Timo Vihavainen Venäjän asialla

(Alkujaan julkaistu Kolinaa Panuhuoneesta -blogissa 25. lokakuuta 2009. Koska Timo Vihavainen sai juuri näkyvyyttä eräässä paikallislehdessä, ajattelin julkaista tämän uudestaan. Tyvärr bara på finska.)


Kun kerran tulin pyytäneeksi ja saaneeksi arvostelijan kappaleen Timo Vihavaisen sotkuisesta fundeerauskokoelmasta Länsimaiden tuho, niin pakkohan minun on siitä muutama sana kirjoittaakin. Myönnän, että ennakkoasenteeni on kielteinen, sillä vaikka Vihavainen onkin kirjoittanut yhden hyvän kirjan - Kansakunta rähmällään - olen jonkin verran lukenut hänen kirjoituksiaan Kanavasta ja joutunut päätymään johtopäätökseen, että hän on ilmeisestikin paneutunut liiaksi itänaapurin ikävyyksiin ymmärtääkseen länsimaista demokratiaa ja individualismia. Tämä uusi kirja ei muuta käsitystäni asiasta: Vihavainen yhdistää siinä sivistynein sanakääntein ilmaistun rasismin jokseenkin puhdastyyliseen bäckmanilaiseen Venäjä-fanitukseen.


Vihavainen on täydellinen kanavalaisen keskustelukulttuurin edustaja. Siihen kulttuuriin kuuluu tyypillisesti, että kaikki toista mieltä olevat leimataan jo etukäteen entisiksi taistolaisiksi, poliittisesti korrekteiksi tms. ja heidän mielipiteensä siten arvottomiksi. Oma (ja mahdollisesti kaverien) mielipide on niilopaasivirtalaiseen tyyliin Oikea Mielipide, ja muiden mielipiteet vääriä mielipiteitä, joita ei voida älyllisesti puolustaa. Esimerkiksi Samuel Huntingtonin teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä vastustavat vain ”hyvää tarkoittavat moralistit” (s. 9), ja Aleksandr Solženitsynistä tuli ”massaihmisten vähättelyn kohde” (s. 11) Neuvostoliiton romahdettua. Tietenkään kellään ei ole moraalista oikeutta paheksua sitä, että Solženitsyn viimeisinä vuosinaan petti ei-venäläiset vankitoverinsa liittymällä isovenäläisen imperialismin tukijoukkoihin, puhumattakaan hänen myönteisestä suhtautumisestaan Vladimir Putiniin, entiseen KGB-mieheen. Myös häntä jo aiemmin autoritaarisesta maailmankuvasta arvostelleet toisinajattelijatoverit Tertz-Sinjavski ja Vladimir Vojnovitš lienevät Vihavaisen kirjoissa ”vähätteleviä massaihmisiä”, kaipa siksi, että he (tai ainakin pitkään Saksassa asustanut Vojnovitš) ovat antaneet länsimaisen demokratian ja muun hapatuksen myrkyttää venäläisen sielunsa.


Mitä tulee rasismiin ja maahanmuuttoon, Vihavainen kokee hankkia itselleen jo etukäteen luvan jättää huomiotta menneiden vuosisatojen siirtolaisuushistorian julistamalla, että ”nykyisyytemme tuntuu suorastaan irronneen menneisyydestä” (s. 12), ”tämä tilanne”, ts. tilanne, jossa syntyy ”monikulttuurinen länsi”, on ”perustavalla tavalla uusi” (s. 10). Toisin sanoen vaikkapa islamin ja lännen väliselle ristiriidalle ei yksinkertaisesti saa hakea historiallisia analogioita vaikkapa katolisten ja protestanttien välisestä konfliktista, koska Vihavaisen setä sen kieltää. Toki hän kieltää sen vain toista mieltä olevilta, ei itseltään - eihän Jupiteria ennenkään ole saanut tuomita härkien laeilla.


Kuten kaikkien rappion apostolien, myös Vihavaisen pääasiallinen oppi-isä on Oswald Spengler,Länsimaiden perikadon kirjoittaja. Minulle jo tämä on riittävä syy epäillä Vihavaisen älyllistä rehellisyyttä. Olen joskus nuorena miehenä yrittänyt tutustua Spengleriin, koska julmetun paksujen saksankielisten kirjojen lukeminen on ollut yksi lempiharrastuksiani jo 17-vuotiaasta. En ole mikään antiikin erikoistuntija, mutta Länsimaiden perikadon alussa esitetään antiikin ihmisten ajan- ja historiantajun puutteesta väitteitä, jotka minusta jo silloin vaikuttivat yksinkertaisesti faktuaalisesti virheellisiltä. Epäilin, että minua yritettiin huijata, ja löin kirjan närkästyneenä kiinni. Sittemmin olenkin saanut todeta huomattavasti minua viisaampienkin miesten - esimerkiksi R. G. Collingwoodin, jonka Idea of History kuuluu tieteenfilosofian peruskurssikirjallisuuteen - havainneen saman ongelman: Spengler vääntelee faktoja oman historianfilosofiansa muotoon hieman liian luovasti, jotta hänet voitaisiin ottaa vakavasti. Abraham Lincoln sanoi aikoinaan, että jos jokin on moraalisesti väärin, se ei - ainakaan ajan pitkään - voi olla poliittisestikaan oikein. Minä sanoisin, että jos jokin on historiankirjoituksena väärin, se tuskin on historianfilosofianakaan vakavasti otettavaa: garbage in, garbage out.


Selkeästi paikkansapitämättömiä heittoja Vihavaisenkin kirjoittelusta löytyy, aivan kuten oppi-isän. ”Tietokoneohjelmiin” (mitä tämä sana sitten tarkoittaakin hänen kielessään - ohjelmakoodiako? vai selainta? tekstinkäsittelyohjelmaa?) ei hänen mukaansa sisälly edes saksan ja ranskan erikoiskirjaimia, joten tietokoneiden ylivalta merkitsee väistämättä englannin ylivaltaa. Ilmeisesti ”lokalisoinnin” käsite ei ole tuttu, eikä hän ole kuullut Unicode-standardista, joka on mahdollistanut jopa abhaasinkielisen kyrilliikan käytön netissä - itse asiassa tiedän suomalaisia Facebook-käyttäjiä, jotka piloillaan sotkevat nimeensä abhaasin kyrillisiä kirjaimia.


Isoja lukuja sokeasti tuijottava Vihavainen uskottelee myös, että kiina on seuraava suuri maailmankieli. Tuiki mahdollista, mutta kiina houkuttelee oman kulttuuripiirinsä ulkoa suhteellisen vähän opiskelijoita. Hänelle ei edes teoriassa juolahda mieleen sellainen mahdollisuus, että uudeksi maailmankieleksi nousisikin vaikka kulttuurisesti houkutteleva ja suosittu espanja, joka jo nyt on haastamassa englannin sen kotitanhuvilla - esimerkiksi NASAn kaltaiset amerikkalaiset laitokset kääntyvät kotimaisen yleisön puoleen myös espanjaksi.


Muuten Vihavaisen jutut maahanmuutosta ja tummaihoisista ovat samaa peruskauraa, jota on saanut lukea alan miesten blogeista jo vuosikausia ja jota he ovat lupaa kysymättä levitelleet muillakin nettifoorumeilla. Rasistiksi häntä voi luonnehtia sikäli, että hän operoi monoliittisilla islamin, mustan rodun ym. käsitteillä antaen ymmärtää, että näillä kokonaisuuksilla on jonkinlainen oma, yhtenäinen poliittinen etu tai tahto, jota vastaan yksilön on turha pullikoida - toisin sanoen myöskään tällaisiin kollektiiveihin kuuluvia yksittäisiä henkilöitä ei tarvinne kohdella yksilöinä. Islamilaisen maailman sisäisiä ristiriitoja Vihavainen ei tietenkään näe, ja islamista irrottautuneita tai sitä sisältäpäin kritisoivia henkilöitä ja liikkeitä hän pitää vain mielenkiintoisena teoreettisena mahdollisuutena. Häneltä lienee jäänyt huomaamatta se, että myös Salman Rushdie on alkujaan länteen muuttanut muslimi.


Kuten sivilisaatioiden törmäystä lietsovat höyrypäät yleensäkin, myös Vihavainen sulkee tarkoitushakuisesti silmänsä siltä, että lännen rappio on soluttanut muslimimaailman jo aikoja sitten: länsi ei ole niinkään vastapuoli kuin tahtomattaan yksi osapuoli islamilaisen maailman sisäisessä kuohunnassa. Tämä johtuu tietysti hänen perusteesistään, joka on se, että länsi on rappiolla eikä sillä välttämättä ole mitään annettavaa oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisille ihmisille. Tietenkään Vihavainen ei näe tämän olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjan toisessa kohdassa hän valittelee länsimaisten massakulttuurituotteiden, esimerkiksi Harry Potterin, maailmanlaajuista suosiota, joka latistaa hienot paikalliskulttuurit. Ei kai sitä vaaraa olisi, jos esim. muslimimaiden lapset eivät kieli pitkällä kiljuisi Potterin perään? Ei kai esimerkiksi saudien tarvitsisi yrittää rajoittaa länsimaista kulttuurituontia usein täysin järjettömiltä ja naurettavilta tuntuvin kielloin, jos muslimit todellakin olisivat kulttuurisesti niin itsetietoisia ja -riittoisia, ettei lännellä olisi heille mitään annettavaa?


Jos ja kun Vihavainen on rasisti, se on kuitenkin lähinnä seurausta hänen vihamielisestä suhtautumisestaan juuri länsimaisen kulttuurin keskiössä olevaan individualistiseen humanismiin, jota hän tuntuu pitävän pelkkänä itsekkyytenä ja aivottoman massakuluttamisen moraalisena perusteluna. Isoimmat ja haisevimmat mutamöykkynsä hän säästää tämän individualismin aatekeskuksena pitämälleen Yhdysvalloille: hänen sanoilla piirtämänsä karikatyyri amerikkalaisesta (s. 54) saisi kenet tahansa neuvostopropagandistin vihreäksi kateudesta. Amerikkalainen on hänelle ällöttävän teennäisesti hekotteleva, pinnallinen hymykone, jonka ystävällisyys on teeskentelyä ja josta ei ole kumppaniksi vakavaan keskusteluun. Tietenkään Vihavainen ei tule ajatelleeksi, että samanlaisen rasistisen pilakuvan voisi helposti piirtää myös venäläisistä, joiden hymykone virnuilee tasan yhtä äitelästi, pinnallisesti ja valheellisesti kuin amerikkalaistenkin ja eroaa siitä lähinnä puistattavan votkanhajunsa osalta. Mutta hänen sekasortoisen ja itseään usein korvalle lyövän kirjansa ainoa moraalinen tukipiste tuntuu olevan juuri Venäjä ja Venäjän kansa, jonka hyvyyden ihmeelliseen suojaan hän haluaa lännen - tai ainakin Suomen - kätkeä.


Vihavaisen esittämät perustelut lännen tai rationalismin rappiolle ovat usein lievästi sanoen omituisia. Jotain venäläistä kirjoittajaa lainaten hän julistaa (sivulla 73), että fysiikasta - ”tieteistä eksakteimmasta” - on tullut suhteellisuusteorian myötä ”villien spekulaatioiden temmellyskenttä”, kun fyysikot nykyään keskittyvät vain haaveilemaan mustista aukoista ja muista päättömyyksistä. No, mikä on ratkaisu? Kielletäänkö suhteellisuusteoria kamalana jutkufyssana, kuten Hitler ja kumppanit tekivät?


Myös populaarikulttuurista Vihavainen pystyy olemaan yhtaikaa useampaa ristiriitaista mieltä. Toisaalta hän väittää - tietenkin ilman todisteita - että kuusikymmenluvun rappion myötä juonellisuus ja tarinallisuus hävisi esimerkiksi elokuvasta ja korvautui silmittömällä ja perusteettomalla väkivallalla. Toisaalta taas hän uskottelee, että mustavalkoiset sankari- ja roistotarinat ovat hävinneet ja että niiden tilalle on tullut poliittisesti korrekti, lässyttävä roiston ymmärtäminen ja sankarien halveksunta - kuitenkin mustavalkoinen roistotarina on keskeinen osa ihmisyyttä, jota ei kuuluisi amputoida meistä pois. Ota tästä sitten selvää.


Tyypillisenä kulttuuritaantumuksellisena Vihavainen joutuu käymään sotaa kahdella rintamalla. Toisaalta hän joutuu perinteiseen tapaan julistamaan, että nykymaailma on menossa moraalittomuutta, armottomuutta ja hillitöntä väkivaltaa kohti. Toisaalta taas kaikki nykymaailman pyrkimykset moraalisuuden ja hyvien tapojen elvyttämiseen pitää tuomita ”poliittiseksi korrektiudeksi”, joka ”on ehkä pohjimmiltaan luonnonvastainen” ilmiö (s. 74). Sitä hän ei sentään uskalla sanoa ääneen, että tasa-arvo, demokratia ja ihmisoikeudet ovat luonnonvastaisia ilmiöitä, vaikka niiden ulottaminen koskemaan kaikenlaisia neekereitä, muhamettilaisia ja seksuaalisesti poikkeavia tuntuukin olevan hänen mielestään oleellinen osa länsimaiden rappiota.


Tietysti teos on kokonaisuudessaan hyvin löysä ja sisäisesti epäyhtenäinen - on vaikea sanoa, mitä Vihavainen oikeasti haluaa, paitsi rotuteorioiden rehabilitointia ja lähentymistä Venäjään. Tekisi mieli epäillä Vihavaista savolaisuudesta, koska tässä kirjassa vastuu totisesti siirtyy kokonaan lukijalle. Mutta pikemminkin sanoisin, että hän on kirjoittajana varsin neuvostovenäläinen nimenomaan kielteisessä mielessä, koska hän harjoittaa jatkuvasti sitä mitä kutsutaan perestrahovkaksi eli jälleenvakuuttamiseksi: kaikenlaista löysää heittelyä ja toisaalta-toisaalta -vehtaamista, jolla on tarkoitus kätkeä todellinen asia näkyvistä. Koska hän lehtihaastattelujensakin perusteella uskoo ilmeisesti elävänsä jonkinlaisessa neuvostototalitarismissa, joka on vain naamioitu demokratiaksi, tämä on tietysti ymmärrettävä menettelytapa. Juuri tällaisella venkoilulla itäeurooppalaiset kirjailijat onnistuivat aikoinaan näyttämään rohkeilta ajattelijoilta ottamatta oikeasti kovin suuria riskejä.


Kuten sanottu, Venäjä on Vihavaiselle moraalinen, hyvä ja kultturelli maa. Monessakin suhteessa hän tuntuu omaksuneen venäläisten nationalistien näkemyksen, jonka mukaan Venäjän kaikki huonot puolet ovat pohjimmiltaan muiden syytä - esimerkiksi marxismi, joka johti Neuvostoliiton kauhuihin, oli länsimaista tuontitavaraa - ja Venäjä ja venäläiset itse tervettä ainesta. Kuten kommunistit aikoinaan, myös venäläiset nationalistit selittävät Neuvostoliiton/Venäjän kurjuuden niin, että lännen materiaalisesta ylivoimasta huolimatta Neuvostoliitto/Venäjä on kuitenkin pohjimmiltaan, maailmanhistorian tai Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä, objektiivisesti parempi kuin länsi. Tähän voi vain tylysti vastata, että sen bilhartsiaa ja puolta tusinaa muuta loistautia potevan paskakasassa kyyhöttävän intialaisen gurunkin tietoisuus ja tiedostus ovat tunnetusti ihan toisella tasolla kuin amerikkalaisen tai eurooppalaisen, mutta kumma kyllä valinnanmahdollisuuden ilmaantuessa tyypillinen intialainen ihmisyksilö äänestää innokkaasti jaloillaan tylsän pragmaattisen ja ihanteettoman länsimaalaisuuden puolesta bilhartsialoista vastaan.


Vihavaiselle länsimainen ihminen on tosiaankin hengetön ja vailla kykyä älylliseen itsensäkehittämiseen. Hän murehtii sitä, että yltäkylläisyys on tehnyt ihmisistä - ei luovia ja tasapainoisia kulttuuri-ihmisiä, vaan - sieluttomia omaisuuden kahmijoita ja rihkaman kerääjiä, ahmatteja ja sikailevia paneskelijoita. Kannattaa huomata, että nämä kaksi asiaa ovat hänen mielestään toisensa poissulkevia.

Vihavaista hermostuttavat seksuaaliset teot ja mieltymykset ovat itse asiassa täysin yhdistettävissä hyvinkin moraaliseen ja vastuuntuntoiseen elämäntapaan, ja mitä sitten omaehtoiseen älylliseen luovuuteen tulee, netin myötä olemme saaneet tietää, että esimerkiksi tolkienmainen omien kielien keksiminen on levinneempi harrastus kuin äkkinäinen luulisi. Monet ”rappioilmiöt”, joita Vihavainen on näkevinään, tuntuvat olevan hänen oman lattean ihmiskuvansa ja heikon ihmistuntemuksensa synnyttämiä artefakteja. Vihavainen elää sellaisessa maailmassa, jossa ryhmäseksiä harrastava lesbo ei koskaan voi olla hyvä äiti. Mikä planeetta se sitten onkin, se ei ole minun kotiplaneettani.


Vihavaisen käsitys ”kulttuurista” pyrkimyksenä hyvään ja kauniiseen on jotakuinkin venäläinen, eikä se olisi vieras neuvostovenäläisyydellekään. Pelkästään siitä, että tehdään mitä huvittaa, ei synny kulttuuria, hän julistaa Aleksandr Zinovjevin äänellä. Zinovjev oli venäläinen toisinajattelija, joka oli vakuuttunut siitä, että neuvostojärjestelmä kaikkine absurditeetteineen, julmuuksineen ja tehottomuuksineen kestää iankaiken, koska se pohjimmiltaan on ihmisluonnon mukainen. Tämä väite on sittemmin joutunut hieman tosiasioiden kyseenalaistamaksi, mutta se ei haittaa Vihavaisen tahtia. Vihavaiselle ei juolahda mieleen, että kaikenlainen puuhastelu ja älyllinen harrastelu kuuluu ihmisen nautintoihin siinä missä ruoka, juoma ja seksi, ja että täydellinen vapaus tarjoaa myös älyllisiin nautintoihin parhaat mahdollisuudet.


Lännen rappion kauhisteluun liittyvä venäläisyyden palvonta saa Vihavaisen kirjassa usein hyvinkin merkillisiä muotoja, kun ottaa huomioon, että hän on sellainen oikeistolainen, joka kerkeästi näkee entisiä taistolaisia kaikkialla. Kun lukee hänen tunnelmointejaan Leningradin piirityksestä, ihmettelee, onko hän kopsannut ne nykyisten ”antifasistiemme” blogista. Ensin hän mässäilee Leningradin kauhuilla ja niihin liittyneellä moraalisella rappiolla, mm. ihmissyönnillä. Lopuksi hän julistaa, että suurin osa leningradilaisista kuitenkin säilytti äärioloissa inhimillisyytensä, ja vihjaa, että nössöistä länsieurooppalaisista tai amerikkalaisista tuskin löytyisi yhtä lujaa itsekuria. Olisi mukavaa, jos hän johdonmukaisuuden nimessä toteaisi harmittavaksi takaiskuksi Suomen kannalta sen, että meikäläiset sotilaat talvella 1939-40 taistelivat ase kädessä jalon ja paremman ihmisyyden - venäläisyyden - edustajia vastaan, ilmeisesti jonkin väärän tietoisuuden vallassa. Olisihan meidän toki ollut parempi liittyä osaksi neuvostoliittolaista sankarikansaa kuin tapella oikeudestamme rappeutua länsimaiden mukana.


Vihavainen myöntää kyllä, että leningradilaisten ”inhimillisyyttä” ylläpiti kova stalinilainen kuri ihmissyönnistä annettuine kuolemantuomioineen. Sitä hän ei tajua, että hänen ihailemansa venäläinen moraalisuus ja selkärankaisuus on tulosta äärimmäisen raa’asta hirmuvallasta, joka myös neuvostovallan nimellä tunnetaan. Kuten tiedämme, tämän hirmuvallan väistyminen on johtanut rikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Vihavaisen itärajantakaisessa ihantolassa (Vihantolassa?).


Itäeurooppalaiset maat ovat tyypillisesti länsieurooppalaisia rikollisempia, turvattomampia ja vaarallisempia. Nähdäkseni ne kansat, jotka osaavat olla ihmisiksi ilman ylenmääräistä poliisivalvontaa ja vankileirien saaristoa, ovat ihan objektiivisten kriteerien mukaan sivistyneempiä, asiallisempia ja vähemmän ”rappiolla” kuin sellaiset kansat, jotka vajoavat rikollisuuteen ja turvattomuuteen heti kun kommunismin kahle kirpoaa. Yltäkylläisyys, rauha ja järjestys eivät todellakaan merkitse ”rappiota”. Tai jos merkitsevät, niin kertokaa minulle, mitä puoluetta äänestämällä pääsisimme vielä pahemmin rappiolle. (Myös Kokoomus kelpaa.)


Kirjansa loppupuolella Vihavainen pääsee käsiksi itse asiaan eli venäläisten ylistämiseen. Sen jälkeen kun on lukenut hänen junnaavan, bloggaajamaisen juputuksensa siitä, ettei maahanmuuton ongelmista keskustella-lalla-lalla, on suorastaan herkullista nähdä, miten hän itse muuttuu kaikkien äärioikeistossa viljeltyjen ”monikulttuurisalaliitto”-kliseiden mukaiseksi vierasmaalaisen kulttuurin ihannoijaksi ja ulkomaalaisuuden maahantuojaksi. Kun hän muutamaa sivua aikaisemmin on valitellut sitä, ettei Suomessa ymmärretä suomalaisen kulttuurin joutuvan vähemmistöasemaan ja ehkä kokonaisuudessaan katoavan, kun maahan tulee ihan just’ kohta enemmistö muslimeita, venäläisten ihannointisivuillaan hän suorastaan räkä riemusta rinnuksilla hehkuttaa kaikkia niitä ihanan peruuttamattomia muutoksia, joita hänen haaveittensa venäläinen massamaahanmuutto aiheuttaa. Luonnollisestikin hän toivoo maahan asettuvien säilyttävän venäjän kielensä ja lähtee siitä, että yhteiskunta myös tukee tätä - esimerkiksi kurdin, somalin, albanian tai arabian kohdalla samanlainen tuki maahanmuuttajien omalle kielelle olisi hänen mielestään luultavimmin kyyn elättämistä povella. Silmät loistaen Vihavainen katsoo tulevaisuuteen, jossa venäjä ohittaa ruotsin Suomen toiseksi puhutuimpana kielenä.


Venäläisistä ei tietenkään voi tulla ongelmaa, katsoo Vihavainen, koska venäläiset ovat valkoihoisia ja samaa rotua - ihan näin suoraan hän ei tietenkään ilmaise asiaa, vaan sanoo, että ”suomalaiset ja venäläiset ovat geeniperimältään pitkälti samaa kansaa” (s. 209). Suomalaisten vihamielisyys Venäjää kohtaan johtuu tietämättömyydestä, hän julistaa. Krokotiilin kyynelet poskille loristen hän valittelee myös sitä, millaista keskustelua netissä käydään venäläisistä ja Venäjästä, ja toivoo - tämä on jo oikea namipala - lisää poliittista korrektiutta.


Tietenkään hän ei koskaan huomaa edes ajatella sitä mahdollisuutta, että yhteiskunnasta sivuun jääneet ja pääkallonpaikalta moraalista tukea saavat venäläiset voisivat Suomessa mellakoida ja häiriköidä samaan tapaan kuin Virossa taannoisen pronssisoturijupakan yhteydessä. Toki hän kyllä jossain kohtaa siteeraa jotain virolaista, joka paheksuu maan venäläisten haluttomuutta sopeutua yhteiskuntaan, mutta aitovihavaislaisella kuperkeikalla hän käyttää tätä argumenttina - ei venäläisten, vaan - muslimien maahanmuuttoa vastaan, vaikka Suomessa minkään muslimiryhmän prosenttiosuus väestöstä ei ole lähelläkään venäläisten osuutta Viron asukkaista. Vihavaiselta tuntuu jääneen huomiotta sekin, että venäjänkieliset ovat jo nyt Suomessa suurin maahanmuuttajaryhmä - ja että inkeriläisten nuorten huume- ja rikosongelmia hyssyteltiin herrasmiessopimuksella ihan oikeastikin tuossa 1990-luvun puolella.


Vihavaisen kuva ”venäläisestä ihmisestä” on ihannoinnissaan paljon sinisilmäisempi kuin yhdenkään ”monikulttuuri-ihmisen” mielikuvat muslimeista. ”Se, joka on saanut etuoikeuden ystävystyä venäläisten kanssa, ei voi kyllin kiittää sitä ystävällisyyden ja hyvänsuopuuden ylenpalttisuutta, huomaavaisuutta ja uskollisuutta, jolla venäläinen suhtautuu ystäväänsä.” (Tämä sitaatti on sivulta 221.) Tuntuu hämmästyttävältä, että Vihavainen, joka ilmeisestikin osaa venäjää ja on ollut venäläisten kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä vuosikymmeniä, ei kykene näkemään tätä ylenpalttista ystävällisyyttä sinä, mitä se on - pelkkänä kulttuurisidonnaisena kohteliaisuutena, jota ei pidä kuvitella amerikkalaisten hymykonetta syvällisemmäksi.(Vihavaisen kannattaisi muuten tutustua henkilökohtaisesti esimerkiksi muutamaan muslimiin ja huomata, että lämmintä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta löytyy siltäkin suunnalta.)


Ehkäpä Vihavaisen pitäisi opetella puolaa, niin hän ymmärtäisi, mitä sen venäläisen hymykoneen takana todella on. Puolalainen nobelistikirjailija Czesław Miłosz kertoi kirjassaan Rodzinna Europa - sitä ei tietenkään ole käännetty suomeksi, mutta ruotsiksi on, nimellä Mitt Europa - tapauksesta, jota oli todistamassa ilmeisesti toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Venäläinen sotilas - ei mikään politrukki, vaan tavallinen musikkasolttu - tarttui komeaan turkkiin pukeutunutta saksalaista sotavankia käsivarresta ja alkoi taivutella tätä mukaansa pihalle. Miłosz korosti, että puna-armeijalainen oli ystävällinen ja pyrki nimenomaisesti rauhoittelemaan sotavankia, ettei tässä hätää ollut. Kohta kuului pihalta laukaus ja samainen puna-armeijan mokkeri tuli sisään saksalaisen nyt verinen turkki päällä.

"Kaikkien monikultturistien rakastama" - "Älskad av alla mångkulturvänner"

Timo Hännikäinen inisi jossain vaiheessa, että häntä jotenkin syrjitään kulttuuripiireissä, "kun taas Panu Höglund, joka kirjoittaa yhtä törkeitä juttuja naisista, on kaikkien monikulttuuri-ihmisten rakastama". En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta jotenkin näin se meni.

Timo Hännikäinen påstod vid något skede att han på något vis diskrimineras i kulturkretsarna, "medan Panu Höglund, som skriver lika fräckt om kvinnor, är älskad av alla mångkulturmänniskor". Jag minns inte hur det exakt gick, men det här kommer tillräckligt nära.

Voisin sanoa tässä kohdassa jotain siitä, mitä mieltä olen ideavarkaista. Voisin myös heittää jotain siitä erosta, joka on satiirisen provokaation ja fasistisen propagandan välillä, tai harkitun tekstin ja epämääräisen känniölinän (jälkimmäistä en harrasta, koska olen raitis). Voisin sanoa jotain siitä, että kaappaamalla miesasian fasismin ajamiseen Hännikäinen on lopullisesti tuhonnut kaikki mahdollisuudet ajaa sosiaalisesti kehittymättömien nörttimiesten asiaa rakentavalla tavalla. Tänään asenteet sellaisia miehiä vastaan ovat läpitunkevamman vihamielisiä kuin edes silloin kun itse 2000-luvun alussa aloin puhua heidän puolestaan. Jopa niitä oikeita alkuperäisiä natseja ollaan valmiita ymmärtämään sävykkäämmin.

Här kunde jag säga ett par saker om vad jag anser om idétjuvar. Jag kunde också yttra mig om skillnaden mellan satirisk provokation och fascistisk propaganda, eller mellan övervägd text och oartikulerat fyllsnack (det sistnämnda är jag som helnykterist inkapabel till). Likaså kunde jag säga någonting i den stilen att Hännikäinen, genom att lägga beslag på manssaken för att främja fascism, har tillintetgjort alla möjligheter att föra socialt underutvecklade nördkillars talan på ett konstruktivt sätt. I dag är attityderna mot sådana män mer genomträngande fientliga än när jag i början av tjuguhundratalet började uppträda som deras talesman. Även de historiska, verkliga nazisterna möts med mer nyanserad förståelse.

Mutta sanonpa pari muuta asiaa. Toisin kuin Hännikäisellä, minulla ei enää ole ensimmäistäkään kanavaa julkaista omia juttujani suomeksi niin että niistä joku jotain maksaisikin. Sain virallisesti potkut bloggaajan paikaltani taloudellisista syistä, ts. siksi, että jutut eivät enää houkutelleet klikkauksia, mutta todellisuudessa syynä oli tietysti kommenttiosaston vuosia jatkunut häiriköinti. Työnjohto puolusti minua kyllä feministien painostusta vastaan, mutta annas olla kun alkoi se halla-aholaisten kommenttirumba. Se porukka tehtaili ylläpidolle valituksia aivan mistä vain, ja ylläpito piti noin yleisesti ottaen heikäläisten puolta. 

Men ett par andra saker vill jag konstatera. I motsats till Hännikäinen har jag ingen betalande utgivare för mina skriverier längre. Officiellt fick jag sparken som bloggkåsör av ekonomiska skäl, dvs därför att mina drapor inte längre samlade på så mycket reklamklick, men den verkliga orsaken var givetvis det fascistiska störbrus som i åratal pågått i kommentarlådan. Arbetsledningen tog mig visserligen alltid i försvar mot feministisk påtryckning, men det blev helt andra tongångar när Halla-aho lät sina viljelösa lemmar invadera min blogg. Det gänget riktade till sajtadministrationen överklaganden om vad som vara månde, och sajten tog i allmänhet deras parti mot mig.

Minä en todellakaan ole "kaikkien mokuttajien lempilapsi", vaan aika suuri osa kulttuuriväestä ("rivimokuttajista" puhumattakaan) suhtautuu huomattavasti torjuvammin minuun kuin Hännikäiseen, jonka tekninen osaaminen kirjoittajana ja lauseenrakentajana on juuri kirjailijoiden keskuudessa hyvin arvostettua ja jonka flirtti fasismin kanssa kiehtoi monia kulttuurijengiin kuuluvia sillä tavalla kuin paha aina kiehtoo. Hän jos joku oli kansakunnan kaapin päällä, samalla kun minut tunnettiin enemmän niistä törkeyksistä ja fantasioista, joita äärioikeisto netissä kirjoitteli minusta kuin siitä mitä oikeasti sanoin tai kirjoitin.

Jag är sålunda inte "älskad av alla mångkulturvänner", utan en stor del av kulturknuttarna (för att inte nämna vanliga dödliga med "mångkulturvänliga" övertygelser) förhåller sig betydligt mera ovänligt till mig än till Hännikäinen, vars tekniska färdigheter och yrkeskunnighet som skribent och satsbyggare åtnjuter stor uppskattning särskilt i författarkretsar och vars flört med fascismen fascinerade många intellektuella på det sätt ondskan alltid fascinerar en del människor. Han om någon var beundrad och uppskattad, medan jag var mera känd för de fantasier och okvädinsord extremhögern skrev om mig på webben än för vad jag i verkligheten sade eller skrev.

Hännikäinen, jota paha mokuttava maailma on sortanut mm. antamalla hänelle sievoisen summan rahaa Alfred Kordelinin säätiön varoista, olisi itse asiassa hyvinkin jo matkalla Finlandia-palkituksi uudeksi Paavo Haavikoksi, ellei hän olisi tehnyt sitä kardinaalivirhettä, että alkoi oikeastikin natsiksi. Hänen olisi sen sijaan pitänyt säilyttää tietty hajurako kaiken maailman halla-ahoihin. Esiintymällä politiikan yläpuolella leijuvana jumalallisena erotuomarina hän olisi voinut olympolaisista korkeuksistaan aina sanoa jotain sekä yli- että jalomielisen ymmärtäväistä äärioikeistosta, tietenkin täysin estetisoivasta näkökulmasta - ja tällä tavalla valtavirtaistaa äärioikeistoa paljon tehokkaammin kuin liittymällä avoimesti sen riveihin.

Hännikäinen, som den hemska mångkulturella kulturvärlden förtryckt bl a genom att ge honom en ansenlig summa pengar från Alfred Kordelins fond, skulle antagligen redan vara på väg till att bli en ny Paavo Haavikko och Finlandiapristagare, om han inte hade begått kardinalfelet att bli en riktig nazist. I stället borde han helst ha hållit sig på diskret avstånd från Halla-ahos likar. Genom att uppträda som en gudomlig skiljedomare som svävar över dagspolitiken skulle han från sina olympiska höjder alltid ha kunnat säga någonting både över- och ädelmodigt förståelsefullt om extremhögern, givetvis ur rent estetiserande synvinkel. På det här sättet skulle han också ha bidragit mera till att göra extremhögern acceptabel i samhällets huvudfåra än genom att öppet ansluta sig till den.

Koska Hännikäinen on ennen kaikkea muilta (esimerkiksi minulta) ideansa varastanut opportunisti, hänen olisi luullut ymmärtävän ylläolevan nimenomaan opportunistin tilannetajulla. Mutta ilmeisesti hän oli tyhmempi kuin saattoi odottaakaan. Tai sitten hän vain oli oikeasti aatteen mies ja vilpitön äärioikeistolainen, joka käytti esimerkiksi miesten seksuaalista puutetta ja sosiaalistumisongelmia vain aatteensa värväysvetonaulana. Minulla sentään ideana oli auttaa miehiä ilmaisemaan paha olonsa tavalla, joka johtaisi siihen, että he voisivat murtautua ulos noidankehästä ja oppia muodostamaan suhteita naisiin.

Som den opportunist och idétjuv (åtminstone när det gäller mina idéer) Hännikäinen är borde han ha insett allt det ovan konstaterade med det sociala omdöme som karaktäriserar varje opportunist. Men tydligen var han dummare än man kunde förvänta sig. Eller så var han en genuin idealist i sin högerextremism, som främst utnyttjade unga mäns sexuella nöd och sociala underutveckling som dragplåster för ideologin. Jag för min del försökte främst hjälpa sådana män att uttrycka sitt illamående på ett sätt som kunde hjälpa dem att bryta sig fria ur den onda cirkeln och lära sig knyta an på riktigt.

Kun kirjailijat ja kirjoittavat intellektuellit liittyvät vallankumouksellisiin poliittisiin liikkeisiin, kyse voi olla kahdesta asiasta. Joko nämä liikkeet ovat vallankumousretoriikkoineen viime kädessä aikakauden esteettisiä mielenilmauksia, jolloin kirjailijakin voi esteettisistä syistä kannattaa niitä. Tai sitten ne ovat oikeasti vallankumouksellisia, jolloin niillä on suhteellisen vähäiset mahdollisuudet onnistua vakaassa demokraattisessa yhteiskunnassa.

När författare och litterära intellektuella ansluter sig till revolutionära politiska rörelser, kan det handla om två saker. Antingen är dessa rörelser med all sin revolutionsretorik i sista hand estetiska uttryck för sin tids stämningar, vilket innebär att även en författare främst stöder dem av estetiska skäl. Eller så är det genuint revolutionära rörelser, som har relativt små möjligheter att lyckas i ett stabilt demokratiskt samhälle.

Ensinmainitussa tapauksessa kirjailijasta tulee todennäköisesti sukupolvensa arvostettu tulkki, jolle maksetaan apurahoja liukuhihnalta ja joka kutsutaan kaikkiin mahdollisiin keskustelupaneeleihin. Jälkimmäisessä tapauksessa voi toki käydä niin, että vallankumous onnistuu, kaikki sen johtajia korpeavat tyypit tapetaan ja kirjailija nousee uuden vallan lempilapseksi ja hovi-intellektuelliksi (mahdollisesti päätyäkseen sitten johtoklikin sisäisten uudelleenjärjestelyjen tuloksena maanparannusaineiksi, kuten Stalinin teloittamista kirjailijoista muistamme).

I det förstnämnda fallet kan det hända att författaren blir sin generations uppskattade tolk som betalas stipendier på löpande band och som inbjuds som deltagare till alla möjliga paneldiskussioner. I det andra fallet kan det visst hända att revolutionen ändå lyckas, ledarna avrättar alla de ogillar och författaren blir hovintellektuell och Boswellgestalt åt det nya väldet (låt vara att han sedan kan bli offer för interna omorganiseringsåtgärder inom ledarkotteriet, som fallet med de av Stalin avrättade författarna visar).

Vakiintuneessa demokratiassa on kuitenkin huomattavasti todennäköisempää, että vallankumous ei onnistu ja että vallankumoukselliset päätyvät joko vankilaan yritettyään sitä vallankumoustaan ihan verissä päin, tai sitten ajautuvat pilkatuksi hörhöporukaksi. Viisas raha on tällä hetkellä jälkimmäisen vaihtoehdon puolella, koska äärioikeiston noste on taittumassa täällä Suomessa, ja Hollannin vaalituloksen perusteella myös Euroopassa laajemmin. Siinä vaiheessa kun äärioikeistoa ei enää pelätä, sille nauretaan. Niin käy Hännikäisellekin.

I en etablerad demokrati är det dock mera sannolikt att revolutionen inte lyckas och att revolutionärerna antingen hamnar i fängelset när de väl försökt göra revolution med vapen i hand, eller att de helt enkelt blir allmänt utskrattade tokstollar. Oddsen är för närvarande på det andra alternativet, ty extremhögern börjar sakta men säkert förlora sin medvind här i Finland, och av det holländska valresultatet att döma även annorstädes i Europa. När extremhögern inte längre fruktas, kommer man att skratta åt den, även åt Hännikäinen.

Sille, että Hännikäinen meni aktiivisesti mukaan äärioikeistoon, on toki yksi mielekäs syy, josta minulla on henkilökohtaista kokemusta. Äärioikeisto ei arvosta sellaisia tyyppejä, jotka ymmärtävät sen vaikuttimia ja sen jäsenten henkilökohtaisia ongelmia mutta pyrkivät itse pitäytymään oikeusvaltion periaatteisiin ja olemaan ihmisiksi - koska äärioikeisto noin niin kuin määritelmällisesti on niitä periaatteita vastaan. Äärioikeiston tarkoituksena on tuhota oikeusvaltio, ja siksi kaikki yritykset ymmärtää, suhteellistaa ja valtavirtaistaa äärioikeiston näkemyksiä ja tavoitteita saavat äärioikeiston raivoihinsa.

Jag kan visserligen p g a min egen erfarenhet föreställa mig ett förståeligt motiv bakom Hännikäinens aktiva engagemang i extremhögern. Extremhögern uppskattar inte de människor som försöker förstå dess motiv och de personliga problem som får en att bli högerextremist men som själva försöker hålla sig till rättsstatens principer och allmänt folkvett - ty extremhögern bekämpar de principerna, det är vad extremhögern liksom enligt definitionen handlar om. Extremhögern vill tillintetgöra rättsstaten, och därför blir den rasande av alla försök att förstå och relativisera dess uppfattningar och målsättningar och utarbeta dem till någonting som kunde marknadsföras i huvudfåran.

Hännikäistä ilmeisesti pelotti se mahdollisuus, että hänelle kävisi kuin minulle, ts. että hän ymmärrettyään äärioikeistolaisten yksittäisiä murheita joutuisi paitsioon valtavirrassa ja tosiasialliseen julkaisukieltoon, mutta toisaalta puolustettuaan oikeusvaltiota myös äärioikeiston vainoamaksi. Eikä hänellä ilmeisestikään ollut oikeaa työpaikkaa eikä ammattia siltä varalta että kirjailijana ei enää pärjäisi. Toisaalta yhtä selvää oli että äärioikeistolla on nykyisin rahaa: sitä tulee sekä Putinilta että Timo Soinin säätiöltä. Toisin sanoen hänenlaisensa opportunistisen, rahanhimoisen senttarin oli luontevaa hakeutua siihen suuntaan.

Hännikäinen skrämdes uppenbarligen av utsikten att det skulle gå för honom som det gick för mig, dvs att han efter att ha visat förståelse för vissa bevekelsegrunder bakom den högerextrema mobiliseringen skulle hamna i skymundan och beläggas med de facto utgivningsförbud i huvudfåran, men att han samtidigt skulle förföljas av extremhögern på grund av att ha försvarat rättsstaten mot högerextremisterna. Något riktigt jobb eller yrke att falla tillbaka på hade han inte heller, för den dag det inte längre skulle löna sig att spela författare. Lika klart är det dock att extremhögern nuförtiden har pengar, både från Ryssland och från Soinis fond. Sålunda var det naturligt för en opportunistisk skribent ute efter pengar att söka sig till extremhögern.

Keisari Soini ja keisari Smith - Kejsare Soini och kejsaren av Amerika

Kaikki keskieurooppalaisen sarjakuvan ystävät tuntevat varmasti Lucky Luken, karjapaimenen ja pyssysankarin, joka ampuu varjoaan nopeammin. Viimeinen Luken seikkailu, jonka sarjakuvan klassisen kauden tekijä René Goscinny (muuten puolalaisten maahanmuuttajien poika - vanhemmat olivat nimeltään Stanisław Gościnny ja Anna Bereśniak) ehti käsikirjoittaa, oli nimeltään "Keisari Smith". Seikkailun juoni ratkesi tavalla, joka tuo hieman mieleen Perussuomalaisten nykyiset säätiökuviot, joten muistellaanpa sitä.

Alla vänner till centraleuropeiska tecknade serier känner säkert till Lucky Luke, cowboyn och revolverhjälten som skjuter snabbare än sin skugga. Det sista Lucky Lukeäventyret, som René Goscinny, manusförfattaren under seriens klassiska epok (förresten son till polska invandrare - hans föräldrar hette Stanisław Gościnny och Anna Bereśniak) hann skriva texten till hette "Kejsaren av Amerika". Slutet på äventyret påminner mig om det som håller på att ske med sannfinska stödfonden, så vi kan gärna dra oss till minnes vad som sker i serien.

Tarinassahan on kyse siitä, että jossain villin lännen takamaalla elelee isorikas nimeltä Smith, joka on mennyt rikkaudestaan sekaisin ja alkanut esiintyä Yhdysvaltain keisarina. Pikkukaupunki, jossa hän majailee, suhtautuu suvaitsevasti keisarin touhuihin, koska keisarin värikkäästi pukeutunut yksityisarmeija antaa juhlavuutta arkeen ja työllistää esimerkiksi räätälin. Valitettavasti keisarin hoviin ujuttautuu Buck Ritchie, aito lainsuojaton ja pankkirosvo, joka pyrkii hyödyntämään keisarin turhamaisuutta ja tämän armeijaa omiin tarkoituksiinsa. 

Historien handlar ju om den stenrike storägaren Smith som bor någonstans i vilda västern, som blivit galen av att vara så rik och som börjat uppträda som kejsaren av Förenta Staterna. Småstaden där han håller till tolererar kejsarens framfart, eftersom hans färgglatt uniformerade privatarmé ger vardagen en viss festlig prägel och dessutom sysselsätter bl a skräddaren. Dessvärre infiltreras kejsarens hov av Buck Ritchie, en tvättäkta vildavästernkriminell och bankrånare, som vill utnyttja kejsarens fåfänga och därigenom även den kejserliga armén till sina syften.

Keisari aloittaakin rosvon yllytyksestä Yhdysvaltain uudelleenvalloituksensa ryöstämällä paikallisen pankin. Sen jälkeen Lucky Luke kuitenkin onnistuu kidnappaamaan keisarin. Buck Ritchie koettaa ylipuhua keisarin armeijan ylipäällikkö Gatesia uudeksi keisariksi Smithin tilalle, mutta sotilaat eivät hyväksy häntä, koska hänellä ei ole mitään omistusoikeutta keisarin rahoihin, ei tämän omiin eikä pankista ryöstettyihin. Ja raha ratkaisee, koska keisarin sotilaat sotivat vain hyvällä palkalla.

Uppmuntrad av Ritchie inleder kejsaren sin återerövring av Förenta Staterna genom att råna den lokala banken. Därefter lyckas Lucky Luke dock kidnappa kejsaren. Buck Ritchie försöker övertala överbefälhavaren över kejsarens armé, Gates, till att bli ny kejsare i stället för Smith, men soldaterna accepterar honom inte, eftersom han inte har något lagligt anspråk på vare sig kejsarens eller bankens pengar. Och det är faktiskt pengarna som gäller, ty de kejserliga soldaterna är bara beredda att kriga om de får bra betalt.

Timo Soinin uusimman lausunnon mukaan persujen seuraavalle keisarille on käymässä juuri näin. Uusi puheenjohtaja ei mitenkään automaattisesti ole saamassa paikkaa Soinin persusäätiön hallituksesta. Soini pysyy persulandian keisari Smithinä, jonka takana puoluetukirahat ovat, ja kuka puolueen puheenjohtajaksi sitten valitaankin, hän on pelkkä keisarin ylimarsalkka, joka tekee kuten raha käskee.

Av Timo Soinis nyaste uttalande att döma är det precis så här det ska gå för näste kejsaren över partiet. Den nye ordföranden ska ingalunda automatiskt få plats i styrelsen för Soinis sannfinska fond. Soini förblir kejsare Smith som sitter på partistödspengarna, och vem som än väljs till partiordförande, blir han bara överste marskalken över kejsarens armé, som gör som ägaren till pengarna befaller.

Joshua Abraham Norton, "keisari Smithin" esikuva. Toisin kuin Smith, Norton oli rutiköyhä ja riippuvainen varakkaiden naapuriensa säälistä. Joshua Abraham Norton, förebilden till "kejsare Smith". I motsats till Smith var Norton utfattig och beroende av rika beskyddare som tyckte synd om honom.

Halla-aho valmistautuu vallankaappaukseen puolueessa - Jussi Halla-aho förbereder sig till statskupp i partiet

Suomalaisen rasismin palvottu mestari Jussi Halla-aho on persujen seuraava puheenjohtaja. Puoluekokoukseen tulee halla-aholaisten junttausiskujoukko äänestämään johtoon miehen, josta eroavaa yksilöllistä sielunelämää näillä kulttilaisilla ei ole. Tätä varten persuihin on alkanut liittyä uusia jäseniä, jotka edustavat halla-aholaista kekomieltä, ja puolueen säännöt takaavat puheenjohtajavaalissa äänioikeuden kaikille puoluekokoukseen saapuneille - mitään paikallisosastojen delegaatteja tms. ei ole.

Den finska rasistsubkulturens tillbedde mästare Jussi Halla-aho kommer att bli nästa ordförande för sannfinnarna.  På partimötet ska det dyka upp en slagtrupp halla-ahoitiska myglare för att rösta på sin sektledare, som det anstår kultmedlemmar utan eget individuellt själsliv. Dessa representanter för det halla-ahoitiska myrstacksmedvetandet har nu börjat infiltrera sannfinska partiet, och som bekant garanterar partireglerna rösträtt för alla medlemmar som är närvarande vid ordförandevalet - det finns inget system med delegater för lokala partiavdelningar eller dylikt.

Liittymisinnolla kerskaillut persujen "työmies" Matti Putkonen tietenkin kiisti ankarasti, että kyse olisi halla-aholaisten vallanriistoyrityksestä. Koska tiedämme, mikä arvo tosiasioilla on persujen keskuudessa, voimme lähteä siitä, että tästähän siinä juuri on kyse.

Matti Putkonen, partiets "arbetskarl", skröt i en intervju med tillflödet av nya medlemmar, varvid han givetvis förnekade alla insinuationer om ett halla-ahoitiskt maktövertagande i partiet. Men hans förnekande motsvarar ett bejakande, med tanke på vad för roll fakta spelar för sannfinnarna.

Halla-ahon vakavastiotettavin vastaehdokas on Sampo Terho. Tämä on tunnetusti lähinnä kevytversio Halla-ahosta. Ajattelultaan hän on jokseenkin yhtä rasistinen ja fasistinen: hän on aikoinaan julkaissut Kamala- ei kun Kanava-lehdessä (missäs muualla) rotu-"tiedettä" edustavan vuodatuksen, jonka on kokenut siivota näkymättömiin näin puheenjohtajavaalin edellä. Toisin kuin Halla-aholla, Terholla ei ole takanaan tahdottomien zombien armeijaa; toisaalta talousasioissa hän on mielikuvitukseton köyhienkurittaja ja laskutikkumies, joka ei takuulla pysty puhuttelemaan puolueen vähäväkisten siipeä - se porukka kun haluaisi vasemmistopopulismia arvokonservatiivisuudella höystettynä.

Den mest seriöse motkandidat Halla-aho har är Sampo Terho, men Terho är som bekant bara en lightversion av Halla-aho. Hans tänkande följer precis lika rasistiska och fascistiska banor som Halla-ahos: bland annat har den högervridna kulturtidningen Kanava nångång för ett antal år sen gett ut en "rasvetenskaplig" utgjutelse av Terho, som karln själv försökt gömma undan offentligheten så här före ordförandevalet. I motsats till Halla-aho har Terho ingen armé av viljelösa zombies bakom sig; vad gäller ekonomifrågorna är han en typisk fantasilös räknenisse och fattigfolksfiende som definitivt inte kommer att tilltala de mindre bemedlade i partiet - det gänget skulle föredra vänsterpopulism dekorerad med värdekonservatism.

Toisin sanoen Halla-ahon voitto on jo nyt selvä. Vanhoille SMP-henkisille ei ole tarjolla yhtään mitään, ja vaalin ratkaiseva rasistinen ja fasistinen äärioikeisto haluaa mieluummin aidon asian (Halla-ahon) kuin halvan jäljitelmän (Terho).  

Halla-ahos seger är sålunda redan nu en självklarhet. Gamla landsbygdspartister erbjuds ingenting alls, och den rasistiska och fascistiska extremhöger som avgör valresultatet vill hellre ha äkta vara (Halla-aho) än billigt fejk (Terho).

"Välj Mästaren till ordförande. Bli medlem i Sannfinländarna senast den 9 mars 2017. Du får vad du beställer. SannF."

Paavo Väyrysen kannattajat kristillisten riveissä - Kandidater för Paavo Väyrynen i kristdemokraternas led

Paavo Väyrysen Kansalaispuolue on ottanut riveihinsä sellaisia ehdokkaita kuin Karoliina Topelius. Väyrysläiset ovat ilmeisesti vaaliliitossa kristillisdemokraattien kanssa, joten he ovat näiden listoilla. Katsotaanpa, millaisia mielipiteitä siellä esiintyy.

Paavo Väyrynens Medborgarparti har välkomnat kandidater som Karoliina Topelius. Väyrynenanhängarna har tydligen ingått valförbund med kristdemokraterna och kandiderar på samma listor. Vi ska se vad det är för åsikter som förekommer bland dem.

Karoliina Topelius: "Matti Nurmi, i själva verket bodde jag i en förstad till St Petersburg, nära metrolinjens sista hållplats. Exakt definierat kan man väl säga att bostaden låg precis utanför St Petersburg. Boendeområdet var snyggt, bilarna nya, byggnaderna och bostäderna nya och fina. Gatorna var snygga, på lekplatserna såg man många barn som såg ut som de finska, de lekte och var glada. På samma förstadsområde fanns det över tjugo småföretagare, och de verkade klara sig bra. Det fanns bagerier, klädbutiker, flera apotek, när man stod på metrostationen och såg omkring sig kunde man se fem eller sex matbutiker, vill jag minnas. Restauranger fanns det åtminstone sex stycken. Det fanns tandläkare, finansrådgivare, jag vet inte vad annat. Så mycket småföretagande har jag inte sett i Finland på länge. De som arbetade där såg välmående, avslappnade och glada ut.
Ur finsk synvinkel är det inte trevligt att konstatera det här, men många saker förefaller vara bättre i Ryssland än i Finland, som ekonomin och köpkraften bland vanligt folk.

Leo Muukkonen: Ryssarna inspireras i allting av ärlig fosterländskhet - sund nationalism. Hos oss har småföretagandet dött ut under bördan av skatter och avgifter, och av de förskräckligt höga hyrorna på kontorutrymmena...

Matti Nurmi: På den ryska lönenivån skaffar man sig inte sånt [?]. Men där florerar ju allehanda företagsamhet...

Karoliina Topelius: Även i Finland skulle det vara klokt att placera en del av ekonomin - eller helst hela ekonomin - utanför det talmud-satanistiska ockerbanksväsendet.

Karoliina Topelius: "Den lavin av utlänningar som även invaderat Helsingfors centrum är ett utmärkt exempel på den talmud-satanistiska principen "söndra och härska", som går ut på att utsätta folkslagen i Mellanöstern för ett folkmord. Detta leder till massflykt, som när den riktar sig mot Europa kommer att förinta den europeiska civilisationen och livsstilen.
Här följer en del namn på det korrumperande släkte som tillskansat sig makten och som sedan århundraden, om inte årtusenden tillbaka härskat över handeln med slavar, vapen och knark, den pedofila handeln och organhandeln, valbedrägeriaffärerna, folkmorden i hela världen.
Det är visst behändigt att kunna planera och komma överens om sådana saker när man håller släktmöte eller äter middag med familjen, t ex under chanukkafesten:" [en lång förteckning över judiska eller förment judiska släktnamn, tydligen klippt och klistrad från någon engelskspråkig hatsajt].

Materiaalia tästä satutädistä olisi saatavilla enemmänkin, mutta eiköhän jo näiden näytteiden perusteella ole selvää, mihin Paavo Väyrysen kansalaispuolue tänään panostaa: antisemitistisiin salaliittoteorioihin ja Venäjän ihailuun. Tämä on kuitenkin taas yksi esimerkki siitä, että olin oikeassa jo vuosia sitten sanoessani maahanmuuttokriitikoiden olevan Venäjän agentteja.

Det skulle finnas även mer material om den här sagotanten, men jag antar att det redan blivit klart för alla vad Paavo Väyrynens medborgarparti i dag satsar på: antisemitiska konspirationsteorier och naiv russofili. Men det här är bara ett exempel till på hur jag fått rätt, jag som redan för ett antal år sen sade att invandringskritikerna är ryska agenter.

Kaksi virhettä äärioikeistoa koskevassa kirjoittelussa - Två kardinalfel i det mesta som skrivs om extremhögern

Suurin osa siitä, mitä erilaiset lehtineekerit ja vasemmisto-"intellektuellit" nykyään väittävät äärioikeistosta, on kahdella ratkaisevalla tavalla väärässä, pielessä, päin helvettiä. Seuraavat kaksi kardinaalivirhettä tekevät tätä aihetta koskevasta kirjoittelusta enimmäkseen lähtökohtaisesti arvotonta.

Det mesta av det som allehanda mediamurvlar och självutnämnda intellektuella på vänsterkanten påstår om extremhögern är på två avgörande sätt fel, dumt och idiotiskt. De följande två kardinalfelen gör det mesta som skrivs om temat nästan alltid värdelöst och omöjligt att ta på allvar.

1) Äärioikeiston "nationalismin" ja "isänmaallisuuden" vakavasti ottaminen. Kaikenlaisella nationalismin historiaa käsittelevällä kirjallisuudella on nyt julkaisubuumi, kun älyköt haluavat älyllistää asioita. Todellisuudessa kuitenkin äärioikeiston yritys esittää "kansallismielistä", "kansallisen kulttuurin puolustajaa" on täysin vailla erityistä sisältöä. Se on joko tekopyhää teeskentelyä, tai sitten kyseessä on tietoinen pyrkimys omia kansallisen kulttuurin määrittely-ylivalta.

1) Att man alls tar den högerextrema "nationalismen" och "fosterländskheten" på allvar. All litteratur som handlar om nationalismens historia upplever nu en högkonjunktur, när intellektuella vill intellektualisera saker och ting. I verkligheten är dock extremhögerns försök att uppträda som "nationalistisk" och dess bedyranden om att "försvara nationell kultur" tomma fraser utan innehåll. Det handlar antingen om rent hyckleri eller om medveten strävan att ta över hegemonin att definiera vad som är nationell kultur.

Tyypillinen äärioikeistolainen on kirjavaksi tatuoitu hevirokkari, jonka äidinkielen osaaminen rajoittuu englanninsekaiseen slangiin ja jonka ainoa kulttuuri on kansainvälistä kulttuuripuuroa. Hänenlaisellaan ei ole mitään asiaa esiintyä suomalaisen kulttuurin tai sivilisaation puolustajana, varsinkin kun muistetaan, että hänen aatteeseensa kuuluu sulkea suomalaisuuden ulkopuolelle merkittävä osa perinteistämme, suomenruotsalaisuudesta alkaen. 

En typisk högerextremist är en heavymusiker vars kunskaper i modersmålet begränsar sig till en vulgär gatujargong uppblandad med engelska ord och vars enda kulturbakgrund består av internationell masskultur. En sådan en borde inte alls uppträda som finskhetens försvarare, inte minst därför att hans ideologi handlar om att utesluta en stor del av traditionell finländsk kultur, inte minst finlandssvenskheten.

Hänen aatteensa toteutuminen ei todellakaan olisi mitään suomalaisuuden elvyttämistä, vaan sen radikaalia uudelleenmäärittelemistä. Sellaisena siitä myös pitäisi puhua, sen sijaan että omanlaisensa "poliittisen korrektiuden" puitteissa ollaan ottavinaan vakavasti hänen läpinäkyvä yrityksensä esittää kulttuuri-isänmaallista.

Skulle hans ideologiska visioner gå i uppfyllelse så skulle detta inte utgöra något finskt kulturellt återuppvaknande, utan en radikal omdefiniering av finskheten. De som är beredda att diskutera och kommentera extremhögerns kulturella målsättningar borde inse detta och utgå därifrån. I stället iakttar de en sorts "politisk korrekthet" och låtsas ta på allvar extremhögerns lätt genomskådade "kulturpatriotism".

2) Venäjä-kriittisyyden rinnastaminen rasismiin. Ei siitä monta päivää ole, kun joku Voima-lehteen (minnepä muuallekaan) kirjoittava partanaama taas kerran selitti virtuaalisormi ojossa, kuinka muslimeista tai Venäjästä tehdään nationalistisessa propagandassa "Toinen", johon omat kielteiset puolet heijastetaan. Muslimeista olen samaa mieltä, koska äärioikeiston mielikuvat muslimeista muistuttavat usein erehdyttävästi sitä, mitä he itse ovat ja tekevät.

2) Att man jämställer en kritisk attityd till Ryssland med rasism. Det har inte gått många dar sedan någon skäggig kille som givetvis skrev i Voima än en gång förklarade för oss med det virtuella pekfingret i högsta hugg hur muslimer eller Ryssland i nationalistisk propaganda blir "den Andre" som man överför sina egna negativa sidor till. Vad gäller muslimer hade han givetvis rätt, ty extremhögerns föreställningar om muslimer är till förväxling lika extremhögern själv.

Venäjä on eri asia. Venäjä on suuri, militarisoitu valtio, joka on tuossa vieressä ja joka on osoittanut käytännössä hyökkäyshalunsa ja pahan tahtonsa. Venäjä ei ole hajanainen joukko maahamme rantautuneita hätääntyneitä ihmisiä. Venäjä on valtio, jolla on armeija ja jonka tiedotusvälineet lietsovat vihaa ja epäluuloa esimerkiksi Suomea kohtaan. Sen takia tulee voida keskustella Venäjän uhasta ja sen torjumisesta ilman, että intellektuelleina itseään pitävät leimaavat koko aiheen tyhmien kapiaisten löpinäksi tai fasistisen vallankaappauksen valmisteluksi. (Itse asiassa armeija on tällä hetkellä ainoa turvamme fasistista vallankaappausta vastaan, koska kaikki muut instituutiot ovat pettäneet meidät.)

Ryssland är en annan historia. Ryssland är en stor, militariserad stat som ligger bredvid och som redan i praktiken bevisat sin krigstokighet och illvilja. Ryssland är inte en oorganiserad skara panikslagna människor som av en slump hamnat i Finland. Rysland är en stat med en armé och med medier som bland annat propagerar hat och misstankar mot Finland. Därför är det nödvändigt att vi kan diskutera hotet från Ryssland och avvärjandet av detta hot utan att självutnämnda intellektuella utmålar det som dumt yrkesmilitärsvammel eller förberedelser till en fascistisk statskupp. (I verkligheten är armén snarast det enda skydd vi för närvarande har mot en fascistisk statskupp, eftersom alla andra institutioner har svikit oss.)

Voisi luulla koko vasemmistoälymystön olevan täysin Venäjän tiedustelupalvelun talutusnuorassa, niin halutonta se on myöntämään itänaapurin roolia äärioikeistomme tukijana. Toki on turhaa panna aktiivisen pahantekijyyden tiliin sitä, mikä voidaan paljon paremmin selittää tyhmyydellä, tietämättömyydellä, ennakkoluuloisuudella ja älyllisellä laiskuudella, ja nämä synnithän ovat varsin tavallisia vasemmistoälymystön keskuudessa (itse asiassa huomattava osa persuilusta ja äärioikeistolaisuudesta on aika osuvaa puskateatteriparodiaa lapsellisemman sortin äärivasemmistosta).

Man skulle kunna tänka sig att hela vår vänsterintelligentia styrs av ryska underrättelsetjänster, såpass ovillig är den att medge att vår extremhöger stöds av den östra grannen. Å andra sidan är det onödigt att tillskriva medveten illvilja det som bättre kan förklaras med dumhet, ovetskap, fördomar och intellektuell lättja - mycket vanliga synder bland vänsterintelligentian (i själva verket är sannfinska extremhögerfasoner till en stor del rätt träffande buskisparodi på de barnsligaste vänsterextremisterna).

Yhteiskunta koostuu fennoideista (vanha parodia, en gammal parodi, bara på finska)

(Tämä on parodia erään äärioikeistolaisen jo klassikoksi muodostuneesta rasistisesta vuodatuksesta. Sanojen "fennoidi" ja "mongoloidi" sekä "biologinen kansanluonne" uuvuttava toistelu perustuu suoraan hänen kirjoitukseensa, joka oli yhtä täynnä jankkaamista "negroidin biologisesta kansanluonteesta". Tämä alla oleva kirjoitus on herättänyt vilpitöntä närkästystä maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, koska he ovat ilmeisesti kliinisin kriteerein vajaamielisiä eivätkä tajua tätä parodiaksi yhdestä omista pyhistä teksteistään.)

Fennoidien mielestä rasismi, nettivainot, poliittiset murhat, hillitön ryyppääminen, kännissä tappeleminen ja tappaminen sekä toista mieltä olevien sulkeminen keskitysleireille ja upottaminen suohautoihin ovat normaalia meininkiä. Jos fennoidit muodostavat väestön enemmistön jossain maassa, maan kulttuuri muodostuu fennoidien kansanluonteen mukaiseksi. Näin on käynyt esim. monilla taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla, joissa keinotekoisesti kommunistisella verotuksella ylläpidetyt kulttuuri-instituutiot kuten koulut ja kirjastot ovat rappeutuneet talouden avautuessa, koska fennoidit eivät biologisen kansanluonteensa vuoksi viitsi niitä ylläpitää.

Länsi- ja etelärannikolla fennoidit ovat viime aikoihin asti käyttäytyneet ihmisiksi, koska svekoidirodun edustajien läsnäolo on toiminut sivistävänä esimerkkinä ja koska kulttuurisesti svekoidisoituneilla fennoideilla on ollut yhteiskunnassa arvostettu asema. Fennoidit kykenevät toimimaan länsimaisessa demokratiassa vain silloin, kun yhteiskunta sosiokultturaalisella paineellaan ja väkivaltakoneistollaan estää fennoideja manifestoimasta biologista, determinististä, geenien ohjaamaa syvintä luontoaan.

Fennoidit kykenivät sivistyneeseen elämään svekoidien rodun ylivallan alla vuosisatoja, koska isännät tiesivät kenen kanssa olivat tekemisissä ja osasivat myös panna fennoidit rotuominaisuuksiensa mukaiseen työhön suurvaltasotiensa rintamille. Manner-Euroopassa kavahdettiin hakkapeliittoja - fennoideja, jotka toteuttivat täysillä fennoidin geenien sanelemää, biologista kansanluonnettaan.

Samalla tavalla fennoidit kykenivät elämään sivistyneesti russoidien alaisina, koska russoidien valtakunnassa vallitsi jatkuva sorto ja väkivallan uhka. Koska kuri ja sorto on ainoa kieli, jota fennoidit ymmärtävät, fennoidi alistui russoidin anturan alla nopeasti mielisteleväksi, liehitteleväksi orjaksi, joka kuolemanuhan varjossa nöyristeli valtiastansa ja tsaariaan.

Mutta kun kuri heltyi, fennoidien biologinen mongoloidinen kansanluonne manifestoitui heidän käytöksessään. Fennoidit ryhtyivät mielipuolisesti teurastamaan toisiaan armottomassa sisällissodassa, mongoloidista biologista kansanluonnettaan manifestoiden. Lopulta voitolle päässyt fennoidiheimo sulki hävinneen fennoidiheimon keskitysleireille ja surmasi tai kidutti nälällä ja taudeilla hengiltä kymmenen hävinneen heimon fennoidia jokaista hävinneiden surmaamaa voittaneen heimon fennoidia kohti. Tässä näemme esimerkin fennoidien rodullisen, biologisen luonteen mukaisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä. Fennoidin biologia ei sovellu yhteen länsimaisen demokratian ja individualismin kanssa, vaan fennoidin täytyy aina kostaa todelliset tai luulotellut rikokset kokonaiselle ryhmälle, mieluiten moninkertaisin murhin.

Kun rodun raivo oli väsynyt, fennoidit rauhoittuivat hetkeksi demokratian kaltaiseen tilaan. Tällöinkin toki voittajien heimo mässäili jatkuvasti verellä maiskutellen sankaritöillään fennoidien sisällissodan aikana. Samalla hävinnyt fennoidiheimo haaveili yhtä verisestä kostosta naapurimaahan syntyneen julman diktatuurin avulla.

Naapurimaa hyökkäsi fennoidien maahan ja fennoidit joutuivat sopimaan riitansa torjuakseen uhan. Aivan ikävänä asiana tätäkään ei pidetty. Sotatantereella fennoidit pääsivät toteuttamaan biologista, solujen ja geenien määräämää kansanluonnettaan. Tämän vuoksi fennoidit muistelivat sotaa jälkeenpäin suurena, hienona aikana, kun oli mahdollista olla rotuluonnon mukainen fennoidi. Sodan jälkeen fennoidit joutuivat kuitenkin jälleen russoidien ylivallan varjoon ja joutuivat taktisista syistä esittämään länsimaista demokratiaa, niin huonosti kuin se sopikin fennoidien biologiseen kansanluonteeseen. Vaihtoehto kun oli vielä pahempi, nimittäin kuolema russoidien kauhistuttavan hirmuvallan kynsissä. Tämä jatkuva absoluuttisen kauhean väkivallan ja tuhon uhka piti fennoidit kurissa ja kauhun vallassa. Koska kuri ei heltynyt, fennoidit elivät biologisen luontonsa vastaisessa länsimaisessa demokratiassa, mutta veren kutsu ei hiljennyt, vaikka fennoidit joutuivatkin kätkemään biologisen mongoloidinluontonsa sivistyksen ohuen pintakelmun alle.

Sitten russoidien hirmuvalta romahti. Vanhasta muistista fennoidit elivät demokratiassa vuosikymmenen pari, mutta sitten nettiin perustettiin foorumi, jossa sisäisen fennoidinsa löytäneet näyttivät kaikille muillekin, mikä on fennoidin todellinen biologinen rotuluonne. Foorumilla fennoidit kuiskailivat toisiaan ihania sanoja, jotka saivat kadonneen rotumuistin heräämään: rotusota, suohaudat, Suuri Unelma, maastakarkotukset, väkivalta, rotusota.

Nyt kun fennoidit saivat lopultakin toteuttaa biologista kansanluonnettaan, tulos oli ilmeinen. Kohtelias puhe maahanmuuttajanaapurien kanssa muuttui pilkalliseksi äbäläwäbälän lällättämiseksi heti kun maahanmuuttajanaapurit sanoivat sanankin omalla kielellään. Aluksi fennoideja vähän ujostutti lyödä tappaakseen, ensin räjäyteltiin vain pommeja pakolaiskeskuksen pihamaalla ja paiskottiin pikkutyttöjä junanvaunusta laiturille. Mutta kun ensimmäinen kuolonuhri nähtiin, ensimmäinen junanpyörien alle jauhautunut mustaihoinen pikkutyttö, fennoidit eivät voineet enää vastustaa veren huutoa, biologisen kansanluonteensa geneettistä kutsua. Sivistyksen nöyryyttävä pintasilaus revittiin pois, tunkiolle joutivat demokratia, individualismi ja laki, sillä nyt oli Suuri Unelma toteutunut ja fennoidi lopultakin päässyt häkistään elämään kansanluonteensa mukaista elämää. Jos joku yksittäinen ressukka jossain vielä yritti ylläpitää sivistystä, fennoidit tekivät sellaisesta rotupetturista nopeasti selvää kansanluonteensa mukaisin keinoin. Svekoideista nyt puhumattakaan, koska heiltähän tuo nöyryyttävä sivilisaation pintasilaus oli alun perin peräisinkin. Nyt fennoidit saattoivat täysin rinnoin heittäytyä manifestoimaan biologista, geneettistä kansanluonnettaan, ja mahtava ÄBÄLÄWÄBÄLÄ ahmaisi ikuisiksi ajoiksi kitaansa koko fennoidien maan.