Mitä Venäjän sitten pitäisi tehdä - Vad borde Ryssland göra då

Koska kirjoitan niin paljon negatiivisia asioita Venäjästä, joku varmasti ihmettelee, mitä Venäjän sitten mielestäni pitäisi tehdä ja eikö Venäjällä ole syytä katkeruuteensa länttä kohtaan. Tämä kysymys ansaitsee asiallisen vastauksen.

Ennen kaikkea Venäjän pitäisi mennä itseensä. Tämä tarkoittaa, että Venäjällä pitäisi yleisesti myöntää Itä-Euroopan mailla olevan syyt pelätä Venäjän uhkaa. Entiset neuvostotasavallat ja muut entiset alusmaat eivät liittyneet Natoon pahuuttaan eivätkä ilkeyttään, vaan niillä oli katkerat kokemuksensa Venäjän ikeessä riutumisesta. Kuka Venäjää sitten johtaakin, hänen tulisi ymmärtää, että jos Venäjä haluaa luottamukselliset suhteet länsinaapureihinsa, niiden rakentaminen pitää aloittaa alusta asti.

Yhdessä suhteessa olen valmis myöntämään, että Venäjällä on asiallisia syitä katkeruuteensa länttä kohtaan: 90-luvulla Venäjälle lappasi kaikenlaisia shokkiterapeutteja ja kuprukapitalisteja, jotka eivät olleet vähääkään kiinnostuneita maan elinkeinoelämän kehittämisestä ja monipuolistamisesta, vaan ainoastaan omien teorioittensa kokeilemisesta ihmisillä ja nopeasta rikastumisesta venäläisten kustannuksella, joita saattoi käyttää hyväksi, koska heillä ei ollut kokemusta markkinataloudessa elämisestä. Nämä kuprukapitalistit eivät kuitenkaan ole yhtä kuin länsi, ja itse asiassa Venäjän tapauksessa oli pitkälti kyse siitä, että lännessä pärjäämättömät kakkosketjun miehet menivät riehumaan villiin itään, jossa oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta eivät olleet häiritsemässä heidän kuprujaan.

Itse asiassa se vasemmistolainen reaktio, jonka nykyinen hallitus on dialektiikan väistämättömyydellä nostanut Suomessa vastaansa, on häiritsevän venäläismyönteinen siitä luonnollisesta syystä, että rosvokapitalismista jo pari vuosikymmentä kärsineet venäläiset nähdään kohtalotovereina. Valitettavasti se merkitsee, että vasemmisto-oppositio on vastaanottavainen venäläiselle propagandalle sympatiasyistä. Itse asiassa Vasemmistoliitto - joka, kuten muuan puolueen nuori aktiivi muistutti minulle, syntyi alun perin tyytymättömyydestä ja katkeruudesta Neuvostoliiton moraaliseen ja taloudelliseen romahdukseen - ei välttämättä puolueena ole ollenkaan niin venäläismielinen kuin kuulee oikeistolaisten väittävän, vaan ongelma on siinä, että suuri osa perustason kannattajakunnasta (siis suurempi osa kuin puolueaktiiveista ja poliitikoista) on vilpittömästi naiiveja Venäjän ystäviä, jotka pitävät venäläisiä jalona ja kärsimyksen ylevöittämänä kansana. Tällainen ajattelutapa, kuten tiedämme, ei suinkaan rajoitu vasemmistoon, vaan sitä edustaa myös Timo Vihavaisen kaltainen ääritaantumuksellinen.

En edes pidä täysin moraalittomana sitä, että Venäjä hyödyntää tällaisia siihen kohdistuvia myönteisiä asenteita yhteiskunnassamme. Se on pehmeää valtaa jos mikä, ja pehmeän vallan käyttö on sentään aina paljon parempi vaihtoehto kuin pommit, pyssyt ja ydinräjähteet. Ongelma on se, että Venäjä hyödyntää pehmeää valtaansa yhteiskunnallisen vakautemme keikuttamiseen ja irrationaalisuuden edistämiseen. Itse asiassa Neuvostoliiton aikana asiat olivat tässä suhteessa paremmin, koska Neuvostoliitto käytti omaa pehmeää valtaansa eli kommunismia aivan päinvastaisesti, eli Suomen yhteiskunnan vakauttamiseen. 

Tämä johtui siitä, että Neuvostoliitolla oli merkittäviä taloudellisia projekteja Suomen kanssa, ja niiden toteuttamiseen tarvittiin vakaata ja tyytyväistä länsinaapuria, ei vallankumouksia. On itse asiassa todennäköistä, että taistolaiset omine vallankumoushöpötyksineen eivät nauttineet mitenkään jakamatonta Neuvostoliiton tukea, vaan itänaapurissa oli erikseen ideologinen ja pragmaattinen intressi, jotka joutuivat aika ajoin ristiriitaan.

Tässä muuten näemme yhden esimerkin siitä, miten väärässä ovat ne, jotka uskottelevat nyky-Venäjän olevan taloudellisesti rationaalinen toimija. He muistelevat yhä Neuvostoliiton aikoja, kun sekä itänaapuri että sen henkiset kansalaiset Suomessa tosiaan toimivat järkiperäisesti, yhteisiä talousetuja ajatellen. Nykyinen Venäjä toimii kuitenkin myös omien etujensa vastaisesti, koska se vahingoittaa valtioita ja yhteiskuntia, joiden kanssa yhteistyötä tekemällä, mm. kauppaa käymällä, se voisi parantaa omaakin tilannettaan ja oman kansansa hyvinvointia. 

Lännen yhteiskuntien epävakauttaminen fasistisia ryhmiä tukemalla ja innostamalla (josta paraatiesimerkki oli uuden vuoden aikoihin levitetty propaganda turvapaikanhakijoiden muka tekemistä joukkoraiskauksista) johtaa sitä vastoin siihen, että kellään ei mene hyvin eikä Venäjälle jää vakaita ja vauraita valtioita kauppa- ja yhteistyökumppaneiksi. Tällainen menettely ei ole rationaalista, vaan se todistaa, että Venäjän toimintaa ohjaa pikemminkin jokin kateuden tai kostonhimon tasoinen tunnemotiivi.

Mutta eksyn aiheesta. Mitä Venäjän siis pitäisi tehdä?

Ennen muuta Venäjän olisi vetäydyttävä miehittämiltään alueilta ja palattava hyökkäyksiään edeltäneisiin rajoihin. Abhaasia ja Etelä-Ossetia tulee palauttaa Georgialle. Näiden alueiden vastainen status enemmän tai vähemmän autonomisina osatasavaltoina Georgian rajojen sisällä on paikallisen väestön ja Georgian hallituksen keskinäinen neuvotteluasia, johon Venäjän ei tule millään tavalla sekaantua. Kansainvälinen yhteisö, siis YK, voi varmasti osallistua välittäjän asemassa, ja Venäjän joukot tulee korvata esimerkiksi suomalaisilla rauhanturvaajilla.

Luonnollisesti Venäjän pitää myös palauttaa Ukrainalle Krim sekä Luhanskin ja Donetskin alueet ja vapauttaa esimerkiksi vangitsemansa Krimin tataarit. Kansainvälisen yhteisön on luonnollisesti syytä osallistua kriisin jälkiselvittelyihin, ja Krimin tataareille tulee taata kielelliset ja kulttuuriset oikeudet.

Länsinaapureihin pitäisi suhtautua sillä tavalla kuin parannuksen tehnyt sortajamaa suhtautuu entisiin uhreihinsa. Toisin sanoen Venäjän tulisi edistää näiden maiden kielten tutkimusta ja opiskelua sekä kansalaistensa henkilökohtaisia suhteita niiden asukkaisiin. Sen tulisi rohkaista myös näiden maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä toimimaan myönteisinä välittäjinä ja kulttuurivaihdon edistäjinä Venäjän ja asuinmaansa välillä.

Sotauhkailun ja sapelinkalistelun sijaan Venäjän tulisi perustaa ulkomaille, joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, epäpoliittisia venäläisen kulttuurin instituutteja, jotka opettaisivat venäjän kieltä ja esittelisivät Venäjän kirjallisuutta kaikille halukkaille. Nykykirjailijoiden tuotantoa ei tällöin tulisi sensuroida sen perusteella, miten he suhtautuvat Putiniin, eikä liioin jättää neuvostoaikakauden emigranttikirjallisuutta vähemmälle huomiolle kuin neuvostokirjallisuutta. Luonnollisesti näiden instituuttien tulisi toimia yksinomaan tieteellisten ja taiteellisten periaatteiden mukaan ilman poliittista ohjausta.

Vastaavasti Venäjän tulisi pyrkiä kansainvälisille markkinoille omilla populaarikulttuurituotteilla, kuten elokuvilla, ja luoda itselleen samanlaista pehmeää valtaa, jota Yhdysvalloilla on Hollywoodin välityksellä. Haluan tässä yhteydessä erityisesti korostaa, että minustakin suuri osa tällaisesta elokuvatuotannosta olisi todennäköisesti räikeässä ristiriidassa meidän ihmisoikeus- ja oikeusvaltioarvojemme kanssa sanomaltaan ja että tämä aiheuttaisi monenlaisia konflikteja. Samalla olen kuitenkin periaatetasolla sitä mieltä, että Venäjällä olisi täysi oikeus tällaisten elokuvien tuottamiseen ihan yleisinhimillisten reilun pelin sääntöjen mukaan.

Meilläkin olisi tietysti vastaavasti oikeus paheksua tällaisten elokuvien historiakuvaa ja sisältöä. Esitänpä kuvitteellisen esimerkin: Venäjällä joku neuvostonostalginen ja nationalistinen elokuvaohjaaja tekee eeppisen sotarainan "Gangutin sankarit", jossa Hangon rintamalla jatkosodan alussa kaatuneet neuvostosotilaat esitetään venäläistä maaperää puolustaneina marttyyreina. Elokuva esitetään Suomessa ja synnyttää raivokkaan lehti- ja nettikeskustelun.

Tällainen tapaus olisi tietysti omiaan repimään auki vanhoja haavoja ja hankaloittamaan Venäjän ja Suomen suhteita. Kuitenkin on hyvin paljon parempi, että kiistat "Gangutista" käydään sanoilla kuin että Venäjä esimerkiksi lähettää sotalaivat Gangut ja Retvizan Hangon edustalle vaatimaan niemeä takaisin ikiaikaiseen hallintaansa.

Som bekant skriver jag vanligen mycket negativt om Ryssland. Därför undrar säkert någon, om jag inte anser att Ryssland har berättigade skäl till sin bitterhet mot Väst och vad Ryssland enligt min mening borde göra. Frågan förtjänar ett sakligt svar.

Framför allt borde Ryssland lära sig idka självkritik. Ryssarna borde medge att östeuropeiska länder har anledning att vara rädda för det ryska hotet. Före detta sovjetrepubliker och lydriken anslöt sig till Nato inte av ondska och elakhet, utan på grund av sina bittra erfarenheter av att försmäkta under sovjetiska oket. Vem som än leder Ryssland, han borde inse att Ryssland bara kan bygga upp vänskapsfulla relationer med sina västliga grannar genom att tålmodigt arbeta på att återställa förtroendet.

Jag är givetvis beredd att konstatera, att Rysslands bitterhet på Väst inte är helt oberättigad. På nittitalet var det alla möjliga chockterapeuter och klippkapitalister som invaderade Ryssland. Dessa var inte alls intresserade av att utveckla och mångsidiggöra näringslivet i landet, utan ville endast testa sina teorier på levande människor och berika sig på ryssarnas bekostnad, eftersom dessa inte hade någon erfarenhet av livet i en marknadsekonomi. Dessa klippkapitalister är dock inte detsamma som Väst, och ofta var det frågan om att andra klassens kapitalister som inte hade framgång hemma sökte sig till vilda östern där det varken fanns någon rättsstat eller något medborgarsamhälle som hade stått i vägen för deras snabba klipp.

Som dialektiken kräver har den nuvarande regeringen provocerat fram en vänsterreaktion, och dessvärre tar sig denna reaktion störande russofila uttryck. Det här torde åtminstone i viss mån bero på att ryssar, som fått lida av okontrollerad rövarkapitalism sedan tjugu år tillbaka, uppfattas som ödeskamrater. Tyvärr innebär detta att vänsteroppositionen av sympatiskäl är mottaglig för rysk propaganda. Som en ung partiaktivist från Vänsterförbundet nyligen påminde mig har partiet uppstått i en atmosfär av missnöje med och bitterhet på Sovjetunionen, som hade upplevt en ekonomisk och moralisk kollaps, och partiet i och för sig är inte nödvändigtvis så rysslandvänligt inställt som man hör högern påstå. Problemet är snarare att en stor del av anhängarkåren (en större del än av partiaktivisterna och politikerna) är uppriktigt naiva Rysslandvänner som uppfattar ryssarna som ett ädelt och av lidanden upphöjt folk. Detta tänkande är givetvis inte bara typiskt för vänstern - det möter man även hos extrema reaktionärer som Timo Vihavainen.

Det är enligt min mening inte moraliskt helt förkastligt att Ryssland utnyttjar sådana här attityder i vårt samhälle. Det är mjuk makt om något, och mjuk makt är ändå ett mycket bättre alternativ än bomber, bössor och kärnvapen. Problemet är att Ryssland missbrukar sin mjuka makt till att sätta vårt samhälle i gungning och att främja irrationalitet. Under sovjettiden stod sakerna såtillvida bättre till att Sovjetunionen med sin mjuka makt - kommunismen - snarast bidrog till samhällelig stabilitet i Finland.

Det här berodde på att Sovjetunionen hade betydande ekonomiska projekt på gång med Finland och behövde därför en stabil och nöjd granne - en revolution skulle inte ha tjänat detta ändamål. Det är faktiskt tänkbart att ungstalinisterna med sitt revolutionssvammel inte åtnjöt något odelat stöd från Sovjet, utan att det ideologiska och pragmatiska intresset även därborta framstod som två separata saker som ibland stod i konflikt med varandra.

Här ser vi förresten igen hur fel de har som intalar oss att det nuvarande Ryssland är en ekonomiskt rationell aktör. De drar sig till minnes de tider då både vår östra granne och dess andliga medborgare i Finland faktiskt handlade rationellt och tänkte på våra gemensamma ekonomiska intressen. I dag motarbetar Ryssland dock även sina egna rimliga intressen genom att åsamka skada för stater och samhällen som det i stället kunde samarbeta och t ex idka handel med för att så bättra på sin egen situation och sitt folks välmående. 

Att destabilisera västliga stater och samhällen genom att stödja och uppmuntra fascistiska grupperingar (paradexemplet var propagandan om massvåldtäkter asylsökande kantänka begick kring årsskiftet) leder däremot till att ingen kan ha ett anständigt liv och att Ryssland snart inte har några stabila och rika stater att samarbeta med. Det här är inte rationellt. Snarare visar det att Ryssland främst styrs av emotionella motiv, t ex av avund och hämndlystnad.

Men till saken. Vad border Ryssland göra?

Framför allt borde Ryssland dra tillbaka sina trupper från de områden de ockuperar och hålla sig till de gränser som var i kraft innan ryssarna anföll sina grannar. Abchasien och Sydossetien bör återbördas till Georgien. Den status dessa områden hädanefter kommer att åtnjuta som mer eller mindre autonoma delrepubliker av Georgien är något lokalbefolkningen och den georgiska regeringen bör förhandla om, utan någon som helst rysk inblandning. Världssamfundet, alltså Förenta staterna, kan säkert delta i förhandlingarna som fredsmäklare, och de ryska trupperna kunde t ex ersättas med finländska fredsbevarare.

Naturligtvis bör Ryssland även återbörda Krim samt Luhansk- och Donetskdistrikten till Ukraina och t ex frige de krimska tatarer som arresterats. Världssamfundet bör givetvis delta i att klara upp efterspelet av krisen och se till att tatarerna även i fortsättningen kommer i åtnjutande av sina språkliga och kulturella rättigheter.

Ryssland borde förhålla sig till sina västra grannar som en före detta förtryckare som gjort bot och bättring. Sålunda borde Ryssland främja undervisning av och forskning i de språk som talas i dessa länder och uppmuntra sina medborgare att knyta personliga kontakter med invånarna i dessa länder. Dessutom borde Ryssland se de rysktalande minoriteterna i dessa länder som en resurs för att skapa ny försoning och bidra till positivt kulturutbyte mellan sitt hemland och Ryssland.

I stället för krigshot och sabelrasslande borde Ryssland grunda opolitiska kulturinstitut lite varstans i utlandet för att undervisa alla intresserade i ryska och presentera rysk litteratur för dem. Samtida författare borde härvid inte censureras om de inte gillar Putin, och likaså borde emigrantlitteraturen inte ägnas mindre uppmärksamhet än sovjetlitteraturen. Naturligtvis borde dessa institut styras enligt vetenskapliga och konstnärliga principer oberoende av politiska konjunkturer.

På ett motsvarande sätt borde Ryssland försöka erövra mark - inte i grannländerna, utan - på den internationella underhållningsmarknaden med sina egna populärkulturella produkter, som t ex filmer, och på så sätt skaffa sig mjuk makt av den sort som Förenta Staterna har, tack vare Hollywood. Naturligtvis skulle budskapet i många av dessa filmer stå i konflikt med våra rättsstatliga och människorättsliga värden, och detta skulle leda till mångahanda motsättningar. Samtidigt anser jag dock att Ryssland vore i sin fulla rätt att producera sådana filmer och att det inte vore rent spel av oss att censurera dem.

Vi skulle givetvis också vara i vår fulla rätt att ogilla historieuppfattningen och innehållet i sådana här filmer. Jag tar upp ett imaginärt exempel: Låt oss spekulera att någon sovjetnostalgisk, nationalistisk rysk regissör gör en film som t ex heter "Ganguthjältarna", där han framställer de sovjetiska soldater som i början av fortsättningskriget stupade på Hangöfronten som martyrer och påstår att de försvarade urgammal rysk mark. Sen visas filmen i Finland och ger upphov till en rasande debatt i tidningarna och på nätet.

En sådan här filmdebatt skulle givetvis riva upp gamla sår och komplicera relationerna mellan Finland och Ryssland. Men ändå är det ett bättre alternativ att vi grälar om "Gangut" på verbal nivå än att de ryska krigsskeppen Gangut och Retvizan dyker upp utanför Hangö för att återerövra hela udden för Ryssland på grund av tilltänkt urminnes hävd.

Vasemmistoliberaalit ja Nato-jäsenyys - Vänsterliberalerna och Natomedlemskapet

Vapaamieliseksi demariksi itseään luonnehtiva espoolaisinsinööri Janne Korhonen puhui kuin minun suullani julistautuessaan hiljattaisessa bloggauksessaan Naton kannattajaksi. Hänen luettelemansa perusteetkin olivat samantyyppisiä kuin minulla:

* tuki, jota Venäjä antaa lännen oikeistopopulistisille ja suorastaan fasistisille liikkeille;

* Naton luonne demokraattisten maiden vapaaehtoisena yhteistyöjärjestönä (sen virheitä ja väärinkäytöksiä kiistämättä);

* Suomen asema ei oleellisesti muuttuisi Nato-jäsenyyden myötä, koska Venäjä pitää Suomea jo nyt vihamielisen länsiblokin edustajana;

* Venäjän taloudellinen hataruus, jonka vuoksi Suomen ei kannata sitoutua esimerkiksi kovin syviin kauppasuhteisiin itänaapurin kanssa.

Voisin itse lisätä vielä sen lempiteesini, että Venäjällä ei ole enää kommunismiin verrattavaa ideologista missiota. Venäjä ei halua esiintyä minään vasemmistolaisesti ymmärretyn oikeudenmukaisuuden esitaistelijana. Venäjä ei tarvitse ystäviä sillä tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Venäjä tarvitsee sille alistuvia alusmaita, ja Venäjän juoksupojat länsimaissa eivät enää ole mitään vasemmistointellektuelleja, vaan ilmirikollisia, katurasisteista korruptoituneisiin liikemiehiin.

Nato-jäsenyyden vastustajat esittävät usein huolenaiheenaan, että Suomi joutuisi järjestön jäsenenä poliittisesti riippuvaiseksi Yhdysvalloista. Todellisuudessa juuri Nato-maat ovat järjestön historian aikana olleet varsin itsenäisiä ulkopolitiikassaan, ja esimerkiksi USA:n omavaltaisuudet Latinalaisessa Amerikassa 1980-luvulla saivat osakseen paljon kritiikkiä. Nyt on herännyt keskustelu suorasta liittoutumisesta amerikkalaisten kanssa Naton ohi, koska Nato-keskustelu on estetty ja tabuisoitu. Seuraus voi hyvinkin olla että Suomi liukuu omien etujensa kannalta juuri sellaiseen riippuvuussuhteeseen Yhdysvalloista, jota Naton vastustajat pelkäävät ja joka Naton jäsenenä vältettäisiin. Kahdenvälisessä suhteessa muut jäsenmaat eivät nimittäin olisi tukenamme, jos haluaisimme tehdä USA:sta riippumattomia ulkopoliittisia päätöksiä. 

Näissä oloissa todellakin vasemmistoliberaalin oikea reaktio on kannattaa Natoon liittymistä, jo siksikin, että Nato on virallisesti ottanut tutkittavakseen äärioikeiston ja Venäjän yhteydet, eli asettunut yksiselitteisesti puolustamaan meitä äärioikeistolta. Ja mitä sitten pahamaineiseen Gladio-operaatioon tulee, en panisi ollenkaan pahakseni, jos Nato perustaisi uuden Gladion tarkoituksenaan hieman salavihkaa apuharventaa Venäjän leivissä olevaa äärioikeistoa. Niin komeaa poikaa ei maahanmuuttokriitikoiden riveistä löydy, ettei hän näyttäisi vielä paremmalta Naton iskujoukkojen ampuma reikä otsassaan.

Vasemmistoliberaali Nato-herännäisyys on toivottava ilmiö siksikin, että on kansakuntaa hajottavaa, jos Naton asian ajaminen jää oikeistolle. Tällöin vasemmistöhörhöjen suosittu propagandamotiivi eli laajalti vastustetun oikeistolaisen talouspolitiikan kytkeminen yhteen Nato-jäsenyyden kanssa näyttää aivan liian uskottavalta. Tähän asti Naton vastustajat ovat pärjänneet pelkästään sen tasoisilla iskulauseilla, että jos Natoon liitytään niin lihava Amerikan liikemies tulee ja yksityistää lastesi päiväkodin pedofiilibordellikseen, eikä tähän ala-arvoiseen populismiin tule muutosta ennen kuin vasemmaltakin alkaa kuulua Natoa kannattavia ääniä.

Nyt kun on niin muodissa syytellä Erkki Tuomiojaa taistolaiseksi ja Venäjän myötäilijäksi, haluan todeta, että pidän täysin mahdollisena Tuomiojan kääntymistä Naton kannattajaksi. Silloin nuoruudessani, kun aloin kehittää jonkinlaista isovanhemmista riippumatonta omaa poliittista tietoisuutta, siihen vaikutti merkittävästi Tuomiojan tuolloin päätoimittama Ydin-lehti, jonka linja oli hyvin kriittinen sekä taistolaisia (niiltä osin kun heitä 80-luvulla vielä sanan alkuperäisessä merkityksessä oli) että Suomen virallisen ulkopolitiikan neuvostomyönteisyyttä kohtaan. 

Tiedämme nyt, että CIA rahoitti kiertoteitse kaikenlaista Neuvostoliitosta riippumatonta ja siihen kriittisesti suhtautuvaa vasemmistolaista toimintaa, enkä pidä mitenkään mahdottomana, että sitä rahaa olisi mennyt myös Ytimen ylläpitoon, kun sitä meni Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueellekin. Tällaisella rahoituksella CIA muuten teki hyvää työtä suomalaisen(kin) demokratian puolesta, mikä on yksi syy, etten pidä CIA:ta minään yksiselitteisenä mörkönä, enkä liioin Natoa. 

Kokonaan eri asia sitten on, että CIA:n toiminta kolmannessa maailmassa oli huomattavasti vähemmän hienostunutta ja asiantuntevaa. Voi sanoa, että USA:n ulkopolitiikkaa tässä asiassa luonnehti eräänlainen rasismi: jossain tummempihipiäisten kansoittamassa latinalaisamerikkalaisessa maassa maltilliset ja demokraattiset vasemmistopuolueet jyrättiin kuolemanpartioilla eikä niitä vaivauduttu erottamaan kommunisteista, kun taas Suomessa, jonka asukkaat ovat valkonaamaista rotua, täkäläiseen poliittiseen järjestelmään perehdyttiin sävykkäämmin.

Tuomioja oli siis 80-luvulla sellaisen lehden päätoimittaja, joka silloisista oloista tiedetyn perusteella saattoi hyvinkin olla CIA:n rahoittama. Kannattaa muistaa, että Suomessa oli tuolloin kaksi rauhanliikettä, yhtäältä avoimesti neuvostomyönteinen (ja nyttemmin varsin venäläismyönteiseksi profiloitunut) Rauhanpuolustajat, ja esimerkiksi 80-luvun sivariliikettä lähellä ollut Sadankomitea, joka oli myös Tuomiojan ja Ydin-lehden taustalla. (Sivarithan eivät olleet taistolaisten suosiossa - heidän mielestään tietoisen kommunistin tehtävä oli mennä armeijaan, koska asepalveluksen suoritti myös työväenluokka eli heidän uskontonsa Jumala, puhumattakaan siitä, että armeijassa opittiin tuiki tärkeitä tappotaitoja tulevassa vallankumouksessa hyödynnettäväksi.) Arvatkaa vain kumpaa porukkaa minä epäilen CIA:n salaa rahoittamaksi, enkä todellakaan pidä sitä paheksuttavana enkä häpeällisenä asiana.

Sitä en tietenkään väitä, että Tuomioja olisi tietoisesti ottanut vastaan rahaa CIA:lta (sitä paitsi ne eurooppalaisten demaripuolueiden saamat summatkin taisivat olla amerikkalaisen ammattiyhdistysliikkeen tai jonkin muun luotettavan bulvaanin välittämiä, niin että uskottava kiistettävyys säilyi, myös oman liikkeen sisällä). Mutta esimerkiksi EU-asiassa, jota Tuomioja päätyi pitkän julkisen fundeerauksen jälkeen kannattamaan, hän täytti juuri sen tehtävän, jota varten CIA ylläpiti ja tuki kommunisteista riippumatonta vasemmistoa. Hän siis puhui vasemmistolle sille hyväksyttävin älyllisin argumentein länteen yhdentymisen puolesta.

Kukaan ei ole niin takkiakääntävä opportunisti kuin vanha radikaali, ja jos SDP:n sisällä nousee Nato-myönteisiä ääniä (kuten Janne Korhonen, eikä toki pidä unohtaa Liisa Jaakonsaarta), Tuomiojakin saattaa olla käännytettävissä hyvän asian kannalle - ainakin jos hän kokee Naton kannattajien edustavan puolueensa nuoria ja vireitä.

Janne Korhonen, en ingenjör från Esbo som ser sig som liberal socialdemokrat, skrev nyligen en bloggdrapa i vilken han tog ställning för Nato i ordalag som kunde vara mina egna. Även hans argument liknar de som jag brukar framföra:

* Rysslands stöd till högerpopulistiska, t o m fascistiska rörelser i Väst;

* Nato må ha sina avigsidor, men när allt kommer omkring är det en frivillig samarbetsorganisation för demokratiska länder;

* Finlands position skulle inte nämnvärt förändras med Natomedlemskapet, eftersom Ryssland redan nu uppfattar Finland som en del av det fientliga västblocket;

* Rysslands ekonomiska bräcklighet, som innebär att det inte är förnuftigt för oss att ha alltför täta handelsförhållanden med grannen.

Här kunde jag tillägga min favorittes om vad det innebär att Ryssland inte längre har någon ideologisk mission jämförbar med kommunism. Ryssland vill inte framträda som förkämpe för rättvisa som den uppfattas ur vänsterns synvinkel. Ryssland behöver inte "vänner" som Sovjet på sin tid. Ryssland vill ha lydiga satelliter. Rysslands springpojkar i Väst är inte längre några vänsterintellektuella, utan öppet kriminella, från rasistiska huliganer till korrumperade affärsmän.

Natomotståndarna påstår sig vara oroade över att Finland som ett resultat av medlemskapet skulle hamna i ett politiskt beroende av Förenta Staterna. I verkligheten har Natoländerna ofta varit rätt självständiga i sin utrikespolitik, och de egenmäktigheter som USA på åttiotalet begick i Latinamerika väckte mycket kritik. I dag har man börjat diskutera om direkt allians med Förenta staterna utan medlemskap i Nato, eftersom Nato är ett tabutema. Följden kan mycket väl vara att Finland hamnar i ett precis sådant beroendeförhållande med USA som Natomotståndarna är rädda för och som vi faktiskt som Natomedlemmar skulle undgå. I ett bilateralt förhållande skulle de andra medlemsländerna nämligen inte ge oss ryggstöd om vi ville fatta egna utrikespolitiska beslut oberoende av Washington. 

Det här är faktiskt något Timo Soini vet och det är precis därför han talar om hur viktigt det är med amerikanska kontakter utan att nämna Nato. Han hoppas på att högerextrema krafter av den sort som han gillar gör sig gällande i USA och stöder honom på hans korståg mot allt vad upplysning heter. 

Under de här omständigheterna är det faktiskt vettigt och rätt av en vänsterliberal att dra en lans för Natomedlemskapet, inte minst därför att Nato åtagit sig att undersöka kontakterna mellan extremhögern och Ryssland, dvs positionerat sig som vår försvarare mot extremhögern. Vad sen gäller den illa beryktade Operation Gladio, skulle jag inte vara så hemskt ledsen om Nato startade en ny operation i samma anda för att i smyg genomföra en viss gallring av den extremhöger som Ryssland upprätthåller.

Vänsterliberal Natoväckelse skulle vara önskvärd även därför att det är söndrande för nationen att låta endast högern kräva Natoanslutning. Det populära propagandamotivet inom tokvänstern - att koppla ihop den impopulära ekonomiska högerpolitiken och Natomedlemskapet - kommer då att framstå som alltför trovärdigt. Hittills har Natomotståndarna kunnat piska upp stöd genom att köra med slagord om en tjock amerikansk affärsman som kommer och privatiserar dagiset du tar dina barn till och gör om det till ett glädjehus för pedofila snuskgubbar - detta alltså som ett exempel på vad Natomedlemskapet leder till, enligt deras mening. Det blir aldrig slut med denna undermåliga populism förrän vi börjar höra Natoförespråkande röster också från vänsterhållet.

I dag är det på modet att kalla Erkki Tuomioja för stalinist och Rysslandsslickare, men enligt min mening är det helt tänkbart att Tuomioja byter sida och blir Natoförespråkare. När jag ännu var ung och vacker och började utveckla egna politiska åsikter oberoende av morföräldrarna var en av de viktigaste influenserna för mig tidningen Ydin, som Tuomioja på den tiden var chefredaktör för. Tidningen var mycket kritisk både mot stalinister (om det på åttitalet ännu fanns några i finsk politik) och den officiellt påbjudna prosovjetismen i vår utrikespolitik. 

I dag vet vi att CIA via omvägar finansierade vänstergrupperingar som var oberoende av och kritiska mot Sovjet, och jag för min del ser det inte som omöjligt att en och annan slant gått till att upprätthålla Ydin, när även socialdemokratiska partiet i Finland fick sin beskärda del. Genom sådan här finansiering bidrog CIA faktiskt på ett välkommet sätt till demokratisk pluralism i Finland och i andra länder, vilket är en av orsakerna till att jag varken vill demonisera CIA eller Nato.

Det är en helt annan sak att CIA uppförde sig på ett mycket mindre raffinerat och sakkunnigt sätt i tredjevärldenländerna. Man kan säga att den amerikanska utrikespolitiken karaktäriserades av en sorts rasism: i latinamerikanska länder där folk hade lite mörkare hud lät man dödspatrullerna slakta ned även moderata vänsterpolitiker utan att skilja på dem och kommunisterna, medan man i Finland, där det bodde kritansikten, skaffade sig mera nyanserad information om det lokala politiska livet.

Tuomioja ledde alltså på åttitalet en tidskrift som mycket väl kunde vara CIA-finansierad, med tanke på hur världen på den tiden låg. Det är värt att komma ihåg att vi då hade två fredsrörelser, å ena sidan de öppet sovjetvänliga Fredskämparna, som sedan dess profilerat sig som Rysslandsvänliga, och De Hundras Komitté, som t ex stod åttiotalets civiltjänstgörare nära och dessutom gav ut tidskriften Ydin. (Civiltjänstgörarna gillades inte särskilt av stalinisterna: de tyckte ju att en medveten kommunist borde göra värnplikt, av två skäl: arbetarklassen, guden i deras religion, brukade också göra värnplikt, och dessutom lärde man sig nödvändiga avlivningskunskaper i armén som kunde komma väl till pass när revolutionen väl började.) Gissa bara vilket av dessa två gäng som jag tycker fick pengar av CIA. Och det är givetvis inte något de bör skämmas över.

Jag vill förvisso inte påstå att Tuomioja medvetet tagit emot pengar från CIA. Även det stöd som europeiska socialdemokratiska partier torde ha kanaliserats via den amerikanska fackrörelsen eller någon annan pålitlig bulvan, så att trovärdig förnekelsebarhet aldrig rubbades. Men vad gäller EU-medlemskapet, som Tuomioja efter många långa och mycket offentliga och synliga om och men kom att uttrycka sitt gillande för, uppfyllde han precis den uppgift som CIA upprätthöll och stödde den icke-kommunistiska vänstern för. Han förespråkade alltså västintegration i intellektuellt hållbara ordalag som vänstern kunde acceptera.

Ingen är en så kappvändande opportunist som en gammal radikal, och om det börjar höras likadana Natovänliga röster inom sossepartiet som Janne Korhonen (och låt oss inte glömma Liisa Jaakonsaari), är det mycket möjligt att även Tuomioja låter sig omvändas, åtminstone om han uppfattar Nato som något de unga och livliga i partiet gillar.

Tyhmin Nato-vastainen argumentti pitkiin aikoihin - Det dummaste argument mot Nato jag på länge hört

Suuri osa Naton vastaisista argumenteista on ylipäätään asiattomia, mutta pohjat löi se mitä tässä hiljattain Facebookista luin: eräs tyyppi vihjaili, että Natoon haikailu olisi jotenkin "AKS-henkistä". AKS tarkoittaa tunnetusti Akateemista Karjala-seuraa, jonka tarkoitus oli vallata Suomelle alueita Itä-Karjalasta. Vihjaus tarkoittaa siis, että Suomen Nato-jäsenyydessä olisi kyse apuvoimien hankkimisesta Venäjään suuntautuvaa hyökkäystä varten.

Itänaapurin propagandatehtaat ovat toki jo viisikymmenluvulla eli Neuvostoliiton synkimpänä aikana leimanneet Naton uudeksi Wehrmachtiksi ja valloitusarmeijaksi, jonka tarkoitus on hyökätä Venäjälle ja alistaa maa. Siihen aikaan tälle oli sellaiset perusteet, että USA ei ollut tunnustanut esimerkiksi Baltian maiden eikä Itä-Puolan (nykyisten Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosien) liittämistä Neuvostoliittoon. Tällöin Moskova saattoi esittää asian niin, että amerikkalaiset valmistelevat hyökkäystä Neuvostoliiton alueelle. Nyt Neuvostoliiton siirtomaaimperiumi on joka tapauksessa menetetty, ja yleisesti ottaen USA ja maailmanyhteisö hyväksyvät Venäjän nykyiset rajat. 

Venäjä on tehnyt laittomia alueliitoksia Georgian ja Ukrainan suunnalla, eikä näitä ole tunnustanut juuri kukaan muutamaa roisto- tai satelliittivaltiota lukuun ottamatta. Ei kuitenkaan ole mitenkään realistista ajatella, että USA pyrkisi väkivalloin palauttamaan lailliset rajat voimaan. Mikään esimerkiksi presidentti Obaman retoriikassa ei viittaa tähän, ja mitä sitten amerikkalaiseen äärioikeistoon tulee, se kannattaa pitkälti eristäytymistä ja kiittämättömien eurooppalaisliittolaisten jättämistä Venäjän armoille. Esimerkiksi Donald Trump pitää Putinia mahdollisena kaupantekokaverinaan. Tämän mukaisesti Zero Hedge, amerikkalaiselle yleisölle suunnattu Venäjän propagandablogi ja MV-lehden lähin amerikkalainen vastine, onkin tunnettu siitä, että se ylistää niin Putinia kun Trumpiakin.

Sen vielä ymmärrän, että joku vasemmistohörhö pitää Natoa USA:n sotaseikkailujen työkaluna, mutta ajatus, että Nato auttaisi Suomen valtaamaan Karjalan takaisin "AKS-hengessä", on täysin järjetön. Se on itse asiassa niin hölmö, että on vaikea uskoa edes Venäjän propagandamasiinojen keksivän mitään niin tyhmää. Olipa Suomi Naton jäsenmaa tai ei, on päivänselvää, että Nato ei lähtisi mukaan mihinkään hyökkäykseen, jonka Suomi tekisi Venäjän alueille. 

Päin vastoin: Nato aivan varmasti toteaisi, että Venäjällä on oikeus puolustautua ja ajaa suomalaiset maahantunkeutujat pois mailtaan. Venäjä ei tietenkään tyytyisi puolustautumaan, vaan vyöryisi kostoksi Suomen rajan yli, murskaisi meidät ja liittäisi alueisiinsa, mutta todennäköisesti Nato ei panisi tällekään vastaan muuten kuin muodollisesti, koska Suomi saisi siinä vain ansionsa mukaan.

Haluaisiko USA sitten hyökätä Venäjälle? Venäjän rääväsuisin nainen, hiljattain edesmennyt oppositioaktivisti Valeria Novodvorskaja, sanoi joskus, että Yhdysvallat saisi hänen puolestaan kaikella muotoa miehittää Venäjän, koska se voisi olla venäläisille vain siunaukseksi, mutta totesi heti perään, että amerikkalaisia ei takuulla hemaise ottaa niskoilleen sellaista taakkaa. Novodvorskajan kanssa olen monesta asiasta eri mieltä, mutta pahaa pelkään, että Valeria-vainaa osui tässä naulan kantaan.

De flesta argumenten mot Nato brukar överhuvudtaget vara osakliga, men botten nåddes nyligen när en kille insisterade gentemot mig att de finländare som vill se vårt land i Nato på något sätt besjälas av "AKS-nostalgi". Som alla bör veta står AKS för Akademiska Karelensällskapet, en organisation som hade för mål att erövra ny mark för Finland i Östkarelen, dvs det ryska Karelen som aldrig tillhört Finland. Killen på Facebook ville alltså säga att Finlands Natomedlemskap skulle handla om att skaffa fram militärt bistånd för den dag då Finland invaderar Ryssland.

Propagandafabrikerna bortom östgränsen har givetvis redan på femtitalet, under Sovjetunionens dystraste år, utmålat Nato som en ny Wehrmacht och attackarmé med syftet att invadera och underkuva Ryssland. På den tiden lät detta dock såtillvida motiverat, att USA faktiskt aldrig hade erkänt anslutningen av de baltiska länderna och östra Polen (dagens västra Vitryssland och Ukraina) till Sovjetunionen. Detta kunde Moskva tolka så att jänkarna förberedde en invasion. I dag har det sovjetiska kolonialimperiet hur som helst gått förlorat, och för det mesta har varken USA eller världsgemenskapen i övrigt någonting att anmärka på Rysslands nuvarande gränser.

Visst har Ryssland mot all internationell lag annekterat en del mark som tillhört Georgien eller Ukraina, och dessa anslutningar har inte accepterats av någon, med undantag av ett par bov- och satellitstater. Det är dock ingalunda realistiskt att tänka, att USA skulle sträva efter att med våld återinföra de lagliga gränserna. Ingenting t ex i president Obamas retorik tyder på sådant, och vad sen gäller den amerikanska extremhögern, är den snarast isolationistiskt orienterad och skulle föredra att utelämna de otacksamma europeiska allierade på nåd och onåd åt Ryssland. Donald Trump ser t ex Putin som en tänkbar partner att köpslå och kompromissa med. Sålunda är den rysslandsvänliga propagandabloggen Zero Hedge, en amerikansk motsvarighet till MV-Lehti här i Finland, känd för att prisa både Putin och Trump.

Jag förstår nog att tokvänstermänniskor ser Nato som ett verktyg för USAs krigsäventyr, men att Nato skulle hjälpa Finland att återerövra Karelen i "AKS-anda" är en helgalen tanke. Det är i själva verket en så korkad idé, att man har svårt att tro att ens de ryska propagandamaskinerna skulle hitta på någonting så urdumt. Är Finland medlem i Nato eller inte, är det klart som korvspad att Nato inte på några villkor skulle stöda en finsk invasion på rysk mark.

Snarare tvärtom: Nato skulle alldeles säkert konstatera, att Ryssland är i sin fulla rätt att försvara sig och driva ut de finska inkräktarna. Ryssland skulle naturligtvis inte nöja sig med ett framgångsrikt försvarskrig: de ryska trupperna skulle ta hämnd på Finland, krossa vår armé och annektera oss, men antagligen skulle Nato inte protestera alltför högt, eftersom man även på det hållet skulle tycka att Finland bara fått vad det förtjänat.

Skulle USA då vilja invadera Ryssland? Den nyligen framlidna oppositionsaktivisten Valerija Novodvorskaja, känd som den fräckaste tanten i hela Ryssland, sa nångång att USA gärna för henne skulle få ockupera Ryssland, eftersom detta bara skulle bli till välsignelse för ryssarna. Hon tillade dock genast att något hopp på sådan amerikansk invasion inte fanns, eftersom jänkarna inte skulle vilja axla en sådan börda. Det är många saker jag är oenig med Novodvorskaja om, men jag tror att hon här träffade huvudet på spiken.

Pari ideaa lyhytelokuvien tekijöille - Ett par idéer för kortfilmmakare

Tässä on pari ideaa lyhytelokuvien tekijöille:

- Kaksi lasta, valkoinen ja tummaihoinen, leikkivät sulassa sovussa. Yhtäkkiä paikalle ilmaantuu joukko väkivaltarikollisen näköisiä keski-ikäisiä miehiä jatkuvaa kirouslitaniaa mutisten. He raastavat tummaihoisen lapsen pois näkyvistä, ja kuvan ulkopuolelta kuuluvista äänistä voidaan päätellä, että tekeillä on pedofiilinen raiskaus. Valkoisen lapsen he surmaavat ampumalla, kutsuen tätä rotupetturiksi. Kuvaan tulee lopputeksti: HE EIVÄT SÄÄSTÄ SINUNKAAN LASTASI.

- Variaatio edellisestä: Joukko monenvärisiä lapsia leikkii hiekkalaatikolla. Yhtäkkiä jostain kaukaa kuuluu rytmikkäitä marssiaskeleita. Sieltä tulee ryhmä miehiä aseet käsissä, he ovat väkivaltarikollisen näköisiä. He juoksevat hiekkalaatikkoa kohti. Aseet kohoavat. Alkaa lasten verilöyly, joka näytetään vain hienostuneesti ja vihjaten, esimerkiksi niin, että miehen varjo nousee lapsen eteen ja lapsi kääntyy huolestuneena katsomaan kameraan. Seuraavassa kuvassa voidaan näyttää vain lauta-aita, taustaäänenä lapsen itkua - yhtäkkiä kuuluu tuliaseen ääntä, joka katkaisee itkun, ja samalla aitaan räiskähtää verta. Elokuva voitaisiin lopettaa stillkuviin tunnetuimmista maahanmuuttokriitikoista, joiden kasvojen editse kulkevat heidän (tai heidän kiihottamansa roskaväen) pahimmat törkeydet.

Här ger jag ett par idéer åt kortfilmmakare:

- Två barn, en vithyad och en mörkhyad, leker tillsammans som bästa vänner. Plötsligt dyker det upp ett gäng medelålders karlar som ser ut som kriminella våldsverkare, de mumlar svordomar som en litania utan att tystna för en sekund. De släpar det mörkhyade barnet ur bilden, och ljudbakgrunden ger vid handen att det sker en pedofil våldtäkt. Det vithyade barnet mördar de med ett skott och förklarar att det var en rasförrädare. Textplanschen förkunnar: SÅ SKULLE DE OCKSÅ GÖRA MED DITT BARN.

- En variation på idén ovan: En mångfärgad barnskara som leker vid sandlådan. Plötsligt hörs rytmiska, marscherande steg närma sig. Det kommer en grupp män med vapen i hand och med våldsverkaruppsyn. De springer mot sandlådan och höjer vapnen. Sedan blir det slakt på barnen, men blodbadet beskrivs endast med allusioner. Till exempel ser vi hur en stor karl kastar sin skugga över ett barns ansikte och barnet vänder sina oroade ögon i kamerans riktning. I följande bild visas till exempel bara ett brädstaket, i bakgrunden hörs barngråt som avbryts av ett eldvapen, varvid blodfläckar dyker upp på staketbrädorna. Filmen kunde avslutas med stillbilder på kända "invandringskritiker", varvid texter med deras (eller deras anhängares) värsta fräckheter rullar över deras ansikten.

Puhutaanpa taas suomalaisesta putinismista - Låt oss igen tala om finsk putinism

Hiljattain somessa kiersi juliste, jossa esiteltiin Ilta-Sanomien lööppiä sellaisena kuin sen pitäisi olla - tässä valelööpissä esimerkiksi Panaman papereista ilmennyt verovilppi nähtiin suurempana ongelmana kuin siihen verrattuna olematon sosiaalitukien väärinkäyttö, jota taas päivitteli verrokkina näytetty oikea Ilta-Sanomien kansi. Valitettavasti julisteen kommenttitekstissä paheksuttiin myös oikean Iltiksen otsikkoa, jossa viitattiin Venäjän uhkaan. Kyseinen uhka kuitattiin tarkoitushakuiseksi "ryssän hyökkäyksellä pelotteluksi" ja yritykseksi kääntää lukijoiden huomio poispäin todellisista epäoikeudenmukaisuuksista.

En oikein löydä sanoja sille, miten syvästi tämä ärsyttää minua - toki ennen kaikkea muistutuksena siitä, miten epäkypsä olen itse nuorempana osannut olla. Esimerkiksi jonkin Hommafoorumin rasistinen kiukuttelu tuntuu joltain sellaiselta, mihin olisin itse voinut hairahtua alle kymmenvuotiaana. Päällimmäinen reaktioni on siis kärsimättömyys suhteessa aikuisiin ihmisiin, jotka alentuvat käyttäytymään kuin pikkupennut. Samalla tavalla minua ärsyttävät mielestään varmaankin hyvin fiksut vasemmistolaiskakarat, jotka laukovat samanlaisia tyhmyyksiä kuin minä pari-kolmekymppisenä. Ne typeryydet olivat omana aikanaan ymmärrettäviä, mutta nykyään on toinen tilanne.

On totta, että yksi Suomen vastenmielisimmistä journalisteista Ulla Appelsin johtaa Ilta-Sanomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Venäjän uhkaa olisi. Venäjä on osoittanut uhkaavuutensa hyökkäämällä aseellisesti naapurimaihinsa, ja Venäjän uhka on todellisuutta, vaikka se on myös Ulla Appelsinin mielestä todellisuutta. Kokonaan toinen juttu sitten on, että Ulla Appelsin käyttää Venäjän uhkaa hyväkseen tehdäkseen äärioikeistolaisuutta hyväksyttävämmäksi, koska elää vielä siinä menneisyydessä, jossa huomattava osa "äärioikeistolaisuudeksi" leimatusta toiminnasta oli täysin legitiimiä maanpuolustusystävällisyyttä. 

Appelsin on useammin kuin kerran sanonut, että isänmaallisuus ei ole rasismia - mikä on aivan totta; mutta käytännön kirjoittelussaan hän on pikemminkin pyrkinyt esittämään ilmiselvät fasistiset ja rasistiset lurjukset väärinymmärrettyinä isänmaallisina. Hänelle ei juolahda mieleen - tai sitten hän vain teeskentelee niin - että ne lurjukset voisivat nykytilanteessa olla epäisänmaallisia, vieraiden valtojen ohjaamia vaikuttaja-agentteja.

Appelsin on siis käytännössä samalla puolella - Suomen vihollisten puolella - kuin ne vasemmistolaiset, jotka pyrkivät esittämään maanpuolustuksen lähtökohtaisesti oikeistolaisena asiana. Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että maanpuolustushengen pitäisi olla jotain fasismia. Toki maanpuolustukseen liittyy ajatus isänmaan suojelemisesta ulkoisia vihollisia vastaan, ja tästä voidaan sitten helposti johtaa äärioikeiston suosimia vierasviha-ajatuksia. Mutta yhtä lailla siihen kuuluu kaikkien kansalaisten yhdistäminen yhteisen isänmaan asian taakse - uskonnosta, aatesuunnasta, ihonväristä ja etnisestä taustasta riippumatta, siis se paljon puhuttu talvisodan henki.

Itse asiassa juuri tämä kansalaisuusperustainen isänmaallisuus on ollut aika tyypillinen asenne tuolla sotilaallisella puolella. Eräs kaverini, joka ei todellakaan ole mikään maailmaahalaava rajojen avaaja, tapaa sanoa, että suomalainen on se, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Kaikki muut suomalaisuuden määritelmät, vallankin etnisyyteen perustuvat, ovat tästä näkökulmasta torjuttavaa hajotustyötä.

Putinin asiaa Suomessa ajavat tahot vasemmalla ja oikealla kuitenkin tekevät juuri hajotustyötä, jonka motiiveja, ideoita ja iskulauseita sietää tarkemminkin pohtia.

Mainitsin edellä lähtökohtaisen maanpuolustusvihamielisyyden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pelkästään Venäjän mainitseminen uhkana, johon olisi varauduttava, on jotenkin sopimatonta ja kauheaa. Ymmärrän jossain määrin tämän näkemyksen silloin kun arvostellaan materiaalista sotavarustelua, mutta silloin kun jonkinlaisiksi vasemmistolaisiksi tai vihreiksi idealisteiksi ja rauhanliikeläisiksi julistautuvat henkilöt paheksuvat esimerkiksi Saara Jantusen infosotakirjoittelua, tekee mieli sanoa pahasti. 

Asia on nimittäin niin, että silloin kun minä olin nuori pasifistinen idealisti, juuri se viiteryhmä puhui suu vaahdossa siitä, kuinka tärkeää olisi päästä pois vanhentuneiden pyssyleikkien juoksuhaudoista ja ymmärtää tulevaisuuden uhkia, jotka tulisivat mm. tietoverkkojen kautta. Luulisi sen nyt ilahduttavan tätä porukkaa, että puolustusvoimissa on herätty keskustelemaan tästä kyseisestä uhasta ihan vakavissaan, puhumattakaan siitä että tämän uhan torjumiseen ei tarvita asekoulutusta. 

Mutta ei. Aivan samat tyypit - siis fyysisesti samat ihmiset - jotka silloin ennen vanhaan vastustivat pyssyisänmaallisuutta, vastustavat nyt infosotapuhetta. Kai taustalla on se älymystölle ominainen ajattelutapa, että "kriittiseltä intellektuellilta" vaaditaan isänmaan edun "rohkeaa kyseenalaistamista", sen sijaan että intellektuelli pohtisi, mitä isänmaan etu käsitteenä merkitsee näinä päivinä ja tässä ajassa. Toki tiedän kokemuksesta, että isänmaalliseksi intellektuelliksi ei oikein kannata ryhtyä, koska silloin joutuu välittömästi vaille puolustajia: vasemmisto pitää natsina ja äärioikeisto epäilee soluttautujaksi ja vasikaksi.

Sitten tietysti moni pitää kaikkea huolta Venäjän uhasta venäläisiin ihmisiin suuntautuvana rasismina. Tämä tunne on monilla varmasti aivan aitoa ja vilpitöntä, mutta yhtä selvää on, että resonaattorit ja Moskovan trollit pyrkivät parhaansa, tai pahimpansa, mukaan vahvistamaan sitä. Se liittyy toki myös tuohon lähtökohtaiseen maanpuolustuskielteisyyteen: edes sellainen mahdollisuus ei mene jakeluun, että maanpuolustuksessa olisi kyse mistään muusta kuin murhanhimon huumauksessa elävien sadististen rasistien halusta tappaa ja rääkätä venäläisiä. Se, että se murhanhimon huumaus ja sadistinen rasismi suuntautuu nykyään ihan eri kansallisuuksiin, ei ota valjetakseen näille russofobinmetsästäjille.

Vasemmistolaisesta taustasta käsin voi myös päätyä uskomaan, että huoli Venäjästä on pelkkä tekosyy vaientaa vasemmistolainen ajattelu ja keskustelu. Liian moni vanhan koulukunnan vasemmistolainen ajattelee, että sananvapauden koetinkivi on oikeus ymmärtää ja hyysätä äänekkäästi Venäjää saamatta vastaväitteitä. Juuri tällaiset tyypit ylläpitävät hölmöilyllään typerää mielikuvaa vasemmistolaisuudesta erityisen Putin-ystävällisenä suuntauksena. Näkisin mieluummin keskuudessamme sellaisia vasemmistolaisia, jotka puhuisivat köyhien, homojen, maahanmuuttajien ym. päähänpotkittujen ryhmien oikeuksista sotkematta aiheeseen täysin asiattomia löpinöitä siitä, miten maanpuolustus ja Venäjän uhkaan varautuminen muka on fasismia.

Omanlaisensa kiusa ovat sitten ne rikkiviisaat, joiden mielestä kaikenlainen kriittisyys Venäjää kohtaan on hysteerisyyttä, kauhupropagandaa ja ajattelemattomuutta, kun taas Putinin kantojen "ymmärtäminen" on järkevyyttä ja rationaalisuutta. Muuan huolestuttavan korkealla paikalla yhteiskunnassamme toimiva tyyppi ei pysty sanomaan sanaakaan Putinista korostamatta sitä, kuinka "rationaalinen" Vovka päätöksissään on. Mieleen tulee, kuinka äärioikeistolaiset aina julistavat jonkun gurunsa olevan "kiihkoton" keskustelija, vaikka tämä olisi kirjoituksistaan päätellen jollei nyt täysin seinäänsidottava pähkähullu niin ainakin joka asiaan emootio edellä menevä itkuiikka.

Kun erilaiset Putinin ymmärtäjät pyrkivät selittämään kaikki Putinin teot rationaalisiksi, takana on varmasti jossain määrin pelko ja yritys hallita sitä kieltämällä tosiasiat. Ajatus, että itänaapurin ruorissa olisi arvaamaton, improvisoiva sähläri viritetty ydinpommi käsissään, on hyvin ahdistava. Siksi pitää tuudittautua uskomaan, että siellä on järkevä toimija, jonka kanssa voi käydä kauppaa ja tehdä kompromisseja ja jonka tempaukset voi ennakoida. 

Tämä näkemys tietysti on ainakin täällä Suomessa pitkälti YYA-kauden perintöä. Venäjä, kuten Neuvostoliitto, on tässä katsannossa vähän niin kuin japanilaisten herkkusuiden rakastama, mutta tappavan myrkyllinen pallokala: se pitää osata laittaa oikein, niin siitä saa maukkaan aterian. Tällaiset keskustelijat korostavat mielellään Venäjän taloudellisia mahdollisuuksia muistellen Kekkosen aikoja, ikään kuin pelikenttä ja säännöt eivät olisi sen jälkeen ratkaisevasti muuttuneet.

Itse asiassa Neuvostoliitto oli juuri vastapelurina huomattavasti vähemmän pelottava kuin nykyinen Venäjä. Yksi tärkeä syy siihen, miksi Suomesta ei taistolaiskauden tuloksena tullut itäeurooppalaista "kansandemokratiaa", oli se, että pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitto ei enää ollut ekspansiivinen ja itsetuntoinen suurvalta. Sitä johtivat vanhenevat puoluepukarit, jotka halusivat tehdä maastaan lepokodin itselleen ja viettää siinä rauhallisesti elämänsä illan. 

Blokkirajojen siirtely Euroopassa, esimerkiksi ottamalla Suomi haltuun, oli lopultakin heikäläisille liian suuri riski. Kolmannesta maailmasta saattoi kyllä värvätä köyhiä maita satelliiteiksi, mutta Suomen muuttuminen itäblokin maaksi olisi johtanut kerrannaisvaikutuksiin, joiden kuvitteleminen ilmeisesti sai puoluejohdon kavahtamaan - esimerkiksi Ruotsi, joka sentään oli ja on taloudellisestikin aika merkittävä maa, olisi sillä tavalla ajettu Naton jäseneksi.

Tämän lisäksi tietysti Neuvostoliitto oli kansainvälisen kommunistiuskonnon Vatikaani, ja kyseisen uskonnon ideana oli esittää itsensä reiluuden ja oikeudenmukaisuuden teoriana. Käytännön reiluus oli kuitenkin pulanalaista tavaraa Neuvostoliitossa ja sen alusmaissa, joten maan kommunistipuolue tarvitsi propagandavaltteja oikeudenmukaisuutensa osoittamiseen. Pieni pohjoinen naapurimaa, jonka kanssa sillä oli aikaisemmin ollut riitaa sodaksi asti, kelpasi oikein hyvin vetonaulaksi. Se pelivara, jota Kekkonen saattoi hyödyntää, oli juuri tässä.

Tässä yhteydessä onkin syytä muistaa, että hiljakseen mureneva ja kalkkeutuva loppuaikojen Neuvostoliitto ei suinkaan enää ollut se intressiltään yhteinen peruskallio, jona se usein nähtiin esimerkiksi yksinkertaistetuimmassa amerikkalaisessa propagandassa. Siellä alkoi erottua erillisiä etutahoja, joiden välillä oli ristiriitoja, ja Suomen poliitikot saattoivat käyttää näitä ristiriitoja hyväkseen ja pelata toimijoita toisiaan vastaan.

Nyky-Venäjä on eri juttu. Sillä ei ole mitään syytä esittää reilumpaa kuin onkaan. Se on aivan avoimesti imperialistinen ja sodanhimoinen. Maata hallitsevat ns. silovikit eli armeijan ja turvallisuuspalvelun vahvat miehet, joiden käsitys Venäjän edusta on yksioikoisen suurvaltahenkinen. Mitä sitten yleiseen mielipiteeseen tulee, se on joko kyynisen passivoitunut tai sitten piiskattu Putinin tavoitteiden taakse. Ortodoksinen kirkko seisoo samoin Putinin takana, ja miksei seisoisi, kun kerran se kuhisee vanhoja KGB-agentteja.

Huomattava osa Venäjän kansasta uskoo, että maan vaikeudet ovat USA:n, Naton ja lännen syytä. Ukrainaa ja muita Neuvostoliiton entisiä osatasavaltoja pidetään laajalti Venäjän takapihana, ja pelkkä ajatus sellaisesta kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä, jossa pienet valtiot olisivat edes periaatteen - isojen usein talloman ja pilkkanaan pitämän periaatteen, mutta kuitenkin periaatteen - tasalla samanarvoisia, on Venäjän näkökulmasta pilkkana pidettävää höpinää. Kuten Anna-Lena Laurén on kertonut reportaasikirjoissaan, monet nuoret, Putiniin kriittisesti suhtautuvat venäläiset asennoituvat pieniin valtioihin töykeän imperialistisesti: "pitääkö jokaisella intiaaniheimollakin olla oma valtio?"

(Itse asiassa tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Yhdysvalloissa "jokaisella intiaaniheimolla" ei tosin ole omaa valtiota, mutta viime aikoina sekä ne heimot että yhteiskunta yleisemminkin ovat alkaneet herätä huomaamaan, että niillä moneen kertaan petetyillä ja pilkkana pidetyillä sopimuksilla, joilla alkuperäiskansat saatiin houkuteltua alistumaan Wááshindoonin suuren päällikön valtaan, on sittenkin lain voima. Jokaisella "intiaaniheimolla" ei ehkä ole sielläkään oikeutta omaan valtioon, mutta osavaltiotason suvereniteetti on monille aivan realistinen tavoite, jolle löytyy paljon juridisia perusteita.)

Moni sanoo varmastikin, että Venäjän tylyllä asenteella naapurimaiden itsenäisyyteen on vastineensa amerikkalaisella taholla. Tämä on ihan totta, mutta onko kaksi väärää muka yhtä kuin oikea? Jos tässä maailmassa on yksi valtio, joka niin halutessaan kävelee muiden maiden itsenäisyyden yli, tuleeko elämästä turvallisempaa, jos kuvioihin ilmaantuu toinen samanlainen?

Käsitys Venäjästä jonkinlaisena amerikkalaisen imperialismin vastapoolina kaatuu siihenkin, että Venäjän ideologia ei tänään ole esimerkiksi kommunismi (jota olisi perusteltua ja ymmärrettävääkin pitää rajoittamattoman kapitalismin tasapainottajana), vaan geopolitiikka. Geopoliittisesti Venäjä kyllä näkee itsensä Yhdysvaltain kilpailijana, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Venäjä toimisi jonkinlaisena vastapainona, joka tekisi elämästä meidän kaltaisillemme pienille maille jotenkin vapaampaa ja itsenäisempää.

Venäjän geopoliittiset pyrinnöt tarkoittavat sitä ja vain sitä, että Venäjä haluaa itselleen oikeuden neuvotella vertaisekseen katsomansa maan eli Yhdysvaltojen kanssa siitä, kuka vaikkapa Euroopassa määrää. Venäjä on ehkä valmis sallimaan olemassaolon oikeuden sellaisille pienemmille maille, joilla sen näkökulmasta on historiallinen oikeutus olemassaololleen (kysymykseen tulevat tällöin esimerkiksi Saksa, Ranska, Iso-Britannia tai Espanja), mutta Suomen kaltaiset maat ovat sille pelkkiä pelinappuloita, joilla se haluaa päästä pelaamaan tasavertaisena Yhdysvaltain kanssa.

Hiljattain varsin tolkullinenkin väki jakoi toisilleen Facebookissa venäläistä propagandalinkkiä, joka antoi ymmärtää Venäjällä olevan moraalinen oikeus kiusata valehyökkäyksillä Itämerellä liikkuvia amerikkalaisia sota-aluksia, koska Yhdysvallat sijaitsee niin kaukana Itämereltä, mutta Venäjä on siellä melkein kotivesillään. Linkin levittäjät menivät kuitenkin Venäjän geopolitiikan ansaan.

Asia on nimittäin niin, että kansainvälisillä vesillä millään maalla ei periaatteessa ole sen kummempia oikeuksia kuin toisilla. Amerikkalaisilla ja venäläisillä sotakoneilla on aivan yhtä suuri oikeus liikkua Itämerellä valtioiden aluevesien ulkopuolella, riippumatta siitä kuinka kaukana Yhdysvallat on Itämereltä. Esimerkiksi Peru, Chile ja Argentiina ovat vielä kauempana Itämereltä kuin Yhdysvallat, mutta näistäkin maista tulevilla laivoilla on oikeus purjehtia Itämerellä siinä missä millä tahansa muillakin. Itse asiassahan juuri tämän merien vapauden vuoksi varustajat ovat vuosikymmeniä rekisteröineet aluksiaan ns. mukavuuslippujen alle.

Joka hyväksyy Venäjälle oikeuden pelotella kansainvälisillä vesillä kulkevia amerikkalaisia aluksia Itämerellä siksi että Venäjä on lähempänä kuin Yhdysvallat, hyväksyy Venäjälle oikeuden myös ahdistella naapurimaitaan, "koska ne ovat siinä". Mitä sitten tulee Yhdysvaltain sota-alusten läsnäoloon Itämerellä, voisikohan sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että yksi jos toinenkin kyseisen meren rantavaltioista on omasta demokraattisesti ilmaistusta tahdostaan ryhtynyt Yhdysvaltain Nato-liittolaiseksi, koska asianomaisilla valtioilla on karvasta kokemusta siitä, miltä tuntuu olla Venäjän (tai sen edellisen brändin, Neuvostoliiton) alistama?

Kyllä, en yritäkään kiistää sitä, että Yhdysvalloilla on aina meneillään kaikenlaisia epämääräisiä sotaseikkailuja pitkin maailmaa. Yhdysvalloilla on tietenkin myös rasistisen puoleiset kriteerit sille, keiden maahan se voi lähettää sotilaansa lupaa kysymättä. Siellä missä väki on päivettyneemmän väristä on aina suurempi riski että amerikkalaiset lähettävät joukkonsa paikalle vapautta maahantuomaan. En minäkään tästä pidä, mutta reaalipoliittisesti se tarkoittaa, että amerikkalaiset eivät ole mikään sotilaallinen uhka Suomelle eikä Nato merkitsisi sisäpoliittisia rajoitteita, vaikka toista väitetäänkin.

Venäjällä on toiset kriteerit sille, kuka on "neekeri" eli kuka kuuluu sellaiseen kansakuntaan tai etniseen ryhmään, jolla ei Venäjän mielestä ole historiallista oikeutta itsenäisyyteen eikä riippumattomuuteen Venäjästä. Ne "neekerit" ovat Venäjän rajavaltioita, jotka ovat kerran olleet sen alaisuudessa. Niin Alaskaa kuin Hankoakin takaisin kaipailevaa propagandakirjallisuutta julkaistaan Venäjällä, koska Alaska oli aikoinaan tsaarin siirtomaa ja Hanko hetken aikaa Neuvostoliiton tukikohta. Suomen näkökulmasta Venäjä on ihan asiaperustein vakavampi uhka.

Mitä sitten tulee niihin vanhojen vasemmistolaisten löpinöihin Natosta jonkinlaisena ideologisena liittona, joka muka pakottaa omaksumaan karkean kapitalistisen maailmankuvan, muistutan taas kerran muutamasta avainkohdasta:
1) Nato-maa Norjassa paikallinen sosiaalidemokraattinen puolue veti parhaimmillaan lähes pohjoiskorealaisen yksimieliset äänestystulokset ja yhdisti Nato-lojaliteetin pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen.
2) Nykyhallituksen linjaukset ovat monella tavalla vasemmiston painajainen, mutta kannattaa huomata, ettei ao. hallitus todellakaan ole erityisen Nato-henkinen, ja sen aikana tehdyt ulko- ja kauppapoliittiset päätökset ovat pikemminkin vieneet meitä lisääntyvää Venäjä-riippuvuutta kohti.
3) Monien vasemmistolaisten ihailema Islanti, joka pani huijaripankkiirit vankilaan, on Nato-maa.

Nyligen cirkulerade ett plakat i sociala medier som visade löpsedeln för kvällstidningen Ilta-Sanomat som den i en bättre värld borde se ut. Den förfalskade löpsedeln framställde t ex det skattefusk som framgick ur Panamapappren som ett större problem än fifflet med socialbidrag, som i jämförelse utgör en försvinnande liten summa och som den verkliga Ilta-Sanomat gjorde ett stort nummer av. Dessvärre ogillade kommentaren till plakatet även den rubrik i verkliga Ilta-Sanomat som uttryckte oro över hotet från Ryssland. Rubriken bagatelliserades som ett tendentiöst försök att rikta läsarens uppmärksamhet bort från verkliga orättvisor.

Jag kan inte riktigt hitta ord för att uttrycka min förargelse över det här - dock är jag mest irriterad därför att dessa dumheter påminner mig om hur barnslig jag förr i tiden varit själv. Det man läser på Hommaforumet motsvarar mitt eget tänkande när jag var yngre än tie år. Sålunda ondgör jag mig över forumet ifråga mest därför att det befolkas av vuxna människor som uppför sig som små barn. På ett liknande sätt känner jag mig retad av vänsterungdomar som antagligen anser sig vara mycket intelligenta och vars åsikter kommer alltför nära mina egna dumheter i tjugu-trettiårsåldern. De dumheterna var på sin tid t o m förståeliga, men i dag är situationen en annan.

Det är sant att Ilta-Sanomat leds av en av de mest motbjudande journalisterna i Finland, Ulla Appelsin. Det här innebär dock inte att det inte skulle finnas något ryskt hot. Ryssland har demonstrerat sin hotfulla natur genom väpnade invasioner i grannländer: det ryska hotet existerar trots att även Ulla Appelsin anser det existera. Det är sedan en helt annan historia att Appelsin utnyttjar det ryska hotet för att göra högerextremismen mera acceptabel, eftersom hon alltjämt lever i den förflutna verklighet där en stor del av vad som brännmärktes som högerextremism var fullt legitim försvarsvänlighet. 

Appelsin har flera gånger förkunnat att fosterländskhet inte är rasism, vilket ju är helt sant; men i praktiken har hon i sina dagliga skriverier vanligare framställt alldeles uppenbart fascistiska och rasistiska slynglar som missförstådda fosterlandsvänner. Antingen faller det henne inte in att dessa skurkar i dagens situation kunde vara ofosterländska, främmande opinionsbildaragenter, eller så låtsas hon bara inte om det.

Appelsin är alltså på samma sida - den för Finland fientliga sidan - som de vänstermänniskor som försöker framställa försvaret som någonting per definitionem högervridet. Det är inte på något sätt självklart att all försvarsvänlighet alltid måste vara fascism. Okej, visst handlar det om att försvara fosterlandet mot externa fiender, och ur detta kan man sen gärna härleda den sorts främlingsfientlighet som extremhögern älskar. Men på ett liknande sätt handlar det om att förena alla medborgare bakom fosterlandets gemensamma sak oberoende av religion, ideologi, hudfärg och etnisk bakgrund - den välkända vinterkrigsandan alltså.

En fosterländskhet baserad på medborgarskap har faktiskt varit den förhärskande attityden på militära hållet. En kompis till mig som definitivt inte förespråkar vidöppna gränser brukar säga att en finländare definieras som den som är berättigad att beviljas ett resedokument, ett pass, av finländska staten. Alla andra definitioner, särskilt de etniska, är ur denna synvinkel förkastligt söndrande.

De som för Putins sak i Finland, till vänster eller höger, sysslar dock precis med söndrande verksamhet, och det är värt att reflektera över deras motiv, idéer och slagord.

Ovan nämnde jag försvarsfientligheten som självändamål. Det innebär att det är på något sätt olämpligt och förskräckligt att överhuvudtaget omtala Ryssland som ett hot man ska vara beredd att mota. Jag vill inte säga att jag inte hyser en viss förståelse för den här synen om man är pacifist som av principskäl ogillar materiell krigsupprustning. Däremot kan jag absolut inte stå ut med vänstersinnade eller gröna idealister och pacifister som t ex attackerar Saara Jantunen för att hon skriver om informationskriget.

Det är nämligen ett faktum att det i min ungdom var precis pacifistiska idealister som talade sig varma om hur viktigt det var att i stället för att fixera sig på bösslekar i skyttegravar förstå framtidens hotbilder, som t ex attacker via datanät. Man skulle faktiskt kunna inbilla sig att det är precis de här nya hotbilderna som i dag på allvar dryftas inom Försvarsmakten - och det är ju trevligt ur pacifistisk synvinkel att det inte behövs någon vapenexercis för att mota sådana hot.

Men nähä. Precis samma personer - alltså samma fysiska personer - som i gamla dar bekämpade bösspatriotism bekämpar nu allt snack om informationskrig. Kanske det hela beror på hur intelligentian tycker att en "kritisk tänkare" alltid bör "våga ifrågasätta" saker som t ex fosterlandets väl - i st f att offentligt reflektera över vad fosterlandets väl som begrepp kunde gå ut på i vår nuvarande situation. Visst vet jag av egen erfarenhet att det inte lönar sig att bli en fosterländsk intellektuell, ty då är man minsann mol allena i en grym och ond värld: vänstern kallar en för nazist, extremhögern tycker att man är infiltratör och tjallare, och ingen vill ta en i försvar.

Sen finns det de som utgår från att det är ryssfientlig rasism att över huvud taget kalla Ryssland för ett hot mot vår säkerhet. Många är säkert genuint oroade över rasistisk ryssfientlighet i vårt land, men lika självklart är att resonatorer och Moskvatroll exploaterar denna oro till sina syften. Den hänger givetvis ihop med den där automatiskt försvarsfientliga attityden: folk beaktar det inte ens som en intressant hypotetisk möjlighet att försvarsvänner kunde vara något annat än sadistiska rasister som lever i ett töcken av mordlystnad och fantiserar om att få döda och stympa ryssar. Att det där mordlystna töcknet och den där sadistiska rasismen i dag gäller helt andra etniska grupper ger dessa "ryssvänner" katten i.

Många som kommer från en vänsterbakgrund kan också tro att oron över ryska hotet bara är ett svepskäl för att tysta ned vänstersinnade tänkare och debattörer. Det finns alltför många vänstermänniskor av gamla skolan som tycker att prövostenen för uttrycksfriheten är att utan invändningar få stryka Ryssland och Putin medhårs. Det är precis såna här dumskallar som upprätthåller uppfattningen av vänstern som en särskilt Putinvänlig riktning. Jag skulle föredra sådana vänstermänniskor som förde de fattigas, de homosexuellas, invandrarnas och övriga förfördelade gruppers talan utan att blanda in osakligheter om hur armén kantänka är en nazistisk stormtrupp.

Ett plågoris till är de besserwisser som tycker att en kritisk inställning till Ryssland är hysteri, skräckpropaganda och tanklöshet, medan det är förnuftigt och rationellt att visa "förståelse" för Putin. En i vårt samhälle oroväckande högt uppsatt person kan inte uttala ett ord utan Putin utan att samtidigt påpeka hur "rationell" Vladimir den grymme är i sina beslut. Man blir påmind om hur högerextremisterna alltid kallar sina guruer för "lidelsefria debattörer", även om dessa av sina skriverier att döma vore om inte akut psykotiska knäppgökar så åtminstone lipsillar med en skrivstil genomsyrad med emotioner.

Att allsköns Putin-Versteher försöker se rationell kalkyl bakom allt vad Putin gör torde åtminstone i viss mån bero på skräck: att förneka fakta är ett gammalt och väl beprövat sätt att få bukt med skräcken. Tanken att vår östra granna styrs av en otillräknelig, improviserande klåpare med en apterad atombomb i händerna är milt sagt skräckinjagande. Därför måste man inbilla sig att Putin är en förnuftig aktör man kan köpslå och kompromissa med och vars beteende går att förutse. 

Det här är givetvis åtminstone här i Finland en del av det andliga arvet efter vsb-tiden. Ryssland, som Sovjet, framstår här som någonting i stil med den bollfisk som japanska gourmander så älskar: den må vara dödligt giftig, men förstår man sig på att laga den så smakar den väl. Sådana här debattörer lägger gärna vikt på de ekonomiska möjligheter Ryssland har att erbjuda, varvid de drar sig till minnes Kekkonentiden, men att både spelfältet och reglerna förändrat sig grundligt sedan sjuttiotalet struntar d i.

I själva verket var Sovjet en betydligt mindre skrämmande antagonist än dagens Ryssland. En av de viktigaste orsakerna till att ungstalinismen på sjuttitalet trots allt inte gjorde en östeuropeisk "folkdemokrati" av Finland är att Sovjet på stagnationstiden inte längre var någon särskilt expansiv stormakt. Det var snarare ett vilohem för åldrande partipampar som ville ha stabilitet under det lilla som kvarstod av deras liv. 

Att flytta på blockgränser i Europa, t ex genom att ta över Finland, ansågs av sovjetledarna när allt kom omkring vara alltför riskabelt. Det gick nog att rekrytera satellitstater i Tredje världen, men att förvandla Finland till ett östblocksland skulle ha inneburit andrahandsföljder som partiledningen i Sovjet tydligen skyggade tillbaka från - Sverige, som ju var och är ett ekonomiskt viktigt land, skulle genast ha anslutit sig till Nato, för att nämna ett exempel.

Dessutom var givetvis Sovjet för den internationella kommunistiska religionen vad Vatikanen är för katolikerna, och den kommunistiska religionen ville ju framställa sig som en allmängiltig teori för rättvisa. Teoretisk rättvisa i all ära, men praktisk sådan var en bristvara i Sovjetunionen och i dess lydriken, vilket innebar att sovjetiska kommunistpartiet behövde propagandistiska trumfkort för att bevisa sin rättvisa karaktär. Trumfkort - som ett litet grannland Sovjet tidigare hade legat i krig med, men som det nu hade vänskapliga relationer med. Det svängrum som Kekkonen kunde utnyttja låg precis här.

I det här sammanhanget är det skäl att komma ihåg att Sovjetunionen under sina sista åderförkalkade år ingalunda var den monolit med ett enda intresse såsom vilken den framställdes t ex i naivare amerikansk propaganda. Det började framträda åtskilda intressen som ofta stod i konflikt med varandra, och finländska politiker kunde utnyttja dessa konflikter mellan olika aktörer.

Dagens Ryssland är en annan historia. I dag känner sig den ryske ledaren inte föranledd att låtsas om något. Landet ter sig öppet imperialistiskt och krigslystet. Det styrs av siloviker, dvs starka män från armén och säkerhetstjänsten, vars uppfattning av Rysslands intressen präglas av ensidigt stormaktstänkande. Vad sen gäller den allmänna opinionen så är folket antingen cyniskt passiviserat eller tror på Putins propaganda. Ortodoxa kyrkan står också bakom Putin - och varför inte, för där kryllar det av gamla KGB-agenter.

En stor del av ryska folket tror att det är USA, Nato och Väst som ligger bakom de svårigheter landet upplevt och upplever. Ukraina och övriga exsovjetiska republiker uppfattas av många som Rysslands naturliga bakgård, och redan tanken att det skulle finnas en internationell juridisk ordning inom vars ramar små stater åtminstone på principnivå (det medges att denna princip ofta nedtrampas av de stora, men ändå) är likvärdiga med storstater, är ur Rysslands synvinkel barnsligt pjåsk som man bara skrattar åt. Som Anna-Lena Laurén skrivit i sina reportageböcker hyser även många unga människor med kritisk inställning till Putin en grym imperialistisk attityd mot små stater: "måste alla indianstammar ha egen stat?" 

(I det här sammanhanget är det skäl att påpeka, att, medan det är ett faktum att "indianstammarna" i Förenta staterna inte har egen stat, både stammarna och samhället i övrigt insett att de fördrag som den store hövdingen i Wááshindoon skrivit under med ursprungsfolken och som sedan dess många gånger om svikits, trots allt har laga kraft. "Indianstammarna" är måhända inte berättigade till egen stat, men många av dem eftersträvar en suveränitet på ungefär samma nivå som delstaterna, en målsättning som även är juridiskt väl underbyggd.)

Många säger säkert att Rysslands ovänliga inställning mot grannländernas självständighet inte saknar motsvarighet på amerikanskt håll. Det må vara sant, men två fel gör inte ett rätt. Om det finns en stormakt som vid behov struntar i små staters självständighet, blir livet tryggare om det dyker upp en till?

Uppfattningen om Ryssland som en motpol till amerikansk imperialism motsägs även av att Rysslands statsbärande ideologi i dag inte är någon kommunism (som det vore motiverat och förståeligt att se som en motvikt till obegränsad kapitalism), utan geopolitiken. Geopolitiskt ser Ryssland sig som en konkurrent till Förenta staterna, men detta innebär ingalunda att Ryssland skulle balansera världspolitiken till småstaternas - som Finlands - fördel.

Rysslands geopolitiska ambitioner handlar endast om att få förhandla på jämlik fot med Förenta staterna om vem som styr och ställer i t ex Europa. Ryssland är måhända berett att tillerkänna sådana mindre stater existensberättigande som ur rysk synvinkel har långa historiska anor (Tyskland, Frankrike och Spanien kunde utgöra lämpliga exempel), medan Finland och våra gelikar endast är brickor i ett spel som Ryssland vill spela vid samma bord med Förenta staterna.

Nyligen var det inte bara fanatiker som på Facebook delade en rysk propagandalänk som lät förstå att Ryssland hade moralisk rätt att trakassera amerikanska krigsfartyg på Östersjön, eftersom Amerika ligger så långt borta och Ryssland nästintill. De som distribuerade länken svalde dock den ryska geopolitiska synen med linan och sänket.

Faktum är nämligen att inget land har större rättigheter än något annat på internationella vatten. Amerikanska och ryska krigsmaskiner har precis samma rätt att röra sig på Östersjön utanför andra länders territorialvatten, oberoende av hur långt Förenta staterna ligger från Östersjön. Chile, Peru och Argentina är ännu längre borta, men ändå kan skepp från dessa länder segla på Östersjön. Det är precis denna princip om fria hav som t ex möjliggör utflaggning och bekvämlighetsflaggor.

Den som tycker att Ryssland som en närliggande stat får trakassera amerikanska skepp på internationella vatten accepterar också Rysslands anspråk på att få idka påtryckning mot sina grannländer bara för att de ligger där. Vad sedan gäller amerikanska krigsskepps närvaro på Östersjön, beror det helt enkelt på att en del stater där omkring genom ett demokratiskt beslut anslutit sig till Nato, inte minst därför att dessa stater har bitter erfarenhet av ryskt (eller sovjetiskt, men Sovjet var bara Rysslands varumärke under några årtionden) förtryck.

Visst håller Förenta staterna på med allehanda mer eller mindre oegentliga krigsäventyr ute i världen. Och visst har jänkarna relativt rasistiska kriterier för vems länder de är beredda att skicka sina trupper till. Där folk ser mer solbrända ut löper man högre risk att få oväntat besök av demokratiimportörerna. Jag gillar inte det här heller, men realpolitiskt innebär det att amerikanerna inte utgör något militärt hot mot Finland, och Natomedlemskapet skulle inte innebära några inrikespolitiska begränsningar, även om det motsatta så ofta framhålls av Natomotståndare.

Ryssland har dock sin egen definition för vem som är "neger", dvs vem som representerar en nation eller en nationalitet som ur rysk synvinkel inte har historisk rätt till självständighet, till att vara oberoende av Ryssland. "Negerstaterna" i denna bemärkelse är randstaterna som en gång lytt under Ryssland. I Ryssland utkommer det hela tiden propagandalitteratur som ställer krav på att få t ex Alaska eller Hangö återbördat, eftersom Alaska en gång i tiden var tsarrysk koloni och Hangö under ett par år utgjorde en rysk militärbas. Ur finländsk synvinkel är det Ryssland som ter sig hotfullare än USA, av rena sakskäl.

Vad sedan gäller gamla vänstermänniskors svammel om Nato som en ideologisk allians som kantänka påtvingar oss en brutalt kapitalistisk världsbild, vill jag en gång till påminna er om ett par fakta:
1) I Natolandet Norge fick det socialdemokratiska partiet (Arbeidarpartiet) nästan nordkoreanska röstprocent under många år och byggde upp en nordisk välfärdsstat utan att pruta på Natolojalitet.
2) Den nuvarande regeringen framstår med sina linjedragningar som vänsterns mardröm, men det är skäl att uppmärksamma att regeringen inte utmärker sig med någon Natovänlighet och att dess utrikes- och handelspolitiska beslut snarast ökar vårt beroende av Ryssland.
3) Många vänstermänniskor beundrar Island för att den dömt fuskbankirerna till fängelsestraff. Men märk väl att Island också är medlem i Nato.

Titaanien taistelu - Titanernas kamp

Viime päivinä MV-lehti on käynyt suoranaista sotaa Halla-ahoa vastaan, koska tämä on kuulemma liian länsimielinen. Halla-ahoa vastustavat voimat ovat järjestäytymässä ilmeisesti Ilja Janitskinin ja kenenkäs muun kuin Olavi Mäenpään, Turun suuren pojan, johdolla. Tämä ei tietenkään välttämättä ole hyvä asia, koska kontrasti Olavi Mäenpäähän saa Halla-ahon näyttämään lähes tolkulliselta. Olavin hyvä puoli on, että hän on poliittisesti täysin vaaraton; Olavin huono puoli on, että hän on poliittisesti täysin vaaraton myös Halla-aholle.

Sedan ett par dagar tillbaka har den rysslandvänligt högerextrema webbtidningen MV-lehti fört ett virtuellt krig mot Jussi Halla-aho, ledaren för den högerextrema falangen inom Sannfinnarna. De krafter inom extremhögern som bekämpar Halla-aho håller tydligen på att organiseras, ledda av Ilja Janitskin (chefredaktören för MV) och Olavi Mäenpää, den högerextreme koryfén från Åbo. Det här är givetvis inte enbart en god sak, ty i jämförelse med Mäenpää framstår Halla-aho nästan som en moderat och förnuftig person. Den goda sidan hos Olavi är att han är politiskt ofarlig. Den dåliga sidan, att han också är politiskt ofarlig för Halla-aho.

"Extremhögern: Celebrity Deathmatch. De nuvarande mästarna: Suomen Sisu, Nuivat [= Jussi Halla-ahos anhängarskara], Jussi Halla-aho, Sannfinländarna.

[Någonstans däremellan] Homma [= den finska motsvarigheten till svenska Avpixlat]

Utmanarna: Finska Motståndsrörelsen + Soldiers of Odin; MV-lehti; Olavi Mäenpää; Finlanddemokraterna [= Mäenpääs nya parti]"

(via Rysky Riiheläinen)