Myyttejä Venäjästä, Ukrainasta ja Neuvostoliitosta

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 28. syyskuuta 2014)

Näin putinismin aikana liikkeellä on kaikenlaisia myyttejä niin Venäjästä, Neuvostoliitosta kuin Ukrainastakin. Kuten salaliittoteorioiden aikakaudella on tavallista, samoihin myytteihin uskotaan usein molemmilla äärilaidoilla. Itä-Eurooppa ja Venäjä eivät ole tuttuja paikkoja ja Neuvostoliittokin on katoamassa myyttien ja huhujen hämäriin.

Käydäänpä siis asiaan.

Venäläiset ovat joutuneet kärsimään eniten Stalinista/Hitleristä/toisesta maailmansodasta jne.Täällä Suomessa on pilvin pimein näitä sentimentaalisia Venäjän nyyhky-ystäviä joihin tämä puppu on uponnut kuin sukellusvene Mariaanien hautaan. Tavallisesti se sama porukka julistaa Venäjän kulttuurin suurenmoisuutta tietämättä kyseisestä kulttuurista paljon mitään.

Timothy Snyder. Kuva: Wikipedia

Nyt kun Timothy Snyderin erinomainen teos Tappotanner on lopultakin saatu suomeksi, umpisuomalaisetkin voivat sieltä lukea, mikä ryhmä Neuvostoliitossa joutui kärsimään eniten Stalinin vainoista: Neuvostoliiton puolalainen vähemmistö. Mitä sitten toisen maailmansodan itärintamaan tulee, on aika selvää, että siellä ukrainalaiset ja valkovenäläiset, jotka joutuivat sodan ja miehityksen jalkoihin ja rintaman kohdalle, saivat kärsiä eniten. Itärintaman sotaa käytiin itse asiassa ukrainalaisilla ja valkovenäläisillä sotilailla puolin ja toisin: sekä Saksan armeijan alkuasukasvahvistuksiin että neuvostoarmeijaan värvättiin paljon näiden kansojen edustajia, ja veli nousi veljeään vastaan aivan sananmukaisesti. Jopa oikeaoppinen neuvostosotakirjallisuus myöntää tämän kautta rantain (venäjäntaitoisille vihjeeksi Emmanuil Kazakevitšin kertomus Zvezda, ”Tähti” – en toki tiedä, onko suomennettu).

Emmanuil Kazakevitš. Alkujaan Juutalaisten autonomiselle alueelle Birobidžaniin muuttanut kirjailija aloitti uransa jiddišinkielisenä runoilijana, mutta joutui 1930-luvun vainojen uhatessa muuttamaan kiireellä lännemmäksi. Koska suurin osa Neuvostoliitossa vainotuista sai vain alueellisen etsintäkuulutuksen, maan sisäinen pakolaisuus saattoi olla riittävä keino päästä karkuun puhdistuksia. Sodan aikana Kazakevitš hankki rintamakokemusta ja alkoi kirjoittaa venäjäksi sotakertomuksia. Kuva: Wikipedia.

Itse asiassa yksi venäjänkielisen, neuvostoaikaisen sotakirjallisuuden merkittävimpiä kielellisiä erikoispiirteitä on, että kirjoissa esiintyy useinkin ukrainan tai valkovenäjän sekaista venäjää solkkaavia sivuhenkilöitä (tämä ei toki näy suomennoksissa). Kirjailijoiden mielestä se ilmeisesti kuului oleellisena, määrittävänä piirteenä rintaman autenttiseen tunnelmaan.

Ukrainalaisten esittäminen jonkinlaisena fasistikansana, joka loukkaa itsenäisyyspyrkimyksillään kauan kärsinyttä Venäjän kansaa, on siis historiallisesti valheellista. Se toki on totta, että Ukrainasta, kuten muiltakin miehitetyiltä alueilta, löytyi paljon yhteistoimintamiehiä. Mutta niin löytyi myös etnisten venäläisten joukosta sieltä, minne Hitlerin pitkä koura ulottui.

Krim oli ukrainalaisen Hruštšovin nousuhumalassa päähänpistosta antama lahja Ukrainalle.Tällä koetetaan alinomaa perustella Krimin rikollista valtaamista ja laitonta liittämistä Venäjään. Ensimmäinen valhe on, että Nikita Hruštšov, Neuvostoliiton johtaja viisi-kuusikymmenluvulla, olisi ollut ukrainalainen. Itse asiassa Hruštšov syntyi Kalinovkan kylässä Kurskin oblastissa (”oblast”, joka suomennetaan usein ”alueeksi”, on lähinnä läänin tyyppinen hallintoalue), joka on kyllä Ukrainan itärajan lähellä, mutta etnisesti ja kielellisesti se on varmasti yksiselitteisen venäläistä aluetta ja poliittisesti Venäjää.

Nikita Hruštšov, Neuvostoliiton johtaja Stalinin jälkeen. Kuva: Bundesarchiv/Wikipedia

Hruštšov oli siis venäläinen; hänen ukrainalaisyhteytensä on siinä ja vain siinä, että hän teki nuorena uraa Ukrainassa sikäläisen puoluepomon Lazar Kaganovitšin kakkosmiehenä. Sitten kun Kaganovitš siirtyi Ukrainasta Moskovan puolueaparaattiin, hän otti apumiehensä mukaansa. Sodan jälkeen Hruštšov palasi Ukrainaan jälleenrakennustyötä johtamaan.

Krimin siirto Ukrainan alaisuuteen johtui ennen muuta infrastruktuurin hallinnointitarpeista: tarina nousuhumalaisesta lahjasta Ukrainalle lienee syntynyt siinä vaiheessa kun Hruštšovin vastustajat ryhtyivät häntä kaatamaan ja halusivat esittää hänet Staliniin verrattavana mielivaltaisena johtajana. Siinä missä Stalinia syytettiin ”henkilökultista”, seuraajalle keksittiin synniksi ”voluntarismi”, sanahirviö, jolla viitattiin hänen liian ”omatahtoiseen” ja tempoilevaan politiikkaansa (kuka tahansa Neuvostoliiton ja kylmän sodan historiaan tutustunut tietää, ettei syyte ollut kaikilta osin aivan tuulesta temmattu). Propagandaväite Krimin mielivaltaisesta siirrosta osavaltiolta toiselle sopi tähän kuin nyrkki silmään.

Lazar Kaganovitš, Hruštšovin esimies ja mentori. Kaganovitš toimi Ukrainassa edistämällä ensin ukrainan kieltä ja sitten nälänhätää, sen mukaan mitä puolue, eli Stalin, vaati. Hän onnistui sumplimaan itsensä kaikkien poliittisten äkkikäännösten läpi ja kuoli vasta vuonna 1991. Kuva: Wikipedia.

Länsimaista kirjallisuutta ei ollut ollenkaan saatavana Neuvostoliitossa. Tähän täysin järjettömään väitteeseen törmäsin joskus Agricolan foorumeilla. Se on kaivellut siitä lähtien, joten otanpa ja oikaisen sen tässä. Se on esimerkki siitä, millaisiin tolkuttomuuksiin väki uskoo silloin kun on a) tarpeen esittää Neuvostoliitto kaikkia muita pahempana, absoluuttisena hirmuvaltana (tosin Neuvostoliiton on äärioikeiston kammoksumana demonina alkanut viime aikoina korvata islamilainen maailma) ja b) kaikki ei-äärioikeistolaiset Neuvostoliiton myötäjuoksijoina.

Neuvostoliiton pahuutta ja vastenmielisyyttä ei todellakaan ole syytä vähätellä. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliiton kehityksessä oli monia vaiheita: Stalinin mielivaltaisen diktatuurin ja Hruštšovin tempoilun jälkeen maa rauhoittui konservatiiviseen perusneukkuelämäntapaan, jonka suomalaiset itse asiassa tuntevat melko hyvin vanhoilta kunnon votkaturistiajoilta. Se myöhäisaikojen Neukkula pyrki luomaan kulttuurisuhteita länteen, ja myös lännen kirjallisuutta käännettiin jonkin verran (tosin saksittuna). Toki suosituimpia ja vapaimmin saatavissa olleita läntisiä kirjoja olivat sellaiset poliittisesti yhdentekevät klassikot kuin Huckleberry Finnin seikkailut tai Aarresaari. (Omasta hyllystäni löytyy muuten venäjäksi Robinson Crusoe, tosin jo Venäjällä, ei Neuvostoliitossa painettuna.)

Julian Semjonov, neuvostoliittolainen jännäriviihdekirjailija. Hän lienee tunnetuin Saksaan soluttautuneen neuvostovakooja Stirlitzin seikkailuja kuvaavasta, televisiosarjaksikin kääntyneestä romaanista Kevään seitsemäntoista hetkeä. Kuva: Wikipedia

Silloin kun länsikirjallisuutta sensuroitiin, sakset söivät luultavasti enemmän seksikuvauksia kuin poliittisesti arkoja kohtia. (Poliittiset sopimattomuudet selitettiin luultavasti alaviitteissä ja esipuheissa; neuvostoaikaisissa kirjoissa muuten on yleensä varsin hyvä alaviiteaparaatti, joka poliittisten soo-soo-sormennostojen lisäksi sisältää aivan asiallisiakin selityksiä.) Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden rehevä eteläamerikkalainen sukupuolisuus vimmastutti neuvostosensorit siinä määrin, että kirja puukotettiin juonettomaksi. Neuvostosensuurin menettelytavoista hyvää käytännön tietoa on saatavana Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta, jossa neuvostosensuurin poispätkimät kohdat näkyvät tekijänoikeussyistä kursiivilla painettuina. Lukija huomaa pian, että poliittisesti huolestuttavien osuuksien lisäksi kirjasta on suorastaan naurettavan säntillisesti poistettu kaikki viittaukset seksiin ja alastomuuteen.

Mihail Bulgakov. Kuva: Wikipedia

Länsimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin asema Neuvostoliitossa oli oikeastaan kaksinainen. Toisaalta eliitti vihasi sitä, mutta toisaalta yksi eliitin tunnusmerkeistä oli, että se pääsi tavallista rahvasta esteettömämmin käsiksi siihen. Eliittikoulu tarkoitti 70-luvun Neuvostoliitossa käytännössä koulua, jossa opetettiin englantia ja jossa kävi ulkomaalaisia vieraita lännestä puhumassa oppilaiden kanssa englantia (tästä lisää Viktor Pelevinin elämäkerrassa Pelevin i pokolenie pustoty).

Serhij Žadan, ukrainalainen nykyrunoilija ja -kirjailija, jota minäkin olen hieman lukenut. Kuva Rafał Komorowski, Wikipedia 

Venäläiset ovat lukevia, henkeviä ja sivistyneitä ihmisiä, koska jo neuvostoaikana neuvostoraitiovaunut olivat täynnä lukevaa kansaa. Venäjän hienoa kulttuuria ihannoivat venäläismieliset jankkaavat usein tätä iskulausetta. Se on pinnalta katsoen totta. Mutta kannattaa miettiä, mitä luettiin.

Kuten monet varmasti muistavat, Stalin kutsui kirjailijoita ”ihmissielun insinööreiksi”, mikä tarkoitti, että kirjailijoilla nähtiin olevan propagandistinen tehtävä osana neuvostososialismin rakentamista. Tämä tarkoittaa, että niiden lännessä ihailtujen toisinajattelijoiden lisäksi Venäjällä oli paljon samoinajattelevia kirjailijoita, siis moraaliltaan venyviä ja kirjailijaliiton tarjoamista eduista lokoisasti nauttivia kynämiehiä, jotka osasivat olla hankkimatta itselleen vihollisia puoluejohdosta.

Neuvostoliitossa oli runsaasti kirjailijoita, elokuvaohjaajia ja muuta kulttuurielämää, eivätkä kaikki olleet aivan huonoja. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliitossa kirjallisuus oli pitkälti massaviihdettä. Lukeva yleisö oli valtava ja suuri osa luettavasta melko teollisesti tuotettua tavaraa. Ei pidä hetkeäkään kuvitella, ettei Neuvostoliitossa olisi kirjoitettu paljon ajanvietekirjallisuutta melko rahvaanomaiseen makuun.

Täällä meillä kuviteltiin silloin ja kuvitellaan usein vielä nytkin, että Neuvostoliitossa ei olisi ollut viihdeteollisuutta eikä viihdyttäväksi tarkoitettua lukemista. Tämä johtuu siitä, että Neuvostoliitto nähtiin kaiken kivan kieltäjämaana. Lännessä oli bestsellereitä ja salapoliisijännäreitä, Neuvostoliitossa uuvuttavia agitaatiokokouksia ja punalippukulkueita. Lisäksi suomeksi käännetystä venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta suurin osa oli vakavaksi tarkoitettua ja pyrki noudattamaan 1800-luvulta periytyvää klassista realistista estetiikkaa.

Itse asiassa Neuvostoliitossa tietysti oli jännärikirjallisuutta, vieläpä sellaista jännärikirjallisuutta, joka samalla toimi propagandana neuvostojärjestelmän puolesta. Sellaisissa jännäreissä KGB:n miehet olivat tietysti hyviksiä, punatähti- James Bondeja, ja lännen agentit fasisteja. Synkästi kalskahtava sana tšekisti, joka viittaa Tšekaan eli KGB:n ensimmäiseen edeltäjään, oli Neuvostoliitossa ja itäblokissa virallisesti sankarin kunnianimi. Neuvostojännärikirjailijoista suomeksi on taidettu kääntää ainakin Julian Semjonovia.

Tällä kirjallisuudella kasvaneiden ja päänsä sotkeneiden ihmisten arvomaailma ei ole mitenkään yksiselitteisesti syvällisempi tai jalompi kuin länsimaisella joukkotiedotuksella kasvaneiden. Omasta mielestäni ihmemies MacGyverin tai vaikka Teksasin rajajääkäri Walkerin edustama amerikkalainen partiopoikaidealismi, jota televisiostamme näinä päivänä onneksi tulee sitä kaipaaville yllin kyllin, on paljon terveemmällä pohjalla kuin neuvostokirjallisuuden sanoma.

Valentin Pikul'. Kuva: Wikipedia

Kannattaa panna merkille sekin, että Neuvostoliitossa fasismia hipovaa venäläistä nationalismia sai itse asiassa julistaa verraten vapaasti. Tämä johtui siitä, että venäläinen nationalismi oli kuitenkin kansakuntaa koossapitävä voima, siinä missä esimerkiksi ukrainalainen nationalismi oli hajottava voima. Avoimesti nationalistinen viihdekirjailija Valentin Pikul', jota ei ole taidettu suomeksi kääntää, ei joutunut poliittisiin vaikeuksiin ainakaan nationalisminsa vuoksi. Maaseutukirjailijoiden koulukunta, johon kuului esimerkiksi Valentin Rasputin (Rasputin on Siperiassa yhtä tavallinen nimi kuin Piirainen Kainuussa, joten kirjailija ei ollut sukua viimeisen tsaarin neuvonantajalle), vastusti nationalistiskonservatiivisista lähtökohdista suunnilleen koko modernia yhteiskuntaa, mutta heillä ei ollut sellaisia vaikeuksia sensuurin kanssa kuin länsimaisia arvoja kannattavilla toisinajattelijoilla.

Ukraina ei ole kieli, vaan venäjän murre. Mainitsin edellä, että venäjänkielisessä neuvostokirjallisuudessa esiintyy usein ukrainaa tai valkovenäjää solkkaavia sivuhenkilöitä autenttisuustarkoituksessa. Tämä on luonnollisesti ollut omiaan synnyttämään venäläisten keskuudessa käsityksen, että ukraina olisi turmeltunutta tai murteellista venäjää.

Ukraina ja venäjä ovat läheistä sukua toisilleen, koska molemmat kuuluvat slaavilaisten kielten itäiseen haaraan. Monet sellaiset piirteet, jotka venäjässä ovat murrepiirteitä, ovat ukrainassa osa normitettua kirjakieltä. Samaa voidaan toki sanoa monista muistakin lähisukuisista naapurikielistä. Esimerkiksi ruotsissa rein 'puhdas' on pohjalaista murretta, ren taas kirjakieltä. Toisaalta norjassa rein on kirjakieltä (ainakin nynorskin kirjakieltä). Silti harvoin kuulee väitettävän, että Pohjanmaan ruotsinkieliset olisivat norjalaisia.

Ukraina eroaa venäjästä esimerkiksi seuraavilla tavoin:

• Siinä missä venäjässä on o tai e, ukrainassa esiintyy konsonanttiin päättyvässä tavussa yleensä erityinen ukrainalainen i, joka kirjoitetaan ihan länsimaisen i:n näköisellä kirjaimella. Kissa on venäjäksi kot (кот - nykykielessä tosin mieluummin koška; kot on ennen kaikkea kollikissa) mutta ukrainaksi kit (кіт).
• Sitä vastoin venäjän kaksi i:tä, pehmeä и ja kova ы, ovat ukrainassa yksi ja sama äänne, niin että noista kahdesta kirjaimesta jälkimmäinen puuttuu ukrainan kielestä kokonaan.
• Kirjain г, joka venäjässä äännetään g, on ukrainassa h. Ukrainaan on kuitenkin eräiden lähinnä puolasta (tai puolan kautta saksasta) lainattujen sanojen mukana tullut uusi g-äänne, jolle on tarvittu oma kirjain ґ. Tämä jälkimmäinen kirjain tosin julistettiin neuvostoaikana fasistiseksi ja nationalistiseksi kirjaimeksi eikä sitä saanut käyttää (tämä ei todellakaan ole mikään vitsi, kunpa olisikin), mutta nyt se on taas elvytetty.
• Siinä missä venäjän sanavaraston kehitykseen on vaikuttanut kirkkoslaavi, ukrainaa (kuten myös valkovenäjää) on vuosisatoja muovannut puolan vaikutus. Kirkkoslaavi on oikeastaan muinaista bulgariaa, joka on täynnä ortodoksisen kirkkokreikan mallin mukaan muodostettuja sanahirviöitä. Kreikassa yhdyssanoja käytetään paljon enemmän kuin tyypillisissä slaavikielissä, ja siksi niitä on paljon kirkkoslaavissakin. Tämän takia minä, joka olen opetellut puolaa ennen kuin venäjää, pidän jälkimmäistä pahimmillaan hirveän kömpelönä ja lyijynraskaana byrokraattikielenä, kun taas valkovenäjä ja ukraina tietysti ovat erikseen opettelemattakin helpompia, luontevampia ja ilmavampia. Venäläiset kuitenkin tuntuvat elävän siinä groteskissa harhaluulossa, että juuri kirkkoslaavi on sitä oikeaa slaavilaisuutta, ja pitävät siksi ukrainaa ja valkovenäjää jotenkin pilallisina.
• Ukrainassa on kokonaan omanlaisensa, muista slaavilaisista kielistä täysin poikkeava tapa muodostaa futuuri (tulevaisuuteen viittaava aikamuoto). Ukrainaksi ”me elämme (tulevaisuudessa)” on žytymemo, kun taas venäjäksi se on budem žit' ja puolaksi będziemy żyć (toki ukrainassakin on käytössä tämä jälkimmänen malli, oletettavasti sekä venäjän että puolan vaikutuksesta).
• Venäjän standardikielessä (tosin ei kaikissa venäjän murteissa) painollista tavua edeltävät o:t heikkenevät a:ksi. Sen, että golová (”pää”) kuuluu lausua galava, oppivat kaikki venäjän opiskelijat suunnilleen ensimmäisellä oppitunnilla. Mutta ukrainaksi sama sana äännetään tietysti holova, kuten kaikki varmaan jo arvasivatkin.

On toki selvää, että ukraina on neuvostoaikana jatkuvan venäläistämisen vuoksi kehittynyt venäjän suuntaan. On myös syntynyt ukrainan ja venäjän sekakieltä, jota käytetään siksi, ettei kumpaakaan kieltä aina osata kirjakielisen normin mukaisesti, kun koulu on käyty milloin milläkin kielellä jos ollenkaan. Joku maalaistäti voi esimerkiksi puhua äidinkielenään hyvinkin puhdasta ukrainaa, mutta käyttää sen seassa yksittäisiä venäläisiä sanoja, koska on käynyt venäjänkielistä koulua. On ukrainalaisia, jotka puhuvat vain venäjää, mutta puhuvat sitä ukrainan kielen äännejärjestelmällä. Ei myöskään ole epätavallista, että Ukrainassa asuva syntyperäinen venäjänkielinen yrittää parhaansa mukaan puhua ukrainaa, koska on noin yleisesti ottaen kunnon ihminen eli inhoaa Itä-Ukrainaan soluttautuneiden ”pienten vihreiden miesten” raakuuksia ja haluaa sanoutua heistä irti. Hänen parhaansa vain voi olla kovin huono. Kaikki nämä ovat tietoisen kielisorron seurausilmiöitä.

On tietysti syytä muistuttaa myös siitä, että Neuvostoliitossa ukrainan kielen kirjallista normia on yritetty tietoisesti lähentää venäjään. Minulla on Puolassa painettu ukraina-puola -sanakirja (näinä päivinä se tulee kovasti tarpeeseen), joka on ensimmäisen kerran julkaistu 1900-luvun alkupuolella. Sen mukaan ”kansa” on ukrainaksi narid, mikä kuulostaakin kieliopin pääsäännön mukaiselta. Nykyisessä Ukrainassa sitä vastoin käytössä tuntuu olevan yksinomaan venäläisemmän näköinen muoto narod. Jokin pistää epäilemään, että kielen normia on tuossakin asiassa tahallisesti rukattu venäjän suuntaan: ukrainalaisen i:n paikalle on muilutettu venäläinen o.

Ukrainan, puolan ja venäjän sanaston eroista ja yhtäläisyyksistä esimerkiksi muutama sana:

Tuntea (tunteita): puolaksi czuć, ukrainaksi tšuty, venäjäksi tšuvstvovat' (veikkaanpa että tämäkin johtuu siitä kirkkoslaavista: sanavartalo on sama kuin puolassa ja ukrainassa, mutta johtotapa on mutkikkaampi)

Vero: puolaksi podatek, ukrainaksi podatok, venäjäksi nalog (venäjän sanakirjoista löytyy kyllä veroa tarkoittamaan sellainenkin sana kuin podat', mutta se ei enää ole nykykieltä, vaan taitaa kuulua enemmän maaorjien ja linnanherrojen aikakauteen)

Oppikirja: puolaksi podręcznik, ukrainaksi pidrutšnyk, venäjäksi utšebnik (vrt. tšekki, jolla sanotaan učebnice). Puolan ja ukrainan sanat tarkoittavat jotain käden alla pidettävää - oppikirjan onkin hyvä olla aina käsillä esimerkiksi ukrainaa opetellessa.

Unohtaa: puolaksi zapomnieć, ukrainaksi zabuty, venäjäksi zabyt'

Uhri: puolaksi ofiara, ukrainaksi ja venäjäksi žertva (tämän sanan osalta valkovenäjä menee puolan, ukraina venäjän mukaan – valkovenäjäksi sana on achviara, koska siellä äffästä tulee ihan oikeasti ähvä, ainakin tuossa sanassa)

Asia: puolaksi sprawa, ukrainaksi sprava,venäjäksi delo (puolan dzieło tarkoittaa esimerkiksi kirjailijan teosta, venäjäksi sotšinenie tai proizvedenie)

Tori, aukio: puolaksi plac (äännetään ”plats”, eli saksastahan tämä tulee), ukrainaksi majdan (kuten kaikki jo tietävät – tämä sana taas tulee persiasta, oletettavasti turkkilaiskielten välittämänä), venäjäksi ploštšad'. (Valkovenäjä menee tämän sanan osalta venäjän mukaan, tosin se dee puuttuu sieltä lopusta.)

Kiitos: puolaksi dziękuję, ukrainaksi djakuju tai spasybi, venäjäksi spasibo

Sijainen tai korvaaja: puolaksi zastępca, ukrainaksi zastupnyk, venäjäksi zamestitel'(puolan ja ukrainan sanat tarkoittavat tilalle astuvaa, venäjän sana taas paikan ottavaa).

Puoli tuntia: puolaksi pół godziny, ukrainaksi piv hodyny, venäjäksi pol tšasa

Sanaston lähteet ovat Eugeniusz Hrycakin ja Konstanty Kisielewskin (ukrainalaisittain Evhen Hrytsak ja Kost' Kysilevs'kyj) ukraina-puola -sanakirja Słownik Ukraińsko-polski/Ukrajins'ko-pol's'kyj slovnyk (kustantaja Wydawnictwo Międzymorze, Varsova 1990), Svetlana Amir-Babenkon ukrainan oppikirja saksalaisille (Lehrbuch der ukrainischen Sprache), kustantaja Helmut Buske Verlag, Hampuri 2007 sekä Ukrajins'ka Pravda -lehden nettisivut. Niin, ja sen mitä ”puoli tuntia” on ukrainaksi olen oppinut 1990-luvun alussa solkatessani ukrainalaisten kauppiaiden kanssa sekakieltä puolalaisilla toreilla. Ukrainaa en voi sanoa osaavani, vaikka jokainen puolaa ja venäjää opiskellut sitä kyllä ymmärtää ainakin kirjoitetussa muodossa, aivan kuten saksaa ja ruotsia osaava ymmärtää hollantia (mutta se ei tee hollannista saksan murretta).

Venäjän kieltä ja/tai venäjänkielisiä sorretaan Ukrainassa. Tälle väitteelle joku ukrainalainen jo esittikin tyhjentävän vastatodisteen: kuvan ukrainalaisesta lehtikioskista, jossa on myynnissä parikymmentä venäjänkielistä ja pari-kolme ukrainankielistä lehtinimikettä. Ukrainassakin venäjän kieltä ylläpitää sekä tapa että taloudellinen valta. Silloin kun säädetään ”sortolakeja venäjää vastaan”, kyseessä ovat yleensä lait, joilla yritetään saada taloudellisen vallan haltijoita ottamaan ukrainankieliset paremmin huomioon ja tuoda ukrainan kieli myös venäjänkielisten koululaisten ulottuville. Vaikka ukrainasta tehtäisiin Ukrainan ainoa virallinen kieli ja venäjän kielen käyttö viranomaisissa oikeasti kiellettäisiin, käytännön seuraus olisi luultavasti se, että ukraina nousisi lähes tasa-arvoiseen asemaan venäjän kanssa.

Huomattava osa, luultavasti enemmistö, niistäkin ukrainalaisista, jotka pitävät ukrainaa ensimmäisenä kielenään, on harmitonta ja sovinnollista väkeä, joka ei halua vettäkään samentaa ja jolle ei tulisi mieleenkään pakottaa ketään olemaan puhumatta venäjää, koska sellainen olisi huonoa käytöstä. Sitä vastoin monet venäjän puhujat katsovat yhä olevansa itseoikeutettu hallitsijakansa, jolta ei saa odottaa maanmatosten kielen opettelua.

Venäjällä muuten oikeasti sorretaan ukrainankielisiä, vaikka ukraina on Venäjän suurimpia vähemmistökieliä. Se, että Kubanin kasakat (oikeastaan ”kasakka” tarkoittaa ainakin nykyään rikollis- tai terroristiliigan jäsentä) ovat nyt Ukrainassa taistelemassa terroristien puolella, on suurta historian ironiaa, sillä Kuban oli neuvostovenäläistämiskampanjoihin asti ukrainankielinen alue, jossa ilmestyi Neuvostoliiton alkuaikoina paljon ukrainankielisiä lehtiä ja kirjoja. Jos Krim pitää palauttaa Venäjälle, niin aivan yhtä suurella ellei paremmallakin syyllä Kuban tulisi liittää Ukrainaan.

Mistäkö Kuban löytyy kartalta? No tuosta Krimin itäpuolelta Mustan meren rannalta. Kuban vastaa suunnilleen nykyistä Krasnodarin kraita sekä osaa Stavropolin kraista. Krai on oblastin tasoinen hallintoyksikkö Venäjällä – sana käännetään suomeksi usein ”aluepiiri”. Krai-nimitys viittaa reuna-alueeseen (itse asiassa Ukrainan nimen ytimessä on sama sana) ja tarkoittaa, että aluepiiri on joskus muinoin tsaarin aikana perustettu valtakunnan rajoille tarkoituksena nujertaa alkuperäisasukkaat, ”inorotsit”, ja korvata heidät venäläisasutuksella. Kubanin alueella inorotsit olivat adygein kieltä puhuvia tšerkessejä; kieltä puhutaan alueella yhä jonkin verran, ja se kuuluu yhteen Kaukasuksen pienistä ja hyvin konsonanttipitoisista kielikunnista. Kubanin ensimmäiset ”venäläiset” asuttajat kuitenkin olivat ukrainalaisia kasakoita. Siksi Kubanista tuli pariksi vuosisadaksi ukrainalainen alue. Nykyasukkaista suuri enemmistö katsoo (pyssyllä uhattuina?) olevansa venäläisiä.

Minä ja Alfred Hugenberg

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 21. syyskuuta 2014)

Puhutaanpa taas hugenbergeistä, kuten minulla on tapana heitä nimittää. Mutta kuka se Hugenberg taas olikaan?

Alkuperäinen Alfred Hugenberg oli Weimarin tasavallassa, siis natsivaltaa edeltäneessä Saksassa, toiminut oikeistopoliitikko ja sanomalehtikeisari. Hugenberg oli näkemyksiltään ns. saksalaiskansallinen, eli ei varsinaisesti natsi, mutta kuitenkin sellaisen ajatussuunnan edustaja, jolla oli vaikutusta natsismin muotoutumiseen.

Hugenberg tuki Hitleriä rahallisesti ja lehtiensä kautta – ennen pääpomolta saamaansa ohjeistusta ne olivat moittineet tulevaa diktaattoria ”sosialistiksi”. Kun Hitler nousi valtaan, Hugenberg pääsi aluksi hallitukseen, mutta pian natsit syrjäyttivät hänet sekä kansallistivat osan hänen mediaimperiumistaan.

Sodan jälkeen Hugenberg istui vuosia brittien vankina, mutta todettiin lopulta pelkäksi myötäjuoksijaksi ja vapautettiin. Pari vuotta vapauttamisensa jälkeen hän kyllä sitten kuolikin, tuossa viisikymmenluvun alussa. Miesparalla oli jo ikääkin, eikä terveys tainnut kestää internointia brittien vankileireihin.

Hugenberg oli siis perinteisen oikeiston edustaja, joka hyvitteli Hitleriä luullen voivansa hallita häntä. Hugenberg yhdisti henkilössään kapitalistisen rahaoikeistolaisuuden ja kansallismielisen, etnisen tai rodullisen oikeistolaisuuden. Kun libertaristit nyt tulevat selittämään, että Hitler olisi ollut sosialisti tai vasemmistolainen, eikä oikeistolainen ollenkaan, he ovat jopa tiettyyn rajaan asti oikeassa, tai oikeilla jäljillä. Hitler oli asenteeltaan vallankumouksellinen, kun taas Hugenbergin kaltaiset oikeistolaiset pyrkivät vakiintuneiden valta-asetelmien säilyttämiseen. Hitlerin alaisuudessa hyvinkin yhteiskuntakelvottomat törkimykset pääsivät pelkän puoluejäsenyyden avulla jonon ohi, mikä ei ollut Hugenbergin kaltaisille oikeistolaisille mieliksi.

Hugenbergin elämä on surullinen monumentti Weimarin Saksan perinteisen oikeiston varomattomuudelle. Se luuli voivansa käyttää terrorioikeistoa – natseja – käsikassaranaan vasemmistoa vastaan ja samalla pysyvänsä itse ruorissa kiinni. Toisin kuitenkin kävi.

Minä kutsun suomenkielisen viestinmaailman omistaja- ja päättäjätahoja hugenbergeiksi, koska olen vakuuttunut siitä, että äärioikeiston nousu ja valtavirtaistuminen on viime kädessä suomenkielisten viestimien, ei äärioikeiston itsensä aikaansaannosta. Äärioikeisto, henkisesti köyhät, meillä on aina keskuudessamme. He ovat jauhaneet samaa paskaa jo vuosikymmenet, eivätkä nykyiset iskulauseet mitenkään eroa siitä, mitä he julistivat joskus yhdeksänkymmenluvun alussa. Myös Halla-ahon briljantin nerokkaiksi kehutut jutut ovat vain joko ulkomailta maahantuotua propagandaa tai vanhoja urbaanitarinoita omilla sanoilla kerrottuina. Nykytilanteen erottaa kahden vuosikymmenen takaisesta vain se, että valtajulkisuus vaatii meitä ottamaan ne löpinät todesta.

Jos äärioikeiston puheet ovat yhä vain samaa roskaa, ne eivät ole nousseet valtajulkisuuteen ansioillaan. Valtajulkisuuden portinvartijat ovat ne sinne tietoisesti ja tarkoituksella nostaneet. Näitä ovat valtaviestimet ja niiden omistaja- ja johtajatahot eli minun sanavarastollani hugenbergit. Missä määrin Suomen nykyisiä hugenbergejä voi verrata siihen alkuperäiseen Hugenbergiin? Mietitään.

Historiasta tiedämme, että suurliikemiehet, myös mediaa omistavat, suosivat Suomessa lapuanliikettä ja sen seuraajaa IKL:ää, muun muassa niitä rahoittamalla. Samat rikkaat suvut pitävät Suomen isoimpia rahoja edelleen hallussaan, enkä usko niiden nuorimpien vesojen suinkaan unohtaneen kolmikymmenlukua. Yleisestä liberalisoitumisesta huolimatta siellä on varmasti sukupolvesta toiseen muistettu isien osuus lapuanliikkeen ja IKL:n tukijoina ja oikein kytätty tilaisuutta palauttaa voimaan vanha tilanne.

Äärioikeiston nykyinen nousu alkoi noin vuodesta 2006, siis samoihin aikoihin kun minä aloin kirjoittaa Plazalle. Silloin ennen vanhaan olin tunnettu, heh, naiskriittisestäkirjoittelustani. Kuten uskollisten seuraajieni rannattomat laumat hyvin tietävät, minun feminismikritiikkini perustui ja perustuu käsitykseen, että feminismi on ristiriidassa oikeusvaltioarvojen kanssa ja että feminismin naiskuva ja sukupuoliroolien kritiikki käytännössä johtaa omanlaisiinsa ahtaisiin sukupuolirooleihin ja tekee ihmiset onnettomiksi, puhumattakaan siitä että feminismin naiskuva, mieskuva ja seksikäsitys ovat sisäisesti ristiriitaisia, mm. enemmän kristillissiveellisen seksikammon leimaamia kuin feministit yleensä myöntävät tai tiedostavat.

Minun feminismikritiikkini on viime kädessä heteroseksuaalisesti inspiroitunutta. Heteroseksuaalisuus tarkoittaa sitä, että miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan eikä siinä ole sinänsä mitään väärää, vaikka feministit toisin väittäisivätkin. Äärioikeiston feminismikritiikki sitä vastoin on viime kädessä homoseksuaalisesti inspiroitunutta. Äärioikeistolaiset feminismikriitikot liikkuvat miesporukassa ja pitävät naisia viime kädessä tarpeettomina ja pahoina olentoina, jotka tulee tuhota. Samalla äärioikeistolaiset feminismikriitikot julistavat suureen ääneen olevansa heteroseksuaaleja, koska ovat kiinni menneen maailman homovastaisuudessa eivätkä voi myöntää omaa homouttaan.

Avoimesti yhteiskunnassa homoina elävät henkilöt, jotka ovat sinut oman seksuaalisuutensa kanssa, ovat harmittomia. Sitä vastoin sellaiset estyneet, ahdistuneet ja luontonsa kieltävät homoseksuaalit, jotka kansoittavat äärioikeiston rivit, ovat vaaraksi yhteiskunnalle. He taistelevat koko ajan omaa homoseksuaalisuuttaan vastaan ja haluavat tuhota maailmasta kaiken, mikä muistuttaa heitä homoseksuaalisuudestaan. Ja mehän tiedämme, että suurin piirtein kaikki sivistyneeseen ja rauhalliseen nykyelämään liittyvä on heidän mielestään jollain tavalla homoa.

No, tämä eksyy hieman asiasta, ja äärioikeistolaisuuden luonteesta kaappihomoutena olen kirjoittanut ennenkin. Sitä paitsi on toki hieman latteaa ja tylsää nähdä äärioikeistolaisuus pelkkänä seksuaalisena saamattomuutena – sen vanhan vitsin keksi jo omituinen orgasmitieteilijä Wilhelm Reich teoksessaan Fasismin massapsykologia,jota minä en edes koskaan ole jaksanut lukea kokonaan.

Edellä oleva on siis selitys, millä tavalla minun feminisminvastaisuuteni eroaa äärioikeiston feminisminvastaisuudesta. Voin toki määritellä sen yksinkertaisemmin. Minun mielestäni naisettomia miehiä tulee asiallisella ja toimivalla valistuksella (syyllistävän, miesvastaisen ja epärealistisen löpinän sijasta) auttaa pääsemään heteroseksuaalisiin suhteisiin. Äärioikeiston mielestä taas ne miehet tulee värvätä mukaan fasistien riveihin tuhoamaan oikeusvaltio (josta äärioikeisto käyttää koodinimiä ”ZOG” tai ”kulttuurimarxismi”).

Äärioikeisto on kuitenkin – kuten tiedämme – tyhmää, törkeää ja röyhkeää. Kun minä arvostelin feminismiä, äärioikeisto katsoi että minulla oli jonkinlainen velvollisuus kuulua heidän porukkaansa. Tehtyäni selväksi, että halveksin rasismia, äärioikeisto katsoi minun pettäneen heidät ja pani pystyyn massiivisen parjauskampanjan netissä. Tai tämä oli yksi mahdollinen tapa tulkita asia.

Toinen tulkinta on se, että kun joskus vuonna 2003 tai 2004 poistin Halla-ahon suunsoittoviestin vanhan blogini kommenttiosastolta (siihen aikaan Halla-aho oli vielä niin vähäpätöinen mies, että hän huolehti itse paskanheittohommistaan, sittemmin hän sai ne delegoitua zombilaumoilleen), se oli tälle Suomen ”herne seitsemän patjan alla” -prinsessalle niin suuri narsistinen loukkaus, että hän siitä hyvästä mobilisoi koko kannattajakuntansa minua vainoamaan. Tätä jälkimmäistä tulkintaa kannattaa niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen, joten kai se on todennäköisempi.

Silloin kun pääsin kolumnistiksi luulin sen johtuvan fiksuudestani ja filmaattisuudestani (heh heh). Nykyään sitä vastoin olen alkanut kallistua toiselle kannalle. Mietitäänpä kymmenen vuoden takaisia aikoja. 2000-luvun alkupuolen poliittinen ilmapiiri Suomessa oli rauhoittunut ja konsensushenkinen. Sekä äärivasemmistolainen nuorisohulinointi että rasistinen metakointi olivat jääneet kauas ysärille ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kaikkiko? Ilmeisesti eivät sittenkään kaikki. Eivät ainakaan hugenbergit.

Päin vastoin. Hugenbergit näkivät luultavasti sellaisen ilmapiirin rauhoittumisen uhkana omille eduilleen, tai sitten he vaistosivat tilaisuuden kääntää Suomi taas kolmikymmenluvun äärioikeistolaiseen suuntaan. Iskettävä on silloin kun on rauhallista eikä kukaan osaa odottaa iskua. Minut oli todettu antifeministiseksi nettikirjoittelijaksi ja hugenbergit arvelivat että tuostahan saisi hyvän propagandistin pohjustamaan äärioikeistolaista käännettä.

Kannattaa panna merkille että hugenbergit tukivat minua niin kauan kuin olin profiililtani etupäässä feminismikriitikko. Feministit painostivat hugenbergeja aika avoimesti antamaan tällaiselle sovinistille potkut. Eräs heistä jopa myönsi sen avoimesti kommenttilaatikossani. Silti valtaistuimeni ei heidän vaatimuksistaan huojunut, koska hugenbergit olivat nimenomaisesti värvänneet minut feministejä (ja vasemmistoa) ahdistelemaan.

Ja totta maar minä vastustin ja kritisoin myös vasemmistoa, ei siinä mitään. Hugenbergit vain eivät tykänneet siitä, että vastustin vasemmistoa oikeusvaltiollisista periaatteista käsin. (Ja juu, en sano ”demokraattisista”, koska olen tietoinen siitä, että demokratia ja oikeusvaltio eivät ole täysin yhteensopivia. Jos valita pitää, otan mieluummin oikeusvaltiota ylläpitävän sotilasjuntan kuin ihmisoikeuksia halveksivan demokratian. Tuntemani ammattiupseerit ovat asiallista ja järkevää väkeä, ja Juhani Kaskeala on hieno ja hyvä mies ja kelpaisi vaikka presidentiksi. Olen tämän ennenkin sanonut.)

On jopa mahdollista, että äärioikeistolaisten riehuminen blogini kommenttiosastolla ei ollutkaan aitoa touhua, vaan amerikkalaisella termillä astroturfingia eli ruohonjuurina esiintyvää keinonurmea – että kyseessä oli itse asiassa hugenbergien harjoittama omistajaohjaus, jolla minua yritettiin painostaa hugenbergien minulta toivomalle äärioikeistolaiselle linjalle. Onkin kuvaavaa, että toistuvista vetoomuksistani huolimatta en saanut omistajataholta minkäänlaista tukea äärioikeiston hyökkäilyjä vastaan. Päin vastoin, sivuston tuottaja antoi ymmärtää että puljun hugenberg-porras piti minua syyllisenä kommenttiosaston sotaan, ei suinkaan äärioikeistoa.

Tästä teen sen johtopäätöksen, että hugenbergit olivat kommenttiosaston häiriköiden kanssa samalla puolella. Minut oli päätetty savustaa ulos kolumnistinpaikaltani viikkoja, kuukausia ja vuosia jatkuvilla provokaatioilla, kun ei ilmeisesti potkujakaan kehdattu antaa. Kun juttujeni taso sitten tällä hulinoinnilla oikeastikin saatiin laskemaan tai ainakin lukijamäärät vähenemään, hugenbergeillä oli lopulta asialliset ”taloudelliset” syyt lempata minut.

Käsitykseni suomalaisesta julkisuudesta, mentaliteetista ja poliittisesta ajattelusta on, että suomenkielisessä Suomessa politiikka on ennen kaikkea vuoden 1918 sodan jatkamista toisin keinoin. Silloin kun pääsin kolumnistiksi, pyrin nimenomaan hajottamaan tätä kahtiajakoa ja kehittämään järkevää ja maltillista keskitien ajattelua. Oli nimittäin alkanut näyttää siltä, että ”punaisen” ja ”valkoisen” Suomen perinteet olivat postmodernina aikana lopullisesti sekoittuneet ja oli tullut aika rakentaa yhdessä yhteistä isänmaata.

Tällainen maltillisuus tietysti sai raivoihinsa sekä äärivasemmiston että äärioikeiston. Muuta ei tietysti ollut odotettavissakaan. Mutta on merkillepantavaa, että se hermostutti myös hugenbergit. Ilmeisesti tyhjien ja tarpeettomien poliittisten ristiriitojen itsetarkoituksellinen ylläpitäminen on jollain tavalla tai tasolla hugenbergienkin etu. Tai sitten – tosiaankin – hugenbergit ovat monessa sukupolvessa fasistista äärioikeistoa, joka vain on esittänyt liberaalia ja odottanut tilaisuuttaan.

Hiljattain erään valtalehtemme – käytän siitä vain koodinimeä Hugenberger Zeitung –toimittaja hieroi minulle Facebookissa oikein naamaan maahanmuuttokriitikoiden netissä levittelemällä valheella, että minä olisin muka lähettänyt uhkailuviestin Jussi Halla-ahon vaimolle. Kyseinen viesti löytyy nimimerkki ”Kullervo Kalervonpojan” blogista – nimimerkin, jota Jussi Jalonen aikoinaan Todellisuus-foorumilla luonnehti ”paranoidin raivon anonyymiksi suurmestariksi”. Suurmestarin onkin parempi pysytellä anonyymina, koska hän on loukannut ja solvannut blogissaan niin karkeasti niin monia ihmisiä, että nimen paljastuessa hänelle rämähtää saman tien useamman kuin yhden miljoonan vahingonkorvausoikeudenkäynti päälle.

Kullervon blogissa julkaistiin siis häirikköviesti, jonka joku oli lähettänyt lappeenrantalaiselta palvelimelta (viestiin oli liitetty IP-osoite, josta se oli lähetetty, ja netistä löytyvillä vehkeillä sen saattoi todeta lappeenrantalaiseksi - minä taas tunnetusti asun aivan päinvastaisella puolella Suomea, enkä ole Lappeenrannassa ikinä käynytkään). Viestiä väitettiin minun lähettämäkseni, koska lähettäjän hotmail-osoitteeseen sisältyi vuosiluku, joka oli sama kuin minun syntymävuoteni. Viesti oli kirjoitettu karkeaan ja sivistymättömään, kirjakieltä puutteellisesti osaavan ihmisen tyyliin, mutta koska maahanmuuttokriitikot osaavat suomea liian huonosti erottaakseen, mikä on karkeaa ja sivistymätöntä ja mikä ei, he väittivät sitä minun tyylisekseni. Pikemminkin se oli heidän tyylisensä.

Kyseessähän voi toki olla aito Halla-ahoille lähetetty häirikköviesti, en minä sitä sano. En kuitenkaan ole ollut kuulusteltavana enkä syyteharkinnassa viestin tiimoilta, joten ilmeisesti edes Halla-aho itse ei ole pitänyt minua viestin lähettäjänä. Sen sijaan kannattajat ovat riekkuneet viestillä jo vuosikausia. Koska he esiintyvät anonyymeinä, heitä ei voi saattaa lailliseen edesvastuuseen rikoksestaan.

Hugenbergien ja heidän juoksupoikiensa asenteista kertoo paljon, että Hugenberger Zeitungin toimittaja, joka syytti minua kyseisen viestin lähettäjäksi, sanoi, ettei kannata hommalaisuutta, mutta pitää hommalaisten sananvapautta yhteiskunnan ”moniäänisyyden” tärkeänä osana. Se, että minut vaiennettiin ja potkittiin ulos mediasta hommalaisten mieliksi, ei tietenkään toimittajanplantun mielestä uhkaa sananvapautta eikä ”moniäänisyyttä”.

Miten sitten hugenbergien valtaa voisi vastustaa? Hyvin yksinkertaisesti. Meillä on vielä toistaiseksi vaihtoehtoinen kansalliskieli, vaihtoehtoinen lehdistö ja vaihtoehtoinen julkisuus, jonka tärkeyden suomalaisten vapaudelle näkee jo siitä, että perussuomalaiset niin vihaavat sitä.

Suomenruotsalaisella lehdistöllä on omat puutteensa, mutta koska sen takana on toinen poliittinen perinne ja toisenlaiset taloudelliset intressit kuin suomenkielisen, se voi raportoida Suomen asioista vapaammin ja asiallisemmin kuin hugenbergien propagandajulkaisut. Toisin kuin suomenkieliseen, suomenruotsalaiseen perinteeseen kuuluu myös kyky pitää yhtä poliittisten raja-aitojen yli, koska ulkoinen (suomenkielisten) uhka on massiivinen ja täysin säälimätön ja epähumaani. Suomen ainoa viikottainen kulttuurivasemmistoläystäke on ruotsinkielinen, koska ruotsinkielisellä puolella porvaritkin ymmärtävät sellaisen julkaisun tarpeellisuuden suomenruotsalaisen kulttuurin kokonaisuudelle ja ovat valmiita sitä tarvittaessa avustamaan. Suomenkielisellä puolella porvarit iloitsevat äärioikeistolaisen ”moniäänisyyden” lisääntymisestä ja vasemmistolehtien talousvaikeuksista.

Valitse siis sinäkin vapaus ja lähde suomenkielisestä keskitysleiristä. Totuttele ajattelemaan, että suomeksi painettu on fasistien, rasistien ja heidän myötäjuoksijoidensa propagandaa. Olet koulussa oppinut ruotsia ja sanakirjan ja kieliopin sekä päivittäisen ruotsinkielisen lehdenluvun myötä oppi palaa ja syvenee. Kotimaan ruotsinkielisen lehdistön lisäksi löydät naapurimaan laatulehdet, joihin verrattavia julkaisuja on suomenkielisestä Suomesta turha etsiä. Kohta sinäkin ihmettelet, mihin suomenkielisiä lehtiä enää ollenkaan tarvitaan.

Ikkunaisku ja muutama muu tähdenväli

(julkaistu aikaisemmin Paljastetun blogissa 20. syyskuuta 2014)

Paljastetun ajankohtaistoimitus (minä) kommentoi muutamalla rivillä ikkunaiskua ja muuta viime aikoina tapahtunutta ja tapahtumatonta.

Puhutaanpa ensin niistä persujen pirstotuista ikkunoista. Sinänsähän ei ole edes mahdotonta että ne ruudut olisi hajottanut jokin poliittisesti motivoitunut ryhmä. Persut ovat vainonneet, solvanneet, uhkailleet ja suututtaneet niin monia ihmisiä, ihmisryhmiä ja poliittisia järjestöjä, että motiivi heidän ikkunoidensa pirstomiseen olisi luultavasti enemmistöllä suomalaisista. Toisaalta tässä maassa harrastavat huligaanitoimintaa jos jonkinlaiset juopporetkut ja katunarkkarit. Ja kuten omasta kokemuksesta tiedän, persut kykenevät kyllä väärentämiseen, valehtelemiseen ja väärän lipun operaatioihin, heidän moraalittomuutensa on suomalaisessa politiikassa ennen näkymätöntä luokkaa.

Mielestäni nimittäin Takulla julkaistu tunnustus haisee väärennetyltä. Perustelen tämän sillä, että siinä siteerataan Angela Davisia. Davis oli kyllä suuri nimi amerikkalaisessa vasemmistossa – neljä vuosikymmentä sitten. Sitä paitsi hän oli kommunisti, kun taas vuoden 1980 tienoilla punk-muodin vaikutuksesta alkaneen suomalaisen anarkistisen liikehdinnän suuria motivaattoreita oli kyllästyminen ja tympääntyminen kommunismiin ja taistolaisuuteen. En usko hetkeäkään, että nuori anarkisti siteeraisi kauan sitten unohtunutta kommunistia. Sitä vastoin pidän kyllä mahdollisena, että joku persujen riveihin kotiutunut vanha kommunisminvihaaja muistaa nuoruudestaan Davisin teeveestä tuttuna vasemmistohahmona.

Onhan niitäkin aihetodisteita, jotka viittaavat siihen, että kyseessä oli oikea anarkistien teko. Ikkunat pirstottiin näet Pavlos Fyssas -nimisen kreikkalaisen anarkistiaktivistin murhan vuosipäivänä, josta on ilmeisesti tulossa tärkeä merkkipäivä anarkistiliikkeelle. Murhan tekivät persujen kreikkalaisen veljesliikkeen, Kultaisen aamunkoiton, kannattajat.

Minun veikkauksekseni jää silti, että ikkunan hajotti joku ihan epäpoliittinen tislattujen alkoholituotteiden ystävä hoipparoidessaan mölisten ohi, ja että hän halusi protestoida lähinnä humalan uhkaavaa loppumista vastaan. Sen jälkeen joku persujen propagandavastaava, joka oli odottanut ensimmäistä ”vihervasemmiston persuvastaista terroritekoa” kuin kuuta nousevaa, syöksyi Takun sivuille ”ottamaan vastuun” tästä ”iskusta”. Mahdollisesti persut olivat suunnitelleet tämän uhriutumisoperaation hyvinkin tarkasti etukäteen.

Tietenkään hugenbergiläiset viestimemme eivät vaivaudu ottamaan persujen itsesäälivolinoiden keskellä, että silloin kun äärioikeistoa käsittelevän kirjan esittelytilaisuuteen hyökättiin, persut kuittasivat koko jutun saman tien mainostemppuna – lisäksi eräs heikäläisistä vielä leikin varjolla jakeli vastaisille puukkohyökkääjille ohjeita, että puukkomurhat pitää hiipiä tekemään ”muina miehinä” yleisöön soluttautumalla. No, kiitos vain persuille siitä että muistuttivat miksi minä en ole kirjoittanut kirjoja suomeksi, enkä kirjoita: kirjailijana olo on nykyään hengenvaarallista puuhaa. Kannattaa teidän lukijoidenkin miettiä – jos joukossanne kynämiehiä tai -naisia on – onko suomeksi enää turvallista julkaista mitään painettua.

Uhriutuminen meni kuitenkin jo saman tien liiallisuuksiin Olli Sademiehen julistaessa, että koko ”vihervasemmisto” pitäisi internoida turvasäilöön. Taas kerran todistettiin persujen pyrkivän diktatuuriin ja toista mieltä olevien vainoon. Heti kun joku nimittelee minua vainoharhaiseksi siksi että jaksan nostaa esiin äärioikeiston nettilaudoilla viime vuosikymmenellä hilluneen nimimerkki Robespierren vanhoja haaveita ”mädättäjien” (= kaikkien liberaalisti ajattelevien suomalaisten) joukkoteloituksista ja vankileireistä, minun tarvitsee vain siteerata Sademiehen möläytystä.

Eikä Sademies edes ollut ainoana asialla. Kun äärioikeisto juhli nettiorgasmiaan vihreiden hallituseron yhteydessä, muuan E. T. (säälin häntä enkä mainitse koko nimeä) reagoi tapahtuneeseen seuraavin sanoin: Tervemenoa, viherpunikit! Nyt kun saadaan vielä muutkin maanpetturit ulos ja tilalle isänmaanrakkaita ja suoraselkäisiä kansalaisia, niin Suomen pelastaminen voi olla vielä mahdollista. Sen jälkeen te maksattekin rikoksistanne työleirillä...

Tämän isänmaanrakkaan ja suoraselkäisen herran reaktio on tietysti sikäli huvittava, että vihreät ministerit erosivat protestina Venäjältä hankittavaa ydinvoimalaa ja siihen liittyviä turvallisuuspoliittisia riskejä vastaan. Nuoruudessamme liian läheisten Venäjä-yhteyksien varominen oli nimenomaan sitä isänmaallisuutta. Myös nuo työleirifantasiat viittaavat tiettyyn Venäjän ihailuun ja venäläisiin kulttuurivaikutteisiin. Pakkotyöleirithän ovat itänaapurin kulttuuripiirre, kuten olemme kaikki lukeneet Aleksandr Solženitsynin maineikkaasta teoksesta Vankileirien saaristo.

Itänaapurin asiamiehet muuten kävivät seuraamassa Skotlannin kansanäänestystä ja antoivat siitä tuomion: ei ollut reilu äänestys. Mehän tiedämme, että itänaapurissamme kansanäänestys ei ole kansanäänestys eikä mikään, jos vaaliuurnia ei ole etukäteen, öh, hieman säädetty lisäämällä niihin oikeamielisempää vaihtoehtoa edustavia lippuja. Luonnollisesti äänestys tulee myös hoitaa hyvin valvotusti, eli äänestyspaikoilla on oltava riittävä määrä naamioituneita maastopukuisia miehiä Kalašnikoveineen valvomassa äänestyksen oikeellista kulkua. Ja äänestysliputkin tulee tehdä havainnollisiksi ja selkeiksi, esimerkiksi niin, että puolet äänestyslipusta on yhtä väriä ja toinen puoli toista väriä. Tällöin äänestyslippu revitään äänestettäessä halki ja jommankumman värinen puolikas pannaan uurnaan. Näin ne asemiehetkin pysyvät hyvin perillä siitä, kuka äänestää kumpaa vaihtoehtoa. Toki venäläiseen kansanäänestykseen kuuluu myös korkea äänestysprosentti – 115 % alkaisi olla riittävä.

Skotlannin itsenäisyyteen minulla muuten ei ole varsinaista kantaa, mutta kuvaavaa on, että brittiäärioikeisto juhli ei-äänten voittoa kuin omaansa. Brittiäärioikeisto on ollut yksi Suomen äärioikeiston suuria vaikuttajia ja esikuvia, mutta samalla esimerkiksi Hommalla on esiintynyt lapsellisia yrityksiä selittää skottien tai irlantilaisten nationalismi samaksi ”kansallismielisyydeksi”, jota hompanssit edustavat. No, sehän on tietysti hölynpölyä: Skotlannissa ero Isosta-Britanniasta tarkoittaisi käytännössä eroa brittikonservatiiveista ja näiden talouspolitiikasta. Brittikonservatiiveille – ja brittiäärioikeistolle, joka on oikeastaan vain konservatiivipuolueen rahvaanomainen ja karkea osasto – ajatus Skotlannin erosta on arkaaisella, kiveksiinkäyvällä tavalla hirveä. Eivät he ole antaneet Irlannillekaan anteeksi sitä, että se kehtasikin erota.

Minun tulokulmani Skotlannin tapaukseen perustuu – kuten varmasti olette huomanneet – ennen kaikkea gaelin kielen asemaan. Gaeli on iirin lähin sukukieli – itse asiassa iirin nimi iiriksi on Gaeilge, skottigaelin oma nimi Gàidhlig – jota tämän sukulaisuuden ansiosta kelpo tavalla ymmärränkin ja arvostan. En ole vakuuttunut siitä, että skottigaelin asema itsenäisessä Skotlannissa olisi oleellisesti parempi kuin nyt Yhdistyneessä Kuningaskunnassa: pidän jopa mahdollisena, että nykytilanne olisi parempi, koska gaelinkieliset voivat aina vedota vallanpitäjien huonoon omaantuntoon ja kiristää sillä avustusrahoja kieliprojekteille. Irlannissahan iirin kielen asema on paljon huonompi kuin se voisi olla, koska tähän vipuvarteen ei siellä voi turvautua.

Palataanpa vielä hetkeksi aikaa Rosatomin venäläiseen vaikutusvalta-ankkuriin Suomen maaperässä. Ville Niinistön antamaa haastattelua Financial Timesissa paheksuttiin epäisänmaallisena. Olihan kyseessä, hui kamala, länsimainen lehti. Sitä vastoin Jussi Halla-ahon parin vuoden takaista esiintymistä venäläisellä Russia Today -kanavalla ei paheksuttu aikoinaan eikä paheksuta nytkään.

Halla-ahon kunniaksi on tosin sanottava, että takinkääntö sujuu häneltä kuin oikealta poliitikolta. Viisi vuotta sitten hän piti pilkkanaan kaikkia minun yrityksiäni saarnata blogissani solidaarisuutta Valko-Venäjän kieliliikkeelle (joka on myös oppositioliike diktaattoria vastaan). Nyt hän itse esiintyy kovana Ukrainan miehenä ja Venäjä-kriitikkona (vaikka hänen käskyläisensä taannoin jatkuvasti haukkuivat minua hirveästä venäläisvastaisesta rasismista).

Äärioikeiston ydinjoukko Halla-ahon ympärillä, esimerkiksi Teemu Lahtinen, tuntuu olevan samalla kannalla, mutta ilmeisesti suuri joukko rivikannattajakunnasta on jo asemoitunut Putinin puolelle EU:ta ja länsimaisia vapauksia vastaan eikä hyväksy ollenkaan tätä uutta käännettä: mestari sai melko ärjyä sapiskaa omiltaan Facebookissa kerrottuaan Ukrainan ja EU:n sopimuksesta ylistävässä sävyssä. Toki hugenbergien lehdet ovat jo innokkaasti ruvenneet Halla-ahon vaalipropagandavälineiksi hankkimaan hänelle uusia kannattajia menetettävien tilalle.

Kirje tyhmälle maahanmuuttokriitikolle (onko niitä muunlaisiakin?)

(Alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 15.syyskuuta 2014)

Te maahanmuuttokriitikot olette tietysti yleensäkin tyhmiä, pelkurimaisia, rikollisia ja valehtelijoita, mutta juuri sinä kiinnitit huomioni poikkeuksellisen naiivilla ja hölmöllä kirjoituksellasi hiljattain. Kirjoitit jotenkin siihen suuntaan, että on normaalia jos vasemmistolaiset – siten kutsut kaikkia rikollisporukkaasi kuulumattomia – kannattavat Putinia, mutta että olet järkyttynyt siitä, että isänmaallisetkin – tällä arvonimellä sinä tietysti kunnioitat sitä edustamaasi länsimaisten arvojen vastaista sakkia – ovat ryhmittyneet idän ilkiön bassibasuukkilaumojen osaksi. Esität, että tämä tulee sinulle yllätyksenä, vaikka suunnilleen koko muulle maailmalle se on ollut selvää jo pitkään. (Toisin kuin luulisi, bassibasuukki ei tässä yhteydessä ole haukkumasana kuten kapteeni Haddockilla, vaan kuvaileva vertaus: ne tosielämän bassibasuukit olivat nimittäin Turkin sulttaanin armeijan alimmainen arvoaste, sotasaaliilla elävä tykinruoka ja roskaväki. Tällaisen osan myös herrasi Putin on sinulle ja aateveljillesi aikonut siinä vaiheessa kun hän lähtee valloittamaan Suomea.)

Minä olen noin vuodesta 2002 tiennyt, että sinun ja kaveriesi edustama ”yhteiskunnallinen liike” on Venäjältä ohjattu. Koko touhunne on Venäjän tiedustelupalvelun operaatio, jos kohta sen voi olettaa saavan rahoitusta muualtakin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa rasismia ja rasistista ”tutkimusta” rahoittavat ns. paleokonservatiiviset säätiöt ja järjestöt voivat hyvinkin osaltaan olla touhunne takana. Mutta hiljattaisten uutisten mukaan juuri monet paleokonservatiivien nokkamiehet ovatkin alkaneet avoimesti ihannoida Putinia, ehkä tunnetuimpana Pat Buchanan. (Buchanan on yksi Yhdysvaltain jääräkonservatiiviosaston suuria nimiä, aikoinaan Valkoisen talon mediayhteyspäällikkö Ronald Reaganin ollessa presidenttinä. Sittemmin hän päätyi juutalaisvastaisten, ihonvärirasististen ja homofobisten kirjoitustensa vuoksi poliittiseen paitsioon.)

Mistäkö tämän olen aavistanut? Olen toki kertonut sen jo ennenkin, mutta passaa se ottaa puheeksi uudestaankin. Silloin ennen vanhaan ette olleet vielä keksineet maahanmuuttokritiikkiä ettekä muslimikammoa, vaan pääasiallisena vetonaulananne toimi hurriviha. Panin merkille, että hurrivihanne puolustukseksi turvauduitte siihen Kekkosen aikaiseen historiantulkintaan, jonka mukaan Ruotsi olisi historiamme aikana ollut sortaja, Venäjä taas vapauttaja. Eräs teikäläisistä intti, että Venäjä ei ollut koskaan hyökännyt Suomeen. Sillä hetkellä tajusin, että olette Venäjän talutusnuorassa. Perinteisen suomalaisen isänmaallisuuden kannattaja ei tietenkään missään nimessä olisi sanonut mitään tuollaista.

Mitään odottamatonta siinä ei kuitenkaan ole, että viha ruotsin kieltä kohtaan tarkoittaa Putinille nöyristelyä. Suomen tapa pitää hajurakoa Venäjään on ollut hakeutua länteen, ja tässä kohdassa maapalloa länteen hakeutuminen tarkoittaa Ruotsin peesissä pysyttelemistä ja ruotsin puhumista. Maantieteelle ja geopolitiikalle emme voi mitään. Silloin kun Suomessa ilmaantuu kuvioihin äärioikeistolainen, länsimaisille oikeusvaltioarvoille vihamielinen liike, joka vastustaa ruotsin kieltä, miten se voisi olla muuta kuin venäläismielinen liike? Mitä muita luonnollisia liittolaisia sillä muka on kuin Venäjä?

Se, että otin tämän asian avoimesti puheeksi, sai tietenkin sinut ja aateveljesi raivoihinne. Aateveljesi raivostuivat siksi, että osuin oikeaan; sinä raivosit siksi, että minua kuului vihata ja että lauman mukana kulkevana robottina sinä et kyennyt ajattelemaan itsenäisesti, puhumattakaan siitä että kuvittelit lauman fraasien toistamisen olevan itsenäistä ajattelua. Sillä ei ollut tietenkään mitään väliä, että perustelin väitteeni asiallisesti. Johtajasi oli sanonut sinulle että minä olen paska tyyppi, jota kuuluu vihata, ja kuten sadat muut ”itsenäisesti ajattelevat”, liityit joukkoon tummaan heittämään sontaa niskaani.

Nyt sitten kaikki kansainväliset uutislähteet julistavat sitä, minkä minä olen osannut ennustaa jo lähes vuosikymmen sitten: eurooppalainen äärioikeisto edustaa samoja arvoja kuin Putin ja näkee Putinin strategisena liittolaisenaan. Sinä ja sinunlaisesi vihaatte niin homoja, suomenruotsalaisia, oikeusvaltiota kuin meidän muiden vapautta noin yleensäkin, joten miksi ette rientäisi Putinin riveihin?

Tässä kohdassa sinä varmaankin sanot: mutta isänmaallisuus! Niin, mitä siitä sitten? Talvisodasta selvittiin aikoinaan siksi, että vedettiin yhtä köyttä ja haudattiin keskinäisten konfliktien sotakirveet. Sitä se isänmaallisuus oli. Sinä ja aateveljesi sitä vastoin olette jatkuvasti keskittyneet löytämään kansakunnan sisältä vihollisia itsellenne ja leimaamaan epäisänmaallisiksi milloin homot, milloin hurrit ja milloin sellaiset armeijan käyneet reserviupseerit, jotka eivät kannata aatettanne. Sellainen touhu ei tosiaankaan lisää kansakunnan yhtenäisyyttä vaaran edessä. Päin vastoin, se on hajotustyötä, joka pelaa Suomelle vihamielisen ulkovallan pussiin. Sinunkin älylläsi sen tajuaisi oikein hyvin, ellet olisi luopunut yksilöllisyydestäsi sairaan aatteesi nimissä.

Sinä annat ymmärtää olevasi klapilla päähän lyöty kuin Hietanen nähdessäsi ”isänmaallisten” äärioikeistolaisten kannattavan Putinia. No, tähän on yksinkertainen vastaus: äärioikeistolaisuus ei todellakaan ole isänmaallisuutta. Äärioikeistolaiset, siis sinun hengenheimolaisesi, kannattavat isänmaallisuutta vain tiettyyn rajaan asti. Äärioikeistolaiselle isänmaallisuus, kuten kaikki muutkin hienot jutut, ovat pelkästään välineitä vallan saamiseksi. Valta – valta kieltää toisia ihmisiä olemasta jotain mieltä, tunnustamasta jotain uskontoa, harjoittamasta jotain seksuaalisuuden muotoa, elämästä rauhassa ihonväristään huolimatta ja niin edelleen – on sinulle ja aateveljillesi itseisarvo. Mitään muuta pysyvää aatteessanne ei sitten olekaan. Jos sellainen terrorivalta on saavutettavissa julman itänaapurin kanssa liittoutumalla, teitä ei tosiaankaan mikään pitele siihen liittoon rientämästä. Isänmaallisuus ei siinä paljoa paina.

Olenko minä Naton kannattajana sitten ilahtunut siitä, että sinä olet nyt nähnyt valon ja tajunnut kaikki nämä vuodet olleesi Putinin käskyläinen? No tasan en ole. Vasemmiston argumentoinniltaan yleensä kelvottoman Nato-vastaisuuden ytimenä on sen julistaminen, että Nato muka on jonkinlainen äärioikeistolainen ideologiahanke. Tätä älytöntä väitettä vastustetaan parhaiten kokoamalla leveä ja monivärinen poliittinen rintama Suomen Nato-jäsenyyden taakse. Mutta jos sinä ja muut netissä vuosikausia rasismia ja fasismia saarnanneet mölytoosat alatte nyt julistaa Nato-mielisyyttänne, vasemmistoidealistit voivat väittää olleensa oikeassa koko ajan ja Naton tosiaan olevan äärioikeiston projekti. Eli hyvästi haaveet leveästä Nato-rintamasta. Vaikka sinulla ei olekaan älyä eikä moraalia sitä tajuta, teidän nettiin kylvämänne sisällissotahaaveet ja rotuteoriat ovat käytännössä ydinladattu torpedo Suomen Nato-laivan kylkeen, ja sitä torpedoa vasemmisto ei takuulla jätä ampumatta.

Mutta voihan se olla, että et olekaan niin tyhmä kuin luulen. Ehkä sinä ja ne muut Naton ylimmiksi ystäviksi yhtäkkiä julistautuneet äärioikeistolaiset tiedättekin tämän oikein hyvin. Putinin miehet sen ainakin tietävät. Putinin edun mukaista olisi, että Nato-vankkureille hyppäisi juuri nyt muutama oikein raskaasti natsiliejussa ryvettynyt äärioikeistolainen pilaamaan kertaheitolla koko Nato-jäsenyysprojektin maineen. Silloin kun jokin tempaus tarkkaan vastaa Putinin etua, on aivan kohtuullista olettaa, että tempauksen takana ovat Putinin miehet. Siksi en luota ollenkaan sinun myöhäisherännäisyytesi vilpittömyyteen.

Poliitikko-suomi -sanakirja (Heikki Kerkkänen)

(Julkaistu alkujaan Paljastetun blogissa 15. syyskuuta 2014)

Maahanmuuttoalan oikea asiantuntija Heikki Kerkkänen kehitteli tällaisen ”poliitikko-suomi -sanakirjan”, joka soveltuu erittäin hyvin maahanmuuttokriittisten poliitikkojen puheiden tulkitsemiseen. Olen vähän siistinyt kieliasua ja muokannut tekstiä.

Kas näin:

• Poliitikko: Meillä ei ole varaa – suom. ”Minä en tykkää, joten niin ei saa tehdä vaikka varaa olisikin.”

• Poliitikko: Asioista on voitava puhua – suom. ”En tunne asiaa koskevia faktoja enkä osaa esittää faktaperustaisia argumentteja. Minun täytyy kuitenkin saada julistaa fiilispohjalta omia tietämättömiä käsityksiäni asiasta.”

• Poliitikko: Eliitti – suom. ”Sellaiset ihmiset, jotka ovat eri mieltä ja joita minä vihaan.”

• Poliitikko: Tavallinen kansa – suom. ”Minä (ja ympärilläni viihtyvät jees-miehet).”

• Poliitikko: Veronmaksaja – suom. ”Minä.”

• Poliitikko: Suomalaiset työntekijät – suom. ”Minä.”

• Poliitikko: Pienyrittäjät – suom. ”Minä.”

• Poliitikko: Monet huolestuneet kansalaiset – suom. ”Minä.”

• Poliitikko: Minulle on tullut yhteydenottoja – suom. ”Joku toinenkin on asiasta yhtä pihalla kuin minä.”

• Poliitikko: Asiasta ei ole keskusteltu – suom. ”En ole perehtynyt asiaan, en tunne sitä.”

• Poliitikko: Asia on Suomessa tabu – suom. ”Olen saanut asian tiimoilta kritiikkiä, johon en ole pystynyt vastaamaan.”

• Poliitikko: Asia pitää selvittää – suom. ”Haluaisin, että tehtäisiin mielipiteeni mukainen 'tutkimus', koska tähänastiset tutkimukset on tehty tieteellisten periaatteiden mukaan eivätkä ne siksi tue mielipidettäni.”

• Poliitikko: Suomessa ei ole sananvapautta – suom. ”Joku toinen arvosteli mielipidettäni asia-argumentein ja se vituttaa minua, koska en osaa vastata niihin. Siksi haluaisin, että häneltä vietäisiin sananvapaus arvostella minua.”

• Poliitikko: Rasistikortti heitetään helposti – suom. ”En pysty vastaamaan kritiikkiin, joten alan esittää vainottua uhria.”

• Poliitikko: Meillä on aikaa toistaa muiden maiden virheet – suom. ”Olen keksinyt tai Halla-ahon blogista lukenut hauskan fraasin, jolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa ja joka osoittaa totaalisen tietämättömyyteni muista maista.”

• Poliitikko: 90 prosenttia pilaa 10 prosentin maineen – suom. ”Olen taas keksinut hauskan asiaan liittymättömän fraasin ja kissanikin osaa tilastotiedettä paremmin kuin minä.”