Luonnos Venäjää ja äärioikeistoa käsitteleväksi pamfletiksi (tyvärr bara på finska)

(Päivitetty viimeksi 11. lokakuuta 2017)

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperinnettään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä seniili isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi mahdollinen tulkinta senaikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

***

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiveläisen, rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandistien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovine narkkaajalaumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, sikäli kuin punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta narkkaamiseltaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin rappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä, ja Neuvostoliitolla oli jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti myös mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin linjassa hänen yleisen poliittisen tendenssinsä kanssa. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sen sijaan he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuonaikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä keskustelu- ja ajattelumetodia soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.

***

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää realistisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko ns. verivalhe eli tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle

***

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aateperinnön vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden mentaalisesti ja moraalisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskeinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin työläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalainen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmatteeksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikansa todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

***

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan. Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen menettämisestä – suomesta oli tullut vihollismaan (Venäjän) kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa eli Venäjä taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta erilaiset kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: esimerkiksi Reijo Tossavainen, perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko, antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten muuan tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusideaan kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös Tossavaisen kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitääristä maahanmuuttoa ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla silloinen ilmaus nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin tunsi vastuunsa eikä raportoinut raiskaajien kansallisuutta, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä koe heitä seksuaaliseksi uhaksi: vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu bordelliturismista saaduille nautinnollisille kokemuksille; vietnamilaisten miesten taas ei pelätä ”vievän naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

***

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymiselle hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on lähes häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen ja uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista kotimaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden ja puolueettomuusihanteen valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut poliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla eli kekkoslaisuudella on ollut merkittävää kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi jonkin Vastavalkean kaltaisilla verkkosivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.

Koska Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla, myös asevoimien piirissä on ihmisiä, jotka eivät voi hyväksyä sitä, että isänmaallisuus tarkoittaa myös liberaalien yksilönvapauksien – esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien, joilla nykyisin on suuri symbolimerkitys – puolustamista Venäjää vastaan.

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, ja nämä upseerit vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja nämä upseerit haluavat taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet. 

Schrödingerin antisemiitti - Schrödingers antisemit.

James Hirvisaari on tunnetusti se kaveri, joka sai persuista potkut tuotuaan natsikavereitaan natsitervehtimään eduskunnan lehterille. Koska hänen taustansa on äärikristillinen, hän on aikaisemmin profiloitunut Israelin ystävänä. Mutta ennen on ennen ja nyt on nyt. 

James Hirvisaari är politikern som sparkades ut ur sannfinnarna när hans nazistvänner kom på besök och hitlerhälsade ledamöterna från läktaren. Som kristen fundamentalist har Hirvisaari tidigare profilerat sig som Israelvän. Men det var tidigare det. Nu är det andra tongångar.

Vasemmalla on hänen eduskunnassa esittämänsä kirjallinen kysymys antisemitismin ja sen aiheuttamien ongelmien ennalta ehkäisemisestä Suomessa (vuodelta 2015). Oikealla taas on esimerkki niistä videoista, joita hän nyt suosittelee katsottavaksi - videon otsikko on "Juutalaiset monikulttuurin taustalla".¨

Till vänster står hans skriftliga fråga till riksdagen om åtgärder för att bekämpa antisemitismen i Finland och förebygga de problem den kan ge upphov till (från år 2015). Till höger visas det ett exempel på de videoklipp han i dag rekommenderar för sina idéfränder - klippet heter "Judarna bakom mångkulturen".

Namujuoruja - Smaskigt skvaller

Tulevan perussuomalaisen Suomen autonomisen tasavallan lippu uudessa Neuvostoliitossa - Flaggan för en framtida finländsk autonom republik i ett nytt Sovjetunionen

Tässä olisi mielenkiintoinen pikku juoru: Jussi Halla-ahon (joka pyrkii puolueen puheenjohtajaksi tulevassa persujen puoluekokouksessa) ja Laura Huhtasaaren (joka vastaavasti pyrkii varapuheenjohtajaksi) kannattajiksi ilmoittautuneiden ehdokkuus kuntavaaleissa ilmeisesti estetään persujen puoluetoimiston mahtikäskyllä. Yrittääköhän Soini vielä viimeisen kerran ottaa puoluetta haltuunsa?

Här har vi lite intressant skvaller. Jussi Halla-aho kommer att vara kandidat till ordförande på sannfinnarnas nästa kongress, och Laura Huhtasaari vill bli vice ordförande. Nu förefaller det dock att de som uttryckt sitt stöd för någon av dessa två förbjuds av partibyrån att kandidera i kommunalvalen. Är det här månne Soinis sista försök att återta kontrollen över sitt parti?

Ei ole isänmaallisuuskaan mitä ennen - Fosterländskhet är inte som förr heller

Aloitan tämän kirjoituksen shokkilinkillä.

Till en början delar jag en chocklänk. 

Nyt kun olette katsoneet alusta loppuun Suomen viehkoimman rakastuneen parin, Tiina Wiikin ja Junes Lokan, yhteiskunnallisesti kantaaottavan videon, miettikääpä hetkinen, mitä "isänmaallisuudesta" on tullut ja mitä se ennen vanhaan oli.

När ni väl kollat det där politiskt engagerade videoklippet med Tiina Wiik och Junes Lokka, Finlands mest förtjusande förälskade par, i huvudrollerna, låt oss reflektera en stund vad fosterländskhet blivit och vad det brukade vara.

Ennen vanhaan isänmaallisuus käsitteenä oli osa perinteistä konservatiivisuutta. Siihen liittyi sellaisia asioita kuin asevelvollisuuden suorittaminen, töissä käyminen ja noin yleisesti ottaen vastuullinen elämäntapa. Kulttuuri-isänmaallisuus taas edellytti syvällistä perehtymistä isänmaan historiaan, maantieteeseen, alueisiin ja niiden kulttuuriin. Raittius ja päihteettömyys oli oleellinen osa tätä pakettia. Itse asiassa kammotun 70-luvun peruskoulun opintosuunnitelma oli yllättävänkin pitkälle perinteisten kulttuuri-isänmaallisten ihanteiden mukainen.

Förr i världen var begreppet fosterländskhet sammanflätat med traditionell konservatism. Fosterländskhet innebar bl a att man skulle göra värnplikt, arbeta och i största allmänhet leva ansvarsfullt. Kulturpatriotism å sin sida förutsatte att man skulle göra sig förtrogen med fosterlandets historia, geografi, regioner och deras kultur. I denna helhet ingick även nykterhet och knarkfrihet. I själva verket motsvarade läroplanen i sjuttiotalsskolan kulturpatriotiska ideal mycket bättre än man kunde tro, med tanke på allt skitsnack om kommunistisk gudlöshet.

Miettikääpä sitten tuon videon sankaria. Sälli on juuriltaan puoliksi marokkolainen, silti hän paheksuu maahanmuuttoa juuri Marokon kaltaisista maista. Sosiaalisessa mediassa sai aikoinaan melkoista julkisuutta tapaus, jossa hänelle tarjottiin varsin kohtuullisena pidettävällä palkalla yksinkertaisia, muistaakseni lähinnä roudarityyppisiä töitä - ja hän kieltäytyi. Kannabista hän polttelee avoimesti, ylpeästi ja provosoiden. Ja tämä tyyppi esiintyy jonkinlaisena kansallismielisen konservatiivisuuden ja maahanmuuttokritiikin ruumiillistumana.

Reflektera sen över hjälten i videoklippet. Killen har till hälften marockanska rötter, ändå ogillar han invandring precis från sådana länder som Marocko. På sociala medier blev det på sin tid rätt välkänt att han erbjöds ett under omständigheterna välbetalt grovjobb som någon sorts råddare, och han vägrade. Cannabis röker han öppet, stolt och provocerande. Och den här killen uppträder som nationalistisk konservatism och invandringskritik personifierad.

Olisin valmis jollain tavalla tai jollain tasolla hyväksymään maahanmuuttokriittiset porukat isänmaallisuuden ja konservatismin edustajiksi, jos heillä edes olisi jonkinasteinen sisäinen rehellisyys ja johdonmukaisuus tuossa touhussaan. Mutta kun Hommafoorumilla leimataan poliittinen vastapuoli juopoiksi ja narkkareiksi (muistutan taas kerran, että minä olin kolumnistiaikoinani luultavasti avoimin ja radikaalein kaikkien huumeiden ja päihteiden vastustaja, jolle on Suomen valtavirtamedioissa pärstäkepaikka annettu, ja että hommalaiset pitkälti juuri sen takia savustivat minut ulos palstaltani) ja samaan hengenvetoon puolustellaan ja jopa ihannoidaan tätä Marokon kauhua hyvin sopeutuneena maahanmuuttajana (!!!), ei tarvitse olla mikään ihmeellinen "vihervasemmistolainen", vaan jotakuinkin normaalilla moraalivaistolla varustettu ihminen pitääkseen moista tekopyhyytenä ja alhaisuutena.

Jag skulle vara villig att acceptera, att invandrarkritikerna på något sätt eller i någon bemärkelse representerar fosterländskhet och konservatism, om de åtminstone iakttog någon sorts intern ärlighet och földriktighet i vad de håller på med. Men när situationen är att folk på det högerextrema diskussionsforumet Homma hela tiden utmålar sina politiska motståndare som alkoholister och knarkare (och här vill jag påminna att jag under mina år som webbkolumnist antagligen var den frispråkigaste och radikalaste helnykterist som fått komma till tals i finska mainstreammedier och att det till stor del var precis därför som hommaiterna rökte ut mig som kåsör) och samtidigt idealiserar och tillber denna Marockos skräck som en välanpassad invandrare (!!!), så behöver man inte vara någon sorts "vänstergrön", utan en vanlig människa med normal moral för att ondgöra sig över hyckleriet och skenheligheten.

Ei tämä toki ole erityisen epätavallista ns. konservatiivisella puolella. Muistammehan tapaus Toimi Kankaanniemen. Tämä kovasti kristillissiveellisenä miehenä esiintynyt herra teki naishenkilölle ehdotuksen, josta jälkimaailman muistiin jäi mahtava iskurepliikki "nussittuna nukkuisit sikeästi". 

Det här är inte ens särskilt ovanligt bland s k konservativa. Vi minns ju fallet med Toimi Kankaanniemi (nu sannfinne, tidigare kristdemokrat). Denne kantänka så kristligt sedlige gentleman blev ju berömd och beryktad för att ha använt den numera välkända raggningsreppliken "knullad skulle du sova djupt".

Samanlaista kaksinaismoraalia harjoittaa tietenkin itse Jussi Halla-aho, joka nyt julistaa Venäjän vaaraa, mutta joka Trumpin valinnan jälkeen tuuletti muna pystyssä, kun saatiin jenkkeihin aateveli pressaksi. Sälliä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa Suomen kansainvälinen asema ja Naton tulevaisuus Venäjän ohjaillessa USA:n presidenttiä. 

Lika grov dubbelmoral står Jussi Halla-aho för: i dag förkunnar han att Ryssland alltid kommer att utgöra ett hot mot Finland, men när valresultatet väl klarnat i Amerika var han glad, lycklig och upprymd över att en åsiktsfrände blivit president bortom Atlanten. Vad det innebar för Finlands internationella ställning och för Natos framtid att ha en ryskstyrd president i Washington gav Halla-aho skit i. 

Mutta kaipa tämä on Putinin ohjeiden mukaista. Tässä olisi juuri nyt erittäin hyvä sauma saada luotua kunnon leveän teltan koalitio oikeusvaltioarvojen, luontoarvojen ja isänmaallisten arvojen puolelle mielivaltaa, saastuttamista ja Venäjän agentteja vastaan. Sitähän Putin ei salli, vaan hän tarvitsee hyödyllisiä hölmöjä - kaikenlaisia halla-ahoja, jotka kuoleman suudelmillaan uusintavat Natolle ja maanpuolustukselle äärioikeistolaista mainetta.

Men det här är säkert som Putin vill ha det. Just nu skulle vi ha en mycket fin chans att äntligen skapa en bred koalition för rättsstatslighet, naturvärden och fosterländska värden mot godtycke, föroreningar och ryska agenter. Det vill inte Putin tillåta. Han behöver nyttiga idioter som Halla-aho, som med sina dödskyssar upprätthåller uppfattningen om Nato och försvaret som saker bara högerextremister kan förespråka.

Se isänmaallisin kieli - Det mest fosterländska språket

Sarjassamme "postmoderniksi on meininki mennyt" oheinen äärioikeiston propagandakuva:

För att demonstrera hur postmodernt det i dag går till inom extremhögern, se den här propagandabilden:

Tässähän on ilmeisesti kyse talvisodasta (joka suomeksi edelleenkin kirjoitetaan pienellä, kuten historiallisten tapahtumien nimet yleensäkin - jos ette pidä siitä, muuttakaa toki Venäjälle, missä isoja kirjaimia käytetään enemmän mielihalujenne mukaisesti). Mutta koska äärioikeistolaisilla on pakonomainen tarve tunkea englantia joka paikkaan, tässäkin on englanninkielinen iskulause, toki kirjoitettuna fraktuurakirjaimilla, joihin äärioikeisto on ihastunut niiden leimallisesti saksalaisen, eli natsistisen, maineen vuoksi. Natsi-Saksahan on ainoa Saksa, josta he mitään tietävät, ja saksan kieltä he eivät osaa, joten englanti saa kelvata. Päiväys on sentään kirjoitettu suomalaisen oikeinkirjoituksen mukaan, siis ei "November 30th 1939".

Det här hänvisar givetvis till vinterkriget (som på våra inhemska språk fortfarande skrivs med liten bokstav), men högerextremisterna vill ju använda så mycket engelska som de kan, så de har här ett engelskt slagord, låt vara skrivet med frakturbokstäver, som extremhögern är förtjust i p g a att den associerar dem med Tyskland, dvs nazisterna. Nazityskland är ju det enda Tyskland de vet något om, och eftersom de inte behärskar tyska nöjer de sig med engelska språket. Datumet är åtminstone skrivet enligt finsk rättskrivning, alltså inte som "November 30th 1939".

Mitä sitten itse talvisotaan tulee, juuri äärioikeiston riveissä - sekä Homma-foorumilla että äärioikeistolaisten blogeissa - on jo pitkään intoiltu Venäjästä liittolaisena ja julistettu, että talvisota taisteltiin väärää vihollista vastaan. Sen lisäksi tietysti äärioikeisto hyökkäilee jatkuvasti milloin mitäkin kotimaista vähemmistöryhmää vastaan. Toisin sanoen juuri talvisodan keskeiset opetukset he ovat unohtaneet, pitävätpä niitä jopa "vasemmistolaisuutena" ja "kommunismina".

Vad sen gäller själva vinterkriget är det precis inom extremhögern - både på diskussionsforumet Homma och i högerextrema bloggar - som man redan i åratal entusiasmerat sig över tanken att alliera sig med Ryssland och förkunnat att vinterkriget utkämpats mot fel fiende. Dessutom angriper extremhögern hela tiden den ena eller den andra inhemska minoriteten. Det är precis vinterkrigets viktigaste lärdomar högerextremisterna har glömt eller uppfattar som vänstervridning och kommunism.

Viime kädessä kyse siis on siitä, että niin talvisota, isänmaallisuus kuin suomen kielikin ovat tälle porukalle täysin merkityksettömiä iskusanoja, joita he käyttävät ainoastaan väkivaltarikollisen elämäntapansa perustelemiseen ja lainkuuliaisuuden halveksumiseen. On aivan turhanaikaista kuvitella, että heidän löpinässään suomalaisen kulttuurin pelastamisesta olisi yhtään mitään mieltä tai että se olisi reaktiota minkäänlaiseen oikeaan ongelmaan.

När allt kommer omkring är sålunda både vinterkriget, fosterlandet och finska språket för det här gänget bara tomma slagord som de motiverar sitt våldsbrottsliga leverne och sitt förakt för laglydighet med. Det är fåfängt att inbilla sig att deras svammel om att rädda den finska kulturen skulle ha någon djupare betydelse eller att deras framfart vore en reaktion på något verkligt problem i samhället.

Muistutan taas kerran, että äärioikeisto on pikemminkin luonut kuin parantanut ne ongelmat, joilla se on ratsastanut hallitusvaltaan saakka. Mikään ei uhannut suomalaista kulttuuria eikä historiatietoisuutta, päin vastoin esimerkiksi uudet historialliset oivallukset ja tiedot - vaikkapa Heikki Ylikankaan teokset Tampereen taistelusta ja Nurmijärven rosvoista - nousivat aina suurten mediakeskustelujen aiheiksi, ja suomalaisuuden sisällöstä ja uudelleenmäärittelystä väännettiin kättä paremmankin asian väärtillä innolla. Mutta kun äärioikeisto nousi hallitsemaan suomalaista julkista keskustelua, kaikki tällainen keskustelu siirtyi marginaaleihin.

Jag vill påpeka en gång till att extremhögern snarare skapat än botat de problem den utnyttjat till att tillskansa sig regeringsmakten. Finsk kultur och historiemedvetande var aldrig hotade, snarare tvärtom: nya insikter i finsk historia, t ex Heikki Ylikangas' böcker om Tammerfors under inbördeskriget eller om rövarligan i Nurmijärvi, blev alltid föremål för ivrigt meningsutbyte i medierna, och finskhetens innebörd och definition gav upphov till dispyter som kanhända varit värda en bättre sak. Men när extremhögern fick kontroll över finsk offentlig diskussion, hamnade all sådan diskussion i marginalerna.

Vastaavasti äärioikeisto kertoi karkeita valheita "laittomista"(ts. paperittomista) maahanmuuttajista, joilla ei ollut minkäänlaista relevanssia suomalaisessa yhteiskunnassa siihen aikaan. Suomalainen maahanmuuttopolitiikka ei ennen perussuomalaisten nousua ollut millään tavalla sallivaa - päin vastoin, länsinaapurin äärioikeistolaiset olivat sillä kannalla, että se kelpasi esikuvaksi heillekin - mutta ainakaan se ei ollut epäkäytännöllisellä tavalla epähumaania. 

På ett motsvarande sätt berättade extremhögern amsagor om "illegala", dvs. odokumenterade, invandrare - amsagor som inte hade någon relevans i vårt samhälle på den tiden. Det bedrevs aldrig någon särskilt slapp invandringspolitik i Finland, snarare tvärtom: extremhögern i Sverige såg oss som en förebild. Däremot var det ingen opraktiskt inhuman politik heller.

Sellaiset henkilöt, joita ei käytännön syistä ollut mahdollista palauttaa kotimaahansa, saivat oleskeluluvan toissijaisen humanitaarisen suojelun perusteella. Tässä oli kyse täysin käytännöllisestä toimesta: maassa syystä tai toisesta oleskelevat henkilöt, joita ei voi sieltä poistaa, on jollain tavalla sisällytettävä viranomaisten rulliin ja saatava lain piiriin ja valvottaviksi.

Personer som av praktiska skäl inte kunde återbördas till sitt hemland gavs uppehållstillstånd på grund av sekundärt humanitärt beskydd. Det här handlade om ren pragmatism: personer som av ett eller annat skäl vistas i landet och inte kan utvisas bör på något sätt inkluderas i myndigheternas rullor och ges laglig status, så att lagens väktare kan ha tillsyn över dem.

Äärioikeiston mielestä sitä vastoin "laittomat maahanmuuttajat" on pyrittävä tieten tahtoen jättämään laittomiksi. Tämä tarkoittaa, että maahan on äärioikeiston mieliksi väen vängällä luotava paperittomien ja lakia piileksivien maahanmuuttajien varjoarmeija. Tällaisesta tulee mieleen uskonnollisten ääriryhmien tapa vaatia kiellettäviksi sekä abortteja että ehkäisyä - sen sijaan että mentäisiin pragmaattisesti pienimmän pahan kautta, pyritään lähinnä sadistisesti maksimoimaan ikävyydet.

Extremhögern tycker däremot att "illegala invandrare" av principskäl måste lämnas utanför lagen. Alltså: för att göra extremhögern till lags måste man avsiktligt skapa en skuggarmé av odokumenterade invandrare som drar sig undan lagen. Det här påminner om hur vissa religiösa extremister bekämpar både abort och preventivmedel - i stället för att pragmatiskt föredra ett mindre ont försöker man snarast på ett sadistiskt sätt maximera ohyggligheterna.

Itse asiassa tämänkin voi tulkita tahallisen pahantahtoisena natsi-Saksan jäljittelynä. Ensin maahanmuuttajat ajetaan väkisin yhteiskunnan ulkopuolelle, eikä heitä saa käytännöllistä järkeä osoittaen ottaa osaksi yhteiskuntaa ja yhteiskunnan valvontaan, koska se olisi "hyysäämistä". Näin heistä saadaan lainsuojattomia. Sen jälkeen he aiheuttavat kaikenlaisia ongelmia mm. varastamalla nälkäänsä. Sitten alkavat ihan sivistyneet mainstream-ihmisetkin jo puhua kaasukammioiden tai eutanasiaruiskeiden puolesta. Sen jälkeen ruiskeita aletaan antaa myös kotimaisille vammaisille ym. Näinhän se kävi viimeksikin. Eivätkä jäljet suomalaista pelota.

Det här kan faktiskt också tolkas som medvetet elakartad imitering av Nazityskland. Till att börja med utesluts invandrarna, och de får inte upptas i samhället och underkastas samhällets kontroll hur praktiskt och förnuftigt det än vore - "vi fjäskar inte för några svartskallar". Så här blir de fredlösa, och sen blir det bråk när de t ex börjar stjäla mat för att inte svälta. Därefter kommer bildade mainstreammänniskor att förespråka gaskamrar och eutanasisprutor, och följande steg är att även inhemska handikappade osv får var sin spruta. Så gick det förra gången också. Och spåren förskräcker inte den orädde finnen.

Jotkut yllä olevaa kuvaa kommentoineet ovat sanoneet että englanninkielinen iskulause olisi jonkin ulkomaisen rasistiryhmän valmista clip art -tavaraa, koska rikollisen alaluokan englannin taito ei riitä edes noin lyhyen iskulauseen muotoiluun oikein. Olen eri mieltä. Mika Mölsän muutaman vuoden takainen erinomainen reportaasikirja prosenttijengeistä sisälsi kiintoisia otteita kyseisten jengien säännöistä, joissa selkeäsanaisesti korostettiin, että jos englanti ei suju kerhoihin liityttäessä, sen kertaaminen on aloitettava viipymättä, tai muuten ei kunnian kukko laula.

En del av de som kommenterat bilden ovan har påstått att det engelska slagordet är färdigskriven clip art från någon utländsk rasistsajt och att vår kriminella underklass inte förfogar över tillräckliga kunskaper i engelska för att riktigt formulera ens ett så kort slagord. Jag delar inte åsikten. För ett par år sedan gav journalisten Mika Mölsä ut en utmärkt reportagebok om enprocentsgäng som även innehöll intressanta utdrag ur gängreglerna. I dem stod det klara bud om att den gängmedlem som inte talar engelska vid gänganslutningen genast måste ta itu med att lära sig språket om han vill stanna med.

Toisin sanoen se ammattirikollisten alakulttuuri, johon maahanmuuttokriittisten piirien alaluokkainen osa kuuluu, toimii ennen muuta englanninkielistymisen pioneerina Suomessa ja suuntautuu globaaleihin, englanninkielisiin rikollispiireihin. Käsitys suomalaisesta rikollisesta nukkavieruna, kielitaidottomana laitapuolen kulkijana ilman yhteyksiä ulkomaille ei ole aikoihin pitänyt paikkaansa, jos koskaan. Suomalainen rikollinen on fyysisesti voimakas mies salilla treenattuine lihaksineen, hän puhuu sujuvasti englantia ja hän on omaksunut ulkomailta sikäläisten esikuviensa väkivaltaisuuden ja säälimättömyyden.

Den yrkesbrottsliga subkultur som den invandrarkritiska rörelsens underklass hör hemma i uträttar sålunda pionjärsarbete för att främja engelska språkets frammarsch i Finland och orienterar sig till globala, engelsktalande kriminella kretsar. Uppfattningen om den finske brottslingen som en sjabbig marginalmänniska utan språkkunskaper har överlevt sig, om den någonsin varit sann. Den finske brottslingen är en fysiskt stark man med sina gympasalstränade muskler, han talar flytande engelska och har anammat från utlandet sina förebilders våldsamma och obarmhärtiga attityder.

Rikollispiireissä toki rasismi on ainoastaan pintakuorrutusta. Rasistisella uholla huijataan keskiluokkaisia äärioikeistolaisia rikollisen hyväksikäytettäviksi kavereiksi, esimerkiksi huumemuuleiksi. Samoin sillä värvätään nuoria natsismille persoja sällejä mukaan rikollispiireihin - 90-luvun Joensuun skininuorukaiset päätyivät yleensä ammattirikollisiksi ja/tai narkomaaneiksi. Ja kun maahanmuuttaja, tummaihoinen tms. haluaa mukaan rikollisporukkaan, hänen kanttiaan koetellaan rasistista läppää heittämällä. Jos kantti kestää, hän pääsee jengiin täysivaltaisena mukaan. 

I kriminella kretsar är rasismen givetvis bara glasyr på ytan. Med rasistiska fraser lurar brottslingar högerextremt lagda medelklassmänniskor till att bli deras "kompisar" som de kan utnyttja t ex som knarkmulor. På ett liknande sätt är rasism ett sätt att rekrytera unga killar med förkärlek för nazism till att bli kriminella - skinnskallarna som gjorde staden Joensuu beryktad på nittitalet slutade som knarkare och/eller yrkesbrottslingar. Och när en invandrare eller en svarthyad kille vill bli medlem i ett kriminellt gäng, kommer de andra att irritera honom med rasistiska insinuationer för att sätta honom på prov. Om nerverna och behärskningen inte sviker ska han bli fullvärdig medlem i gänget.

Monethan ovat tunnetusti päässeet. Ihan kotimaisten rikollisjengien oikeudenkäynneissä syytettyjen joukossa saattaa nykyään vilahdella esim. persialaisen oloisia nimiä umpisuomalaisten rinnalla. Vuosia sitten erään prätkäjengin kovimpien kundien joukossa olivat eräät nimestään päätellen ranskankielisestä Pohjois-Afrikasta saapuneet veljekset, joista jengin hengailijajäsenten nettifoorumeilla puhuttiin tavattoman arvostavasti, koska nämä miehet noudattivat tuon alakulttuurin ihmisihannetta niin viimeisen päälle olemalla kovia, rohkeita, väkivaltaan valmiita, fyysisesti voimakkaita ja jengin jäseninä lojaaleja.

Som bekant har många blivit det. I nyheter om rättegångar mot inhemska kriminella gäng kan man bland de åtalade hitta t ex persiska namn bredvid rent finska. För ett antal år sen var det två bröder som av namnet att döma var hemma från fransktalande Nordafrika som blev beryktade tuffingar i ett hojgäng: de som beundrade gänget skrev i mycket uppskattande ton om dessa killar på sina webbforum, ty de uppfyllde människoidealet i subkulturen genom att vara tuffa, oförvägna, beredda att ta till våld, fysiskt starka och lojala som gängmedlemmar.

Äärioikeiston läheisyyttä ammatti- ja taparikollisiin piireihin korostaa se, että kyseisiä kesyttömiä veljeksiä Jussi Halla-ahon vieraskirjassa puolusteltiin erityisesti mainitsemalla heidän saapuneen Suomeen ala-aste- tai viimeistään yläasteikäisinä. Jos kyseessä olisi - esimerkiksi - turkkilaistaustainen vihreä poliitikko, tuollainen maahantulleisuusikä ei maahanmuuttokriitikkopiireissä takuulla vapauttaisi häntä islamisaatio- ym. syytöksistä. Mutta ilmeisesti prätkäjengiin sosiaalistuminen tekee maahanmuuttajasta "yhden meikäläisistä" rasistienkin silmissä.

Att extremhögern står yrkesbrottslingarna nära illustreras av att en besökare på extremhögerledaren Jussi Halla-ahos gästbok på webben tog bröderna i försvar och framhävde att de bara varit i lågstadie- eller kanske i högstadieåldern när de kommit till Finland. Skulle det röra sig om - t ex - en grön politiker med turkiska rötter, så skulle det inte frita honom från beskyllningar om islamisering osv. att han hade anlänt till Finland i den åldern. Men tydligen är den utlänning som "integrerats" i ett hojgäng "en av oss", om man frågar rasister.

Prätkäporukat saattavat harrastaa rasistista uhopuhetta, mutta toisaalta on selvää, että niissä on mahdollista ansioitua arvostetuksi mieheksi jengin ihmisihanteet täyttämällä, vaikka olisi maahanmuuttajakin. Voi jopa olla, että prätkäporukan jäsenenä maahanmuuttajalla on paremmat mahdollisuudet nousta ansioillaan arvostettuun asemaan kuin valtavirran työelämässä. Prätkäjengissä kukaan ei nimittäin kysele, onko pomoportaaseen noussut maahanmuuttaja jokin kiintiöneekeri. Siellä tehdään, mitä pomo käskee, vaikka pomon iho olisi minkä värinen.

I ett hojgäng råder det visserligen inte något förbud mot rasistiskt skitprat, men å andra sidan är det klart att gänget erbjuder möjligheter att stiga i graderna för den som är duglig och beredd att göra så, oberoende av om han är invandrare eller inte. Det är till och med tänkbart att hojgäng erbjuder invandrare bättre chanser att bli uppskattade och framgångsrika än arbetslivet i samhällets huvudfåra. I hojgänget frågar ingen, om den invandrare som är höjdare i gänget blivit det genom något kvotsystem. Där gör man vad ledaren säger oberoende av ledarens hudfärg.

Halla-aho on kuollut - Halla-aho är död

Halla-aho ei tietenkään ole fyysisessä mielessä kuollut, mutta merkittävänä poliittisena voimana kyllä. Mikäkö saa minut sanomaan näin? No tietenkin se, että Tuomas Enbuske on uskaltanut kirjoittaa hänestä jota kuinkin halveksuvaan sävyyn uusimmassa blogilöpinässään. Aikaisemmin Enbuske oli innokkaana silittelemässä myötäkarvaan kaikenlaisia äärioikeistolaisia häiriköitä samanlaisen logiikan perusteella kuin hänenlaisensa älyllisesti laiskat ja vetelät liberaalit yleensäkin. Nyt hän kirjoitti jutun, joka olisi voinut olla minun näppikseltäni.

Jussi Halla-aho, ledaren för extremhögern i Finland, är naturligtvis inte fysiskt död, men som politisk kraft är han det. Varför vågar jag påstå så? Därför att Tuomas Enbuske, av alla människor, i sin nyaste bloggdrapa yttrat sig i rätt föraktfull ton om honom. Tidigare brukade Enbuske, som det anstår en intellektuellt lat och feg liberal, alltid stryka högerextremistiska plågoris medhårs. Nu har han skrivit en artikel som jag utan vidare kunde skriva under.

Siinä vaiheessa kun Enbuske, jota ei tosiaan ole koskaan vaivannut sen enempää omaperäisyys kuin rohkeuskaan, kirjoittaa kriittisen jutun persuista ja Halla-ahosta, voi sanoa että persut ja Halla-aho ovat mennyttä. Kaikkien opportunistien tapaan myös Enbuske on hyvä haistamaan minne päin tuuli puhaltaa, ja siinä vaiheessa kun hän pitää Halkkua pilkkanaan, luihuliinin poliittinen ura alkaa olla sillä taputeltu. Kuollutta ruumista uskaltaa potkia Enbuskekin.

När Enbuske, som aldrig utmärkt sig vare sig med originalitet eller mod, skriver ett kritiskt kåseri om sannfinnarna och Halla-aho, kan man säga att det är slut med sannfinnarna och Halla-aho. Som alla opportunister har Enbuske en fin näsa för vartåt vinden blåser, och när han börjar förlöjliga Halla-aho, kan man räkna med att slyngelns politiska karriär är förbi. Ett lik vågar t o m Enbuske sparka på.

PS: Halla-aho on sen jälkeen esiintynyt julkisuudessa ensinnäkin ottamalla Venäjä-kriittistä kantaa. On pojalla otsaa, kun on ensin kerännyt kaikki Venäjää ihailevat oikeistototalitaristit kannattajajoukkoihinsa. Toinen ulostulo käsitteli perussuomalaisen puolueen tulevaisuutta: hän haluaa siitä "haittamaahanmuuttoon" (tummaihoiseen maahanmuuttoon) keskittyvän protestipuolueen, koska puolue ei voi profiloitua esim. sosiaalipolitiikasta (koska hänellä ja hänen kannattajillaan ei ole siitä, eikä mistään muustakaan, tietoja eikä mielipiteitä, paitsi "maahanmuuttajat pois"). Eli siis Halla-aho jatkaa vanhan viisun veivaamista jo toista vuosikymmentä, vaikka puolueessakin näkyy jo kyllästyminen.

PS: Sedan Enbuskes kåseri tryckts har Halla-aho hunnit komma med två mediesynliga ställningstaganden. För det första har han försökt framstå som en Rysslandkritiker, vilket är höjden av fräckhet, med tanke på att han i praktiken samlat ihop och organiserat till en rörelse alla högertotalitarister som i det här landet älskar Ryssland. Hans andra medieyttrande handlade om sannfinnarnas framtid: han vill att de hädanefter ska framstå som ett protestparti inriktat på att bekämpa "skadlig" - dvs mörkhyad - invandring. Partiet kan inte profilera i socialpolitik eller någonting annat, eftersom varken han eller någon av hans beundrare förstår sig på sådana saker och eftersom de inte har någonting att säga om någonting, annat än "bort med invandrarna". Halla-aho tänker alltså fortsätta med sin gamla raspiga slagdänga som han spelat i mer än tie år, trots att även en del partikamrater verkar ha tröttnat på den.

Seppo Huhta haluaa Sepoksi Sepon paikalle - Seppo Huhta vill bli Seppo i stället för Seppo

Kaikki sarjakuvan ystävät tuntevat hyvin pienen suurvisiirin, joka haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Kaikki suomalaiset netin ystävät taas tuntevat erään Seppo-nimisen herrasmiehen, joka suurena kansantaiteilijana on julistanut maahanmuuttokriittisyyden asiaa jo ennen kuin siitä tuli muotia sellaisten tohtorismiesten keskuudessa, jotka suurella tieteellisellä älymieheydellään edistävät esimerkiki Suomen taloudelle tuiki tarpeellista suitsuke- ja tuohuskauppaa Kirkko-Slaaviaan. Nyt esittelen teille uuden Sepon, joka haluaa Sepoksi Sepon paikalle.

Alla vänner till tecknade serier har hört talas om en liten storvesir, som vill bli kalif istället för kalifen. Alla finska Internetvänner har hört talas om en viss gentleman som lystrar till förnamnet Seppo och som i egenskap av folklig konstnär förkunnat den invandringskritiska saken långt innan den blev mode bland sådana hedersmän med doktorat som med sin gränslösa intelligens t ex främjar den för Finlands ekonomi ovärderligt viktiga vaxljus- och rökelsehandeln med Kyrko-Slavien. Nu presenterar jag för er Seppo som vill bli Seppo istället för Seppo.

Tässä siis Seppo Huhta paheksuu sitä, että turkkilaistaustainen vihreä kansanedustaja kannattaa homoseksuaalien avioliiton hyväksymistä. Jos oikein ymmärrän, Huhta vihjailee jopa, että tämä on jonkinlaista islamisaatiota. Riippumatta siitä, mitä mieltä itse kukin on homoseksuaalisuudesta tai islamista, tällainen väitekin on tietysti aika lailla järjetön. Noin yleisesti ottaen islamin uskoon kuuluu yleensä aika tiukka perinteinen moraali seksuaaliasioissa. Jos olisin konservatiivi muslimi, loukkaantuisin tällaisesta vihjailusta.

Där ondgör sig Seppo Huhta över att en grön riksdagsledamot av turkisk bakgrund förespråkar äktenskap för homosexuella. Om jag förstår rätt, så vill Huhta t o m antyda, att han uppfattar detta som någon sorts islamisering. Vad man än anser om homosexualism eller islam, är ett sådant påstående givetvis rätt vettlöst. Så där i allmänhet ingår det i islam att iaktta rätt sträng traditionell moral vad sex gäller. Skulle jag vara en konservativ muslim så skulle jag bli arg över dylika insinuationer.

Persunuorten uusi kampanja - De unga sannfinnarnas nya kampanj

"Drick ES (= Euroshopper-energidryck). Spela CS (= Counter-Strike). Rösta på Sannfinnarna. Anslut dig till SS."

An die Nachgeborenen

1961

Udo DÜLLICK (1936-1961)
Georg FELDHAHN (1941-1961)
Roland HOFF (1934-1961)
Ingo KRÜGER (1940-1961)
Lothar LEHMANN (1941-1961)
Günter LITFIN (1937-1961)
Bernd LÜNSER (1939-1961)
Werner PROBST (1936-1961)
Olga SEGLER (1881-1961)
Ida SIEKMANN (1902-1961)
Rudolf URBAN (1914-1961)
Dieter WOHLFAHRT (1941-1961)

1962

Peter BÖHME (1942-1962)
Klaus BRUESKE (1938-1962)
Peter FECHTER (1944-1962)
Horst FRANK (1942-1962)
Peter GÖRING (1940-1962)
Wolfgang GLÖDE (1949-1962)
Lutz HABERLANDT (1938-1962)
Axel HANNEMANN (1945-1962)
Philipp HELD (1942-1962)
Reinhold HUHN (1942-1962)
Heinz JERCHA (1934-1962)
Erna KELM (1908-1962)
Ernst MUNDT (1921-1962)
Siegfried NOFFKE (1939-1962)
Horst PLISCHKE (1939-1962)
Otfried RECK (1944-1962)
Dorit SCHMIEL (1941-1962)
Jörgen SCHMIDTCHEN (1941-1962)
Günter SELING (1940-1962)
Anton WALZER (1902-1962)
Hans-Dieter WESA (1943-1962)
Günter WIEDENHÖFT (1942-1962)

1963

Dieter BERGER (1939-1963)
Peter KREITLOW (1943-1963)
Horst KUTSCHER (1931-1963)
Peter MÄDLER (1943-1963)
Wolf-Olaf MUSZYNSKI (1947-1963)
Hans RÄWEL (1941-1963)
Klaus SCHRÖTER (1940-1963)
Paul SCHULTZ (1945-1963)
Dietmar SCHULZ (1939-1963)
Siegfried WIDERA (1941-1963)

1964

Rainer GNEISER (1944-1964)
Walter HAYN (1939-1964)
Walter HEIKE (1934-1964)
Joachim MEHR (1945-1964)
Wernhard MISPELHORN (1945-1964)
Adolf PHILIPP (1943-1964)
Egon SCHULTZ (1943-1964)
Hildegard TRABANT (1927-1964)
Hans-Joachim WOLF (1944-1964)
Norbert WOLSCHT (1943-1964)

1965

Christian BUTTKUS (1944-1965)
Heinz CYRUS (1936-1965)
Hermann DÖBLER (1922-1965)
Klaus GARTEN (1941-1965)
Hans Peter HAUPTMANN (1939-1965)
Walter KITTEL (1941-1965)
Klaus KRATZEL (1940-1965)
Ulrich KRZEMIEN (1940-1965)
Erich KÜHN (1903-1965)
N.N. (~1935?-1965)
Heinz SCHÖNEBERGER (1938-1965)
Heinz SOKOLOWSKI (1917-1965)

1966

Willi BLOCK (1934-1966)
Dieter BRANDES (1946-1966)
Jörg HARTMANN (1955-1966)
Michael KOLLENDER (1945-1966)
Karl-Heinz KUBE (1949-1966)
Willi MARZAHN (1944-1966)
Lothar SCHLEUSENER (1953-1966)
Heinz SCHMIDT (1919-1966)
Eberhard SCHULZ (1946-1966)
Andreas SENK (1960-1966)
Paul STRETZ (1935-1966)
Eduard WROBLEWSKI (1933-1966)

1967

Franciszek PIESIK (1942-1967)
Max Willi SAHMLAND (1929-1967)

1968

Rolf HENNIGER (1941-1968)
Horst KÖRNER (1947-1968)
Siegfried KRUG (1939-1968)
Bernd LEHMANN (1949-1968)
Herbert MENDE (1939-1968)
Dieter WECKEISER (1943-1968)
Elke WECKEISER (1945-1968)

1969

Klaus-Jürgen KLUGE (1948-1969)
Leo LIS (1924-1969)
Johannes LANGE (1940-1969)

1970

Willi BORN (1950-1970)
Friedhelm EHRLICH (1950-1970)
Christian-Peter FRIESE (1948-1970)
Helmut KLIEM (1939-1970)
Heinz MÜLLER (1943-1970)
Gerald THIEM (1928-1970)
Christel WEHAGE (1946-1970)
Eckhard WEHAGE (1948-1970)
Hans-Joachim ZOCK (1940-1970)

1971

Dieter BEILIG (1941-1971)
Wolfgang HOFFMANN (1942-1971)
Rolf-Dieter KABELITZ (1951-1971)
Werner KÜHL (1949-1971)

1972

Cengaver KATRANCI (1963/1964?-1972)
Horst KULLACK (1948-1972)
Klaus SCHULZE (1952-1972)
Manfred WEYLANDT (1942-1972)

1973

Horst EINSIEDEL (1940-1973)
Volker FROMMANN (1944-1973)
Manfred GERTZKI (1942-1973)
Holger H. (1971-1973)
Siegfried KROBOTH (1968-1973)

1974

Czesław KUKUCZKA (1935-1974)
Burkhard NIERING (1950-1974)
Giuseppe SAVOCA (1968-1974)
Johannes SPRENGER (1905-1974)

1975

Herbert HALLI (1953-1975)
Lothar HENNIG (1954-1975)
Herbert KIEBLER (1952-1975)
Çetin MERT (1970-1975)

1977

Dietmar SCHWIETZER (1958-1977)
Henri WEISE (1954-1977)

1980 

Marienetta JIRKOWSKY (1962-1980)
Ulrich STEINHAUER (1956-1980)

1981

Hans-Peter GROHGANZ (1948-1981)
Johannes MUSCHOL (1949-1981)
Hans-Jürgen STARROST (1954-1981)
Thomas TAUBMANN (1955-1981)

1982

Lothar-Fritz FREIE (1955-1982)

1983

Silvio PROKSCH (1962-1983)

1984

Michael-Horst SCHMIDT (1964-1984)

1986

Michael BITTNER (1961-1986)
René GROSS (1964-1986)
Rainer LIEBEKE (1951-1986)
Manfred MÄDER (1948-1986)

1987

Lutz SCHMIDT (1962-1987)

1989

Ingolf DIEDERICHS (1964-1989)
Winfried FREUDENBERG (1956-1989)
Chris GUEFFROY (1968-1989)

Chris Gueffroy
* Pasewalk 21.6.1968
+ Berlin 5.2.1989

Viikon traagisin - Veckans mest tragiska

Minäkään en ymmärrä kovin hyvin portugalia (myös espanjani on luvattoman huonoa), mutta tämän verran ymmärrän: latinalaisamerikkalainen nainen, joka kannatti Trumpia presidentiksi, joutuu maahanmuuttoviranomaisten karkottamaksi. On kyllä vaikea uskoa, että tämän tasoinen ironia olisi totta.

Jag förstår inte portugisiska särskilt bra (min spanska är inte heller så flytande som den borde vara), men det här förstår jag: en latinamerikansk kvinna som under valkampanjen offentligt stödde Trump deporteras nu av amerikanska invandringsmyndigheter. Det är visst svårt att tro att någonting så här ironiskt kunde vara sant.

Viikon hauskin - Veckans roligaste

Viikon hauskimmasta jutusta vastaa tietenkin MV-lehti, jossa julkaistiin seuraava "lukijan juttu".

Veckans roligaste historia kom givetvis ut i webbtidningen MV-lehti, dvs. följande "artikel från en läsare".

Tässä on siis kyse siitä, että joku MV-lehden lukijoista oli onnistunut väärentämään tyhjien pullojen palautuskuitteja ja tienaamaan siten rahaa. Päätellen siitä, että tuossa jutun esittelemässä videossa on otsikkona "Tulosta tulostimella rahaa", ainakin videon tekijä saattaa kehottaa katsojiaan rikokseen. MV-lehti yrittää sen verran siivota jälkiään, että esittää asian vain "tietoturva-aukosta" kertovana skandaalijuttuna. Mutta aika läpinäkyväähän tämä on: lehti nousee juuri sellaisesta pikkuhuijarien alakulttuurista, jossa tämäntyyppiset pienet petosrikokset ovat vain "katufiksuutta" ja elämänkoulussa opittua osaamista.

Vad det här handlar om är att en av läsarna hade lyckats hitta på ett sätt att förfalska returneringskvitton för tomflaskor och slå mynt på det här. Artikeln länkar till ett videoklipp vars rubrik lyder "Printa ut pengar på printern", vilket ger vid handen att åtminstone mannen bakom videon uppmanar tittarna att begå brott. Själva webbtidningen handlar så pass försiktigt att den försöker framställa det här som ett scoop om en "lucka i datasäkerhet". Men det hela är rättä lätt att begripa: tidningen står ju i sammanhang med en subkultur för småskojare, där sådana här bedrägerier bara är "gatuklokhet" och kunskaper man förvärvar i "livets hårda skola".