanen. Sitten kun joku mies näihin vaatimuksiin uskoo, hän saakin nähdä öyhöttäjäkaiffarien vievän kaikki naiset. Voi toki olla, että kommenttiosastolle kirjoittanut Eufemia on oikeassa ja että öyhöttäjäkaiffarien suosiminen on ohimenevä vaihe nuoren naisen elämässä. Sitten se poikuutensa säilyttänyt kiltti kaveri ehkä kelpaisikin tytölle. Paitsi että kaiffarien koeajama tyttö kuhisee jo sukupuolitauteja, tai ainakin on seksuaalisesti kokenut tavalla, jollaiseen kiltillä pojalla ei ikinä ole ollut saumoja. Tämä tietysti merkitsee, että kiltillä pojalla on kaikenlaisia vaikeita tunteita tyttöystävänsä suhteen.
Luonnollisesti naisasianaisemme näkevät kiltin pojan tunteet miessovinistisena nipottamisena, johon arvonsa tietävän naisen ei ihan periaatteesta kuulu kiinnittää mitään huomiota (miehen tunteethan ylipäätään tuntuvat noille pyryharakoille ja irvinokille olla pilkan ja räkänaurun aihe, vakavasti niitä ei saa ottaa, koska huomioonotettava tunne-elämä on vain naisilla, vallankin nuorilla naisilla), mutta omasta puolestani voin kyllä sanoa, että kun on ollut itse niiden öyhöttäjien rääkättävänä kaikki kouluvuotensa, sitä odottaisi parisuhteen olevan lopultakin se turvapaikka, johon öyhöttäjillä ei olisi pääsyä. Täytyy olla aika helvetinmoinen itsetunto miehellä, että pystyy hyväksymään ne tippuribasillit, jotka ne öyhöttäjät viimeisenä kostonaan älykkönörtille ovat jättäneet hänen tyttöystäväänsä. Sillä kiltillä nörtillä ei kuitenkaan ole juurikaan ollut tilaisuutta sitä itsetuntoa itselleen pykäillä. Jos olisi, niin eihän se nörtti olisikaan.
Vaikka tippuribasilleja ei olisikaan, tytön todennäköinen seksuaalinen kokeneisuus korostaa sitä, että viime kädessä sillä nörttimiehellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi jakaa oman maailmansa, jakaa sen täydellisen sosiaalisen ja seksuaalisen kellekäänkelpaamattomuuden kokemuksen, joka on luonnehtinut hänen murrosikäänsä. Toisilla pojilla, niillä öyhöttäjillä tai öyhöttäjien liepeilijöillä, pystyy olemaan ja on tyttöystäviä, jotka ovat samasta maailmasta ja joiden kanssa he jakavat nuoruutensa ratkaisevan kokemuksen, vaikka se kokemus sitten olisikin vain sinä tiettynä vuonna pinnalla ollut, lavashowhunsa homoseksuaalisen juna-asetelman inkorporoinut fuckshitting gay powermetal -bändi Joustavat Jormat tai herkällä pedofiilihahmollaan keskustelua herättänyt rakkauselokuva Kidding Love, jota kaikki ikärajanalaiset nuoret olisivat salaa hiipineet katsomaan. (Valitan näitä groteskeja ideoita, mutta kuten Paul Graham on maininnut nerokkaassa nörttikirjoituksessaan Why Nerds are Unpopular, merkittävä osa nuorten maailmasta ja populaarikulttuurista vaikuttaa sen nörtin näkökulmasta juuri noin absurdilta.)
Ainoa nainen, jonka kanssa nörttimme voisi jakaa sen seksuaalisen ja sosiaalisen kellekäänkelpaamattomuuden kokemuksensa, olisi joku ATN. Valitettavasti kuitenkin nuoren naisen täytyy olla sekä ruma että ihmisenä ikävä ja tyhmä ollakseen ATN. (Yksi nuoruuteni suuria ongelmia oli aina se, että älykkäät ja kivat tytöt, joiden kanssa oli oikeasti yhteistä puhuttavaa ja yhteisiä kiinnostuksenaiheita, olivat kaikki markkina-arvoltaan meikäläisen tavoittamattomissa, koska olivat liian kauniita ja huolehtivat liikaa ulkonäöstään. Sellainen tyttö tähtää kuitenkin kylteriin tai teekkariin, rutiköyhällä lingvistillä ei ole mitään jakoa: kaunista tyttöä ei maksa vaivaa rakastaa. Sopivan epätäydellinen ja passelin ruma, mutta muuten mukava tyttö on vaikea löytää, koska sympaattisen rumat, meikkaamattomat ja epäsosiaaliset tytöt ovat yleensä myös tyhmiä ja lukutaidottomia. Maailmassa on aivan liikaa älykkäitä ja mukavia kaunottaria, ei sellaisiin voi rakastua. Älykkäät ja mukavat nuoret naiset tulisikin lailla määrätä rumuusleikkaukseen ja lihotuskuurille, tai meikkaaminen niiltä ainakin pitäisi kieltää.)
Mutta palataan nyt vielä Sihteerilintumme (sellainen lintulaji on oikeasti olemassa) tekstiin, etten eksy liian kauas aiheesta. Hän kirjoittaa: Sukupuoliroolit, ne molempia sukupuolia ahdistavat ja alistavat, ovat uudessa kunniassaan. Ja juuri tässä kohtaa täytyykin asettaa ankara kysymys: Jos ne todellakin yksiselitteisesti ahdistaisivat ja alistaisivat ihmistä, eikö jokainen olisi tyytyväinen heti kun saisi ravistaa ne päältään?
Sukupuolirooleja on seitsenkymmenluvulta saakka yritetty määritellä uusiksi, niitä on morkattu ja tuomittu. Kaikki hyvät ja edistykselliset ihmiset ovat räkä rinnuksille roiskuen ja suu vaahdossa kuin vesikauhuisella koiralla tuominneet ahtaat sukupuoliroolit. Käytännöllisesti katsoen kukaan ei yritä tietoisesti ja tahallaan pönkittää niitä. Jopa armeijan kouluttajat ovat määritelleet tervettä miestä uusiksi ja inkorporoineet (kaamea sana) omiin käsikirjoihinsa ohjeet siitä, miten nuorten miesten tyttöystäväsuhteita tuetaan asepalveluksen aikana, miten tyttöystävä on nuoren miehen henkinen voimavara, tuki ja turva palveluksen onnistuneessa suorittamisessa ja miten armeija voi auttaa nuorta miestä aikuisempaan, vastuullisempaan ja miehekkäämpään seurusteluun tyttöystävänsä kanssa. (Minä en todellakaan ole keksinyt tätä omasta päästäni.)
Jokseenkin ainoa taho, joka ohjelmallisesti pyrkii vanhanaikaisten sukupuoliroolien uusintamiseen ja voimaanpalauttamiseen, ovat amerikkalaisen oikeiston agentteina toimivat uskonnolliset äärijärjestöt. Siitä huolimatta Taistelukotka on sitä mieltä, että sukupuoliroolit elävät ja kukoistavat nuorten keskuudessa, ja kerrankin olen samaa mieltä.
Jos sukupuoliroolit siis yhä elävät, vieläpä parodisessa ja liioitellussa muodossa, tähän on tarjolla selityksiä, joita edes lintumielisen ystävämme ei pitäisi sijoittaa vaieten. Selitykset eivät sulje toisiaan pois.
- Sukupuoliroolit eivät oikeasti ole pelkästään alistavia ja ahdistavia.
- Sovinnaiset sukupuoliroolit voivat olla kahdesta vaihtoehdosta vähemmän huono.
- Se mikä tuntui alistavalta ja ahdistavalta silloin kun Pääskypeipponen oli nuori, ei välttämättä tunnu alistavalta ja ahdistavalta nykyisistä nuorista.
Esimerkiksi miesten kohdalla perinteisessä sukupuoliroolissa parodisimmillaankin on paljon houkuttelevia piirteitä. Pikkupojat näkevät kyllä, että jos kohta miehinen uho ja urostelu eivät olekaan elämän virallisen opetussuunnitelman mukaisia, ne hyväksytään kyllä piilo-opetussuunnitelmassa. Esimerkiksi keski-ikäiset ja vanhemmat naiset, vaikka mielestään ovatkin periaatteessa hyvin emansipaatiomielisiä, ovat hämmentävässä määrin taipuvaisia sentimentaalisesti ihailemaan ja rohkaisemaan omien poikien, tyttären- ja pojanpoikien sekä nuorten sukulaispoikien miehistä uhoa - se on heidän mielestään vain söpöä. Eivät nuoret pojat tyhmiä ole - he tietävät kyllä millaisella käytöksellä mamma saadaan ihailemaan poikaansa, ja he vaistoavat että juuri sellaisilla elkeillä myös tytöt lumotaan.
Naisten osavastuuta perinteisen, väkivaltaisen mieheyden pönkittämiseen voi havainnollistaa isoäitini tapauksella. Hän suhtautui hyvinkin suvaitsevaisesti ja rohkaisevasti veljeni ja minun aseistakieltäytymishankkeisiin, mutta kun muuan serkkumme sitten meni armeijaan, isoäiti ei housuissaan pysynyt vaahdotessaan "uljaasta soturista". Näin jälkeenpäin lienee lupa miettiä tätä ristiriitaa. En pidä ollenkaan mahdottomana sellaista ajatusta, että isoäidin "virallinen opetussuunnitelma", se tietoisesti, ihmisenä päätetty, oli pasifismi, mutta että "piilo-opetussuunnitelmaan", jota hän noudatti naisena, maaäidin ja mantunaisen eläimellisellä, Jumalan, jumalten tai vaikkapa hormonien säätelemällä vaistolla, kuului soturin, väkevän metsästäjän ja yläruumis paljaana iltatulien kajossa paistattelevan lihaksikkaan sankarin erotisoiminen ja ihannointi.
Kun lähtökohdat ovat tällaiset, ei-machon nuoren kundin on oltava joko itsetunnoltaan terästä ja tappuraa voidakseen kyseenalaistaa machouden, tai sitten hänen on oltava oikeasti kyvytön - liian hintelä tai liian läski tai liian lukutoukka - pärjäämään machona. Käytännössä vain jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköinen. Toisin sanoen perinteistä miehenroolia ei todellakaan oikeasti kyseenalaisteta siksi että se haluttaisiin kyseenalaistaa, vaan siksi, ettei kovien kundien jengiin ole pääsyä kumminkaan. Toki me nynnyt parkumatit jälkeenpäin rakennamme kaikenlaisia säälittäviä ajatuskonstruktioita siitä, kuinka muka nynnyytemme oli tietoisesti valittua kapinointia machomallia vastaan, mutta sehän ei tunnetusti mene perille edes Lintuneidolle itselleen, joka kyllä näkee parkumattien läpi. Hänen oma miesihanteensa on tietenkin selvästi lähempänä machoa, joskin hän tietysti kontaktipalstojen naisten yleiseen tapaan etsii miestä, joka yhdistäisi seksuaalisesti haluttavaan machouteen nörttiosaston intellektuaaliset avut. Koska tällaista supermiestä ei tietenkään näissä yhteiskunnallisissa oloissa ja tässä kulttuurissa voi kehittyä, hän jää tietenkin mieluummin yksin.
Hän tuskin on kovin omaperäinen noissa mieltymyksissään, ja yleisemminkin voitaneen sanoa, että siihen perinteisen sukupuoliroolin kyseenalaistamiseen ei juurikaan saa tukea keltään - ei toisilta pojilta, jotka rutiininomaisesti leimaavat kaiken vähäisenkin kaavasta poikkeavan mölähtämällä homoooooooooo! (ja kuten Avionrikkojakin pani merkille, lintutipusemme ei ole juurikaan heitä parempi jaellessaan omia näennäisesti älyllisiä "homososiaalisuus"- ym. leimojaan, jotka eivät lopultakaan ole mitään muuta kuin tuon yläasteikäisen hintittelyn muka sivistyneempi muoto); eikä liioin tytöiltä, jotka osoittavat mielipiteensä äänestämällä jaloillaan heti kun miesroolin rohkea kyseenalaistaja tulee kymmentä metriä lähemmäksi. Miksi ihmeessä sellaisen miehen, joka voi valita, pitäisi tai kannattaisi "kyseenalaistaa" rooli, joka tuo hänen elämäänsä kaikkea ihanata, taivaallista ja rautarohkeata - seksiä, arvostusta, sosiaalista pääomaa (valitettavasti kännissä mölisevillä jätkillä, joilla on kaveripiiri ja tyttöystävät, on selvästi enemmän sosiaalista pääomaa kuin sillä nörttiälyköllä kirjaston nurkassa) - kun käytännössä ainoa vaihtoehto on paarialuokkaan vaipuminen? Miksi pitäisi korjata sellainen, mikä ei ilmeisestikään ole rikki, rikkomalla se?
Jos poika valitsee perinteisen roolin, niin heaven loves for you, clouds part for you, nothing stands in your way - sellaisella pojalla ei todellakaan ole mitään syytä tuntea olevansa alistettu ja ahdistettu. Päin vastoin, hän tuntee todennäköisesti olevansa mitä suurimmassa määrin empowered ja päättävänsä itse asioistaan ja tekemisistään. Se nörttiparkumatti, joka ajautui omaan ekologiseen lokeroonsa, tai pikemminkin ekologiseen siivouskomeroonsa, voimatta asialle mitään, tuntee olevansa paljon enemmän mielivallan heittopussi, jolla ei ole paljoa sanottavaa asemastaan yhteisössä eikä kohtalonsa muotoutumisesta.
(jatkuu)
Ionfhabhtú
Ikävän nyt kerron teille: kummityttöni Katie on joutunut sairaalaan turvonneen jalan takia. Jos olette henkilökohtaisessa yhteydessä virallisesti hyväksyttyjen uskonnollisten yhteisöjen tunnustuksessa luojan, suojelijan tai kaitsijan asemaa nauttiviin ylempiin Tahoihin, sanokaa hänen puolestaan pari sanaa. Ateistit ja muut luonnontieteilijät voivat antaa rohkaisevia tietoja syöpälääkityksen uusista edistysaskeleista (juu, tämä on luulotautia by proxy). Asianomaisen oman ilmoituksen mukaan kyseessä on vain ionfhabhtú, joka on oppitekoinen nimitys infektiolle tai tulehdukselle, joten huoleni saattaa olla liioiteltua, mutta primitiiviseen magiaan uskovana tatuoituna ja rituaaliarpisena ukkapukkaheimon peniskoteloneekerinä toivon, että paha saadaan karkotettua pelkäämällä sitä hiukan yläkanttiin.
lauantai 29. tammikuuta 2005
Zapraszam do Oświęcimia-Brzezinki, proszę państwa do gazu
Otsikko tarkoittaa "Tervetuloa Auschwitz-Birkenauhun, saanko pyytää herrasväkeä siirtymään kaasuun". Proszę państwa do gazu eli "Saanko pyytää herrasväkeä siirtymään kaasuun" on Tadeusz Borowskin tunnetun novellin otsikko. Nyt se on kuulemma sopivasti julkaistu suomeksikin. Borowski oli itse Auschwitzin vanki, joka ei koskaan toipunut kokemuksistaan. Asiaa ei auttanut se, että hän näki Puolan sodan jälkeen nopeasti muuttuvan totalitaariseksi, yhtä totalitaariseksi kuin Natsi-Saksa; ja pakopaikkaa ei ollut. Pakopaikattomuutta korostaa kyseisen novellin loppuriveillä kaikuva saksankielisen marssilaulun kertosäe und morgen die ganze Welt - kannattaa ehkä siteerata hieman kontekstiakin: "Me marssimme eteenpäin, vaikka kaikki hajoaisi pirstaleiksi. Tänään meille kuuluu Saksa, ja huomenna koko maailma." Luultavasti tämä oli kätketty viittaus Stalinin imperiumin samansuuntaisiin tavoitteisiin, joita Borowskin ympärillä epäilemättä äänekkäästi julisti jokainen "räksytin" (kadunvarteen asennettu propagandakaiutin) hänen kirjoittaessaan novelliaan.
Borowski tappoi itsensä vuonna 1951, hieman ennen Stalinin kuolemaa. Jos hän olisi jaksanut hieman pitempään, hän olisi elänyt siihen suhteelliseen liberalisaatioon saakka, joka sai eräät jopa ei-kommunistiset intellektuellit Suomessa viisi-kuusikymmenluvun vaihteessa puuskahtamaan, että Puola oli vapaampi maa kuin Suomi.
Miłoszin kirjassa Vangittu mieli, jonka olen verraten nuorena, noin kaksikymppisenä, lukenut saksaksi (Verführtes Denken), mutten muistaakseni puolaksi (Zniewolony umysł), ruotsiksi (Själar i fångenskap) enkä suomeksi, englannista (The Captive Mind) nyt puhumattakaan, kertoo Borowskista peitenimellä Gamma. Muistaakseni M. sanoi Borowskin kiihkeästi intoilleen kommunismista yrittäen vakuuttaa itseään siitä, että se oli nyt se suuri Hyvä, joka nujertaa natsismin edustaman suuren Pahan ja kaikki maailman pienemmät Pahat.
Toisin kuin jokainen pikku natsihuligaani nyysseissä väittää, meitä suomalaisia on tuskin väsyksiin asti kiusattu natsien keskitysleireillä. Omalta kohdaltani voin sanoa, että tunsin neuvostoleirit paremmin: isovanhemmat olivat tutustuneet Parvilahden "Berijan tarhojen" ensipainokseen ja olivat muutenkin hyvin perillä neuvostoleireistä. (En malta taaskin olla muistuttamatta siitä, kun olin pikkupoikana kuullut jossain Berijan nimen ja kysyin, kuka se oli. Isoäiti haki selitystä, joka olisi pikkupojalle riittävän ymmärrettävä, kunnes lopulta keksi: No se oli semmoinen...kamala...ryssä!!!) Isoisä tiesi minun jo lukeneen Kuohuvaa vuosisataa ja selitti, että Berija oli GPU:n päällikkö. Kaiken sen venäläisten oman folkloren perusteella, jota olemme Berijan toilailuista saaneet lukea, isoäidin kuvaus ei kuitenkaan juurikaan mennyt ohi maalistaan. Hruštšov oli ilman muuta kovin kaukana täydellisen hyvästä ihmisestä hänkin, mutta Kengirin kapinan lisäksi yksi mieltäylentävimpiä tapauksia Neuvostoliiton kovin mädännäisessä historiassa oli se, kun Nikita otatti kiinni ja teloitutti sen paskiaisen. Aina joskus joku näistä diktatuurien pääroistoista - salaisen poliisin päällikkö on aina suurempi roisto kuin diktaattori itse (viitteenä kehotan vertailemaan Rafael Leonidas Trujilloa ja Johnny Abbes Garcíaa Mario Vargas Llosan romaanissa Vuohen juhla) - saa ansionsa mukaan, enkä voi sanoa, että se tuntuisi pahalta. Oskar Dirlewanger, Varsovan pyöveli, joutui puolalaisten sotavankien kynsiin sodan loppukaaoksessa. Pojat tunnistivat Oskarin, ja siitäpä vasta riemu alkoi.
Pienenä ajattelin aina Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan eron olevan siinä, että Natsi-Saksassa sorto ja rääkkääminen tapahtui jotenkin raivoisasti, öyhöttävien roistojen nyrkein. Neuvostoblokista olin saanut sellaisen kuvan, että siellä tapetaan ihmisiä täysin tunteettomasti, automaattisesti. Neuvostoblokki oli neljän tien risteys, jossa harmaiden, nelikulmaisten rakennusten ja rakennelmien keskellä itkevä mustalaistyyppisiin vaatteisiin pukeutunut naisparka pui nyrkkiä ja rääkyy artikuloimatonta raivoaan kurjaa systeemiä kohtaan. (Nainen on ainoa olento tässä tableaussa, joka ei ole harmaa ja neliskanttinen.) Joskus kuvittelen hänen helmoihinsa pari hätääntynyttä lasta. Hänen parkuessaan teiden harmaata betonipintaa marssii häntä kohti neljästä suunnasta harmaita, neliskanttisia sotilaita, joilla on harmaat, neliskanttiset kasvot. He kohottavat harmaat, neliskanttiset konetuliaseensa ja alkavat tulittaa naista. Joka suunnalta tulee ainakin neljä sotilasta, siis ainakin kuusitoista yhteensä, ja he tulittavat absurdin kauan, luoteja tuhlaten, ikään kuin panoksia olisi loputtomiin. Lopulta naisesta ei ole jäljellä muuta kuin kasa veristä lihaa, tai jotain niin epämääräistä, että verinen lihakin kuulostaa liian selkeältä. Sotilaat poistuvat kulmikkain liikkein, katsomatta taakseen. Sitten paikalle tulee puhtaanapitolaite, joka pyyhkii veren ja lihan pois harmailta, nelikulmaiselta katukiveykseltä. Koko aikana ei kuulu ääntäkään. Ainoastaan naisen ääni - joka parkuu jotain artikuloimatonta lähinnä serbokroatialta kuulostavalla kielellä - on kuultavissa, mutta luoteja tuhlaileva tulitus ja puhtaanapitokoneen työ tapahtuvat täysin äänettömästi.
Natsi-Saksasta taas päällimmäinen mielikuva eivät ole keskitysleirit, vaan paitahihasillaan liikkuvat pöhöttyneet SA-miehet. Kaikilla on etovat viikset ja sänkinen turpa. Päällä on paskanruskeat potkuhousut (muuta nimitystä en niille rytkyille keksi). Heillä on käsissään kylttejä, jotka on kirjoitettu saksaksi. En osaa vielä saksaa, mutta erotan, että kaikissa kylteissä yksi sana on vähän suuremmilla fraktuurakirjaimilla: Juden --- Juden --- Juden --- Juden! Tuntuu siltä kuin kyltit huutaisivat tuota sanaa, koska se on aina painettu isommalla.
Todellisuudessa asia oli täsmälleen päin vastoin, ainakin siinä vaiheessa kun päästiin itse leireille. Ystäväni Ivan Hlinka sanoi natsismia jalkapallohuligaanien vallaksi, mutta itse asiassa leiripuolella pikkuporvarilliset hyveet, Ordnung, Fleiß und Sparsamkeit, olivat kunniassaan, ja brutaalius ulkoistettiin mielellään itäeurooppalaisille yhteistoimintamiehille, joilta ei alempirotuisina muuta odotettukaan kuin raakuutta - esimerkiksi liettualaisia ja ukrainalaisia juoksupoikia kutsuttiin mielellään askareiksi. Sana on peräisin saksalaisten lyhyen siirtomaakauden kielestä, kenraali Paul von Lettow-Vorbeckin afrikkalaisen armeijan alkuasukassotureita näet kutsuttiin tällä nimellä. (Sukunimi muuten äännetään "letoo foorbek", ei "letof foorbek", kuten äkkinäinen luulisi. -Ow-loppuiset saksalaiset paikan- ja sukunimet kyllä lienevät slaavilaisia alkujaan, mutta sananloppuinen -ow äännetään silti ikään kuin w:tä ei olisikaan. Siis Treptow ja Pankow Berliinissä ovat treptoo ja pankoo.) Ukrainalaisten rääkätessä ja tunkiessa vankeja väkisin kaasukammioihin saksalaiset saattoivat nauttia ylempirotuisuudestaan ja sivistyksellisestä jalommuudestaan. Vastuu juutalaisten kuolemasta siirrettiin vaivihkaa askarien kannettavaksi.
Borowski tappoi itsensä vuonna 1951, hieman ennen Stalinin kuolemaa. Jos hän olisi jaksanut hieman pitempään, hän olisi elänyt siihen suhteelliseen liberalisaatioon saakka, joka sai eräät jopa ei-kommunistiset intellektuellit Suomessa viisi-kuusikymmenluvun vaihteessa puuskahtamaan, että Puola oli vapaampi maa kuin Suomi.
Miłoszin kirjassa Vangittu mieli, jonka olen verraten nuorena, noin kaksikymppisenä, lukenut saksaksi (Verführtes Denken), mutten muistaakseni puolaksi (Zniewolony umysł), ruotsiksi (Själar i fångenskap) enkä suomeksi, englannista (The Captive Mind) nyt puhumattakaan, kertoo Borowskista peitenimellä Gamma. Muistaakseni M. sanoi Borowskin kiihkeästi intoilleen kommunismista yrittäen vakuuttaa itseään siitä, että se oli nyt se suuri Hyvä, joka nujertaa natsismin edustaman suuren Pahan ja kaikki maailman pienemmät Pahat.
Toisin kuin jokainen pikku natsihuligaani nyysseissä väittää, meitä suomalaisia on tuskin väsyksiin asti kiusattu natsien keskitysleireillä. Omalta kohdaltani voin sanoa, että tunsin neuvostoleirit paremmin: isovanhemmat olivat tutustuneet Parvilahden "Berijan tarhojen" ensipainokseen ja olivat muutenkin hyvin perillä neuvostoleireistä. (En malta taaskin olla muistuttamatta siitä, kun olin pikkupoikana kuullut jossain Berijan nimen ja kysyin, kuka se oli. Isoäiti haki selitystä, joka olisi pikkupojalle riittävän ymmärrettävä, kunnes lopulta keksi: No se oli semmoinen...kamala...ryssä!!!) Isoisä tiesi minun jo lukeneen Kuohuvaa vuosisataa ja selitti, että Berija oli GPU:n päällikkö. Kaiken sen venäläisten oman folkloren perusteella, jota olemme Berijan toilailuista saaneet lukea, isoäidin kuvaus ei kuitenkaan juurikaan mennyt ohi maalistaan. Hruštšov oli ilman muuta kovin kaukana täydellisen hyvästä ihmisestä hänkin, mutta Kengirin kapinan lisäksi yksi mieltäylentävimpiä tapauksia Neuvostoliiton kovin mädännäisessä historiassa oli se, kun Nikita otatti kiinni ja teloitutti sen paskiaisen. Aina joskus joku näistä diktatuurien pääroistoista - salaisen poliisin päällikkö on aina suurempi roisto kuin diktaattori itse (viitteenä kehotan vertailemaan Rafael Leonidas Trujilloa ja Johnny Abbes Garcíaa Mario Vargas Llosan romaanissa Vuohen juhla) - saa ansionsa mukaan, enkä voi sanoa, että se tuntuisi pahalta. Oskar Dirlewanger, Varsovan pyöveli, joutui puolalaisten sotavankien kynsiin sodan loppukaaoksessa. Pojat tunnistivat Oskarin, ja siitäpä vasta riemu alkoi.
Pienenä ajattelin aina Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan eron olevan siinä, että Natsi-Saksassa sorto ja rääkkääminen tapahtui jotenkin raivoisasti, öyhöttävien roistojen nyrkein. Neuvostoblokista olin saanut sellaisen kuvan, että siellä tapetaan ihmisiä täysin tunteettomasti, automaattisesti. Neuvostoblokki oli neljän tien risteys, jossa harmaiden, nelikulmaisten rakennusten ja rakennelmien keskellä itkevä mustalaistyyppisiin vaatteisiin pukeutunut naisparka pui nyrkkiä ja rääkyy artikuloimatonta raivoaan kurjaa systeemiä kohtaan. (Nainen on ainoa olento tässä tableaussa, joka ei ole harmaa ja neliskanttinen.) Joskus kuvittelen hänen helmoihinsa pari hätääntynyttä lasta. Hänen parkuessaan teiden harmaata betonipintaa marssii häntä kohti neljästä suunnasta harmaita, neliskanttisia sotilaita, joilla on harmaat, neliskanttiset kasvot. He kohottavat harmaat, neliskanttiset konetuliaseensa ja alkavat tulittaa naista. Joka suunnalta tulee ainakin neljä sotilasta, siis ainakin kuusitoista yhteensä, ja he tulittavat absurdin kauan, luoteja tuhlaten, ikään kuin panoksia olisi loputtomiin. Lopulta naisesta ei ole jäljellä muuta kuin kasa veristä lihaa, tai jotain niin epämääräistä, että verinen lihakin kuulostaa liian selkeältä. Sotilaat poistuvat kulmikkain liikkein, katsomatta taakseen. Sitten paikalle tulee puhtaanapitolaite, joka pyyhkii veren ja lihan pois harmailta, nelikulmaiselta katukiveykseltä. Koko aikana ei kuulu ääntäkään. Ainoastaan naisen ääni - joka parkuu jotain artikuloimatonta lähinnä serbokroatialta kuulostavalla kielellä - on kuultavissa, mutta luoteja tuhlaileva tulitus ja puhtaanapitokoneen työ tapahtuvat täysin äänettömästi.
Natsi-Saksasta taas päällimmäinen mielikuva eivät ole keskitysleirit, vaan paitahihasillaan liikkuvat pöhöttyneet SA-miehet. Kaikilla on etovat viikset ja sänkinen turpa. Päällä on paskanruskeat potkuhousut (muuta nimitystä en niille rytkyille keksi). Heillä on käsissään kylttejä, jotka on kirjoitettu saksaksi. En osaa vielä saksaa, mutta erotan, että kaikissa kylteissä yksi sana on vähän suuremmilla fraktuurakirjaimilla: Juden --- Juden --- Juden --- Juden! Tuntuu siltä kuin kyltit huutaisivat tuota sanaa, koska se on aina painettu isommalla.
Todellisuudessa asia oli täsmälleen päin vastoin, ainakin siinä vaiheessa kun päästiin itse leireille. Ystäväni Ivan Hlinka sanoi natsismia jalkapallohuligaanien vallaksi, mutta itse asiassa leiripuolella pikkuporvarilliset hyveet, Ordnung, Fleiß und Sparsamkeit, olivat kunniassaan, ja brutaalius ulkoistettiin mielellään itäeurooppalaisille yhteistoimintamiehille, joilta ei alempirotuisina muuta odotettukaan kuin raakuutta - esimerkiksi liettualaisia ja ukrainalaisia juoksupoikia kutsuttiin mielellään askareiksi. Sana on peräisin saksalaisten lyhyen siirtomaakauden kielestä, kenraali Paul von Lettow-Vorbeckin afrikkalaisen armeijan alkuasukassotureita näet kutsuttiin tällä nimellä. (Sukunimi muuten äännetään "letoo foorbek", ei "letof foorbek", kuten äkkinäinen luulisi. -Ow-loppuiset saksalaiset paikan- ja sukunimet kyllä lienevät slaavilaisia alkujaan, mutta sananloppuinen -ow äännetään silti ikään kuin w:tä ei olisikaan. Siis Treptow ja Pankow Berliinissä ovat treptoo ja pankoo.) Ukrainalaisten rääkätessä ja tunkiessa vankeja väkisin kaasukammioihin saksalaiset saattoivat nauttia ylempirotuisuudestaan ja sivistyksellisestä jalommuudestaan. Vastuu juutalaisten kuolemasta siirrettiin vaivihkaa askarien kannettavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)