Itsehän pyysitte. Joten tässä tulee meemiä:
1. Brobdingnagian Bards: Rising of the Moon
2. Brobdingnagian Bards: Patriot Game
3. se IRA:laishenkinen laulajasakki, jonka kasetti on minulla täällä jossain: Skibbereen (tunnetaan myös nimellä Revenge for Skibbereen)
4. sama porukka: The Wind that Shakes the Barley
5. Pádraigín Ní Uallacháin: Mo Ghiolla Mear.
Todettakoon, että neljä ensimmäistä ovat mitä julmimpia ja verenhimoisimpia IRA-nationalismin tunnuslauluja. Armosta jätin kuitenkin pois IRA:n epävirallisen kansallislaulun The Memory of the Dead eli Who fears to speak of Ninety-Eight.
Osaan laulaa kaikki nuo kappaleet, ja tunteella. Ja laulan tosiaan myös kauniita rakkauslauluja iiriksi tyttöystävälleni. IRA-henkiset englanninkieliset kostolaulut on varattu muille naisille. Ehkä sanoitan muutaman uusiksi naisvihan hengessä.
Brobdingnagian Bardsin kotisivuilla voitte muuten kuunnella ainakin nuo kaksi ensimmäistä kappaletta. Erityisesti Patriot Gamesta löytyy näinkin vauhdikkaita sanoja:
I don't mind a bit if I shoot down police,
They are lackeys for, war never guardians of peace
Luonnollisesti kappaleen loppu antaa varsin realistisen kuvan siitä, miten IRA:n urheille pojille lopulta käy:
And now as I lie here, my body all holes
I think of those traitors who bargained in souls
And I wish that my rifle had given the same
To those Quislings who sold out the patriot game.
PS. Ai, niitä piti olla kuusi kappaletta? No mikäs siinä, pannaan kuudenneksi vaikka se Memory of the Dead sitten?
keskiviikko 15. kesäkuuta 2005
maanantai 13. kesäkuuta 2005
"...though baffled oft, is always won." (Byron)
Hyvät Blogistanin veljet ja sisaret,
iirinkielisyystaistelun pohjoisen rintaman sissikomentaja, ceannfort treallchogaíochta Panu Petteri Höglund katsoo asiakseen ilmoittaa seuraavaa:
Ylipäällikkö Dáithí Mac Cárthaigh on antanut tiedoksi, että EU:n ulkoministerit ovat yksimielisesti päättäneet antaa iirille tasaveroisen aseman Euroopan unionin virallisena työkielenä vuoden 2007 tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen. Taistelu on voitettu. Vastustajat ovat antautuneet ehdoitta.
iirinkielisyystaistelun pohjoisen rintaman sissikomentaja, ceannfort treallchogaíochta Panu Petteri Höglund katsoo asiakseen ilmoittaa seuraavaa:
Ylipäällikkö Dáithí Mac Cárthaigh on antanut tiedoksi, että EU:n ulkoministerit ovat yksimielisesti päättäneet antaa iirille tasaveroisen aseman Euroopan unionin virallisena työkielenä vuoden 2007 tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen. Taistelu on voitettu. Vastustajat ovat antautuneet ehdoitta.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2005
Tearcandyn meemi
13 asiaa, joista pidän:
- Kielet.
- Pölhö scifi, esim. avaruusooppera.
- Jäätelö.
- Islantilainen mallasuutejuoma. (Jota en ole valitettavasti saanut juoda yli kymmeneen vuoteen.)
- Koti-illat.
- Kuunnelmat.
- Niilo Paasivirran nettisivujen vieraskirjafoorumi.
- Pizza.
- Lapsuuden mielikirjojen lukeminen uudestaan.
- Ettei tarvitse asua Savossa.
- Että saa asua rannikolla.
- Gaelic-L -postituslista ja kaikki mitä siitä on seurannut elämässäni.
- Tchaé (ainoa vihreä tee josta pidän).
Kaksitoista elokuvaa:
- Äitini on merenneito.
- Charly (muinoin TV2:lla näkemäni filmatisointi Keyesin romaanista Kukkia Algernonille).
- Veronikan kaksoiselämä.
- Tähtien sota. Siis se pikkupoikana nähty ensimmäinen, aito ja ainoa.
- Arvottomat. (Kyllä, minä pidän Kaurismäen elokuvista.)
- Good Will Hunting. (Filmi oli hyvin liikuttava, vaikka käsikirjoittaja oli ääliö.)
- He vaelsivat auringossa (amerikkalainen sotaleffa maihinnoususta Italiaan toisen maailmansodan loppuvaiheissa).
- Saimaa-ilmiö.
- Palava enkeli. (Surkea leffa, mutta Riitta Viiperi oli kaunis, ja niin olisi ollut nuoruuskin, jos olisi ollut rohkeutta sitä elää.)
- Unforgiven. (Siis se filmi, jossa Clint Eastwood rupesi vakavaksi ja taiteelliseksi. Pidin tästä elokuvasta kovastikin.)
- Viides elementti. (Täysin järjetön leffa, mutta olen aina pitänyt myös Valerian-sarjakuvasta.)
- Odotan kärsimättömänä Linnunradan käsikirjan elokuvasovitusta ja toivon, että voin liittää sen jonon jatkoksi.
Yksitoista esikuvaa tai idolia:
- Séamus Ó Grianna.
- Seosamh Mac Grianna.
- Máirtín Ó Cadhain.
- Sean-Phádraic Ó Conaire.
- Sequoia, alias George Gist - itseoppinut intiaanikielitieteilijä, joka kehitti kirjoituksen cherokeen kielelle.
- Suleiman (Solomana) Kante. Toinen itseoppinut kielitieteilijä, joka kehitti kirjoituksen ja yhteisen kirjakielen malinkelle ja sen lähisukuisille kielille ja murteille.
- Uuno Turhapuro. Siis elokuvahahmo, ei Vesa-Matti Loiri. Useimmilta näkyy jääneen huomaamatta se, että Uuno ei ole ainoastaan laiska suursyömäri, vaan pystyy ohimennen myös yli-inhimillisiin tekoihin (viittaan esimerkiksi siihen "kapellimestari Jetvusenko"-episodiin), mutta ei yleensä vaivaudu niitä tekemään, koska rennosti ottaminen on hänelle niin keskeinen elämänarvo.
- Czesław Miłosz
- Aksel Sandemose.
- Hannu Salama? Esikuva tai idoli olisi väärä sana, mutta vaikuttaja kylläkin.
- Champollion, egyptologian perustaja.
10 fyysistä asiaa itsestäni:
- Olen pitkä.
- Olen paksu.
- Näytän spurgulta.
- Pystyn näyttämään murhaajalta.
- Piereskelen paljon.
- Minulla on pitkät hiukset.
- Minulla on myös paskaista yleisvaikutelmaa lisäävä rähjäinen parta.
- En ole kaljuuntumassa.
- Selkääni kolottelee toisinaan.
- Liikun liian vähän.
9 hyvää ystävää tai muuta kaveria:
- MK alias Parempi Puolisko.
- Ivan Hlinka.
- Ameriikan-setä, joka lahjoitti minulle tietokoneeni.
- Anglikaani-Timo. Tosin häntä näkee nykyisin harvakseltaan.
- Sveitsin lakinainen. (Tästä koodinimestä hän kyllä tunnistaa itsensä.)
- Venäjän professorimme on oikein mukava.
- Kyllä minä saksan tutkimuspäällikköämmekin pidän kaverina. Ainakin sinuttelemme kun puhumme saksaa.
- Marion Gunn.
- Caoimhín Ó Donnaile on mukava veikko, mutta hänestäkään en ole kuullut aikoihin.
8 suosikkiruokaa tai -juomaa:
- Perunapiirakka. Siis perunatäytteinen karjalanpiirakka.
- Monenlaiset kalasössöt, joita saa ostaa markkinoilta täältä Turusta. Aurajuusto-kalanyytit nyt ainakin.
- Useimmat Nordqvistin teet.
- Omenalimppari. Nyt vain ei enää uskalla juoda limppareita.
- Omena-päärynämehusekoitus 1:1.
- Appelsiinimehu, johon on sekoitettu noin viidennes greippimehua maun mukaan. Oma keksintöni.
- Lämpimät voileivät, joissa on ainakin juustoa, tomaattisiivuja ja valkosipulia.
- Edelleenkin: islantilainen mallasuutejuoma.
Seitsemän ihmistä, joita haluaisin suudella:
Minua nolottaa suudella, niin kauan kuin hammastarhaa ei ole korjattu paraatikuntoon. Kaksi implanttia ainakin pitää hankkia heti kun rahatilanne sallii.
Kuusi asiaa, jotka ärsyttävät minua:
1. Hurrivihaajat.
2. Liikoja itsestään luulevat ylempitasoiset ämmät.
3. Irish Timesin ääliökolumnisti Kevin Myers.
4. Kirjat, joita en ole ehtinyt lukea, ennen kuin ne löytyvät jostain kasan pohjalta säilytysvammojen kuoliaaksi ruhjomina.
5. Se, että elämä on liian lyhyt kaikkien maailman kielten oppimiseen.
6. Se, että Guy Gavriel Kayn The Summer Tree -romaanin jatko-osia ei saa mistään.
Viisi asiaa, joita kosketan joka päivä:
1. Tämä tietokone.
2. Työpaikan tietokone.
3. Käsisuihku.
4. Ó Dónaillin suuri iiri-englanti -sanakirja.
5. De Bhaldraithen suuri englanti-iiri -sanakirja.
Neljä televisiosarjaa, joita katson:
Minulla ei ole televisiota.
Kolme rytkyä, jotka puen päälleni joka päivä:
Kalsarit, paita ja farkut.
Kaksi julkkista, joihin olen joskus ihastunut:
Laura Lähteenmäki/West ja Winona Ryder. Olen ollut huomattavasti useammin ihastunut tosielämän tuttavuuksiin, kuten opiskelukavereihin.
Yksi asia, jonka haluat kaikkien tietävän minusta:
En ole koskaan lyönyt Maria Kristiinaa. Itse asiassa koko ajatuskin tuntuu huomattavasti mahdottomammalta kuin esim. torilla virtsaaminen keskellä päivää. Koko asiaa ei tarvitsisi edes mainita erikseen, jollei riehumiseni netissä olisi saanut varsinkin naisbloggaajia vakuuttuneeksi siitä, että tyttöystäväni täytyy ehdottomasti olla paatunut masokisti, joka nyt lähes vuoden kanssani seurusteltuaan näyttää lähinnä pihvilihalta jatkuvan nuijimisen jälkeen. Ei sinne päinkään!
- Kielet.
- Pölhö scifi, esim. avaruusooppera.
- Jäätelö.
- Islantilainen mallasuutejuoma. (Jota en ole valitettavasti saanut juoda yli kymmeneen vuoteen.)
- Koti-illat.
- Kuunnelmat.
- Niilo Paasivirran nettisivujen vieraskirjafoorumi.
- Pizza.
- Lapsuuden mielikirjojen lukeminen uudestaan.
- Ettei tarvitse asua Savossa.
- Että saa asua rannikolla.
- Gaelic-L -postituslista ja kaikki mitä siitä on seurannut elämässäni.
- Tchaé (ainoa vihreä tee josta pidän).
Kaksitoista elokuvaa:
- Äitini on merenneito.
- Charly (muinoin TV2:lla näkemäni filmatisointi Keyesin romaanista Kukkia Algernonille).
- Veronikan kaksoiselämä.
- Tähtien sota. Siis se pikkupoikana nähty ensimmäinen, aito ja ainoa.
- Arvottomat. (Kyllä, minä pidän Kaurismäen elokuvista.)
- Good Will Hunting. (Filmi oli hyvin liikuttava, vaikka käsikirjoittaja oli ääliö.)
- He vaelsivat auringossa (amerikkalainen sotaleffa maihinnoususta Italiaan toisen maailmansodan loppuvaiheissa).
- Saimaa-ilmiö.
- Palava enkeli. (Surkea leffa, mutta Riitta Viiperi oli kaunis, ja niin olisi ollut nuoruuskin, jos olisi ollut rohkeutta sitä elää.)
- Unforgiven. (Siis se filmi, jossa Clint Eastwood rupesi vakavaksi ja taiteelliseksi. Pidin tästä elokuvasta kovastikin.)
- Viides elementti. (Täysin järjetön leffa, mutta olen aina pitänyt myös Valerian-sarjakuvasta.)
- Odotan kärsimättömänä Linnunradan käsikirjan elokuvasovitusta ja toivon, että voin liittää sen jonon jatkoksi.
Yksitoista esikuvaa tai idolia:
- Séamus Ó Grianna.
- Seosamh Mac Grianna.
- Máirtín Ó Cadhain.
- Sean-Phádraic Ó Conaire.
- Sequoia, alias George Gist - itseoppinut intiaanikielitieteilijä, joka kehitti kirjoituksen cherokeen kielelle.
- Suleiman (Solomana) Kante. Toinen itseoppinut kielitieteilijä, joka kehitti kirjoituksen ja yhteisen kirjakielen malinkelle ja sen lähisukuisille kielille ja murteille.
- Uuno Turhapuro. Siis elokuvahahmo, ei Vesa-Matti Loiri. Useimmilta näkyy jääneen huomaamatta se, että Uuno ei ole ainoastaan laiska suursyömäri, vaan pystyy ohimennen myös yli-inhimillisiin tekoihin (viittaan esimerkiksi siihen "kapellimestari Jetvusenko"-episodiin), mutta ei yleensä vaivaudu niitä tekemään, koska rennosti ottaminen on hänelle niin keskeinen elämänarvo.
- Czesław Miłosz
- Aksel Sandemose.
- Hannu Salama? Esikuva tai idoli olisi väärä sana, mutta vaikuttaja kylläkin.
- Champollion, egyptologian perustaja.
10 fyysistä asiaa itsestäni:
- Olen pitkä.
- Olen paksu.
- Näytän spurgulta.
- Pystyn näyttämään murhaajalta.
- Piereskelen paljon.
- Minulla on pitkät hiukset.
- Minulla on myös paskaista yleisvaikutelmaa lisäävä rähjäinen parta.
- En ole kaljuuntumassa.
- Selkääni kolottelee toisinaan.
- Liikun liian vähän.
9 hyvää ystävää tai muuta kaveria:
- MK alias Parempi Puolisko.
- Ivan Hlinka.
- Ameriikan-setä, joka lahjoitti minulle tietokoneeni.
- Anglikaani-Timo. Tosin häntä näkee nykyisin harvakseltaan.
- Sveitsin lakinainen. (Tästä koodinimestä hän kyllä tunnistaa itsensä.)
- Venäjän professorimme on oikein mukava.
- Kyllä minä saksan tutkimuspäällikköämmekin pidän kaverina. Ainakin sinuttelemme kun puhumme saksaa.
- Marion Gunn.
- Caoimhín Ó Donnaile on mukava veikko, mutta hänestäkään en ole kuullut aikoihin.
8 suosikkiruokaa tai -juomaa:
- Perunapiirakka. Siis perunatäytteinen karjalanpiirakka.
- Monenlaiset kalasössöt, joita saa ostaa markkinoilta täältä Turusta. Aurajuusto-kalanyytit nyt ainakin.
- Useimmat Nordqvistin teet.
- Omenalimppari. Nyt vain ei enää uskalla juoda limppareita.
- Omena-päärynämehusekoitus 1:1.
- Appelsiinimehu, johon on sekoitettu noin viidennes greippimehua maun mukaan. Oma keksintöni.
- Lämpimät voileivät, joissa on ainakin juustoa, tomaattisiivuja ja valkosipulia.
- Edelleenkin: islantilainen mallasuutejuoma.
Seitsemän ihmistä, joita haluaisin suudella:
Minua nolottaa suudella, niin kauan kuin hammastarhaa ei ole korjattu paraatikuntoon. Kaksi implanttia ainakin pitää hankkia heti kun rahatilanne sallii.
Kuusi asiaa, jotka ärsyttävät minua:
1. Hurrivihaajat.
2. Liikoja itsestään luulevat ylempitasoiset ämmät.
3. Irish Timesin ääliökolumnisti Kevin Myers.
4. Kirjat, joita en ole ehtinyt lukea, ennen kuin ne löytyvät jostain kasan pohjalta säilytysvammojen kuoliaaksi ruhjomina.
5. Se, että elämä on liian lyhyt kaikkien maailman kielten oppimiseen.
6. Se, että Guy Gavriel Kayn The Summer Tree -romaanin jatko-osia ei saa mistään.
Viisi asiaa, joita kosketan joka päivä:
1. Tämä tietokone.
2. Työpaikan tietokone.
3. Käsisuihku.
4. Ó Dónaillin suuri iiri-englanti -sanakirja.
5. De Bhaldraithen suuri englanti-iiri -sanakirja.
Neljä televisiosarjaa, joita katson:
Minulla ei ole televisiota.
Kolme rytkyä, jotka puen päälleni joka päivä:
Kalsarit, paita ja farkut.
Kaksi julkkista, joihin olen joskus ihastunut:
Laura Lähteenmäki/West ja Winona Ryder. Olen ollut huomattavasti useammin ihastunut tosielämän tuttavuuksiin, kuten opiskelukavereihin.
Yksi asia, jonka haluat kaikkien tietävän minusta:
En ole koskaan lyönyt Maria Kristiinaa. Itse asiassa koko ajatuskin tuntuu huomattavasti mahdottomammalta kuin esim. torilla virtsaaminen keskellä päivää. Koko asiaa ei tarvitsisi edes mainita erikseen, jollei riehumiseni netissä olisi saanut varsinkin naisbloggaajia vakuuttuneeksi siitä, että tyttöystäväni täytyy ehdottomasti olla paatunut masokisti, joka nyt lähes vuoden kanssani seurusteltuaan näyttää lähinnä pihvilihalta jatkuvan nuijimisen jälkeen. Ei sinne päinkään!
Kun Yhdysvaltain tiede romahtaa
Löysin seuraavan kommentin Slacktivistista, siitä mielenkiintoisesta kristillisestä jenkkiblogista, josta Ilkka taannoin lueskeli Left Behind -trilogian juonta. Sanottakoon, että Slacktivistin kirjoittaja Fred on aivan fiksu ja "liberaali" (sanan amerikkalaisessa merkityksessä) kaveri, jonka yleissivistys ei todellakaan rajoitu pelkkään teologiseen koulutukseen.
Viittaan kaikkeen siihen, mitä aikaisemmin olen kirjoittanut Yhdysvaltain luonnontieteellisen ja teknologisen rappion mahdollisuudesta. Me olemme ehkä todistamassa samasta asiasta, joka aikoinaan tapahtui islamilaiselle maailmalla. Nyt niin on käymässä USA:lle.
Mitä tästä opimme? Vaikka rationaalisuus kuinka olisi objektiivisestu ylivoimaisempi kuin erilaiset irrationalismit, tasan ainoa tapa estää yhteiskuntaa valumasta irrationaalisuuteen on riittävä taloudellinen ja koulutuksellinen tasa-arvo, jotta joka kakara saa riittävästi luonnontieteiden opetusta ja joko rekrytoidaan luonnontieteilijöiden riveihin tai joutuu tietämään luonnontieteistä jotakin päästäkseen edes humanistiselle alalle.
En näe moisesta oireita meillä, mutta yksi syy, miksi pidän ruotsin pakollisen kouluopetuksen säilyttämistä välttämättömänä, on se, että sen poistaminen öyhöttäjien miellyttämiseksi on aivan oikeasti erittäin vaarallinen ennakkotapaus. Jos jonkin kouluaineen opetusta vähennetään siksi, että jotkut himmeämmät ovat onnistuneet suuntaamaan koulua ja koulutusta yleensä koskevan vastenmielisyytensä juuri siihen, on tosiaan aivan toisarvoista, minkä ideologian nimissä ja millä keksityillä perusteilla tämä tehdään. Jos himmeät vaativat ruotsin pakollisuuden poistamista siksi, että he kokevat ruotsin loukkaavan isänmaallista vakaumustaan (luonnollisesti tämän läpinäkyvän ideologisen vaatimuksen peitteeksi voidaan aina keksiä kaikenlaisia näennäisrationaalisia perusteluja, jotka sitten vakuuttavat naiiveimmat rationalistitkin). ei ole yhtään mitään syytä, miksi seuraava himmeiden aalto ei saisi tasan samanlaisella logiikalla läpi luomisoppia biologian kirjoihin (koska muuten loukataan heidän kristillisiä vakaumuksiaan) tai aritmetiikkaa mutkikkaamman matematiikan opetusta poistettua kouluista kokonaan (koska sillä loukataan matemaattisesti lahjattomien oikeutta koulutukseen). Oikeus olla oppimatta on, muotisanaa käyttääkseni, erittäin vaarallinen meemi, jos se lähtee leviämään - ja jos kuvittelette, että sen meemin voi estää leviämästä muihinkin aineisiin, olette todella naiiveja.
"Oikeus olla oppimatta" - ruotsia - syntyi Suomalaisuuden liiton ideapajoissa kaksi vuosikymmentä sitten, ja se sai niin hyvän vastaanoton siitä yksinkertaisesta syystä, että koulussa on oikeasti vitun tylsää - sekä fiksumpien että himmeämpien mielestä - ja tylsistyneisyys on helposti kanavoitavissa yhteen ainoaan kouluaineeseen, varsinkin jos vielä on iso arvovaltaisten setien johtama kulttuurijärjestö, joka sanoo, että ruotsinopettajan heittäminen liidulla ja ruotsissa hyvän pingon aivojen hakkaaminen miehissä seinään on suuri isänmaallinen teko eikä mitään kouluhäiriköintiä. Jos ruotsin opetus poistetaan, niin luuletteko että se turhautuneisuus ei etsi uutta kohdetta? - Itse asiassa järjestyshäiriöiden, meuhaamisen ja koulukiusaamisen riistäytyminen käsistä 1970-luvulla johtui pitkälle siitä, että poliittisesti tappiolle joutunut oikeisto kosti julistamalla peruskoulun surkeaksi ja siellä opetetut asiat hyödyttömiksi. Seuraukset olivat tunnetut. Peruskoulusta tuli surkea pitkälti juuri siksi, että poliittisesti motivoitunut hysteriakampanja tuhosi työrauhan.
Himmeiden vaatimuksille ei saa antaa periksi siitä yksinkertaisesta syystä, että ne synnyttävät lisää himmeitä, jotka sitten vaativat joukolla yhteiskunnan pelisääntöjen muuttamista mieleisikseen yhä useammilla elämänaloilla. Tämä mekanismi toimii täysillä Yhdysvalloissa, joissa himmeiden alakulttuuri on täysin eriytynyt todellisuusperustaisesti ajattelevasta kansanosasta. Himmeiden alakulttuurilla on kuitenkin niin suuri poliittinen voima, että se pystyy kaappaamaan vallan maassa silkalla vaikuttavalla massallaan, vallankin kun pyrkyripoliitikot (Yrjö II mukaan lukien) sitä koko ajan kosiskelevat. Demokraattisessa järjestelmässä ei yksinkertaisesti ole varaa koulutuksen huonontamiseen eikä suuren himmeiden massan luomiseen - jollei sitten olla valmiita panemaan voimaan entisten aikojen rahaperustaisen äänioikeuden tilalle kulttuuriperustaista äänioikeutta, jolloin lukion käynti (tietyllä keskiarvolla) olisi yksinkertaisesti välttämätön yhteiskunnallista osallistumista varten. Se taas ei onnistu ilman nykyisen perustuslain kumoamista, aseellista vallankaappausta ja yksimielistä eliittiä, joka on valmis tarttumaan aseeseen, tappamaan ja kuolemaan itse tämän utopian puolesta. Mistä löydätte tietokonenörtin ja naistutkijahumanistin, jotka ovat valmiit sisällissotaan samalla puolella?
Toisin sanoen ainoa tapa estää yhteiskunnan valuminen demokratiasta öyhöttäjien hallitsemaksi oklokratiaksi ja tieteen, teknologian ja koulutuksen tuhoutuminen on se, että kaikki saavat hyvän koulutuksen, ja että kaikki puolustavat yhdessä päätettyä opetussuunnitelmaa ihan periaatteesta. Ennen kaikkea meemi oikeus kieltäytyä koulutuksesta on tuhottava kaikkialla, missä se nostaa päätään. En minäkään kannata "oikeutta kieltäytyä matematiikasta", minusta itse asiassa lukiossa kaikki pitäisi pakottaa lukemaan pitkä matematiikka ja myös kirjoittamaan se. Tämä siitä huolimatta, että minulle ei ole ollut matematiikasta koulunjälkeisessä elämässä taloudellista hyötyä senkään vertaa kuin ruotsista keskimääräiselle hurrivihaajalle.
You'd be surprised to find out just who actually writes history (for example) textbooks. They usually are written by committees of instructors and are written specifically with the opinions of the Texas and California textbook adoption committees in mind. The facts presented are quite carefully chosen so as not to disillusion the students about the righteousness of their American forebears. Please find and read "Lies my Teacher Told Me" by James W. Loewen--it is quite enlightening. Biology, chemistry, physics, etc texts are usually at least written by PhDs in their fields, but even they have to pass the textbook adoption committees.
As far as homeschool curricula are concerned--yes, there is quite a lot of bad material out there that people choose just because it is from a "Christian" source.
Viittaan kaikkeen siihen, mitä aikaisemmin olen kirjoittanut Yhdysvaltain luonnontieteellisen ja teknologisen rappion mahdollisuudesta. Me olemme ehkä todistamassa samasta asiasta, joka aikoinaan tapahtui islamilaiselle maailmalla. Nyt niin on käymässä USA:lle.
Mitä tästä opimme? Vaikka rationaalisuus kuinka olisi objektiivisestu ylivoimaisempi kuin erilaiset irrationalismit, tasan ainoa tapa estää yhteiskuntaa valumasta irrationaalisuuteen on riittävä taloudellinen ja koulutuksellinen tasa-arvo, jotta joka kakara saa riittävästi luonnontieteiden opetusta ja joko rekrytoidaan luonnontieteilijöiden riveihin tai joutuu tietämään luonnontieteistä jotakin päästäkseen edes humanistiselle alalle.
En näe moisesta oireita meillä, mutta yksi syy, miksi pidän ruotsin pakollisen kouluopetuksen säilyttämistä välttämättömänä, on se, että sen poistaminen öyhöttäjien miellyttämiseksi on aivan oikeasti erittäin vaarallinen ennakkotapaus. Jos jonkin kouluaineen opetusta vähennetään siksi, että jotkut himmeämmät ovat onnistuneet suuntaamaan koulua ja koulutusta yleensä koskevan vastenmielisyytensä juuri siihen, on tosiaan aivan toisarvoista, minkä ideologian nimissä ja millä keksityillä perusteilla tämä tehdään. Jos himmeät vaativat ruotsin pakollisuuden poistamista siksi, että he kokevat ruotsin loukkaavan isänmaallista vakaumustaan (luonnollisesti tämän läpinäkyvän ideologisen vaatimuksen peitteeksi voidaan aina keksiä kaikenlaisia näennäisrationaalisia perusteluja, jotka sitten vakuuttavat naiiveimmat rationalistitkin). ei ole yhtään mitään syytä, miksi seuraava himmeiden aalto ei saisi tasan samanlaisella logiikalla läpi luomisoppia biologian kirjoihin (koska muuten loukataan heidän kristillisiä vakaumuksiaan) tai aritmetiikkaa mutkikkaamman matematiikan opetusta poistettua kouluista kokonaan (koska sillä loukataan matemaattisesti lahjattomien oikeutta koulutukseen). Oikeus olla oppimatta on, muotisanaa käyttääkseni, erittäin vaarallinen meemi, jos se lähtee leviämään - ja jos kuvittelette, että sen meemin voi estää leviämästä muihinkin aineisiin, olette todella naiiveja.
"Oikeus olla oppimatta" - ruotsia - syntyi Suomalaisuuden liiton ideapajoissa kaksi vuosikymmentä sitten, ja se sai niin hyvän vastaanoton siitä yksinkertaisesta syystä, että koulussa on oikeasti vitun tylsää - sekä fiksumpien että himmeämpien mielestä - ja tylsistyneisyys on helposti kanavoitavissa yhteen ainoaan kouluaineeseen, varsinkin jos vielä on iso arvovaltaisten setien johtama kulttuurijärjestö, joka sanoo, että ruotsinopettajan heittäminen liidulla ja ruotsissa hyvän pingon aivojen hakkaaminen miehissä seinään on suuri isänmaallinen teko eikä mitään kouluhäiriköintiä. Jos ruotsin opetus poistetaan, niin luuletteko että se turhautuneisuus ei etsi uutta kohdetta? - Itse asiassa järjestyshäiriöiden, meuhaamisen ja koulukiusaamisen riistäytyminen käsistä 1970-luvulla johtui pitkälle siitä, että poliittisesti tappiolle joutunut oikeisto kosti julistamalla peruskoulun surkeaksi ja siellä opetetut asiat hyödyttömiksi. Seuraukset olivat tunnetut. Peruskoulusta tuli surkea pitkälti juuri siksi, että poliittisesti motivoitunut hysteriakampanja tuhosi työrauhan.
Himmeiden vaatimuksille ei saa antaa periksi siitä yksinkertaisesta syystä, että ne synnyttävät lisää himmeitä, jotka sitten vaativat joukolla yhteiskunnan pelisääntöjen muuttamista mieleisikseen yhä useammilla elämänaloilla. Tämä mekanismi toimii täysillä Yhdysvalloissa, joissa himmeiden alakulttuuri on täysin eriytynyt todellisuusperustaisesti ajattelevasta kansanosasta. Himmeiden alakulttuurilla on kuitenkin niin suuri poliittinen voima, että se pystyy kaappaamaan vallan maassa silkalla vaikuttavalla massallaan, vallankin kun pyrkyripoliitikot (Yrjö II mukaan lukien) sitä koko ajan kosiskelevat. Demokraattisessa järjestelmässä ei yksinkertaisesti ole varaa koulutuksen huonontamiseen eikä suuren himmeiden massan luomiseen - jollei sitten olla valmiita panemaan voimaan entisten aikojen rahaperustaisen äänioikeuden tilalle kulttuuriperustaista äänioikeutta, jolloin lukion käynti (tietyllä keskiarvolla) olisi yksinkertaisesti välttämätön yhteiskunnallista osallistumista varten. Se taas ei onnistu ilman nykyisen perustuslain kumoamista, aseellista vallankaappausta ja yksimielistä eliittiä, joka on valmis tarttumaan aseeseen, tappamaan ja kuolemaan itse tämän utopian puolesta. Mistä löydätte tietokonenörtin ja naistutkijahumanistin, jotka ovat valmiit sisällissotaan samalla puolella?
Toisin sanoen ainoa tapa estää yhteiskunnan valuminen demokratiasta öyhöttäjien hallitsemaksi oklokratiaksi ja tieteen, teknologian ja koulutuksen tuhoutuminen on se, että kaikki saavat hyvän koulutuksen, ja että kaikki puolustavat yhdessä päätettyä opetussuunnitelmaa ihan periaatteesta. Ennen kaikkea meemi oikeus kieltäytyä koulutuksesta on tuhottava kaikkialla, missä se nostaa päätään. En minäkään kannata "oikeutta kieltäytyä matematiikasta", minusta itse asiassa lukiossa kaikki pitäisi pakottaa lukemaan pitkä matematiikka ja myös kirjoittamaan se. Tämä siitä huolimatta, että minulle ei ole ollut matematiikasta koulunjälkeisessä elämässä taloudellista hyötyä senkään vertaa kuin ruotsista keskimääräiselle hurrivihaajalle.
lauantai 11. kesäkuuta 2005
Viikonlopun visailu
1. Lohikäärme yhdistetään yleensä Kiinaan. Minkä Euroopan maan lipussa on lohikäärme? Kyseessä ei ole itsenäinen maa, mutta kylläkin alue, jolla on mm. oma kieli.
2. Mitä erityistä on Saksaan kuuluvassa Büsingenin alueessa?
3. Kenen kaveri oli nimeltään Kaverin? Tämä kysymys liittyy venäläiseen kirjallisuuteen:
Он уверен,
что там уж ждет его Каверин.
"Hän on varma, että siellä häntä jo odottaa Kaverin." Kuka on hän, jota Kaverin odottaa?
4. Thomas Mannin novelli Kuolema Venetsiassa kertoo Venetsiassa harhailevan miehen homoeroottista ihastuksesta puolalaisnimiseen nuorukaiseen. Mikä on nuorukaisen nimi? (Tiedossa on vain etunimi, tai oikeastaan sen hellyttelymuoto.)
5. Rooman valtakunnan rappiosta ja tuhosta kirjoitti tunnetusti suuren teoksensa historioitsija nimeltä Gibbon, joka tiettävästi oli ihminen eikä gibboniapina. Mutta gibboniapinoita (Hylobates) on neljä lajia, joista yhden nimi on lari. Larin nimi liittyy Rooman valtakuntaan, mutta miten? Mitä lari tarkoittaa antiikin roomalaisessa kulttuurissa?
6. Pysytään Roomassa: millä nimellä kutsutaan gladiaattoritallin manageria tai gladiaattorien kouluttajaa? (Asterixinsa lukeneille ei luulisi olevan vaikea kysymys: mikä oli Caius Lalluksen ammattinimike?)
7. Missä Euroopan unionin jäsenmaassa puhutaan tsakonian kieltä?
8. Kun turkkilaiset valtasivat Kyproksen pohjoisosan, Kormakitin kylän asukkaat joutuivat lähtemään evakkoon saaren kreikkalaiseen eteläosaan. Mitä kieltä Kormakitin asukkaat puhuivat äidinkielenään?
9. Kuka irlantilainen kirjailija on kirjoittanut näytelmät The Plough and the Stars ja The Shadow of a Gunman?
10. Minkä historiallisesti merkittävän tapauksen pani alulle pappi Georgij (toisten lähteiden mukaan Grigorij) Apollonovitš Gapon?
11. Minkä kielen murre on bzyp?
12. Mikä on ainoa kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettava kieli, jonka aakkosissa on Æ-kirjain?
13. Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Puškin kuoli nuoren naisen pahuuden uhrina. Miten?
14. Kuka venäläinen futuristirunoilija kirjoitti runon, jonka kaikki sanat on jotenkin johdettu venäjän kielen naurua tarkoittavasta sanasta?
15. Millä nimellä Ricardo Reyes julkaisi runonsa?
16. Kenen kuvitteellisen henkilön arvonimi on lordi Passmore? (Hänellä on myös toinen, tunnetumpi lordinarvo, jonka jätän mainitsematta, koska se olisi liian helppoa.)
17. Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoissa esiintyvät herrat nimeltä Tardos Mors, Mors Kajak, John Carter ja Carthoris. Mitkä ovat herrojen sukulaisuussuhteet ja arvonimet?
18. Minkä latinalaisamerikkalaisen maan historiaan kuuluu cristero-kapina tai cristero-sota (la Guerra Cristera)?
19. Pysytään Latinalaisessa Amerikassa: erään eteläamerikkalaisen valtion väestöä kutsutaan orientaaleiksi (los orientales) ja maakaan ei ole virallisesti nimeltään [---]n tasavalta, vaan [---]n orientaalinen tasavalta. Mikähän tämä maa on?
20. Missä puhutaan papiamenton kieltä?
2. Mitä erityistä on Saksaan kuuluvassa Büsingenin alueessa?
3. Kenen kaveri oli nimeltään Kaverin? Tämä kysymys liittyy venäläiseen kirjallisuuteen:
Он уверен,
что там уж ждет его Каверин.
"Hän on varma, että siellä häntä jo odottaa Kaverin." Kuka on hän, jota Kaverin odottaa?
4. Thomas Mannin novelli Kuolema Venetsiassa kertoo Venetsiassa harhailevan miehen homoeroottista ihastuksesta puolalaisnimiseen nuorukaiseen. Mikä on nuorukaisen nimi? (Tiedossa on vain etunimi, tai oikeastaan sen hellyttelymuoto.)
5. Rooman valtakunnan rappiosta ja tuhosta kirjoitti tunnetusti suuren teoksensa historioitsija nimeltä Gibbon, joka tiettävästi oli ihminen eikä gibboniapina. Mutta gibboniapinoita (Hylobates) on neljä lajia, joista yhden nimi on lari. Larin nimi liittyy Rooman valtakuntaan, mutta miten? Mitä lari tarkoittaa antiikin roomalaisessa kulttuurissa?
6. Pysytään Roomassa: millä nimellä kutsutaan gladiaattoritallin manageria tai gladiaattorien kouluttajaa? (Asterixinsa lukeneille ei luulisi olevan vaikea kysymys: mikä oli Caius Lalluksen ammattinimike?)
7. Missä Euroopan unionin jäsenmaassa puhutaan tsakonian kieltä?
8. Kun turkkilaiset valtasivat Kyproksen pohjoisosan, Kormakitin kylän asukkaat joutuivat lähtemään evakkoon saaren kreikkalaiseen eteläosaan. Mitä kieltä Kormakitin asukkaat puhuivat äidinkielenään?
9. Kuka irlantilainen kirjailija on kirjoittanut näytelmät The Plough and the Stars ja The Shadow of a Gunman?
10. Minkä historiallisesti merkittävän tapauksen pani alulle pappi Georgij (toisten lähteiden mukaan Grigorij) Apollonovitš Gapon?
11. Minkä kielen murre on bzyp?
12. Mikä on ainoa kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettava kieli, jonka aakkosissa on Æ-kirjain?
13. Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Puškin kuoli nuoren naisen pahuuden uhrina. Miten?
14. Kuka venäläinen futuristirunoilija kirjoitti runon, jonka kaikki sanat on jotenkin johdettu venäjän kielen naurua tarkoittavasta sanasta?
15. Millä nimellä Ricardo Reyes julkaisi runonsa?
16. Kenen kuvitteellisen henkilön arvonimi on lordi Passmore? (Hänellä on myös toinen, tunnetumpi lordinarvo, jonka jätän mainitsematta, koska se olisi liian helppoa.)
17. Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoissa esiintyvät herrat nimeltä Tardos Mors, Mors Kajak, John Carter ja Carthoris. Mitkä ovat herrojen sukulaisuussuhteet ja arvonimet?
18. Minkä latinalaisamerikkalaisen maan historiaan kuuluu cristero-kapina tai cristero-sota (la Guerra Cristera)?
19. Pysytään Latinalaisessa Amerikassa: erään eteläamerikkalaisen valtion väestöä kutsutaan orientaaleiksi (los orientales) ja maakaan ei ole virallisesti nimeltään [---]n tasavalta, vaan [---]n orientaalinen tasavalta. Mikähän tämä maa on?
20. Missä puhutaan papiamenton kieltä?
perjantai 10. kesäkuuta 2005
Yleisön pyynnöstä vielä kerran
Suomen kiistatta ylimmän tason mies, ammattinyrkkeilijä ja kansanedustaja Tony Halme on nyt vapaalla jalalla, ja oven takana jonottaa naisia. Näin siis tiedämme, mitä tarvitaan ylemmän tason mieheksi pääsemiseen: runsaasti lihaksia, huume- ja muskelinkasvatushormonirikoksia, väkivaltarikostuomioita, holtittoman aseenkäsittelyn aiheuttama loukkaantuminen sekä rasistiset ja homokammoiset mielipiteet.
Minulla oli jossain muistiinpanot jostain Halmeen haastattelusta. Joo, tässä ne näkyvät olevan, taitavat olla jo yli vuosi sitten kirjoitettuja juttuja, mutta vilkaistaanpa kumminkin. Olen stilisoinut Halmeen öyhötystä hieman siistimpään kielelliseen muotoon:
Jos joku on kalju ja homo, niin minulla on oikeus sanoa, että tuossa on kalju homo ja etten minä pidä siitä.
Minä olen jo pitkään miettinyt, voisiko Suomessakin saada lakiin pelottelurikoksen. Ainakin brittiläisessä oikeusjärjestyksessä on sellainen rikos. Fionnuala O'Connor kirjoitti Pohjois-Irlannin katolisia käsittelevässä haastattelukirjassaan In Search of a State, että kun jonkin protestanttipuolueen konferenssissa luettiin pilkaten ääneen "meidän BBC:hemme pesiytyneiden katolisten nimiä", muuan näistä katolisista oli läsnä ja haastoi nimien luettelijan oikeuteen pelottelurikoksesta (intimidation). En tiedä ihan tarkkaan, mikä on pelottelurikoksen tunnusmerkistö, eikä tiedä Wikipediakaan, vaikka sieltä jos jostakin luulisi löytyvän englanninkielisten maiden tapaoikeuteen liittyviä käsitteitä. Hakusana sieltä kyllä löytyy, mutta sitä ei pohdita, mikä käytännössä lasketaan pelottelurikokseksi. Suomen laissa tunnetusti on rikos nimeltä laiton uhkaus, toisella kotimaisella olaga hot, mutta siihen kuuluu selkeä määritellyllä rikoksella uhkaaminen, jolloin rikoksen toteutumisen tulee olla realistisesti mahdollinen. Toisin sanoen jos Tony Halme sanoo: nyt minä tapan sinut, silloin kyseessä on laiton uhkaus, koska rikos on selkeästi määritelty ja koska Tonyn ruumiilliset ulottuvuudet huomioiden on olemassa realistinen uhka sen toteutumisesta. Sitä vastoin jos Tony sanoo: minä en pidä siitä, että sellaisia kuin sinä on olemassa, oikeustaju sanoo, että se asiallisesti ottaen on jonkinlaisella väkivallalla uhkaamista, jonkinlainen pelottelurikos, mutta se ei ole laiton uhkaus.
Pitäisikin miettiä, voisiko lakiin viharikosten ym. sijasta jollain tavalla sisällyttää riidanhaastamisen kiellon. Kuuluvatko toisen olemassaolon oikeuden kyseenalaistavat ilmeiset tappeluhaasteet millään tavalla rikoslain piiriin? Suomalaista väkivaltakulttuuria ainakin luulisi voitavan hillitä lailla, jolla kiellettäisiin tappeluun yllyttäminen (tai laajemmin järjestyshäiriöön tai mellakkaan yllyttäminen, se voisi olla osa samaa pykälää).
Asioista pitää voida sanalla puhua. Jos joku on syyllistynyt raiskaukseen, niin hänhän on raiskaaja.
Hmm. Jos Tony Halme on hakannut jonkun, niin siitä pitää voida "sanalla puhua", eli Tony Halme on väkivaltarikollinen.
Kyseisessä haastattelussa Halme sanoi myös ulkomaalaisten vaativan liikaa, ja lisäsi, että jos hän on koonnut itse kokon, toisilla ei ole oikeutta ängetä sen lämpöön paistattelemaan. Hän puhui myös siitä, kuinka ulkomaalaiset lorvivat ja kusettavat, mikä on itse asiassa tyypillinen alaluokan asenne. Alkuperäinen suomalainen alaluokka, kuten hyvin tiedämme, ei muuta teekään kuin "lorvii" (elää sosiaalituilla) ja "kusettaa" (tekee rikoksia). Mutta erotuksena ulkomaalaisista se (mielestään) on tähän oikeutettu. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, että alaluokka on muukalaisvastaisuutensa ohella myös hyvin isänmaallista ja - kuten Tony Halmeen äänestäjäkunnasta (johon kuului runsaasti sekä sosiaalipummeja että rikollisia) näkee - oikeistolaista tavalla, joka on sen omien objektiivisten etujen kanssa ristiriidassa, ts. äänestää sellaista ehdokasta, joka lupaa kaventaa sosiaalitukia ja ampua rikollisia kovilla. Tähän sopisi varmaan tuo kovin väärinkäytetty marxilainen termi väärä tietoisuus, eli kuvitelma siitä, että kuulutaan oikeasti, Jumalan silmissä, eri yhteiskuntaluokkaan kuin konkreettisessa todellisuudessa. Se todellisuushan on mitä ilmeisimmin vääristynyt, koska siellä kaikenlaiset siviilipalvelushipit saavat enemmän rahaa kuin oikea armeijan käynyt mies, vain siitä epäoleellisesta ja epäisänmaallisesta syystä, että ovat esim. päteviä ohjelmoijia.
Alaluokan keskuudessa ei tunneta muita ulkomaalaisia kuin niitä, jotka "lorvii tai kusettaa". Keskiluokan tapaamat ulkomaalaiset eivät lorvi eivätkä kuseta, vaan ovat yleensä työyhteisöjensä arvostettuja jäseniä ja henkilökohtaisia yhteistyökumppaneita. Keskiluokan elämän kulmakiviä on se, että ei "kuseteta", vaan tehdään nimenomaan yhteistyötä ja ollaan ylipäätään kilttejä. Alaluokka taas tappelee hampaat irvessä niukoista resursseista. Ainoat liittoutumat ovat rosvoliittoja, ja "suomalaisten" liittoutumisessa yhteen on kyse rosvojen, pummien tai pikkurikollisten intressiliittoutumista.
Ennen kuin lopetin anonyymikommentoinnin blogissani, sain toisinaan huvittavia kommentteja ilmeisiltä pikkuskineiltä, jotka kutsuivat minua räppiä kuuntelevaksi hiphoppariksi ja ylipäätään pyrkivät sijoittamaan minua oman nuorisokulttuurinsa kategorioihin, määrittelemään, minkä rosvoliiton jäsenyys minulla oli. Tämä johtuu siitä, että nuorisokulttuuri on määritelmällisesti puolirikollisen alaluokan hallitsema laillisuutta ja keskiluokkaisuutta edeltävä tila.
Antirasisteihin kuuluminen ja yleensä monet Lovelacen testissä halvennetut "humanismin" muodot ovat nimenomaan jäsenyyden hakua keskiluokasta. Pikkunatsit, jotka ovat varmalla syrjäytymisuralla, eivät tätä hiffaa.
Halme kiteytti rasisminsa ytimen seuraavaan virkkeeseen: minä en usko tuohon koskaan, että pitäisi panna omien edelle. Kylmästi ja kyynisesti totean tähän, että yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi on täysin rationaalista ja järkevää panna ulkomaalaisperäinen alaluokka oman alaluokan edelle. Yhteiskuntarauha on aina keskiluokan yhteiskuntarauhaa. Keskiluokka on pidettävä mahdollisimman suurena, ja keskiluokan itsessään on oltava mahdollisimman inklusiivinen. Jotta tummasta ihosta ei tulisi itsestään selvää alaluokkaisuuden merkkiä, on pyrittävä huolehtimaan siitä, että somalit, afrikkalaiset ja pakolaisnuoret yleensäkin voivat nousta keskiluokkaan - mahdollisesti jopa helpommin kuin valkoihoinen alaluokka koskaan. Tämä tietysti lisää alaluokan rasismia siksi, että Halme alkaa parkua, miksei ponnistella, jotta suomalaisista yksikään ei jäisi alaluokkaan. Ei ponnistella siksi, että valkoihoinen suomalainen alaluokka itse asiassa on tarpeen, jotta keskiluokan uskoa omaan vapaamielisyyteen ja suvaitsevaisuuteen voitaisiin ylläpitää ja uusintaa.
Ulkomaalaisperäisen väestön keskiluokkaistumisen erityinen tukeminen on sikälikin järkevää, että ulkomaalaisperäisellä väestöllä on kulttuurisista syistä vaikeuksia keskiluokkaistua, vaikka älynlahjoja ja kykyjä olisikin.Luonnollisesti huomattava osa ns. monikulttuurisuustouhusta on sikäli väärillä jäljillä, että se yrittää pyrkiä säilyttämään myös ne jännien ulkomaalaisten kulttuurien piirteet, jotka ovat ristiriidassa länsimaisen liberalismin kanssa. Integrointityön tavoitteeksi tulee pikemminkin ottaa se, että saatte olla mitä tahansa kunhan olette liberaaleja, ts. saatte harjoittaa mitä tahansa kulttuuri- ja yhdistystoimintaa, kunhan se ei pyri perustuslain kaatamiseen oikeudettomin keinoin. Monikulttuurihömpöttäjät ovat väärillä jäljillä siksi, että he unohtavat Tuomas Nevanlinnan erinomaisesta ohjenuorasta saatte olla mitä tahansa, kunhan olette keskiluokkaisia liberaaleja jälkimmäisen osan. Eriasteiset musliminhirttäjät taas ovat väärillä jäljillä siksi, että he eivät ole valmiita sallimaan minkäänlaista poikkeavuutta itse määrittelemästään oikean suomalaisen mallipohjasta - eivät itse ole keskiluokkaisia liberaaleja.
Minulla oli jossain muistiinpanot jostain Halmeen haastattelusta. Joo, tässä ne näkyvät olevan, taitavat olla jo yli vuosi sitten kirjoitettuja juttuja, mutta vilkaistaanpa kumminkin. Olen stilisoinut Halmeen öyhötystä hieman siistimpään kielelliseen muotoon:
Jos joku on kalju ja homo, niin minulla on oikeus sanoa, että tuossa on kalju homo ja etten minä pidä siitä.
Minä olen jo pitkään miettinyt, voisiko Suomessakin saada lakiin pelottelurikoksen. Ainakin brittiläisessä oikeusjärjestyksessä on sellainen rikos. Fionnuala O'Connor kirjoitti Pohjois-Irlannin katolisia käsittelevässä haastattelukirjassaan In Search of a State, että kun jonkin protestanttipuolueen konferenssissa luettiin pilkaten ääneen "meidän BBC:hemme pesiytyneiden katolisten nimiä", muuan näistä katolisista oli läsnä ja haastoi nimien luettelijan oikeuteen pelottelurikoksesta (intimidation). En tiedä ihan tarkkaan, mikä on pelottelurikoksen tunnusmerkistö, eikä tiedä Wikipediakaan, vaikka sieltä jos jostakin luulisi löytyvän englanninkielisten maiden tapaoikeuteen liittyviä käsitteitä. Hakusana sieltä kyllä löytyy, mutta sitä ei pohdita, mikä käytännössä lasketaan pelottelurikokseksi. Suomen laissa tunnetusti on rikos nimeltä laiton uhkaus, toisella kotimaisella olaga hot, mutta siihen kuuluu selkeä määritellyllä rikoksella uhkaaminen, jolloin rikoksen toteutumisen tulee olla realistisesti mahdollinen. Toisin sanoen jos Tony Halme sanoo: nyt minä tapan sinut, silloin kyseessä on laiton uhkaus, koska rikos on selkeästi määritelty ja koska Tonyn ruumiilliset ulottuvuudet huomioiden on olemassa realistinen uhka sen toteutumisesta. Sitä vastoin jos Tony sanoo: minä en pidä siitä, että sellaisia kuin sinä on olemassa, oikeustaju sanoo, että se asiallisesti ottaen on jonkinlaisella väkivallalla uhkaamista, jonkinlainen pelottelurikos, mutta se ei ole laiton uhkaus.
Pitäisikin miettiä, voisiko lakiin viharikosten ym. sijasta jollain tavalla sisällyttää riidanhaastamisen kiellon. Kuuluvatko toisen olemassaolon oikeuden kyseenalaistavat ilmeiset tappeluhaasteet millään tavalla rikoslain piiriin? Suomalaista väkivaltakulttuuria ainakin luulisi voitavan hillitä lailla, jolla kiellettäisiin tappeluun yllyttäminen (tai laajemmin järjestyshäiriöön tai mellakkaan yllyttäminen, se voisi olla osa samaa pykälää).
Asioista pitää voida sanalla puhua. Jos joku on syyllistynyt raiskaukseen, niin hänhän on raiskaaja.
Hmm. Jos Tony Halme on hakannut jonkun, niin siitä pitää voida "sanalla puhua", eli Tony Halme on väkivaltarikollinen.
Kyseisessä haastattelussa Halme sanoi myös ulkomaalaisten vaativan liikaa, ja lisäsi, että jos hän on koonnut itse kokon, toisilla ei ole oikeutta ängetä sen lämpöön paistattelemaan. Hän puhui myös siitä, kuinka ulkomaalaiset lorvivat ja kusettavat, mikä on itse asiassa tyypillinen alaluokan asenne. Alkuperäinen suomalainen alaluokka, kuten hyvin tiedämme, ei muuta teekään kuin "lorvii" (elää sosiaalituilla) ja "kusettaa" (tekee rikoksia). Mutta erotuksena ulkomaalaisista se (mielestään) on tähän oikeutettu. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, että alaluokka on muukalaisvastaisuutensa ohella myös hyvin isänmaallista ja - kuten Tony Halmeen äänestäjäkunnasta (johon kuului runsaasti sekä sosiaalipummeja että rikollisia) näkee - oikeistolaista tavalla, joka on sen omien objektiivisten etujen kanssa ristiriidassa, ts. äänestää sellaista ehdokasta, joka lupaa kaventaa sosiaalitukia ja ampua rikollisia kovilla. Tähän sopisi varmaan tuo kovin väärinkäytetty marxilainen termi väärä tietoisuus, eli kuvitelma siitä, että kuulutaan oikeasti, Jumalan silmissä, eri yhteiskuntaluokkaan kuin konkreettisessa todellisuudessa. Se todellisuushan on mitä ilmeisimmin vääristynyt, koska siellä kaikenlaiset siviilipalvelushipit saavat enemmän rahaa kuin oikea armeijan käynyt mies, vain siitä epäoleellisesta ja epäisänmaallisesta syystä, että ovat esim. päteviä ohjelmoijia.
Alaluokan keskuudessa ei tunneta muita ulkomaalaisia kuin niitä, jotka "lorvii tai kusettaa". Keskiluokan tapaamat ulkomaalaiset eivät lorvi eivätkä kuseta, vaan ovat yleensä työyhteisöjensä arvostettuja jäseniä ja henkilökohtaisia yhteistyökumppaneita. Keskiluokan elämän kulmakiviä on se, että ei "kuseteta", vaan tehdään nimenomaan yhteistyötä ja ollaan ylipäätään kilttejä. Alaluokka taas tappelee hampaat irvessä niukoista resursseista. Ainoat liittoutumat ovat rosvoliittoja, ja "suomalaisten" liittoutumisessa yhteen on kyse rosvojen, pummien tai pikkurikollisten intressiliittoutumista.
Ennen kuin lopetin anonyymikommentoinnin blogissani, sain toisinaan huvittavia kommentteja ilmeisiltä pikkuskineiltä, jotka kutsuivat minua räppiä kuuntelevaksi hiphoppariksi ja ylipäätään pyrkivät sijoittamaan minua oman nuorisokulttuurinsa kategorioihin, määrittelemään, minkä rosvoliiton jäsenyys minulla oli. Tämä johtuu siitä, että nuorisokulttuuri on määritelmällisesti puolirikollisen alaluokan hallitsema laillisuutta ja keskiluokkaisuutta edeltävä tila.
Antirasisteihin kuuluminen ja yleensä monet Lovelacen testissä halvennetut "humanismin" muodot ovat nimenomaan jäsenyyden hakua keskiluokasta. Pikkunatsit, jotka ovat varmalla syrjäytymisuralla, eivät tätä hiffaa.
Halme kiteytti rasisminsa ytimen seuraavaan virkkeeseen: minä en usko tuohon koskaan, että pitäisi panna omien edelle. Kylmästi ja kyynisesti totean tähän, että yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi on täysin rationaalista ja järkevää panna ulkomaalaisperäinen alaluokka oman alaluokan edelle. Yhteiskuntarauha on aina keskiluokan yhteiskuntarauhaa. Keskiluokka on pidettävä mahdollisimman suurena, ja keskiluokan itsessään on oltava mahdollisimman inklusiivinen. Jotta tummasta ihosta ei tulisi itsestään selvää alaluokkaisuuden merkkiä, on pyrittävä huolehtimaan siitä, että somalit, afrikkalaiset ja pakolaisnuoret yleensäkin voivat nousta keskiluokkaan - mahdollisesti jopa helpommin kuin valkoihoinen alaluokka koskaan. Tämä tietysti lisää alaluokan rasismia siksi, että Halme alkaa parkua, miksei ponnistella, jotta suomalaisista yksikään ei jäisi alaluokkaan. Ei ponnistella siksi, että valkoihoinen suomalainen alaluokka itse asiassa on tarpeen, jotta keskiluokan uskoa omaan vapaamielisyyteen ja suvaitsevaisuuteen voitaisiin ylläpitää ja uusintaa.
Ulkomaalaisperäisen väestön keskiluokkaistumisen erityinen tukeminen on sikälikin järkevää, että ulkomaalaisperäisellä väestöllä on kulttuurisista syistä vaikeuksia keskiluokkaistua, vaikka älynlahjoja ja kykyjä olisikin.
Sitä vastoin suomalaisperäinen alaluokka on - ottaen huomioon, miten järisyttävää suomalaisen yhteiskunnan säätykierto on viime vuosisadan aikana ollut ja miten paljon mahdollisuuksia yhteiskunta nykyisin tarjoaa epäsosiaalisille ja suorastaan vittumaisillekin erityislahjakkuuksille - luultavasti paljon korjaamattomammista syistä alaluokkaa kuin keskimääräinen syrjäytynyt somali. Somalin älynlahjoissa ei ole mitään vikaa, hänen sopeutumisensa yhteiskuntaan on vain mennyt vikaan. Siksi hänet on mahdollisimman nopeasti ylennettävä keskiluokkaan yhteiskunnan hyödynnettäväksi. Sitä vastoin suomalaisperäinen alaluokka on alaluokkaa, koska se on pilannut mahdollisuutensa keskiluokkaisuuteen ryyppäämällä aivonsa mäkeen jo esimurrosiässä, puhumattakaan narkkaamisesta ja urheiluseuratoiminnasta, joka on käytännössä suurelta osin alaluokkaisten rikollisten ansari. (Siteeraamassani haastattelussa Halme myös sanoo urheilun pelastaneen hänet huonoilta teiltä ja rikollisuudelta. Tästä sanon vain: HA HA HA HA HA HA HA HA.)
keskiviikko 8. kesäkuuta 2005
Meister der Kleinen Form, schon wieder
Luonnosta vieraantunut? Kuulin lintujen laulavan. Näin jalkakäytävän laidassa värikkään kohteen, jota luulin linnuksi ja josta luulin äänen lähtevän. Kun pääsin lähemmäksi, huomasin, että se oli kaljapullo, jonka etiketti repsotti tuulessa.
Elämäni blogihäirikkönä: Riikinruotsalaisten feministibloggaajien kirjoitukset Evin Rubarista ovat pistäneet niin vihaksi, että olen mennyt anonyymihäiriköimään niiden kommenttiosastolle. (Ruotsalaiset vasemmisto- ja demaribloggaajat ylipäätään ovat sellaista lauman mukana kaakottavaa paskasakkia, että jopa sikäläiset libertaristit ja nuorliberaalit vaikuttavat oikeasti fiksuilta. Onneksi moisesta ei meillä ole vaaraa, tällä puolen lahtea kun se porukka koostuu sosiopaateista ja autisteista.) Erään feministiseksi Lähi-idän tutkijaksi esittäytyvän fraasimasiinan sivuille menin julistamaan, että Evin Rubar on Allahin kimaltava jalokivi (mikä tietenkin on totta) jonka johdolla ruotsalaiset miehet voivat kääntyä vapaiksi muslimeiksi (tämä oli vinoilua, tai sanotaan reilusti panuilua). Kyseinen blogitantta provosoitui tästä hyvästä kirjoittamaan kokonaisen merkinnän otsikolla Evin Rubar är INTE Allahs skimrande juvel.
Riikinruotsalaisessa blogistanissa onkin pari meikäläisestä eroavaa piirrettä: siellä kirjoitetaan huumorittomasti (mihin tietenkin feministien rannattomat laumat omalta osaltaan vaikuttavat), ollaan kovasti olevinaan kirjallisesti kunnianhimoisia (rahkeet sitten riittävät jos riittävät, yleensä eivät) ja paikallinen pinseri on hyvin pedanttisesti järjestetty ja toimiva masiina (osoite "intressant.se"), joka järjestää joka blogimerkinnälle tuhottomasti sukulaislinkkejä. Haukuttuani suomalaista blogistania voin lopultakin todeta, että on meillä asiat sentään paremmin kuin saatanan pullapojilla (suomenruotsiksi satans vattusvenskar). Skönt att man har ett skäl till att förakta de där jäklarna, ingenting piggar upp som en rejäl dos sunt grannhat. Nyt sitten pitäisi vain opetella venäjää riittävän hyvin (ja hankkia koneeseen jostain venäläinen näppisasetusmahdollisuus, koska merkistöstä yksitellen poimimalla ei jaksa kirjoittaa kyrillisiä) jotta voisi ruveta pitämään verenhimoista ja sairaan rasistista ryssänvihablogia venäjäksi. Tyylissä voisi ottaa esikuvaksi vaikka erään tamperelaisen herrasmieshistorioitsijan. Hä hää!
Ryssänvihasta tulikin mieleeni, että silloin kun buldoginaama-Leonid vielä eli, Kekkonen veteli viime virttään presidenttinä, ryssänvihaaminen oli yhä rohkeaa edelläkävijöiden touhua eikä murrosikäkään ollut vielä kunnolla alkanut, veljeni piirsi Suomen Talvisota -yhtyeen levyltä löytyneen kappaleen Suomi palaa innoittamana samannimisen sarjakuvan. Sarjakuva kertoi tietenkin ryssän hyökkäyksestä Suomeen, mistäs muustakaan. Kiellettyä hedelmää hihitellen keksimme Otson kanssa sarjakuvaan kaikenlaisia hauskoja yksityiskohtia, kuten esimerkiksi sen, että venäläisten tankkien moottorit jyrisivät kyrillisin kirjaimin: БРОУММ! Myös niiden tykit pamahtivat: ПУМ! Venäläiset sotilaat olivat tietenkin armottoman julmia ja sadistisia: he ammuskelivat siviileitä nauraen: Ха, ха! Vasta rock'n'roll-ikään tullut Otso näytti myös venäläiset sotilaat hyökkäämässä Soundi-lehden toimitukseen: toinen ryssä tulitti konepistoolillaan lehden ikkunasta sisään nauraen kyrillisesti, ja toimituksen sisältä singahtavassa puhekuplassa luki: Varo, Waldemar! AAGHH! (Kuolinhuudot AAGH ja AARGH olivat tietenkin Korkeajännityksestä lainattu konventio.) Tulittajaryssän toveri taas sanoi: Варо, Иван! Хейтаэн каэсикранаатин! Kuten näkyy, meillä oli myös hyvin omintakeinen tapa litteroida kyrillisillä suomen ä- ja ö-kirjaimet. Kyseinen Waldemar oli rock-toimittaja Waldemar Wallenius.
Lukupäiväkirjasta: nyt työn alla on tavanomaisten vieraskielisten panuamisprojektien lisäksi Niall Fergusonin Julma sota, joka käsittelee tietenkin harrastamaani ensimmäistä maailmansotaa. Jos rupean harrastamaan sotahistoriaa postimerkkeilytyylisesti, keskityn ehdottomasti ensimmäiseen maailmansotaan. Lukisin kirjan kyllä mieluummin englanniksi, mutta suomennoksen sai halvalla alesta. Ja aleen on syynsä: suomennos on syvältä ahteripuolelta.
Elämäni blogihäirikkönä: Riikinruotsalaisten feministibloggaajien kirjoitukset Evin Rubarista ovat pistäneet niin vihaksi, että olen mennyt anonyymihäiriköimään niiden kommenttiosastolle. (Ruotsalaiset vasemmisto- ja demaribloggaajat ylipäätään ovat sellaista lauman mukana kaakottavaa paskasakkia, että jopa sikäläiset libertaristit ja nuorliberaalit vaikuttavat oikeasti fiksuilta. Onneksi moisesta ei meillä ole vaaraa, tällä puolen lahtea kun se porukka koostuu sosiopaateista ja autisteista.) Erään feministiseksi Lähi-idän tutkijaksi esittäytyvän fraasimasiinan sivuille menin julistamaan, että Evin Rubar on Allahin kimaltava jalokivi (mikä tietenkin on totta) jonka johdolla ruotsalaiset miehet voivat kääntyä vapaiksi muslimeiksi (tämä oli vinoilua, tai sanotaan reilusti panuilua). Kyseinen blogitantta provosoitui tästä hyvästä kirjoittamaan kokonaisen merkinnän otsikolla Evin Rubar är INTE Allahs skimrande juvel.
Riikinruotsalaisessa blogistanissa onkin pari meikäläisestä eroavaa piirrettä: siellä kirjoitetaan huumorittomasti (mihin tietenkin feministien rannattomat laumat omalta osaltaan vaikuttavat), ollaan kovasti olevinaan kirjallisesti kunnianhimoisia (rahkeet sitten riittävät jos riittävät, yleensä eivät) ja paikallinen pinseri on hyvin pedanttisesti järjestetty ja toimiva masiina (osoite "intressant.se"), joka järjestää joka blogimerkinnälle tuhottomasti sukulaislinkkejä. Haukuttuani suomalaista blogistania voin lopultakin todeta, että on meillä asiat sentään paremmin kuin saatanan pullapojilla (suomenruotsiksi satans vattusvenskar). Skönt att man har ett skäl till att förakta de där jäklarna, ingenting piggar upp som en rejäl dos sunt grannhat. Nyt sitten pitäisi vain opetella venäjää riittävän hyvin (ja hankkia koneeseen jostain venäläinen näppisasetusmahdollisuus, koska merkistöstä yksitellen poimimalla ei jaksa kirjoittaa kyrillisiä) jotta voisi ruveta pitämään verenhimoista ja sairaan rasistista ryssänvihablogia venäjäksi. Tyylissä voisi ottaa esikuvaksi vaikka erään tamperelaisen herrasmieshistorioitsijan. Hä hää!
Ryssänvihasta tulikin mieleeni, että silloin kun buldoginaama-Leonid vielä eli, Kekkonen veteli viime virttään presidenttinä, ryssänvihaaminen oli yhä rohkeaa edelläkävijöiden touhua eikä murrosikäkään ollut vielä kunnolla alkanut, veljeni piirsi Suomen Talvisota -yhtyeen levyltä löytyneen kappaleen Suomi palaa innoittamana samannimisen sarjakuvan. Sarjakuva kertoi tietenkin ryssän hyökkäyksestä Suomeen, mistäs muustakaan. Kiellettyä hedelmää hihitellen keksimme Otson kanssa sarjakuvaan kaikenlaisia hauskoja yksityiskohtia, kuten esimerkiksi sen, että venäläisten tankkien moottorit jyrisivät kyrillisin kirjaimin: БРОУММ! Myös niiden tykit pamahtivat: ПУМ! Venäläiset sotilaat olivat tietenkin armottoman julmia ja sadistisia: he ammuskelivat siviileitä nauraen: Ха, ха! Vasta rock'n'roll-ikään tullut Otso näytti myös venäläiset sotilaat hyökkäämässä Soundi-lehden toimitukseen: toinen ryssä tulitti konepistoolillaan lehden ikkunasta sisään nauraen kyrillisesti, ja toimituksen sisältä singahtavassa puhekuplassa luki: Varo, Waldemar! AAGHH! (Kuolinhuudot AAGH ja AARGH olivat tietenkin Korkeajännityksestä lainattu konventio.) Tulittajaryssän toveri taas sanoi: Варо, Иван! Хейтаэн каэсикранаатин! Kuten näkyy, meillä oli myös hyvin omintakeinen tapa litteroida kyrillisillä suomen ä- ja ö-kirjaimet. Kyseinen Waldemar oli rock-toimittaja Waldemar Wallenius.
Lukupäiväkirjasta: nyt työn alla on tavanomaisten vieraskielisten panuamisprojektien lisäksi Niall Fergusonin Julma sota, joka käsittelee tietenkin harrastamaani ensimmäistä maailmansotaa. Jos rupean harrastamaan sotahistoriaa postimerkkeilytyylisesti, keskityn ehdottomasti ensimmäiseen maailmansotaan. Lukisin kirjan kyllä mieluummin englanniksi, mutta suomennoksen sai halvalla alesta. Ja aleen on syynsä: suomennos on syvältä ahteripuolelta.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2005
Splörtsä, urgh
Huono ruokakohan pilasi pahasti sunnuntain - olen potenut koko päivän niin itsepintaista ripulia, etten jaksanut edes lähteä Mariaa junalle saattamaan kun hän oli täällä löhöilemässä ja lueskelemassa kanssani. Annoin hänelle matkalukemiseksi Philip K. Dickin kirjan The Eye in the Sky, joka suomeksi tunnetaan nimellä Jumalan kahdeksan sormea. Suomennos ilmestyi Love-kirjojen tieteiskirjasarjassa. Love-kirjat oli joskus kahdeksankymmenluvulla vaikuttanut pienkustantamo, joka sai alkunsa kun Love Records -niminen hippien perustama rokkilevy-yhtiö alkoi julkaista myös kirjoja, luullakseni etupäässä rokkia käsitteleviä kirjoja, mutta laajensi sitten toimintaansa myös kyberpunkahtavan tieteiskirjallisuuden suuntaan. Silloin tosin kyberpunkkia ei taidettu vielä terminä tuntea, mutta ilmiö - räkäinen dystooppinen tieteiskirjallisuus - oli mitä suurimmassa määrin olemassa, oli varmaankin ollut undergroundin kuusikymmenluvulta saakka. Love Recordsin ja muistaakseni myös Love-kirjojen tunnus oli kaksi sydämenkuvaa sukupuoliyhdynnässä. Siis toinen sydämenkuva piteni kärjestään penikseksi, joka oli uponnut toisen sydämenkuvan kammioiden väliseen loveen. Siihen aikaan oli vielä olemassa hippirokkareita, jotka saattoivat vakavalla naamalla väittää keksineensä seksin ensimmäisinä maailmassa. Tokihan heidän täytyi myös kovalla innolla esitellä tätä nerokasta aikaansaannostaan. Konkurssiinhan se Love Records sitten meni, mutta kirjoja ilmestyi vielä levy-yhtiön kaaduttua. Niitä markkinoitiin Soundin ja Hilseen kaltaisten pitkätukkalehtien sivuilla.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2005
Feminismin romahdus on käsillä!
Aina vain paremmalta näyttää. Evin Rubarin ohjelma on nostanut Ruotsissa pintaan kaiken sen mudan, jota feminismin jäljiltä on vuosien aikana jäänyt muhimaan. Feministien täydellinen avuttomuus on ilmeinen. He yrittävät mustata Rubaria ja Ruotsin televisiota rääkymällä täysin koossapysymättömiä järjettömyyksiä, joista ilmenee vain se, että he irrationaalisesti haluavat pitää kiinni ideologiastaan. He yrittävät puolustaa ROKSin mielipuolisia ideologeja, vaikka on jo aivan ilmeistä, että Ruotsin feministit voivat pelastaa kasvonsa ainoastaan sanoutumalla irti höyrypäistä. He marssivat höyrypäiden perässä kohti syvää kuilua.
Muistan kuin eilisen päivän syksyn 1989, kun neuvostoblokki hajosi ja stalinismi romahti. Nyt samanveroinen hirviö-, sorto- ja joukkomurha-aate on romahtamassa.
Päivitys: Katsokaapa vielä tämä linkki. Siinä väittelevät Evin Rubar ja tämän artikkelin kirjoittaja Ulrika Kärnborg, joka on yrittänyt mustata Rubaria journalistina. Itse asiassa Kärnborgin keinot ovat niin alkeellisia, että man häpnar. Se, mikä Rubarin dokumentissa on paljastunut, on se, että ROKS ja merkittävä osa ruotsalaisesta valtavirtafeministeistä pitää miehiä myötäsyntyisesti, biologisesti pahoina ja hirveinä olentoina ja leimaa kaikki miehet raiskaajiksi. Nyt kuitenkin Kärnborg alkaa kyseenalaistaa Rubarin journalistiset kyvyt ja leimaa hänet taantumuksen liittolaiseksi. (On jokseenkin huvittavaa, että äärivasemmistolainen retoriikka otetaan aivan vakavasti ruotsalaisessa valtavirtalehdistössä, vaikka noilla helvetin pullapojilla ei ole ikinä ollut edes kunnon sisällissotaa.) Se on ehdottomasti harhautusyritys, jolla käännetään huomio pois pääasiasta. Sitä on vastustettava.
Muuten: Onkohan se tahallista v***uilua, että Kärnborg koko ajan vääntää Rubarin etunimen muotoon "Jevin"?
Muistan kuin eilisen päivän syksyn 1989, kun neuvostoblokki hajosi ja stalinismi romahti. Nyt samanveroinen hirviö-, sorto- ja joukkomurha-aate on romahtamassa.
Päivitys: Katsokaapa vielä tämä linkki. Siinä väittelevät Evin Rubar ja tämän artikkelin kirjoittaja Ulrika Kärnborg, joka on yrittänyt mustata Rubaria journalistina. Itse asiassa Kärnborgin keinot ovat niin alkeellisia, että man häpnar. Se, mikä Rubarin dokumentissa on paljastunut, on se, että ROKS ja merkittävä osa ruotsalaisesta valtavirtafeministeistä pitää miehiä myötäsyntyisesti, biologisesti pahoina ja hirveinä olentoina ja leimaa kaikki miehet raiskaajiksi. Nyt kuitenkin Kärnborg alkaa kyseenalaistaa Rubarin journalistiset kyvyt ja leimaa hänet taantumuksen liittolaiseksi. (On jokseenkin huvittavaa, että äärivasemmistolainen retoriikka otetaan aivan vakavasti ruotsalaisessa valtavirtalehdistössä, vaikka noilla helvetin pullapojilla ei ole ikinä ollut edes kunnon sisällissotaa.) Se on ehdottomasti harhautusyritys, jolla käännetään huomio pois pääasiasta. Sitä on vastustettava.
Muuten: Onkohan se tahallista v***uilua, että Kärnborg koko ajan vääntää Rubarin etunimen muotoon "Jevin"?
tiistai 31. toukokuuta 2005
Kumpi ompi julmempi, femu vaiko muslimi?
Evin Rubar, joka teki tuon kiihkofeminismidokumentin, on aikaisemmin kunnostautunut hieman toisenlaisella tutkivalla journalismilla. Sillä kertaa kohteena eivät olleet feministit, vaan Ruotsin muslimien omat koulut, joiden opetusohjelmasta löytyi kaikenlaisia epäilyttävyyksiä ja jotka suhtautuivat turhan myönteisesti sekä tyttöjen ympärileikkauksiin että lasten ruumiilliseen kurittamiseen. Netistä penkomieni vanhojen uutisten perusteella Rubaria ei kuitenkaan ilmeisestikään silloin uhannut sellainen murha, joka tuli Theo van Goghin osaksi.
Theo van Goghista on kovasti koetettu tehdä marttyyria. Tiedossa on kuitenkin, että van Gogh oli mitä ilmeisimmin henkilökohtaisesti vastenmielinen rasistinen räyhäri, joka solvasi muslimeja kaikilla mieleen tulevilla haukkumasanoilla ja jonka elokuvassa musliminaiset esiintyivät nakupelleinä pelkkiin läpinäkyviin vaatteisiin ja Koraanin säkeisiin pukeutuneina. Väistämättä syntyy sellainen kuva, että van Gogh käytti naisten pahoinpitelyä muslimikulttuurissa pelkkänä tekosyynä loukata muslimeja. Kaikki tietävät, että Koraanilla on islamissa sama asema kuin Jeesuksella ja että muslimimiehet eivät oikein osaa suhtautua siihen, että heidän naisensa hyppivät nakupelleinä muiden miesten näkyvillä. No, mitäs muuta van Gogh sitten tekeekään kuin pistää muslimimimmit kelteisilleen ja maalaa heidän iholleen Koraanin säkeitä. Totta kai tuo tuollainen kuuluu länsimaiseen sananvapauteen ja sellaista, mutta mitään suurta ja ylevää moraalista tekoa siitä ei saa tekemälläkään. Liioin tuollaisesta ei ole mitään muuta kuin haittaa, jos tavoitteena on muslimien integroiminen yhteiskuntaan. Syrjäytymisvaarassa olevan ja yhteiskunnassa vallasta osattomaksi jääneen ryhmän loukkaaminen loukkaamisen vuoksi ei ole moraalista. Se on koulukiusaajan touhua. Ja suoraan sanoen oman elämänkokemukseni valossa minä ymmärrän erittäin hyvin sellaista ihmistä, joka kokee itseään karkeasti solvattavan ilman että hänellä olisi valtaa saada omaa sanaansa kuuluville yhtä kovaa kuin solvaajansa, ottaa puukon ja silpoo koulukiusaajansa sisäfileeksi. Valitan.
Eivät muslimit tyhmiä ole. Kyllä he erottavat psykopaattisen koulukiusaajan sellaisesta ihmisestä, jonka aikeet ovat rehelliset ja vilpittömät. Vaikka Evin Rubarin edellinen merkittävä dokumentti antoikin monien mielestä aseita rasistien käsiin, mikään kiihkomuslimiryhmä ei murhannut häntä eikä ilmeisesti edes uhkaillut. Viime kädessä nimittäin muslimitkin ymmärsivät, että salailun oli parempi lakata ja avoimuuden voittaa.
Nyt Rubar onkin aivan kauhun vallassa saatuaan feministeiltä tappouhkauksia ja alapääpitoisia solvauksia, koska ei ole aiemmin kokenut mitään vastaavaa - ei edes sen muslimiohjelman aikoihin. Toisin sanoen feminismi voi länsimaisessa yhteiskunnassa kehittyä murhanhimoisemmaksi fundamentalistiaatteeksi kuin islam konsanaan.
Theo van Goghista on kovasti koetettu tehdä marttyyria. Tiedossa on kuitenkin, että van Gogh oli mitä ilmeisimmin henkilökohtaisesti vastenmielinen rasistinen räyhäri, joka solvasi muslimeja kaikilla mieleen tulevilla haukkumasanoilla ja jonka elokuvassa musliminaiset esiintyivät nakupelleinä pelkkiin läpinäkyviin vaatteisiin ja Koraanin säkeisiin pukeutuneina. Väistämättä syntyy sellainen kuva, että van Gogh käytti naisten pahoinpitelyä muslimikulttuurissa pelkkänä tekosyynä loukata muslimeja. Kaikki tietävät, että Koraanilla on islamissa sama asema kuin Jeesuksella ja että muslimimiehet eivät oikein osaa suhtautua siihen, että heidän naisensa hyppivät nakupelleinä muiden miesten näkyvillä. No, mitäs muuta van Gogh sitten tekeekään kuin pistää muslimimimmit kelteisilleen ja maalaa heidän iholleen Koraanin säkeitä. Totta kai tuo tuollainen kuuluu länsimaiseen sananvapauteen ja sellaista, mutta mitään suurta ja ylevää moraalista tekoa siitä ei saa tekemälläkään. Liioin tuollaisesta ei ole mitään muuta kuin haittaa, jos tavoitteena on muslimien integroiminen yhteiskuntaan. Syrjäytymisvaarassa olevan ja yhteiskunnassa vallasta osattomaksi jääneen ryhmän loukkaaminen loukkaamisen vuoksi ei ole moraalista. Se on koulukiusaajan touhua. Ja suoraan sanoen oman elämänkokemukseni valossa minä ymmärrän erittäin hyvin sellaista ihmistä, joka kokee itseään karkeasti solvattavan ilman että hänellä olisi valtaa saada omaa sanaansa kuuluville yhtä kovaa kuin solvaajansa, ottaa puukon ja silpoo koulukiusaajansa sisäfileeksi. Valitan.
Eivät muslimit tyhmiä ole. Kyllä he erottavat psykopaattisen koulukiusaajan sellaisesta ihmisestä, jonka aikeet ovat rehelliset ja vilpittömät. Vaikka Evin Rubarin edellinen merkittävä dokumentti antoikin monien mielestä aseita rasistien käsiin, mikään kiihkomuslimiryhmä ei murhannut häntä eikä ilmeisesti edes uhkaillut. Viime kädessä nimittäin muslimitkin ymmärsivät, että salailun oli parempi lakata ja avoimuuden voittaa.
Nyt Rubar onkin aivan kauhun vallassa saatuaan feministeiltä tappouhkauksia ja alapääpitoisia solvauksia, koska ei ole aiemmin kokenut mitään vastaavaa - ei edes sen muslimiohjelman aikoihin. Toisin sanoen feminismi voi länsimaisessa yhteiskunnassa kehittyä murhanhimoisemmaksi fundamentalistiaatteeksi kuin islam konsanaan.
maanantai 30. toukokuuta 2005
Feministien pelkurimaiset valheet
Ruotsissa keskustellaan nyt täydellä höyryllä siitä Evin Rubarin dokumentista, johon äskettäin linkitin. Nimi Evin Rubar ei kuulosta kovin ruotsalaiselta, ja kyseessä onkin kurdilaissyntyinen journalisti, ei vielä kolmenkymmenenkään ikäinen, joka on aikaisemmin tehnyt piilokamerareportaasin Ruotsin yksityisten arabi- ja muslimikoulujen pimeästä puolesta, kuten oppilaiden rääkkäämisestä ja oletettavasti myös jonkinasteisesta muslimifundamentalistisesta aivopesusta. Ruotsalaiset feministit ovat suurimmaksi osaksi sulkeneet rivit Rubaria vastaan. Ireen von Wachenfeldt, joka sanoi ohjelmassa lauseen "Män är djur" on koettanut selittää, että hän viittasi vain Valerie Solanasin, tasapainottoman amerikkalaisfeministin kirjaan, joka oli ilmestynyt Wachenfeldtin johtaman turvakotijärjestön lehdessä. Wachenfeldtin version mukaan Rubar oli vain roikuttanut lehteä hänen naamansa edessä ja kysynyt, mitä tässä sanotaan, ja Wachenfeldt oli vastannut, että "miehet ovat eläimiä". Tästä linkistä (toivottavasti se toimii) voimme kuitenkin Wachenfeldtin ja Rubarin (joka tekee äärimmäisen skarpin, itsevarman ja ammattitaitoisen vaikutelman, sitä ihmistä on aivan pakko ihailla - tavalla, jolla olen harvoja miehiä ja harvempia naisia ihaillut) haastattelun lisäksi kuulla dokumentin ratkaisevan kohdan:
Evin Rubar: Att män är djur och maskiner och vandrande dildos... ["Että miehet ovat elukoita ja koneita ja käveleviä tekokyrpiä..." Tämä oli oikeasti viittaus Solanasin tekstiin, joka oli arvosteltu ROKS-järjestön lehdessä.]
Ireen von Wachenfeldt: Ja... ["Niin..."]
Evin Rubar: Står du för det? ["Onko se sinun kantasi?"]
Ireen von Wachenfeldt: Jaaa-a, det står jag för. ["Kyyl-lä, se on minun kantani."]
Evin Rubar: Män är djur? ["Miehet ovat elukoita?"]
Ireen von Wachenfeldt: Män är djur. (vaativasti Rubarille, ikään kuin epäillen tätä vääräuskoiseksi:) Tycker inte du? ["Miehet ovat elukoita. --- Etkö ole samaa mieltä?"]
Ainakin minä olen Rubarin kanssa samaa mieltä siitä, että totuus on hänen puolellaan. Wachenfeldt ja häntä puolustelleet eliittifeministit Gudrun Schymanista alkaen ovat yrittäneet selittää asian siten, että Rubar oli leikellyt tämän kohdan pois kontekstistaan. Tässä on kuitenkin aivan selvää, että Rubar kysyy Wachenfeldtiltä, onko tämä hänen kantansa, - siis hänen, eikä vain lehdessä kommentoidun Solanasin, - ja Wachenfeldt vastaa myöntävästi. Näkyvien ruotsalaisten feministien enemmistö näyttäytyy siis kylmäverisinä valehtelijoina, jotka eivät edes yritä antautua väittelyyn rohkeasti - jos he ihan oikeasti sanoisivat, että kyllä vaan, miehet ovat elukoita, det är vad vi står för, heitä olisi pakko kunnioittaa; mutta he poukkoilevat kuin Tiina Kaarela viime viikolla täällä meidän Blogistanissa ottamatta vastuuta sanomisistaan. En ole sanonut, en ole tarkoittanut, miten sinä voit tulkita sanojani noin, vääristelyä, minäkö muka. Paavo Väyrysenkin kuuluisat kiemurtelut jäävät toiseksi.
Tuonkin takia feministejä on pakko halveksia, noin yleisesti ottaen (ikään kuin se miesvihan kylväminen ei riittäisi). Eivät ainoastaan kylvä miesvihaa, vaan myös kieltäytyvät ottamasta sanoistaan vastuuta. Jan Guillou, joka - ottaen huomioon hänen menneisyytensä feminismin arvostelijana - kirjoitti Aftonbladetissa varsin maltillisesti ja asiallisesti tästä tapauksesta välttäen lyömästä lyötyä, totesi, että vain yksi ainoa kirjoittava feministi oli selkeästi ilmoittanut tyytyväisyytensä asian esille nostamiseen. Kyseessä oli Ann-Charlotte Marteus Expressenissä, jonka artikkeli löytyy netistäkin otsikolla "Ett nyttigt bråk". Marteus koettaa kovasti hakea neutraalia maastoa ROKSin ja Rubarin väliltä, jopa siinä määrin, että hän omasta mielestäni on epäoikeudenmukainen Rubaria kohtaan. Silti hän päätyy toteamaan:Roks sektliknande teorier och metoder måste hur som helst konkurrensutsättas. Feminister kritiserar ogärna varandra av rädsla för att jämställdheten ska skadas. Det är en farlig och felaktig inställning. Om vi inte kritiserar varandra, rättar till tankefel och debatterar förutsättningslöst, riskerar kvinnorörelsen att bli korkad och löjeväckande. Det, om något, är ett hot mot jämställdheten.
["ROKSin lahkolaistyyppiset menetelmät tarvitsevat joka tapauksessa kilpailijoita. Feministit eivät mielellään kritisoi toisiaan, koska he pelkäävät sen vahingoittavan tasa-arvoasiaa. Se on vaarallinen ja virheellinen asenne. Jollemme kritisoi toisiamme, korjaa ajatusvirheitä ja väittele ilman etukäteisehtoja, naisliikkeestä tulee typerä ja naurettava. Se jos mikä uhkaa tasa-arvoa."]
Mielenkiintoinen näkökohta tässä kuitenkin on Rubarin ja noiden naisasianaisten vastakkainasettelu. Rubar on nuori musliminainen, joka epäilemättä poikkeuksellisen lahjakkuuden ja raskaiden ponnistusten jälkeen on päässyt nykyiseen asemaansa, arvostetuksi televisioreportteriksi, tutkivaksi journalistiksi ja tuottajaksi. Hän on taustansa vuoksi joutunut varmasti näkemään ja kokemaan todellista naisten sortoa hyvin läheltä ja hyvin omakohtaisesti. Mutta hänestä on tullut se mikä hän on. Naisasianaiset ovat lahjakkuudeltaan keskinkertaisia, häijyjä ja typerähköjä ihmisiä, jotka ovat päässeet nykyisiin asemiinsa ennen kaikkea markkinoimalla toisille naisille sorrettuisuusmytologiaa. Musliminaisen kuuluu olla sorrettu rääpäle ja surkimus, joka ei pysty kohoamaan ylös kurjuudestaan ilman ohjaavaa germaanista kättä...öhmm, siis valistuneiden ruotsalaisten feministitätien asiantuntevaa holhousta. Sitten heidän ovelleen ilmaantuu tämä tyttö, joka kehtaakin pärjätä kuin mies ja paremminkin miesten maailmassa (johon televisio ja journalismi epäilemättä naisasiadogmien kannalta kuuluvat).
Ajatusta sietää hieman laajentaakin. Se oppi, jota ROKSin naistaloissa tarjottiin viisitoistavuotiaan näköisille rekkakuskilesboiksi käännytetyille tytöille, oli, että on parempi olla vain naisten joukossa, missä saa olla oma itsensä. Viisitoistavuotiaalla tytöllä (ja pojalla) ei kuitenkaan ole mitään asiaa eristäytyä oman itseytensä ansariin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän vielä tiedä, kuka hän omana itsenään oikeastaan on. Viisitoistavuotiaan tytön (ja pojan) kuuluu saada vaikutteita ja virikkeitä. Harva asia tuntuu niin vahingolliselta ja asiattomalta kuin viisitoistavuotiaan tytön (pojan) eristäminen kokonaan naispuoliseen (miespuoliseen) kommuuniin, jossa hän tapaa vain samoinajattelevia, stereotyyppisiä naisasianaisia (kyrmyniskaisia machomiehiä). Ennen kaikkea on vaikea uskoa, että nuo nuoret rekkakuskilesbot koskaan lähtisivät naistalostaan ulos oikeaan yhteiskuntaan kilpailemaan ehkä voittoisastikin miesten kanssa. He jäävät osaksi naisten alakulttuuria. Vaikka he olisivat lahjakkaitakin, heidän kohtalonsa on matematiikan ja fysiikan opintojen sijasta myydä ucca-pucca-wicca -henkien talismaaneja toisille taikauskon pimeyden läpitunkemille naisten alakulttuurin jäsenille. Olisihan yliopistoon ja teknilliseen korkeakouluun hakeminen aivan kauheaa, koska siellä joutuisi tekemisiin miesten, noiden hirveiden olentojen, kanssa. Sitä paitsi siellä joutuisi koko ajan nöyryytetyksi, koska on tyttö. Luonnollisestikaan tätä ei nähdä haasteena, joka tulisi voittaa, vaan naisen jäämistä ucca-pucca-wicca -naisten taikauskoiseen alakulttuuriin pidetään suorastaan naisen ihmisoikeutena.
Viis lesbolaisuudesta, joka on yleisesti ottaen aivan epäoleellinen kysymys pointtini kannalta - ilman muuta lesbona voi elää yhteiskunnassa integroituneena jäsenenä. Wachenfeldtin ja hänen edustamansa naisasia-aatteen haara, feministinen separatismi, on kuitenkin diametraalisesti vastakkainen sille feminismille, jota Evin Rubar edustaa: separatistien tarkoitus on perustaa yhteiskunnastakieltäytyjien yhteisöjä, jotka pohjimmiltaan ovat samanlaisia jälkeenjääneitä vankiloita kuin naisten getto islamilaisessa kulttuurissa voi pahimmillaan olla. Siitä getosta Rubar on omin voiminsa noussut ihmisten ilmoille. Mutta juuri sitä samaa gettoa feministiset separatistit nyt rakentavat itselleen, varmistamaan, että uusia Rubareita ei heidän aatesiskojensa keskuudesta nouse.
Pikanttina lisämausteena juttuun on syytä todeta, että tapauksen yhteydessä on ilmennyt erään Rubarin haastatteleman feministisen silmäätekevän - tasa-arvoministeriön naiskauppaekspertin - käyttäneen laittomasti asianajajan (advokat) arvonimeä, koska se kuuluu Ruotsissa yksinomaan asianajajaliiton (Advokatförbundet) jäsenille. Ehkä pikkuasia, mutta se synnyttää lisävaikutelman valheista ja korruptiosta. Näyttääkin lähinnä siltä, että ruotsalaisen yhteiskunnan johtopaikoilla esiintyy patriarkaatin sijasta nimenomaan korruptoituneiden, rikosluontoisten ja valehtelevien naisasianaisten mafia.
Evin Rubar: Att män är djur och maskiner och vandrande dildos... ["Että miehet ovat elukoita ja koneita ja käveleviä tekokyrpiä..." Tämä oli oikeasti viittaus Solanasin tekstiin, joka oli arvosteltu ROKS-järjestön lehdessä.]
Ireen von Wachenfeldt: Ja... ["Niin..."]
Evin Rubar: Står du för det? ["Onko se sinun kantasi?"]
Ireen von Wachenfeldt: Jaaa-a, det står jag för. ["Kyyl-lä, se on minun kantani."]
Evin Rubar: Män är djur? ["Miehet ovat elukoita?"]
Ireen von Wachenfeldt: Män är djur. (vaativasti Rubarille, ikään kuin epäillen tätä vääräuskoiseksi:) Tycker inte du? ["Miehet ovat elukoita. --- Etkö ole samaa mieltä?"]
Ainakin minä olen Rubarin kanssa samaa mieltä siitä, että totuus on hänen puolellaan. Wachenfeldt ja häntä puolustelleet eliittifeministit Gudrun Schymanista alkaen ovat yrittäneet selittää asian siten, että Rubar oli leikellyt tämän kohdan pois kontekstistaan. Tässä on kuitenkin aivan selvää, että Rubar kysyy Wachenfeldtiltä, onko tämä hänen kantansa, - siis hänen, eikä vain lehdessä kommentoidun Solanasin, - ja Wachenfeldt vastaa myöntävästi. Näkyvien ruotsalaisten feministien enemmistö näyttäytyy siis kylmäverisinä valehtelijoina, jotka eivät edes yritä antautua väittelyyn rohkeasti - jos he ihan oikeasti sanoisivat, että kyllä vaan, miehet ovat elukoita, det är vad vi står för, heitä olisi pakko kunnioittaa; mutta he poukkoilevat kuin Tiina Kaarela viime viikolla täällä meidän Blogistanissa ottamatta vastuuta sanomisistaan. En ole sanonut, en ole tarkoittanut, miten sinä voit tulkita sanojani noin, vääristelyä, minäkö muka. Paavo Väyrysenkin kuuluisat kiemurtelut jäävät toiseksi.
Tuonkin takia feministejä on pakko halveksia, noin yleisesti ottaen (ikään kuin se miesvihan kylväminen ei riittäisi). Eivät ainoastaan kylvä miesvihaa, vaan myös kieltäytyvät ottamasta sanoistaan vastuuta. Jan Guillou, joka - ottaen huomioon hänen menneisyytensä feminismin arvostelijana - kirjoitti Aftonbladetissa varsin maltillisesti ja asiallisesti tästä tapauksesta välttäen lyömästä lyötyä, totesi, että vain yksi ainoa kirjoittava feministi oli selkeästi ilmoittanut tyytyväisyytensä asian esille nostamiseen. Kyseessä oli Ann-Charlotte Marteus Expressenissä, jonka artikkeli löytyy netistäkin otsikolla "Ett nyttigt bråk". Marteus koettaa kovasti hakea neutraalia maastoa ROKSin ja Rubarin väliltä, jopa siinä määrin, että hän omasta mielestäni on epäoikeudenmukainen Rubaria kohtaan. Silti hän päätyy toteamaan:Roks sektliknande teorier och metoder måste hur som helst konkurrensutsättas. Feminister kritiserar ogärna varandra av rädsla för att jämställdheten ska skadas. Det är en farlig och felaktig inställning. Om vi inte kritiserar varandra, rättar till tankefel och debatterar förutsättningslöst, riskerar kvinnorörelsen att bli korkad och löjeväckande. Det, om något, är ett hot mot jämställdheten.
["ROKSin lahkolaistyyppiset menetelmät tarvitsevat joka tapauksessa kilpailijoita. Feministit eivät mielellään kritisoi toisiaan, koska he pelkäävät sen vahingoittavan tasa-arvoasiaa. Se on vaarallinen ja virheellinen asenne. Jollemme kritisoi toisiamme, korjaa ajatusvirheitä ja väittele ilman etukäteisehtoja, naisliikkeestä tulee typerä ja naurettava. Se jos mikä uhkaa tasa-arvoa."]
Mielenkiintoinen näkökohta tässä kuitenkin on Rubarin ja noiden naisasianaisten vastakkainasettelu. Rubar on nuori musliminainen, joka epäilemättä poikkeuksellisen lahjakkuuden ja raskaiden ponnistusten jälkeen on päässyt nykyiseen asemaansa, arvostetuksi televisioreportteriksi, tutkivaksi journalistiksi ja tuottajaksi. Hän on taustansa vuoksi joutunut varmasti näkemään ja kokemaan todellista naisten sortoa hyvin läheltä ja hyvin omakohtaisesti. Mutta hänestä on tullut se mikä hän on. Naisasianaiset ovat lahjakkuudeltaan keskinkertaisia, häijyjä ja typerähköjä ihmisiä, jotka ovat päässeet nykyisiin asemiinsa ennen kaikkea markkinoimalla toisille naisille sorrettuisuusmytologiaa. Musliminaisen kuuluu olla sorrettu rääpäle ja surkimus, joka ei pysty kohoamaan ylös kurjuudestaan ilman ohjaavaa germaanista kättä...öhmm, siis valistuneiden ruotsalaisten feministitätien asiantuntevaa holhousta. Sitten heidän ovelleen ilmaantuu tämä tyttö, joka kehtaakin pärjätä kuin mies ja paremminkin miesten maailmassa (johon televisio ja journalismi epäilemättä naisasiadogmien kannalta kuuluvat).
Ajatusta sietää hieman laajentaakin. Se oppi, jota ROKSin naistaloissa tarjottiin viisitoistavuotiaan näköisille rekkakuskilesboiksi käännytetyille tytöille, oli, että on parempi olla vain naisten joukossa, missä saa olla oma itsensä. Viisitoistavuotiaalla tytöllä (ja pojalla) ei kuitenkaan ole mitään asiaa eristäytyä oman itseytensä ansariin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän vielä tiedä, kuka hän omana itsenään oikeastaan on. Viisitoistavuotiaan tytön (ja pojan) kuuluu saada vaikutteita ja virikkeitä. Harva asia tuntuu niin vahingolliselta ja asiattomalta kuin viisitoistavuotiaan tytön (pojan) eristäminen kokonaan naispuoliseen (miespuoliseen) kommuuniin, jossa hän tapaa vain samoinajattelevia, stereotyyppisiä naisasianaisia (kyrmyniskaisia machomiehiä). Ennen kaikkea on vaikea uskoa, että nuo nuoret rekkakuskilesbot koskaan lähtisivät naistalostaan ulos oikeaan yhteiskuntaan kilpailemaan ehkä voittoisastikin miesten kanssa. He jäävät osaksi naisten alakulttuuria. Vaikka he olisivat lahjakkaitakin, heidän kohtalonsa on matematiikan ja fysiikan opintojen sijasta myydä ucca-pucca-wicca -henkien talismaaneja toisille taikauskon pimeyden läpitunkemille naisten alakulttuurin jäsenille. Olisihan yliopistoon ja teknilliseen korkeakouluun hakeminen aivan kauheaa, koska siellä joutuisi tekemisiin miesten, noiden hirveiden olentojen, kanssa. Sitä paitsi siellä joutuisi koko ajan nöyryytetyksi, koska on tyttö. Luonnollisestikaan tätä ei nähdä haasteena, joka tulisi voittaa, vaan naisen jäämistä ucca-pucca-wicca -naisten taikauskoiseen alakulttuuriin pidetään suorastaan naisen ihmisoikeutena.
Viis lesbolaisuudesta, joka on yleisesti ottaen aivan epäoleellinen kysymys pointtini kannalta - ilman muuta lesbona voi elää yhteiskunnassa integroituneena jäsenenä. Wachenfeldtin ja hänen edustamansa naisasia-aatteen haara, feministinen separatismi, on kuitenkin diametraalisesti vastakkainen sille feminismille, jota Evin Rubar edustaa: separatistien tarkoitus on perustaa yhteiskunnastakieltäytyjien yhteisöjä, jotka pohjimmiltaan ovat samanlaisia jälkeenjääneitä vankiloita kuin naisten getto islamilaisessa kulttuurissa voi pahimmillaan olla. Siitä getosta Rubar on omin voiminsa noussut ihmisten ilmoille. Mutta juuri sitä samaa gettoa feministiset separatistit nyt rakentavat itselleen, varmistamaan, että uusia Rubareita ei heidän aatesiskojensa keskuudesta nouse.
Pikanttina lisämausteena juttuun on syytä todeta, että tapauksen yhteydessä on ilmennyt erään Rubarin haastatteleman feministisen silmäätekevän - tasa-arvoministeriön naiskauppaekspertin - käyttäneen laittomasti asianajajan (advokat) arvonimeä, koska se kuuluu Ruotsissa yksinomaan asianajajaliiton (Advokatförbundet) jäsenille. Ehkä pikkuasia, mutta se synnyttää lisävaikutelman valheista ja korruptiosta. Näyttääkin lähinnä siltä, että ruotsalaisen yhteiskunnan johtopaikoilla esiintyy patriarkaatin sijasta nimenomaan korruptoituneiden, rikosluontoisten ja valehtelevien naisasianaisten mafia.
sunnuntai 29. toukokuuta 2005
lauantai 28. toukokuuta 2005
Maailmojen sota
Nyt taidan keskittyä lukemaan Maailmojen sotaa. Viime kerrasta onkin jo aikaa. Pääsiäisenä tunnetusti olin MK:n luona ja katsoimme yhdessä töllöstä elokuvan "Mars hyökkää", jonka juonen suuret linjat noudattivat yllättävän selkeästi Maailmojen sodan tapahtumia. Itse asiassa kirjoittaessani Maailmojen sota -hakusanaa iirinkieliseen tähtitiede-ensyklopediaani (tuumin - David Darlingilta vaikutteita saaden - että siihen voisi sisällyttää jonkin verran hakusanoja myös tärkeimmistä scifigenreistä ja niiden suhteesta tieteeseen, sitä paitsi minulla oli jo hakusana Star Trekin poimuajosta) totesin, ja sillä kannalla olen edelleenkin, että "Mars hyökkää" on luokiteltava ihan yksiselitteisesti Maailmojen sodan yhdeksi filmatisoinniksi.
Linkki
Jos osaatte ruotsia ja teillä on mediaplayer-ohjelma, katsokaapa tästä linkistä, mihin asti feminismi on kehittynyt.
Nuori ruotsalainen tyttö kertoo, että kun hän murrosiän ahdistuksissaan etsi apua pahaan oloonsa, hän tuli törmänneeksi maailmanseittiä penkoessaan turvakoti- ja tyttöjen auttamisjärjestöksi esittäytyvän ryhmän verkkosivuihin. Hän luuli saavansa järjestöltä apua ja ilmoittautui sen kesäleirille, joka oli tarkoitettu väkivallan uhreiksi joutuneille tytöille. Kun hän saapui leirikeskukseen, mitään leiriä ei tullutkaan. Hänelle selitettiin, että vaikutusvaltaisten pedofiilimiesten liiga oli uhannut leirikeskusta ja aikoi miehittää sen tappaakseen kaikki tytöt tai viedäkseen nämä maanalaisiin siitoskeskuksiin synnyttämään pikkulapsia pedofiili- ja veriuhrikäyttöön. Niinpä tämä nuori tyttö heitettiin autoon ja hänet vietiin pakomatkalle Norjaan.
Siis, kuten veli Junakohtaus sanoisi: kelatkaa. Nuori ihminen hakee apua yksinäisyyteensä, depressioonsa ja pelkotiloihinsa ja uskoo menevänsä paikkaan, jossa hän on turvassa ja jossa hänestä huolehditaan ja jossa hänellä on ystäviä. Sen sijaan hänelle lietsotaan lisää pelkotiloja ja hänet viedään väkisin vieraaseen maahan. Luonnollisesti tytön kännykkä takavarikoitiin heti paikalla, jotta hän ei voisi soittaa kotiin. Kaappaajanaiset olivat aseistautuneet puukoilla, jotka pelottivat tyttöä, ja antoivat hänelle rauhoittavia, jotta hän ei järjestäisi kohtausta.
Ja kaikki tämä tietysti naisten oikeuksien puolustamisen nimissä, kuinkas muuten. Kaiken lisäksi hänen kaappaajansa pystyivät piileksimään kahden viikon ajan norjalaisissa naisten turvataloissa nuorten tyttöjen "puolustamisen" ja "suojelun" varjolla. Lopulta he sitten kääntyivät Tove Smaadahlin, tunnetun norjalaisen feministimatroonan puoleen, joka näki, että kaapatulla tytöllä oli hätä ja että hän ei halunnut olla tällä pakomatkalla. Hän sai kaapparit suostuteltua jättämään tytön hänen hoteisiinsa - kyllähän te varmasti luotatte siihen, että tyttö on turvassa Toven luona, vai mitä? - ja kaappareilla ei ollut arvovaltaa sanoa kuuluisalle Tove Smaadahlille vastaan. Smaadahl vei sitten tytön kotiin sukulaisten luokse, kuten tyttö oli pyytänyt.
Kun tyttö teki rikosilmoituksen kaappauksesta, se ei tietenkään johtanut esitutkintaa pitemmälle.
Mitä sitten tulee "maanalaisiin maailmaa hallitseviin pedofiilimiesten salaliittoihin, jotka uhraavat lapsia saatanalle", näyttää lähinnä siltä, että feministinen alakulttuuri on itse onnistunut muuttumaan tämän viholliskuvan mukaiseksi. Se on onnistunut ainakin Ruotsissa soluttamaan hallitukseenkin oman marionettinsa tasa-arvoasiain ministeriksi; ja ilmeisesti sen järjestämien naisitsetuntokurssien tavoitteena tuntuu olevan nuorten tyttöjen aivopeseminen rekkakuskilesboiksi, ainakin päätellen niistä kahdesta tuskin viittätoista vanhemmasta rekkakuskilesbovetimiin sonnustautuneesta tytöstä, jotka kirkkain silmin toistelivat ulkoaopeteltuja fraasejaan.
Juttuhan on niin, että jos minä olisin luonnevikainen lesbo lastenraiskaajanainen - ja sellaisiakin aivan varmasti on olemassa (katson kuitenkin velvollisuudekseni erityisesti muistuttaa, että kaikki lesbot eivät ole luonnevikaisia lastenraiskaajia, ollakseni loukkaamatta erästä minulle hyvin tärkeää henkilöä, joka varmasti lukee tätä päiväkirjaa) - niin ensi töikseni soluttautuisin johonkin tuollaiseen naiivien fundamentalistifemakkojen järjestöön päästäkseni käsiksi nuoreen lihaan.
Ja jos pikkutytöt valittaisivat siitä, että paha täti työntää sormen pimppaan lupaa kysymättä, niin paha täti voisi aina viitata siihen, että tytöt eivät ymmärrä omaa parastaan, koska könsmaktsordningen ja pedofiilimiesten maailmansalaliitto on vieraannuttanut heidät omasta naisevasta parhaastaan.
PS: Taannoista Kaarela-debattia en alennu kommentoimaan. Totean vain, että Kaarelaa vaivautui puolustamaan lähinnä joku nimimerkkiä Poikittain käyttänyt säälittävä ritarimies (tietysti!), jonka käsitys keskustelusta on leimata naisen kanssa eri mieltä olevat miehet epämiehekkäiksi; sitä paitsi Kaarela on poistanut, samaan tapaan kuin aiemmin Isosisko, blogistaan kommentointimahdollisuuden. Vakaumus, joka ei kestä toista mieltä olevien olemassaoloakaan, ei ole vakaumus. Se on lahkolaisuskonto. Vähän niin kuin jenkkilän ääriuskovaisuus.
Mutta on se silti aika huvittavaa miten innokkaita femakot ovat hyödyntämään näitä vanhan ajan herrasmiehiä, joiden mielestä naista on aina puolustettava vastaväitteiltä ja toista mieltä olevilta. Se, että herrasmiehen mielestä naiselle vastaan väittäminen on epämiehekästä naisen ahdistelua, tarkoittaa vain, että herrasmies pitää naista hentona olentona, joka menee rikki jo siitä, että hänen kanssaan ollaan eri mieltä. Tai sitten tyhmänä ja itsepäisenä olentona, jonka ei kuitenkaan voi odottaa pärjäävän tasa-arvoisessa väittelyssä, saati sitten oppivan siitä jotain.
Minä olen noin yleisesti ottaen lyönyt naisia joka päivä sen takia, että pohjimmiltani olen oikeasti uskonut tasa-arvoon ja odottanut heidän tosiaan kykenevän väittämään vastaan muutenkin kuin toistelemalla feministiuskonnon fraaseja tai kääntämällä asian henkilökohtaiseksi solvaamiseksi. Yleensä olen joutunut huomaamaan arvostaneeni heitä kohtuuttoman paljon.
Nuori ruotsalainen tyttö kertoo, että kun hän murrosiän ahdistuksissaan etsi apua pahaan oloonsa, hän tuli törmänneeksi maailmanseittiä penkoessaan turvakoti- ja tyttöjen auttamisjärjestöksi esittäytyvän ryhmän verkkosivuihin. Hän luuli saavansa järjestöltä apua ja ilmoittautui sen kesäleirille, joka oli tarkoitettu väkivallan uhreiksi joutuneille tytöille. Kun hän saapui leirikeskukseen, mitään leiriä ei tullutkaan. Hänelle selitettiin, että vaikutusvaltaisten pedofiilimiesten liiga oli uhannut leirikeskusta ja aikoi miehittää sen tappaakseen kaikki tytöt tai viedäkseen nämä maanalaisiin siitoskeskuksiin synnyttämään pikkulapsia pedofiili- ja veriuhrikäyttöön. Niinpä tämä nuori tyttö heitettiin autoon ja hänet vietiin pakomatkalle Norjaan.
Siis, kuten veli Junakohtaus sanoisi: kelatkaa. Nuori ihminen hakee apua yksinäisyyteensä, depressioonsa ja pelkotiloihinsa ja uskoo menevänsä paikkaan, jossa hän on turvassa ja jossa hänestä huolehditaan ja jossa hänellä on ystäviä. Sen sijaan hänelle lietsotaan lisää pelkotiloja ja hänet viedään väkisin vieraaseen maahan. Luonnollisesti tytön kännykkä takavarikoitiin heti paikalla, jotta hän ei voisi soittaa kotiin. Kaappaajanaiset olivat aseistautuneet puukoilla, jotka pelottivat tyttöä, ja antoivat hänelle rauhoittavia, jotta hän ei järjestäisi kohtausta.
Ja kaikki tämä tietysti naisten oikeuksien puolustamisen nimissä, kuinkas muuten. Kaiken lisäksi hänen kaappaajansa pystyivät piileksimään kahden viikon ajan norjalaisissa naisten turvataloissa nuorten tyttöjen "puolustamisen" ja "suojelun" varjolla. Lopulta he sitten kääntyivät Tove Smaadahlin, tunnetun norjalaisen feministimatroonan puoleen, joka näki, että kaapatulla tytöllä oli hätä ja että hän ei halunnut olla tällä pakomatkalla. Hän sai kaapparit suostuteltua jättämään tytön hänen hoteisiinsa - kyllähän te varmasti luotatte siihen, että tyttö on turvassa Toven luona, vai mitä? - ja kaappareilla ei ollut arvovaltaa sanoa kuuluisalle Tove Smaadahlille vastaan. Smaadahl vei sitten tytön kotiin sukulaisten luokse, kuten tyttö oli pyytänyt.
Kun tyttö teki rikosilmoituksen kaappauksesta, se ei tietenkään johtanut esitutkintaa pitemmälle.
Mitä sitten tulee "maanalaisiin maailmaa hallitseviin pedofiilimiesten salaliittoihin, jotka uhraavat lapsia saatanalle", näyttää lähinnä siltä, että feministinen alakulttuuri on itse onnistunut muuttumaan tämän viholliskuvan mukaiseksi. Se on onnistunut ainakin Ruotsissa soluttamaan hallitukseenkin oman marionettinsa tasa-arvoasiain ministeriksi; ja ilmeisesti sen järjestämien naisitsetuntokurssien tavoitteena tuntuu olevan nuorten tyttöjen aivopeseminen rekkakuskilesboiksi, ainakin päätellen niistä kahdesta tuskin viittätoista vanhemmasta rekkakuskilesbovetimiin sonnustautuneesta tytöstä, jotka kirkkain silmin toistelivat ulkoaopeteltuja fraasejaan.
Juttuhan on niin, että jos minä olisin luonnevikainen lesbo lastenraiskaajanainen - ja sellaisiakin aivan varmasti on olemassa (katson kuitenkin velvollisuudekseni erityisesti muistuttaa, että kaikki lesbot eivät ole luonnevikaisia lastenraiskaajia, ollakseni loukkaamatta erästä minulle hyvin tärkeää henkilöä, joka varmasti lukee tätä päiväkirjaa) - niin ensi töikseni soluttautuisin johonkin tuollaiseen naiivien fundamentalistifemakkojen järjestöön päästäkseni käsiksi nuoreen lihaan.
Ja jos pikkutytöt valittaisivat siitä, että paha täti työntää sormen pimppaan lupaa kysymättä, niin paha täti voisi aina viitata siihen, että tytöt eivät ymmärrä omaa parastaan, koska könsmaktsordningen ja pedofiilimiesten maailmansalaliitto on vieraannuttanut heidät omasta naisevasta parhaastaan.
PS: Taannoista Kaarela-debattia en alennu kommentoimaan. Totean vain, että Kaarelaa vaivautui puolustamaan lähinnä joku nimimerkkiä Poikittain käyttänyt säälittävä ritarimies (tietysti!), jonka käsitys keskustelusta on leimata naisen kanssa eri mieltä olevat miehet epämiehekkäiksi; sitä paitsi Kaarela on poistanut, samaan tapaan kuin aiemmin Isosisko, blogistaan kommentointimahdollisuuden. Vakaumus, joka ei kestä toista mieltä olevien olemassaoloakaan, ei ole vakaumus. Se on lahkolaisuskonto. Vähän niin kuin jenkkilän ääriuskovaisuus.
Mutta on se silti aika huvittavaa miten innokkaita femakot ovat hyödyntämään näitä vanhan ajan herrasmiehiä, joiden mielestä naista on aina puolustettava vastaväitteiltä ja toista mieltä olevilta. Se, että herrasmiehen mielestä naiselle vastaan väittäminen on epämiehekästä naisen ahdistelua, tarkoittaa vain, että herrasmies pitää naista hentona olentona, joka menee rikki jo siitä, että hänen kanssaan ollaan eri mieltä. Tai sitten tyhmänä ja itsepäisenä olentona, jonka ei kuitenkaan voi odottaa pärjäävän tasa-arvoisessa väittelyssä, saati sitten oppivan siitä jotain.
Minä olen noin yleisesti ottaen lyönyt naisia joka päivä sen takia, että pohjimmiltani olen oikeasti uskonut tasa-arvoon ja odottanut heidän tosiaan kykenevän väittämään vastaan muutenkin kuin toistelemalla feministiuskonnon fraaseja tai kääntämällä asian henkilökohtaiseksi solvaamiseksi. Yleensä olen joutunut huomaamaan arvostaneeni heitä kohtuuttoman paljon.
perjantai 27. toukokuuta 2005
Testiä pukkaa
Your Type is
ISFP
Introverted Sensing Feeling Perceiving
Strength of the preferences %
56 25 38 56
Qualitative analysis of your type formula
You are:
* moderately expressed introvert
* moderately expressed sensing personality
* moderately expressed feeling personality
* moderately expressed perceiving personality
Jutun sisältämien linkkien mukaan tämä on säveltäjän ja käsityöläisen henkilötyyppi. Kuulemma tälle persoonallisuustyypille on ominaista edelläkävijyys ja uusien trendien luominen. No ehkäpä - jos panuistisesta naisvihasta ja iirin kielestä tulee trendi. Jos saan valita, niin mieluummin jälkimmäisestä, jos sopii.
ISFP
Introverted Sensing Feeling Perceiving
Strength of the preferences %
56 25 38 56
Qualitative analysis of your type formula
You are:
* moderately expressed introvert
* moderately expressed sensing personality
* moderately expressed feeling personality
* moderately expressed perceiving personality
Jutun sisältämien linkkien mukaan tämä on säveltäjän ja käsityöläisen henkilötyyppi. Kuulemma tälle persoonallisuustyypille on ominaista edelläkävijyys ja uusien trendien luominen. No ehkäpä - jos panuistisesta naisvihasta ja iirin kielestä tulee trendi. Jos saan valita, niin mieluummin jälkimmäisestä, jos sopii.
torstai 26. toukokuuta 2005
Kookolin Kolja sun muita ryssiä
Sain tässä äskettäin luettua loppuun varmaan vuosikausia sivu sivulta järsimäni Konstantin Motšulskin kirjan Kookolin-Koljasta, eli Nikolai Gogolista. Myönnetään, että Gogol ei ole minulle kauhean tuttu kirjailija, ainakaan nykyisin, kun en kehtaa lukea venäläisiä kirjailijoita muuten kuin venäjäksi, mikä sujuu sitten erinomaisen hitaasti. Päällystakki kuuluu yleissivistykseen, ja Kuolleet sielut myös, mutta jälkimmäistä en ole koskaan saanut kokonaan luettua. Tarinan jujuhan loppujen lopuksi tiedetään, se, että Tšitšikov keinottelee kuolleilla, mutta väestökirjoista yhä löytyvillä maaorjilla. Kirjan henkilöt ovat jokseenkin meluisia ja hermoillekäypiä, ei heidän mölinöitään jaksa lukea. Tässä suhteessa kyllä Dostojevski on tarkalleen yhtä hankalalukuinen. Ainoa hänen kirjoistaan, joista olen tähän mennessä jaksanut innostua, on Muistelmia kuolleesta talosta, ja olen varmaan ad nauseam toistellutkin jo, että kaikkiin lukemiini neuvostovankileirikuvauksiin verrattuna se on miellyttävän optimistinen ja sympaattinen teos. Dostojevskin typerä slavofiilinen intoilu Venäjän maarahvaan yhteisöllisyydestä ja hurskaudesta ei pääse pilaamaan sitä kirjaa eikä lipsumaan puuduttavien ideologiasaarnojen puolelle, vaan ilmenee nöyränä luottamuksena siihen kansan ääneen, joka on Jumalan ääni.
Mestarillinen kirjailija tai ei, mutta joka tapauksessa Dostojevskin "hyvyydestä" intoilevien olisi pidettävä mielessä, että mies oli ideologinen antisemiitti. Blogikirjoituksissaan, ei kun päiväkirjoissaan, hän meni sanomaan tällaisen viisauden: Жид и его кагал - это заговор против русского человека. Luonnollisesti moinen iskulause pääsi heti Neuvostoliiton hajottua paikallisten antisemiittiroistojen mielettömyydenosoitusplakaatteihin. Muuten kannattaa panna merkille, että meillä sana кагал omaksuttiin täkäläisen kansallismielisen vastarintaa organisoineen salaseuran nimeksi (Kagaali). Olisikohan siinä riittävästi syytä röyhistää isänmaallista rintaansa ja todeta, että meillä tuo antisemitismi ei sentään ole kovin syvään juurtunutta, kun juutalaista seurakuntaa tarkoittava sana voidaan lainata moisiin tarkoituksiin?
Tommipommihenkisesti uskallan itse asiassa jopa väittää, että Dostojevski ei ehkä ole ollenkaan niin suuri, ikuinen tai yleismaailmallinen kirjailija kuin yleensä julistetaan. Rikos ja rangaistus on jankkaava ja juveniili tekele, jota ei pysty oikein ottamaan vakavasti, kun vähänkin järjellä ajattelee. Dostojevskin suuret romaanit panevat yhä enemmän epäilemään, että mies oli pikemminkin paksu (tarkoitan siis tuotannon ja volyymin paksuutta) kuin suuri kirjailija. Muuan aikalaiskriitikko, joka oli lähellä narodnikkeja - hänen nimensä on päässyt unohtumaan minulta, mutta minulla on täällä jossain valikoima hänen kirjoituksiaan - epäili Dostojevskin hirviömäisiä pervertikkoja pelkiksi mehukkaiksi sensationaalisiksi vetonauloiksi; nykyään, kun pornoa on pitkin katuja, on vaikeaa asettua niiden asemaan, jotka saivat kirjat käsiinsä selvästi ujommassa, kaksinaismoralistisemmassa ja häpeilevämmässä kulttuurissa, mutta lienee ainakin legitiimiä esittää kysymys, missä määrin Dostojevski pohjimmiltaan kirjoitti pornahtelevaksi sensaatioviihteeksi tarkoitettua roskakirjallisuutta, jonka jälkimaailma sitten on kohottanut ansiottomasti arvostettuun asemaan. Ainakin eräänlaisena mässäilevänä emootiopornona hänen teoksiaan on mielestäni aivan aiheellista pitää. Lyhyemmät luomukset ovat järjestään parempia: ainakin Peluria kuuluisi mielestäni arvostaa enemmän kuin jotain puuduttavia Karamazovin veljeksiä tai Idioottia. Pelurissa on aihe ja juoni, ja se tyytyy siihen - siihen mahdollisesti sisältyvä emootioporno on juonellisesti perusteltua. Paksut romaanit ovat itsetarkoituksellista emootiolorottelua, jota ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen.
Sitä vastoin pidän suurena menetyksenä sitä, että Puškin kirjoitti niin vähän proosaa. Jo Kapteenin tyttären alusta näkee hänen osaavan homman paremmin kuin esikuvansa Walter Scott: venäläisen aatelisperheen elämä ja kulttuuritausta kerrotaan osana tarinaa sen sijaan että sotkeuduttaisiin hirveisiin infodumppausjaksoihin, jotka eivät vie juonta yhtään eteenpäin. Kyllähän venäläiset arvostavat Puškinia runoilijana, mutta minusta miehessä meni hieno romaanikirjailija - nimenomaan sujuvakynäinen tarinankertoja - hukkaan. Jos hän olisi kirjoittanut romaaneja, koko Venäjän kirjallisuudenhistoria olisi toisen näköinen, kun siellä osattaisiin tunnelätinän sijasta kertoa tarinoita.
Edellä olevasta arvannette, että nyt kun minulle on alkanut kehittyä lopultakin oma yksityinen maku venäläiseen kirjallisuuteen, en enää ole mitenkään itsestään selvästi innostunut klassikoista. Gogol vaikuttaa kyllä ihan kelpo kirjoittajalta ainakin noissa lyhyemmissä jutuissaan. Tšehovin novelleja olen aina arvostanut ajanvietteenä, ja ehkä jopa kirjallisuutenakin. (Sahalinin matkakirjaa en ole löytänyt mistään venäjäksi - oli se meillä kyllä kotona suomeksi, mutta en valitettavasti tullut sitä lukeneeksi. Luin aika ison osan kotikirjastostamme, mutta osa kirjoista jäi koskemattomiksi aivan sattumalta. Nykyään vähän surettaa sekin, etten pikkupoikana lukenut esim. Johannes Angereen vuonna 1969 ilmestynyttä inkeriläisromaania Kullankylä. Olisihan se kuulunut ainakin Itä-Euroopan tutkijan lapsuudenlukemisiin ihan luontevasti. Irja Niemen - joka oli todellisuudessa Hella Wuolijoen linnassa piileskellyt desantti Kerttu Nuorteva - muistelman Neuvostokasvatti toki luin. Kirjaan on lisätty päälleliimattu suomalaisisänmaallinen loppu, jonka päälleliimattuisuus oli ilmeistä jo kaksitoistavuotiaalle, mutta jokainen Solženitsyninsä lukenut tunnistaa heti neuvostovankilan maailman kaikkine lyhenteineen.)
Vera teki minulle erään elämäni suurista palveluksista, kun tutustutti minut Vladimir Vojnovitšin tuotantoon. Olin aiemmin lukenut vain hänen lyhyiden erikoisten, vai mitähän soakkunoita lienevätkään olleet, kokoelmansa Антисоветский Советский Союз ruotsinnoksen Det antisovjetiska Sovjetunionen. On muuten kulttuuriskandaali, ettei herraa ole taidettu suomentaa ensinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli hirveä kiire suomentaa joka jumalan avantgardistia, joka kiven alta löytyi, mutta sen enempää Vojnovitšia kuin Dovlatovia ei ole suomennettu, vaikka ensimmäinen on ehdottomasti kirjallisesti merkittävin 70-luvun samizdat-kirjailijoista, jälkimmäinen taas Venäjällä suosittu ja hauska kirjailija. Niin, ja tarkemmin ajatellen: onko Fazil Iskanderiakaan käännetty suomeksi? (Ruotsiksi tietenkin voi lukea kaikkea mahdollista, varmaan sitä "pakkoruotsia" inhotaan juuri siksi: kun ei mekään niin sit ette tekään.) No, joka tapauksessa se, mitä meilläpäin tunnutaan kutsuvan, tai mikä meilläpäin tunnutaan mieltävän, "tšekkiläistyyppiseksi satiiriksi" (ilmaus on muuten Tuomas Nevanlinnalta), kuuluu venäläiseen nykykirjallisuuteen hyvinkin oleellisesti, ja sen mestareita ovat juuri Vojnovitš ja Iskander. Molemmat ovat saaneet minut nauramaan ääneen - jo silloin, kun en vielä lukenut venäjää kyllin hyvin, jotta olisin yleensä osannut nauraa oikeissa kohdissa. (Venäjänkielisestä huumorikirjallisuudesta puheen ollen, kaksikymmenluvulla ilmestynyttä Ilfin ja Petrovin Kahtatoista tuolia en ole vielä lukenut, mutta kai maar se hyvä on, jos kerran Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi on siitä saanut niin paljon vaikutteita kuin väittää saaneensa. Onkohan Kaksitoista tuolia muuten yksi niistä venäläisistä kirjoista, jotka Juhani Konkka suomensi? Muistan Konkan käännöksen Dostojevskin Sorretuista ja solvatuista - siinä Pietarin Vasilinsaarta kutsuttiin inkeriläisittäin Hirvisaareksi.)
Mestarillinen kirjailija tai ei, mutta joka tapauksessa Dostojevskin "hyvyydestä" intoilevien olisi pidettävä mielessä, että mies oli ideologinen antisemiitti. Blogikirjoituksissaan, ei kun päiväkirjoissaan, hän meni sanomaan tällaisen viisauden: Жид и его кагал - это заговор против русского человека. Luonnollisesti moinen iskulause pääsi heti Neuvostoliiton hajottua paikallisten antisemiittiroistojen mielettömyydenosoitusplakaatteihin. Muuten kannattaa panna merkille, että meillä sana кагал omaksuttiin täkäläisen kansallismielisen vastarintaa organisoineen salaseuran nimeksi (Kagaali). Olisikohan siinä riittävästi syytä röyhistää isänmaallista rintaansa ja todeta, että meillä tuo antisemitismi ei sentään ole kovin syvään juurtunutta, kun juutalaista seurakuntaa tarkoittava sana voidaan lainata moisiin tarkoituksiin?
Tommipommihenkisesti uskallan itse asiassa jopa väittää, että Dostojevski ei ehkä ole ollenkaan niin suuri, ikuinen tai yleismaailmallinen kirjailija kuin yleensä julistetaan. Rikos ja rangaistus on jankkaava ja juveniili tekele, jota ei pysty oikein ottamaan vakavasti, kun vähänkin järjellä ajattelee. Dostojevskin suuret romaanit panevat yhä enemmän epäilemään, että mies oli pikemminkin paksu (tarkoitan siis tuotannon ja volyymin paksuutta) kuin suuri kirjailija. Muuan aikalaiskriitikko, joka oli lähellä narodnikkeja - hänen nimensä on päässyt unohtumaan minulta, mutta minulla on täällä jossain valikoima hänen kirjoituksiaan - epäili Dostojevskin hirviömäisiä pervertikkoja pelkiksi mehukkaiksi sensationaalisiksi vetonauloiksi; nykyään, kun pornoa on pitkin katuja, on vaikeaa asettua niiden asemaan, jotka saivat kirjat käsiinsä selvästi ujommassa, kaksinaismoralistisemmassa ja häpeilevämmässä kulttuurissa, mutta lienee ainakin legitiimiä esittää kysymys, missä määrin Dostojevski pohjimmiltaan kirjoitti pornahtelevaksi sensaatioviihteeksi tarkoitettua roskakirjallisuutta, jonka jälkimaailma sitten on kohottanut ansiottomasti arvostettuun asemaan. Ainakin eräänlaisena mässäilevänä emootiopornona hänen teoksiaan on mielestäni aivan aiheellista pitää. Lyhyemmät luomukset ovat järjestään parempia: ainakin Peluria kuuluisi mielestäni arvostaa enemmän kuin jotain puuduttavia Karamazovin veljeksiä tai Idioottia. Pelurissa on aihe ja juoni, ja se tyytyy siihen - siihen mahdollisesti sisältyvä emootioporno on juonellisesti perusteltua. Paksut romaanit ovat itsetarkoituksellista emootiolorottelua, jota ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen.
Sitä vastoin pidän suurena menetyksenä sitä, että Puškin kirjoitti niin vähän proosaa. Jo Kapteenin tyttären alusta näkee hänen osaavan homman paremmin kuin esikuvansa Walter Scott: venäläisen aatelisperheen elämä ja kulttuuritausta kerrotaan osana tarinaa sen sijaan että sotkeuduttaisiin hirveisiin infodumppausjaksoihin, jotka eivät vie juonta yhtään eteenpäin. Kyllähän venäläiset arvostavat Puškinia runoilijana, mutta minusta miehessä meni hieno romaanikirjailija - nimenomaan sujuvakynäinen tarinankertoja - hukkaan. Jos hän olisi kirjoittanut romaaneja, koko Venäjän kirjallisuudenhistoria olisi toisen näköinen, kun siellä osattaisiin tunnelätinän sijasta kertoa tarinoita.
Edellä olevasta arvannette, että nyt kun minulle on alkanut kehittyä lopultakin oma yksityinen maku venäläiseen kirjallisuuteen, en enää ole mitenkään itsestään selvästi innostunut klassikoista. Gogol vaikuttaa kyllä ihan kelpo kirjoittajalta ainakin noissa lyhyemmissä jutuissaan. Tšehovin novelleja olen aina arvostanut ajanvietteenä, ja ehkä jopa kirjallisuutenakin. (Sahalinin matkakirjaa en ole löytänyt mistään venäjäksi - oli se meillä kyllä kotona suomeksi, mutta en valitettavasti tullut sitä lukeneeksi. Luin aika ison osan kotikirjastostamme, mutta osa kirjoista jäi koskemattomiksi aivan sattumalta. Nykyään vähän surettaa sekin, etten pikkupoikana lukenut esim. Johannes Angereen vuonna 1969 ilmestynyttä inkeriläisromaania Kullankylä. Olisihan se kuulunut ainakin Itä-Euroopan tutkijan lapsuudenlukemisiin ihan luontevasti. Irja Niemen - joka oli todellisuudessa Hella Wuolijoen linnassa piileskellyt desantti Kerttu Nuorteva - muistelman Neuvostokasvatti toki luin. Kirjaan on lisätty päälleliimattu suomalaisisänmaallinen loppu, jonka päälleliimattuisuus oli ilmeistä jo kaksitoistavuotiaalle, mutta jokainen Solženitsyninsä lukenut tunnistaa heti neuvostovankilan maailman kaikkine lyhenteineen.)
Vera teki minulle erään elämäni suurista palveluksista, kun tutustutti minut Vladimir Vojnovitšin tuotantoon. Olin aiemmin lukenut vain hänen lyhyiden erikoisten, vai mitähän soakkunoita lienevätkään olleet, kokoelmansa Антисоветский Советский Союз ruotsinnoksen Det antisovjetiska Sovjetunionen. On muuten kulttuuriskandaali, ettei herraa ole taidettu suomentaa ensinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli hirveä kiire suomentaa joka jumalan avantgardistia, joka kiven alta löytyi, mutta sen enempää Vojnovitšia kuin Dovlatovia ei ole suomennettu, vaikka ensimmäinen on ehdottomasti kirjallisesti merkittävin 70-luvun samizdat-kirjailijoista, jälkimmäinen taas Venäjällä suosittu ja hauska kirjailija. Niin, ja tarkemmin ajatellen: onko Fazil Iskanderiakaan käännetty suomeksi? (Ruotsiksi tietenkin voi lukea kaikkea mahdollista, varmaan sitä "pakkoruotsia" inhotaan juuri siksi: kun ei mekään niin sit ette tekään.) No, joka tapauksessa se, mitä meilläpäin tunnutaan kutsuvan, tai mikä meilläpäin tunnutaan mieltävän, "tšekkiläistyyppiseksi satiiriksi" (ilmaus on muuten Tuomas Nevanlinnalta), kuuluu venäläiseen nykykirjallisuuteen hyvinkin oleellisesti, ja sen mestareita ovat juuri Vojnovitš ja Iskander. Molemmat ovat saaneet minut nauramaan ääneen - jo silloin, kun en vielä lukenut venäjää kyllin hyvin, jotta olisin yleensä osannut nauraa oikeissa kohdissa. (Venäjänkielisestä huumorikirjallisuudesta puheen ollen, kaksikymmenluvulla ilmestynyttä Ilfin ja Petrovin Kahtatoista tuolia en ole vielä lukenut, mutta kai maar se hyvä on, jos kerran Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi on siitä saanut niin paljon vaikutteita kuin väittää saaneensa. Onkohan Kaksitoista tuolia muuten yksi niistä venäläisistä kirjoista, jotka Juhani Konkka suomensi? Muistan Konkan käännöksen Dostojevskin Sorretuista ja solvatuista - siinä Pietarin Vasilinsaarta kutsuttiin inkeriläisittäin Hirvisaareksi.)
keskiviikko 25. toukokuuta 2005
I nDilchuimhne
Irlannissa oli kamala bussionnettomuus, jossa kuoli viisi adoptiokummityttöni iän molemmilta puolin olevaa neitosta. Koska joku teistä on varmaan lukenut lehtiä ja tapauksen johdosta huolissaan Katiesta, minulla on tämän järkytyksen keskellä ilo ilmoittaa, että hän on mitä suurimmassa määrin hengissä. Onnettomuus tapahtui lähellä Navania (An Uaimh) ja kuolonuhrit näyttäisivät olleen kotoisin kyseisestä kaupungista, ainakin kävivät siellä Loreto Convent -nimistä tyttökoulua.
Claire McCluskey, Deirdre Scanlon, Lisa Callan, Aimee McCabe, Sinéad Ledwidge.
Claire McCluskey, Deirdre Scanlon, Lisa Callan, Aimee McCabe, Sinéad Ledwidge.
tiistai 24. toukokuuta 2005
Iirinkielinen viihdekirjallisuus
Muudan nuorukainen Limerickin yliopistosta, Ollscoil Luimnigh meille iirinkielisille, otti minuun yhteyttä ja tiedusteli iirinkielisestä scifistä. Järkytyksekseni huomasin, että ainoat scifiksi luokiteltavat kirjat, jotka tiedän olevan iiriksi olemassa, taitavat olla Cogadh na Reann, joka on iirinnös H.G.Wellsin Maailmojen sodasta, ja Pádraig Standúnin AD 2016, joka on tulevaisuuden Irlanti-dystopia.
AD 2016 on tietysti ennen muuta vuoden 1916 Pääsiäiskapinan juhlavuosi. Dystopia on Irlanti, joka tosin on kokonaan iirinkielistynyt, mutta joka samalla on kääntynyt äärimmäisen katolisen vanhoillisuuden tielle, jopa siinä määrin, että maassa on autoritaarinen hallinto ja protestantteja sorretaan. Kirjan aikana uutisista kuuluu jatkuvasti ilmoituksia protestanttien lisääntyneestä protestitoiminnasta (iiriksi tämä ei kuulosta näin hullunkuriselta, koska iiriksi protestantti on Protastúnach tai ulsterilaisella murresanalla Prodasnach - pohjoisirlantilaisen protestantin haukkumanimi, jos sellaista tarvitaan, on pikemminkin Gall, jolla iirissä viitataan englantilaistuneisiin tai englantilaismielisiin henkilöihin sekä kaikkiin vieraisiin valloittajiin viikingit ja normandianranskalaiset mukaan lukien - kun taas protesti on agóid), joka huipentuu tietysti siihen, että protestantit vaativat demokratiaa ja uskonnonvapautta Dublinin pääpostitoimiston portailla pääsiäiskapinan vuosipäivänä 2016, samoilla portailla, joilta Patrick Pearse julisti kapinan alussa Irlannin tasavallan perustetuksi. Valitettavasti kirja ei kehittele tätä ideaa niitä uutislähetyksiä pidemmälle. Jos kehittelisi - jos se olisi neljän sadan sivun panoraama ihmisistä tuollaisessa tulevaisuuden Irlannissa, joka ihmisten henkilökohtaisten kohtaloiden lisäksi kuvaisi protestanttien protestin valmistelua ja loppuhuipentumanaan heidän yhteenottoaan katolisen dystopia-Irlannin järjestyksenvalvojien kanssa postitoimiston rappusilla - se olisi oikea taideromaani. Valitettavasti puikoissa ei ollut Eoghan Ó Tuairisc, joka oli kuollut seitsemän vuotta ennen kirjan julkaisuvuotta (1988), vaan Standún, trenditietoisella ja helpolla tavalla "kapinallinen" pappi Aran-saarilta. Tietääkseni Standún ei ole edes syntyperäinen puhuja, mutta iiriä hän kyllä kirjoittaa juuri kuten sitä Aran-saarilla puhutaan, kielioppiin hän suhtautuu hiukan liiankin huolettomasti, mutta syntaksipuoli on parempaa kuin Ó Tuairiscilla. Ó Tuairisc oli yksi niitä kirjailijoita, jotka kirjoittivat parempaa kirjallisuutta kuin iiriä. Hän on kirjoittanut ainakin kaksi merkittävää historiallista romaania, toinen on vuoden 1798 kapinasta kertova L'Attaque näyttävine joukkokohtauksineen (valitettavasti oma kappaleeni, joka oli vuoden 1998 juhlapainosta, ei selvinnyt hengissä Irlannista Suomeen, ja siinä vaiheessa kun yritin tilata Irlannista uutta, painos oli lopussa eikä enempää ollut suunnitteilla - pitää varmaan käydä Dublinin Cathach Books -antikvariaatissa morjenstamassa Éannaa ja kysyä, olisiko hänellä myydä tiskin alta) ja Pääsiäiskapinaa, mitä muutakaan, käsittelevä Dé Luain, Maanantai.
Entä sitten Standún? Kuten mainitsin, hän on hieman helpolla tavalla kapinallinen. Hänen ensimmäinen romaaninsa Súil le Breith kertoo hyvin seksuaalisin ja avoimin sanakääntein papin ja tämän suojatikseen ottaman narkomaniasta toipuvan nuoren naisen rakkaussuhteesta. Sama pikkupornahtelu jatkuu romaanissa AD 2016, jossa seurataan rinnakkain kuolemansairaan virkaheiton papin ja hänen vanhan heilansa tapaamista sukupuoliyhdyntöineen. Rinnakkain tämän kanssa kulkee katoliseen dystopiaan kasvaneen vielä teini-ikäisen parin seksitön ja epäeroottinen seurustelu - näistä kahdesta kun kirkon ylivalta on tehokkaasti juurinut pois kyvyn nuoreen rakkauteen. Sama peli jatkuu romaanissa Cíocras, jonka nimi tarkoittaa kiihkeää halua ja kiihkeää nälkää. Se taitaa muuten olla ensimmäinen koskaan lukemani Standúnin romaani. Siinä papin rakastajatar on nuori au-äiti, reipas ja viehättävä tyttö, ja pappi olisi menossa naimisiin hänen kanssaan, mutta kirkko ei anna, joten pappi ryhtyy hädissään nälkälakkoon. Romaanissa Cion Mná, jonka nimi on niin nerokas sanaleikki, etten edes ryhdy sitä suomentamaan, taas esiintyy lesbolainen rakkaus, jonka toinen osapuoli on jo vähän vanhempi nainen, olisiko tuollainen meikäläisen ikäinen ihminen - hänet esitetään hyvin reippaana ja vahvana iirinkielisten alueiden viraston voimahahmona, ja itse asiassa pystyn eräisiin iirinkielisyysliikkeen naishenkilöihin tutustuttuani hyvin kuvittelemaan hänet - ja toinen on väkivaltaista miestään paossa oleva nuori äiti.
Ainoa lukemistani Standúneista, jossa kirjailija oikeasti onnistuu saamaan aikaan eroottista värinää, on An tAinmhí, Elukka. Elukka on mies, joka on nuorena yrittänyt onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaa, mutta selvinnyt hengissä yrityksestään ja ruvennut elämään erakkona ja pukeutumaan luolamieheksi, niin että saaren asukkaat pitävät häntä jonkinlaisena Loch Nessin hirviön kaltaisena olentona eivätkä tajua hänen olevan edes ihminen, saati sitten se pari vuosikymmentä sitten kadonneeksi julistettu nuorukainen. Elukka panee merkille, että saarella asuu kaunis yksinäinen nainen, erään perheenemännän isosisko, ja luonnollisesti tarina päättyy siten, että tämä täti alkaa kantaa salaperäisellä tavalla alkunsa saanutta lasta.
Vanhemman sukupolven iirinkielinen viihdekirjailija oli Cathal Ó Sándair - luullakseni oikealta nimeltään Charles Saunders tai jotain sinnepäin. Hän kuoli 74-vuotiaana yhdeksän vuotta sitten. Hänen luomuksensa oli etsivä Reics Carló, jonka seikkailuista minäkin olen lukenut kaksi, taisivat itse asiassa olla kaksi viimeistä: Fáilte ar ais, a Reics! ja Reics Carló ar Oileán Mhanann. Molemmat on kirjoitettu suhteellisen hyvällä, joskaan ei aivan virheettömällä iirillä, ja Cathal Ó Sándairilta onkin lupa odottaa yhtä ja toista, ottaen huomioon, että ainakin Feasta-lehden julkaisemat näytteet hänen muistikirjoistaan osoittavat hänen ponnistelleen hyvän iirin oppimiseksi vähintään yhtä paljon kuin nöyrin palvelijanne. Vasemmistokahelinäkökulmasta Reics oli toki tyypillinen esimerkki vallitsevia valtasuhteita pönkittävästä propagandakirjallisuudesta - jossain välissä viitataan hänen toimineen esim. NATOn palveluksessa. Mutta siinä missä Neuvostoliiton virallinen kirjallisuuspolitiikka julisti, että neuvostokirjallisuuden on oltava kansallista muodoltaan, mutta internationalistista sisällöltään (laulakaa kaikella muotoa niitä kansanomaisia sankarilaulujanne, kunhan niiden sanoissa ylistetään asian vaatimalla pieteetillä tov. Stalinin urotekoja), Cathal Ó Sándair valitsi aivan päinvastaisen tien. Muoto oli suoraan brittiläisistä nuortenkirjoista, Blytonin Viisikoista, Salaisuus-sarjasta ja SOS-sarjasta, puhumattakaan William Earl Johnsin Bigglesistä - tai Anthony Buckeridgen nerokkaan sekopäisistä Jennings-kirjoista. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä vain, Blytonia on käännetty - ja aika kovaotteisesti paikallisväritetty - iiriksi: asialla oli Iarla Mac Aodha Bhuí, iirinkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija, jonka tunnen ainakin sähköpostitse henkilökohtaisesti.) Sisältö oli kuitenkin irlantilaista: Ó Sándair oli toiminut eläkkeelle siirtymiseensä asti tullivirkamiehenä ja hyödynsi työkokemustaan tarinoita kehitellessään, joten rikokset ja mysteerit sijoittuivat lujasti irlantilaiseen maisemaan ja irlantilaisiin olosuhteisiin, ja kirjassa Reics Carló ar Oileán Mhanann ollaan kirjan nimen mukaisesti Man-saarella, jonka omaa gaelilaista kieltä kirjan sivuilla vilahtelee vähän väliä antamassa paikallisväriä.
AD 2016 on tietysti ennen muuta vuoden 1916 Pääsiäiskapinan juhlavuosi. Dystopia on Irlanti, joka tosin on kokonaan iirinkielistynyt, mutta joka samalla on kääntynyt äärimmäisen katolisen vanhoillisuuden tielle, jopa siinä määrin, että maassa on autoritaarinen hallinto ja protestantteja sorretaan. Kirjan aikana uutisista kuuluu jatkuvasti ilmoituksia protestanttien lisääntyneestä protestitoiminnasta (iiriksi tämä ei kuulosta näin hullunkuriselta, koska iiriksi protestantti on Protastúnach tai ulsterilaisella murresanalla Prodasnach - pohjoisirlantilaisen protestantin haukkumanimi, jos sellaista tarvitaan, on pikemminkin Gall, jolla iirissä viitataan englantilaistuneisiin tai englantilaismielisiin henkilöihin sekä kaikkiin vieraisiin valloittajiin viikingit ja normandianranskalaiset mukaan lukien - kun taas protesti on agóid), joka huipentuu tietysti siihen, että protestantit vaativat demokratiaa ja uskonnonvapautta Dublinin pääpostitoimiston portailla pääsiäiskapinan vuosipäivänä 2016, samoilla portailla, joilta Patrick Pearse julisti kapinan alussa Irlannin tasavallan perustetuksi. Valitettavasti kirja ei kehittele tätä ideaa niitä uutislähetyksiä pidemmälle. Jos kehittelisi - jos se olisi neljän sadan sivun panoraama ihmisistä tuollaisessa tulevaisuuden Irlannissa, joka ihmisten henkilökohtaisten kohtaloiden lisäksi kuvaisi protestanttien protestin valmistelua ja loppuhuipentumanaan heidän yhteenottoaan katolisen dystopia-Irlannin järjestyksenvalvojien kanssa postitoimiston rappusilla - se olisi oikea taideromaani. Valitettavasti puikoissa ei ollut Eoghan Ó Tuairisc, joka oli kuollut seitsemän vuotta ennen kirjan julkaisuvuotta (1988), vaan Standún, trenditietoisella ja helpolla tavalla "kapinallinen" pappi Aran-saarilta. Tietääkseni Standún ei ole edes syntyperäinen puhuja, mutta iiriä hän kyllä kirjoittaa juuri kuten sitä Aran-saarilla puhutaan, kielioppiin hän suhtautuu hiukan liiankin huolettomasti, mutta syntaksipuoli on parempaa kuin Ó Tuairiscilla. Ó Tuairisc oli yksi niitä kirjailijoita, jotka kirjoittivat parempaa kirjallisuutta kuin iiriä. Hän on kirjoittanut ainakin kaksi merkittävää historiallista romaania, toinen on vuoden 1798 kapinasta kertova L'Attaque näyttävine joukkokohtauksineen (valitettavasti oma kappaleeni, joka oli vuoden 1998 juhlapainosta, ei selvinnyt hengissä Irlannista Suomeen, ja siinä vaiheessa kun yritin tilata Irlannista uutta, painos oli lopussa eikä enempää ollut suunnitteilla - pitää varmaan käydä Dublinin Cathach Books -antikvariaatissa morjenstamassa Éannaa ja kysyä, olisiko hänellä myydä tiskin alta) ja Pääsiäiskapinaa, mitä muutakaan, käsittelevä Dé Luain, Maanantai.
Entä sitten Standún? Kuten mainitsin, hän on hieman helpolla tavalla kapinallinen. Hänen ensimmäinen romaaninsa Súil le Breith kertoo hyvin seksuaalisin ja avoimin sanakääntein papin ja tämän suojatikseen ottaman narkomaniasta toipuvan nuoren naisen rakkaussuhteesta. Sama pikkupornahtelu jatkuu romaanissa AD 2016, jossa seurataan rinnakkain kuolemansairaan virkaheiton papin ja hänen vanhan heilansa tapaamista sukupuoliyhdyntöineen. Rinnakkain tämän kanssa kulkee katoliseen dystopiaan kasvaneen vielä teini-ikäisen parin seksitön ja epäeroottinen seurustelu - näistä kahdesta kun kirkon ylivalta on tehokkaasti juurinut pois kyvyn nuoreen rakkauteen. Sama peli jatkuu romaanissa Cíocras, jonka nimi tarkoittaa kiihkeää halua ja kiihkeää nälkää. Se taitaa muuten olla ensimmäinen koskaan lukemani Standúnin romaani. Siinä papin rakastajatar on nuori au-äiti, reipas ja viehättävä tyttö, ja pappi olisi menossa naimisiin hänen kanssaan, mutta kirkko ei anna, joten pappi ryhtyy hädissään nälkälakkoon. Romaanissa Cion Mná, jonka nimi on niin nerokas sanaleikki, etten edes ryhdy sitä suomentamaan, taas esiintyy lesbolainen rakkaus, jonka toinen osapuoli on jo vähän vanhempi nainen, olisiko tuollainen meikäläisen ikäinen ihminen - hänet esitetään hyvin reippaana ja vahvana iirinkielisten alueiden viraston voimahahmona, ja itse asiassa pystyn eräisiin iirinkielisyysliikkeen naishenkilöihin tutustuttuani hyvin kuvittelemaan hänet - ja toinen on väkivaltaista miestään paossa oleva nuori äiti.
Ainoa lukemistani Standúneista, jossa kirjailija oikeasti onnistuu saamaan aikaan eroottista värinää, on An tAinmhí, Elukka. Elukka on mies, joka on nuorena yrittänyt onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaa, mutta selvinnyt hengissä yrityksestään ja ruvennut elämään erakkona ja pukeutumaan luolamieheksi, niin että saaren asukkaat pitävät häntä jonkinlaisena Loch Nessin hirviön kaltaisena olentona eivätkä tajua hänen olevan edes ihminen, saati sitten se pari vuosikymmentä sitten kadonneeksi julistettu nuorukainen. Elukka panee merkille, että saarella asuu kaunis yksinäinen nainen, erään perheenemännän isosisko, ja luonnollisesti tarina päättyy siten, että tämä täti alkaa kantaa salaperäisellä tavalla alkunsa saanutta lasta.
Vanhemman sukupolven iirinkielinen viihdekirjailija oli Cathal Ó Sándair - luullakseni oikealta nimeltään Charles Saunders tai jotain sinnepäin. Hän kuoli 74-vuotiaana yhdeksän vuotta sitten. Hänen luomuksensa oli etsivä Reics Carló, jonka seikkailuista minäkin olen lukenut kaksi, taisivat itse asiassa olla kaksi viimeistä: Fáilte ar ais, a Reics! ja Reics Carló ar Oileán Mhanann. Molemmat on kirjoitettu suhteellisen hyvällä, joskaan ei aivan virheettömällä iirillä, ja Cathal Ó Sándairilta onkin lupa odottaa yhtä ja toista, ottaen huomioon, että ainakin Feasta-lehden julkaisemat näytteet hänen muistikirjoistaan osoittavat hänen ponnistelleen hyvän iirin oppimiseksi vähintään yhtä paljon kuin nöyrin palvelijanne. Vasemmistokahelinäkökulmasta Reics oli toki tyypillinen esimerkki vallitsevia valtasuhteita pönkittävästä propagandakirjallisuudesta - jossain välissä viitataan hänen toimineen esim. NATOn palveluksessa. Mutta siinä missä Neuvostoliiton virallinen kirjallisuuspolitiikka julisti, että neuvostokirjallisuuden on oltava kansallista muodoltaan, mutta internationalistista sisällöltään (laulakaa kaikella muotoa niitä kansanomaisia sankarilaulujanne, kunhan niiden sanoissa ylistetään asian vaatimalla pieteetillä tov. Stalinin urotekoja), Cathal Ó Sándair valitsi aivan päinvastaisen tien. Muoto oli suoraan brittiläisistä nuortenkirjoista, Blytonin Viisikoista, Salaisuus-sarjasta ja SOS-sarjasta, puhumattakaan William Earl Johnsin Bigglesistä - tai Anthony Buckeridgen nerokkaan sekopäisistä Jennings-kirjoista. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä vain, Blytonia on käännetty - ja aika kovaotteisesti paikallisväritetty - iiriksi: asialla oli Iarla Mac Aodha Bhuí, iirinkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija, jonka tunnen ainakin sähköpostitse henkilökohtaisesti.) Sisältö oli kuitenkin irlantilaista: Ó Sándair oli toiminut eläkkeelle siirtymiseensä asti tullivirkamiehenä ja hyödynsi työkokemustaan tarinoita kehitellessään, joten rikokset ja mysteerit sijoittuivat lujasti irlantilaiseen maisemaan ja irlantilaisiin olosuhteisiin, ja kirjassa Reics Carló ar Oileán Mhanann ollaan kirjan nimen mukaisesti Man-saarella, jonka omaa gaelilaista kieltä kirjan sivuilla vilahtelee vähän väliä antamassa paikallisväriä.
maanantai 23. toukokuuta 2005
Pois, pois post(modern)in tieltä
Aamulla tapasin laitoksen forskningsledaren, jolle olin pari viikkoa aiemmin vienyt kaksoiskappaleen venäläisiä formalisteja käsittelevästä keskeneräisestä esseestäni. Hän oli kovasti innoissaan ja odotti lisää tavaraa. Ehkä minusta vielä tulee oikea kirjallisuustieteilijä, vaikka hyvän esseen aikaansaamiseksi pitäisi varmaan vielä jaksaa perehtyä Bahtinin formalismikritiikkiin, Формальный метод в литературоведении, mutta venäjänkielisten humanististen tieteiden teoriaa käsittelevien löpinöiden kanssa tappeleminen on aina yhtä puuduttavaa, vaikka sanovatkin Bahtinia hauskaksi veikoksi. (Hän on kirjoittanut kirjan jonkin koulukuntaansa luetun häiskän nimellä, mitä näitä nyt on, Valentin Vološinov nyt ainakin, mutta hallussani oleva kokoomanide lähtee siitä, että Bahtin oikeasti kirjoitti itse kaikki koulukuntansa kirjat ja julkaisi ne kaveriensa nimillä mahdollisesti sensuuria huiputtaakseen.) Forskningsledare oli kovasti innoissaan esseestäni ja odotti lisää todeten, että saksani oli edelleen varsin hyvää - päihitän kuulemma kaikki opiskelijat reilusti. Tähän kohtaan minun olisi pitänyt sanoa hepreaksi: l'havdil. Se on verbin "erottaa" infinitiivi, jota kuulemma käytetään jiddišissä idiomaattisesti tarkoittamaan "älä nyt minua, tyhmää oppilasta, vertaa mestariin" - tai ironisemmin merkityksessä: "kuinka uskallat verrata minua noihin ääliöihin". No, eivät kieltenopiskelijatytöt ääliöitä ole, mutta saksanopiskelijoiden porukoissa en liikkunut silloinkaan kun minulla oli opiskelijaelämää. Venäjän opiskelijoissa oli selvästi enemmän mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Saksanopiskelijatytöt olivat enemmän sitä sorttia, jollaiseksi öyhöttävä hurrivihaajaproletaari mielessään kuvittelee YTNyydessään paistattelevat suomenruotsalaiset yliopistopimatsut. (Siitä tulikin mieleeni hyvä "nuorten naisten fasistinen pahuus" -henkinen uusi kirosana, joka kaikkien naisvihaajien tulee välittömästi ottaa käyttöön: pimatsuika.)
Huonojakin uutisia forskningsledarella oli: hänen mielestään minun tulisi formalisteihin ja Lotmaniin tutustuttuani vielä ottaa selvää Derridasta. Derridasta! Yksi syy siihen, miksi olen pitänyt formalismiesseen kirjoittamisesta, on se, että formalisteilla on oikeasti myös luonnontieteen piirissä nuoruutensa eläneen miehen näkökulmasta (josta en tosiaankaan pääse eroon - yksi osa minusta ymmärtää oikein hyvin Kokkarista, vaikka odottaisinkin häneltä edelleen vastausta siihen kysymykseen, millä lihaksilla ohjelmoinnin tutkija esittää muka olevansa luonnontieteilijä; on muuten kuvaavaa, että ainoa tuntemani ydinfyysikko suhtautuu sekä kieliin, kielitieteeseen että humanistisiin tieteisiin yleensä selvästi vähemmän vainoharhaisesti kuin Ilkka, jos kohta itsekin olen taipuvainen näkemään muut humanistiset tieteet ennen muuta kielitieteen aputieteinä, joiden tulee tyytyä asemaansa meidän ylhäisyytemme nöyrinä orjina ja juoksupoikina) mielekkäitä ajatuksia ja metodologisia lähtökohtia, ennen muuta siksi, että formalisteilla runomitan, tarinakieliopin ja muiden järkeenkäypien apu- ja analyysivälineiden käyttö on tärkeässä asemassa, tärkeämmässä kuin kaikenlainen psykologisoiva juputus, puhumattakaan siitä pseudovallankumouksellisesta löpinästä, joita tantta- ja hinttapoikatutkimuksen (ns. naistutkimus ja ns. queer-tutkimus) piirissä harrastetaan. "Derrida" tarkoittaa minun sanavarastossani samaa kuin omiin mukafilosofisiin höpinöihinsä hirttäytynyt skolastikko.
"Kirjallisuudentutkijat osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen." (Erno Paasilinna.) Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman. Ja siitä seuraa sitten skolastisten koulukuntien syntyminen erilaisten gurujen ympärille. Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää. Forskningsledare sanoi, että formalistien näkökulma on "ahdas", mistä syystä minun sitten pitäisi tutustua johonkin Derridaan. Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn "ahtaaseen" raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä? Tietyssä kohdassa tulee voida sanoa: nyt teoria riittää, voi olla että en tämän teorian puitteissa saa aikaan muuta kuin "ahdasta" tutkimusta, mutta sekin on parempi kuin tunkea näppinsä kaikkien järjellisten rajojen ja reunojen yli paisuneeseen teoriaskolastiikan pullataikinaan. Kyse on kohteen rajaamisesta, johon kuuluu kirjallisuustieteessä oleellisena osana myös menetelmien ja teoreettisten lähtökohtien rajaaminen.
Muudan tuttavuuteni, joka on itseään sivistääkseen käynyt myös naistutkimuksen luennoilla, mutta on pääasialliselta suuntautumiseltaan historioitsija, on todennut kantanaan kirjallisuudentutkimukseen, että ainoa mielekäs tapa tutkia kirjallisuutta ovat kirjailijaelämäkerrat - muu on pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. Vaikka tämä on suunnilleen diametraalinen vastakohta venäläisen formalismin ajattelutavalle - formalismissa kun lähdetään siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat ovat osa aikansa kirjallisia muoteja, joten ajan muodin sitä vaatiessa jokainen kirjailija esiintyy, tai esitetään, absinttia latkivan rankkuuden ruumiillistumana, öyhöttävänä kapakkatappelijana tai lyyrisesti hengiltä kuihtuvana keuhkotautipotilaana (Aleksis Kiven eri elämäkerrat ovat mitä suurimmassa määrin case in point, puhumattakaan siitä, ettei nykysuomalaisia nuoria naiskirjailijoita tunnetusti kukaan osaa erottaa toisistaan) - olen kyllä sitä mieltä, että kaverin tapa rajata ja määritellä oma teoreettinen lähtökohtansa on ihan hyvä ja siitä käsin on aivan mahdollista päästä merkittäviinkin tutkimustuloksiin. Ainakin dokumenttien metsästäminen ja arkistojen penkominen on oikeasti luterilais-weberiläisessa hengessä tutkimustyötä, ihan toisella tavalla kuin kapakassa istuminen omahyväisten humppanistikaverien kanssa.
Huonojakin uutisia forskningsledarella oli: hänen mielestään minun tulisi formalisteihin ja Lotmaniin tutustuttuani vielä ottaa selvää Derridasta. Derridasta! Yksi syy siihen, miksi olen pitänyt formalismiesseen kirjoittamisesta, on se, että formalisteilla on oikeasti myös luonnontieteen piirissä nuoruutensa eläneen miehen näkökulmasta (josta en tosiaankaan pääse eroon - yksi osa minusta ymmärtää oikein hyvin Kokkarista, vaikka odottaisinkin häneltä edelleen vastausta siihen kysymykseen, millä lihaksilla ohjelmoinnin tutkija esittää muka olevansa luonnontieteilijä; on muuten kuvaavaa, että ainoa tuntemani ydinfyysikko suhtautuu sekä kieliin, kielitieteeseen että humanistisiin tieteisiin yleensä selvästi vähemmän vainoharhaisesti kuin Ilkka, jos kohta itsekin olen taipuvainen näkemään muut humanistiset tieteet ennen muuta kielitieteen aputieteinä, joiden tulee tyytyä asemaansa meidän ylhäisyytemme nöyrinä orjina ja juoksupoikina) mielekkäitä ajatuksia ja metodologisia lähtökohtia, ennen muuta siksi, että formalisteilla runomitan, tarinakieliopin ja muiden järkeenkäypien apu- ja analyysivälineiden käyttö on tärkeässä asemassa, tärkeämmässä kuin kaikenlainen psykologisoiva juputus, puhumattakaan siitä pseudovallankumouksellisesta löpinästä, joita tantta- ja hinttapoikatutkimuksen (ns. naistutkimus ja ns. queer-tutkimus) piirissä harrastetaan. "Derrida" tarkoittaa minun sanavarastossani samaa kuin omiin mukafilosofisiin höpinöihinsä hirttäytynyt skolastikko.
"Kirjallisuudentutkijat osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen." (Erno Paasilinna.) Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman. Ja siitä seuraa sitten skolastisten koulukuntien syntyminen erilaisten gurujen ympärille. Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää. Forskningsledare sanoi, että formalistien näkökulma on "ahdas", mistä syystä minun sitten pitäisi tutustua johonkin Derridaan. Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn "ahtaaseen" raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä? Tietyssä kohdassa tulee voida sanoa: nyt teoria riittää, voi olla että en tämän teorian puitteissa saa aikaan muuta kuin "ahdasta" tutkimusta, mutta sekin on parempi kuin tunkea näppinsä kaikkien järjellisten rajojen ja reunojen yli paisuneeseen teoriaskolastiikan pullataikinaan. Kyse on kohteen rajaamisesta, johon kuuluu kirjallisuustieteessä oleellisena osana myös menetelmien ja teoreettisten lähtökohtien rajaaminen.
Muudan tuttavuuteni, joka on itseään sivistääkseen käynyt myös naistutkimuksen luennoilla, mutta on pääasialliselta suuntautumiseltaan historioitsija, on todennut kantanaan kirjallisuudentutkimukseen, että ainoa mielekäs tapa tutkia kirjallisuutta ovat kirjailijaelämäkerrat - muu on pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. Vaikka tämä on suunnilleen diametraalinen vastakohta venäläisen formalismin ajattelutavalle - formalismissa kun lähdetään siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat ovat osa aikansa kirjallisia muoteja, joten ajan muodin sitä vaatiessa jokainen kirjailija esiintyy, tai esitetään, absinttia latkivan rankkuuden ruumiillistumana, öyhöttävänä kapakkatappelijana tai lyyrisesti hengiltä kuihtuvana keuhkotautipotilaana (Aleksis Kiven eri elämäkerrat ovat mitä suurimmassa määrin case in point, puhumattakaan siitä, ettei nykysuomalaisia nuoria naiskirjailijoita tunnetusti kukaan osaa erottaa toisistaan) - olen kyllä sitä mieltä, että kaverin tapa rajata ja määritellä oma teoreettinen lähtökohtansa on ihan hyvä ja siitä käsin on aivan mahdollista päästä merkittäviinkin tutkimustuloksiin. Ainakin dokumenttien metsästäminen ja arkistojen penkominen on oikeasti luterilais-weberiläisessa hengessä tutkimustyötä, ihan toisella tavalla kuin kapakassa istuminen omahyväisten humppanistikaverien kanssa.
sunnuntai 22. toukokuuta 2005
Oletteko tulossa Jupiteriin?
Olen edelleenkin jatkanut iirinkielisen Maailmankaikkeuden ensyklopedian rakentamista. Keräilin tässä juuri tietoja Jupiterin Europa-kuuta varten - toistaiseksi Io on ainoa galileaanisista kuista (iiriksi Gealacha Galileo), josta minulla on oma hakusana. Tämä sivu on hyvä resurssi, mutta se on ilmeisesti mainosrahoitteinen, koska oikeassa laidassa kurkkii sponsoroituja linkkejä. Siellä oli sitten näinkin lupaava linkki:
Coming to Jupiter?
Get advice and recommendations from local residents.
AskaResident.com
Lupaavaa. Tätä linkkiähän on aivan pakko seurata. Valitettavasti kyseessä ei ole Jupiter-planeetta, vaan ilmeisesti Floridassa sijaitseva samanniminen asutuskeskus. Ja minä jo ehdin luulla...Pitäisi kai lukea vähemmän tieteiskirjallisuutta, ja enemmän humanististen tieteiden teoriaa käsitteleviä kirjoja. Venäjänkielinen Bahtinin koulukunnan tekstien kokoelmakin pölyyntyy nurkissa.
Coming to Jupiter?
Get advice and recommendations from local residents.
AskaResident.com
Lupaavaa. Tätä linkkiähän on aivan pakko seurata. Valitettavasti kyseessä ei ole Jupiter-planeetta, vaan ilmeisesti Floridassa sijaitseva samanniminen asutuskeskus. Ja minä jo ehdin luulla...Pitäisi kai lukea vähemmän tieteiskirjallisuutta, ja enemmän humanististen tieteiden teoriaa käsitteleviä kirjoja. Venäjänkielinen Bahtinin koulukunnan tekstien kokoelmakin pölyyntyy nurkissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)