TUE ANTIFAA - STÖD ANTIFA

torstai 20. tammikuuta 2005

Vitun paskabloggeri

Kirjoitin hienon postauksen, mutta vitun paskabloggeri söi sen! FUCK YOU BLOGSHITTER.COM!

keskiviikko 19. tammikuuta 2005

Nainenko ei pärjää miehelle luonnontieteissä?

Henryn blogin tuoreimmassa keskustelussa skabataan nyt siitä, onko nainen luonnontieteellisesti lahjakkaampi vai lahjattomampi, kun naisia ei insinöörien ja luonnontieteilijöiden joukossa muka riittävästi näe (heh heh, tulisitte joskus katsomaan jotain kemian luentosalia). Asiaa pitkään pohdittuani totean ex cathedra seuraavaa:

Älykkyysosamääristä kaakottaminen nyt on sitä tavallista paskanjauhantaa. Koko homman voi selittää sukupuolten erilaisella sosiaalisella käyttäytymisellä.

Poikayhteisöstä syrjäydytään helpommin. Jalkapallo- ja öyhötyssosiaalisuus heittää mäkeen sekä älyköt että riemuidiootit, mistä syystä minunkin ainoat kaverini ala- ja yläasteella olivat usein vielä keskimääräistäkin selvästi tyhmempiä.

Tyttöyhteisö ottaa käytännöllisesti katsoen kaikki mukaansa, mutta sittenpä sen normittava painekin on voimakkaampi. Luonnontieteissä pärjääminen (paitsi osana yleistä koulussa hyvin pärjäämistä ulkoluvun ja tunnollisuuden avulla) on niin suuri rikos tyttöyhteisön normeja vastaan, että harva tyttö uskaltaa uhmata niitä. Luonnontieteitä älyllisenä leikkinä rakastava tyttö on luonnonoikku.

Naisten huonompi pärjääminen luonnontieteissä selittyy myös pitkälti naisten keskuudessa kaikkialla läsnäolevalla taikauskon ja irrationaalisen mystiikan kulttuurilla. Miehilläkin on irrationaaliset ja mystiset uskomuksensa, kuten esimerkiksi juuri älykkyysosamääräuskonto, jolla on merkittävä funktio nörtti-ATMien itsetunnon pönkittäjänä, mutta miesten irrationalismeilla on yleensä luonnontieteellinen pintasilaus, jonka ansiosta ne sopivat mukavasti osaksi nörtti-ATM:n yleistä maailmankuvaa.

Luonnontieteisiin hakeutuvien tyttöjen sitä vastoin on vapauduttava sukupuolelleen tyypillisistä irrationalismeista, kuten horoskooppiuskosta, joka on endeeminen älykkäidenkin tyttöjen keskuudessa. Monelle tytölle tämä kognitiivinen dissonanssi on liikaa, ja heiltä katkeavat opinnot, mielenterveyskin voi mennä.

En usko, että naisilla olisi mitään biologista syytä olla huonompia luonnontieteissä, mutta naiset nousevat miesten rinnalle niillä aloilla jos ja vain jos naistenlehtikulttuuri revitään alas jäännöksiä jättämättä ja kaikenlaiset maagisia voimakenttäpahveja markkinoivat humpuukifirmat murskataan keinoin, jotka saisivat Stalininkin vaikuttamaan maltilliselta ja suvaitsevaiselta kaverilta.

Kyllähän luonnontieteitä kehittämässä on ollut merkittäviä naisia, kuten Curie ja Meitner, mutta on aika kuvaavaa, että heidän elämäntyönsä sijoittuu ajalle, jolloin naisten vapautuminen oli vasta alkamassa ja pätevä nainen saattoi päteä *yksilönä*. Sitten kun naiset ryhmänä vapautuivat kunnolla, he kehittivät itselleen saman tien irrationaalisen ja älyllisesti tuhoisan huuhaamassakulttuurin, joka tukahduttaa luonnontieteellisesti lahjakkaat tytöt tehokkaammin kuin mikään "naisten sorto" aikoinaan.

perjantai 14. tammikuuta 2005

Jenni Virtanen ja Jennifer Thandiwe Mpumlwana

Huygens-luotain on nyt saavuttanut Titanin, aurinkokunnan suurimman kuun. Ilmeisesti Redshift pitää vielä päivittää, ennen kuin sillä pääsee Huygensin mukana Titaniin, mutta Galileon ja Cassinin matkat sillä kyllä voi tehdä. Seuratessani Cassinin lentoa Tyynenmeren yli tulin panneeksi merkille erään seikan.

Te pimeydessä vaeltavat, joilla ei vielä ole Redshift-romppua, tietäkää, että sen eräs mielenkiintoinen ominaisuus on maapallon observatoriokartta. Toisin sanoen sillä on mahdollisuus katsella, miltä maapallo näyttää kun mantereille ei ole merkitty muita maamerkkejä kuin tähtitornit. Ja tällä kartalla Afrikan manner on autio ja tyhjä, ja Jumalan henki liikkuu vetten päällä. Juuri nyt Redshift veivaa näkökulmaa viistosti Guinean lahden pohjukasta kohti Lähi-itää Afrikan yli, ja toistaiseksi ensimmäinen näkyvä observatorio on Kairossa. Persianlahden arabimaissa ei punaisia täpliä näy, mikä on ihan oikeasti häpeällistä ottaen huomioon arabien tähtitiedeperinteet. Mutta heti kun näkyy kaistalekin Eurooppaa, niin jo tulee toinen ääni kelloon. Sisiliassakin näkyy olevan observatoriot sekä Palermossa että Cataniassa, ja myös Sardinian Cagliarissa välkkyy punainen nelikulmio. Turkissa on tämän rompun kriteerien mukaan kolme observatoriota Ankarassa, Izmirissä ja Istanbulissa; entisen Neuvostoliiton alueellakin niitä tuntuu olevan mukavasti, ollaanhan sentään maailman ensimmäisen avaruusvaltion alueella, vaikka Turun kaupunginkirjastosta löytyykin erään unkarilaisen höyrypään pamfletti, jossa julistetaan, ettei ryssät nyt aineskaan ole missään avaruudessa voineet käydä, kun ne on niin tyhmiä ja alempirotuisia ja pahoja. Ja ennen kuin joku kysyy, niin totta maar siellä olemme edustettuina mekin: Helsingin yliopisto, Tuorla ja Metsähovi on merkitty karttaan, muita ei. Nyrölä on kai harrastajaobservatorio, muistaakseni sitä pitää yllä Jyväskylän Sirius -niminen harrastajayhdistys, mutta eikö Oulussakin opiskella tähtitiedettä? Vai eikö siellä ole tarpeeksi ns. infraa tähtitorniksi asti? Mutta yhtä kaikki, harrastaakseni Huono kansallinen itsetunto -nimisen moniottelun osalajia nimeltä Suuressa maailmassa noteeratuksi pääsemisestä riemuitseminen, huudahdan tässä: Hyvä me! Hyvä Suomi! Öyhö-öyhö-öyhö-öö! (Te saakelin luonnontieteilijät voisitte piru vie joskus osoittaa vastaavaa lojaalisuutta meikäläisille, silloin kun suomalainen humanistinen tutkimus saa aikaan jotain merkittävää. Esimerkiksi suomalaisten aikaansaannokset burušaskinkielisen epiikan keräämisessä eivät ole aivan merkityksettömät, olen antanut kertoa itselleni; ja Simo Parpolan asema maailman suurimpana assyriologina ansaitsisi huomionne.)

Tästä kapistuksesta saa myös tiedot jokseenkin kaikista murikoista, jotka tuosta Marsin ja Jupiterin välistä on löydetty ajelehtimasta, siis asteroideista. (Juu, kyllä tiedän, että niitä on muuallakin. Joku ystävällinen sielu pisti Blogistaniin taannoin linkin maailmankaikkeuden karttaan, jonka avulla pääsin perille sellaisten kohteiden kuin Oortin pilven ja Kuiperin vyön olemassaolosta. Ja tiedän kyllä mikä se Quaoar on ja missä, kiitos vaan.) Tulin törmänneeksi pötikkään nimeltä Jennivirta, joka aivan ilmeisesti on nimetty jonkun vasta nyt kolmenkymmenen vuoden ikään tulevan pimatsun mukaan - tosin kimuli ei ole nimeltään Jenni Virta, vaan Jenni Virtanen. (Otan osaa - tuskin voi kuvitella persoonattomampaa nimeä sen ikäiselle suomalaiselle naiseliölle. Etunimi on seitsemänkymmenlukulainen muotinimi, ja sukunimi on Suomen yleisin. Jonkinlaisena runollisena oikeudenmukaisuutena lienee pidettävä sitä, että juuri tuon niminen henkilö ikuistetaan tähtikarttaan, vaikka kyllähän minä tiedän, että asteroidit nimetään sen mukaan mitä mieleen juolahtaa - täällä Suomessa oli muistaakseni jokin porukka tuossa oliko se nyt viime sotien aikana, joka löysi asteroideja ihan työkseen ja jakoi niille nimeksi sekä Saimaan, Päijänteen, Inarin että entisten ja nykyisten vaimojensa ja tyttöystäviensä nimet.) Jokin suomalainen tiedeläystäke on haastatellut häntä asteroideista, ja haastattelusta ilmenee, että hän päätyi tähtitieteilijäksi lukemalla ensin Hawkingin Ajan lyhyen historian (ihan kuin mokoma amerikkalaisille valmiiksi pureskeltu opus muka olisi yhtään sen kummempi kuin suomalaisten jo vuosikymmen aiemmin ilmestynyt loistava ja havainnollisesti selitetty ja kuvitettu Mustaa aukkoa etsimässä, en voi olla happamesti huomauttamatta - Ursan julkaisutoiminta tähtitieteen popularisoimiseksi suomen kielellä on Jumalasta, muulla tavalla en osaa itseäni ilmaista) ja hakeutumalla sitten jollekin nuorten tähtitiedekurssille, jolla sai katsella kaukoputkeenkin. Koulussa hän ei ollut edes erityisen kiinnostunut fysiikasta eikä hyvä siinä, hän sanoo; hän oli enemmän kieli-ihmisiä, mutta päätti hammasta purren ja silkkaa uhmakkuuttaan opiskella hyväksi fyysikoksi. (Taas yksi esimerkki siitä, että 99 % lahjakkuudesta on puhdasta työtä. Minä en kouluaikoina ollut mitenkään kauhean hyvä kielissä. Tai oli minulla niistä hyvät numerot, mutta niinhän minulla oli kaikesta muustakin; ja koulukielissä on helppo pärjätä osaamatta todellisuudessa kommunikoida hyödyksi asti. Luovuin luonnontieteistä pitkälti siksi että kielet olivat minulle samanlainen haaste kuin fysiikka tälle asteroiditytölle - matemaattiset aineet alkoivat synnyttää minussa johan tää on nähty -tunteita.) Mutta kun täällä meillä on niin hyvä tieteellinen infrastruktuuri - observatoriot ja julkaisutoiminta - Jenni-neiti pystyi imeytymään tieteelliseen elämään merkittäväksi tutkijaksi.

Ajatellaan sitten neiti Jennifer Thandiwe Mpumlwanaa, joka varttuu jossain Mbungwemaassa mustassa Afrikassa. Hän ei saa lukeakseen Ajan lyhyttä historiaa äidinkielellään, ei edes englanniksi, vaikka sitä Mbungwemaassa luultavasti osataan, koska mahdollisuudet ovat melko suuret, että mbungwekansan siirtomaaisäntä on ollut Brittiläinen imperiumi. Sitä vastoin hänelle kyllä tarjotaan moraalisesti rakentavaa lukemista omalla kielellään, nimittäin Jack T. Chickin sarjakuvia ehkäisyn, abortin, kondomin ja kaiken muunkin synnillisyydestä. Se on kirjoitettua sanaa, sivistystä ja tulee lännestä, jossa ollaan niin hyvinvoivia, joten sen täytyy olla hyvää, oikeaa ja edistyksellistä tietoa. Kylän vanhan tietäjäukon jutut eri tähdistä ja niissä asuvista hengistä, jotka niin kovasti kiihottivat pikku Jenniferin mielikuvitusta leiritulen ääressä lapsena, alkavatkin vaikuttaa synnilliseltä taikauskolta. Ja tottahan toki kristillisen kirjallisuuden tulee olla oikeaa sivistävää oppia, kun kerran sitä jakelevat hienoilla autoilla hyvissä vaatteissa kulkevat pulskat ja ravitut lähetyssaarnaajat - Amerikan keskilännestä tulevat nuoret miehet ja naiset, jotka tuskin ovat luonnontieteellisen sivistyksen kannalta oleellisesti korkeammalla tasolla kuin käännytettävänsä.

Kun kaikenlaiset Kokkaris-fanit vakuuttelevat toisilleen, että musta rotu on varmasti muita vähä-älyisempi, ja samalla panevat merkille, että kristityn lännen maallistuessa Afrikka kristillistyy yhä enemmän, he eivät ilmeisestikään tule pohtineeksi, miten päin siinä on se kausaliteetti. Afrikan takapajuisuudessa ja kiihkokristillisyydessä on (kannattaa lukea Paul Theroux'n kirja Dark Star Safari) kyse siitä, että koko maanosa on pitkälti angloamerikkalaisen takamaiden uskonnollisuuden vientikohde. Keskilännen kiihkeät kristityt haluavat tuoda Herran sanaa mustille pakanaraasuille, ja ovat sen tehdäkseen valmiita opettelemaan vaikeita, tuskin kirjakielen asteelle päässeitä paikalliskieliä. "Keskimääräinen" afrikkalaiskieli on täynnä taivutuspäätteitä ja -etuliitteitä, jotka jo sinänsä ovat yksikieliselle englanninpuhujalle yhtä helvettiä. Kun siihen lisätään vielä tonaalinen ääntäminen - itse asiassa suurin osa maailman kielistä lienee tonaalisia, ei ainoastaan kiina - tarvitaan aika vahva vaikutin, jotta amerikkalainen vaivautuu moista oppimaan. Esimerkiksi sellainen vaikutin kuin monomaaninen uskonkiihko.

Luonnontieteilijöiden alinomainen vittuilu siitä, miten kukaan viitsii opetella tätä tai tuota "pientä ja tarpeetonta" kieltä, pistää vihaksi sen takia, että ongelma on juuri tässä: jos en minä opettele, niin silloin opettelevat amerikkalaisten telkkuevankelistojen lähettiläät.Luonnontieteilijät eivät opiskele kikongoa eivätkä ndongaa viedäkseen Stephen Hawkingin ilosanomaa mustan Afrikan kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Lähetyssaarnaajat opiskelevat. Ehkä ette tiedä, mikä taho on netissä erehtymättömänä geolingvistiikan tietolähteenä hyödynnetyn Ethnologue-tietokannan takana, mutta minäpä tiedän: Summer Institute of Linguistics. Sen kotisivuilta ilmenee selkeästi, että kyseessä on uskonnollisperustainen järjestö; ja sitä on arvosteltu ankarasti latinalaisamerikkalaisten sotilasjunttien ja kuolemanpartioiden avustamisesta, epäilemättä siksi, että järjestön "uskonnollisuus" tarkoitti käytännössä hyväätarkoittavan naiivia antikommunismia.

Kun tasan ainoat länsimaisen kulttuurin käytännössä läsnäolevat muodot mustassa Afrikassa ovat Jack T. Chick -tyyppinen kristillisyys ja afrikkalaisten kaupunkien lännen öyhöttävää alaluokkaa ihanteenaan matkiva citykulttuuri, niin mistä helkutista te luulette afrikkalaisten tiedemiesten ja luonnontieteilijöiden sikiävän? Kuka antaa Jennifer Thandiwe Mpumlwanan käteen kimbungwen kielisen fysiikan oppikirjan (tai fysiikkaa kansantajuisesti opettavan sarjakuvan)? Kuka luonnontieteilijä vaivautuu lähtemään Scientific Education Mobile Taskforcena Land Roverilla keskiafrikkalaiseen pusikkoon mukanaan paikallisilla kielillä laadittuja oppikirjoja? Kuka luonnontieteilijä menee sinne opettamaan kaiken uhallakin darwinismia mustille, jotka ovat juuri lukeneet pidginenglanninkielisestä Jack T. Chickistä seuraavan ilosanoman: Paahha paahha pakana sano, ku ihminen tule ulos apinakorilla. Se ole suuri synti ja perkelepaskannus pääl sinu sielu. Sinä täyty pakko työntä piitkäkeihäs sissä maha pääl paahha pakana, silku sinä itte täyty mene sissä paahha paahha perkelehelkutti josku sinä kuule tämä paahha paahha pakanavalhetus.

Valitan, pojat, mutta ne kristityt lähetyssaarnaajat ottavat juuri tuollaisia riskejä. Kannattaisi teidänkin, paitsi että ette halua luopua mukavista duuneistanne insinööreinä, suomalaisen koulun matikanopettajina tai kanadalaisen yliopiston tietotekniikan luennoitsijoina. (On olemassa Médecins sans frontières ja Reporters sans frontières, mutta missä viipyy Scientifiques sans frontières?) Jonain päivänä ehkä kadutte sitä, kun ugandalaisen Lord's Resistance Armyn kansainvälinen vastine, keskilännen uskonnollisten amerikkalaisten johdolla perustettu afrikkalaisista vapaaehtoisista koottu Euroopan kristillistämisarmeija murtaa ovenne ja ryntää sisään viidakkovesureita heiluttaen ja huutaen iskulausettaan: Science! Kill! Darwin! Kill! Darwin - Devil! Hell, Hell, Hell!

Ja on sitten aivan turha urputtaa, että minä en tekisi osaani. En osaa afrikkalaisia kieliä, mutta iiriä osaan, ja iiriksi laadin nimenomaan luonnontieteellisesti sivistäviä tekstejä - kansanomaiseen pakinatyyliin. Monet iirin harrastajat ovat sikäläisestä uskonnollisesta anti-intellektualismista vaikutteita saaneita amerikanirlantilaisia, jotka kuitenkin ovat kieleen siinä määrin ihastuneita, että lukevat kaiken, mitä iiriksi käsiinsä saavat. Minä pidän huolen siitä, että he saavat käsiinsä sellaista, mitä eivät englanniksi lukisi.

tiistai 11. tammikuuta 2005

Mitä tänä iltana kotona opit?

Opin, että Munsterin murteen ilmaus dein rud orm ei tarkoita "tee minulle palvelus", vaan "tee kuten olen käskenyt tai pyytänyt". No, Munsterin iiri ei ole koskaan ollutkaan suosikkimurteitani. Nytkin iso joukko kirjoja juuri sillä murteella odottaa panuttavaksi pääsemistä.

Sen lisäksi opin David Darlingin maailmankaikkeussivuilta, että Venuksellakin uskotaan kenties voivan olla jonkinlaista alkeellista mikrobi- tms. elämää. Planeetalla, jonka ilmakehä on paksua hiilidioksidia ja jonka kamaraa huuhtovat raikkaat rikkihapposateet, ei moista oikein osaisi odottaa, mutta kuulemma pilvissä olot ovat vähemmän rankat kuin kamaralla. Kasvihuoneilmiö on Venuksella sitä luokkaa, että tavalliset lämpötilat olisivat Merkuriuksellakin kuumemmasta päästä.

Venukselta löytää muuten mielenkiintoisia paikannimiä, kuten Tellervo. En tiedä, kraatteriko se on vai mikä. Venus ei kyllä ole kraatteriplaneetta, koska sen ilmakehän läpi menevät vain tosi isot meteorit.

maanantai 10. tammikuuta 2005

Kuolinkeinoelämä

Jokin elinkeinoelämän silmäätekevien työryhmä on näköjään taas lykännyt ulos kokoelman sitä heikäläisten tavallista liturgiaa. Lisää joustoja, jengi koululaitoksesta läpi nopeammin, koulussa opetettava englantia ja venäjää ennen muita kieliä, suhteita kallistettava lähemmäksi Yhdysvaltoja, luu kurkkuun ay-liikkeelle, ja kaikki se iänikuinen kitinä. Kuten tuossa taannoisessa Suomen nasaalisesti ynistyjen uutisten tietotoimiston uutiskatsauksessa totesin, tuntuu siltä että Suomen kilpailukyvyn saamat ylistävät arviot ovat oikein yllyttäneet tätä toistaitoisten kunnanelättien sakkia lietsomaan kriisiä tyhjästä.

Minä en ole mikään liiketalouden asiantuntija, mutta työelämään päästyäni olen alkanut muodostaa jonkinlaista mielikuvaa siitä, millainen on innovatiivinen yritys, ja yhden asian voin sanoa: kaikenlaiset vuorineuvokset, jotka eivät oikeasti osallistu vapaaseen kilpailuun (koska heidän firmansa ovat niin isoja ja vakiintuneita ja heidän asemansa niin etabloitunut, että heidät pelastetaan tarvittaessa vaikka valtion tuella, ts. suuryritysten köyhäinavulla), ovat tasan tarkkaan viimeinen taho, jolta kannattaa innovaatioita mennä kyselemään. Näyttääkin siltä, että moisessa äijäkerhossa henkinen laiskuus on saavuttanut huomattavasti kolossaalisemmat mitat kuin missään valtiollisessa byrokratiassa jähmeimmilläänkään.

Jos nyt ajatellaan Yhdysvaltoja, niin koko se maahan on korruptoitunut kuin saatana enroneineen ja halliburtoneineen, ja hyvää vauhtia matkalla jonkinasteiseen totalitarismiin, kun uskonnollinen oikeisto ja suurpääoma ovat löytäneet toisensa. En oikein usko, että Yhdysvallat varsinaisesti päätyy miksikään natsivaltioksi (se riski toki on olemassa, ja Luoja meitä "sosialisteja" sitten auttakoon, Luoja tai Ranskan ydinpelote - ehkäpä muuten Lula da Silvan ydinaseohjelma ei tarkemmin ajatellen olekaan niin huono idea) , mutta on harvinaisen selvää, että maan sivistyselämä ja sitä myötä myös talous kärsivät tuon epäpyhän allianssin yhteistoiminnasta merkittävästi. (Itse asiassa siinä vaiheessa kun vapaamieliset demokraatit on poistettu pelistä, Yhdysvallat voi esittää maailmalle ja itselleen edelleenkin pluralistisen tasavallan roolia, koska äänestäjille jää yhä valinnanvaraa rahaoikeiston, libertaristien ja uskonnollisen oikeiston väliltä. Siinä tilanteessa toki libertaristit voivat nousta oikeastikin vapaamielisten arvojen, kuten abortin ja ehkäisyn sallimisen, kannattajiksi ja huolehtia siitä, että tieteellä ja tutkimuksella säilyy edes jonkinlainen vapaus.) Hajuraon pitäminen Yhdysvaltoihin ei näissä oloissa ole ollenkaan tyhmää.

Taloudellisestikin olisi typerää antautua liian läheisiin ulkopoliittisiin suhteisiin jenkkien kanssa. Sivilisaatioiden yhteentörmäystä tuskin tulee siinä muodossa kuin Huntington väittää, mutta sitä vastoin on kyllä mahdollista, että jenkkien ja rättipäiden välinen konflikti kärjistyy toistaiseksi sodan partaalle. Tällaisessa tilanteessa on taloudellisestikin fiksua säilyttää kauppa- ja diplomaattiyhteydet rättipäihin. Innovatiivisuutta edustaa näissä oloissa parhaimmillaan Hesen päätös ruveta avaamaan purilaispaikkoja arabimaihin. Tässä hyödynnetään Suomen mainetta puolueettomana, miltei arabiystävällisenä maana - oltiinpa islamista mitä mieltä tahansa, kauppaa voi käydä vaikka kannibaalien kanssa, sanoo sikarisetä Churchill haudastansa - liiketaloudellisiin tarkoituksiin nappaamalla hyvät markkinat jenkkien hampurilaisketjujen nokan edestä. Juuri sama idea oli idänkaupassa aikoinaan - mentiin semmoisille markkinoille, joille esim. jenkkien oli ulkopoliittisista syistä vaikea päästä. Sen sijaan että haikailtaisiin 70-luvun idänkauppaa takaisin, pitäisi miettiä mikä näinä aikoina olisi sama asia kuin neukkujen kanssa bisnestäminen noina vanhoina pahoina aikoina. Tietysti arabien sun muiden muslimien kanssa käytävä kauppa. Mutta eihän se vanhoille Moskovat käyneille vuorineuvoksille sovi. Joutuisivat vielä neuvottelemaan selvin päin. Hyi olkoon.

Huomatkaa kuitenkin: sen sijaan että Suomen nykyistä asemaa maailmanpoliittisella kartalla hyödynnettäisiin luovasti elinkeinoelämän tarpeisiin, meidän pitäisi noiden keskinkertaisuuksien mielestä lähentyä Yhdysvaltoja ja luopua potentiaalisista kilpailuvalteistamme. Sen sijaan että käytetään niitä voimavaroja joita on, meidän pitäisi heittää ne olan yli menemään ja mukautua johonkin valmiiseen malliin, jota nämä herrat meille tyrkyttävät. Luulisi jopa vuorineuvoksen älyävän, ettei kukaan oikeasti menesty olemalla samanlainen kuin kaikki muut, vaan hyödyntämällä luovasti erilaisuuttaan. Mutta ehkä vuorineuvokseksi pääsee oikeasti nimenomaan lahjattomuudella, keskinkertaisuudella ja susien mukana ulvomalla?

Sen sijaan kaikille pitäisi mukamas opettaa venäjää, kun pitää olla niin gatewaytä, niin gatewaytä. Sanonko mä mitä Venäjältä tulee, millaisen kauppatavaran gatewaynä tässä ollaan? Hasan, pollen, pillun ja piraattiäänitteiden. Ainoa mihin tavallinen pulliainen (kuten vuoden 2002 keväällä tapaamani psykonarttu, joka oli myös itäsuomalaisen kotikaupunkinsa poliisimestarin tytär - tällä tasolla on itäsuomalainen lainkuuliaisuus nykyään) käyttäisi venäjän kielen taitoa olisi Viipurin markkinoiden trokareiden ja joppareiden kanssa asioiminen. Koko Pähkinäsaaren rajan itäpuolinen osa maata on joka tapauksessa pikkuhiljaa muuttumassa Venäjän siirtomaaksi. Oli varmaan alun pitäenkin virhe ylittää raja. Jos olisi jääty tälle puolen, ei olisi tuota Savoakaan tullut perustettua. Vasta nyt on selvinnyt, että siinä kulkee oikeasti Suomen ja Venäjän luonnollinen rajalinja, ja Savo on vuosisatojen pohjimmiltaan keinotekoisen ja elinkelvottoman suomalaisasutuksen jälkeen återbördaantumassa takaisin rättmätig ägarelleen.

No, leikki sikseen. Elinkeinoelämä odottaa idänkauppanostalgioissaan Venäjän nousua takaisin talousmahdiksi ja haluaa panostaa sen varaan, tahtoo että täällä opiskeltaisiin venäjää sitä päivää silmälläpitäen. Ihan meidän kesken, pojat: kyllä minäkin uskon Jeesuksen toiseen tulemiseen, mutta en oikein tiedä, pitäisikö tämän päivän talouspoliittiset linjat vetää sen mukaan, että Jeesus tulee meidän elinaikanamme tai että vanhurskaat nyhtäistään taivaaseen kovin pian.

Minä muuten ihmettelen, mihin nämä tyypit ylipäätään pyrkivät tyrkyttämällä näitä poliittisesti toteuttamiskelvottomia ja - mikä alkaa näyttää yhä selvemmältä - myös isänmaan kilpailukyvyn kannalta hyödyttömiä, jopa vahingollisia ehdotuksiaan vuodesta toiseen. Niin kauan kuin oli vielä uskottavasti väitettävissä, että kaikenlaisilla evoilla ja etloilla oli oikeasti asiantuntemusta, tälle ehkä kannatti kallistaakin korvansa. Nyt kun on ilmennyt, että Suomessa harjoitettu politiikka ilmeisestikin on ollut kilpailukyvynkin näkökulmasta pääsääntöisesti oikeaa - että mitään ei ole rikki eikä tarvitse korjata - elinkeinoelämän keskusjärjestöjen parkumatit huutavat vain tätä samaa evankeliumiaan entistä kovempaa. Kuka heitä enää ottaa vakavasti?

lauantai 8. tammikuuta 2005

Kaasua, pojat! Naamarit esiin!

En ole vieläkään onnistunut liimaamaan sitä kuvaa tänne blogiin, joten puhutaan ihan muusta, nimittäin ensimmäisen maailmansodan brittiläisistä rintamarunoilijoista. Sattumoisin he liittyvät elämänhistoriassani sekä Irlantiin että lapsuuteeni. Tärkeimmät nimet tässä yhteydessä ovat Wilfred Owen, Siegfried Sassoon ja Charles Hamilton Sorley. En tiedä, tunnetaanko nämä nimet kovin laajalti Suomessa, mutta brittiläisessä maailmassa kaikilla kolmella on kaikunsa. Veikkaisin Siegfried Sassoonia - etunimestä huolimatta aito anglosaksi, veikkaanpa hänen saaneen moisen rintaman väärälle puolelle osoittavan ristimänimen Wagnerin oopperoiden vaikutuksesta - kaikkein merkittävimmäksi, mutta myös Sorley tuntuu olevan tuttu nimi alan miehille. Olin joskus nettiyhteydessä Sassoonin muistoseuraan, ja olin joskus lukenut näitä herroja käsitelleestä suomenkielisestä artikkelista häthätää meidän kielellemme käännetyn säkeen Kun vaiteliaat kuolleet käy joukoin sua vastaan. Sassoonin seura tunnisti säkeen, jonka käänsin englanniksi, väärän runoilijan sitaatiksi, Sorleyn. Se tulee tästä runosta:

When You See Millions of the Mouthless Dead

CHARLES HAMILTON SORLEY



When you see millions of the mouthless dead
Across your dreams in pale battalions go,
Say not soft things as other men have said,
That you'll remember. For you need not so.
Give them not praise. For, deaf, how should they know
It is not curses heaped on each gashed head?
Nor tears. Their blind eyes see not your tears flow.
Nor honour. It is easy to be dead.
Say only this, "They are dead." Then add thereto,
"Yet many a better one has died before."
Then, scanning all the o'ercrowded mass, should you
Perceive one face that you loved heretofore,
It is a spook. None wears the face you knew.
Great death has made all his for evermore.




Uutisryhmissä minulla oli tapana manata nuorten naisten kiusaksi mielikuvia itsemurhan tehneiden nuorten miesten armeijasta, joka tyhjin silmäkuopin, madot poskista loikkien seuraa jokaista "seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan" harjoittavaa nuorta naista yötä päivää, koska heidän itsemurhansa on hänen vapautensa hinta. Tällä runolla oli oma osuutensa moisen mielikuvan syntyyn.

Otto Dix: Kallo. Lähde: www.Memorial-Caen.fr



Toinen merkillepantava runo on Wilfred Owenin Dulce et decorum est pro patria mori - Suloista ja kunniakasta on kuolla isänmaan puolesta.

Dulce et Decorum

WILFRED OWEN



Bent double, like old beggars under sacks,
Knock-kneed, coughing like hags, we cursed through sludge,
Till on the haunting flares we turned our backs,
And towards our distant rest began to trudge.
Men marched asleep. Many had lost their boots,
But limped on, blood-shod. All went lame, all blind;
Drunk with fatigue; deaf even to the hoots
Of gas-shells dropping softly behind.

Gas! Gas! Quick, boys! An ecstasy of fumbling,
Fitting the clumsy helmets just in time,
But someone still was yelling out and stumbling
And floundering like a man in fire or lime.
Dim through the misty panes and thick green light,
As under a green sea, I saw him drowning.
In all my dreams, before my helpless sight,
He plunges at me, guttering, choking, drowning.

If in some smothering dreams, you too could pace
Behind the wagon that we flung him in.
And watch the white eyes writhing in his face,
His hanging face, like a devil's sick of sin;
If you could hear, at every jolt, the blood
Come gargling from the froth-corrupted lungs,
Obscene as cancer, bitter as the cud
Of vile, incurable sores on innocent tongues,
My friend, you would not tell with such high zest
To children ardent for some desperate glory,
The old Lie: Dulce et decorum est
Pro patria mori.


Kiinnittäkää erityisesti huomiota toisen säkeistön alkusanoihin, miten konkreettinen mielikuva siitä syntyy: Gas, gas! Quick, boys! An ecstasy of fumbling... Huomatkaa tuo sanamuoto: näille pojille kaasuhyökkäykset ovat arkipäivää ja naamarien penkominen esille kuuluu rutiiniin. Mutta joku kompastuu naamaria hakiessaan eikä ehdi saada sitä käsille. Ja hän hukkuu, kuivalla maalla, tai vihreään mereen. Kloorikaasu on vihertävän keltaista. Se aiheuttaa keuhkopöhön eli keuhkojen täyttymisen nesteestä, siis eräänlaisen hukkumisen.

Tunnen ensimmäisen maailmansodan taistelukentät useimpia ikäisiäni suomalaisia paremmin, koska olen lukenut pikkupoikana Kuohuvaa vuosisataa. Kyseisestä julkaisusta löytyi myös artikkeli näistä rintamarunoilijoista, joka on jäänyt mieleeni. Nyt tuntuu hämmentävältä käydä ensimmäisen maailmansodan muistolle omistetuilla brittiläisillä nettisivuilla, tavata siellä nämä tutut runoilijat teksteineen ja nähdä sotaa kuvanneet maalaukset, jotka muistan lapsuudestani.

William Orpen: Thiepval. Lähde: www.memorial-caen.fr



Tästä minulle tulee itse asiassa mieleen puolalaisen Bronisław Linken maalaus Morze krwi, Verimeri, jossa on rantaan huuhtoutuneita kalloja ja luunkappaleita realistisesti kuvatun verimeren rannalla. Linken maalauksessa vaahtopäiset veriaallot näyttävät liplattavan rantaan - ne itse asiassa näyttävät suorastaan liikkuvan. Taustalla olevan taivaan eteen on vyörymässä mustanpuhuvia pilviä. Linken maalaus oli toki toisen maailmansodan inspiroima.

Bronisław Linke: Verimeri. Lähde: www.joshhollingshead.net



William Roberts: Ypresin ensimmäinen kaasuhyökkäys. Lähde: www.wikipedia.org



Tosiaankin Ypresin [iprin], ilman heittomerkkiä. Paikan nimi flaamiksi/hollanniksi on muuten Ieper.

Ypresin ensimmäisen kaasuhyökkäyksen tekivät saksalaiset, ja siitä alkoi varsinainen kaasusota. Ennen kuin sota juuttui juoksuhautoihin, ranskalaiset käyttivät jossain vaiheessa hätäännyksissään kyynelkaasua, bromiksyleeniä tai jotain sinne päin. Saksalaisten ensimmäinen kaasuhyökkäys oli tarkkaan suunniteltu ja sen oli tarkoitus saada rintama murrettua ja sotajoukot taas liikkeelle. Kauhuvaikutus oli suurempi kuin myrkkyvaikutus, ja briteiltä itse asiassa hajosi kaksi divisioonaa joukkopakoon. Saksalaiset eivät kuitenkaan onnistuneet hyödyntämään voittoaan.

Eric Kennington: Kaasutetut ja haavoittuneet. Lähde: www.wikipedia.org



Kloorin jälkeen kokeiltiin muilla aineilla, kun kaasunaamarit alkoivat kehittyä riittävän hyviksi pitämään kloorin loitolla. Kannattaa kuitenkin lukea Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanin kuvaus kaasuhyökkäyksestä, joka sillä kertaa kohdistuu saksalaisiin: Kaasu...kaasu...kaasu...kaaaaaaaaasu! Remarquen sotilaat pelkäävät, että kaasu on sakeaa. Jos klooria on ilmassa liian sakealti, kaasunaamari ei auta. Lisäksi - ja tämä tulee Remarquelta - kaasunaamarin läpi on raskasta hengittää. Siinä tulee tukala olo ja tuntuisi luontevimmalta repiä koko hökötys naamalta ja vetää keuhkot täyteen...raitista ilmaa? Paitsi että ilma ei ole raitista. Se on tappavaa, vieläpä keuhkoja syövyttävää ja tuskallisesti tappavaa. Toisin sanoen kaasuhyökkäyksen aikana joudutaan koko ajan vastustelemaan vaistomaista mielitekoa. Jos unohtaa hetkeksikään, minkä takia kaasunaamaria pidetään - ja miksei unohtaisi, kun pää menee sekaisin hapen puutteesta? - voi tulla silkassa epähuomiossa irrottaneeksi sen, ja sitten kuolee. Pahan olon vuoksi on myös mahdollista oksentaa kaasunaamariin ja tukehtua omaan yrjöönsä. Kun paine on kova, oksennus tulee myös nenään.

John Singer Sargent: Kaasutetut. Lähde: www.wikipedia.org



Ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin paljon hevosia. Hevosillekin oli pantava kaasunaamarit - ja kaikkien eläinystävien sopii ajatella hevosen hätää ja hämmennystä, kun se haistaa jo kaasun, samalla kun tuttu hoitaja on muuttunut omituiseksi kärsäolioksi, joka yrittää asentaa hirveää kuonokoppaa sen päähän. Hevostenkin kaasunaamareissa oli lasilla varustetut reiät silmiä varten, nekin peittivät koko pään.


C.R.W.Nevinson: Kunnian kentät. Lähde: www.memorial-caen.fr



Kuohuva vuosisata -lehtien, vai vihkoistako pitäisi enemmän puhua, takakannen molemmin puolin julkaistiin 1900-luvun leikekirjaa, jossa kerrottiin ajan arjesta ja tavoista esimerkiksi juuri lehtileikkeiden avulla. Ensimmäisen maailmansodan ajoista kerrottiin sotilaiden kirjein ja maalauksin, joista yksi oli juuri Nevinsonin Kunnian kentät.

Frans Masereel: Nouskaa, kuolleet! Helvetillinen ylösnousemus. Lähde: www.memorial-caen.fr




Georges Leroux: Helvetti. Lähde: www.memorial-caen.fr




Leroux'n Helvetti taisi olla yhden numeron kansikuvanakin silloin kolme vuosikymmentä sitten, kun Kuohuva vuosisata ilmestyi.


Luultavasti nuo lukemiset olivat varsin oleellisesti myötävaikuttaneet siihen, että päätin sitten aikanaan kieltäytyä aseista. Ensimmäisen maailmansodan turhuus ja tyhjänpäiväisyys on omiaan vakuuttamaan kenet tahansa siitä, että vaikka puolustautumaan olisikin mielekästä varautua ja valmistautua, itseisarvoinen sodasta intoileminen johtaa pahimmillaan täysin surrealistisiin järjettömyyksiin. Siinä missä toisessa maailmansodassa on nähtävissä oikeita hyviksiä ja oikeita pahiksia, ensimmäinen on kaikkien pasifistikliseiden mallipohja: sota, jonka tasan ainoat syyt olivat valtioiden välinen statuskilpa ja valtioiden välisen liennytysjärjestelmän puuttuminen tai tehottomuus tilanteessa, jossa jännitys nopeasti kiristyi.

Vaikka preussilaisen militarismin Saksalla olikin paljon nykynäkökulmasta epämiellyttäviä piirteitä, keisarikunta ei ollut minkään järjen mukaan poikkeuksellisen paha tai sortava valta verrattuna Isoon-Britanniaan, joka sekin oli vasta kehittymässä demokratiaksi (kuten olen pari viikkoa sitten Hochschildin kirjasta kerrannut, Saksan ensi töikseen miehittämä Belgia ei ollut mikään säälittävä pikkuvaltio julman germaanin hampaiden välissä, vaan eurooppalainen siirtomaavalta, jonka hallitsijalla oli vastuullaan kahden miljoonan ihmisen hengen vaatinut hirmuvaltiusjakso Kongon yksityisomistajana, olkoonkin että Leopold oli kuollut jo 1909 - rinnasteisuus Saksaan, jolle tuli keisarin henkilökohtaisen turhamaisuuden vuoksi kiire hankkia siirtomaavaltoja "kun muillakin oli", on ilmeinen), ja Dreyfusin juttu oli todistanut, että ranskalaisillakaan ei ollut mitään asiaa pitää maataan, kansaansa eikä kulttuuriaan esim. antisemitismin osalta järin sivistyneenä, ainakaan verrattuna esim. Saksaan, joka - niin ihmeelliseltä kuin tämä tuntuukin - ei todellakaan ollut poikkeuksellisen antisemitistinen maa ensimmäisen maailmansodan aikana. Antisemitismi oli enemmänkin itävalta-unkarilainen ilmiö, Wienin pormestari Karl Lueger käytti sitä vaalivoittonsa varmistamiseen, mutta tapaili samalla Wienin juutalaisia selitellen heille, että enhän minä teistä puhu, te olette elinkeinoelämän selkäranka, minä tarkoitan noita alamaailman jiddisiä puhuvia uusia siirtolaisia tuolta Galitsiasta... Mitä sitten tulee unkarilaiseen antisemitismiin, se on niin vastenmielinen ilmiö, että siinä olisi riittävästi syytä sanoa heimoveljeytensä irti. Nobel-komitea teki hyvän jäynän, kun antoi palkinnon Imre Kertészille (joka toki on oikeasti omalaatuinen ja kiinnostava kirjailija ja ansaitsee nobelinsa paremmin kuin esimerkiksi Gao tai Jelinek; Naipaulin Nobel on vähän niin kuin yleisönkosiskelunobel, koska se tuli helppolukuiselle ja suositulle kirjailijalle, joka kirjoittaa helppolukuista ja suosittua kieltä). Ystäväni Ivan Hlinka, jonka erikoislaatuisiin harrastuksiin kuuluvat Nobel-kirjailijat, kirjoitti Kertészistä runon, jonka keskeinen kielikuva oli, että hän karautti husaarien ohi olematta itse edes ratsuväen miehiä - tai jotain sinnepäin - mutta joka tapauksessa oli hyvä veto näyttää pitkää nenää kaikille Unkarin antisemiittisille nationalistinilkeille.

Ensirakkauteni (vuodelta 1989) oli aivopesty vanhempiensa 70-lukulaisella äärivasemmistolaisuudella, joten hän oli rasistisesti saksalaisvastainen. Hänen käsityksensä 1900-luvun historiasta oli, että saksalaiset olivat käyneet kaksi sotaa karismaattisten johtajien johdolla. No, Hitler oli karismaattinen johtaja, mutta kenen karismalla ensimmäinen maailmansota käytiin? Keisari Vilhelmin? Ludendorffin? Hindenburgin?

Ensimmäinen maailmansota alkoi pohjimmiltaan siksi, että armeijoiden suunnitelmat ja poliitikkojen tarpeet eivät natsanneet. Keisari Vilhelm määräsi liikekannallepanon olettaen voivansa käyttää sitä poliittisena kiristyskeinona. Valitettavasti pääesikunnan kassakaapista löytyi vain Schlieffenin vanha suunnitelma, jossa Belgian miehittäminen esitettiin Ranskan vastaisen liikekannallepanon oleellisena osana. Saksa nyt vain oli sattumoisin - tai Preussi, mutta Preussin ulkopoliittiset velvoitteet sitoivat Saksaa - mennyt takaamaan Belgian puolueettomuuden, jolloin britit katsoivat sopimusrikoksen vuoksi velvollisuudekseen lähteä sotaan Saksaa vastaan. Briteilläkään ei kuitenkaan ollut valmiita suunnitelmia sodankäynnistä Belgiassa, vaan ainoa suunnitelma, jonka he löysivät kaapistaan, oli suunnitelma brittijoukkojen liittymisestä Ranskan armeijan vasemmalle sivustalle.

Mitenkäkö tämä liittyy Sarajevon laukauksiin? Arkkiherttua Franz Ferdinandin murhaajat olivat serbialaismielisiä bosnialaisia nationalisteja, joten Itävalta-Unkari katsoi asiakseen esittää Serbialle uhkavaatimuksen arkkiherttuan murhan johdosta. (Attentaatin yksityiskohdat ovat minulla edelleenkin muistissa: ensimmäisen attentaatin teki pommilla Nedeljko Čabrinović, joka kuitenkin osui väärään autoon, varsinaisesta murhasta huolehti nimeään myöten periaatteen mies Gavrilo Princip, joka käytteli pyssyä.) Serbit olivat muuten kesyä poikaa toteuttamaan uhkavaatimuksen ehdot, mutteivät suostuneet päästämään itävaltaunkarilaisia poliiseja maaperälleen osallistumaan murhan selvittämiseen, koska tämä oli heidän perustuslakinsa vastaista - mikä varmaan piti paikkansakin, vaikka on aika selvää, että serbien omat poliisit eivät olisi uskaltaneet toimia kovin tehokkaasti, koska murhan takana oli nationalistinen salaliittolaisjärjestö Crna Ruka (Musta käsi), joka piti käytännössä koko Serbiaa pistimen kärjessä. Seuraus oli sota Serbian ja Itävalta-Unkarin välillä, mistä sitten seurasi yksinkertaistaen seuraava ketjureaktio:

- Venäjä Serbian liittolaisena sotaan Itävalta-Unkarin kanssa

- Saksa Itävalta-Unkarin liittolaisena sotaan Venäjän kanssa

- Ranska Venäjän liittolaisena sotaan keskusvaltoja vastaan

- Englanti Ranskan liittolaiseksi Belgian puolustamisen varjolla

Lenina-vaipat ja Stalina-vaippahousut

Nainen-terveyssiteet - Teinipoika-spermapyyhkeet.

Eeva-naistenlehti - Aatami-kovapornolehti.

Anna-naistenlehti - Ota - raiskauspornon erikoislehti.




tiistai 4. tammikuuta 2005

Taivaan syvyydet

Merkitään nyt keskellä yötä muistiin sekin, että ostin itselleni joululahjaksi tähtitaivasrompun Redshift 5. Tarkoituksena oli ennen muuta hankkia lähdeaineistoa iirinkielistä tähtitieteen nettiensyklopediaani varten, mutta on se oikeasti aika hauska lelu, jos haluaa katsella animoidusti miten Mars nuljahtaa näkökentän editse Phobosia kiertävältä radalta katsottuna. Hauskanpidon jälkeen olen kuitenkin ruvennut ankaran luterilaiseksi, säätänyt ohjelman Tuorlan observatorion koordinaateille ja alkanut opetella tähtikuvioiden nimiä. (Tuorla sijaitsee Piikkiössä ja on sen vehkeen Turkua lähin valmis asetus. Kai maar siihen saisi ohjelmoitua ihan Turunkin, jopa Ylioppilaskylän, horisontin, jos vaivautuisi selvittämään meridiaanit sun muut koordinaatit, mutta ihan niin kunnianhimoinen en vielä ole.) Tähän asti ainoat tunnistamani ovat olleet Otavan (joka tarkkaan ottaen ei ole tähtikuvio, vaan tähtikuvion osa) lisäksi lähinnä Pieni karhu, Kassiopeia ja Orion, joka muuten oli Irlannissa ainainen seuralaiseni. Kun tulin kämpille irlantilaisessa iltapimeydessä, Orion loisti taivaalla näyttävänä ja komeana. Orioniin - iiriksi sen nimi voi olla Oiríon, mutta kansanomaisemmin An Bodach; bodach tarkoittaa sananmukaisesti "peniksellä (bod) varustettu henkilö", lähinnä se on halveksuva nimitys miehelle, mutta englannin buddy on tiettävästi siitä lainattu - kuuluukin näköjään paljon tähtitaivaan kirkkaimpia tähtiä, sellaisia joilla on omat komeat arabialta kalskahtavat nimet: Rigel ja Betelgeuze nyt ennen kaikkea. Pikkupoikana, kun minulla oli oma tähtitiedevaiheeni, juuri tähtien nimet olivat yksi tärkeimpiä syitä olla innostunut astronomiasta. Aldebaran, Arcturus, Sirius, Algjebba, Alphekka, Kochab, Phekda, Mizar, Alcor, Achernar, Megrez, Zubenetchamali, Mintaka, Alnitak, Rasalgethi, Regulus...Sittemmin nuo taivaan loputtomat syvyydet alkoivat pelottaa, ja siirryin kemiaan.

Tuon pirun tähtiensotamusiikin olisivat saaneet jättää pois, mutta muuten tämä on kuten sanottu aika upea vehje. Jos tähän voi luottaa, niin ainakin Piikkiöstä katsoen Orion on juuri nyt lounaassa päin, ja kokonaan horisontin yläpuolella. Orionin tunnistaa siitä, että sillä on kolmen vierekkäisen tähden vyö vyötäröllään: tähtien nimet ovat Alnitak, Alnilam ja Mintaka, ja kaikki kolme, tai niiden pääkomponentit, ovat paljon meidän Aurinkoamme nuorempia ja isompia tähtiä, joita odottaa supernovana räjähtäminen.

Aurinko on pääsarjan tähtiä, ja sellaiseksikin - näin kertoo www.daviddarling.info - harvinaisen lunkia sorttia. Paljon on intoiltu Auringon protuberansseista (jotka ovat kaikilla muilla kielillä protuberansseja, mutta englanniksi prominences ja iiriksi muuten starraiceachtaí) ja flareista (bladhmanna), mutta todellisuudessa, sanoo David Darling, suurimmalla osalla tähdistä ne ovat huomattavasti hurjempaa sorttia, puhumattakaan nyt siitä, että useimmat tähdet ovat vähintäänkin kaksoistähtiä, jolloin niitä ei oikein voi stabiililla radalla kiertää, tai ainakin niiden vuorovaikutuksesta syntyy kaikenlaisia ikävyyksiä - esimerkiksi vaikka noita novia, jotka nostavat sekä valovoiman että säteilyarvot pariksi viikoksi aivan sietämättömiin lukemiin eläville olennoille. Minkähän takia kellekään ei ole juolahtanut mieleen - vai onko? - kirjoittaa tieteistarinaa planeetasta, joka on asutettu jo eräitäkin vuosisatoja sitten maapallolta saapuneilla siirtolaisilla ja joka sitten yhtäkkiä joutuu vaaraan kun osoittautuukin, että kyseisessä aurinkokunnassa esiintyy säännöllisesti novia, ja siirtolaiset ovat syystä tai toisesta missanneet keskustähden näkymättömän seuralaisen, joka niitä aiheuttaa.

Sekä David Darling että Redshift ovat varsin nopeasti opettaneet minulle erään asian, jota en aiemmin tiedostanut: ilmeisesti tuolla ulkona on paljon vähemmän elämää ja asuinkelpoisia planeettoja kuin luulinkaan, siitä yksinkertaisesta syystä että muissa aurinkokunnissa on epävakaampia tähtiä ja turvattomammat taivaat. Esimerkiksi Tau Cetiä minun lapsuudessani tuntuivat astrobiologit, vai mitä eksobiologeja ne nyt olivat, varmana ehdokkaana elämää ylläpitäväksi planeetaksi: se on paljaalla silmällä näkyvä, Auringon kokoinen ja näköinen tähti, johon ei ole kuin alun toistakymmentä valovuotta matkaa (hei, se on oikeasti lyhyt matka!). Nykyään tiedetään kuitenkin, että Tau Cetillä ei välttämättä ole planeettoja ollenkaan, sitä vastoin selvästi isompi asteroidi- ja komeettavyö kuin Auringolla. Jos siellä mitään planeettoja onkaan, niiden ilmakehässä käy jatkuvasti jyske ja räiske, kun taivaasta lappaa Tunguskan meteoriittia joka herran päivä ja yö ja tunti. Väsää siinä sitten älyllisiä elämänmuotoja, kun meininki on suoraan Immanuel Velikovskyn visioista. Lisäksi Tau Cetin aurinkokunnassa ei ole riittävästi raskaita alkuaineita - ne kun eivät synny itsestään pienen tähden vaikutuspiirissä, vaan ilmeisesti ainoat tehtaat koko maailmankaikkeudessa, jotka tuottavat vetyä ja heliumia raskaampia alkuaineita, ovat isot tähdet, jotka sitten levittävät kaman pitkin kartanoa supernovissa - tätäkään en tiennyt ennen kuin nyt. Näyttää siltä, että se sauma, jossa tänne on päässyt syntymään elämää, on todella ahdas.

Joo joo, kyllä minä kuulen mitä te kuiskitte siellä takarivissä: Jumala on sekaantunut asiaan jollain tavalla. Kaikin mokomin. Sitten kuoltuamme Jumala nauraa meille kaikille pirullisesti (sic!) päin naamaa ja venkoilee, että menittepäs halpaan, menittepäs halpaan, näihin meidän Allahin kanssa kehittelemiin teekkarijäyniin...Kvasaareita ja kvarkkeja ja miljoonia valovuosia...HEH...ja jätkät tiiraavat vuosisadat putkeen siihen kaukoputkeen ja keksivät näitä teorioita eivätkä huomaa että oikeasti se tietysti oli koko ajan se musta samettikangas johon me Allahin kanssa oltiin pistetty reikiä. Ai, että onko Allah eri tyyppi kuin minä? No ei se oikeastaan ole, mutta tässä hommassa pakkaa pitkästymään niin että pitää keksiä sivupersoonia kavereiksi, kun on muuten niin yksinäistäkin. Ja turha muuten minulle on aukoa niistä teidän uskonsodista, itse te menitte asianne sössimään vaikka mä olin antanut joka kuppikunnalle selvät ukaasit ettei jengiä sillä lailla kuulu lahdata. Mutta ettehän te tolkun puhetta kuuntele. No joo joo, menkää nyt sitten armosta sinne taivaaseen. Vaikka turha sitä hankomiestä siellä hiilikellarissa on pelätä. Suojatyöpaikassa tumpelo kun on. Jotain sille piti keksiä, niin panin sitten teitä kiusaamaan, ihan niin kuin ette itse osaisi paremmin.


Orionilla on kaksi käsivartta. Olkapäinä toimivat Betelgeuze - tässä ohjelmassa se kirjoitetaan näköjään Betelgeuse - ja Bellatrix, toinen punainen ja toinen sinervänvalkoinen jättiläinen. Jalat ovat Saiph ja Rigel, molemmat sinervänvalkoisia jättiläistähtiä, Rigel ylijättiläinen. Etäisyys on molemmilla reilut parisataa parsekkia, eli helkkarin kuusessa ovat, mutta silti ainakin Rigel kuuluu tähtitaivaan kirkkaimpiin. Kirkkain on tunnetusti Sirius, joka on kirkas siksi ja vain siksi että se on lähellä. On se Aurinkoa isompi ja kirkkaampi, mutta se on asiallista pääsarjaa ja sijaitsee kahden ja puolen parsekin päässä. Sirius sijaitsee Isossa koirassa (sen takia sitä siis kutsutaan Koirantähdeksi), joka ei ole ihan Orionissa kiinni, mutta lähellä kumminkin. Tuorlan horisontista katsoen Sirius on periaatteessa näkyvissä tällä hetkellä, vaikkakin matalalla.

Jälkikirjoitus loppiaisen vastaisena yönä: Loppiaisen voisi viettää Marsin merkeissä. Tulin jo seuranneeksi Redshiftistä Viking-luotaimen kierroksia Marsin ympäri kultaisella 70-luvulla. Kun Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia aikoinaan jäi kesken ja myin sen pois, niin nyt voisi hakea netistä Edgar Rice Burroughsin lievemmin sanoen sekopäiset Mars-seikkailut luettaviksi.

maanantai 3. tammikuuta 2005

Huomautus

Tämä ei ole uusi Plöki. Tämä on esseistisemmäksi ja kirjallisemmaksi tarkoitettu Notatki z podziemia, joka oli alkujaan tarkoitettu salablogiksi. Interblogismiin yritän olla vastedes alentumatta, paitsi sellaisten blogien kohdalla, joilla todella on jotain sanottavaa. Suurmiehellä on parempaakin tekemistä kuin riidellä paskasakin ja pohjaliejun, kuten Tiramisuegun ja Harakan (enkä tarkoita Timo Harakkaa, vaan sitä toista lintua, sitä Blogistanin paskanärheä), kanssa.

lauantai 25. joulukuuta 2004

Flunssaa ja päänsärkyä

Tämä joulu on sitten kärvistelty kotona, olokin on ollut sairas (räkää ja kurkkukipua). Masentuisin, jos Parempi Puolisko ja adoptoitu kummityttö eivät piristäisi sähköpostiviesteillä. Tunnen itseni päähenkilöksi siinä romaanissa "Moreemi", jonka tampereeksi murtava henkilöhahmo uhkaa kirjoittaa eräässä Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen-sarjakuvan jaksossa - "Moreemin" piti olla suuri suomalainen sivistyneistöromaani, jonka päähenkilö piti ulkomaailmaan yhteyttä vain "tiatokoneen" ja "moreemin" välityksellä.


Kummityttö sai joululahjaksi mm. Abban musiikkia. Muistan, että silloin kun minä tulin siihen ikään, jossa identiteetti hahmotetaan kevyen musiikin kautta, Abbaa piti inhota, koska se kuului kaikkeen siihen, mitä punk vastusti. Punk oli Suomessa tosiaan monessa suhteessa eri asia kuin kotimaassaan. Meillä punk oli nimenomaan keskiluokkainen nuorisoliike, johon liittyi kaikenlainen keskiluokkainen osallistuminen ja maailmanparantaminen. Se oli itse asiassa 60-luvun uusiksiotto toisin kampauksin, johon liittyi edellisen maailmanparannusrupeaman torjuminen, koska se oli rappeutunut totalitaarista Neuvostoliittoa ihannoineeksi taistolaisuudeksi. 80-luvun alun kapinallisuuteen kuului oleellisena osana kommunistien ja natsien samastaminen: Terveet Kädet -bändin jossain kappaleessa kommari ja natsi kävelevät torilla kysellen toisiltaan, kuka tänään tapetaan ja tuhotaan. Ihmekö sitten, että kiinnostuin Puolasta, joka oli joutunut aikoinaan nimenomaan kommarien ja natsien yhteistuumin tuhoamaksi.

Mutta mitä Abba merkitsi punk-näkökulmasta? Kai jotain samaa kuin Danny, mikä oli kyllä oikeasti epäoikeudenmukaista. Danny esitti suomeksi käännettyjä amerikkalaisia kappaleita ilman lauluääntä. (Siitä ei itse asiassa ole kauaa, kun huomasin, ettei Dannylla ole lauluääntä. Joitakin vuosia sitten olin vanhempieni luona, ja Danny lauloi televisiossa. Ajattelin sovinnollisesti, että laulakoon Danny nyt siinä, kai maar ihmisellä jotain laulunlahjoja on, kun kerran se on niin monta vuotta alalla pärjännyt. Mutta hiukkasenkos hätkähdin, kun huomasin, että Danny ei ainoastaan ollut kykenemätön pysymään nuotissa, vaan että hänen äänensä haparoitsi samalla tavalla kuin täysin epämusikaalisen ihmisen ääni toikkaroi, kun hän yrittää päästä nuottiin kiinni eikä saa siitä minkäänlaista otetta - Florence Foster Jenkinsin äänityksiä kuulemalla tästä saa hyvän käsityksen.) Abba esitti omia kappaleita omalla, irlantilaistyyppisesti kansanmusiikkipohjalta kehitetyllä soundilla, mutta kansanmusiikki oli omaa, ruotsalaista, ei irlantilaista. Niin ikävää kuin onkin tunnustaa nuoruuden kapinallisuudessaan erehtyneensä ja alentuneensa epäoikeudenmukaisuuteen, punkin typeryyteen ja juveniiliuteen kuului oleellisena osana se, että ei osattu nähdä eikä varsinkaan kuulla eroa Abban - oikeiden taiteilijoiden - ja Dannyn - Dannyn! - välillä. Ehkä se osaltaan johtui siitä, että suomalainen iskelmämusiikki oli ja on ehkä vieläkin oikeasti lahjattomien keskinkertaisuuden turhamaisuuden tori. Oli vaikeaa tajuta, että Ruotsissa euroviisumuusikoksi voisi nousta oikealla lahjakkuudella.

Ehkä se on osa jotain laajempaa ongelmaa suomalaisessa kulttuurissa. En vain osaa suoralta kädeltä sanoa mitä.

keskiviikko 22. joulukuuta 2004

Joulun jollotus

Valitettavasti en osta joulukortteja. Pitäisi ehkä. Edessä oleva yksinäinen joulu hiukan masensi, mutta tänään sain sekä sähköpostia paremmalta puoliskoltani että kortteja Irlannista ja muiltakin ystäviltä. Jokin perhe, johon kuuluu Cáit, Éamon, Síle, Ben ja Ted, lähetti minulle myös käsityönä tehdyn vihreän, valkoisen ja oranssin värisen sydämen, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kuuseen ripustettavaksi vihreästä nauhasta päätellen. Panin sen kirjahyllyyn veljeni pari vuotta sitten tekemän abstraktin maalauksen viereen, joka näyttää (nyttemmin puretun) kesämökkimme maisemalta sopivalta etäisyydeltä tarkastellen.

Joululahjan ostan vain lapselleni, siis adoptiokummitytölle, pari sopivan helppoa iirinkielistä kirjaa ja t-paidan, johon painatan uhkaavan näköisen iirinkielisen tekstin. Liian myöhäänhän se tulee perille, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Depressiota ja itsetuntovaikeuksia potevalle tytölle pitää ehdottomasti painattaa uhkaavatekstinen paita. Täytyy hänelläkin jotain murrosiän kapinaa olla.

Niin, ja sitten tosiaan sain viimeinkin valokuvan siitä, kun Julian de Spáinn ja minä kyhjötämme sammuneina Gaelilaisen klubin sohvalla rankan mielenosoituspäivän jälkeen. Kuva on hieman tärähtänyt, mutta en voi sanoa, etteikö sen kuuluisikin olla. Kun tekniikka ei salli vielä valokuvien siirtämistä blogiin, voin vain todeta, että valokuvasta saa kopion sähköpostitse sitä pyytämällä.

sunnuntai 19. joulukuuta 2004

Vanhan kansan viisautta

Kalle Päätalo:

Korijaa tyttyvä ei kannata jätkämiehen viijjä vihille vaikka saisikki semmosen. Siitä tulisi pirun impsu ja torasa akka. Parasta luovuttaa semmoset mielisuosijossa herrolle. Niillä on varraa pittää niitä korreina ja joutavat passaan. Ja ennen muuta siinä pystyy järjestämään herrolle iänikusen harmin ja vitutuksen aiheen.

(teoksesta "Loimujen aikaan", s.74)

perjantai 17. joulukuuta 2004

Pienimuotoinen kuolemattomuus

Katsokaapa tätä linkkiä.

Myönnetään: lisäsin siihen pari yksityiskohtaa (kemian opiskeluni, ammattini, syntymäaikani ja -paikkani), mutta fanitus on ihan paikallisten hommaa - löysin sivun sattumalta autogooglatessani.

Muuten kyllä en juurikaan ole ollut tekemisissä iirinkielisen Wikipedian kanssa. Suuri osa siitä on editoitu täysin ala-arvoisella kielellä, ja kun yritin pari kuukautta sitten oikoa eräistä artikkeleista pahimpia virheitä, ne palautettiin sinne takaisin. Silloin kyllä loppui kärsivällisyys. Jollei apu kelpaa, niin pitäkää tunkkinne.

"Siit tulee hyvä olo kun huomaat että osaat ite"

Tommi kirjoitti Merkinnöissään ihailevansa Cityn Amis-artikkelin Villeä, koska tämä alkaa kuulostaa skarpilta ja aikuiselta heti kun puhe kääntyy itse ammattiin. Olen Tommin kanssa aivan samaa mieltä. Yksi minun viime aikoina suuresti ihailemistani henkilöistä on muuan neiti Milla H, joka toimi toissa ja viime vuonna kantakahvittamoni kokkina, tai oikeastaan leipurina - hän opiskeli ainakin tuolloin alaa täkäläisessä ammattikorkeakoulussa. Hän oli tietysti tavattoman nätti ja upea - melko pienikokoinen, mutta täältä ylhäältä kaikki tytöt näyttävät pieniltä - ja kyllähän minun täytyy myöntää, että vähän ihastuin häneen, mutta ennen kaikkea siksi, että hän teki niin skarpin, ammattitaitoisen vaikutelman. Amistytöt - ja tässä tarkoitan nimenomaan ammattikorkealaisia - ovat aina vedonneet minuun järkevyydellään ja aikuisuudellaan, mutta koska he tavallisesti polttavat tupakkia ja juovat viinaa, he ovat minun horisonttini ulkopuolella.

Nuorena kuvittelin, että yliopistoista löytyisi fiksua seuraa. Yliopistot kuitenkin houkuttelevat puoleensa neuroottisia nörttimiehiä ja tasapainottomia humanistinaisia, joiden kummankin löyhäpäisyyskin ilmenee niin erilaisella tavalla, että he vihaavat toisiaan. Ammattikorkeaan menee sitä vastoin ihan tasapainoista, järkevää ja mukavaa porukkaa, joka osaa kommunikoida, sen sijaan että tarttuisi jonkin käsittämättömän arvovaltasyyn takia johonkin puoleen sanaan. Neiti H. osasi kommunikoida suoraan ja konstailematta, ja siitä tuli aivan saakelin hyvä olo, että tuollaisiakin on. Mutta ei meille, ei, vaan ammattikorkean omille pojille, ja taitaakin olla parempi niin. Noin hyviä naisia ei kukaan akateeminen ansaitse.

(Onkin muuten tyypillistä, että minunkin nyttempi tyttöystäväni opiskelee sellaista akateemista alaa, joka on hyvin lähellä ammattikorkeaa - hänkin on kielialalla, muttei mikään neuroottinen filologi, joka pilaisi aivonsa jollain genderteorialla ja sorrettuisuuskokemuksentiedostamistieteellä, vaan kääntäjä.)

Tiedättekö muuten, mikä tulee mieleen neuroottisista humanistinaisista, jotka alkavat inistä heti kun ovat haistavinaan naiseuden loukkaamista toisen puheissa? Ne ämmät käyttäytyvät tasan samalla tavalla kuin väkivaltaiset öyhöttäjät, jotka yhtäkkiä puhkeavat ynisemään: Sanoitsä jätkä jotain? Vittu sanoitsä jotakin? italowesternin pahishahmon äänellä - kun heidän itsetuntoaan on loukattu ja loukkaus on tarvis pestä pois verellä, hampaankappaleilla ja luunsiruilla. - Ehkä ne humanistipimut juuri tämän takia rakastavat öyhöttäjiä. Ovat kuitenkin viime kädessä samaa maata kuin maalarin housut.

tiistai 14. joulukuuta 2004

Aa-pi-nen

Lopultakin kouluissamme siirrytään realistiseen, lasten todellisuutta lähellä olevaan opetukseen. Uusi, pedagogisesti virtaviivaistettu aapinen kuvaa maailmaa sellaisena kuin nykyihmiset sen kokevat. Tämän takia sen toivotaan auttavan lapsia samastumaan kirjallisuuden esittämiin maailmoihin ja kohtaloihin ja edistävän lukukulttuuria.

A a. P p.

An-na ja Pet-te-ri.

An-na on pie-ni sie-vä nei-to-nen. Kaik-ki pi-tä-vät An-nas-ta. An-na on ys-tä-väl-li-nen kai-kil-le. An-na aut-taa las-ten-tar-has-sa leik-ki-tä-te-jä. An-na me-nee en-si vuon-na y-li-o-pis-toon.

Pet-te-ri on y-li-o-pis-tos-sa. Pet-te-ri kir-joit-taa gra-du-a. Pet-te-ri o-saa mon-ta kiel-tä. Pet-te-ris-tä tu-lee en-si vuon-na mais-te-ri. Kyl-lä-pä Pet-te-rin äi-ti on yl-pe-ä po-jas-taan. Pet-te-ris-tä tu-lee vie-lä suu-ri tie-de-mies.

Pet-te-ril-lä ei o-le tyt-tö-ys-tä-vää. Pet-te-ri is-tuu il-lal-la py-tyl-lä ja lu-kee leh-te-ä, jos-sa on a-las-to-mi-en tyt-tö-jen ku-vi-a. Pet-te-ri lyp-sää pip-pe-li-ään. Pet-te-ri-ä hä-vet-tää. Pet-te-ri ei ha-lu-a lu-ke-a leh-ti-ä. Pet-te-ri ei ha-lu-a lyp-sää pip-pe-li-ään. Pet-te-ri ha-lu-aa vai-mon. Pet-te-ri ha-lu-aa lap-si-a. Pet-te-ri käy ai-ne-jär-jes-tön juh-lis-sa. Siel-lä pu-hu-taan ruot-si-a. Myös Pet-te-ri pu-huu ruot-si-a ai-ne-jär-jes-tön juh-lis-sa. Siel-lä on pal-jon mu-ka-vi-a tyt-tö-jä. Mut-ta mu-ka-vim-mat ty-töt polt-ta-vat tu-pak-kaa. Pet-te-ri ei pol-ta tu-pak-kaa.

An-na nä-kee Pet-te-rin ka-dul-la. An-na ky-syy: Ku-ka tuo on? Se on Pet-te-ri, sa-no-taan An-nal-le. Pet-te-ri o-saa pal-jon kie-li-ä.

An-na al-kaa i-hail-la Pet-te-ri-ä. An-na seu-raa Pet-te-ri-ä kaik-ki-al-le. An-na lä-het-tää Pet-te-ril-le i-hai-li-ja-kir-jei-tä. Pet-te-ri on i-loi-nen. An-na ei pol-ta tu-pak-kaa. An-na pi-tää lap-sis-ta. An-na ha-lu-aa op-pi-a kie-li-ä.

Pet-te-ri sa-noo An-nal-le: mi-nä ha-lu-an si-nut tyt-tö-ys-tä-väk-si, kos-ka si-nä pi-dät mi-nus-ta. An-na sa-noo: mi-nä en pi-dä si-nus-ta. Pet-te-ri sa-noo: mik-si sit-ten kir-joi-tat i-hai-li-ja-kir-jei-tä? An-na sa-noo: po-lii-si! Po-lii-si tu-lee ja vie Pet-te-rin van-ki-laan. Nyt Pet-te-ri on van-ki-las-sa. Van-ki-las-sa on i-so-ja pa-ho-ja se-ti-ä. Pa-hat se-dät lyö-vät Pet-te-ri-ä pää-hän lyi-jy-put-kel-la. Pet-te-rin pää sa-noo: riks räks! Nyt Pet-te-rin pää on rik-ki. Pet-te-ris-tä ei tu-le tie-de-mies-tä. Pet-te-rin äi-ti it-kee: yy-hyy-hyy! An-na nau-raa: hi-hi-hii!

Ö ö Öy öy

Öy-höt-tä-jät.

Ilk-ka on pie-ni poi-ka. Ilk-ka on yk-sin. Öy-höt-tä-jät o-vat i-so-ja poi-ki-a. Öy-höt-tä-ji-ä on mon-ta. Öy-höt-tä-jät öy-höt-tä-vät: öy-höy-höy! Öy-höt-tä-jät nau-ra-vat: hö-rö-hö-rö! Nyt öy-höt-tä-jät nä-ke-vät Il-kan. Öy-höt-tä-jät ot-ta-vat Il-kan kiin-ni. Ilk-kaa pe-lot-taa. Ilk-ka al-kaa it-ke-ä. Öy-höt-tä-jät al-ka-vat nau-raa. Öy-höt-tä-jät lyö-vät Ilk-kaa nyr-kil-lä. Se te-kee ki-pe-ää. Ilk-ka huu-taa: ai-jai-jai! Öy-höt-tä-jät nau-ra-vat: hö-rö, hö-rö! Nyt Il-kal-ta mur-tuu luu. Luu sa-noo riks räks! Se te-kee ki-pe-ää. Nyt Ilk-ka vie-dään sai-raa-laan.

Öy-höt-tä-jät saa-vat an-ka-ran ran-gais-tuk-sen. O-pet-ta-ja sa-noo kai-kil-le öy-höt-tä-jil-le: Hyi-hyi-hyi! Se on hy-vin an-ka-ra ran-gais-tus. Reh-to-ri siir-tää yh-den öy-höt-tä-jän rin-nak-kais-luo-kal-le. Se on vie-lä an-ka-ram-pi ran-gais-tus. Öy-höt-tä-jä jou-tuu pois ys-tä-vi-en-sä luo-kal-ta. Hu-ma-nis-ti sa-noo: öy-höt-tä-jä saa trau-man. Trau-ma on ko-vin pa-ha a-si-a. Mut-ta öy-höt-tä-jä pär-jää uu-del-la luo-kal-la. Öy-höt-tä-jä saa uu-si-a ys-tä-vi-ä. Öy-höt-tä-jä o-pet-taa uu-si-a ys-tä-vi-ä öy-höt-tä-mään. Öy-höt-tä-jä sa-noo: öyh öyh! Ys-tä-vät sa-no-vat: öyh öyh! Nyt öy-höt-tä-ji-ä on en-tis-tä e-nem-män. Kai-kil-la öy-höt-tä-jil-lä on pal-jon ys-tä-vi-ä. On hy-vä ol-la ys-tä-vi-ä, sa-noo hu-ma-nis-ti.

Nyt Ilk-ka pää-see sai-raa-las-ta. Kaik-ki van-hat öy-höt-tä-jät sa-no-vat: öyh öyh! Myös uu-det öy-höt-tä-jät sa-no-vat: öyh öyh! Kaik-ki öy-höt-tä-jät ko-koon-tu-vat Ilk-kaa lyö-mään. Kai-kil-la on yh-tei-nen har-ras-tus. Sel-lai-sis-ta saa pal-jon ys-tä-vi-ä, sa-noo hu-ma-nis-ti.

lauantai 11. joulukuuta 2004

Hitler, wie ich ihn gekannt habe

Lordin kommentin innoittamana päätin kirjoittaa pari riviä Hitleristä sellaisena kuin olen hänet tuntenut. En sentään ole ikäeronkaan vuoksi tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut vinon pinon Hitler-kirjoja: Marlies Steinertin alkujaan ranskaksi julkaistun elämäkerran saksannoksen, Brigitte Hamannin kirjan Hitlers Wien, Kershawn uuden Hitler-elämäkerran, Sebastian Haffnerin Anmerkungen zu Hitler, joka on suomennettu nimellä Hitler - reunamerkintöjä, ja viimeksi Christian Graf von Krockow'n Hitler und seine Deutschen.

Ensimmäinen, mitä tiesin Hitleristä - hyvin pienenä - oli se, että hän oli saksalainen mies, joka joskus vuosikymmeniä sitten "ampui itsensä ja perheensä" (sanamuoto valittu tahallaan tällaiseksi). Vaikka lienen jo tuolloin kuullut puhuttavan itsemurhasta käsitteenä, tuntui varsin järkeenkäyvältä, että noin luonnoton käyttäytyminen puhutti ihmisiä vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ja sai heitä pohtimaan pahuuden syvintä olemusta ja muita metafyysisiä käsitteitä oikein olan takaa. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä ei ollut Hitlerissä oleellisinta, eikähän hänellä ollut perhettä murhattavaksi, vain vaimo, jonka kanssa Hitler meni naimisiin vasta itsemurhan kynnyksellä. Mahdollisesti "perhe" tuli siitä, että maailmanhistorian rumin YTM, Joseph Goebbels, tappoi tuossa samassa yhteydessä lapsensa ennen omaa ja vaimon itsemurhaa.

Seuraavaksi Hitler esiintyi suomalaisesta sotanäkökulmasta: epäilyttävä ja epäluotettava mies, jonka kanssa meidän kuitenkin reaalipoliittisista syistä oli aikoinaan liittouduttava, kun Stalin, joka oli absoluuttinen pahuus, uhkasi meitä.

Tuttu oli myös angloamerikkalainen Hitler, joka kummitteli 1970-luvulla Korkeajännityksissä - eli Korkkareissa, kuten niitä sittemmin oli tapana kutsua. Vielä 80-luvun puolella tunsin vähän yli kymmenvuotiaita pojankolleja, eikä edes erityisen öyhöttäväisiä, jotka sanoivat isona menevänsä "sotaan Saksaan". Tämä johtui siitä, että he elivät kokonaan Korkkarien maailmassa - siellä, missä liittoutuneet käyvät lakkaamatonta sotaa saksalaisia ja japanilaisia vastaan. He olivat tietysti liittoutuneiden puolella.

Pikkuhiljaa alkoi myös historiallinen Hitler tulla tutuksi, jopa siinä määrin, että hänen nuoruuteensa täytyi yrittää samaistua. Lukioikäisenä sain haltuuni suomenkielisen kappaleen Hitlerin kirjasta Taisteluni, jota jaksoin lukea siihen asti, että juutalaisten syyttely alkoi. Hitlerin siihenastinen rasismi oli suuntautunut lähinnä slaaveihin - "keisarikuntaa slaavilaistettiin", hän julisti. Tuolloin olin jo lukenut Kuohuvasta vuosisadasta yhtä jos toistakin tšekkien pyrkimyksestä saada kielelleen jonkinlainen asema Itävalta-Unkarissa, ja isovanhempien aitosuomalaisuusmuisteloiden ansiosta olin tietysti jo siihen aikaan taipuvainen näkemään minkä tahansa kielen puolustamisen väärtinä asiana. Hitler siis tarkoitti lähinnä tšekkejä, jotka saivatkin ponnisteluilleen tukea keisarilta itseltään ja jotka olivat Hitlerin syrjäisen itävaltalaisen kotiseudun Waldviertelin, Metsäneljänneksen, lähinaapureita. Tšekit olivat tuolloin dynaaminen, heräävä ja teollistuva kansakunta, kun taas Hitlerin kaltaisilla Itävallan syrjäseutujen saksankielisillä ei ollut muuta ylpeydenaihetta kuin se, että he sentään puhuivat maan valtakieltä.

Edelläolevan perusteella ei ole kaukaa haettua nähdä Suomalaisuuden liittoa hitleriläisen ajattelun edustajana.

Sitten Hitler nuorena hamppina Wienin kaduilla. Hän ei oikeasti ole mikään opiskelija, mutta kusettaa äitiään ja kertoo päässeensä taidekouluun, jolloin äiti lähettää rahaa. Minulla oli elämässäni vaihe - kun roikuin ilmassa kahden tiedekunnan välillä noin 24-vuotiaana ja mitä todennäköisimmin podin hoitamatonta depressiota - jolloin elin kuten nuori Hitler, ja perheelläni ei totisesti ollut varaa elättää minua. Mutta onneksi se vaihe meni elämässäni ohi. Hitler juuttui siihen pitkäksi aikaa.

Kuvitelkaa jos olisitte Hitler, ja vielä kuoltuanne nuoruutenne munaukset ja toheloinnit syynättäisiin noin tarkkaan, koska niistä etsittäisiin suuria filosofisia selityksiä pahuuden metafyysiseen ongelmaan.

Hitler sotilaana. Hän ei sotinut Itävallan "puolislaavilaisessa" armeijassa, jossa sotilasvalankin saattoi vannoa omalla kielellään (joskus puolalaisessa Res Publica -aikakauslehdessä, Wien-erikoisnumerossa, oli kuva keisarillis-kuninkaallisen armeijan sotilasvalakirjasten rivistä kaikilla valtakunnan kielillä: ainakin saksaksi, unkariksi, puolaksi, tšekiksi, slovakiksi, sloveeniksi, ukrainaksi, serbiksi, kroaatiksi, jopa italiaksi, koska Trieste ja Trento kuuluivat tuolloin Itävalta-Unkariin), vaan Saksan armeijassa. Hän oli tiettävästi kohtuullisen rohkea eikä välttänyt vaaranpaikkoja; yksinäisenä sutena hän oli mieluummin lähetti kuin kuului joukkueeseen. Aliupseeriksi häntä ei ylennetty, koska hän ei kuulemma ollut johtaja-ainesta.

Radio Jerevanin kirjelaatikko vastaa

K: Miksi käytetään niin paljon muotoa "ahistunut", "ahistus" d:llisen standardimuodon sijasta?

Radio Jerevanin kirjelaatikko vastaa: Koska sitä d:tä tarvittiin sanaa "depressio" varten.

(Radio Jerevan ottaa vastaan myös lukijoiden kysymyksiä vanhassa osoitteessa ploeki_panu ättäntättää hotmail piste com.)

Viikonloppu Leopoldin kanssa

Kylläpä elämä on nopeasti muuttunut. Nyt minulla taitaa olla ensimmäinen viikonloppu vähään aikaan, kun elämäni tärkeä henkilö (jonka tunnette kommenttiosastolta nimellä MariaKristiina) ei ole paikalla, tai kun en itse ole Vaasassa hänen luonaan. Maailma tuntuu merkillisen autiolta ja tyhjältä. Totta kai minulla on pinttyneenä poikamiehenä ollut tiettyjä vaikeuksia tottua siihen, että seuraa yhtäkkiä on ja että yksin ei tarvitse olla, mutta nyt kun olen taas vapaana yhden viikonlopun, niin mitään tekemistä ei ole (kirjojen lukeminen nyt on sellaista, mitä voi tehdä viikollakin) ja kalustamattoman kämpän kirjakasojen päälle leviävä valju, talvinen valo vaikuttaa tavallista masentavammalta.

Luettavana on nyt, tunnelmaan sopien, Hochschildin kirja Kung Leopolds vålnad, Kuningas Leopoldin haamu. Taas yksi ruotsinkielinen historiapokkari siis. (Jonkin verran on varastossakin, tai kesken. Missäköhän hitossa Harrisonin Jarlens sekel taas lojuu avonaisena? Hieno kirja, erittäin yksityiskohtaisia kuvauksia Ruotsin ja siinä sivussa meidänkin maamme keskiaikaisesta arkielämästä. Dick Harrison, joka on nimestään huolimatta umpiruotsalainen, on erittäin suositeltavaa lukemista kaikille historiaan, vallankin keskiaikaan, seonneille friikeille. Jarlens sekelin lisäksi häneltä on taskukirjana saatavissa ainakin Karl Knutsson ja Stora döden.) Kuningas Leopold tarkoittaa Belgian kuningas Leopoldia, joka vuosisadan vaihteessa tuli surullisen kuuluisaksi siitä, että hankki maansa viranomaisten ohi haltuunsa Kongon (nykyisen Zairen) yksityiseksi siirtomaakseen, jossa hän orjuutti paikalliset heimot asevoimin (pitkälti toki paikallisista sotureista värvätyin) raakakumiplantaasien työvoimaksi. Jotta luoteja ei tuhlattaisi, sotilaiden oli tuotava jokaisesta ammutusta luodista ihmisen irtileikattu käsi, ja kun luoteja tietysti tuli tuhlattua, mikä muu auttoi kuin pätkäistä käsiä irti ohikulkijoilta?

Leopoldin tapa hankkiutua Kongon yksinvaltiaaksi on sinänsä kiintoisaa luettavaa: äijä perusti puuhiensa suojaksi epämääräisen bulvaaniseuran, joka esiintyi milloin yhtiönä, milloin humanitaarisena yhdistyksenä, ja riskipääoman ohella tai sijasta hän junaili itselleen rutkasti jonkinlaiseksi kehitysavuksi, köyhien neekeriressukoiden auttamiseksi ja sivistämiseksi, tarkoitettuja rikkaiden filantrooppitätien lahjoituksia. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen edustajille Leopold selitti pyrkivänsä perustamaan Kongoon hansan tai Kreikan muinaisten kaupunkivaltioiden kaltaisia vapaita kauppakaupunkeja, amerikkalaisille hän taas puhui Belgian alaisuudessa toimivan mustan ylipresidentin johtamien afrikkalaisten heimotasavaltojen federaatiosta. Luonnollisesti lähetystyöllä oli merkittävä rooli näissä visioissa.

Jo vuosisatoja aikaisemmin Kongossa oli ollut kristinuskoon kääntynyt paikallinen kuningas, kun portugalilaiset alkoivat käydä kauppaa, mm. orjakauppaa, alueella. Kuningas oli opetellut portugalin kielen ja kävi kirjeenvaihtoa Portugalin kuninkaan kanssa. Kuningas näki kuitenkin portugalilaisten tuhoavan valtakuntansa, kun eurooppalaisia tavaroita himoitsevat alamaiset ryhtyivät niitä saadakseen orjakauppiaiksi ja omistautuivat laajamittaiselle ihmisryöstölle saadakseen hienoa eurooppalaista luksusroinaa. Koska portugalilaiset olivat siinä vaiheessa riippuvaisia halvasta afrikkalaisesta orjatyövoimasta voidakseen rakentaa imperiumiaan nykyiseen Brasiliaan - kuten tunnettua, Brasilia on nykyisellään latinalaisamerikkalaiseksi varsin mustaihoinen maa, myös keskiluokkansa osalta, ja afrikkalaisen kulttuurin, mm. uskontojen, vaikutus on tavallistakin tuntuvampi - he eivät olleet erityisen ihastuneita ajatukseen, että joutuisivat sopimaan tasa-arvoisina neuvottelukumppaneina asioista afrikkalaisen ruhtinaan kanssa ja panemaan uusiksi ja kuriin jo kehittyneen kaupankäyntiverkostonsa. Ei heillä varmaan ollut hallinnollisia eikä lainsäädännöllisiä keinojakaan tehdä niin.

Tuo Portugalin toiminta Kongossa kylläkin muistuttaa minua siitä, mitä olen lukenut taannoin Jon E. Lewisin toimittamasta kirjasta, jonka nimi on muistaakseni The Mammoth Book of Native Americans - Lewis on myös laatinut hienon Villin Lännen mammuttikirjan, The Mammoth Book of the West, josta minulla on The West -nimellä ilmestynyt versio, luultavasti uudempiakin on. Lewis korostaa sitä, että eurooppalaisten vaikutus Pohjois-Amerikassa alkoi jo ennen heidän fyysistä saapumistaan, usein niin, että eurooppalaisten taudit järkyttivät muodostuneiden kaupunkimaisten ja maanviljelyyn perustuvien kulttuurien asemaa esimerkiksi kaupunkeja autioittamalla, puhumattakaan siitä, että eurooppalaisten korkeammalta sivistykseltä leviävät yksittäiset kauppatavarat saattoivat aiheuttaa itse asiassa intiaanikulttuurien taantumista ja sen jo käynnissä olevien sivilisoitumisprosessien katkeamisen. Jos hyväksytään työhypoteesiksi se ajatus, että maanviljelyskulttuuri on lähtökohtaisesti paimentolaisuutta ja metsästäjä-keräilijyyttä fiksumpi ja parempi kulttuuri, niin ainakin hevosten saapuminen Amerikkaan, vaikka ne olivatkin aikansa huipputeknologiaa mahdollistaessaan jalkapatikkaretkiä oleellisesti nopeamman ja vaivattomamman etenemisen maastossa, itse asiassa taannutti Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuurit merkittävällä tavalla, koska paimentolaisuudesta ja metsästäjä-keräilijyydestä tuli hevosten ansiosta kannattavampaa kuin maanviljelystä ja paikallaan asumisesta. Toisin sanoen yritteliäät nuorukaiset ja kehityskelpoiset kansat olivat niitä, jotka nopeimmin palasivat takaisin maanviljelystä edeltäneeseen tilaan. Ne kansat, joita amerikkalaiset intiaaniviranomaiset ja lähetyssaarnaajat 1800-luvulla kokivat työllä ja tuskalla ihmistää maanviljelijöiksi, olivat monessakin tapauksessa itse asiassa olleet maanviljelijöitä siinä vaiheessa kun eurooppalaiset olivat ilmaantuneet maisemiin, mutta olosuhteiden muuttuessa loikanneet kopukan selkään varsin nopeasti. Kun tasangon intiaani julisti ikiaikaisista ajoista saakka ratsastaneensa näillä lakeuksilla (joille ei jumalauta kukaan valkonaama tule pilkkaamaan suurta Manitouta), kyse oli poliittisesta propagandaretoriikasta, jonka intiaanit toki hallitsivat yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin: eihän hänellä (tai ainakaan hänen isoisänsä isällä) edes ollut sitä kaakkia ennen kuin hän osti tai varasti sen eurooppalaisilta tai seuraavaksi itäisemmältä heimolta.

torstai 9. joulukuuta 2004

An bhfuil Gaeilge ag Kalle Päätalo?

Menin sitten lupaamaan keltologeille, että pidän esitelmän Kalle Päätalon ja Séamus Ó Griannan yhtäläisyyksistä ja eroista kirjailijoina tammikuussa Tieteen päivillä. Olen jo kauan ollut sillä kannalla, että jotain tuollaista pitäisi kirjoittaa, ja kun ei siihen tietysti kukaan muukaan rupea, niin totta maar se sitten on minun raskas velvollisuuteni. Tai no, raskas velvollisuus mo thóin, velvollisuudentunnostahan minä iiriäkin rupesin harrastamaan, ja nyt siitä on tullut niin kevyt kantamus, että minulla on suorastaan vaikeuksia erota siitä silloinkin kun oikeastaan pitäisi. Eiköhän tästä Päätalo ja Ó Grianna -artikkelistakin tule aika mieluisa velvollisuus loppujen lopuksi. Yksi niistä taannoin ostetuista Moleskineistä on alkanut täyttyä miltei huomaamatta kumpaakin herraa koskevilla muistiinpanoilla, ja Päätaloakin koskevaa materiaalia löytyy kaupunginkirjastosta melko vaivattomasti, vaikka luulin ns. vakavamielisten arvostelijoiden kiertäneen hänet kaukaa. Mitä tulee Séamus Ó Griannaan, häntä koskevaa tavaraahan minulla on nurkat pullollaan, sekä alkuperäisteoksia - novelleja hän kirjoitti kuulemma pari sataa, mutta noin neljännes niistä löytyy tarkkaan panuamastani kahden niteen valikoimasta Cora Cinniúna, josta olen oppinut varsin oleellisen osan iiriäni, ja olenhan minä romaaneistakin jokusen lukenut - että sekundäärikirjallisuutta, ainakin tuon Nollaig Mac Congáilin kokoaman Jonneen Khorduroy answers critics, joka on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta täysin iirinkielinen kokoelma Séamus Ó Grianna -tutkimusta. Tunnustetaan, että en ole lukenut yhtään Päätaloa kannesta kanteen. Olisi pitänyt, sillä 20-vuotiaana olin lähinnä kivesteni pakottamana palavasti rakastunut erääseen kauniiseen, mustatukkaiseen pikku pastorintyttäreen. Hän oli suuri Päätalon ystävä, kun taas minä tunnetusti - vaikka kemian opiskelija tuolloin olinkin - pitäydyin Max Frischin, Hermann Hessen, Friedrich Dürrenmattin, Christoph Heinin, Heinrich Böllin ja Thomas Mannin seurassa. Jos olisin yhtään lukenut Päätaloa, minulla olisi ollut saumoja päästä yhdeksi lihaksi pastorintyttären kanssa - olinhan tuolloin pitkä ja komea uimaripoika.

Séamus Ó Grianna ja Kalle Päätalo, eli Jim Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais Greene ja Kaarlo Alvar Päätalo, olivat molemmat kansankirjailijoita, mutta tekisi mieli miltei sanoa, että yhtäläisyydet päättyvät siihen. Kalle Päätalo oli kotoisin lukutaitoisesta, mutta epäkirjallisesta kulttuurista. Hän oli sitä maakansaa, joka osasi lukea Herran Sanaa ja liikuttua kyyneliin asti Jeesuksen kärsimyksistä ristillä, kuten shiiamuslimit liikuttuvat kyyneliin muistellessaan Kerbelan imaamin ja hänen lastensa kuolemaa - mutta jolle kirjallisuus ja runous olivat syntiä, hienostunutta myrkkyä sielulle. Séamus Ó Griannan kulttuuri taas oli kirjallinen, paitsi että kaikki se kirjallisuus oli suullista, kansanrunoutta. Kukaan ei osannut lukea eikä kirjoittaa äidinkieltään, mutta hyviä juttuja ja sutkeja juttumiehiä arvostettiin, ja seanchaít, perinteensäilyttäjät, ylläpitivät jonkinlaista historiatietoisuuttakin, olkoonkin että "historia" i deras tappning oli lähinnä mytologian ja muistitiedon sekoitusta, seanchasia - ystäväni Ivan Hlinka on tunnetusti vääntänyt siitä iirinkielisen lainasanan suomeen: "sanahassi". Siellä missä muikeat miehet ja "sanahait" (seanchaí) kokoontuvat juttua iskemään, siellä lentää väkevä sanahassi.

Séamus Ó Grianna joutui nuorena töihin, kuten myös Kalle Päätalo. Séamus Ó Griannalle kävi kuten monille muille Tír Chonaillin iirinkielisille pojille ja tytöille, jotka joutuivat protestantille rengiksi tai piikomaan. Protestantit olivat Donegalin kreivikunnassa tietenkin periaatteessa samaa Ulsterin skottilaisperäistä protestanttiväestöä kuin nykyisen Pohjois-Irlannin puolella. Kulttuuriin heillä on perinteisesti ollut samanlainen asenne kuin Päätalon selkosten ihmisillä - jollei se ole varsinaisesti jumalatonta, niin ainakin se on turhuutta. Kuitenkin juuri näiden keskuudesta Séamus Ó Grianna sai ensimmäiset kirjalliset virikkeensä - heillä kun oli usein Rabbien - Robert Burnsin - runokirjoja hyllyssään.

maanantai 6. joulukuuta 2004

В Финляндии всегда война

Sinisen kirjan marginaalissa pohdittiin itsenäisyyspäivän yksipuolisen sotilaallista sisältöä viitaten Mytypon ja Sivustan alulle panemaan keskusteluun. Blogistikollegamme Sivusta oli kehdannut kysyä, eikö meillä suomalaisilla ole muita sankareita kuin ainaiset sotaveteraanit. Luonnollisesti kommenttiosastossa alkoi heti hirmuinen sota, kun isänmaallisuususkonnon uskovaisimmat alkoivat toistella liturgisia kaavoja hieman horjuvalla kieliopilla: he antoi kaikkensa, hengensäkin (sic!). Sivustaa syyteltiin automaattisin selkäydinreaktioin sotaveteraanien mollaamisesta, vaikka hän oli suunnilleen rautalangasta vääntänyt, että hänen tarkoituksensa ei ollut sotaveteraanien parjaaminen, vaan pikemminkin jonkinlaisen kunnian hakeminen myös sodan jälkeisille sukupolville.

Tästä tulee mieleeni, että pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli puhetta jostain huijarista, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen laillisesti, jotain porsaanreikää hyödyntäen, muhevan summan riihikuivaa fyffeä esiintymällä pelkästään bulvaaniksi perustetun sotaveteraaniyhdistyksen asiamiehenä ja kauppaamalla ihmisille rankasti ylihinnoiteltuja sotaveteraanien tukitarroja ja muuta vastaavaa rihkamaa. Minä en malttanut olla kirjoittamatta kuukausiliitteen yleisönosastolle kirjettä, jossa totesin, että nykymaailman aikoina, kun sotaveteraanit ja sotamuistot on nostettu täysin arvostelun yläpuolelle, on varsin hyvä liikeidea kaupitella ihmisille isänmaallisuusmielikuvia, ja että olisi epärealistista kuvitella, etteivät selvät huijarit ja epärehelliset tai moraalittomat pönkäleliikemiehet käytä hyväkseen tällaista mahdollisuutta jujuttaa ihmisiä heidän syyllisyydentunteisiinsa vetoamalla.

Seuraus oli varsin arvattava: seuraavassa kuukausiliitteen numerossa muistakin yhteyksistä ankarana militaristina tunnettu reserviupseeritar nimeltä Jenni Tammi kirjoitti minulle vastineen, joka oli niin täynnä asiattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksia, että näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi ehkä aivan yleisen lainkuuliaisuuden nimissä pitänyt haastaa hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Merkillepantavaa on, että hän keskittyi viestintuojan tappamiseen. Hänen mieleensä ei ensinkään juolahtanut, että sotaveteraanien muistoa ei todellakaan kunnioiteta väärinkäyttämällä sitä ilmeiseen huijaukseen, saati sitten vaikenemalla huijaukset kuoliaiksi.

Tuntuukin suoraan sanoen siltä, että häntä itseäänkään ei voisi sotaveteraanien kunnia vähempää kiinnostaa. Pikemminkin hän haluaa puolustaa omaa ja kaltaistensa oikeutta pahentua milloin mistäkin asiasta sotaveteraanien nimissä ja ryöstöviljellä näitä joko vallankäyttö- tai rahanrohmuamistarkoituksiinsa. Ne, jotka lyövät mynttiä isänmaallisuudella, ovat oikeastaan samalla asialla kuin Jenni Tammi, ja hän osoittaa nimenomaan solidaarisuutta heikäläisille.

Se mikä tässä ottaa koteloon ei ole sotaveteraanien kunnianpalautus, joka on sinänsä ihan hyvä asia. Tosin haluaisin kyllä vilpittömästi tietää, kuka heiltä on kunniaa ollut viemässäkään lukuunottamatta kourallista taistolaiskakaroita meikäläisen kapalovauva-aikoina. Ärsyttävintä on, että sotaveteraanit ja sotamuistot valjastetaan palvelemaan milloin mitäkin lievästi sanoen epäilyttävää asiaa - poliittista tai liikeasiaa. Kuten Sivusta huomautti, sodan ylikorostaminen merkitsee isänmaan muiden saavutusten enemmän tai vähemmän tietoista väheksymistä. Sen sijaan että sotaveteraanien ansiot nähtäisiin kannustimena rakentaa isänmaata rauhan aikana, ne toimivat pikemminkin tekosyynä lyödä lossiksi heti kun pakolliset isänmaallisuuskuviot eli armeija on suoritettu.

Suhtautuisin paljon vähemmällä ärtymyksellä sotamuistojen rehabilitointiin, jos se merkitsisi oikeaa piristysruisketta kulttuurille. Jos Suomessa olisi oikeasti, eikä vain eräiden oikeistolaisten märissä unissa ja kuvitelmissa, sensuroitu merkittävä osa kotimaista kirjallisuutta ja ajettu kirjailijoita maanpakoon, Neuvostoliiton kaatuminen olisi merkinnyt, että kuvamme isänmaan historiasta ja kulttuurista olisi monipuolistunut ja rikastunut. Todellisuudessa tapahtui vain se, että kaikki kriittiset ja analyyttiset äänet leimattiin taistolaisiksi ja kommunisteiksi - myös sellaiset, joilla oli oikeasti jotain merkittävää sanottavaa - ja lattea isänmaallisuusdiskurssi, joka sinänsä ei ollut koskaan ollut varsinaisesti kielletty, nousi hegemonisempaan asemaan kuin mikään taistolaisuus ikinä.

Mikä vielä pahempaa, uusi "vapaus" ei ole tuottanut kovin merkittävää kulttuuria eikä taidetta, jossa tätä uutta "isänmaallista" näkökulmaa olisi sovellettu. No, elokuvataiteen puolella voi mainita Rukajärven tien tai Hylätyt talot, autiot pihat, mutta jälkimmäinen kertoo enemmänkin siviilien ja evakkojen osasta kuin rintamasodasta. Mitä tulee kirjallisuuteen, Antti Tuurin Talvisota on tekstinä jo vanhempaa perua, eikä oikeastaan ole mikään läpimurto - Marko Tapion Arktinen hysteria on mielestäni samalla dokumenttiromaanin saralla merkittävämpi. (On suomalaisen kirjallisuuden suuria ja tuskallisia menetyksiä, että se kirja jäi kesken.) Sotakirjoja ja sotamuisteluksia on tässä maassa painettu jo vuosikymmeniä, ja siitä suuresta tulvasta on vaikea seuloa esiin todella merkittäviä teoksia.

Uusi isänmaallinen oikeaoppisuus on kulttuurisesti vahingollista sikälikin, että nykyisen ilmapiirin vallitessa taiteellisesti kunnianhimoisen kirjailijan on vaikea tarttua sota-aiheeseen, vaikka mieli tekisikin: olisihan materiaalissa dramaattisia aineksia sen seitsemään seikkailuromaaniin. Kaikki nimittäin tietävät tasan tarkkaan, että kukaan ei lukisi sotaromaania tarinana eikä taideteoksena, vaan sotahistoriaan seonneet välimerkkierootikot keskittyisivät etsimään siitä asiavirheitä, joita he monomaanin innolla siitä myös löytäisivät ja tuomitsisivat koko kirjan roskaksi niiden perusteella; liturgiaväki puolestaan julistaisi kirjan ihan varmuuden vuoksi veteraaneja loukkaavaksi, koska ei ymmärtäisi sitä sanataiteena; ja jos kulttuuriälymystö puolustaisi kirjaa (mihin sinänsä ei voi luottaa, koska merkittävä osa kulttuuriälymystöstä on kääntänyt takkinsa uusien tuulten suuntaan), sekään ei tekisi tätä kirjan taiteellisten ansioiden takia, vaan periaatesyistä. (Kyllähän kulttuuriälymystö aikoinaan puolusti Rintalan Sissiluutnanttiakin, joka on sentään oikeasti aika keskinkertainen ja helppo kirja. Toisaalta taas isänmaallisuusväki paheksui Rintalan suurromaania Nahkapeitturien linjalla, ei siksi, että se on sanomaltaan aika kekkoslais-suomettunut, vaan siksi, että Rintala oli kehdannut mennä Mannerheimin pään sisään ja kirjoittaa Mannerheimin sisäistä monologia.) Näissä olosuhteissa kukaan ei taatusti viitsi ruveta kirjoittamaan sitä suurta ja kirjallisesti hyvää sotaromaania, koska kaikki tietävät, että siitä saisi vain paskaa niskaansa.