Se todellinen poliittinen korrektius - Den verkliga politiska korrektheten

"Poliittisella korrektiudella" tarkoitetaan äärioikeiston ja sitä hännystelevien viestimien kielessä sitä, että "kaikkien tietämiä tosiasioita" piilotellaan ideologisista (vasemmistolaisista) syistä. Kuten kaikissa äärioikeiston propagandavalheissa, tässäkin tunnetusti on totuuden siemen - kuten joku minua viisaampi sanoi, äärioikeistolaisuudessa on kyse siitä, että otetaan jokin ilmeinen epäkohta ja muka vastustetaan sitä keksimällä massoittain valheita.

"Poliittista korrektiutta" on olemassa, mutta sillä suojellaan monia muitakin heikoiksi miellettyjä yhteiskuntaryhmiä kuin maahanmuuttajia tai muslimeja. Ennen vanhaan, ennen maahanmuuttovuosia, ammatti- ja taparikollisia varjeltiin samalla tavalla ylenmääräiseltä säälimättömyydeltä. Tappotuomion vaatiminen taparikollisille oli siihen aikaan samanlaista sivistymätöntä käytöstä kuin rasismi nykyään, ja sitä arvosteltiin samaan tapaan. 

Toisaalta tällaisen kielenkäytön suitsijoita ja paheksujia soimattiin vasemmistolaisiksi hyssyttelijöiksi ja rikollisten hyysääjiksi, ja heidän itsensä toivottiin joutuvan rikoksen uhreiksi, jotta he oppisivat, millaisia oikeat paatuneet roistot ja lain ulkopuolelle tippuneet huumeorjat ovat. Niin, ja tosiaan huumeidenkäyttäjistä puheen ollen: silloin ennen vanhaan hyvin kiltit ja lempeät ihmiset saattoivat olla sitä mieltä, että kaikki narkomaanit pitäisi tappaa. Sitäkin kuitenkin pidettiin sivistymättömänä ja sopimattomana puhetapana.

Tuo rasismia edeltänyt eliminatorinen viha rikollisia ja narkomaaneja kohtaan oli kuitenkin sikäli ymmärrettävämpää, että rikolliset ovat rikollisia koska ovat tehneet rikoksia, siis pahoja ja rangaistavia tekoja. Rikollista vihataan sen takia, mitä hän on tehnyt, maahanmuuttajaa, muslimia tai afrikkalaista sen takia, mitä hän on ja mille hän ei voi mitään. Narkomaanikammo taas on ennen muuta niille ominaista, joilla on lapsia vaikutteille alttiissa iässä ja jotka pelkäävät jälkikasvunsa voivan ajautua narkomaaniporukoihin.

"Kaikkien tietämä tosiasia" rikollisten ollessa kyseessä on se, että jos Arskalla on pitkä rikosrekisteri, Arskan rikosrekisteri on todennäköisesti altis pitenemään, pahimmassa tapauksessa siihen saakka kun Arska siirtyy sinne, missä ei rikoksia eikä muutakaan pahuutta enää ole. Toisaalta jo moniaita vuosikymmeniä meitä on ohjeistettu ajattelemaan, että Arskalle tulee aina antaa tilaisuus kunnostautua kunnon kansalaiseksi ja saada anteeksi rikoksensa, jos hän onnistuu irrottautumaan noidankehästään. Siksi Arskaa ei saa leimata parantumattomaksi, vaikka sellainen leimaaminen kuinka tuntuisi terveen arkijärjen mukaiselta. Tämä perustuu kulttuurimme tiedostamattomiin - ellei peräti hyvin tiedostettuihin! - kristillisiin piirteisiin: pohjalla on ajatus, ettei kukaan, edes Arska, ole ennen kuolemaansa kadotettu.

Tämä rikollisten sääliminen ja myötäily on nyt kuitenkin kääntynyt kriminaalien suoranaiseksi suosimiseksi. Ns. maahanmuuttokriittistä liikettä on mediassa paijattu myötäkarvaan - ei välttämättä edes siksi, että pelättäisiin äärioikeiston nettiterroria (vaikka se onkin merkittävä ongelma), vaan myös siksi, että heikäläiset on mielletty vähän reppanoiksi olennoiksi, joita pitää sääliä ja hyysätä samalla tavalla kuin ammattirikollisia.

Rikollisten sääliminen perustuu ajatukseen Suomesta hyvin järjestettynä, vakaana ja lahjomattomana maana, jossa rikollinen väistämättä häviää taistelunsa laillista yhteiskuntaa vastaan ja jossa lainkuuliaisella kansalaisella siksi on varaa tiettyyn hempeilyyn. Rikollinen on nähty nukkavieruna ressukkana, jonka teot ovat oravanpyörästä pudonneen, elämänhallintansa menettäneen ihmisen hätäkeinoja. Tämän näkökulman ei tietenkään tarvitse olla erityisesti vasemmistolainen, mutta voidaan sitä toki vasemmistoargumenteinkin perustella: kapitalisti asettaa erityisesti kouluttamattomille sekatyöläisille (joiden keskuudesta taparikollisten mielletään rekrytoituvan) kohtuuttomia vaatimuksia, jotka murtavat monen selän.

Rikollisten näkeminen uhkana on siis ollut jossain määrin sopimatonta ("poliittisesti epäkorrektia"), koska rikollisten käyttäytyminen on sivistyneen puheenparren mukaan vain oire ja todellinen ongelma on haluttu nähdä itse yhteiskunnan rakenteissa. Rikollisten raakuuden on esitetty heijastelevan yhteiskunnan omaa armottomuutta. Ajatus rikollisesta sisäsyntyisesti parantumattoman pahana - manipuloivana psykopaattina - on karkoitettu mielestä sen sopimattomuuden vuoksi.

Sama koskee tietysti muutettavat muuttaen niin maahanmuuttokriitikoita kuin katupartioitakin. Minähän sain maahanmuuttokriitikoiden terrorikampanjat niskaani siksi että (poliittisesti epäkorrektilla tavalla!) sanoin ääneen sen minkä "kaikki tietävät mutteivät uskalla myöntää": että rasistinen öyhötys ("maahanmuuttokritiikki") kuuluu keskeisesti ammatti- ja taparikollisten elämäntapaan ja että rasismin nousu valtavirtaan väistämättä merkitsee ammattirikollisten nousua vallan käytäville.

Tämän pitkän ja tylsän johdannon jälkeen siirryn varsinaiseen aiheeseen, joka minut alkujaan innoitti tähän bloggaukseen. Aamulehti kirjoitti kuin suurenakin paljastuksena, että "naisia puolustavien" katupartioiden riveissä suuri osa väestä on naisten pahoinpitelyistä ja muista väkivaltarikoksista tuomittuja taparikollisia, huumerikollisista puhumattakaan. Tämähän on täysin itsestään selvää kelle tahansa yöelämässä joskus liikkuneelle - ja jopa minulle, joka en juo viinaksia enkä viihdy yöklubeilla enkä diskoissa, mutta joka olen kyllä kuullut tuossa miljöössä liikkuvien kaverien kertomuksia ja osaan laskea yhteen kaksi ynnä kaksi.

Eräs vanhan Blogistanin aikainen tuttu kertoi aikoinaan siitä, kuinka hän oli tullut eräälle "hyvän jätkän" oloiselle naiskaverilleen heittäneeksi herjan, joka liittyi hänen ilmeisen kookkaisiin tisseihinsä. Nainen ei ollut ilahtunut, ja kaverini myönsi itsekin möläyttäneensä typeryyden. Mutta ei siinä kaikki: keskustelun kuullut väkivallantekijän oloinen muskelimies rupesi ahdistelemaan tuttavaani. "Nyt olet loukannut naista", muskelisankari julisti ja antoi ymmärtää, että piti velvollisuutenaan vetää tuttuani turpaan tämän pyhäinhäväistyksen johdosta. 

Ilta siis oli pilalla, koska heti kapakan oven edessä oli odotettavissa pahoinpitely. Naisosapuolikaan ei ollut erityisen ilahtunut ritarillisesta puolustajastaan, koska hän tiesi varmasti oikein hyvin, mitä tämä väkivaltainen tunkeilija hänestä halusi. Sillä tietenkin tämä "naisten puolustaminen" on iskustrategia, jolla väkivaltaiset steroidisienet yrittävät saada sänkyseuraa. Nainen, jota "puolustetaan", saatetaan kiitollisuudenvelkaan, jonka hän voi maksaa "pelastajalleen" vain olemalla tämän kanssa sukupuoliyhteydessä. Jos hän ei vapaaehtoisesti tajua tehdä näin, hänet voidaan sekä hakata että raiskata.

Jos joku muistaa vielä Tony Halmeen, niin joitakin vuosia ennen kuolemaansa tämä herra joutui haastatteluun erään hänen kaverinsa syyllistyttyä rikoksista pahimpaan eli murhaan. Halme selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa sellaista ystävästään, jonka kanssa hän oli usein liikkunut Helsingin yössä naisia puolustamassa. Tällaista porukkaa ne kotitekoiset ritarit ovat: taparikollisia ja murhaajia. Halme itsehän ei sentään murhannut ketään, mutta aika kotihelvetin hän vaimolleen kuulemma järjesti, puhumattakaan tietysti siitä, että hän syyllistyi elämänsä aikana niin väkivalta-, huume- kuin aserikoksiin. Seksuaalirikoksiin hänen ei toki tiedetä syyllistyneen, mikä hänelle ansioksi luettakoon, mutta muilta osin ei ole väärin pitää häntä taparikollisena.

Odinin soturit sun muut katukaartit ovat ainoastaan seuraavan sukupolven sovellus tästä yöelämän ritarillisuudesta. Toimittajille viina ja vahvemmatkin piristeet maistuvat siihen malliin, että luulisi heillä olevan aika paljon omakohtaista kokemustietoa kapakka- ja yökerhomaailmasta, eli toisin sanoen heidän tulisi osata nauraa pellolle rikolliset, jotka yrittävät esiintyä järjestyskaartina. 

Aamulehti toki raportoi ansiokkaasti katukaartilaisten huume- ja väkivaltarikostaustoista, mutta luultavasti siihenkin tarvittiin jonkin verran yleisön apua. Tutkiva journalismi ei ole suomalaisten ydinosaamista. Muistellaanpa taas äärioikeiston nousun idyllisiä alkuaikoja kymmenkunta vuotta sitten. Silloin eräs Helsingin Sanomien toimittajatäti kirjoitti viattomasti sananvapaudesta ja toimittajien kohtaloista diktatuurivaltioissa jutun, jonka kommenttiosastolle rasistit ryntäsivät julistaen, että heidän sananvapauttaan vastaan rikottiin ja että jutun kirjoittaja oli tekopyhä.

Hyökkäys oli niin odottamaton ja raakamainen, että toimittajatäti järkyttyi tapahtuneesta. Otin häneen jälkeen päin yhteyttä, pahoittelin tapahtunutta ja ehdotin, että Helsingin Sanomat tekisi tutkivaa journalismia näistä äärioikeistolaisista. Toimittaja kiitti myötätunnosta, mutta sanoi, että liiallisen huomion antaminen - esimerkiksi juuri tutkivaa journalismia tekemällä - antaisi vain heille huomiota.

No, mehän tiedämme mikä oli vaihtoehto, nimittäin se, että se sakki pääsi julkisuuteen omilla ehdoillaan eli saattoi esitellä itsensä "maahanmuuttokriittisenä kansanliikkeenä". Jos toimittajat olisivat vaivautuneet tekemään työnsä, heille olisi varsin pian selvinnyt, että tavanomaiset epäillyt ne taas kerran yrittivät tuoda rasismia ja fasismia yhteiskunnan valtavirtaan ja hölinöillä "kansanliikkeestä" ei ollut mitään pohjaa.

Toimittajien luonteeseen kuuluu toki kyseenalaistaa vakiintunut poroporvarillinen näkökulma ja etsiä uusia tapoja suhtautua vaikkapa yhteiskunnan marginaaliryhmiin. Mutta tietyssä vaiheessa pitää kysyä, mitä mieltä tässä rasististen rikollisten ymmärtämisessä ja hyysäämisessä oikein on. Tässä vaiheessa on jo muodostunut uudeksi poliittiseksi korrektiudeksi ymmärtää äärioikeiston ja rasistien "aitoa huolta" isänmaasta, ja katupartioiden "paljastaminen" rikollisjengeiksi (siis käytännössä rikollisten nimittäminen rikollisiksi ja lapioiden lapioiksi) alkaa suorastaan vaikuttaa uusia uria aukovalta.

Oikein paraatiesimerkin siitä, millaista porukkaa "naisten puolustuskaarteihin" käkeää, tarjoaa Veronika Honkasalon Facebook-sivu, koska Honkasalo on aivan erityisesti maahanmuuttokriitikoiden hampaissa ja pitää sivunsa auki roskaväelle. Siellä muuan naisten suojelija tarjosi tällaista kansan ääntä:

Veronika Honkasalo ulos eduskunnasta! Kaikkien niiden raiskattujen suomalaisten lasten ja naisten puolesta, kaiken sen matuterrorin takia. Honkasalo ulos nauttimasta 5000-6000 euron palkkaa maanpetturuudesta ja rasismista kantasuomalaisia kohtaan!

Kirjoitusvirheet olen tästä tekstistä korjannut (tyylilajin tuntevat osaavat jo arvata ainakin yhden virheen), mutta sen oleellisen virheen olen tietenkin jättänyt tekstiin: Veronika Honkasalo ei todellisuudessa ole kansanedustaja. Tämä teksti ei ole kiinnostava itsessään - todellinen hauskuus alkaa siitä, kun selvitetään sen kirjoittaneen ritarillisen sankarismiehen taustaa. Miehen nimeä en kerro, sen voivat viitseliäät selvittää Googlen avulla. 

Punk in Finland -foorumilta löytyneiden linkkien ja sitaattien mukaan tämä sankari on tuomittu entisen tyttöystävänsä kiduttamisesta joskus vuoden 2009 aikoihin. Yhdessä eurajokisen kaverinsa kanssa kyseinen raaka ja ramuton raumalaismies houkutteli naisen ansaan, ja miehet kiduttivat häntä ainakin tunkemalla hänelle saippuaa suuhun, läimimällä avokämmenellä kasvoihin, painamalla päätä veden alle, kuristamalla tajuttomaksi ja uhkaamalla tappamisella ja pakkoprostituoimisella. Häntä myös tökittiin huumeruiskulla ja peloteltiin, että ruiskusta saa hepatiitin.

Herrasmies koki oikeuttaa tätä väkivallantekoa sillä, että nainen oli "vasikka". Tämä voi viitata siihen, että koko tapauksessa oli kyse alamaailman lain jakamisesta, mutta ehkä se tarkoitti ihan vain sitä, että uhri oli jo aikaisemmin puhunut poliisin kanssa miehen väkivaltaisuudesta.

Vaikka asia onkin vakava, tulisi ihan oikeasti voida nauraa sille, että poikkeuksellisen raakana naisenhakkaajana kunnostautunut väkivaltarikollinen esiintyy naisten ja lasten puolustajana. Mutta se juuri on suomalaisen julkisuuden tämänhetkinen ongelma. Mediapellet ja lehtineekerit lähtevät siitä, että tällaisen tyypin "aito huoli naisten ja lasten turvallisuudesta" pitää ottaa vakavasti. Sitä ei kehdata nauraa ulos julkisuudesta. 

Ja muistutan taas kerran: useampi kuin yksi kolmi-nelikymmenluvun suuret totalitarismit henkilökohtaisesti kokenut sanoi totalitarismin ytimen olevan siinä, että järjestelmän naurettaville piirteille ei uskaltanut nauraa. Se, että taparikolliset julistautuvat lainvartijoiksi ja naisenhakkaajat ritarillisiksi naisten puolustajiksi on ennen muuta naurettavaa. Se, että poliisi puolustelee ja puolustaa näitä pellejä naurunalaiseksi joutumiselta, on paha merkki.

"Politisk korrekthet" är ett propagandabegrepp som används i extremhögerns språk och som även medierna i sin inställsamhet övertagit. Politisk korrekthet innebär enligt dem att "allom kända fakta" hemlighålls av (vänster)ideologiska skäl. Som alla högerextrema propagandalögner har även den här en kärna av sanning - någon som är klokare än jag sade att högerextremism handlar om att ta upp något uppenbart missförhållande och kantänka bekämpa det genom att hitta på en massa lögner.

Det finns "politisk korrekthet", men invandrare och muslimer är inte de enda förfördelade samhällsgrupper den gäller. Förr i världen, när invandringen inte ännu var en het samhällsfråga, förekom det liknande hysch-hysch t ex kring vanebrottslingar och yrkeskriminella. Att kräva dödsstraff för vanebrottslingar uppfattades som ociviliserat beteende, alltså ungefär som rasism i dag, och kritiserades som sådant. 

De som ville lägga sordin på sådant hatiskt språkbruk fick givetvis också stå ut med en massa okvädinsord, de misstänktes för att vara vänstervridna, de ansågs dalta och klema med kriminella, och givetvis fick de höra att de själva borde råka ut för brutala brott så de skulle inse vad riktiga förhärdade kriminella är för folk, för att inte nämna knarkare som befinner sig utanför lagen. Apropå knarkare, dåförtiden var även mycket milda och snälla människor av den åsikten att alla narkomaner borde avlivas. Det ansågs dock vara ociviliserat språkbruk att säga så.

Det eliminatoriska hat mot brottslingar och knarkare som karaktäriserade det för-rasistiska tidevarvet var dock såtillvida mera förståeligt att brottslingar är brottslingar därför att de faktiskt begått brott, dvs illdåd som de bestraffats för. Brottslingen hatas för det han gjort, invandraren, muslimen och afrikanen för det han är och vad han inte kan ändra på. Vad sen gäller knarkarfobin gör den sig särskilt gällande bland de som har barn i riskåldern och som hyser farhågor att dessa kan fastna i träsket.

Det "faktum som alla vet" om brottslingar är att ett långt brottsregister vanligen bara blir längre, tills dess ägare kommer till det rike där det varken existerar brott eller ondska. Å andra sidan har vi sedan många årtionden tillbaka fått det itutat att en brottsling alltid bör tillhandahållas chansen att bli en laglydig medborgare och få erkänsla som sådan, om han lyckas lösgöra sig från sin onda cirkel. Därför är det inte snällt att utmåla någon som obotlig brottsling, inte ens när brännmärkningen på grund av sunt förnuft förefaller berättigad. Det här beror ytterst på de kristliga impulserna i vår kultur: inte ens en förhärdad vanebrottsling är tillspillogiven före sin död.

I dessa tider har det här daltandet med brottslingarna dock gått för långt. I dag uttrycker man inte bara medlidande för dem, utan även favoriserar dem. Det är precis därför medierna gillar att stryka de såkallade invandringskritikerna medhårs - inte nödvändigtvis ens därför att man skulle vara rädd för högerextremistisk webbterrorism (låt vara att sådan terrorism givetvis är ett betydande problem) utan snarare därför att rasister av gammalt uppfattats som stackars satar som man måste tycka synd om precis som man gör med vanebrottslingar.

Man vågar pjoska med brottslingar, eftersom man litar på Finland som ett välordnat, stabilt och omutligt samhälle, där brottslingen under alla omständigheter kommer att förlora sin kamp mot lag och ordning och där en laglydig medborgare sålunda har råd med en viss barmhärtighet. Brottslingen uppfattas som en sjabbig stackare som tar till våld och brott som den sista utvägen för en människa som trillat ner ur ekorrhjulet och som inte längre har någon riktig kontroll över sitt liv. Den här synvinkeln behöver inte ens vara särskilt vänstervriden, men visst kan den berättigas med vänsterargument: kapitalisten ställer omöjliga krav för obildade diversearbetare (som man inbillar sig utgör det viktigaste rekryteringsunderlaget för vanebrottslingar) som sen dignar under bördan.

Att omtala brottslingar som ett hot har alltså varit i viss män opåbjudet ("politiskt inkorrekt"), eftersom brottslighet i det civiliserade språkbruket bara är ett symtom, medan det verkliga problemet alltid ligger i samhällsstrukturerna. Brottslingars grymhet återspeglar alltså bara samhällets egen obarmhärtighet. Den opassande idén att brottslingen kunde vara obotligt ond, en manipulerande psykopat, har däremot trängts undan.

Detsamma gäller mutatis mutandis för både invandringskritiker som gatupatruller. Jag blev föremål för sagda kritikers webbterror, eftersom jag (politiskt inkorrekt!) vågade säga vad "alla vet men ingen törs yttra": att rasistiskt raseri (såkallad invandringskritik) är typiskt för yrkes- och vanebrottslingarnas uppförande och att rasister i samhällets huvudfåra automatiskt innebär yrkeskriminella i maktens korridorer.

Efter denna långa och långtråkiga inledning övergår jag till det som jag egentligen ville skriva om. Tammerforstidningen Aamulehti skrev - som om det varit ett pangavslöjande - att en stor del av mannarna i gatupatrullerna, som kantänka vill försvara kvinnofreden, är vanebrottslingar som misshandlat kvinnor och begått övriga våldsbrott, för att nu inte tala om deras knarkbrott. Det här var ju på förhand klart för alla som vet någonting om bar- och nattklubbslivet. Även jag, som varken dricker sprit eller någonsin besökt ett disco, kan dra mina slutsatser av de historier mina mera nattvana vänner och kompisar berättat.

En kille jag kände från bloggvärlden för tie år sen berättade på sin tid om hur han satt på baren med kompisar och råkade säga till en av kvinnorna i kompiskretsen någonting om hennes stora bröst. Kvinnan fann det inte särskilt amysant, och min bekant medgav själv att han begått en plumphet. Men inte nog med det: en muskulös kille med våldsverkarfasoner började trakassera min bekant: "Nu har du förolämpat en dam", förkunnade muskelhjälten och lät förstå att han såg det som sin plikt att ge min bekant på käften p g a detta helgerån. 

Kvällen var alltså förstörd, eftersom min bekant kunde räkna med att bli misshandlad utanför dörren till krogen. Kvinnan var inte heller särskilt glad åt sin ridderliga försvarare, ty hon visste nog mer än väl vad denne våldsbenägne inkräktare ville av henne. Ty det här med att "försvara kvinnor" är för steroidatleterna ett sätt att ragga tjejer. Kvinnan de "tar i försvar" förutsätts avbetala sin tacksamhetsskuld genom att gå med på att ligga med "försvararen", och gör hon det inte frivilligt, är det legitimt att slå henne sönder och samman och dessutom också våldta henne.

Om någon ännu kommer ihåg Tony Halme, så intervjuades denne gentleman ett par år före sin död när en kompis till honom begått ett mord. Halme svor att han aldrig hade kunnat föreställa sig att hans vän skulle göra sig skyldig till någonting så hemskt, för de hade tillsammans brukat patrullera på helsingforsiska nattklubbar för att försvara kvinnor. Såna här är våra självutnämnda riddare: vanebrottslingar och mördare. Själv begick Halme gudskelov varken mord eller dråp, men hans fru lär ha upplevt äktenskapet med honom som en veritabel smärtans väg, och sen är det ju ett välkänt faktum att han under sitt liv gjorde sig skyldig till både vålds- och knarkbrott samt olovligt vapeninnehav. Det bör medges att han veterligen inte var sexualbrottsling, men det är inte fel att kalla honom vanebrottsling.

Odinskrigarna och liknande gatupatruller är bara en aktualiserad version av denna nattklubbsridderlighet. Journalister brukar gilla sprit och tjack såpass mycket att de i allmänhet borde ha egen erfarenhet av krogs- och nattklubbsvärlden, och sålunda borde de kunna skratta ut kriminella som försöker uppträda som ordningsvakter. 

Tidningen Aamulehti förtjänar givetvis vår tacksamhet för sin rapportering om knark- och våldsbrotten som begåtts av gatugardisterna, men jag misstänker att redaktörerna därvid utnyttjade material de fått av allmänheten. Grävande journalism är inte direkt ett begrepp i finskan. Vi ska bara dra oss till minnes den idylliska tid för ett tietal år sen då extremhögerns uppgång bara var i antågande och livet i allmänhet var idylliskt. Då var det en kvinnlig redaktör i Helsingin Sanomat som oskyldigt skrev en artikel om uttrycksfrihet och fångade journalister i diktaturer - och såg kommentarlådan till texten fyllas med rasistiska påhopp där det förkunnades att det var deras uttrycksfrihet som mest kringskars och att redaktören var skenhelig.

Invasionen var så oväntad och brutal att den bragte redaktören helt ur fattningen. Jag kontaktade henne efteråt, uttryckte min sympati och föreslog att någon på HS skulle granska extremhögern med grävande journalistiska metoder. Redaktören tackade för medkänslan, men tyckte att det skulle vara bättre att inte granska extremhögern - det skulle ju bara ge dem den uppmärksamhet de vill ha.

Nu vet vi dock vad som var alternativet: att de här killarna tillskansade sig publicitet på sina egna villkor som "invandringskritisk folkrörelse". Hade murvlarna för en gångs skull gjort sitt jobb yrkesmässigt, skulle de snart ha insett att det igen var de vanliga misstänkta som ville införa rasism och fascism i samhällets huvudfåra och att det här om en spontan folkrörelse var rena skitsnacket.

Visst förstår jag att det utgör en del av journalistens yrke att ifrågasätta vad som anses vara det vedertagna kälkborgarperspektivet t ex på marginalgrupperna i samhället. Men vid ett visst skede bör man kunnna fråga, vad det här daltet med rasistiska kriminella egentligen tjänar till. Den nya politiska korrektheten innebär i dag att visa förståelse för extremhögerns och rasisters "genuina omtanke om fosterlandet". Att "avslöja" gatupatrullerna som kriminella ligor (att kalla en brottsling för brottsling och att i allmänhet kalla saker och ting vid deras rätta namn) förefaller onekligen nydanande i den här atmosfären.

Ett paradexempel på vad det är för folk som säger sig "försvara kvinnor" erbjuder vänsterpolitikern Veronika Honkasalos Fejasida: Honkasalo har fått lida särskilt mycket av extremistiska påhopp, men håller sin sida ändå öppen för pöbeln. Där var det i följande ordalag en rättvisans riddarsman yttrade sig:

Ut med Veronika Honkasalo ur riksdagen! För alla de där våldtagna finska barnens och kvinnornas skull, för all den där invandrarterrorns skull. Ut med Honkasalo, som nu får fem-sextusen euro varje månad för sitt landsförräderi och sin rasism mot den finska stambefolkningen!

Veronika Honkasalo är inte riksdagsledamot, men strunt i det nu. Det verkligen intressanta är riddarsmannens bakgrund. Hans namn avslöjar jag inte, den som vill kan ta reda på det själv - det behövs bara kunskaper i finska och lite googlande. 

Enligt de länkar och citat som fanns att tillgå på webbforumet Punk in Finland har denne hjälte dömts till fängelsestraff för att han torterat sin före detta flickvän nångång kring år 2009. Tillsammans med sin kompis från Euraåminne gillrade denne raumobo en fälla för kvinnan, och när de väl tagit henne tillfånga torterade männen henne åtminstone genom att stoppa in en tvålbit i munnen på henne, ge henne slag med handflatan i ansiktet, trycka hennes huvud i vattnet, strypa henne medvetslös och hota med mord eller prostituering mot hennes vilja. De stack henne också med en knarkspruta som de påstod var kontaminerad med hepatit.

Gentlemannen rättfärdigade våldet med att kalla kvinnan för "kalv". Det här kan innebära att hela historien handlade om rättskipning inom den kriminella undre världen, men kanske det bara berodde på att offret redan tidigare talat med myndigheterna om mannens benägenhet till våld.

Hur allvarliga saker det än handlar om borde man nog kunna skratta åt att en dömd våldsverkare som med exceptionell brutalitet misshandlat en kvinna vill framträda som kvinnors och barns försvarare. Men det är precis vad som är fel med finsk publicitet i dag. Mediemurvlarna utgår från att slyngelns "genuina omtanke om kvinnors och barns trygghet" bör tas på allvar. Man vågar inte helt enkelt utlämna honom till allmänt åtlöje.

Och här är det åter på plats att påminna, att fler än en som i egen person upplevt de stora totalitarismerna på tretti-förtitalet såg totalitarismens kärna ligga i att folk inte vågar skratta åt systemets löjliga drag. Att vanebrottslingar säger sig vara lagens väktare och att killar som misshandlat kvinnor kallar sig riddarsmän och säger sig försvara kvinnor är framför allt skrattretande absurt. Att polisen tar dessa clowner i försvar, att polisen skyddar dem mot åtlöje, är illavarslande.

Miksi "suvakit" eivät uhkaile "maahanmuuttokrtiitikoita" - Varför "pk-vänstern" inte kör med hotelser mot "invandringskritiker"

Maahanmuuttokriitikoilla on tunnetusti tapana uhkailla "suvakkeja" raiskauksilla ja tappamisilla sekä vihjailla, että "suvakin" lapselle voi tapahtua jotain pahaa.

Miksi "suvakit" eivät tee samoin?

Ei siksi, että "suvakit" olisivat jotenkin parempia ihmisiä, vaan siksi, että "suvakit" ymmärtävät taktiikan päälle. Maahanmuuttokriitikko ei rakasta vaimoaan eikä lapsiaan, jos hänellä sellaisia on. Maahanmuuttokriitikko ei itse asiassa mitään odotakaan niin penis pystyssä kuin sitä, että hänen perhettään uhkailtaisiin. Maahanmuuttokriitikko tappaa kylmäverisesti vaikka oman lapsensa, jos vain pystyy lavastamaan syylliseksi jonkun "suvakin" ja uhriutumaan. "Suvakit" tietävät oikein hyvin tämän eivätkä siksi haaskaa aikaansa maahanmuuttokriitikoiden lasten uhkailuun.



Invandringskritikerna brukar som bekant hota "pk-vänstern" (legalisterna) med våldtäkt och mord och låta förstå att det kan gå illa med de "politiskt korrektas" (laglydigas) barn.

Varför kommer inte de "politiskt korrekta" med liknande hotelser?


Inte därför att "pk-människorna" vore så mycket bättre människor, utan därför att de förstår sig på taktik. Invandringskritikern älskar varken sin maka eller sina barn, om han nu råkar ha några. Egentligen är det få andra saker han med kuken i högsta hugg så väntar på än att det skulle riktas hotelser mot hans familj. Han ska mörda kallblodigt sitt eget barn, om han bara kan sätta dit någon av oss legalister och uppträda som offer. Vi vet det här mycket väl och därför slösar vi inte tid på hotelser mot invandringskritikers barn.

Venäjän lakeija tunnustaa väriä - Rysslandslakejen bekänner färg

Kuten uutisista voi lukea, Venäjä käyttää nyt maahanmuuttajia aseena Suomea vastaan. Venäjällä pitkäänkin asuneita Lähi-idän maiden asukkaita pakotetaan lähtemään kodeistaan ja viedään Suomen rajalle, missä he nääntyvät pakkaseen, ellemme päästä heitä maahan. Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola on saanut idean (jos se nyt on hänen omansa): lievennetään Venäjän-vastaisia talouspakotteita, niin Venäjä ehkä lopettaa maahanmuuttajien pakkosiirtämisen Suomen rajalle.

Selvemmin ei Eerola voisi sanoa olevansa Venäjän lakeija ja Venäjän asian ajaja suomalaisessa politiikassa. Jokainen perussuomalainen, jokainen maahanmuuttokriitikko on hammaspyörä Venäjän kuolemankoneessa ja osa Venäjän suurta suunnitelmaa länsimaisen demokratian tuhoamiseksi. Vain Venäjän asevoimien univormu puuttuu.

Passaa miettiä, mitä kansakunnan kohtalonvuosina (joilla maahanmuuttokriitikkomme mielellään mässäilevät) tehtiin selustassa Neuvostoliittoa auttaneille suomalaisille, joilla ei ollut sotavangin kohteluun oikeuttanutta itänaapurin sotilasunivormua.

Som det står i dagens tidning använder Ryssland nu invandrare som vapen mot Finland. Folk från Mellanöstern som bott länge i Ryssland tvingas nu lämna sitt hem och deporteras till finska gränsen, där de fryser ihjäl, om inte vi tar emot dem. Den sannfinske riksdagsledamoten Juho Eerola har fått för sig (om det nu är hans egen idé) att vi borde lätta på sanktionerna mot Ryssland i hoppet att grannen slutar tvångsförflytta invandrare till Finland.


Tydligare kunde Eerola inte medge att han agerar lakej åt Ryssland och går Rysslands ärenden i finsk politik. Varje sannfinländare, varje invandringskritiker är ett kugghjul i Rysslands dödsmaskineri och en del av Rysslands stora plan på att tillintetgöra den västerländska demokratin. Det är bara den ryska uniformen de saknar.

Det är värt att ta reda på, vad man under fosterlandets ödesår (som våra "invandringskritiker" gillar så mycket att gotta sig i) gjorde med finnar som hjälpte fienden i ryggen på våra egna trupper och som inte hade på sig den sovjetiska uniformen (den berättigade dem till att behandlas som krigsfångar).

Kiitokset MV-lehdelle näkyvyydestä - Tackar webbtidningen MV för synlighet

Äärioikeiston ja Venäjän yhteinen pellelehti MV on omaksunut uuden toimituspolitiikan: se julkaisee uudestaan Jussi Halla-ahon tekstejä palvojien kehuilla varustettuna. Onhan se jo vuosia sitten nähty, että ne sieluttomat robotit, jotka Mestaria jumaloivat, eivät kykene ajattelemaan omilla aivoillaan eivätkä lukemaan mitään muuta kuin jumalansa pyhiä kirjoituksia, mutta on kieltämättä aina yhtä hauskaa nähdä olevansa oikeassa.

Mutta tähän liittyy semmoinen hauska pikku lisäaspekti, että kyseinen roskalehti julkaisi sellaisen Mestarin tekstin, joka linkitti minun blogiini. Sain siis MV-lehden ansiosta merkittävästi lisää lukijoita, mikä näkyi välittömästi kävijätilastoissa. 

Extremhögerns och Rysslands gemensamma clowntidning MV-lehti har infört ny redaktionspolicy: nu visar den på sina sidor Jussi Halla-ahos gamla texter garnerade med överdrivet berömmande ord från hans beundrare. Det har varit klart sedan ett antal år tillbaka att de själlösa maskinmänniskor som avgudar "Mästaren" varken kan tänka själva eller läsa något annat än sin avguds heliga skrift, men det är onekligen alltid lika roligt att se hur rätt man har.

Men ännu roligare är det att se att slasktidningen ifråga reproducerade en text som länkade till min blogg. Detta innebar massor av nya läsare för mig, det syntes genast i läsarstatistiken.

PS: Lukekaa toki myös tämä klassikko. (Tyvärr bara på finska.)

Odinin soturit ovat Venäjän sotilaita - Odins krigare kämpar för Ryssland

Tässä vaiheessa, kun myös Nato ja Yhdysvallat ovat julkisesti todenneet epäilevänsä Venäjää äärioikeiston tukemisesta ja rahoittamisesta, on syytä tiedostaa eräs asia. Se, että Perussuomalaiset ovat Suomessa Venäjän etäispääte ja että ns. Odinin sotilaiden katupartiot ovat käytännössä Venäjän sotilaita Suomessa. Kuten aikaisemmin olen todennut, ainoa tekninen este Venäjän hyökkäykselle Suomeen on se, ettei uskottavaa suomea puhuvia "pieniä vihreitä miehiä" ole värvättävissä itse Venäjältä. Nyt tämä este on poistunut. Odinin sotilaat ja vastaavanlaiset rikollisporukat ovat tosiasiassa ilmoittautuneet Venäjän riveihin, ja Venäjän tarvitsee vain aseistaa heidät konetuliaseilla. Kuten kaikki tietävät, itänaapurissa ei aivan äkkiä tule pula Kalashnikov-rynnäkkökivääreistä.

Ne rikollisen oloiset, villisilmäiset ja apinakasvoiset nuoret miehet, jotka kansoittavat katujemme kuolemanpartioita, eivät tietenkään myönnä olevansa mitään muuta kuin "isänmaallisia". Kovalla äänellä ja törkeästi uhkaillen he syyttävät kaikkia muita veteraanien perinnön unohtamisesta. Mutta älkää antako huijata itseänne: he ovat Venäjän pahuuden asialla, sillä aivan kuten Venäjä, hekin vihaavat länsimaisia vapauksia ja haluavat tuhota ne. Heidät on vain jo aikoja sitten aivopesty pitämään noita vapauksia "kommunismina" ja kadehtimaan ja vihaamaan niitä, jotka kyseisiä vapauksia voivat hyödyntää.

Juuri sama sisältö on Venäjän nykyisessä "euraasialaisessa" ideologiassa, jonka säälimättömin edustaja Aleksandr Dugin on myös lähimpänä Putinia. Kun Duginilta kysyttiin käynnissä olevan kriisin alkuvaiheessa, miten siihen hävyttömästi länsimaailman piiriin pyrkivään Ukrainaan tulisi suhtautua, hän vastasi vain: ubivat'! ubivat'! ubivat'! "Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa!" "Tämä on professorin mielipiteeni", Dugin korosti - ikään kuin tieteellinen tosiasia. Sellainen aate ja sellainen tiede on helpompi omaksua kuin kommunismi. Meikäläiset katutappajat osaavat kyllä vastata tuohon huutoon. Dugin on heidän mieleisensä ideologi: hänen mielestään länsimainen demokratia ja oikeusvaltio on hävitettävä maan päältä ihmisiä tappamalla, ja se on siinä.

Sinänsähän Venäjän propaganda-aparaattia on onniteltava huimasta menestyksestä. Venäjä on kyennyt käännyttämään kannattajikseen juuri sellaiset "isäm maam puallustajat", jollaiset vielä pari vuosikymmentä sitten olisivat kohdistaneet suurimman raivonsa nimenomaan itänaapuriin.

Tärkein syy siihen, että uskon (enkä vain minä) Venäjän olevan viime kädessä katupartioiden takana, on se, että kaikki tapahtuu yhtaikaa eri maissa. Uuden vuoden naistenahdistelusta kantautui uutisia useista maista samanaikaisesti. Kyseessä oli siis koordinoitu pyrkimys saada muslimit näyttämään kansainvälisesti levitettyjen rasististen kauhutarinoiden mukaisilta hirviöiltä, ja se haiskahti presiis yhtä paljon kuin jos joka puolelta Eurooppaa olisi yhtäkkiä ja samanaikaisesti levinnyt samankaltaisia "uutisia" juutalaisten verisesti uhraamista kristityistä lapsista. Aivan vastaavalla tavalla monilla paikkakunnilla ja monissa maissa yhtaikaa nousevat rasistiset katupartiot on mitä ilmeisimmin masinoitu ja junailtu jostain johtokeskuksesta kansainvälisesti.

Mikähän johtokeskus kyseessä voisi olla? Jokin sellainen maa tietysti, joka osaa valehtelun ja disinformaation ja joka vihaa länsimaista demokratiaa ja oikeusvaltiota. Toisin sanoen Venäjä, jolla myös on palkkalistoillaan Lähi-idän kielet osaavia agentteja ja laaja kokemus Lähi-idän yhteiskuntien manipuloinnista. Itse asiassa olisi syytä vakavasti pohtia, missä määrin vaikkapa nykuinen kiihkoislamismi on seurausta Venäjän ja KGB:n (jonka tiedämme säilyneen epämuodollisessa muodossa tai toisilla nimillä Neuvostoliiton romahduksen ohi) kansainvälisestä häikänteosta.

Katupartiot ovat siis käytännössä Venäjän sotilaita suomalaisten kaupunkien kaduilla. He ovat samaa porukkaa, jota vastaan isoisäsi taisteli pelastaakseen Suomen. On aivan yhdentekevää, että katupartioitsijat jankkaavat päinvastaista, sillä joka tapauksessa he ovat tyhmiä ja pahoja nuoria miehiä, jotka etsivät vain tekosyytä tehdä rikoksia, ja kun Venäjä sanoo heille Duginin äänellä: "Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa!" he ovat kiitollisia siitä, että joku on sen heille sanomassa, oikeuttamassa ne rikokset, jotka ovat heidän arvottoman ja tyhjän elämänsä ainoa sisältö.

Sieltä ne tulevat sinun lastasi surmaamaan, koska Venäjä käskee ja poliisi sallii.

I det här skedet, då även NATO och Förenta Staterna offentligt konstaterat att de misstänker Ryssland för att stöda och finansiera extremhögern, är det skäl att göra ett faktum klart för sig: att Sannfinländarna är Rysslands brohuvud i Finland och att de såkallade Odinssoldaternas gatupatruller i praktiken utgör ryska ockupationstrupper. Som jag tidigare påpekat är det enda tekniska hindret mot en rysk invasion av Finland att det inte går att rekrytera trovärdiga finsktalande "små gröna män" i själva Ryssland. Nu har detta hinder avskaffats. Odinssoldaterna och de övriga gatupatrullerande ligorna har i praktiken anmält sig till ryska ockupationsarmén, och Ryssland behöver bara förse dem med kulsprutevapen. Som alla vet råder det ingen brist på Kalasjnikovgevär i Ryssland.

De unga män med apansikte och en brottslings uppsyn som sällar sig till dödspatrullerna på våra gator medger givetvis inte att de är något annat än "fosterländska". Högljutt och hotfullt beskyller de alla andra för att ha gett avkall på krigsveteranernas arv. Men låt inte er duperas: dessa killar går det ondskefulla Rysslands ärenden, ty som Ryssland hatar även de de västerländska fri- och rättigheterna och vill avskaffa dem. Killarna har bara för längesen hjärntvättats till att se friheterna som "kommunism" och avundas och hata alla vars erfarenhet är en annan.

Precis samma innehåll har Rysslands nuvarande "eurasiska" ideologi, vars mest obarmhärtiga representant även är den mest välkomne hos Putin. När Dugin i upptakten till den pågående krisen tillfrågades, hur man borde förhålla sig till Ukraina som så oförskämt sökte anslutning till västvärlden, svarade han bara: ubivat'! ubivat'! ubivat'! Döda, döda, döda! "Det här är min åsikt som professor", framhävde han - som om det handlat om ett vetenskapligt forskningsrön. Sådan ideologi och sådan vetenskap är mycket lättare att förstå och omfatta än någon kommunism, och gatubrottslingarna hos oss kan nog svara på det ropet. Dugin är en tänkare i deras smak: enligt honom bör västerländsk demokrati och rättsstaten utplånas genom att massmörda människor, och därmed basta.

I och för sig är det en hisnande kupp som den ryska propagandaapparaten lyckats med - genom att vinna anhängare bland precis sådana "foschtälansföschvarare", vars likar ännu för tjugu år sen riktade sitt största raseri mot vår östra granne.

Den viktigaste orsaken varför (inte bara) jag tror att det är Ryssland som står bakom gatupatrullsdillet är att allt börjat ske samtidigt i olika länder. Till exempel det här med araber som kantänka tafsade på tjejer: det var från flera länder som det hördes dylika nyheter. Det var alltså ett koordinerat försök att få muslimer att framstå som de gör i internationellt utbredda skräckhistorier, och det luktade propaganda precis slika mycket som om det plötsligt hade stått i tidningarna om hur judarna verkligen offrar kristna barn i blodiga ceremonier. Lika klart är det att det här med gatupatruller som uppstår samtidigt på många orter och i många länder har koordinerats från någon internationell styrningscentral.

Var månne kunde centralen ligga? I ett land med lång erfarenhet av lögn och desinformation där hatet mot västerländsk demokrati och rättsstat dessutom är utbrett. Alltså Ryssland, som också förfogar över massor av agenter som behärskar språken i Mellanöstern och förstår sig på att bearbeta atmosfären i länderna där. Det vore faktiskt motiverat att fråga, i vilken utsträckning den internationella extremislamismen har uppstått som resultat av rysk KGB-manipulering (KGB existerar ju fortfarande som inofficiell kompiskrets).


Gatupatrullerna är sålunda i praktiken ryska ockupationssoldater på finska gator. Det är samma fiende som din farfar bekämpade för att rädda fosterlandet. Det här helt likgiltigt om patrullkillarna envisas med det motsatta. Under alla omständigheter är det korkade och ondskefulla unga män som bara väntar på minsta svepskäl för att begå brott, och när Ryssland befaller dem med Dugins röst: "Döda! Döda! Döda!" är de tacksamma för att någon säger dem det i klarspråk, för att rättfärdiga de brott som är det enda innehållet i deras tomma och värdelösa liv.

Där kommer de och tar kål på ditt barn, ty Ryssland befaller och polisen tillåter.

Puola ja meikäläiset fasistit - Polen och våra fascister

Puolassa vaalit voitti populistinen ja hyvin persumainen Prawo i Sprawiedliwość - puolueen nimi on tapana kääntää "Laki ja oikeus", vaikka tuo pitkä ja vaikea sana tarkoittaa ennen muuta oikeudenmukaisuutta, ja tuo ensimmäinen taas voi tarkoittaa lain lisäksi konkreettista oikeutta, esimerkiksi ajokortillisen oikeutta ajaa autoa. Puolueen toiminta on joka tapauksessa jo herättänyt vastustusta EU:ta myöten, koska sen on tulkittu pyrkivän sananvapauden ja oikeusvaltion purkamiseen.

Puolueen nousua juuri Puolassa ei sinänsä tarvitse ihmetellä. Puolalaisen politiikan suurin jakolinja ei kulje oikeiston ja vasemmiston välillä, vaan jo silloin kun minä seurasin maan tapahtumia läheisemmin, siis yhdeksänkymmenluvulla, se oli asettunut talousliberaalin älymystöoikeiston ja talousasioissa vasemmistopopulististen konservatiivien välille - hieman epäilyttävää analogiaa käyttääkseni, kokoomuksen ja persujen. PiS on Puolan persut, sen vastapooli eli Platforma Obywatelska (suomeksi usein Kansalaisfoorumiksi kutsuttu) on pikemminkin kristillisdemokraattinen. PO:n poliitikoista tunnetuimpia ovat Donald Tusk (joka kummallisen anglosaksisesta nimestään huolimatta ei ole brittien jälkeläinen, vaan kuuluu Günter Grassin romaaneista tuttuun kašubien etniseen vähemmistöön) ja Radosław Sikorski (joka tunnetaan Anne Applebaumin aviomiehenä).

Vasemmiston (sosiaaliliberaalit ja sosiaalidemokraattiset ryhmät mukaan lukien) rivit ovat Puolassa jo pitkään olleet pahasti hajalla. Osittain tämä johtuu tietysti siitä, että entisessä kommunistimaassa vasemmistoon yleensä suhtaudutaan epäillen ja kyräillen, mutta myös siitä, että merkittävin "vasemmistolainen" ryhmä oli pitkään entisten kommunistien Sojusz Lewicy Demokratycznej, Demokraattisen vasemmiston liitto, joka oli kommunistiaikojen valtapuolueen jälkeläinen eli edusti postkommunismia.

Postkommunistisen vasemmiston ongelmallisuus vasemmistolaisen ja vasemmistoliberaaliuden kannalta on, että itäeurooppalainen entinen kommunistipuolue ei ole meidän länsieurooppalaisesta näkökulmastamme oikeasti vasemmistolainen. Se katsoo tyypillisesti menneisyyteen, kommunistiaikaan, ja haluaa nähdä siinä hyviä puolia.Tämähän on ihan määritelmällisesti taantumuksellinen kanta. Sen kannattajakunta on luultavasti merkittävässä määrin niitä, jotka olivat mukana kommunistiaikojen valta-aparaatissa tai virkamieskunnassa. Tämä porukka on toki niin iso osa yhteiskunnasta, että sitä ei voi oikein uloskaan sulkea - totalitaarisen järjestelmän luonteeseen kuuluu valitettavasti, että se pystyy vetämään ns. tavallisesta kansasta suuren osan mukaansa rikostovereiksi.

Kommunistimaat - tämä tuntuu tulevan yllätyksenä kaikenlaisille hommafoorumilaisille - eivät olleet mitään "suvaitsevaisia" ja "vihervasemmistolaisia" maita. Ne olivat enemmän tai vähemmän totalitaristisia diktatuureja. Itse asiassa ne olisivat varmasti viehättäneet yhtä jos toistakin hompanssia ja muuta natsia, koska esimerkiksi niiden asenne homouteen ja ympäristönsuojeluun oli viimeisen päälle sama kuin hompanssien. Kommunistimaiden rajoja tunnetusti vartioivat yrmeät tinanapit dumdumit piipussa, eikä mistään vapaasta liikkuvuudesta tosiaan ollut puhettakaan. Entinen kommunistipuolue, joka määritelmällisesti haluaa nähdä jotain hyvää neuvostoaikaisessa järjestelmässä, ajaa siis aivan eri asioita kuin länsimaiset vasemmistolaiset ryhmittymät. Itse asiassa sen linja tuskin eroaa merkittävästi PiSin linjasta, vain retoriikka on erilaista.

Mitä sitten tulee PiSin kannatukseen, se tulee ennen muuta köyhemmänpuoleisilta ihmisiltä, jotka tuntevat jääneensä häviävälle puolelle globalisoituvassa, liberalisoituvassa maailmassa. PiS on nimittäin talousasioissa aika vasemmistopopulistinen ja sosiaalivaltiohenkinen. Ei ole mitään outoa siinä, että Soini näkee PiSin veljespuolueena: se on nimittäin onnistunut siinä, mihin persut ovat vasta pyrkimässä eli "työväenpuolueena ilman sosialismia", tai pikemminkin ilman arvoliberalismia ("sosialismi", "kommunismi" ja "kulttuurimarxismi" tarkoittavat soinilaisten sanastossa tunnetusti arvoliberalismia, joten RKP ja osa kokoomuslaisista edustavat jo heidän silmissään kommunismia). Tälle toki on selityksensä: ilmeisesti PiS on pystynyt persuja paremmin säilyttämään uskottavuutensa puolueena, joka pitää lupauksensa.

Perussuomalaiset on tunnetusti menettänyt hallitusvastuun myötä nopeasti kannatustaan, koska se on muuttunut perinteisen oikeistopolitiikan äänettömäksi yhtiömieheksi. Itse asiassa jo Halla-ahon valtuustokäyttäytymisen perusteella olisi voinut ennustaa näin käyvän: koska miestä ei kerta kaikkiaan kiinnostanut mikään maahanmuuttopäähänpinttymään liittymätön pätkääkään, hän katsoi käytännössä kokoomuksesta mallia miten äänestetään muissa asioissa. Ilmeisesti PiS on Puolassa onnistunut vakuuttamaan äänestäjänsä paremmin kyvystään ajaa heidän asiaansa. Tämä tosin liittyy maan poliittisen tilanteen yleispiirteisiin: vasemmisto on maanraossa ja isot kisat käydään PiSin ja PO:n välillä. Toisin sanoen PiS pystyy vaalit voittaessaan pitkälti tekemään mitä haluaa.

Puolan tilanne on tietysti Soinin märkä uni, eikä hän sitä yritäkään erityisemmin kätkeä. Se, mistä EU tällä hetkellä on Puolan osalta huolissaan, on PiSin vaalivoiton uhka oikeusvaltiolle ja vallan kolmijaolle, ja luulenpa, että niin Soini kuin hänen säestäjänsä Simon Elo tietävät tämän oikein hyvin sanoessaan, että demokratia on oikeusvaltiota ja sananvapautta tärkeämpi periaate. Persujen suunnasta on jatkuvasti kuulunut sellaisia möläytyksiä, että myös oikeuslaitos pitäisi "demokratisoida" ja politisoida ja että persujen vaalivoittojen jälkeen tuomioistuinten tulisi alkaa jakaa tuomioita persujen parjaajille. 

Vallan kolmijakojärjestelmä ja riippumaton tuomioistuinlaitos on olemassa juuri siksi, että mikään hallituksenvaihdos ja mikään vaalitulos ei vaarantaisi kansalaisten turvallisuutta ja henkilökohtaisia oikeuksia. Ja sekös persuja suututtaa. Se, että vaalituloskaan ei mahdollista toimeenpanovallan sekaantumista oikeuslaitoksen toimintaan, on heidän mielestään tietenkin mukamas vasemmiston tai kommunistien keksimä demokratian rajoitus.

Todellisuudessa, kuten tiedämme, nimenomaan maahanmuuttokriitikoiden muka kammoamassa Neuvostoliitossa hallitusvallan edustajat ja maan ainoa sallittu puolue sörkkivät oikeuslaitosta mielin määrin. Neuvostoliiton tunnetut julmuudet ja epäoikeudenmukaisuudet liittyivät läheisesti oikeudenkäytön politisoimiseen (näytösoikeudenkäyntien lisäksi pikatuomioistuimet eli ns. troikat, joiden tuomiot oli etukäteen päätetty). Eli siis: persut ja muu äärioikeisto haluavat juuri sellaisen politisoituneen oikeuslaitoksen, jota pidetään yhtenä Neuvostoliiton keskeisistä vääryyksistä, ja juuri niitä vallankäyttöperiaatteita ja -rajoitteita, jotka estävät tällaiset vääryydet, he pitävät kommunismina. Rehellisimmät maahanmuuttokriitikot tietysti myöntävät tavoitteensa avoimestikin, ainakin omilla foorumeillaan.

Jussi Jalonen on omassa blogissaan ansiokkaasti eritellyt Puolan vaalitulosta, ja koska hänellä on paljon elävämpi kosketus maan nykyelämään kuin minulla, hän tietää varmasti mistä puhuu. Yhdestä asiasta kyllä ilmaisisin eriävän mielipiteeni: Jalonen katsoo PiSin olevan vankasti ja luotettavasti Venäjään suunnattujen pakotteiden takana ja haavoittumaton KGB:n houkutteluyrityksille. Minä en luottaisi tähän ollenkaan.

Meilläkin sai vielä kymmenen vuotta sitten vainoharhaisen salaliittoteoreetikon maineen siitä, että epäili äärioikeiston tai hurrivihaajien olevan Venäjän asioilla. Terve arkijärkihän tiesi suomalaisten äärioikeistolaisten vihaavan Venäjää kuten verivihassa vihataan. Siksi ajatus täkäläisestä äärioikeistosta Venäjän liittolaisena ja käskyläisenä on herättänyt täällä sellaista torjuntaa. Kuitenkin äärioikeisto kääntyi yllättävänkin saumattomasti ja pragmaattisella otteella Venäjän puolelle heti tiedostettuaan olevansa enemmän länsimaalaisia liberaaleja arvoja (äärioikeiston koodikielellä "kommunismia") kuin itänaapuria vastaan.

Nähdäkseni PiSin väki tiedostaa tämän yhtä lailla ja leimaa vastaavalla tavoin arvoliberalismin kommunismiksi. Lisäksi Jalosenkin luulisi muistavan, että puolalainen oikeistonationalismi ei historiallisesti ole suhtautunut ollenkaan vieroksuen yhteistyöhön Venäjän kanssa. Hänellehän minun ei tarvitse kertoa tätä, mutta Puolan historiaa vielä minuakin huonommin tunteville lukijoille voi olla hyödyksi tietää, että Puolan toista maailmansotaa edeltäneen ns. kansallisdemokraattisen, juutalaisvastaisen oikeiston (Narodowa Demokracja, Endecja) pääideologi Roman Dmowski näki nimenomaan tsaarin Venäjän pragmaattisena yhteistyökumppanina. Puolan nykyinen populistioikeisto ei varmasti ole historiallisesti lukutaidotonta (siksikään, että vuoden 1990 jälkeen kaikki vanhan Endecjan aate- ja ohjelmajulistukset varmasti julkaistiin uudelleen valtavina painoksina), eikä siltä myöskään ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä a) ei ole nykyisellään enää kommunistinen ja b) on aika monessa asiassa samalla linjalla heidän kanssaan. Siksi en luottaisi ollenkaan PiSiin tässä Venäjän asiassa.

I Polen gick valsegern till det populistiska partiet Prawo i Sprawiedliwość som företer en hel del likheter med våra sannfinländare. Namnet på partiet brukar översättas som "Lag och rättvisa", fast det första ordet i namnet också kan betyda rätt, konkret rättighet, t ex rätten att köra bil om man råkar ha körkort. Hur som helst har partisegern lett till negativa reaktioner i EU, eftersom partiet anses vilja avveckla uttrycksfriheten och rättsstaten.

Att ett sådant parti tillskansat sig en stor röstandel just i Polen är ingenting att förundra sig över. Redan på nittitalet, då jag ännu uppmärksamt följde med händelserna i landet, var det inte mellan högern och vänstern den stora vattendelaren i polsk politik befann sig, utan snarare mellan den liberala (även ekonomiskt liberala) högerintelligentian å ena sidan och de ekonomiskt vänsterpopulistiska konservativa å andra sidan - för att tillåta mig en dubiös analogi, mellan "samlingspartiet" och "sannpolackerna". PiS är Polens "sannfinländska" parti, dess motpol, Platforma Obywatelska eller Medborgarplattformen, är snarare kristdemokratisk. De mest kända av politikerna inom PO är Donald Tusk (som trots sitt anglosaxiskt klingande namn inte är av brittisk, utan av kasjubisk härstamning - kasjuberna är en etnisk minoritet som de flesta av oss bara känner från Günter Grass romaner) och Radosław Sikorski (gift med historikern Anne Applebaum).

Vänstern (inklusive socialliberala och socialdemokratiska grupperingar) har i Polen redan länge varit svag och splittrad. Delvis beror detta på att vänstern som begrepp väcker misstro och misstankar i ett före detta kommunistiskt land, men dessutom på att det viktigaste "vänsterpartiet" i landet länge var Sojusz Lewicy Demokratycznej, Demokratiska vänsteralliansen, som var ett postkommunistiskt parti, dvs ett parti med rötter i det gamla översittarpartiet.

Ur västerländsk vänsterliberal synpunkt äe problemet med postkommunism att ett före detta kommunistparti från Östeuropa inte står för vad som vi uppfattar som vänsteridéer. Ett sådant parti blickar istället tillbaka till kommunisttiden. Det här är enligt definitionen en reaktionär position. De flesta anhängarna för partiet är antagligen före detta kommunistiska tjänste- och ämbetsmän. De utgör en så stor samhällsgrupp att det inte går att helt sonika utesluta dem - dessvärre är det typiskt för totalitära system att de kan rekrytera en stor del av det såkallade vanliga folket som "medbrottslingar".

De kommunistiska länderna präglades - vad hommaiterna än påstår - definitivt inte av "tolerans" och "grön vänster". Det var mer eller mindre totalitära diktaturer. I själva verket skulle en och annan hommait eller nynazist ha trivts bra i dem, eftersom attityderna t ex till homosexuella och miljövård var precis desamma i dessa länder som på Homma. Någon fri rörlighet var det inte tal om, i stället bevakades gränserna av lättretade bassar beväpnade med kulsprutor och dumdumkulor. Ett exkommunistiskt parti i Östeuropa som definitionsenligt vill se någonting positivt och lovvärt i det system som rådde under sovjettiden står sålunda för helt andra saker än västliga vänstergrupperingar. I själva verket skiljer sig dess linje knappast mycket från PiS, det är bara retoriken som avgör.

Vem röstar på PiS då? Tydligen är det främst fattigare folk, de som ser sig som förlorare i en värld på väg till liberalisering och globalisering. När det handlar om ekonomi har PiS nämligen en viss böjelse till vänsterpopulism och förhåller sig inte negativt till socialstatens idé. Det är ingenting förvånande i att Soini uppfattar PiS som ett broderparti: PiS har nämligen lyckats i vad Sannfinnarna bara strävar efter att bli, dvs som ett "arbetarparti utan socialism", eller snarare utan värdeliberalism ("socialism", "kommunism" och "kulturmarxism" är sannfinska kodord för värdeliberalism, vilket innebär att SFP och en del av Samlingspartiet redan står för kommunism så som de definierar begreppet). Det här är i och för sig lätt att förklara: PiS har uppenbarligen lyckats bättre än sannfinnarna som ett parti som inte bryter sina löften.

Sannfinländarna har som bekant snabbt börjat förlora väljarstöd när de väl axlat regeringsansvaret och börjat sjunga med i den traditionella högerkören. Det här kunde man ha gissat sig till redan p g a Jussi Halla-ahos röstningsbeteende på stadsfullmäktige: han ger som bekant katten i allt som ingenting har med hans invandringsgriller att göra, och sålunda rättade han sig efter Samlingspartiet i alla sådana för honom likgiltiga frågor. Tydligen har PiS lyckats övertyga väljarna bättre om att kunna representera dem i maktens korridorer. Det här hänger dock även ihop med den särskilda politiska situationen i dagens Polen överhuvudtaget: vänstern är maktlös medan det är Medborgarplattformen och PiS som för den egentliga kampen om makten. Det parti som segrar i parlamentsval kan sålunda tillåta sig allt det drömmer om.

Situationen i Polen är givetvis Soinis våta dröm, vilket han inte ens försöker sticka under stol med. Vad EU för närvarande oroar sig över i Polen är det hot som PiS-valsegern utgör för rättsstaten och maktdelningsprincipen, och det är både Soini och hans ackompanjatör Simon Elo alldeles säkert mycket medvetna om när de förkunnar att det är viktigare med demokrati och folkvilja än rättsstat och uttrycksfrihet. Det är inte första gången man får höra från sannfinska hållet att även domstolarna borde "demokratiseras" och politiseras och att de som kritiserar sannfinnarna efter de sistnämndas valseger borde dömas för hatbrott. 

Maktdelningsprincipen och ett oberoende domstolsväsende har man precis därför att något regeringsbyte inte bör kunna äventyra medborgerliga rättigheter och den enskildes personliga trygghet. Och fan vad sannfinlända ondgör sig över det. Att inte ens valsegraren får använda verkställande makt mot domstolarna tycker de är en restriktion vänstern eller kommunisterna hittat på.

Som vi vet var det precis i Sovjetunionen, som invandringskritikerna påstår sig avsky, mixtrade den verkställande makten och det makthavande partiet med domstolsväsendet så mycket de ville. De grymheter och orättvisor som ägde rum i Sovjetunionen hängde intimt ihop med den politiserade rättskipningen (förutom skenrättegångar fanns det också snabbdomstolar, såkallade trojkor, som utdelade förutbestämda domar på löpande band). Alltså: sannfinnarna och den övriga extremhögern vill införa ett politiserat domstolsväsende, precis ett sådant som anses ha utgjort en av de centrala orättvisorna i Sovjetunionen, och de restriktioner mot godtycklig maktutövning som förebygger dylika orättvisor framstår för sannfinnarna som kommunism. De uppriktigaste invandringskritikerna medger t o m öppet, åtminstone på sina egna fora, att det här är vad de strävar till.

Krigshistorikern Jussi Jalonen har i sin egen blogg förtjänstfullt analyserat det polska valresultatet, och han vet nog vad han talar om, eftersom han har mer kontakter i landet än jag. En sak vill jag dock uttrycka en avvikande åsikt om: Jalonen anser att PiS står solitt och pålitligt bakom sanktionerna mot Ryssland och inte låter sig duperas av KGBs sirensång. Det här är jag inte lika säker på.

För tie år sen blev man utskälld som förföljelsemanisk konspirationsteoretiker om man bara vågade misstänka att extremhögern och svenskätarna gick Rysslands ärenden. Det allmänt accepterade sunda förnuftet visste ju att finska högerextremister hatade Ryssland som pesten. Därför har tanken om extremhögern som en allierad och springpojke till Ryssland väckt sådana avvärjningsreflexer här hos oss. När allt kom omkring sällade sig våra högerextremister utan omsvep till den putinvänliga skaran genast när den blev medveten om att det snarare är liberala västliga värden ("kommunism", som det heter på extremhögerns kodspråk) än Ryssland som den vill bekämpa.

Enligt min uppfattning inser även PiS detta, och även i dess retorik likställs värdeliberalism med kommunism. Dessutom bör man beakta den historiska bakgrunden: jag antar att även Jalonen minns att polsk högernationalism förr i tiden inte tillbakavisade allt samarbete med Ryssland. De som känner Polens historia ännu sämre än jag är kanske förtjänta av att bli upplysta om att Roman Dmowski, den ledande ideologen för den såkallade nationaldemokratiska, antisemitiska högern (Narodowa Demokracja, Endecja) i Mellankrigspolen, såg Tsarryssland som en tänkbar taktisk allierad. Polens nuvarande populistiska höger består nog säkert inte av historiska analfabeter (dessutom är det säkert att alla ideologiska dokument Endecja på sin tid gett ut efter år 1990 gavs ut i väldiga nyupplagor), och det har säkert inte undgått deras uppmärksamhet att Ryssland a) inte längre är kommunistiskt och b) delar många av deras åsikter. Därför skulle jag inte alls lita på PiS vad gäller förhållandet till Ryssland.

Venäjän esikuvallinen rajapolitiikka - Rysslands förebildliga gränsbevakning

1) "Soini på Yle: Vi bör göra som Ryssland - 'ryssarna sköter sina gränser som andra borde'"
2) "Varannan asylsökande når Lappland via östgränsen - 'det är tydligen den organiserade brottsligheten som håller invandringen i gång'"

Liian kovien jätkien kyydissä - I alltför tuffa killars sällskap

Keskustelufoorumeilla ja somessa on joltistakin kiinnostusta herättänyt Sebastian Tynkkysen hiljattainen yritys sanoutua irti rasismista. Tynkkynen, kuten varmasti muistatte, on tämä ei vain teeveestä, vaan peräti tositeeveestä tuttu sälli, joka on aika avoimesti itsekin myöntänyt olevansa pelkkä huomionhakija - yksi aikakautemme tyypillisistä nuorista, jotka eivät todellisuudessa osaa mitään erityisen maininnan arvoista, mutta jotka eivät myöskään kykene tyytymään tavallisen ihmisen elämään. Tynkkynen on tunnetusti Pentti Haanpään tarinasta tutun Taivalvaaran näyttelijän otteella esiintynyt biseksuaalisena uskovaisena perussuomalaisena, mutta tuskin erityisen vakaumuksellisena.

Yksi jos toinenkin ehti jo sanoa Tynkkysen puhuvan asiaa ja otti hänen kääntymyksensä vakavasti, mutta minä en (ja nyttemminhän Tynkkynen on taas esiintynyt "maahanmuuttokriittisenä"): sattumoisin tiedän kokemuksesta, että jopa Hervannan Herrasmieshistorioitsijana tunnettu kaikkien maahanmuuttokriitikoiden isä, äiti ja kummisetä kykenee esittämään netissä vastuuntuntoista rasisminvastustajaa jos katsoo moisen olevan tarpeen. Vielä pari päivää aikaisemmin Tynkkynen ehti innokkaana asettua tukemaan eri kaupungeissa virinnyttä vapaaehtoisten katupartioiden liikettä, ts. moneen kertaan raastuvassa rangaistujen lurjusten yritystä rakentaa rikolliselle toiminnalleen muka respektaabeli julkisivu. Nyt hän tuntuu yhtäkkiä tulleen toisiin ajatuksiin, mikäköhän siinä on taustalla?

Todennäköisimmältä tuntuu, että parantumaton opportunisti, tuuliviiri ja aikalaisvirtsan mukana virtaaja Tynkkynen siinä hakee kiireessä uutta kannattajakuntaa. Näyttäisi vähän siltä, että maahanmuuttokriitikoiden jakaantuminen "kommunistiseen" ja "sosiaalidemokraattiseen", tai sanoisimmeko fasistiseen ja kansallisdemokraattiseen siipeen on nyt käynnistymässä - aiemminhan meininki on ollut se, että koko maahanmuuttokriittinen liike on johdonmukaisesti puolustanut joka ikistä avoimen natsististakin roikaletta. Samalla natsismin ja rasismin olemassaolokin suomalaisessa politiikassa on pyritty kiistämään: ainoa rasismi - kuten persujen puhetapa menee - on vihervasemmistolaisten rasismi persuja ja maahanmuuttajien rasismi kantaväestöä kohtaan.

Avoin, röyhkeä ja rehentelevä rasismi on kuitenkin nyt mahdollista suomalaisessa politiikassa. Rasistit ja fasistit voivat olla kiertelemättä ja kaartelematta rasisteja ja fasisteja kuin Pekka Siitoin konsanaan. Tällöin kursaileva, rasismin rajalla leikittelevä kiemurtelijapoliitikko alkaa käydä tarpeettomaksi, tai sitten hänen pitää ruveta tarkemmin tunnustelemaan, mistä voisi saada tukijoita, rahoittajia ja hyysääjiä ja keistä se maltillisen maahanmuuttokriittinen "kansallisdemokraattinen" liike voisi koostua.

Asiaan liittyy tietysti myös rasismin ja fasismin läheinen yhteys ammattirikollispiireihin. Kuten olen eräitäkin kertoja muistuttanut, äärioikeistolaisuus on yhteiskunnassamme pitkälti rikollisen puolimaailman tapa houkutella ja värvätä väkeä nuorten miesten keskuudesta. Perussuomalaisten tunnettu "roso" tarkoittaa sitä, että puolueeseen on ängennyt puhtaasti rikollista porukkaa, jolla ei ole muita tavoitteita kuin järjestäytyneen yhteiskunnan heikentäminen lainvastaisen toiminnan helpottamiseksi.

Pentti Oinonen, joka tunnetaan sattuneesta syystä myös Hauveli-Oinosena (Penttiä pitää toki ymmärtää, Pentti on maalta), julisti tuossa juuri, että turvapaikanhakija (joka siis on hänen kirjoissaan aina lähtökohtaisesti raiskaava arabimies, vaikka olisi kuusivuotias tyttö) tottelee paremmin väkivaltarikollisten katupartion uhkaa kuin poliisiunivormua. Asiallisesti ottaen Oinonen siis sanoo, että hän haluaa järjestäytyneen rikollisuuden edustajia partioimaan kadulle poliisin sijasta. 

Tämä liittyy yksiselitteisesti siihen jatkuvaan hyökkäykseen, joka persuilla on meneillään laillista menoa ja oikeusvaltiota vastaan. Laura Huhtasaari sanoi suoraan että perustuslaki on estänyt persuja viemästä läpi kannattamiaan "hyviä asioita", ts. loukkaamasta vääränlaisten ihmisten perustuslaillisia oikeuksia: koko heidän liikkeelläänhän ei ole mitään muuta tavoitetta kuin päästä syrjimään ja vainoamaan. Luonnollisesti tämä oikeusvaltion murentaminen on myös persujen ammattirikollissiiven etujen mukaista: kun lait alennetaan vain "muutaman yksittäisen ihmisen henkilökohtaisiksi mielipiteiksi", rikollisten on helpompi harjoittaa ammattiaan. Tietysti koko nykyisen hallituksen eetos on rikollisille mieluisampi: siihenhän kuuluu oleellisesti vihamielinen asenne kaikkea lainsäädäntöä kohtaan ja sen näkeminen purettavina normeina ja vastustettavana sääntelynä.

Näyttää kuitenkin siltä, että Tynkkynenkin on niin sanotusti haistanut kaasun. En tiedä onko hän oikeasti seksuaalisen vähemmistön jäsen enkä tiedä onko hän siitä itsekään täysin varma, mutta sen hän varmasti ymmärtää että toilailuillaan hän on leimautunut sellaiseksi. Ja nythän on niin, että homoseksuaalit ovat äärioikeistolle se porukka, jolle saa periaatteessa tehdä aivan mitä tahansa. Muiden vihamielisiksi koettujen ryhmien epäinhimillistämiseen kuuluu oleellisesti, että nämä leimataan homoseksuaaleiksi. Jos äärioikeisto saisi nykyistä merkittävämmin poliittista valtaa, myös Tynkkysen akan pojalle alkaisi viimeinen lähtölaskenta. 

Sanalla sanoen: Tynkkynen on joutunut liian kovien poikien kyytiin, sellaisten poikien, joihin ei voi luottaa: hän voi kenties mielistellä heitä aikansa, mutta viime kädessä heillä ei ole mitään estoja leikata vaikka hänen mahaansa auki, jos sopiva oikku tulee. Synnynnäisenä opportunistina ja tuulenhaistelijana hän tietysti on huomannut, että äärioikeiston venäläismielisyys on nyt kaikkien huulilla ja myös yksi jos toinenkin kolumnisti on nyt, kaksi ja puoli vuotta meikäläisen potkujen jälkeen, alkanut puhua äärioikeiston viestinväkeen kohdistamasta vainosta ottaen huomattavasti vähemmän sovinnollisen asenteen kuin aikaisemmin. Tynkkynen hakee jo uloskäytävää, mutta ymmärtää, että jonkinlaisen uskottavuuden säilyttääkseen hänen pitää yrittää esittää "ei-fasistista maahanmuuttokriitikkoa". Äkillinen takinkäännös ei siksi kävisi päinsä.


På webbfora och i sociala medier är det Sebastian Tynkkynens försök att ta avstånd från rasism som väckt ett visst intresse. Tynkkynen är en sannfinländsk ungpolitiker som mest är känd från dokusåpor och som rätt öppet medgett att han bara är ute efter uppmärksamhet - en av vår tids typiska ungdomar som inte kan någonting särskilt men som inte heller kan nöja sig med en vanlig människas liv. Tynkkynen påminner mest om "skådespelaren från Taivalvaara", som Pentti Haanpää skrivit en novell om: han har uppträtt som bisexuell konservativt religiös sannfinländare, men om det ligger någon djup övertygelse bakom denna identitet så heter jag Peter Pan.

En och annan hann redan prisa Tynkkynen och ta hans omvändelse på allvar (låt vara att Tynkkynen därefter åter vänt kappan och uppträtt som "invandringskritiker"), men det gör inte jag: jag råkar nämligen veta av erfarenhet att t o m gentlemannahistorikern från Tammerfors, alla invandringskritikers far, mor och gudfader, på nätet kan ge intrycket av att vara en ansvarsfull antirasist om det så gäller. Ett par dagar före sitt rasismkritiska inlägg hade Tynkkynen entusiastiskt tagit i försvar den rörelse av frivilliga gatupatruller som uppstått i flera städer - en "folkrörelse" som egentligen bara är välmeriterade fängelsekunders försök att bygga upp en respektabel fasad för sin kriminella verksamhet. Nu verkar han plötsligt ha kommit till andra tankar - vad kan det månne bero på?

Det mest sannolika är att Tynkkynen, en obotlig opportunist och kappvändare som flyter med tidens urinströmmar bara söker efter nya anhängare. En möjlighet är att invandringskritikerna äntligen håller på att splittras itu för att ge upphov till en "kommunistisk" och en "socialdemokratisk" - eller kanske en fascistisk och en nationaldemokratisk flygel - tidigare har hela den invandringskritiska rörelsen förbehållslöst försvarat varenda öppet nazistisk lymmel. Samtidigt har det pågått kontinuerliga försök att förneka att det alls finns någon fascism i finsk politik: den enda rasism - som sannfinnarna gång på gång upprepar - är den "gröna vänsterns" hat mot sannfinländare och invandrarnas mot majoritetsbefolkningen.

Öppen, fräck och skrytsam rasism har dock nu gjort sig gällande i finsk politik. Rasister och fascister kan vara rasister och fascister utan att slingra sig, precis som Pekka Siitoin på sin tid. Då behövs det inte längre några gränsgångare som leker med halvrasistiska idéer utan att våga ta steget fullt ut. Eller då måste han skicka ut trevare för att ta reda på var han kunde hitta välönskare, finansiärer och samarbetspartners och vem som kunde ansluta sig till en moderat invandringskritisk "nationaldemokratisk" rörelse.

Det handlar givetvis också om den nära anslutning om rasism och fascism har till yrkeskriminella kretsar. Som jag ofta påmint är högerextremism i vårt samhälle till stor del den kriminella halvvärldens metod att locka till sig och rekrytera unga män. Timo Soini et consortes medger gärna att partiet gör ett något grovhyvlat intryck; vad de inte medger är att detta intryck beror på att partiet infiltrerats av rena brottslingar som är mest intresserade av att försvaga det organiserade samhället för att underlätta olaglig verksamhet.

Pentti Oinonen, allmänt känd som Vovven sedan han likställt homosexuella med djurskändare, förkunnade nyligen att en asylsökande (även asylsökande sexåriga flickor är för honom våldtäktslystna arabiska män) hellre lyder en våldskriminell gatupatrull än en uniformerad polis. Sakligt sett säger Oinonen sålunda att han hellre vill se organiserade brottslingar än poliser på gatorna. 

Det här hänger entydigt med sannfinländarnas kontinuerliga angrepp mot lagligheten och rättsstaten. Laura Huhtasaari sade öppet att grundlagen stått i väg för de "goda saker" som sannfinländarna förespråkar. Dessa "goda saker" innebär kränkningar av "fel sorts" människors grundlagsgaranterade rättigheter: hela deras folkrörelse har ju inga andra målsättningar än diskriminering och förföljelse som sådana. Kampen mot rättsstaten är givetvis också vad som lockar yrkeskriminella: när lagarna reduceras till "ett par individers personliga åsikter" (som Jussi Halla-aho talar om dem), får brottslingar det lättare att utöva sitt yrke. Givetvis tilltalar hela den nuvarande regeringens etos brottslingarna, eftersom det går ut på att identifiera all lagstiftning som normer och reglering som bör avvecklas.

Det förefaller dock att även Tynkkynen känt lukten från gaskamrarna, så att säga. Jag vet inte om han verkligen representerar någon sexuell minoritet, och jag vet inte heller om han ens vet det själv, men vad han säkert inser är att han brännmärkt sig som homosexuell med sina äventyr i offentligheten. Och för extremhögern är de homosexuella den grupp i samhället man får göra vad som helst med. Andra förhatliga grupper avhumaniserar man genom att utmåla dem som homosexuella. Skulle extremhögern ta över så skulle unge Tynkkynen stå inför den sista nedräkningen. 

Som sagt har Tynkkynen hamnat i alltför tuffa killars sällskap, sådana killars som man inte kan lita på. Han kan kanske ställa sig in hos dem för en stund, men i sista hand har de inga hämningar att slita upp magen på honom om de får för sig att göra så. Som den opportunist och kappvändare han är har han säkert lagt märke till att extremhögerns rysslandvänliga attityder nu diskuteras av alla och att en och annan kolumnist nu, två och ett halvt år efter mitt avskedande, tagit upp den förföljelse som extremhögern riktar mot mediefolket i betydligt mindre försonlig ton än förr. Tynkkynen söker redan efter en nödutgång, men samtidigt ser han sig tvungen att uppträda som en "icke-fascistisk invandringskritiker" för att behålla någon sorts trovärdighet som politiker - en plötslig kovändning skulle inte gå för sig.