Merja Kyllönen, vasemmisto ja Venäjä - Merja Kyllönen, vänstern och Ryssland

Toisin kuin moni muu, en pidä Vasemmistoliittoa lähtökohtaisesti toivottomana Venäjän juoksupoikapuolueena. Jo taistolaisaikoina kriittinen asenne virallista ulkopolitiikkaa ja Neuvostoliittoa kohtaan kyti nimenomaan laitavasemmiston idealistisiivessä, joka tunnettiin myös "SKDL:n sosialisteina". Koska SKDL katosi puoluekartalta jo muutama vuosikymmen sitten, voi olla tarpeen selittää, mikä se oli: lyhenne tarkoittaa Suomen Kansan Demokraattista Liittoa, johon Suomen Kommunistinen Puolue kuului jäsenjärjestönä. 

I motsats till många andra anser jag inte att Vänsterförbundet för alltid är hopplöst fördömt att förbli ett springpojksparti åt Ryssland. Redan under stalinismens tidevarv uppstod det en kritisk attityd mot den officiella utrikespolitiken och Sovjetunionen bland den idealistiska delen av yttervänstern, de som var kända som "socialisterna inom DFFF". DFFF försvann från den politiska kartan för ett par årtionden sedan, så jag måste kanske förklara vad bokstäverna står för: Demokratiska Förbundet för Finlands Folk, som Finlands Kommunistiska Parti ingick i som medlemsorganisation. 

Alun perin se perustettiin kansanrintamaksi, jonka avulla kommunistien oli tarkoitus kerätä kaikki vasemmistolaiset valvontaansa. Vastaavanlaisista juonista jäi jälki Puolan ja Itä-Saksan vallanpitäjäpuolueiden nimiin: neuvostoblokin Puolassa ei ollut kommunistipuoluetta, vaan "Puolan yhdistynyt työväenpuolue" (PZPR, Polska Zjednoczona Partia Robotnicza), ja Itä-Saksan puolue oli "Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue" (SED, Sozialistische Einheitspartei Deutschlands). Haave sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhdistämisestä samaan kommunistijohtoiseen rintamaan jäi Suomessa toteutumatta, eikähän se Itä-Saksassa ja Puolassakaan onnistunut ilman kovakouraista neuvostopainostusta. 

Till att börja med var det en paraplyorganisation avsedd för att underkasta hela vänstern kommunistisk kontroll. Liknande försök lämnade sitt spår i namnen på de polska och östtyska makthavarpartierna: under sovjettiden hade Polen inget kommunistiskt parti, utan "Polens förenade arbetarparti" (PZPR, Polska Zjednoczona Partia Robotnicza), och det östtyska partiet hette "Tysklands socialistiska enhetsparti" (SED, Sozialistische Einheitspartei Deutschlands). Drömmen om att förena sossarna och kommunisterna i samma kommunistledda front gick aldrig i uppfyllelse i Finland, och även i Östtyskland och Polen behövdes hårdhänt sovjetisk påtryckning.

Puolassa koko touhussa oli kyse pelkästä teatterista, koska molemmat yhdistyvät puolueet oli tosiasiassa luotu Neuvostoliiton ohjauksella, vaikka toisella oli sotaa edeltäneen Puolan Neuvostoliitosta riippumattoman sosialistipuolueen nimi. Itä-Saksassa taas toinen unionipartnereista oli ihan oikeasti neuvostomiehitysvyöhykkeellä toiminut SPD, Saksan sosiaalidemokraattinen puolue, mutta puolueunioniin se oli pakotettava mm. pidättämällä unionia vastustavat puoluetoimitsijat. Itä-Saksan sosiaalidemokraatteja johti Otto Grotewohl, joka aluksi vastusti puolueiden yhdistymistä, mutta jonka mieli muuttui kun hänet kutsuttiin Karlshorstiin - neuvostomiehittäjien päätukikohtaan - "keskusteluihin".

I Polen handlade det om ren politisk teater, för båda partierna som förenades var fejkorganisationer skapade under sovjetiskt beskydd - låt vara att ett av dem hade samma namn som ett socialistparti som före kriget hade spelat en stor roll i polsk politik och som inte hade haft någonting att göra med Sovjetunionen. I Östtyskland var en av partners i partiunionen däremot det genuina socialdemokratiska partiet, den del av det som var verksam i den sovjetiska ockupationszonen, men partisammanslagningen tvingades fram bl a genom att arrestera alla partifunktionärer som ogillade unionen. De östtyska socialdemokraterna leddes av Otto Grotewohl, som i början motsatte sig partisammanslagningen, men som ändrade åsikt när han väl kallats till "diskussioner" i Karlshorst, där den sovjetiska ockupationsregimen höll hus.

Myös Suomessa SKDL oli alun perin kommunistien tiukassa ohjauksessa, mutta tästä seurasi kaikenlaisia konflikteja. SKDL:n taitelijasiipi ei ollut alkanut vasemmistolaiseksi alistuakseen Kremlin ohjaukseen, vaan enemmänkin kapinoidakseen Suomen ensimmäisen tasavallan kulttuurikonservatismia vastaan. Neuvostoliiton virallinen kulttuuripoliittinen ohjelma oli kuitenkin sosialistisine realismeineen vähintään yhtä konservatiivinen. 

Även i Finland styrdes DFFF i början strikt av kommunisterna, men detta ledde till allehanda konflikter. Konstnärerna inom DFFF hade inte blivit vänster för att underkasta sig Kreml, utan snarare för att göra uppror mot kulturkonservatismen i Finlands första republik. Det offentliga kulturpolitiska programmet i Sovjet var dock med sin socialistiska realism minst lika konservativt.

SKDL:n kulttuuripoliittiset linjat veti puljun alkuvuosina Armas Äikiä, joka oli kommunistien maanalaisina vuosina omaksunut Neuvostoliiton kansalaisuuden ja jonka maailmankuva oli politbyrootasoisen latteasti neuvostokommunistinen. Vastapuolella oli esimerkiksi Raoul Palmgren, kirjallisuuskriitikkona yli poliittisten rajojen tunnustusta nauttinut mies, joka kehtasikin sanoa Äikiän omien romaanien olevan taiteellisesti kelvottomia.

Under förbundets tidiga år var det Armas Äikiä som definierade de kulturpolitiska målsättningarna för DFFF. Äikiä hade under den finska kommunismens underjordiska år blivit sovjetisk medborgare, och hans världsbild var lika fantasilöst kommunistisk som politbyråns i Moskva. Hans opponenter inkluderade Raoul Palmgren, en litteraturkritiker uppskattad även i andra politiska läger, som vågade säga, att Äikiäs romaner saknade konstnärligt värde.

Vasemmistoliiton muodostamisessa merkittävää roolia esittivät juuri sellaiset henkilöt, jotka olivat saaneet tarpeekseen kommunistien kommelluksista ja jotka halusivat kunnon puolueen ajamaan köyhien ja marginalisoitujen ryhmien asiaa. Puolueen nuoret aktiivitkin ovat muistuttaneet minulle, että puolueen perustajat korostivat Neuvostoliiton tehneen täydellisen moraalisen vararikon ja tämän edellyttävän täydellistä irtiottoa menneisyydestä.

Folkdemokrater (medlemmarna i DFFF kallades "folkdemokrater") som var trötta på kommunisternas framfart och ville ha ett ordentligt parti för att stå för de fattiga och marginaliserade i samhället spelade en central roll i att grunda Vänsterförbundet. Unga partiaktivister har särskilt påpekat för mig att partigrundarna såg Sovjetunionen som moraliskt helt komprometterat, vilket givetvis innebar att partiet helt skulle bryta med det förflutna.

Nuo nuoret tarkoittavat varmasti mitä sanovat, mutta samalla he koettavat puolueuskollisuuden nimissä puolustella Kyllöstä niiltäkin osin kuin hän ei ole puolusteltavissa. Kyllönen möläytti jotain pakotteiden purkamisesta, ja hän sai heitolleen myös positiivista vastakaikua esimerkiksi somessa norkoilevilta vasemmistosympatisoijilta, jotka uskalsivat paljastaa sisikuntansa puolueaktiiveja paremmin.

Dessa unga människor menar säkert allvar, men samtidigt försöker de i partilojalitetens namn ta Kyllönen i försvar även när de borde veta bättre. Kyllönen talade förbi munnen om att avveckla sanktionerna mot Ryssland, och i sociala medier fick hon positivt gensvar av flera vänstersympatisörer som i motsats till partiaktivister öppet visade vad de stod för.

Tyypillinen "argumentti" tässä keskustelussa oli se, että "talouspakotteet eivät auta kumminkaan". Olen kyllin vanha muistaakseni ne ajat, kun Etelä-Afrikan apartheid-hallitusta painostettiin talouspakottein. Siihen aikaan kukaan kova oikeistolainenkaan - aivan marginalisoituneita hörhöjä lukuun ottamatta - ei kehdannut sanoa ääneen uskovansa rotujen arvojärjestykseen ja pitävänsä apartheid-politiikkaa hyvänä ja toivottavana. Sen sijaan he turvautuivat aivan samanlaisiin tekosyihin kuin nyt vasemmistolaiset Venäjän pakotteiden vastustajat.

Ett typiskt argument i den här diskussionen lydde att "ekonomiska sanktioner ändå inte hjälper". Jag är tillräckligt gammal för att minnas hur apartheidregimen i Sydafrika underkastades ekonomisk påtryckning. På den tiden vågade inte ens någon högerextremist - med undantag av marginaliserade tokstollar - öppet medge att han trodde på en rashierarki och ansåg apartheidpolitiken vara god och önskvärd. Däremot anförde de likadana svepskäl som nu en del vänstermänniskor mot Rysslandssanktionerna.

Omasta mielestäni talouspakotteet Venäjää vastaan ovat vähiten huono kolmesta vaihtoehdosta. Ensimmäinen on se, että Venäjän annetaan rauhassa hyökätä naapurimaihinsa. Tämä antaa Venäjälle sellaisen viestin, että vaikka Suomeenkin sopii panssarilla tulla. Toinen on se, että kerätään iso joukko maita, hyökätään Venäjälle ja murskataan se niin, ettei siitä enää ole uhkailemaan naapureitaan. Tässä ideassa on se erittäin huono puoli, että Venäjällä on ydinaseita, joilla se voi tuhota lännen radioaktiiviseksi hieta-aavikoksi. Kolmas vaihtoehto on, että Venäjään kohdistetaan talouspakotteita rangaistukseksi naapurimaan valtaamisesta. Se on noihin kahteen muuhun verrattuna ehdottomasti pienin paha.

Enligt min mening är ekonomiska sanktioner det minst dåliga av tre alternativ. Det första är att Ryssland utan protester tillåts invadera sina grannländer. Det här ger Ryssland budskapet att det är fritt fram att t ex ta över Finland med pansarvagnar. Det andra alternativet är att organisera en internationell allians av länder, invadera Ryssland i stor skala och knäcka ryssarna så att de aldrig mera kommer att utgöra ett hot mot grannarna. Det här är en mycket dålig idé, ty Ryssland har tillräckligt med kärnvapen för att förvandla Väst till en enda radioaktiv sandöken. Det tredje alternativet är att belägga Ryssland med ekonomiska sanktioner som straff för att ha erövrat ett grannland. I jämförelse med de två andra alternativet är det definitivt det minsta onda.

Kun koetin saada Kyllösen puheista nousseessa somekeskustelussa erään (itse asiassa minua luultavasti nuoremman) vasemmistolaistädin tajuamaan, miksi pidän pakotteita välttämättöminä, vaikken täydellisenä keinona, hän osasi vastata vain, että "Suomi ei ole Ukraina" ja että "Venäjälle on turha yrittää opettaa mitään" - siis antaa Venäjälle talouspakotteilla signaalia siitä, että naapurivaltioiden alueelle hyökkääminen ei ole oikein.

När jag i en diskussion kring Kyllönens yttranden på sociala medier försökte förklara för en vänstertant (en tant som förmodligen var yngre än jag) varför jag ansåg att sanktionerna behövdes, kunde hon bara svara med klyschor som "Finland är inte Ukraina" eller "det är inte lönt att lära Ryssland några läxor" - dvs att det inte lönar sig att genom ekonomiska sanktioner signalisera till Ryssland att det inte är acceptabelt att med vapen i högsta hugg invadera grannländer.

Pohditaanpa ensin sitä heittoa, että "Suomi ei ole Ukraina". Sillä kyseinen henkilö tarkoitti, että Suomen turvallisuus ei siitä järky, vaikka antaisimmekin Venäjän miehittää Ukrainan itäosat. Syy tähän on varmaankin se, että Ukraina ei hänen silmissään ole itsenäinen ja itsenäisyyden ansaitseva kansakunta samalla tavalla kuin Suomi.

Vad ville min opponent säga med orden "Finland är inte Ukraina"? Att det inte hotar Finlands säkerhet att tillåta Ryssland ockupera de östra delarna av Ukraina. Skälet är antagligen att Ukraina i hennes ögon inte är en självständig nation, eller en nation som förtjänar att vara självständig, så som Finland är. 

Tällaiselle asenteelle on vaikea löytää muuta selitystä kuin se, että Ukraina on jälkikolonialistinen, vielä siirtomaa-ajoista toipuva valtio. Mutta jostain kumman syystä vasemmistolaiset ovat kyllä hyvin innokkaita puolustamaan sellaisten maiden itsemääräämisoikeutta vaikkapa Ison-Britannian tai Ranskan kaltaisia entisiä siirtomaaisäntiä vastaan, sitten kuitenkin haluavat myöntää Venäjälle oikeuden pompottaa omia vanhoja siirtomaitaan.

Sådana här attityder torde bero på att Ukraina är en postkolonial stat, en som ännu håller på att återhämta sig efter kolonialtiden. Men av något skäl är vänstermänniskor vanligen mycket måna om att ta sådana länders rätt till självbestämmande i försvar mot före detta kolonialmakten om det råkar vara Storbritannien eller Frankrike. Om det handlar om Rysslands kolonier blir det helt andra tongångar.

Juuri vasemmistoidealistisesta näkökulmasta luulisi olevan tärkeää korostaa kaikkien kansojen yhtäläistä oikeutta itsenäisyyteen ja itsemääräämiseen. Sen sijaan idealistiset vasemmistolaiset löytävät itsestään voimapolitiikkapragmaatikon heti kun taikasana "Venäjä" lausutaan. Tätä olen paheksunut ennenkin, mutta täytyy se kai taas kerran toistaa.

Förlåt en yngling, men är det inte precis ur vänsteridealistisk synvinkel som man brukar framhäva alla nationers lika rätt till självständighet och självbestämmande? Men vänsteridealister förefaller återupptäcka inom sig en maktpolitisk pragmatiker varenda gång de hör det magiska ordet "Ryssland". Jag har ogillat det här redan tidigare, men antar att det bör upprepas en gång till.

Mitä sitten tuohon argumenttiin "Venäjälle on turha yrittää opettaa mitään" tulee, se on pohjimmiltaan merkki syvästä kyynisyydestä ja - kyllä, myös halveksunnasta Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Tuo heitto perustuu nimittäin viime kädessä siihen ajatukseen, että Venäjä on moraaliton ja paha maa, jolle ei kannata lähettää moraalisia viestejä. Toki siinä voi olla takana myös suoranainen sadomasokistinen, vaivihkainen ihailu Venäjän julmuutta ja ihmisoikeusloukkauksia kohtaan.

Vad sedan gäller argumentet "det lönar sig inte att försöka lära Ryssland några läxor", låter det djupt cyniskt och, ja, föraktfullt gentemot Ryssland och ryssarna. Slängen utgår nämligen från Ryssland som ett omoraliskt och ont land, okänsligt för moraliska budskap. Naturligtvis kan man också skönja en viss sadomasochistisk smygbeundran för Rysslands grymheter och brott mot mänskligheten.

Kyllösen kohdalla näitä älyttömiä asenteita voi toki selittää se, että hän on Kainuusta. En ole käynyt Kainuussa vuosikymmeniin, mutta minulla on sieltä omat muistoni. Kun olin 70-luvulla pikkupoika, äiti oli Kuhmon Lentiirassa englannin ja ruotsin opettajana, ja todella suuri osa paikallisista sai elantonsa Kostamuksen rakennustyömaalta. Neuvostoliitto tarkoitti heille samaa kuin työ, ja työ on aika tärkeää, jos haluaa leipää syödä.

Vad gäller Kyllönen kan hennes idiotiska attityder ha någonting att göra med hennes kajanaländska påbrå. Jag har inte besökt Kajanaland på årtionden, men jag har mina egna minnen därifrån. När jag på sjuttitalet var en liten pojke, arbetade min morsa i Lentiira, Kuhmo som lärare i engelska och svenska, och en mycket stor del av lokalbefolkningen fick sitt levebröd som byggnadsarbetare i Kostamuksja. Sovjetunionen var för dem detsamma som arbete, och utan arbete kan man inte riktigt äta.

Siksi sielläpäin uskotaan yhä Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja, joita saa ottaa mukaansa kun osaa venäjäksi pyytää. Kyllösen suomettuneisuudessa voi siis olla kyse vain kotimaakunnan yleisölle suunnatusta populismista, joka sikäläisessä kontekstissa voi jopa vaikuttaa ihan puhtaasti epäpoliittiselta.

Därför inbillar sig folk där fortfarande att marken i Ryssland ligger full med guldtackor som man får ta med sig bara man kan be om dem på ryska. Kyllönens finlandiserade uttalanden kan sålunda kanske bara vara populism riktad till publiken i hemmaprovinsen, och i den kajanaländska kontexten kan denna populism t o m verka helt opolitisk.

Timo Vihavainen Venäjän asialla

(Alkujaan julkaistu Kolinaa Panuhuoneesta -blogissa 25. lokakuuta 2009. Koska Timo Vihavainen sai juuri näkyvyyttä eräässä paikallislehdessä, ajattelin julkaista tämän uudestaan. Tyvärr bara på finska.)


Kun kerran tulin pyytäneeksi ja saaneeksi arvostelijan kappaleen Timo Vihavaisen sotkuisesta fundeerauskokoelmasta Länsimaiden tuho, niin pakkohan minun on siitä muutama sana kirjoittaakin. Myönnän, että ennakkoasenteeni on kielteinen, sillä vaikka Vihavainen onkin kirjoittanut yhden hyvän kirjan - Kansakunta rähmällään - olen jonkin verran lukenut hänen kirjoituksiaan Kanavasta ja joutunut päätymään johtopäätökseen, että hän on ilmeisestikin paneutunut liiaksi itänaapurin ikävyyksiin ymmärtääkseen länsimaista demokratiaa ja individualismia. Tämä uusi kirja ei muuta käsitystäni asiasta: Vihavainen yhdistää siinä sivistynein sanakääntein ilmaistun rasismin jokseenkin puhdastyyliseen bäckmanilaiseen Venäjä-fanitukseen.


Vihavainen on täydellinen kanavalaisen keskustelukulttuurin edustaja. Siihen kulttuuriin kuuluu tyypillisesti, että kaikki toista mieltä olevat leimataan jo etukäteen entisiksi taistolaisiksi, poliittisesti korrekteiksi tms. ja heidän mielipiteensä siten arvottomiksi. Oma (ja mahdollisesti kaverien) mielipide on niilopaasivirtalaiseen tyyliin Oikea Mielipide, ja muiden mielipiteet vääriä mielipiteitä, joita ei voida älyllisesti puolustaa. Esimerkiksi Samuel Huntingtonin teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä vastustavat vain ”hyvää tarkoittavat moralistit” (s. 9), ja Aleksandr Solženitsynistä tuli ”massaihmisten vähättelyn kohde” (s. 11) Neuvostoliiton romahdettua. Tietenkään kellään ei ole moraalista oikeutta paheksua sitä, että Solženitsyn viimeisinä vuosinaan petti ei-venäläiset vankitoverinsa liittymällä isovenäläisen imperialismin tukijoukkoihin, puhumattakaan hänen myönteisestä suhtautumisestaan Vladimir Putiniin, entiseen KGB-mieheen. Myös häntä jo aiemmin autoritaarisesta maailmankuvasta arvostelleet toisinajattelijatoverit Tertz-Sinjavski ja Vladimir Vojnovitš lienevät Vihavaisen kirjoissa ”vähätteleviä massaihmisiä”, kaipa siksi, että he (tai ainakin pitkään Saksassa asustanut Vojnovitš) ovat antaneet länsimaisen demokratian ja muun hapatuksen myrkyttää venäläisen sielunsa.


Mitä tulee rasismiin ja maahanmuuttoon, Vihavainen kokee hankkia itselleen jo etukäteen luvan jättää huomiotta menneiden vuosisatojen siirtolaisuushistorian julistamalla, että ”nykyisyytemme tuntuu suorastaan irronneen menneisyydestä” (s. 12), ”tämä tilanne”, ts. tilanne, jossa syntyy ”monikulttuurinen länsi”, on ”perustavalla tavalla uusi” (s. 10). Toisin sanoen vaikkapa islamin ja lännen väliselle ristiriidalle ei yksinkertaisesti saa hakea historiallisia analogioita vaikkapa katolisten ja protestanttien välisestä konfliktista, koska Vihavaisen setä sen kieltää. Toki hän kieltää sen vain toista mieltä olevilta, ei itseltään - eihän Jupiteria ennenkään ole saanut tuomita härkien laeilla.


Kuten kaikkien rappion apostolien, myös Vihavaisen pääasiallinen oppi-isä on Oswald Spengler,Länsimaiden perikadon kirjoittaja. Minulle jo tämä on riittävä syy epäillä Vihavaisen älyllistä rehellisyyttä. Olen joskus nuorena miehenä yrittänyt tutustua Spengleriin, koska julmetun paksujen saksankielisten kirjojen lukeminen on ollut yksi lempiharrastuksiani jo 17-vuotiaasta. En ole mikään antiikin erikoistuntija, mutta Länsimaiden perikadon alussa esitetään antiikin ihmisten ajan- ja historiantajun puutteesta väitteitä, jotka minusta jo silloin vaikuttivat yksinkertaisesti faktuaalisesti virheellisiltä. Epäilin, että minua yritettiin huijata, ja löin kirjan närkästyneenä kiinni. Sittemmin olenkin saanut todeta huomattavasti minua viisaampienkin miesten - esimerkiksi R. G. Collingwoodin, jonka Idea of History kuuluu tieteenfilosofian peruskurssikirjallisuuteen - havainneen saman ongelman: Spengler vääntelee faktoja oman historianfilosofiansa muotoon hieman liian luovasti, jotta hänet voitaisiin ottaa vakavasti. Abraham Lincoln sanoi aikoinaan, että jos jokin on moraalisesti väärin, se ei - ainakaan ajan pitkään - voi olla poliittisestikaan oikein. Minä sanoisin, että jos jokin on historiankirjoituksena väärin, se tuskin on historianfilosofianakaan vakavasti otettavaa: garbage in, garbage out.


Selkeästi paikkansapitämättömiä heittoja Vihavaisenkin kirjoittelusta löytyy, aivan kuten oppi-isän. ”Tietokoneohjelmiin” (mitä tämä sana sitten tarkoittaakin hänen kielessään - ohjelmakoodiako? vai selainta? tekstinkäsittelyohjelmaa?) ei hänen mukaansa sisälly edes saksan ja ranskan erikoiskirjaimia, joten tietokoneiden ylivalta merkitsee väistämättä englannin ylivaltaa. Ilmeisesti ”lokalisoinnin” käsite ei ole tuttu, eikä hän ole kuullut Unicode-standardista, joka on mahdollistanut jopa abhaasinkielisen kyrilliikan käytön netissä - itse asiassa tiedän suomalaisia Facebook-käyttäjiä, jotka piloillaan sotkevat nimeensä abhaasin kyrillisiä kirjaimia.


Isoja lukuja sokeasti tuijottava Vihavainen uskottelee myös, että kiina on seuraava suuri maailmankieli. Tuiki mahdollista, mutta kiina houkuttelee oman kulttuuripiirinsä ulkoa suhteellisen vähän opiskelijoita. Hänelle ei edes teoriassa juolahda mieleen sellainen mahdollisuus, että uudeksi maailmankieleksi nousisikin vaikka kulttuurisesti houkutteleva ja suosittu espanja, joka jo nyt on haastamassa englannin sen kotitanhuvilla - esimerkiksi NASAn kaltaiset amerikkalaiset laitokset kääntyvät kotimaisen yleisön puoleen myös espanjaksi.


Muuten Vihavaisen jutut maahanmuutosta ja tummaihoisista ovat samaa peruskauraa, jota on saanut lukea alan miesten blogeista jo vuosikausia ja jota he ovat lupaa kysymättä levitelleet muillakin nettifoorumeilla. Rasistiksi häntä voi luonnehtia sikäli, että hän operoi monoliittisilla islamin, mustan rodun ym. käsitteillä antaen ymmärtää, että näillä kokonaisuuksilla on jonkinlainen oma, yhtenäinen poliittinen etu tai tahto, jota vastaan yksilön on turha pullikoida - toisin sanoen myöskään tällaisiin kollektiiveihin kuuluvia yksittäisiä henkilöitä ei tarvinne kohdella yksilöinä. Islamilaisen maailman sisäisiä ristiriitoja Vihavainen ei tietenkään näe, ja islamista irrottautuneita tai sitä sisältäpäin kritisoivia henkilöitä ja liikkeitä hän pitää vain mielenkiintoisena teoreettisena mahdollisuutena. Häneltä lienee jäänyt huomaamatta se, että myös Salman Rushdie on alkujaan länteen muuttanut muslimi.


Kuten sivilisaatioiden törmäystä lietsovat höyrypäät yleensäkin, myös Vihavainen sulkee tarkoitushakuisesti silmänsä siltä, että lännen rappio on soluttanut muslimimaailman jo aikoja sitten: länsi ei ole niinkään vastapuoli kuin tahtomattaan yksi osapuoli islamilaisen maailman sisäisessä kuohunnassa. Tämä johtuu tietysti hänen perusteesistään, joka on se, että länsi on rappiolla eikä sillä välttämättä ole mitään annettavaa oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisille ihmisille. Tietenkään Vihavainen ei näe tämän olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjan toisessa kohdassa hän valittelee länsimaisten massakulttuurituotteiden, esimerkiksi Harry Potterin, maailmanlaajuista suosiota, joka latistaa hienot paikalliskulttuurit. Ei kai sitä vaaraa olisi, jos esim. muslimimaiden lapset eivät kieli pitkällä kiljuisi Potterin perään? Ei kai esimerkiksi saudien tarvitsisi yrittää rajoittaa länsimaista kulttuurituontia usein täysin järjettömiltä ja naurettavilta tuntuvin kielloin, jos muslimit todellakin olisivat kulttuurisesti niin itsetietoisia ja -riittoisia, ettei lännellä olisi heille mitään annettavaa?


Jos ja kun Vihavainen on rasisti, se on kuitenkin lähinnä seurausta hänen vihamielisestä suhtautumisestaan juuri länsimaisen kulttuurin keskiössä olevaan individualistiseen humanismiin, jota hän tuntuu pitävän pelkkänä itsekkyytenä ja aivottoman massakuluttamisen moraalisena perusteluna. Isoimmat ja haisevimmat mutamöykkynsä hän säästää tämän individualismin aatekeskuksena pitämälleen Yhdysvalloille: hänen sanoilla piirtämänsä karikatyyri amerikkalaisesta (s. 54) saisi kenet tahansa neuvostopropagandistin vihreäksi kateudesta. Amerikkalainen on hänelle ällöttävän teennäisesti hekotteleva, pinnallinen hymykone, jonka ystävällisyys on teeskentelyä ja josta ei ole kumppaniksi vakavaan keskusteluun. Tietenkään Vihavainen ei tule ajatelleeksi, että samanlaisen rasistisen pilakuvan voisi helposti piirtää myös venäläisistä, joiden hymykone virnuilee tasan yhtä äitelästi, pinnallisesti ja valheellisesti kuin amerikkalaistenkin ja eroaa siitä lähinnä puistattavan votkanhajunsa osalta. Mutta hänen sekasortoisen ja itseään usein korvalle lyövän kirjansa ainoa moraalinen tukipiste tuntuu olevan juuri Venäjä ja Venäjän kansa, jonka hyvyyden ihmeelliseen suojaan hän haluaa lännen - tai ainakin Suomen - kätkeä.


Vihavaisen esittämät perustelut lännen tai rationalismin rappiolle ovat usein lievästi sanoen omituisia. Jotain venäläistä kirjoittajaa lainaten hän julistaa (sivulla 73), että fysiikasta - ”tieteistä eksakteimmasta” - on tullut suhteellisuusteorian myötä ”villien spekulaatioiden temmellyskenttä”, kun fyysikot nykyään keskittyvät vain haaveilemaan mustista aukoista ja muista päättömyyksistä. No, mikä on ratkaisu? Kielletäänkö suhteellisuusteoria kamalana jutkufyssana, kuten Hitler ja kumppanit tekivät?


Myös populaarikulttuurista Vihavainen pystyy olemaan yhtaikaa useampaa ristiriitaista mieltä. Toisaalta hän väittää - tietenkin ilman todisteita - että kuusikymmenluvun rappion myötä juonellisuus ja tarinallisuus hävisi esimerkiksi elokuvasta ja korvautui silmittömällä ja perusteettomalla väkivallalla. Toisaalta taas hän uskottelee, että mustavalkoiset sankari- ja roistotarinat ovat hävinneet ja että niiden tilalle on tullut poliittisesti korrekti, lässyttävä roiston ymmärtäminen ja sankarien halveksunta - kuitenkin mustavalkoinen roistotarina on keskeinen osa ihmisyyttä, jota ei kuuluisi amputoida meistä pois. Ota tästä sitten selvää.


Tyypillisenä kulttuuritaantumuksellisena Vihavainen joutuu käymään sotaa kahdella rintamalla. Toisaalta hän joutuu perinteiseen tapaan julistamaan, että nykymaailma on menossa moraalittomuutta, armottomuutta ja hillitöntä väkivaltaa kohti. Toisaalta taas kaikki nykymaailman pyrkimykset moraalisuuden ja hyvien tapojen elvyttämiseen pitää tuomita ”poliittiseksi korrektiudeksi”, joka ”on ehkä pohjimmiltaan luonnonvastainen” ilmiö (s. 74). Sitä hän ei sentään uskalla sanoa ääneen, että tasa-arvo, demokratia ja ihmisoikeudet ovat luonnonvastaisia ilmiöitä, vaikka niiden ulottaminen koskemaan kaikenlaisia neekereitä, muhamettilaisia ja seksuaalisesti poikkeavia tuntuukin olevan hänen mielestään oleellinen osa länsimaiden rappiota.


Tietysti teos on kokonaisuudessaan hyvin löysä ja sisäisesti epäyhtenäinen - on vaikea sanoa, mitä Vihavainen oikeasti haluaa, paitsi rotuteorioiden rehabilitointia ja lähentymistä Venäjään. Tekisi mieli epäillä Vihavaista savolaisuudesta, koska tässä kirjassa vastuu totisesti siirtyy kokonaan lukijalle. Mutta pikemminkin sanoisin, että hän on kirjoittajana varsin neuvostovenäläinen nimenomaan kielteisessä mielessä, koska hän harjoittaa jatkuvasti sitä mitä kutsutaan perestrahovkaksi eli jälleenvakuuttamiseksi: kaikenlaista löysää heittelyä ja toisaalta-toisaalta -vehtaamista, jolla on tarkoitus kätkeä todellinen asia näkyvistä. Koska hän lehtihaastattelujensakin perusteella uskoo ilmeisesti elävänsä jonkinlaisessa neuvostototalitarismissa, joka on vain naamioitu demokratiaksi, tämä on tietysti ymmärrettävä menettelytapa. Juuri tällaisella venkoilulla itäeurooppalaiset kirjailijat onnistuivat aikoinaan näyttämään rohkeilta ajattelijoilta ottamatta oikeasti kovin suuria riskejä.


Kuten sanottu, Venäjä on Vihavaiselle moraalinen, hyvä ja kultturelli maa. Monessakin suhteessa hän tuntuu omaksuneen venäläisten nationalistien näkemyksen, jonka mukaan Venäjän kaikki huonot puolet ovat pohjimmiltaan muiden syytä - esimerkiksi marxismi, joka johti Neuvostoliiton kauhuihin, oli länsimaista tuontitavaraa - ja Venäjä ja venäläiset itse tervettä ainesta. Kuten kommunistit aikoinaan, myös venäläiset nationalistit selittävät Neuvostoliiton/Venäjän kurjuuden niin, että lännen materiaalisesta ylivoimasta huolimatta Neuvostoliitto/Venäjä on kuitenkin pohjimmiltaan, maailmanhistorian tai Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä, objektiivisesti parempi kuin länsi. Tähän voi vain tylysti vastata, että sen bilhartsiaa ja puolta tusinaa muuta loistautia potevan paskakasassa kyyhöttävän intialaisen gurunkin tietoisuus ja tiedostus ovat tunnetusti ihan toisella tasolla kuin amerikkalaisen tai eurooppalaisen, mutta kumma kyllä valinnanmahdollisuuden ilmaantuessa tyypillinen intialainen ihmisyksilö äänestää innokkaasti jaloillaan tylsän pragmaattisen ja ihanteettoman länsimaalaisuuden puolesta bilhartsialoista vastaan.


Vihavaiselle länsimainen ihminen on tosiaankin hengetön ja vailla kykyä älylliseen itsensäkehittämiseen. Hän murehtii sitä, että yltäkylläisyys on tehnyt ihmisistä - ei luovia ja tasapainoisia kulttuuri-ihmisiä, vaan - sieluttomia omaisuuden kahmijoita ja rihkaman kerääjiä, ahmatteja ja sikailevia paneskelijoita. Kannattaa huomata, että nämä kaksi asiaa ovat hänen mielestään toisensa poissulkevia.

Vihavaista hermostuttavat seksuaaliset teot ja mieltymykset ovat itse asiassa täysin yhdistettävissä hyvinkin moraaliseen ja vastuuntuntoiseen elämäntapaan, ja mitä sitten omaehtoiseen älylliseen luovuuteen tulee, netin myötä olemme saaneet tietää, että esimerkiksi tolkienmainen omien kielien keksiminen on levinneempi harrastus kuin äkkinäinen luulisi. Monet ”rappioilmiöt”, joita Vihavainen on näkevinään, tuntuvat olevan hänen oman lattean ihmiskuvansa ja heikon ihmistuntemuksensa synnyttämiä artefakteja. Vihavainen elää sellaisessa maailmassa, jossa ryhmäseksiä harrastava lesbo ei koskaan voi olla hyvä äiti. Mikä planeetta se sitten onkin, se ei ole minun kotiplaneettani.


Vihavaisen käsitys ”kulttuurista” pyrkimyksenä hyvään ja kauniiseen on jotakuinkin venäläinen, eikä se olisi vieras neuvostovenäläisyydellekään. Pelkästään siitä, että tehdään mitä huvittaa, ei synny kulttuuria, hän julistaa Aleksandr Zinovjevin äänellä. Zinovjev oli venäläinen toisinajattelija, joka oli vakuuttunut siitä, että neuvostojärjestelmä kaikkine absurditeetteineen, julmuuksineen ja tehottomuuksineen kestää iankaiken, koska se pohjimmiltaan on ihmisluonnon mukainen. Tämä väite on sittemmin joutunut hieman tosiasioiden kyseenalaistamaksi, mutta se ei haittaa Vihavaisen tahtia. Vihavaiselle ei juolahda mieleen, että kaikenlainen puuhastelu ja älyllinen harrastelu kuuluu ihmisen nautintoihin siinä missä ruoka, juoma ja seksi, ja että täydellinen vapaus tarjoaa myös älyllisiin nautintoihin parhaat mahdollisuudet.


Lännen rappion kauhisteluun liittyvä venäläisyyden palvonta saa Vihavaisen kirjassa usein hyvinkin merkillisiä muotoja, kun ottaa huomioon, että hän on sellainen oikeistolainen, joka kerkeästi näkee entisiä taistolaisia kaikkialla. Kun lukee hänen tunnelmointejaan Leningradin piirityksestä, ihmettelee, onko hän kopsannut ne nykyisten ”antifasistiemme” blogista. Ensin hän mässäilee Leningradin kauhuilla ja niihin liittyneellä moraalisella rappiolla, mm. ihmissyönnillä. Lopuksi hän julistaa, että suurin osa leningradilaisista kuitenkin säilytti äärioloissa inhimillisyytensä, ja vihjaa, että nössöistä länsieurooppalaisista tai amerikkalaisista tuskin löytyisi yhtä lujaa itsekuria. Olisi mukavaa, jos hän johdonmukaisuuden nimessä toteaisi harmittavaksi takaiskuksi Suomen kannalta sen, että meikäläiset sotilaat talvella 1939-40 taistelivat ase kädessä jalon ja paremman ihmisyyden - venäläisyyden - edustajia vastaan, ilmeisesti jonkin väärän tietoisuuden vallassa. Olisihan meidän toki ollut parempi liittyä osaksi neuvostoliittolaista sankarikansaa kuin tapella oikeudestamme rappeutua länsimaiden mukana.


Vihavainen myöntää kyllä, että leningradilaisten ”inhimillisyyttä” ylläpiti kova stalinilainen kuri ihmissyönnistä annettuine kuolemantuomioineen. Sitä hän ei tajua, että hänen ihailemansa venäläinen moraalisuus ja selkärankaisuus on tulosta äärimmäisen raa’asta hirmuvallasta, joka myös neuvostovallan nimellä tunnetaan. Kuten tiedämme, tämän hirmuvallan väistyminen on johtanut rikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Vihavaisen itärajantakaisessa ihantolassa (Vihantolassa?).


Itäeurooppalaiset maat ovat tyypillisesti länsieurooppalaisia rikollisempia, turvattomampia ja vaarallisempia. Nähdäkseni ne kansat, jotka osaavat olla ihmisiksi ilman ylenmääräistä poliisivalvontaa ja vankileirien saaristoa, ovat ihan objektiivisten kriteerien mukaan sivistyneempiä, asiallisempia ja vähemmän ”rappiolla” kuin sellaiset kansat, jotka vajoavat rikollisuuteen ja turvattomuuteen heti kun kommunismin kahle kirpoaa. Yltäkylläisyys, rauha ja järjestys eivät todellakaan merkitse ”rappiota”. Tai jos merkitsevät, niin kertokaa minulle, mitä puoluetta äänestämällä pääsisimme vielä pahemmin rappiolle. (Myös Kokoomus kelpaa.)


Kirjansa loppupuolella Vihavainen pääsee käsiksi itse asiaan eli venäläisten ylistämiseen. Sen jälkeen kun on lukenut hänen junnaavan, bloggaajamaisen juputuksensa siitä, ettei maahanmuuton ongelmista keskustella-lalla-lalla, on suorastaan herkullista nähdä, miten hän itse muuttuu kaikkien äärioikeistossa viljeltyjen ”monikulttuurisalaliitto”-kliseiden mukaiseksi vierasmaalaisen kulttuurin ihannoijaksi ja ulkomaalaisuuden maahantuojaksi. Kun hän muutamaa sivua aikaisemmin on valitellut sitä, ettei Suomessa ymmärretä suomalaisen kulttuurin joutuvan vähemmistöasemaan ja ehkä kokonaisuudessaan katoavan, kun maahan tulee ihan just’ kohta enemmistö muslimeita, venäläisten ihannointisivuillaan hän suorastaan räkä riemusta rinnuksilla hehkuttaa kaikkia niitä ihanan peruuttamattomia muutoksia, joita hänen haaveittensa venäläinen massamaahanmuutto aiheuttaa. Luonnollisestikin hän toivoo maahan asettuvien säilyttävän venäjän kielensä ja lähtee siitä, että yhteiskunta myös tukee tätä - esimerkiksi kurdin, somalin, albanian tai arabian kohdalla samanlainen tuki maahanmuuttajien omalle kielelle olisi hänen mielestään luultavimmin kyyn elättämistä povella. Silmät loistaen Vihavainen katsoo tulevaisuuteen, jossa venäjä ohittaa ruotsin Suomen toiseksi puhutuimpana kielenä.


Venäläisistä ei tietenkään voi tulla ongelmaa, katsoo Vihavainen, koska venäläiset ovat valkoihoisia ja samaa rotua - ihan näin suoraan hän ei tietenkään ilmaise asiaa, vaan sanoo, että ”suomalaiset ja venäläiset ovat geeniperimältään pitkälti samaa kansaa” (s. 209). Suomalaisten vihamielisyys Venäjää kohtaan johtuu tietämättömyydestä, hän julistaa. Krokotiilin kyynelet poskille loristen hän valittelee myös sitä, millaista keskustelua netissä käydään venäläisistä ja Venäjästä, ja toivoo - tämä on jo oikea namipala - lisää poliittista korrektiutta.


Tietenkään hän ei koskaan huomaa edes ajatella sitä mahdollisuutta, että yhteiskunnasta sivuun jääneet ja pääkallonpaikalta moraalista tukea saavat venäläiset voisivat Suomessa mellakoida ja häiriköidä samaan tapaan kuin Virossa taannoisen pronssisoturijupakan yhteydessä. Toki hän kyllä jossain kohtaa siteeraa jotain virolaista, joka paheksuu maan venäläisten haluttomuutta sopeutua yhteiskuntaan, mutta aitovihavaislaisella kuperkeikalla hän käyttää tätä argumenttina - ei venäläisten, vaan - muslimien maahanmuuttoa vastaan, vaikka Suomessa minkään muslimiryhmän prosenttiosuus väestöstä ei ole lähelläkään venäläisten osuutta Viron asukkaista. Vihavaiselta tuntuu jääneen huomiotta sekin, että venäjänkieliset ovat jo nyt Suomessa suurin maahanmuuttajaryhmä - ja että inkeriläisten nuorten huume- ja rikosongelmia hyssyteltiin herrasmiessopimuksella ihan oikeastikin tuossa 1990-luvun puolella.


Vihavaisen kuva ”venäläisestä ihmisestä” on ihannoinnissaan paljon sinisilmäisempi kuin yhdenkään ”monikulttuuri-ihmisen” mielikuvat muslimeista. ”Se, joka on saanut etuoikeuden ystävystyä venäläisten kanssa, ei voi kyllin kiittää sitä ystävällisyyden ja hyvänsuopuuden ylenpalttisuutta, huomaavaisuutta ja uskollisuutta, jolla venäläinen suhtautuu ystäväänsä.” (Tämä sitaatti on sivulta 221.) Tuntuu hämmästyttävältä, että Vihavainen, joka ilmeisestikin osaa venäjää ja on ollut venäläisten kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä vuosikymmeniä, ei kykene näkemään tätä ylenpalttista ystävällisyyttä sinä, mitä se on - pelkkänä kulttuurisidonnaisena kohteliaisuutena, jota ei pidä kuvitella amerikkalaisten hymykonetta syvällisemmäksi.(Vihavaisen kannattaisi muuten tutustua henkilökohtaisesti esimerkiksi muutamaan muslimiin ja huomata, että lämmintä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta löytyy siltäkin suunnalta.)


Ehkäpä Vihavaisen pitäisi opetella puolaa, niin hän ymmärtäisi, mitä sen venäläisen hymykoneen takana todella on. Puolalainen nobelistikirjailija Czesław Miłosz kertoi kirjassaan Rodzinna Europa - sitä ei tietenkään ole käännetty suomeksi, mutta ruotsiksi on, nimellä Mitt Europa - tapauksesta, jota oli todistamassa ilmeisesti toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Venäläinen sotilas - ei mikään politrukki, vaan tavallinen musikkasolttu - tarttui komeaan turkkiin pukeutunutta saksalaista sotavankia käsivarresta ja alkoi taivutella tätä mukaansa pihalle. Miłosz korosti, että puna-armeijalainen oli ystävällinen ja pyrki nimenomaisesti rauhoittelemaan sotavankia, ettei tässä hätää ollut. Kohta kuului pihalta laukaus ja samainen puna-armeijan mokkeri tuli sisään saksalaisen nyt verinen turkki päällä.

"Kaikkien monikultturistien rakastama" - "Älskad av alla mångkulturvänner"

Timo Hännikäinen inisi jossain vaiheessa, että häntä jotenkin syrjitään kulttuuripiireissä, "kun taas Panu Höglund, joka kirjoittaa yhtä törkeitä juttuja naisista, on kaikkien monikulttuuri-ihmisten rakastama". En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta jotenkin näin se meni.

Timo Hännikäinen påstod vid något skede att han på något vis diskrimineras i kulturkretsarna, "medan Panu Höglund, som skriver lika fräckt om kvinnor, är älskad av alla mångkulturmänniskor". Jag minns inte hur det exakt gick, men det här kommer tillräckligt nära.

Voisin sanoa tässä kohdassa jotain siitä, mitä mieltä olen ideavarkaista. Voisin myös heittää jotain siitä erosta, joka on satiirisen provokaation ja fasistisen propagandan välillä, tai harkitun tekstin ja epämääräisen känniölinän (jälkimmäistä en harrasta, koska olen raitis). Voisin sanoa jotain siitä, että kaappaamalla miesasian fasismin ajamiseen Hännikäinen on lopullisesti tuhonnut kaikki mahdollisuudet ajaa sosiaalisesti kehittymättömien nörttimiesten asiaa rakentavalla tavalla. Tänään asenteet sellaisia miehiä vastaan ovat läpitunkevamman vihamielisiä kuin edes silloin kun itse 2000-luvun alussa aloin puhua heidän puolestaan. Jopa niitä oikeita alkuperäisiä natseja ollaan valmiita ymmärtämään sävykkäämmin.

Här kunde jag säga ett par saker om vad jag anser om idétjuvar. Jag kunde också yttra mig om skillnaden mellan satirisk provokation och fascistisk propaganda, eller mellan övervägd text och oartikulerat fyllsnack (det sistnämnda är jag som helnykterist inkapabel till). Likaså kunde jag säga någonting i den stilen att Hännikäinen, genom att lägga beslag på manssaken för att främja fascism, har tillintetgjort alla möjligheter att föra socialt underutvecklade nördkillars talan på ett konstruktivt sätt. I dag är attityderna mot sådana män mer genomträngande fientliga än när jag i början av tjuguhundratalet började uppträda som deras talesman. Även de historiska, verkliga nazisterna möts med mer nyanserad förståelse.

Mutta sanonpa pari muuta asiaa. Toisin kuin Hännikäisellä, minulla ei enää ole ensimmäistäkään kanavaa julkaista omia juttujani suomeksi niin että niistä joku jotain maksaisikin. Sain virallisesti potkut bloggaajan paikaltani taloudellisista syistä, ts. siksi, että jutut eivät enää houkutelleet klikkauksia, mutta todellisuudessa syynä oli tietysti kommenttiosaston vuosia jatkunut häiriköinti. Työnjohto puolusti minua kyllä feministien painostusta vastaan, mutta annas olla kun alkoi se halla-aholaisten kommenttirumba. Se porukka tehtaili ylläpidolle valituksia aivan mistä vain, ja ylläpito piti noin yleisesti ottaen heikäläisten puolta. 

Men ett par andra saker vill jag konstatera. I motsats till Hännikäinen har jag ingen betalande utgivare för mina skriverier längre. Officiellt fick jag sparken som bloggkåsör av ekonomiska skäl, dvs därför att mina drapor inte längre samlade på så mycket reklamklick, men den verkliga orsaken var givetvis det fascistiska störbrus som i åratal pågått i kommentarlådan. Arbetsledningen tog mig visserligen alltid i försvar mot feministisk påtryckning, men det blev helt andra tongångar när Halla-aho lät sina viljelösa lemmar invadera min blogg. Det gänget riktade till sajtadministrationen överklaganden om vad som vara månde, och sajten tog i allmänhet deras parti mot mig.

Minä en todellakaan ole "kaikkien mokuttajien lempilapsi", vaan aika suuri osa kulttuuriväestä ("rivimokuttajista" puhumattakaan) suhtautuu huomattavasti torjuvammin minuun kuin Hännikäiseen, jonka tekninen osaaminen kirjoittajana ja lauseenrakentajana on juuri kirjailijoiden keskuudessa hyvin arvostettua ja jonka flirtti fasismin kanssa kiehtoi monia kulttuurijengiin kuuluvia sillä tavalla kuin paha aina kiehtoo. Hän jos joku oli kansakunnan kaapin päällä, samalla kun minut tunnettiin enemmän niistä törkeyksistä ja fantasioista, joita äärioikeisto netissä kirjoitteli minusta kuin siitä mitä oikeasti sanoin tai kirjoitin.

Jag är sålunda inte "älskad av alla mångkulturvänner", utan en stor del av kulturknuttarna (för att inte nämna vanliga dödliga med "mångkulturvänliga" övertygelser) förhåller sig betydligt mera ovänligt till mig än till Hännikäinen, vars tekniska färdigheter och yrkeskunnighet som skribent och satsbyggare åtnjuter stor uppskattning särskilt i författarkretsar och vars flört med fascismen fascinerade många intellektuella på det sätt ondskan alltid fascinerar en del människor. Han om någon var beundrad och uppskattad, medan jag var mera känd för de fantasier och okvädinsord extremhögern skrev om mig på webben än för vad jag i verkligheten sade eller skrev.

Hännikäinen, jota paha mokuttava maailma on sortanut mm. antamalla hänelle sievoisen summan rahaa Alfred Kordelinin säätiön varoista, olisi itse asiassa hyvinkin jo matkalla Finlandia-palkituksi uudeksi Paavo Haavikoksi, ellei hän olisi tehnyt sitä kardinaalivirhettä, että alkoi oikeastikin natsiksi. Hänen olisi sen sijaan pitänyt säilyttää tietty hajurako kaiken maailman halla-ahoihin. Esiintymällä politiikan yläpuolella leijuvana jumalallisena erotuomarina hän olisi voinut olympolaisista korkeuksistaan aina sanoa jotain sekä yli- että jalomielisen ymmärtäväistä äärioikeistosta, tietenkin täysin estetisoivasta näkökulmasta - ja tällä tavalla valtavirtaistaa äärioikeistoa paljon tehokkaammin kuin liittymällä avoimesti sen riveihin.

Hännikäinen, som den hemska mångkulturella kulturvärlden förtryckt bl a genom att ge honom en ansenlig summa pengar från Alfred Kordelins fond, skulle antagligen redan vara på väg till att bli en ny Paavo Haavikko och Finlandiapristagare, om han inte hade begått kardinalfelet att bli en riktig nazist. I stället borde han helst ha hållit sig på diskret avstånd från Halla-ahos likar. Genom att uppträda som en gudomlig skiljedomare som svävar över dagspolitiken skulle han från sina olympiska höjder alltid ha kunnat säga någonting både över- och ädelmodigt förståelsefullt om extremhögern, givetvis ur rent estetiserande synvinkel. På det här sättet skulle han också ha bidragit mera till att göra extremhögern acceptabel i samhällets huvudfåra än genom att öppet ansluta sig till den.

Koska Hännikäinen on ennen kaikkea muilta (esimerkiksi minulta) ideansa varastanut opportunisti, hänen olisi luullut ymmärtävän ylläolevan nimenomaan opportunistin tilannetajulla. Mutta ilmeisesti hän oli tyhmempi kuin saattoi odottaakaan. Tai sitten hän vain oli oikeasti aatteen mies ja vilpitön äärioikeistolainen, joka käytti esimerkiksi miesten seksuaalista puutetta ja sosiaalistumisongelmia vain aatteensa värväysvetonaulana. Minulla sentään ideana oli auttaa miehiä ilmaisemaan paha olonsa tavalla, joka johtaisi siihen, että he voisivat murtautua ulos noidankehästä ja oppia muodostamaan suhteita naisiin.

Som den opportunist och idétjuv (åtminstone när det gäller mina idéer) Hännikäinen är borde han ha insett allt det ovan konstaterade med det sociala omdöme som karaktäriserar varje opportunist. Men tydligen var han dummare än man kunde förvänta sig. Eller så var han en genuin idealist i sin högerextremism, som främst utnyttjade unga mäns sexuella nöd och sociala underutveckling som dragplåster för ideologin. Jag för min del försökte främst hjälpa sådana män att uttrycka sitt illamående på ett sätt som kunde hjälpa dem att bryta sig fria ur den onda cirkeln och lära sig knyta an på riktigt.

Kun kirjailijat ja kirjoittavat intellektuellit liittyvät vallankumouksellisiin poliittisiin liikkeisiin, kyse voi olla kahdesta asiasta. Joko nämä liikkeet ovat vallankumousretoriikkoineen viime kädessä aikakauden esteettisiä mielenilmauksia, jolloin kirjailijakin voi esteettisistä syistä kannattaa niitä. Tai sitten ne ovat oikeasti vallankumouksellisia, jolloin niillä on suhteellisen vähäiset mahdollisuudet onnistua vakaassa demokraattisessa yhteiskunnassa.

När författare och litterära intellektuella ansluter sig till revolutionära politiska rörelser, kan det handla om två saker. Antingen är dessa rörelser med all sin revolutionsretorik i sista hand estetiska uttryck för sin tids stämningar, vilket innebär att även en författare främst stöder dem av estetiska skäl. Eller så är det genuint revolutionära rörelser, som har relativt små möjligheter att lyckas i ett stabilt demokratiskt samhälle.

Ensinmainitussa tapauksessa kirjailijasta tulee todennäköisesti sukupolvensa arvostettu tulkki, jolle maksetaan apurahoja liukuhihnalta ja joka kutsutaan kaikkiin mahdollisiin keskustelupaneeleihin. Jälkimmäisessä tapauksessa voi toki käydä niin, että vallankumous onnistuu, kaikki sen johtajia korpeavat tyypit tapetaan ja kirjailija nousee uuden vallan lempilapseksi ja hovi-intellektuelliksi (mahdollisesti päätyäkseen sitten johtoklikin sisäisten uudelleenjärjestelyjen tuloksena maanparannusaineiksi, kuten Stalinin teloittamista kirjailijoista muistamme).

I det förstnämnda fallet kan det hända att författaren blir sin generations uppskattade tolk som betalas stipendier på löpande band och som inbjuds som deltagare till alla möjliga paneldiskussioner. I det andra fallet kan det visst hända att revolutionen ändå lyckas, ledarna avrättar alla de ogillar och författaren blir hovintellektuell och Boswellgestalt åt det nya väldet (låt vara att han sedan kan bli offer för interna omorganiseringsåtgärder inom ledarkotteriet, som fallet med de av Stalin avrättade författarna visar).

Vakiintuneessa demokratiassa on kuitenkin huomattavasti todennäköisempää, että vallankumous ei onnistu ja että vallankumoukselliset päätyvät joko vankilaan yritettyään sitä vallankumoustaan ihan verissä päin, tai sitten ajautuvat pilkatuksi hörhöporukaksi. Viisas raha on tällä hetkellä jälkimmäisen vaihtoehdon puolella, koska äärioikeiston noste on taittumassa täällä Suomessa, ja Hollannin vaalituloksen perusteella myös Euroopassa laajemmin. Siinä vaiheessa kun äärioikeistoa ei enää pelätä, sille nauretaan. Niin käy Hännikäisellekin.

I en etablerad demokrati är det dock mera sannolikt att revolutionen inte lyckas och att revolutionärerna antingen hamnar i fängelset när de väl försökt göra revolution med vapen i hand, eller att de helt enkelt blir allmänt utskrattade tokstollar. Oddsen är för närvarande på det andra alternativet, ty extremhögern börjar sakta men säkert förlora sin medvind här i Finland, och av det holländska valresultatet att döma även annorstädes i Europa. När extremhögern inte längre fruktas, kommer man att skratta åt den, även åt Hännikäinen.

Sille, että Hännikäinen meni aktiivisesti mukaan äärioikeistoon, on toki yksi mielekäs syy, josta minulla on henkilökohtaista kokemusta. Äärioikeisto ei arvosta sellaisia tyyppejä, jotka ymmärtävät sen vaikuttimia ja sen jäsenten henkilökohtaisia ongelmia mutta pyrkivät itse pitäytymään oikeusvaltion periaatteisiin ja olemaan ihmisiksi - koska äärioikeisto noin niin kuin määritelmällisesti on niitä periaatteita vastaan. Äärioikeiston tarkoituksena on tuhota oikeusvaltio, ja siksi kaikki yritykset ymmärtää, suhteellistaa ja valtavirtaistaa äärioikeiston näkemyksiä ja tavoitteita saavat äärioikeiston raivoihinsa.

Jag kan visserligen p g a min egen erfarenhet föreställa mig ett förståeligt motiv bakom Hännikäinens aktiva engagemang i extremhögern. Extremhögern uppskattar inte de människor som försöker förstå dess motiv och de personliga problem som får en att bli högerextremist men som själva försöker hålla sig till rättsstatens principer och allmänt folkvett - ty extremhögern bekämpar de principerna, det är vad extremhögern liksom enligt definitionen handlar om. Extremhögern vill tillintetgöra rättsstaten, och därför blir den rasande av alla försök att förstå och relativisera dess uppfattningar och målsättningar och utarbeta dem till någonting som kunde marknadsföras i huvudfåran.

Hännikäistä ilmeisesti pelotti se mahdollisuus, että hänelle kävisi kuin minulle, ts. että hän ymmärrettyään äärioikeistolaisten yksittäisiä murheita joutuisi paitsioon valtavirrassa ja tosiasialliseen julkaisukieltoon, mutta toisaalta puolustettuaan oikeusvaltiota myös äärioikeiston vainoamaksi. Eikä hänellä ilmeisestikään ollut oikeaa työpaikkaa eikä ammattia siltä varalta että kirjailijana ei enää pärjäisi. Toisaalta yhtä selvää oli että äärioikeistolla on nykyisin rahaa: sitä tulee sekä Putinilta että Timo Soinin säätiöltä. Toisin sanoen hänenlaisensa opportunistisen, rahanhimoisen senttarin oli luontevaa hakeutua siihen suuntaan.

Hännikäinen skrämdes uppenbarligen av utsikten att det skulle gå för honom som det gick för mig, dvs att han efter att ha visat förståelse för vissa bevekelsegrunder bakom den högerextrema mobiliseringen skulle hamna i skymundan och beläggas med de facto utgivningsförbud i huvudfåran, men att han samtidigt skulle förföljas av extremhögern på grund av att ha försvarat rättsstaten mot högerextremisterna. Något riktigt jobb eller yrke att falla tillbaka på hade han inte heller, för den dag det inte längre skulle löna sig att spela författare. Lika klart är det dock att extremhögern nuförtiden har pengar, både från Ryssland och från Soinis fond. Sålunda var det naturligt för en opportunistisk skribent ute efter pengar att söka sig till extremhögern.

Keisari Soini ja keisari Smith - Kejsare Soini och kejsaren av Amerika

Kaikki keskieurooppalaisen sarjakuvan ystävät tuntevat varmasti Lucky Luken, karjapaimenen ja pyssysankarin, joka ampuu varjoaan nopeammin. Viimeinen Luken seikkailu, jonka sarjakuvan klassisen kauden tekijä René Goscinny (muuten puolalaisten maahanmuuttajien poika - vanhemmat olivat nimeltään Stanisław Gościnny ja Anna Bereśniak) ehti käsikirjoittaa, oli nimeltään "Keisari Smith". Seikkailun juoni ratkesi tavalla, joka tuo hieman mieleen Perussuomalaisten nykyiset säätiökuviot, joten muistellaanpa sitä.

Alla vänner till centraleuropeiska tecknade serier känner säkert till Lucky Luke, cowboyn och revolverhjälten som skjuter snabbare än sin skugga. Det sista Lucky Lukeäventyret, som René Goscinny, manusförfattaren under seriens klassiska epok (förresten son till polska invandrare - hans föräldrar hette Stanisław Gościnny och Anna Bereśniak) hann skriva texten till hette "Kejsaren av Amerika". Slutet på äventyret påminner mig om det som håller på att ske med sannfinska stödfonden, så vi kan gärna dra oss till minnes vad som sker i serien.

Tarinassahan on kyse siitä, että jossain villin lännen takamaalla elelee isorikas nimeltä Smith, joka on mennyt rikkaudestaan sekaisin ja alkanut esiintyä Yhdysvaltain keisarina. Pikkukaupunki, jossa hän majailee, suhtautuu suvaitsevasti keisarin touhuihin, koska keisarin värikkäästi pukeutunut yksityisarmeija antaa juhlavuutta arkeen ja työllistää esimerkiksi räätälin. Valitettavasti keisarin hoviin ujuttautuu Buck Ritchie, aito lainsuojaton ja pankkirosvo, joka pyrkii hyödyntämään keisarin turhamaisuutta ja tämän armeijaa omiin tarkoituksiinsa. 

Historien handlar ju om den stenrike storägaren Smith som bor någonstans i vilda västern, som blivit galen av att vara så rik och som börjat uppträda som kejsaren av Förenta Staterna. Småstaden där han håller till tolererar kejsarens framfart, eftersom hans färgglatt uniformerade privatarmé ger vardagen en viss festlig prägel och dessutom sysselsätter bl a skräddaren. Dessvärre infiltreras kejsarens hov av Buck Ritchie, en tvättäkta vildavästernkriminell och bankrånare, som vill utnyttja kejsarens fåfänga och därigenom även den kejserliga armén till sina syften.

Keisari aloittaakin rosvon yllytyksestä Yhdysvaltain uudelleenvalloituksensa ryöstämällä paikallisen pankin. Sen jälkeen Lucky Luke kuitenkin onnistuu kidnappaamaan keisarin. Buck Ritchie koettaa ylipuhua keisarin armeijan ylipäällikkö Gatesia uudeksi keisariksi Smithin tilalle, mutta sotilaat eivät hyväksy häntä, koska hänellä ei ole mitään omistusoikeutta keisarin rahoihin, ei tämän omiin eikä pankista ryöstettyihin. Ja raha ratkaisee, koska keisarin sotilaat sotivat vain hyvällä palkalla.

Uppmuntrad av Ritchie inleder kejsaren sin återerövring av Förenta Staterna genom att råna den lokala banken. Därefter lyckas Lucky Luke dock kidnappa kejsaren. Buck Ritchie försöker övertala överbefälhavaren över kejsarens armé, Gates, till att bli ny kejsare i stället för Smith, men soldaterna accepterar honom inte, eftersom han inte har något lagligt anspråk på vare sig kejsarens eller bankens pengar. Och det är faktiskt pengarna som gäller, ty de kejserliga soldaterna är bara beredda att kriga om de får bra betalt.

Timo Soinin uusimman lausunnon mukaan persujen seuraavalle keisarille on käymässä juuri näin. Uusi puheenjohtaja ei mitenkään automaattisesti ole saamassa paikkaa Soinin persusäätiön hallituksesta. Soini pysyy persulandian keisari Smithinä, jonka takana puoluetukirahat ovat, ja kuka puolueen puheenjohtajaksi sitten valitaankin, hän on pelkkä keisarin ylimarsalkka, joka tekee kuten raha käskee.

Av Timo Soinis nyaste uttalande att döma är det precis så här det ska gå för näste kejsaren över partiet. Den nye ordföranden ska ingalunda automatiskt få plats i styrelsen för Soinis sannfinska fond. Soini förblir kejsare Smith som sitter på partistödspengarna, och vem som än väljs till partiordförande, blir han bara överste marskalken över kejsarens armé, som gör som ägaren till pengarna befaller.

Joshua Abraham Norton, "keisari Smithin" esikuva. Toisin kuin Smith, Norton oli rutiköyhä ja riippuvainen varakkaiden naapuriensa säälistä. Joshua Abraham Norton, förebilden till "kejsare Smith". I motsats till Smith var Norton utfattig och beroende av rika beskyddare som tyckte synd om honom.

Halla-aho valmistautuu vallankaappaukseen puolueessa - Jussi Halla-aho förbereder sig till statskupp i partiet

Suomalaisen rasismin palvottu mestari Jussi Halla-aho on persujen seuraava puheenjohtaja. Puoluekokoukseen tulee halla-aholaisten junttausiskujoukko äänestämään johtoon miehen, josta eroavaa yksilöllistä sielunelämää näillä kulttilaisilla ei ole. Tätä varten persuihin on alkanut liittyä uusia jäseniä, jotka edustavat halla-aholaista kekomieltä, ja puolueen säännöt takaavat puheenjohtajavaalissa äänioikeuden kaikille puoluekokoukseen saapuneille - mitään paikallisosastojen delegaatteja tms. ei ole.

Den finska rasistsubkulturens tillbedde mästare Jussi Halla-aho kommer att bli nästa ordförande för sannfinnarna.  På partimötet ska det dyka upp en slagtrupp halla-ahoitiska myglare för att rösta på sin sektledare, som det anstår kultmedlemmar utan eget individuellt själsliv. Dessa representanter för det halla-ahoitiska myrstacksmedvetandet har nu börjat infiltrera sannfinska partiet, och som bekant garanterar partireglerna rösträtt för alla medlemmar som är närvarande vid ordförandevalet - det finns inget system med delegater för lokala partiavdelningar eller dylikt.

Liittymisinnolla kerskaillut persujen "työmies" Matti Putkonen tietenkin kiisti ankarasti, että kyse olisi halla-aholaisten vallanriistoyrityksestä. Koska tiedämme, mikä arvo tosiasioilla on persujen keskuudessa, voimme lähteä siitä, että tästähän siinä juuri on kyse.

Matti Putkonen, partiets "arbetskarl", skröt i en intervju med tillflödet av nya medlemmar, varvid han givetvis förnekade alla insinuationer om ett halla-ahoitiskt maktövertagande i partiet. Men hans förnekande motsvarar ett bejakande, med tanke på vad för roll fakta spelar för sannfinnarna.

Halla-ahon vakavastiotettavin vastaehdokas on Sampo Terho. Tämä on tunnetusti lähinnä kevytversio Halla-ahosta. Ajattelultaan hän on jokseenkin yhtä rasistinen ja fasistinen: hän on aikoinaan julkaissut Kamala- ei kun Kanava-lehdessä (missäs muualla) rotu-"tiedettä" edustavan vuodatuksen, jonka on kokenut siivota näkymättömiin näin puheenjohtajavaalin edellä. Toisin kuin Halla-aholla, Terholla ei ole takanaan tahdottomien zombien armeijaa; toisaalta talousasioissa hän on mielikuvitukseton köyhienkurittaja ja laskutikkumies, joka ei takuulla pysty puhuttelemaan puolueen vähäväkisten siipeä - se porukka kun haluaisi vasemmistopopulismia arvokonservatiivisuudella höystettynä.

Den mest seriöse motkandidat Halla-aho har är Sampo Terho, men Terho är som bekant bara en lightversion av Halla-aho. Hans tänkande följer precis lika rasistiska och fascistiska banor som Halla-ahos: bland annat har den högervridna kulturtidningen Kanava nångång för ett antal år sen gett ut en "rasvetenskaplig" utgjutelse av Terho, som karln själv försökt gömma undan offentligheten så här före ordförandevalet. I motsats till Halla-aho har Terho ingen armé av viljelösa zombies bakom sig; vad gäller ekonomifrågorna är han en typisk fantasilös räknenisse och fattigfolksfiende som definitivt inte kommer att tilltala de mindre bemedlade i partiet - det gänget skulle föredra vänsterpopulism dekorerad med värdekonservatism.

Toisin sanoen Halla-ahon voitto on jo nyt selvä. Vanhoille SMP-henkisille ei ole tarjolla yhtään mitään, ja vaalin ratkaiseva rasistinen ja fasistinen äärioikeisto haluaa mieluummin aidon asian (Halla-ahon) kuin halvan jäljitelmän (Terho).  

Halla-ahos seger är sålunda redan nu en självklarhet. Gamla landsbygdspartister erbjuds ingenting alls, och den rasistiska och fascistiska extremhöger som avgör valresultatet vill hellre ha äkta vara (Halla-aho) än billigt fejk (Terho).

"Välj Mästaren till ordförande. Bli medlem i Sannfinländarna senast den 9 mars 2017. Du får vad du beställer. SannF."