Suomalaisuusliike Venäjän juonena

(alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 10. heinäkuuta 2014)

Suomalaisuus on 1800-luvun tuote. Siinä missä maakuntamurteet ja maakuntahenki, savolaisuudesta pohjalaisuuteen, ovat todellisia, luonnollisesti muodostuneita etnisiä ilmiöitä, ns. suomi sivistys- ja kirjakielenä on moderni, keinotekoinen luomus. Suomalaisuus, suomenkielinen kirjallisuus alkaa Aleksis Kivestä, ja kuten kaikki Aleksis Kiven runoja lukeneet tietävät, hänen riiminsä eivät enää olisi hyväksyttäviä perinteisenä suomalaisena loppusointurunoutena – hän käyttää sanoja ja muotoja, jotka eivät oikeastaan ole suomea, vaan enemmänkin nurmijärven kieltä.



Aleksis Kivi edusti vielä oikeaa suomalaista, tai hämäläistä, kansanihmisyyttä. Nuorena poikana hän tunnetusti laati ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä ruotsiksi. Tämä oli siihen aikaan normaalia Suomen kansan keskuudessa: kylillä toki puhuttiin kotoisaa murretta, mutta kaikki olivat hyväksyneet sen, että ruotsi oli kirjallisen sivistyksen ja yhteiskunnallisen nousun kieli.



Tämän jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Syntyi fennomania, suomalaisuusliike. Kuten kaikki tiedämme, Venäjän tsaari kannatti ja tuki sitä, koska se etäännytti Suomea Ruotsista. Venäjä oli jo tsaarin aikana poliisivaltio, jossa mitään ei tapahtunut salaisen poliisin tietämättä. Maa kuului keisarille kuin kartanonomistajan tilukset, ja poliittinen elämä sinänsä oli joko epäilyttävää vallankumouksellisuutta tai salaisen poliisin masinoimaa. Esimerkiksi Venäjän kuuluisan verisunnuntain alulle pannut työläispappi Gapon oli itse asiassa salaisen poliisin juoksupoika.



Samalla tavalla tsaarin salaiset agentit masinoivat Suomeen liikkeen, joka ajoi suomen kieltä maan ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä liike esitti ruotsin kielen vahvan aseman olevan jonkinlaista sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Mutta mikään kansan oma liike tämä ei ollut. Kuten kaikki tietävät, kansa taisteli Suomen sodassa sen puolesta, että saisi kuulua Ruotsiin. Kansa tiesi, että Venäjä oli maaorjuuden ja itsevaltiuden maa, jossa ei ollut vapaita talonpoikia, vaan turpeeseen sidottuja musikoita. Samalla kun Suomen kansa taisteli oikeudestaan ruotsalaisuuteen eli vapauteen, herraskainen osa väestöstä tanssi venäläisten upseerien kanssa vihollisen miehitykseen muitta mutkitta alistuneissa kaupungeissa. Eihän aatelisia mikään maaorjuus uhannut Venäjälläkään.



Suomen kielen asiaa ajoi juuri hienosto, se hienosto, joka oli juhlinut samoilla kesteillä Venäjän sotilaiden kanssa. Kansa halusi edelleenkin oikeuden oppia ruotsia voidakseen nousta hienoston vertaiseksi. Tätä hienosto ei sille olisi suonut. Toisaalta tsaarin salainen palvelu halusi etäännyttää Suomen Ruotsista ja ruotsalaisesta vapaudesta, opettaa suomalaisen rakastamaan kahlettaan. Siksi suomalainen hienosto mielellään ryhtyi tuon oman aikansa KGB:n yhteistoimintamieheksi.



Tulos oli, että Johan Vilhelm Snellmanin kaltaiset miehet, jotka eivät osanneet suomea sanaakaan, pauhasivat ruotsiksi ruotsin kieltä vastaan. Kansan todellinen hyvinvointi ei suurta suomenkielisyyssankaria kiinnostanut pätkääkään, vaan Snellman antoi köyhien kuolla suuren nälänhädän aikana. Sitten kun Snellmanin myöhemmät seuraajat oppivat mongertamaan jonkinlaista suomen kaltaista siansaksaa, he pitivät tietysti tätä epäaitoa ja virheellistä sössötystään aitoa kansankieltä parempana.



Tästä hyvä esimerkki on d-kirjaimen ääntäminen sellaisissa sanoissa kuin kaide, taide tai sade. Ei niissä kukaan kansanihminen mitään d:tä äännä. Sade lausutaan oikealla suomella sare, saje, sale tai Eurajoen seudulla alkuperäisellä suomalaisella äänteellä saðe, mutta ei siinä mitään ruotsalaisten d:tä ole paitsi hienostelijoiden epäaidossa puheessa.



Toinen esimerkki ovat sellaiset sanat kuin metsä. Kuten hyvin tiedämme, kansa sanoo mettä tai mehtä. Silloin kun Agricola kehitteli suomelle kirjakieltä, täällä äännettiin vielä meθθä – tuo oudon näköinen merkki on kreikan kielen theeta-kirjain, ja me alan miehet merkitsemme sillä sitä äännettä, joka esiintyy esimerkiksi englannin sanassa thick, siis ääntämisen mukaan θik. Agricola ei hädissään ymmärtänyt kirjoittaa tuota äännettä muuten kuin yhdistelmällä tz, siis metzä, ja valitettavasti fennomaanit osasivat sitten lausua sen vain luonnottomasti kirjoituksen mukaan – siis metsä.



Sanalla sanoen: kun fennomaanit, nuo Venäjän lahjomina omansa pettäneet ruotsinkieliset, alkoivat opetella suomea, he eivät tietenkään osanneet lausua tällaisia sanoja oikein. Mutta koska he tietysti olivat yhteiskunnan ylintä kerrosta, heidän virheellistä, vieraskielistä ääntämistapaansa jäljiteltiin niin kuin hienojen herrojen puhetta aina jäljitellään. Siitä tuli arvostettu, kirjakielinen malli suomen puhumiselle. Myös oikeita ja eläviä suomalaisia murteita puhuvat kansanihmiset alkoivat matkia tätä herrojen väärää kieltä, koska se oli hienoa.



Päätä huimaa kun ajattelee, millä logiikalla tämä väärin opittu mongerrus muka olisi kansallisempi kieli kuin ruotsi, joka sentään on Suomessa vuosisatoja ollut virallinen kieli ja sivistyskieli. Ajatelkaapa jos meillä ruotsin asemesta olisi ollut yläluokan kielenä englanti. Silloin sellaiset ääntämistavat kuin ooljuu (öljy), swöumällainen (suomalainen), swöupöösjuu (suopursu) tai vaikka haajuuöu (hääyö) olisivat hienostuneempia ja hyväksytympiä kuin suomen murteiden oman äännejärjestelmän mukaiset.



Ihanko oikeasti sellainen ”swöumen kiölli” olisi ”kansallisempaa” kuin aidossa englannin kielessä pitäytyminen? Ihanko oikeasti tämä nykyinen ”suomi” on ”kansallisempi” kieli kuin aito suomenruotsi, jossa sentään on sanat mämmille, löylynheitolle ja kaikille muillekin erityissuomalaisille kulttuuri-ilmiöille – ja joka on kulkenut luonnollisesti sukupolvelta sukupolvelle jo silloin kun suomen kirjakieltä ei vielä ollut?



Suomen kirjakieli on siis keinotekoinen, väärin opittu kieli, ja suomen nostaminen kulttuurikieleksi oli Venäjän vakoojien ja juoksupoikien hanke. Suomen kansa ei halunnut sitä. Toki se alistui, kuten sorrettu aina on alistunut kahleen syöpyessä lihaan kiinni. Mutta jos kansa olisi itse saanut päättää, se olisi halunnut arvoitukset, kaskut ja rivot jutut omalla luontevalla ja luonnollisella murteellaan, sivistyksen taas sivistyskielellä, joka Suomessa oli ammoisista ajoista asti ollut ruotsi.



Venäjän nöyristely jatkui Kekkosen ajan Suomessa, kuten muistamme. Historianopetus kehui alinomaa Suomen autonomiaa Venäjän alaisuudessa, kuinka Suomi oli mukamas nostettu kansakuntien ja suomi sivistyskielten joukkoon hyvän (heh) tsaarin käskystä. Ruotsin vallan aikana olimme muka olleet kauhean sorron alla. Kaikki tämä oli tietenkin vain KGB:n propagandakoneiston kokoon keittämää valetta. Todellisuudessa ne ihmeelliset autonomiaoikeudet olivat – Ruotsin lakeja, joiden noudattamista suomalaiset saivat jatkaa, vaikka olimmekin joutuneet Venäjän vallan alaisuuteen.



Kekkoslovakian aikana suomen kielestä vasta tulikin Venäjän sorron väline. Suomeksi kirjoitettiin valtava ”kansallinen kirjallisuus”, joka oli tietysti alusta loppuun joko avointa kommunistipropagandaa tai sitten myöntyväisyysmateriaalia, kehotuksia ottaa lusikka kauniiseen käteen ja olla mieliksi Moskovalle. Tietysti oli olemassa pieni joukko ”toisinajattelijoita”, mutta nämä olivat enimmäkseen karkeita epähumaaneja äärioikeistolaisia, jotka olivat aivan liian helppo maali Neuvostoliiton juoksupoikien propagandalle. Humaaneista lähtökohdista Neuvostoliittoa arvosteli Suomessa julkisesti vain Carl-Gustav Lilius, joka teki sen tietenkin ruotsiksi. Suomenkielinen Neuvostoliiton kritiikki oli noina vuosina niin täydellisesti Neuvostoliiton vastustajistaan loihtiman irvikuvan näköistä, että panee kysymään, olivatko myös suomenkieliset ”toisinajattelijat” pelkkä KGB:n ylläpitämä väärän lipun hanke.



Suomenkielinen kulttuuritoiminta Suomessa on siis pelkkää KGB:n operaatiota. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta suomalaisilta poliitikoiltakaan Kekkoslovakian aikana. Siksi suomenkielisille lapsille on haluttu opettaa koulussa ruotsin kieltä – jotta he pysyisivät kosketuksissa siihen ainoaan oikeaan suomalaiseen, isänmaalliseen kulttuuriin eli Suomen ruotsinkieliseen kulttuuriin. Ruotsiksi kirjoittivat niin Topelius kuin Runebergkin. Heidän sanansa voimalla Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan ja pelasti itsenäisyytensä. Se ei olisi onnistunut kommunistisen ja venäläismielisen suomenkielisen kirjallisuuden voimin.



Kommunismi on romahtanut, mutta sama meno jatkuu. Minun tuskin edes tarvitsee mainita erästä tiettyä nettifoorumia, joka julistaa olevansa isänmaallinen ja kommunisminvastainen ja mitä kaikkea, mutta jossa jatkuvasti intoillaan siitä, miten paljon parempi vaihtoehto Venäjän miehitys olisi ”nykymenolle”. Taiteilijoidemme keskuudessa esiintyy myös Ruotsin-vastaisuutta yhdistyneenä kristinuskon tai luterilaisen kirkon vihaamiseen. He ajattelevat, että länsimaiset arvot ovat latteita ja epäcooleja ja että Suomen todellinen olemus on itäinen, shamanistinen ja pakanallinen.



Tämä itäisyyden kaipuu on tietenkin KGB:n yhä voimissaan olevien valhetehdasveteraanien uusi ase suomalaisten vapauden riistämiseksi. (Älkääkä nyt selittäkö, että KGB on lakkautettu. KGB toimii epämuodollisina veteraanien keskinäisinä kaverisuhteina, kuten Putininkin hallinnosta näkyy.) Kuten kommunismi, myös itäisyysmystiikka on KGB:n tapa selittää suomalaisille, että he ovat orjina Venäjän ikeessä muka vapaampia kuin perinteisellä, ruotsalaisella tavalla vapaina.



Miksi KGB syöttää meille tätä pajunköyttä? Koska puhumme suomea ja olemme suomalaisen kansallisuusaatteen, sen KGB:n keksimän, sisäistettyämme oppineet ajattelemaan, että suomen kieli tuli alkujaan idästä. KGB, kuten aikoinaan tsaarin Venäjä, käyttää suomen kieltä kammetakseen meitä poispäin lännestä. Ei tsaari suomen kieltä suosinut reiluuttaan. Kyseessä oli geopoliittinen veto. Geopolitiikka on Venäjällä vanhastaan vahva aate, ja nyt sillä on määräävä valta, kun Venäjällä huseeraa Aleksandr Dugin, Suomen itsenäisyyden hävittämiselle elämänsä pyhittänyt mies, maan virallisena ajattelijana. Hän on tehnyt geopolitiikasta Putinille kommunismin korvikkeen.



Virallisen kielen aseman antaminen suomelle suuriruhtinaskunnassa oli suomalaisten vapaudelle kohtalokas geopoliittinen isku Venäjältä. Jos olisimme nyt ruotsia puhuva kansakunta ja suomi olisi kuollut lempeän luonnollisen kuoleman, itänaapurilla ei olisi meihin minkäänlaista kulttuurista vipuvartta. Nyt on. Suomen kieli ei ole Suomen kansalliskieli, se on kettinki, josta venäläiset sotilaat karskisti ärähdellen kiskovat meidät kaikki Siperian ikuiseen vankeuteen.



Kun nyt olet päässyt tähän asti, olet varmasti jo monta kertaa haukkonut henkeäsi hämmästyksestä, että joko Panu nyt on seonnut lopullisesti. Toisaalta olet saattanut myös järkyttyä ja raivostua, että tällaiseen trolliin saattaa joku sinua tyhmempi uskoa tosissaan. Ehkäpä sinä otatkin sen tosissasi ja veresi jähmettyy kun ajattelet Venäjän terroristien vyöryvän Suomeen kuin Ukrainaan ikään, liittämään isänmaamme lopullisesti itänaapurin osaksi – ja ymmärrät tämän vaaran johtuvan vain ja pelkästään pakkosuomen kielestä, jonka esi-isämme menivät tyhmyyksissään ottamaan viralliseksi kieleksi, koska tsaari käski. Tai sitten otat koko tarinan huumorilla ja toteat, että on se Panu niin hauska mies, heeho heeh hehhehhee.



Aivan oikein, minä olen hauska mies ja kirjoitin tämän tarinan koirankurillani. Mutta leikissä on aina siteeksi totta, ja juuri siksi hyvä huumori ja satiiri hipoo aina uskottavan rajoja. Maahanmuuttokriittiset tappajarobottimme, joille ruotsin kieli on vielä maahanmuuttajiakin vanhempi vihollinen, valikoivat aina historiasta yksittäisiä makupaloja selittääkseen suomenkieliset sorretuiksi ja Ruotsin kaikkein pahimmaksi sortajaksi. Mutta vapaassa maassa heillä ei ole yksinoikeutta historian manipulointiin, ja koska minä nyt sattumoisin tunnen historiani ja suomalaisen kulttuurini heitä paremmin, pystyn huomattavasti heitä uskottavammin selittämään, että se paha epävapauden kieli onkin suomi.



Kaiken lisäksi parin vuoden päästä tämäkään kirjoitus ei ehkä enää ole pelkkää trollausta. Halla-ahon suututtamina minunkin tuntemistani umpisuomalaisista varmaan puolisen tusinaa äänesti RKP:tä ihan vain piruuttaan. Kun tappajarobotit jatkavat törkeyksien spämmäämistä joka puolella nettiä ja ammattiloukkaantumistaan kaikesta arvostelusta, voi olla että yhä useampi suomenkielinen valitsee piruuttaan mieluummin ruotsin kielen, koska sitä rasistit eivät ankarillakaan nettihyökkäyksillä voi kaapata itselleen.

Hyvä renki, huono isäntä

(julkaistu alkujaan Paljastetun blogissa)

Lahdessa ovat kuulemma anarkisteiksi oletetut nyrkkisankarit hakanneet kokoomuslaisen kansanedustajan. Uskon puhuvani koko sivuston puolesta kun sanon, että me emme täällä Paljastetussa ollenkaan hyväksy tällaisia rikoksia. Omalta osaltani lisään, että pelkureita olisivat, kun valitsivat juuri kokoomuspoliitikon. Kokoomuslaisista ei ole mikään pakko pitää, mutta he ovat yleensä henkilökohtaisesti harmitonta ja kilttiä väkeä eivätkä mitään nyrkkisankareita. Eräässä toisessa puolueessa, jonka nimeä minun ei tarvitse mainitakaan, olisi paljon kokeneita väkivaltarikollisia antamaan anarkisteille miehenvastusta, mutta juuri siksi anarkistit eivät heikäläisille uskallakaan uhitella. Kuten sanottu, pelkureita ja nynnyjä kakat housuissa.

Näin helppoa se äärivasemmistolaisen väkivallan tuomitseminen on, jota meiltä kommenteissa aika ajoin vaaditaan. Siirrytäänpä sitten päivän varsinaiseen asiaan. Se on tuo nationalismi ja kansallismielisyys.

Maahanmuuttokriitikoiden ylimielinen ja halveksuva asenne vastustajiaan kohtaan tulee selvimmin esiin heidän välinpitämättömyydessään vastapuolen mielipiteitä kohtaan. He tietävät jo, mitä mieltä me olemme asioista. Niinpä maahanmuuttokriitikoiden jumalanaan ja profeettanaan kunnioittama mielipidejohtaja väitti kaikkien meidän ”mokuttajien” (joita hän tietenkin pitää yhtenäisenä massana) pitävän nationalismia joidenkin pahojen ihmisten ilkeyttään keksimänä asiana, jota nyt vain pitää vastustaa. No, näinhän ei tietysti ole, mutta se, joka on erikoisalansa ulkopuolella pimeän sivistymätön ja tietämätön, arvostelee mieluummin omaa olkinukkeaan kuin vastustajan todellisia mielipiteitä.

Itse asiassa nationalismi on idea, jolla on historiansa, syynsä, seurauksensa, haittansa ja hyvät puolensa. Moderni nationalismi, jota maahanmuuttokriitikot pitävät suunnilleen aikojen alusta periytyvänä, on syntynyt 1800-luvulla samoihin aikoihin ja saman romantiikan vaikutuksesta kuin sosialistiset, kommunistiset ja anarkistiset liikkeet. Modernin nationalismin käsitys esimerkiksi kaikkien samankielisten ihmisten kohtalonyhteydestä on melko uusi, eikä se mitenkään vastaa esimerkiksi sitä, mitä tiedämme luonnonkansoista.

Esimerkiksi Kiinan Gansun maakunnasta tunnetaan etninen vähemmistö nimeltä juguurit (ei ole sama porukka kuin uiguurit, he näet asuvat paljon lännempänä), joista osa puhuu turkkilaiskieltä ja osa mongolikieltä. (Osa on toki omaksunut kiinan äidinkielekseen sillä tavalla kuin pienet kansat siellä päin kiinalaistuvat.) Turkkilaiskielet ja mongolikielet eivät ole mitenkään läheistä sukua toisilleen, eivät välttämättä edes kaukaista. Kuitenkin sekä turkkilaisjuguuria että mongolijuguuria puhuvat juguurit kutsuvat itseään nimenomaan juguureiksi. Juguurit – sekä turkkilaisjuguurit että mongolijuguurit – asuvat Zhangyen kaupungin hallintoalueella, omassa autonomisessa piirikunnassaan. Ajatus yksikielisyydestä kansan tai etnisen ryhmän oleellisena tunnuspiirteenä ei siis oikein istu juguureihin.

Pysytään samalla suunnalla. Gansun maakunnan murretta – joka on mandariinikiinaa, muttei samaa alamurretta kuin virallinen mandariinikiina – puhutaan myös Kirgistanissa ja parissa muussa entisessä neuvostotasavallassa. Siellä sitä kuitenkin käytetään kirjakielenä ja kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin, ja toki siihen on lainattu paljon venäläisiä sanoja. Sitä kutsutaan virallisesti dungaanin kieleksi ja sillä on oma kirjallisuus. Kiinassa kiinan murre – Kiinan ulkopuolella itsenäinen kieli, vaikka kyse on jota kuinkin samasta kielenparresta. (Ajatelkaapa että savon murteesta olisi Venäjällä kehitetty erillinen kieli, jota kirjoitettaisiin venäläisin kirjaimin!)

Seuraava esimerkki tulee Yhdysvalloista. Me keski-ikäiset muistamme Hopeanuoli-sarjakuvalehden, jonka samanniminen sankari kuului kiowa-nimiseen intiaanikansaan. Kiowat puhuvat perinteisenä kielimuotonaan tietystikin kiowaa, joka kuuluu tanoalaisiin kieliin. Yksi kiowaheimoista on kuitenkin poikkeus: kyseessä ovat ns. kiowa-apassit, joiden perinteinen kieli on ollut tasankoapassi. Apassikielet ovat eteläisiä athabaskakieliä, jotka eivät ole mitään sukua tanoalaiselle kielikunnalle; läheisempi sukulainen on navajo, Yhdysvaltain suurin intiaanikieli, joka on oikeastaan ymmärrettävyyden kannalta yksi apassikielistä.

Toki Yhdysvaltain intiaaniheimojen keskuudesta tunnetaan myös sellaista kansakunnan muodostusta, jossa voidaan – jos niin halutaan – nähdä yhtymäkohtia moderniin nationalismiin. Irokeesiliitto on kuuluisa esimerkki. Kyseessä oli viiden kielellisesti läheisen kansan (senecat, oneidat, onondagat, mohawkit ja tuscarorat) sota- ja kulttuuriliitto, joka esimerkillään kuuluu vaikuttaneen jopa Yhdysvaltain perustuslain muovautumiseen.

Julmina ja pelättyinä sotureina irokeesit varmasti herättävät ihailua hommalaisessa joutavistossamme, jonka surkeasta ja sisällöttömästä elämästä suurin osa tunnetusti kuluu äärimmäisen sairaissa väkivaltafantasioissa piehtaroiden. Toisaalta irokeesit olivat yhteiskuntana niin hyvin järjestäytyneitä, että heillä oli myös valmiit menettelytavat ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” eli uusien jäsenien adoptoimiseen heimon jatkoksi. Monet valkonaamatkin onnistuivat ansioitumaan kunniairokeeseiksi: puhelimen keksijä Alexander Graham Bell opetteli mohawkin kielen osana akustiikan tutkimuksiaan ja kehitteli kielelle kirjoituksen, mistä hyvästä mohawkit julistivat hänet yhdeksi päälliköistään.

Heimorajat ja etniset rajat eivät myöskään kulje kielirajoja pitkin. Kuten varmasti muistetaan, entisen Jugoslavian serbokroaatinkieliset jakautuvat useisiin keskenään riitaisiin kansakuntiin ja sellaisien alaryhmiin sen mukaan, mitä uskontoa edustavat ja minkä naapurimaan vaikutteita ovat eniten vastaan ottaneet. Serbinationalistien mielestä kaikki serbokroaatinkieliset ihmiset olivat oikeasti serbejä, mutta jostain kumman syystä kroaatit ja bosniakit eivät olleet samaa mieltä. Kaikki serbokroaatista lohjenneet ”erilliset kirjakielet” perustuvat samaan serbokroatian alamurteeseen, niin sanottuun uusštokaaviin, joten niiden erot ovat hyvin vähäisiä ja keskinäinen ymmärrettävyys korkealla tasolla. Silti yhteinen kieli ei yhdistä entisiä jugoslaaveja. Pikemminkin erottaa, koska kaikki ymmärtävät vastapuolen törkeydet liian hyvin.

Poliittisesti hajanaisia kieliryhmiä löytyy toki muualtakin. Esimerkiksi Australiassa puhutaan kieltä, jonka kielitieteilijät ovat nimenneet ”läntisen autiomaan kieleksi”,Western Desert language. Kyseessä on tietysti yksi Australian monista alkuasukaskielistä. Kielen puhujilla itsellään ei kuitenkaan ole yhteistä nimeä kielelleen, vaan kukin pieni murreryhmä katsoo puhuvansa vain oman heimonsa kieltä ja pitää muita läntisen autiomaan kieliä vain ymmärrettävinä lähisukukielinä.

Intiaanit ja Australian alkuasukkaat elivät vielä suhteellisen äskettäin varsin lähellä sitä alkumetsästäjäkulttuuria, joka ihmislajin geenistön ja lajityypillisen käytöksen on muovannut nykyiselleen. Väite, että jonkinlainen ”nationalismi” tai ”kansallismielisyys” olisi osa ihmislajin biologista kohtaloa, on siis yhtä totta tai yhtä hölynpölyä kuin väite, että kommunismi tai kapitalismi, demokratia tai diktatuuri olisi jotenkin ihmisen verissä.

Kokonaan toinen asia sitten on se nationalismi, joka 1800-luvulla syntyi yhdessä muiden kumousaatteiden, kuten sosialismin ja kommunismin, kanssa. Onko nationalismi kaikilta osin paha asia? Mietitään. Nationalismi on usein nostanut maakansan puhumia halveksittuja murteita suuriksi sivistyskieliksi ja tuonut niiden puhujille mahdollisuuksia kouluttautua pois kuokanvarresta siisteihin sisätöihin. Tämä ei ainakaan ole kaikilta osin huono asia, ainakaan jos meiltä siistejä sisätöitä tekeviltä kysytään. Ei minulla ainakaan kuokka pysyisi kädessä. Myös demokratia on tämän kehityksen tuloksena lisääntynyt, mikä oli tietysti esimerkiksi täällä Suomessa erittäin hyvä juttu ainakin vuoteen 2011 asti.

Nationalismi, varsinkin moderni etnis-kielellinen nationalismi, ei kuitenkaan ole mikään totuus, vaan aate, ideologia, eli siis todellisuutta yksinkertaistava ajattelusuunta, aivan samalla tavalla kuin vaikka veljensä ja ikätoverinsa kommunismi ja sosialismi. ”Kansallismielinen” äärioikeisto kuvittelee mielellään, että kansoilla on selvät ja rajatut asuma-alueet, sekä selvät ja rajatut erot, esimerkiksi kielelliset. Näinhän ei kuitenkaan ole.

Esimerkiksi Euroopassa – jossa sentään on yleisesti ottaen aika isot ja yhtenäiset kielialueet – ei taida olla ainoatakaan kovin selkeää yksikielistä ”kansallisvaltiota” ehkä Islantia ja Portugalia lukuun ottamatta. Tämä johtuu pitkälti siitä, että valtioiden rajoja ei todellakaan ole kaikkialla vedetty kieli- eikä etnisten rajojen mukaan.

Tyypillisemmin valtiot ovat muodostuneet sellaisille alueille, joilla on vanhastaan ollut perinteet ja profiili erillisinä valtakuntina ja hallintoalueina, mahtisukujen läänityksinä tai ihan kuningaskuntina. Ranskasta on tullut ranskankielinen maa vasta suhteellisen äskettäin, hyvinkin ankarien ja tylyjen sortotoimien tuloksena: itse asiassa keskiajalla Ranskan eteläosien kieli, provensaali – joka oli lähempänä kataloniaa kuin ranskaa – oli kirjakielenä merkittävämpi kuin nykyisen ranskan kielen suorat edeltäjämurteet. Etelä-Ranskassa Biarritzin seudulla puhutaan yhä baskia, joka tunnetusti on niin outo kieli, ettei sillä sukulaisia olekaan, ja Bretagnen niemimaalla on oma kelttikielensä, bretoni.

Kuten pohjoisimman Ranskan paikannimet – esimerkiksi sotayhteyksistä kuuluisaDunkerque – paljastavat, siellä päin on ollut myös hollannin- tai flaaminkielinen vähemmistö, josta toki ei nykyisin ole paljoa jäljellä.

Ranska ei siis todellakaan ole tuossa kohdassa Eurooppaa eikä tuon muotoinen siksi että se olisi ”kansallisvaltio”. Pikemminkin Ranskaa on alettu määrätietoisesti muuttaa kansallisvaltioksi vasta vallankumouksen jälkeen. Tähän ”kansallistamiseen” on kuulunut oleellisesti murteiden ja maakuntakielten hävittäminen, siis eräänlainen imperialismi maan omien rajojen sisällä. Samanlaista imperialismia tiedämme esiintyneen ja esiintyvän muuallakin, esimerkiksi Venäjällä.

Mutta mainitsin tuossa ylempänä Bretagnen ja bretonin kielen. Entäpä jos bretagnelaisilla olisi oma valtio jossa he käyttäisivät omaa kieltään? No tuota, sattumoisin tiedän, että yksi bretonin päämurteista – ranskaksi nimeltään Vannetais – on niin erilaista, että sillä on kokonaan oma kirjakielensä. Vannetais-murretta voidaan siis pitää erillisenä kielenä, jonka ympärille voidaan rakentaa oma nationalismi, jos niin halutaan. Bretagne ei ole kovin iso niemimaa, mutta jos nationalistit niin haluaisivat, sekin voitaisiin jakaa kieliperustein kahtia.

Kansallisuusaate on muuallakin Euroopassa osoittautunut monenlaisille tulkinnoille alttiiksi. Tšekkoslovakia luotiin alkujaan kansallisvaltioksi kahdelle kielellisesti ja kulttuurisesti lähisukuiselle kansalle, jotka käyttivät eri kirjakieliä, vaikka kielirajan vetäminen maastoon olisi ollut aika vaikeaa – perinteisten murteiden perusteella ei ollut mitenkään selvää, mistä kohtaa se slovakki oikeastaan alkoi. Sittemmin maa on jaettu kahtia – nyt Tšekin tasavalta ja Slovakia ovat eri valtioita, koska Tšekkoslovakian omaVannetais eli slovakin kieli loi oman nationalismin ja oman valtion.

Tässäkin takana oli viime sijassa sellainen raja, jolla oli enemmän tekemistä vanhan Itävalta-Unkarin historian kanssa kuin minkään kovin syvällisten kulttuuri- tai kielierojen. Slovakia nimittäin on se osa Tšekkoslovakiaa, joka ennen maan itsenäistymistä kuului Unkariin, Tšekin tasavalta se pala, joka oli osa Itävaltaa. Slovakin kieli ei eroa kovin paljoa tšekistä, ja itse asiassa slovakit ovat huomattavan osan historiaansa käyttäneet vanhaa tšekkiä kirjakielenään.

Kuten Juhani Nuorluoto erinomaisessa kirjassaan Slaavien kirjalliset traditiot ja kirjakieleton sanonut, ei slovakkien ollut mikään pakko muodostaa omaa valtiota, tähän ratkaisuun vain eurooppalaisen romantiikan vaikutuksesta ajauduttiin – muistista siteeraten se meni jota kuinkin näin. Erillinen slovakin kielikin on oikeastaan vain aatesuuntausten ja maakuntarajojen luoma sattuma.

En minä silti sano että slovakialainenkaan nationalismi olisi pelkästään huono, haitallinen tai paheksuttava asia. Omasta mielestäni on ihan hyvä että on olemassa kieli, jonka kielioppi on helpompi kuin tšekin mutta jota opiskelemalla pääsee tšekkiinkin kivasti sisään. Sitä paitsi se vähä mitä olen onnistunut lukemaan slovakiksi, on ollut aika hauskoja juttuja, joita ilman maailma olisi paljon köyhempi.

Naapurimaa Puola oli samalla tavalla jaettuna Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken – sivistymättöminkin maahanmuuttokriitikko on varmasti kuullut puhuttavan ”Puolan jaoista”. Kysymys kuuluu, miksi Puola ei samalla tavalla ole hajonnut erillisiksi valtioiksi, ja vastaus on helppo: siksi, että Puolalla oli olemassa identiteetti ja historia yhtenä maana jo modernia nationalismia edeltävältä ajalta.

Toki myös kirjakielen perinteet vaikuttivat asiaan – puolaksi on kirjoitettu kirjallisuutta ainakin 1400-luvulta asti – mutta kannattaa muistaa, että myös slovakeilla ja tšekeillä tosiaan oli tietyssä historian vaiheessa yhteinen kirjakieli. Erillisen slovakin kielen perustamisyritykset olivat pitkään niin säälittävää räpellystä, että vielä 1800-luvun alkupuolella viisas raha olisi vedonlyönnissä ollut kaikille yhteisen tšekin kielen puolella. Tilanteen muutti vasta L'udovít Štúr -niminen herra, joka 1850-luvulla energisesti osallistui slovakin kehittämiseen ja kielenhuoltoon, kunnes teloi itsensä metsästyspyssyllään vuodenvaihteen 1855/56 aikoihin.

Jos taas mennään Georgiaan, siellä puhutaan georgian lisäksi esimerkiksi lähisukuista mingrelin kieltä, joka eroaa georgiasta kyllin paljon ollakseen sen puhujille täysin käsittämätöntä, vaikka kielet ovatkin sukua toisilleen. Mutta koska Georgialla on vuosituhantinen historia ja profiili omana valtionaan, mingreliä pidetään murteena. Yritykset kehittää mingreliä kirjakielenä ovat törmänneet ankaraan vastustukseen, koska niitä pidetään pienessä, Venäjän ahdistamassa valtiossa hajottamispyrkimyksinä.

Itämailta taas voidaan mainita eräs maahanmuuttokriitikoiden lempivaltioista, Thaimaa, joka ei ole koskaan ollut siirtomaa – sillä on pitkät ja kunniakkaat perinteet omana kuningaskuntanaan. Onko se kansallisvaltio? No miten sen ottaa. Pikemminkin se on aika tyypillinen kehitysmaa, jossa on maan virallisen kielen lisäksi joukko kieliä ja murteita, joista on vaikea sanoa, ovatko ne omia kieliään vai eivät. Maan pohjoisosassa puhuttu isanin kieli ainakin on läheisempää sukua naapurimaa Laosin kielelle kuin viralliselle thaille. Luonnollisesti Thaimaassa on myös esimerkiksi kiinalaisvähemmistö, missäpä maassa ei siellä päin olisi. Maan eteläosissa taas on malaijeja, jotka kapinoivat keskusvaltaa vastaan islamismin elähdyttäminä (tämäkään tuskin on mikään uutinen tähän maailmanaikaan).

Iranin virallinen kieli on farsi eli nykypersia (muuten erittäin helppo ja tolkullinen kieli, jonka opetteleminen olisi suotavaa itse kullekin). Asukkaista enemmän kuin puolet puhuu kuitenkin aivan muita kieliä, joko persian sukukieliä (esimerkiksi kurdia, joka sekään ei kyllä ole yksi kieli, vaan vähintään kaksi) tai sitten turkkilaiskieliä, joita Iranissa riittää (yksi niistä on muuten nimeltään qašqai, sitä puhuu samanniminen paimentolaiskansa, jonka elämäntapa on hiljattain inspiroinut Nissan-autotehdasta, kuten kaikki varmasti ovat huomanneet). Onpa Iranissa armenialainenkin vähemmistö (armenialaiset ovat perinteisesti kristitty kansa, jonka kieli on oma haaransa indoeurooppalaisessa sukupuussa).

Iran on kuitenkin – taas kerran – niin vanha ja perinteikäs valtakunta, että kansalaisten uskollisuus isänmaalle voittaa pitkälti kieli- ja kulttuurierot. Kuten kaikki tietävät, Iran on ”islamilainen tasavalta”, eli maa, jossa demokraattiset instituutiot on alistettu islamilaisen papiston tarkkailu- ja valvontaelimille. Käytännössä Iranin nuoriso ryyppää, vetää huumeita ja panee kuin viimeistä päivää, ja suhtautuminen islamiin on pitkälti aika kyynistä ja kaksinaamaista. Kuitenkaan nämä asenteet eivät johda niin laajaan poliittiseen vastarintaan kuin luulisi. Vuosituhantinen valtio kykenee pelkällä olemassaolollaan ja vaikuttavalla massallaan lietsomaan kansassa isänmaallisuutta ja lojaaliutta: pappisvaltaa pidetään vain yhtenä ohimenevänä vaiheena maan historiassa.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut Singaporesta, joka on yksi maahanmuuttokriitikoiden ihannevaltioita, koska siellä on varsin autoritaarinen yhteiskuntajärjestys. Singaporessa etninen nationalismi on kuitenkin käytännössä lailla kielletty, koska maan vallanpitäjät ymmärtävät, että se tuhoaisi yhteiskuntarauhan. Silti maahanmuuttokriitikot arvostavat tätä kaupunkivaltiota, koska tyly komentovaltio yhdistettynä vapaana vellovaan markkinatalouteen on useimmille heistä se oikea ja pysyvä märkä uni ja maahanmuuttokritiikki vain ohimenevää muotia. Jos singaporelainen konservatiivinen yhteiskuntajärjestys saataisiin Suomeen, tyypillinen maahanmuuttokriitikko pissaisi hunajaa riemusta, vaikka joutuisikin hyväksymään sekä ankarat aselait että suomen kielen jyrääntymisen maahanmuuttajakielten jalkoihin, puhumattakaan kovalla kädellä ylläpidetystä monikulttuurisuuspolitiikasta. Se kovakätinen hirmuhallinto näet olisi hänen mielestään niin siisti juttu.

Mitä enemmän maailmalle mennään paikkoja katselemaan, sitä ilmeisempää on, ettei etninen ja kielellinen nationalismi kykene järjestämään maailmaa sen mielekkäämmin kuin vaikkapa jäykkä ja kirjanoppinut kommunismi. Pieniä etnisiä ryhmiä kuhisevissa afrikkalaisissa valtioissa nationalistiset aatteet johtaisivat väistämättä kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Jos katsotaan Afrikkaa, siellä vakaimpia maita ovat Failed States Indexin mukaan ainakin Gabon ja Ghana. Gabonissa on parikymmentä kieltä – suurin on fang, mutta sekään ei ole enemmistökieli – ja yhteisenä kommunikaatiovälineenä käytetään ranskaa. Ghana on etnisten kielten ja murteiden tilkkutäkki, mutta suurimmalla alkuperäiskielellä, akanilla (joka sekin tosin koostuu neljästä eri murteesta, jokaisella oma kirjakielensä), on vahva asema yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Maan virallinen kieli tosin on englanti – hallituksen tukemia kieliä siellä on kymmenkunta, jos akanin murteet lasketaan eri kieliksi.

Kuten kaikki varmaan jo tietävätkin, Afrikan täydellisimmin romahtanut valtio on Somalia. Siellä riidat eivät kuitenkaan johdu kielellisistä eivätkä kulttuurisista vastakohdista. Päin vastoin, maa on yksi maanosan yksikulttuurisimpia. Hupaisaa kyllä Somalia on nyttemmin hajonnut kahteen osaan nimenomaan vanhojen siirtomaarajojen mukaisesti: ns. Somalimaa on se osa maata joka ennen vanhaan oli brittien siirtomaa, loput Somaliasta on vanhaa Italian alusmaata. Ne usein kuullut puheet siirtomaavaltojen vetämien rajojen ahdistavuudesta ja luonnottomuudesta kannattaa siis jättää omaan arvoonsa: itse asiassa vanhoilla siirtomaarajoilla saattaa olla paljonkin enemmän merkitystä kuin äkkinäinen luulisi.

Joskus hompanssitaholta on kuulunut sellainen viesti, että Somalia on esimerkki siitä, miten käy kun maassa ei ole nationalismia. Pidän tätä heittoa jopa jossain määrin perusteltuna. Jonkinlainen isänmaallisuus tai etninen nationalismi voisi olla ihan hyödyksi Somalian kaltaisessa maassa, jossa heimo- ja klaanilojaliteetit ovat vahvempia kuin tietoisuus yhteisestä somalialaisuudesta. Toisaalta Gabon tai Ghana eivät taatusti tarvitse mitään etnistä nationalismia sen enempää kuin kala kaipaa polkupyörää. Jos hyvin monikansallinen ja -kielinen maa pyörii kohtalaisen hyvin, miksi ihmeessä sen pitäisi sotkea asiansa etnistä eripuraa lietsovilla aatteilla? Ruoja tietää että Afrikassa on riittävästi heimoriitoja muutenkin.

Suomikaan ei ole koskaan ollut ”kansallismielisten” haikailema yhtenäiskulttuurin maa. Jos nyt vertaillaan vaikkapa tamperelaisia eteläpohjalaisiin, jo poliittiset kulttuurit ovat niin erilaisia, että Parkanon kohdalle voisi pystyttää tullin ja rajapuomin kenenkään sitä ihmettelemättä. Suomen kirjakieli on enemmän tai vähemmän keinotekoinen sekoitus, kuten kirja- ja kansalliskielet yleensäkin: idän ja lännen murre-erot ovat perinteisesti olleet valtavia, ja kirjakielestä saatiin kattava ja koko maahan siedettävästi soveltuva vasta kun itämurteet Kalevalan myötä saivat vaikuttaa kirjallisuuden kielenkäyttötapoihin.

Toisenlaisissa poliittisissa oloissa olisi ollut aivan mahdollista, että savo ja karjala olisivat Venäjän huomassa muodostuneet yhdeksi, turku ja rauma Ruotsin siipien suojassa toiseksi kirjakieleksi.  Päijänteen ulapalla kulkisi nyt pohjoismaisesti orientoituvan Suomen tasavallan ja kyrillisesti kyräilevän itäeurooppalaisen Savo-Karjalan respubliikan verellä piirretty reikäleipäraja. Kummankin maan kansalaiset olisivat kovasti pitävinään toistensa kieliä käsittämättömänä ja ellottavana mongerruksena, ja eri suuntiin kulkenut kielenhuolto- ja terminologiatyö olisi tietenkin korostanut eroja, ei yhtäläisyyksiä. Entisen kommunistisen Savo-Karjalan asukkaat toki tekisivät Suomen paskahommat, ja savolaisilla huorilla olisi kova menekki Rauman bordelleissa. Luonnollisesti savokarjalaisvastainen maahanmuuttokriittisyys rehottaisi ja sitä perusteltaisiin monenlaisilla höyrähtäneillä rotuteorioilla.

Nationalismi, kuten kaikki suuret aatteet, ei siis todellakaan ole mikään yleislääke, jota pitäisi ruiskuttaa potilaaseen riippumatta siitä, vaivaako häntä syöpä, syyhy, kaihi vai luuvalo. Pikemminkin se on täsmälääke, jolla voi olla paljonkin hyviä vaikutuksia siellä missä se vastaa yhteiskunnan tarpeisiin, mutta joka jossain toisaalla voi tuhota koko maan. Samaa voi sanoa muista samaan maailmanaikaan syntyneistä ideologioista. Esimerkiksi kommunismilla on ollut ihan hyödyllisiäkin vaikutuksia siellä missä sitä on ollut kontrolloimassa vakaa ja luja oikeusvaltio. Mutta kuten tiedämme, siellä missä se on noussut valtion ideologiaksi, on päädytty talouden raunioitumiseen, massateloituksiin ja pakkotyöleireihin.

Kuten kommunismi, myös nationalismi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kaikki suuret aatteet ovat viime kädessä vain työkaluja ihmisen vapauden lisäämiseksi. Silloin kun työkalu (sirppi ja vasara!) nostetaan fetissiksi ja itseisarvoksi, ollaan väärällä tiellä. Silloin ihmisten vapautta rajoitetaan ja heiltä viedään henki pelkän työkalun takia.

Juomarien kapina tuomareita vastaan

(Pahoittelen, tämäkin on vanhaa kierrätyskamaa foorumikirjoituksistani, mutta tarjosi mahdollisuuden niin hauskaan otsikkoon, etten malttanut olla ottamatta tätä uusiokäyttöön.) 

Jos persut oikeasti keskittyisivät vain paheksumaan politiikan elitistisiä piirteitä ja pilkkaamaan poliitikkoja, karkeastikin, ei esimerkiksi minulla olisi mitään sitä vastaan. Käytännössä kuitenkin persutouhuun kuuluu nykyisellään ihan tavallisten, epäpoliittisten ihmisten systemaattinen vainoaminen ja uhkailu, jos he sattuvat olemaan väärää ihonväriä, äidinkieltä tai mielipidettä. Puoluetta, jonka piirissä vainotaan tavallisia, epäpoliittisia ihmisiä, vieläpä pitkälti mielivaltaisin tykkäämisperustein, on koko maailman syy vihata, pelätä ja vastustaa nimenomaan vaarana demokratialle ja yleiselle turvallisuudelle.

Pidän käsittämättömänä maahanmuuttokriitikoiden ja heidän puolustelijoidensa yritystä tuudittautua kuvitelmiin legitiimeistä yhteiskunnallisista ongelmista tai jännitteistä persujen toiminnan moottorina. Tosiasiassa ainoa selkeä yhteiskunnallinen ongelma, jonka persujen takana voi erottaa, on se, että siellä on reilussa pelissä häviölle jääneitä, sekä sen voittaneita, jotka jonkin korvien välissä olevan ongelman vuoksi eivät kykene arvostamaan omaa voittoaan.

Silloin kun työväenliike nousi, sen taustalla oli pyrkimys tehdä pelistä reilumpaa, esimerkiksi niin, että köyhänkin lapset voisivat opiskella varatuomariksi sen sijaan että jäisivät kapakkaan juomariksi. Persujen taustalla tuntuu pikemminkin olevan niiden juomarien protesti sitä vastaan, että sitä varatuomaria arvostetaan enemmän kuin heitä. Siellä pidetään elitisminä suunnilleen jo sitä, että joku käy koulunsa ja menee säännöllisiin töihin, sen sijaan että happanisi toimeentulorahalla kapakassa ja tekisi pikkurikoksia, kuten "kansa". Heikki Ylikangas sanoi aikoinaan, että yhteiskunnan toimivuutta ja oikeudenmukaisuutta mittaa se, miten mahdollisia self made man -tyyppiset menestystarinat kansalaisille ovat luokkasyntyperästä riippumatta, mutta tämän porukan katkeruus kohdistuu juuri self made man -tyyppejä vastaan.

Noin omasta mielestäni kaikki, mitä tällaisille tyypeille yhteiskunnan kannattaa antaa, on sellainen toimeentulotuki, jolla pysyy jota kuinkin leivässä, ja siitä hyvästä yhteiskunnalla on oikeus vaatia, että he noudattavat lakia. (Poliisikomisario Lardotin hiljattainen ehdotus, että taparikollisilta vietäisiin toimeentulotuki, oli mielestäni oikeansuuntainen.) Tämä sakki saa kaiken minkä ansaitseekin (veronmaksaja kustantaa heille siedettävän elämän), mutta se ei tunnu riittävän. Me, jotka maksamme heidän ruokansa, olemme kuulemma vihervasemmistolaisia maanpettureita, jotka pitää tappaa (heidän piirissään "vihervasemmistolaisiksi" luonnehditaan näet yksityisellä töissä käyviä akateemisia kansalaisia, vaikka nämä olisivat kokoomuslaisia). Niin pitkälle he eivät ajattele, että kysyisivät mistä raha tulee sitten kun meidät vihervasemmistolaiset on kuopattu suohautaan. Kai se on se taikaseinä sitten, joka heidät elättää.

Mitä sitten niihin menestyneisiin, mutta siitä huolimatta katkeriin luonteisiin tulee, niin hyviä esimerkkejä ovat Reijo Tossavainen ja Jussi Halla-aho. Tossavainen on ilmeisesti juuri self made man -tyyppinen, oman kultansa vuollut menestynyt yrittäjä, joka ei ole kuitenkaan pärjännyt koulussa erityisen hyvin, koska hänen bloggauksensa ovat täynnä alemmuudentuntoista katkeruutta "muka-sivistyneistöä" kohtaan. Tällainen tyyppi on saavuttanut kaiken, minkä hänenlaisensa voi odottaa saavuttavan, eli rikastunut yrittäjänä ja päässyt vielä eduskuntaankin. Siinä vaiheessa on todettava, että jos hänellä on - maailmalle kykynsä ja kyntensä näytettyään - vielä jokin ongelma, se on hänen korviensa välissä eikä hänellä ole oikeutta muuttaa isänmaata henkilökohtaiseksi terapiasessiokseen. Sen vielä ymmärtää, että joku kokee alemmuutta huonon koulumenestyksensä vuoksi. Mutta siinä vaiheessa kun hän on sellaisessa asemassa, jossa voi ostaa riihikuivalla rahalla niiden koulussa pärjänneiden palveluksia aina tarvitessaan (ja antaa heille fudut duunista sitten kun ei enää tarvitse näiden palveluksia), häneltä tulee voida odottaa sellaista asennetta, että "se meistä on sivistyneempi jolla on perstaskussa enemmän rahaa", ja hänen luulisi keskittyvän nauttimaan elämästään ja rahoistaan.

Mitä sitten Jussi Halla-ahoon tulee, hän on saavuttanut kaiken, minkä akateemisella puolella voi saavuttaa - hän on filosofian tohtori, jota korkeampaa oppiarvoa ei ole olemassa - ja myös yksityiselämässään hän on menestyksekäs, hyvissä naimisissa, ja lapsiakin on neljä; ja suurin piirtein ainoat aidon inhimillisyyden pilkahdukset koko miehessä ja ainoat todisteet Halla-ahon psykopaattiutta vastaan, joihin netissä on törmätty, ovat hänen kirjoituksensa lapsistaan, joten ilmeisesti isänä oleminen on hänen käsityksensä hyvästä elämästä. Tällaisella miehellä ei yksinkertaisesti ole oikeutta protestoida, koska hän elää jota kuinkin hyvää elämää objektiivisten kriteerien mukaan, ja jos hän siitä huolimatta vielä onnistuu sotkemaan kuvionsa jollain tavalla, niin ettei elämästä enää saakaan tyydytystä ja iloa, se on täysin hänen oma vikansa ja ongelma on hänen omassa asenteessaan ja omien korviensa välissä.

Tällaiset tyypit eivät ole minkään yhteiskunnallisen sorron uhreja, ja jos heistä ei tykätä, vika on heidän omansa. Demokratia, oikeusvaltio ja sosiaalivaltio takaavat tavalliselle ihmiselle aika paljon suojaa ja tukea hätää ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan, mutta jos jollakulla on asiat hyvin eikä hän osaa nauttia siitä, hänen kuuluu hakea ammattiapua ongelmaansa eikä kaataa sitä koko yhteiskunnan niskaan. Jonkun oikeasti köyhän ja vaille kouluttautumis- ja sivistymismahdollisuuksia ilman omaa syytään jääneen ihmisen katkeruutta voi vielä ymmärtää, mutta ei sellaisten, jotka ovat saaneet kaiken, mitä kohtuudella voivat vaatia - Halla-ahoakin on "sorrettu" heittämällä hänen päälleen kulttuurirahaston setelipinkkoja. 


(Bonuksena tarjoan samaan keskusteluun sisältyneen puheenvuoroni vastauksena hompanssille, joka rinnasti maahanmuuttajien inhimillisen kohtelun Neuvostoliiton ihannointiin.)

Tuo Neuvostoliiton eli tappavilla ydinaseilla aseistautuneen imperialistisen suurvallan rinnastaminen hätää, sotaa ja köyhyyttä maailman halki pakeneviin ihmisiin on muuten niin syvältä perseestä moraalittomuudessaan, ettei sille oikein löydä sanoja.Minä muuten ihan oikeasti ihmettelen, mitä se "kritiikitön ihailu" on, josta lajitoverisi jatkuvasti sönkkäävät. Tuntuu siltä, että ihmisten hyväntahtoiset pyrkimykset kohdella muista kulttuuripiireistä tulevia tavallisina ihmisinä, lasketaan heti kritiikittömäksi ihailuksi. Ehkäpä hommapiireissä eletään niin tylyssä, rakkaudettomassa ja ikävässä ympäristössä, että kaikenlaiset sydämelliset ihmissuhteet eri kulttuureista tulevien ihmisten välillä ovat "kritiikitöntä vieraan kulttuurin ihailua", koska hommalaisille vieraan kulttuurin edustajiksi identifioituvat ihmiset ovat vain vierasta kulttuuria, eivät koskaan ihmisiä ja yksilöitä. Mutta hommalaisillahan on ylipäätään vaikeuksia ymmärtää länsimaista individualismia, koska hommalaisten oma kulttuuri on niin yhdenmukaistava ja kollektivistinen.

Muuten, tuo maiden nimien kirjoittaminen pienellä ym. ylenkatse suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjä kohtaan on helvetin häiritsevää varsinkin sellaiselta tyypiltä, joka esiintyy suomalaisen kulttuurin ja "todellisen" humanismin edustajana (kyseessä lienee se Robespierren "neohumanismi", johon kuuluu mm. toista mieltä olevien etnisten suomalaisten hukuttaminen suohautoihin). Niin kauan kuin teikäläisille on luonteenomaista oman äidinkielen runteleminen ja (köyhästä tyylistä päätellen) ilmeinen perehtymättömyys suomalaiseen kirjallisuuteen (kaipa siksi, että pidätte sitä kuitenkin kommunistisena propagandana), voisitte ihan oikeasti lopettaa muiden ihmisten syyttelemisen siitä suomalaisen kulttuurin halveksunnasta.

Mitä "suomalaisen kulttuurin halveksuntaan" noin yleisesti ottaen tulee, maassa, jossa oli koko toisen maailmansodan ja Neuvostoliiton kaatumisen välisen ajan luultavasti väestömäärään verraten suurin sellainen kommunistipuolue, jossa oltiin vapaaehtoisesti jäseniä, väittämäsi "suomalaisen kulttuurin halveksunta" (kommunismi) ei tietenkään ollut millään objektiivisilla kriteereillä suomalaisen kulttuurin halveksuntaa, vaan nimenomaan suomalaista kulttuuria ja yksi osa siitä. Länsimaisen liberalismin kannattajana minäkään en pidä tätä kaikilta osin hyvänä asiana, mutta se neuvostomyönteisyys ja kommunismi ovat olleet omaa ja tunnustettua kulttuuria vuosikymmenten ajan vähintään yhtä suurelle osalle suomalaisia kuin perussuomalaisuus ja kämyily ovat nyt. Oman näkemykseni mukaan kämyaaltoa edeltäneet 2000-luvun vuodet olivat kulttuurisesti vapauttavia juuri siksi, että kahtiajako nimenomaan suomalaisen kulttuurin sisällä tuntui kadonneen ja nuoriso saattoi karnevalistisesti poimia pilan päiten käyttämiään iskulauseita sekä kommunistisesta että isänmaallis-oikeistolaisesta perinteestä. Kämyjen nousu ei suuntaudu mitään "suomalaisen kulttuurin halveksuntaa" vastaan, vaan pikemminkin tätä eklektisyyttä ja karnevalismia, josta käytetään myös teknillistä termiä vapaus.

x

Nelikulmaiset tappajarobotit

Ilmauksella ”nelikulmaiset tappajarobotit” viittaan tietysti maahanmuuttokriitikoihin. Jo eräitäkin vuosia olen joutunut maahanmuuttokriitikoiden harjoittaman massaterrorin uhrina pohtimaan, miten tätä terroria voisi parhaiten luonnehtia ja selittää sille, joka ei sitä ole kokenut. Paras tapa on puhua heistä kollektiivina, jonka joukosta ei erotu yksilöitä. Siksi osuvia vertauskuvia ovat Varastetut ihmiset -elokuvan ihmishahmon ottavat palko-olennot tai vaikkapa juuri tappajarobotit.

Tappajaroboteilla ei käytännössä ole yksilöllisiä mielipiteitä. He ovat opetelleet toistamaan sanasta sanaan Halla-ahon maailmalta kalastelemia kliseitä. Heidän puheensa ja kirjoituksensa ovat täynnä valmiita propagandalatteuksia. Esimerkiksi iskulausetta ”rajoittamaton maahanmuutto” jankataan papukaijamaisesti, eikä kukaan heistä koskaan kysy, onko Suomeen suuntautuva maahanmuutto edes kuvaannollisessa mielessä rajoittamatonta ja onko se koskaan ollut. Tietenkin nämä robotit myös jatkuvasti kehuvat itseään ja toisiaan omilla aivoilla ajattelusta ja rohkeasta kyseenalaistamisesta.

Se mitä rohkeasti kyseenalaistetaan, ei kuitenkaan ole maahanmuutto, vaan sellaiset yhteiselämän alkeissäännöt, jotka normaalissa ympäristössä kasvanut ihminen oppii viimeistään nelivuotiaana äidinsä sormenheristyksestä, esimerkiksi nyt vaikka se että valehteleminen on rumaa tai – ennen muuta – se että kaikkien tulee noudattaa samoja sääntöjä.

Juuri tämä yhteismitallisuus tuntuu olevan tappajaroboteille täysin ylivoimaista ymmärtää. Tappajarobotit pitävät oikeutenaan penkoa ihmisten yksityisasioita ja levitellä heistä vaikka millaisia juoruja ja törkeyksiä (tietenkin turvallisesti nettipeitenimien takaa). Jos heitä kuitenkin vaatii tästä tilille, he pystyvät silmää räpäyttämättä kiistämään asian. Sitä vastoin heihin itseensä kohdistuva täysin asiallinen arvostelukin saa heidät raivoihinsa.

Maahanmuuttokriittisyyden ensimmäinen sääntö on tunnetusti: sellainen peli, jonka minä voin hävitä, on epäreilu peli, ja sellainen laki, jonka mukaan minut voi tuomita rikoksesta, on epäoikeudenmukainen sortolaki. Rasismi on oikeastaan vain yksi seuraus tästä perusperiaatteesta.

Tappajarobotit itse asiassa halveksivat avoimesti niin lakia kuin moraaliakin. He käyttäytyvät kuin pikkulapset, jotka eivät ole vielä kehittyneet riittävän pitkälle ymmärtääkseen muilla ihmisillä olevan oikeuksia. Se ylevä moraali, jota he julistavat, ei ole oikeastaan missään tekemisissä heidän todellisen käytöksensä kanssa. Väkivalta- ja huumerikollinen Tony Halme väitti aikoinaan olevansa väkivallan ja huumeiden vastustaja, ja nykyiset tappajarobotit astelevat hänen jalanjäljissään.

Tappajarobotit kammoavat ajatusta kaikkia yhtä lailla velvoittavasta laista. He sanovatkin, että ”laki on vain liberaaleja varten”, kun taas tappajarobotti ”konservatiivina” voi unohtaa lain ja seurata ”arvojaan”, siis esimerkiksi surmata sinun lapsesi, jos hänestä siltä tuntuu. Tästä tulee mieleen se Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo -kirjassaan kuvaama Stalinin aikainen neuvostosyyttäjä, joka sanoi: Mehän emme noudata lakia, vaan vallankumouksellista omaatuntoamme!

Tappajarobotti ei noudata lakia, varsinkin kun se joka tapauksessa on Demlan laki ja tappajarobotin kiusaksi säädetty. Tappajarobotti tulee kotiisi ja ampuu lapsesi silmiesi edessä, koska hän on nähnyt tämän kaveeraavan tummaihoisen mukulan kanssa. Tappajarobotin maahanmuuttokriittinen omatunto käskee tekemään näin ja siinä laki on vain tiellä.

Tappajarobotit rikkovat jatkuvasti lakeja ja nimittelevät kaikkia muita rikollisiksi. He itse esittävät Stalinin julmuuden esikuvallisena (Enemmän kuin Hitler oppi-isiäni olivat Platon ja Lenin ja tietenkin Toynbee, Nietzsche, Machiavelli ja... jopa Stalin! julisti aikoinaan Homma-foorumin edeltäjälaudalla maahanmuuttokriitikko Robespierre, alias Kritias, alias ”E.T.”, jolle Halla-aho ”testamenttasi” turkulaisten kannattajiensa äänet vuoden 2007 vaaleissa), mutta nimittelevät ”stalinisteiksi” sellaisia ihmisiä kuin esimerkiksi minua, joka seitsemän vuoden kolumnistinurallani kirjoitin Stalinin julmuuksista luultavasti enemmän ja asiantuntevammin kuin kukaan suomenkielinen kirjoittaja Sofi Oksasta lukuun ottamatta. He suunnittelevat keskustelulaudoillaan avoimesti ja röyhkeästi aseellista vallankumousta, mutta syyttelevät lainkuuliaisia kansalaisia anarkisteiksi ja terroristeiksi. He ovat verkottuneet paatuneiden kriminaalien kanssa (elleivät ole sellaisia itse), mutta esiintyvät muka kunnon ihmisten puolustajina.

Maahanmuuttokriittisestä alakulttuurista ei ihan vielä ole löytynyt saatananpalvojahevimuusikkoa, joka julistaisi puolustavansa Suomen ikiaikaista luonnetta kristillisenä maana, mutta se on vain ajan kysymys. Onhan siellä myös se neljättäkymmenettä käyvä kaveri, joka on edelleen ”opiskelija”, mutta joka samalla huumepöhnäisesti ölähdellen julistaa, että häntä rasistiksi nimittelevien pitäisi ”mennä töihin”.

Tappajarobotit ovat siis mielentilassa, jossa he eivät katso lakien eivätkä moraalin sitovan itseään. He pystyvät tonkimaan vastapuoleksi katsomiensa sekä näiden perheenjäsenten ja lasten yksityiselämää eivätkä näe siinä mitään rikollista eivätkä moraalitonta. Samalla he tietenkin käyttävät omia lapsiaan ja näiden turvallisuutta puolustuksena törkeyksilleen.

Kun sanon, että tappajarobotit ovat valmiita surmaamaan vaikka sinun lapsesi, en todellakaan liioittele. Kannattaa muistaa miten tappajarobotit reagoivat Breivikin tapaukseen. Heillä oli kaksi pääasiallista linjaa: toinen oli Breivikin esittäminen mielipuolena, jota ei saa yhdistää tappajarobotteihin; toinen oli Breivikin teon näkeminen ymmärrettävänä ja väistämättömänäkin reaktiona ”holtittomaan maahanmuuttopolitiikkaan”. (Ja maahanmuuttopolitiikka, kuten tiedämme, on tappajarobotin mukaan aina holtitonta, riippumatta siitä kuinka ankaraa se on.) Tappajarobotin mielestä murhaajalla ei siis ole vastuuta murhateostaan, jos murhaaja selittää sen poliittisena protestina ”holtittomalle maahanmuuttopolitiikalle”.

Oman kokemukseni mukaan tappajarobotit voivat julistaa vihollisekseen ja ”holtittoman maahanmuuton kannattajaksi” yllättäen, salamana kirkkaalta taivaalta ihan kenet tahansa, jota kohtaan heillä on jotain selittämättömiä kaunoja. Tällaiseksi silmätikuksi voi päätyä tosiaan myös täysin epäpoliittinen henkilö, jolla ei ole ollut ikinä minkäänlaista luottamushenkilön eikä päättäjän asemaa yhteiskunnassa.

Itse asiassa tässäkin kohdassa on syytä kysyä, missä määrin tappajarobotit ovat pelkkä kaunaisten murhaajakandidaattien vertaistukiryhmä. Periaatteessa kuka tahansa voisi tehdä täydellisen rikoksen julistamalla vihamiehensä ”arkkimokuttajaksi” ja muslimien ja neekerien ystäväksi ja soluttautumalla vaikka Hommafoorumille esittämään asianomaisesta tämänsuuntaisia vihjailuja. Tappajarobotit hyökkäävät välittömästi asianomaisen kimppuun kuin hyeenalauma haaskan, koska mikään ei tuota heille niin suurta nautintoa kuin viattomien ihmisten ahdisteleminen. Kun joku kerran on ”mokuttajaksi” julistettu, tappajarobotit vainoavat häntä vaikka maailman tappiin asti. Ja kun pari vuotta kuluu, tappajarobottien nuorimmat ja radikaaleimmat murhaavat pohjustustyösi tuloksena vihamiehesi.

Tappajarobottien mielipiteet ovat sanasta sanaan samoja, mielenosoituksellisen epähumaaneja ja raakoja. Heidän kanssaan ei voi keskustella eikä neuvotella, koska heidän tavoitteenaan ei ole sovinto, kompromissi eikä reilu peli, vaan heidän vastapuolekseen ilman omaa syytään tai haluaan päätyneen solvaaminen, nöyryyttäminen, naurunalaiseksi tekeminen, hänen oikeuksiensa riistäminen ja viime kädessä hänen surmaamisensa tai ajamisensa maasta. Tämän tavoitteen he myöntävät avoimesti ja pilkallisesti.

Maahanmuuttokriitikoiden väliset erot ovat niin olemattomia, että yksi maahanmuuttokriitikko voi aukottomasti korvata toisen missä tahansa nettiväittelyssä. Kukaan ei huomaa, että tutun peitenimen takana on toinen ihminen kuin eilen: pilkka, solvaukset, henkilökohtaisuudet ja ulkoa opetellut ”mielipiteet” ovat aivan samoja. Itse asiassa tappajarobottien epäyksilöllisyys on niin musertavaa, että jos esimerkiksi Halla-aho tänään kuolisi johonkin tupakoinnin aiheuttamaan sairauteen, hänen kannattajansa voisivat vuorotellen kirjoittaa hänen blogikirjoituksensa ja naamakirjapäivityksensä. Täydestä menisi.

Tämä samankaltaisuus tuntuu tavallaan huvittavalta. Maahanmuuttokriitikothan julistavat taistelevansa länsimaisten arvojen puolesta ja esittävät asiat niin, että islam on jonkinlainen kollektiivinen kekomieli, joka ei salli individualismia. Tämä on tietysti hölynpölyä, kuten kaikki muutamaan muslimiin tutustuneet tietävät. Sitä vastoin maahanmuuttokriitikoiden oma alakulttuuri on tehokkaasti hävittänyt jäsentensä väliltä kaikki yksilölliset erot ja muuttanut heidät – aivan niin – tappajaroboteiksi.

Tappajarobotit ovat uhaksi ja vaaraksi meille kaikille, mutta ennen kaikkea itselleen ja omalle ihmisyydelleen. Ihmisyyteen kuuluu oleellisesti yksilöllisyys ja kyky kommunikaatioon toisten yksilöiden kanssa. Käyttäytyessään kekomielisen kollektiivin lailla ja näyttäytyessään oman piirinsä ulkopuolisille kekomielisenä kollektiivina tappajarobotit itse asiassa epäinhimillistävät itse itsensä. Enemmän kuin vihaamiaan ryhmiä he nöyryyttävät ja halventavat itseään.

Voivatko tappajarobotit sitten parantua pahuudestaan ja palata ihmisten keskuuteen? Tämä riippuu siitä tappajarobottien alaryhmästä, johon yksittäinen tappajarobotti kuuluu.

Tappajarobottien alakulttuurin sydämessä ovat pitkän linjan äärioikeistolaiset aktivistit, joiden ympärillä koko touhu pyörii. He ovat ohjelmoituneet tappajaroboteiksi jo nuorina ja puuhastelleet äärioikeistolaisissa piireissä jo parin vuosikymmenen ajan, elleivät kauemmin. Heidän kohdallaan on syytä luopua toivosta heti kättelyssä ja todeta, että henkisesti köyhät meillä on aina keskuudessamme.

Suurin ryhmä tappajarobottien keskuudessa ovat harhaanjohdettujen suuret laumat. Nämä on mahdollista saada palaamaan takaisin joron jäljiltään, kun heille saa menemään himaan sen, että tappajarobottien vastapuoli eivät ole mitkään mystiset kulttuurimarxistit tai vihervasemmisto, vaan koko lainkuuliainen yhteiskunta. Ankaralla päättäväisyydellä merkittävä osa heistä on pelastettavissa yhteisen isänmaan kansalaisiksi. Ohjeita siitä, miten tällaista ankaraa päättäväisyyttä käytännössä noudatetaan, olen antanut jo aiemmissa kirjoituksissani.

Lopuksi on pohdittava tappajarobottien alhaisinta osastoa. Kutsutaan sitä vaikka romupuoleksi, kun kerran roboteista on kyse. Romurobotit jakautuvat kahteen alaryhmään. Toinen koostuu pummeista ja pikkurikollisista, jotka hakevat sisältöä arvottomaan elämäänsä ihmisten ahdistelusta netissä. Tämä porukka voi olla vaarallinen, koska siihen kuuluu viinalle ja luultavasti myös äreämmille viihdekäyttöaineille persoja taparikollisia, joille ei ole mikään iso juttu rusikoida kuoliaaksi sinua netin ulkopuolellakaan. (Kuten tunnettua, tietty osa ”maahanmuuttokritiikkiä” on kotoperäisten ja kalkkinaamaisten perusrikollisten tapa uudelleenbrändistäytyä poliittisiksi aktivisteiksi. Kännisestä pahoinpitelystäkin tulee isänmaallinen sankariteko ja ”vastakkaisen ääriryhmän provosoimaa puolustautumista”, jos se osataan sellaiseksi selittää.)

Vaikka poliisin poliittinen myötämielisyys äärioikeistoa kohtaan onkin tehnyt useista rikoksista käytännössä laillisia silloin kun ne tehdään äärioikeistolaisista motiiveista, tämä tappajarobottien rosmoromuosasto joutunee ajan pitkään sukset ristiin valtavirtayhteiskunnan kanssa. Siihen kuuluu vaimonsa käsivarren murtajia, jotka paheksuvat naisten sortoa muslimiyhteisössä, ja muita yhtä sympaattisia veikkoja. Suomessa tunnetusti rikollisia hyysätään, mutta suurin osa näistä tyypeistä on niin kyvyttömiä malttamaan mieltään, että he päätyvät ennemmin tai myöhemmin kingien kongille kiven sisään.

Romurobottien toinen ryhmä on näitä rikollisia vaarallisempi, myös itselleen. Siihen kuuluu nuoria miehiä, jotka ovat aikuistuneet maahanmuuttokritiikin vuosina. Heillä ei yksinkertaisesti ole tulevaisuutta Suomessa niin kauan kuin olemme sivistysvaltio, jossa lakeja noudatetaan. Koska nämä nuoret miehet ovat sosiaalistuneet tappajaroboteiksi, heitä ei voi opettaa lainkuuliaisiksi kunnon kansalaisiksi.

Nämä nuoret miehet eivät ole sillä tavalla kaltevalla pinnalla tai yhteiskunnan marginaalissa kuin se rikollisporukka. Monet ovat päässeet jonkinlaisiin töihinkin. Toiset taas ovat menneet opiskelemaan luonnon- tai insinööritieteitä ja kokevat olevansa hyvinkin nerokkaita koska osaavat matematiikkaa. Itse asiassa sellaisia nörttipoikia on kolmetoista tusinassa: joka koulussa on pari oppilasta, joilta matemaattiset aineet sujuvat kuin valettu mutta jotka sitten yliopistossa saavat huomata olevansa pelkästään riviopiskelijoita – usein jopa keskitasoa huonompia, koska eivät kouluaikana ole oppineet tekemään työtä.

Nämä nörttipojat luulevat yliopistoon mennessään olevansa suuriakin neroja, koska kotikaupungissaan ovat olleet opettajien ylistämiä ja koulukiusaajien vainoamia pikkuvälkkyjä. Isku todellisuuteen voi sitten yliopistossa olla aika järkyttävä, varsinkin jos ainokaisiksi seksikumppaneiksi ovat jääneet Nyrki Kyllisen viisi tytärtä. Kun poikaraasu ei enää voi pitää itsetuntoaan pystyssä omilla saavutuksillaan ja suorituksillaan, hänen pitää kehittää korvaavia ylpeyden aiheita. Kun ei reppana voi itsestään kuvitella superihmistä, hänen pitää yrittää edes väittää olevansa yli-ihmisrotua. Ja siellä, missä on yli-ihmisiä, on väistämättä myös ali-ihmisiä,joita herra ja ylhäisyys katsoo nenänvarttaan pitkin.

Nuoret tappajarobotit ovat tosiaan siitä ongelmallisia, että he ovat jo sosiaalistuneet näihin arvoihin, heihin on jo asentunut tappajarobotin ohjelma. Heistä tulee merkittävä uhka yhteiskuntarauhalle ja arjen turvallisuudelle. Kun aatemaailma on laimentamatonta Breivikiä ja työpaikalla joutuu tekemisiin niin tummaihoisten kuin naistenkin kanssa (tällaiselle pojalle nuoret ja nuorehkot naiset ovat kävelevä provokaatio muistuttaessaan häntä naisettomuudestaan, varsinkin kun hän olettaa että heillä kaikilla on tummapintainen poikaystävä tai aviomies), ja kun tappajarobottien alakulttuuriin kuuluu oleellisesti aseharrastus, nuori tappajarobotti on tappava aikapommi.

Hommalaiset ja kansallinen tiede

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 26. toukokuuta 2014)

Aivan ensimmäiseksi tulee määritellä tuo outo sanapari ”kansallinen tiede”. Se ei ehkä ole kaikille tuttu ja kaikkein vähiten kansallismielisille. Kansallinen tiede tarkoittaa Suomea koskevaa humanistista tutkimusta. Sen piiriin kuuluvat esimerkiksi Suomen historia, Suomen alueelta löytyneiden muinaisjäänteiden arkeologinen tutkimus, Suomen kansanrunous ja Suomen kirjallisuus. Kansallismielisyydellään kehuskelevan äärioikeistolaisen, ”maahanmuuttokriittisen” alakulttuurin tietämys Suomen kansallisesta tieteestä on noin yleisesti ottaen surkealla tolalla. Se ei tietenkään estä heitä esiintymästä kansallisen kulttuurin viimeisenä puolustuslinjana mokuttajien internationaalia vastaan.

Kansallismieliset, maahanmuuttokriittiset, millä nimellä heitä sitten kutsutaankin, ovat itse asiassa ottaneet asiakseen kansallisen tieteen ja kansallisen kulttuurin hävittämisen. Tämän näkee hauskasti heidän reaktiostaan Jari Halosen hiljattaiseen Kalevala-elokuvaan.

Elokuva oli suoraan sanoen aika myötähäpeyttävää roskaa ja juuri sellaista jankkaamista, joka tunnistuu propagandaksi ja on juuri siksi propagandanakin surkeaa, saati sitten taiteena. Sen sanoman olisi kuitenkin pitänyt olla hompanssien mieleen: siinähän julistettiin suomenruotsalaiset salaliitoksi, joka on ryöstänyt suomalaisten sielun (aika lailla samaan tapaan kuin juutalaisia leimataan salaliitoksi kansainvälisemmän äärioikeiston keskuudessa).

Hompanssit päättivät kuitenkin ihan vain varmuuden vuoksi leimata elokuvan Kalevalaa loukkaavaksi vääristelyksi. Kuten aateveljille kolmikymmenluvun Saksassa, myös hompansseille nykytaide on katsomatta ja tarkastelemattakin jätettä. Siksi nykytaiteilijoiden versiot klassikoista ovat hommalaisessa katsannossa lähtökohtaisesti ”suomalaisuuden häpäisyä”, kommunismia ja törkyä noin yleisesti. Tilanteen hullunkurisuus on ilmeinen. Hommalaisille ei kelpaa edes hommalaismielinen propagandistinen nykytaide, koska he ovat liian tyhmiä tajutakseen sen olevan heidän puolellaan.

Oikea kulttuurin ystävä (jollaisia hompanssien riveistä on turha etsiä) tietysti tietää klassikon eläväksi juuri siitä, että nykytaiteilijat vaivautuvat tulkitsemaan sitä omasta näkökulmastaan tai tekemään siitä parodioita. Parodiat ja pilaväännelmät voivat olla hyviä tai huonoja, hauskoja tai tylsiä, mutta se, että klassikkoa vaivaudutaan vääntelemään ja uudelleentulkitsemaan, todistaa taiteilijoiden ja pitkälti myös kansan yhä olevan perillä parodian kohteesta.

Parodiat myös saavat kansan taas perehtymään alkuperäisteokseen. Tätä en ole keksinyt omasta päästäni, vaan tiedän sen kokemuksesta. Jouko Turkan muinainen televisioeepos seitsemästä räkäveljeksestä innosti silloin aikoinaan tuttavapiirissäni sellaisetkin ihmiset lukemaan Kiven romaanin, jotka eivät yleensä juuri kaunokirjallisuudesta piitanneet – vieläpä henkilökohtaisesti pahastumaan August Ahlqvist-Oksasen törkeästä käytöksestä Kiveä kohtaan, aivan kuin asia olisi vasta julki tullut. Myös Kalle Holmbergin ja Paavo Haavikon Rauta-aika käsitteli kalevalaisia aiheita 80-luvun alussa hyvin vapaalla kädellä ja herätti paheksuntaa, mutta lisäsi juuri sillä tavoin kiinnostusta oikeaan Kalevalaan.

Suomen kansalliset klassikot, kuten elävä klassikkokirjallisuus yleensäkin, puhuttelevat näet lukijaa yksilönä. Niiden herättämät reaktiot ovat yksilöllisiä. Taiteilijat tekevät niistä kukin omia tulkintojaan. Mutta juuri siksi äärioikeisto ei oikeasti voi kannattaa kansallisen kulttuurin parempaa opetusta. Ennen kaikkea äärioikeisto haluaa hallita kirjallisuuttamme ja taidettamme ja päättää itse sen oikeista tulkinnoista.

Looginen lopputulema tästä on, että kansan ei suinkaan haluta lukevan klassikoita. Pikemminkin äärioikeisto toivoo, että me kaikki kunnioitamme kirjallisuuttamme kiertämällä sen kaukaa ja opettelemme ulkoa äärioikeiston käsityksen siitä.

Samaa voi sanoa vielä kovemmin isänmaan historiasta. Suomalaiset ovat perinteisesti olleet hyvin historiatietoisia. Silloin 90-luvun alussa, kun Neuvostoliitto oli romahtanut, odotettiin kuin kuuta nousevaa kaikkea sitä uutta, mitä saataisiin tietää. Heikki Ylikangas, joka oli herättänyt lukevan kansan mielenkiinnon esimerkiksi puukkojunkkarikirjoillaan, julkaisi kielenkäytöltään ja sisällöltään tavallisellekin lukijalle ymmärtyvät teokset Tampereen taistelusta vuonna 1918 sekä Aleksis Kiveä kirjallisesti innoittaneista Nurmijärven ryöväreistä. Niitä kiitettiin ja niistä kiisteltiin, mutta ennen kaikkea niitä luettiin ja ne omaksuttiin osaksi kansakunnan yhteistä muistia.

Sittemmin historioitsijamme ovat löytäneet isänmaan menneisyydestä yhtä ja toista uutta kerrottavaa. Toinen Ylikangas, Mikko, on kirjoittanut suomalaisen huumeidenkäytön kulttuurihistorian. Teemu Keskisarja taas on laatinut tutkimuksen terrorismista Suomessa. Paljon muutakin mielenkiintoista on paljastunut. Tietysti vielä useammin uudet tutkimustulokset ovat vain pikku tarkennuksia johonkin jo selvään ja tunnettuun asiaan. Usein nämä tarkennukset vain hivelevär jonkin kiistaosapuolen poliittisia ennakkoluuloja, jolloin tällä osapuolella on intressissään julistaa, että kyseessä on ”vaiettu totuus”. Sehän on se kaikkein lattein ja helpoin mainoslause Suomessa myynnissä oleville historiateoksille.

Viime aikoina historiakeskustelu ei kuitenkaan ole enää ollut yhtä innokasta kuin ennen. Syyllisetkin ovat tiedossa ja löytyvät Hommafoorumilta ja äärioikeistosta, kuten aina. Esimerkiksi Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen elämäkertateos Lauri Törnistä toi kirjoittajille uhkailuja äärioikeiston katuväkivaltaosastolta, siltä samalta, joka tiettävästi hyökkäsi Äärioikeisto Suomessa -teoksen julkistajaisiin. Äärioikeiston blogiverkostossa taas leimataan ”suomalaisuuden häpäisijöiksi” ja kommunisteiksi käytännöllisesti katsoen kaikki nykyhistorioitsijat, vaikka he paljastaisivat Suomen historiasta täysin epäpoliittisia ja puhtaasti kuriositeetteina mielenkiintoisia uusia tietoja.

Olen jo ennen maininnut, että äärioikeiston tappo- ja vainolistalle on mahdollista päätyä täysin sattumanvaraisesti, pelkästään siksi, ettei riittävän äänekkäästi kannata äärioikeiston tavoitteita. Vastaavasti historioitsijat joutuvat leimatuiksi ”kommunistisen” historiankirjoituksen edustajiksi melko mielivaltaisesti, pitkälti koska nykyään ei enää ole poliittisesti sitoutunutta kommunistista historiankirjoitusta. Äärioikeisto joutuu keksimään kommunisteja omasta päästään.

Pohjosen ja Silvennoisen tapauksen vielä ymmärtää, koska kirjan tekijät pudottivat siinä sotasankariksi julistetun miehen jalustaltaan kertomalla hänen väkivaltaisesta alkoholismistaan ja natsiyhteistyöstään. Tosin Törnin pyhitys ei ole kovin vanhaa perua – hänet julistettiin kansakunnan sotaurhoksi joskus 90-luvun alussa, kun uusisänmaallisuus vaati luomaan sankareita, erityisesti sellaisia sankareita, joiden saattoi uskottavasti selittää olleen vaiettuja ja epäoikeudenmukaisesti halveerattuja Neuvostoliiton aikaan.

Kuitenkin äärioikeisto on leimannut vastustajikseen sellaisia historioitsijoita, joiden tutkimuskohteilla ei luulisi olevan mitään tekemistä äärioikeistolaisten intohimojen kanssa. Tässä kohdassa kuuluu siteerata iskulausetta ”orjalaivojen terva”. Pari vuotta sitten joku tutkija, joka selvitteli Suomen roolia orjakaupan aikakautena, tuli maininneeksi jotain siitä, että terva, joka oli yhteen aikaan merkittävä suomalainen vientituote (”...ja sillä tervalla Oulun porvarit tanssi niin...” kuten Alatalon Mikko ennen vanhaan lauloi), saattoi päätyä orjakauppiaiden laivoja tilkitsemään.

Välittömästi äärioikeisto alkoi tanssia saksanpolkkaa raivosta. Se koki asian niin, että suuri monikulttuurisalaliitto tässä keksii vaikka kiven silmästä tekosyitä syyllistää valkoista suomalaista hookoon lenkkiä jäystävää homososiaalista heteromiestä koko maailman pahuudesta. Yksi äärioikeiston keskuudessa suosituista ajatuksista on, että Ranskan ja Britannian kaltaisten entisten siirtomaavaltioiden ilman muuta tulee oikeuden nimessä päästää ennen sortamiensa maiden väkeä asukkaikseen, mutta Suomella ei ole samanlaista historiallista kunniavelkaa. Tällaiset historialliset tutkimukset äärioikeisto näkee tietysti ”kommunistien” yrityksinä keinotekoisesti luoda Suomelle sellaista velkaa.

Historioitsijoita leimataan kuitenkin kommunisteiksi paljon heppoisemmillakin perusteilla: esimerkiksi Markku Jokisipilä, jonka eräitä lausuntoja voidaan pitää suorastaan äärioikeistovaaraa vähättelevinä, on saanut äärioikeistopiireissä jopa nimikkoverbin ”jokisipilöidä”. Verbin merkitys ei ole aivan selvä, mutta tuskin olen pahasti väärässä, jos oletan sen tarkoittavan jotain sellaista kuin ”olla kuolemalla rangaistavan röyhkeästi Suomen historiasta eri mieltä äärioikeiston kanssa”.

Kuten jo mainitsin, taustalla on äärioikeiston pyrkimys syöttää oma historiantulkintansa kansalle ainoana oikeana. Toistaiseksi se ei tosin ole onnistunut koostamaan eikä muotoilemaan sisäisesti johdonmukaista näkemystä Suomen lähihistoriasta. Suomalaisuuden Liitto julkaisi muutama vuosi sitten säälittävän tekeleen nimeltä Isänmaasta itsenäisyyteen, jonka ammattihistorioitsijat nauroivat saman tien ulos näyttämöltä. Kuvaavampaa kuitenkin oli, että edes Agricola-historiakeskustelulaudalla päivystävät äärioikeistolaiset tai hurrivihan sokaisemat hörhöt eivät tunnustaneet kyseistä tekelettä lukeneensa.

Itse asiassa näyttääkin siltä, että Suomalaisuuden Liitto, ja niin sanottu ”kansallismielinen” alakulttuuri laajemminkin, ei oikeastaan ole ollenkaan kiinnostunut kansallisesta historiasta eikä kansallisesta tieteestä yleensäkään. Kalevalasta saatetaan sanoa jokunen ylistävä sana, mutta sen sisältöä ei tunneta eikä siitä olla kiinnostuneita: se on tärkeä lähinnä olemalla olemassa.

Kansanrunoustutkimuksesta ei äärioikeiston laudoilla olekaan saatu kokoon kunnon riitaa. Teoriassa sellainen kyllä voisi syntyä jonkin ihannoidun ”kalevalaisen” kansankuvan rikkomisesta. Mahdollisesti esimerkiksi Satu Apon tutkimukset seksuaaliaiheisesta kansanrunoudesta herättäisivät tänään julki tullessaan riemunkirjavan raivokohtauksen Hommafoorumilla tai Agricolalla, mutta ne jutut on käsitelty, puhuttu ja puitu jo joskus puolitoista vuosikymmentä sitten.

Kun sitten tarkastellaan niitä historiakäsityksiä, joita äärioikeistolaiset myyräntyön tekijät levittävät vaikkapa juuri yllä mainitulla Agricola-foorumilla, niitä luonnehtii pikemminkin kaoottisuus kuin johdonmukaisuus. Yhtäältä vastapuolta syytellään kommunismista, kuinkas muutenkaan. Toisaalta taas vuoden 1918 sota halutaan esittää ruotsinkielisten (valkoisten) tekemänä suomenkielisten (punaisten) kansanmurhana, jolloin väitteen esittäjä tietysti asettuu punaisten puolelle. Syntyy mielikuva, että ns. kansallismielinen osapuoli heittää vastustajaansa ihan millä kivellä tahansa, joka käden ulottuville osuu. Mitään sisäisesti koossa pysyvää vaihtoehtoa se ei kuitenkaan tarjoa valtavirran historiankirjoitukselle.

Johtopäätös on, että äärioikeisto ei halua niinkään edes muokata historiankirjoitusta haluamaansa suuntaan kuin pikemminkin tuhota sen, tai turmella tavallisten ihmisten luottamuksen siihen kylvämällä kansalaiskeskustelun sekaan kaikenlaisia ilkeämielisyyksiä ja suoranaisia valheita. Toiminnan motiivina on viime kädessä kansan erottaminen omista omakielisistä intellektuelleistaan ja tutkijoistaan ja epäluulon kylväminen heidän suuntaansa. Kansallista kulttuuria, kansallista tiedettä ja kansallista historiankirjoitusta ei haluta uudistaa, vaan sabotoida.

Suomea on taistolaisajoista saakka luonnehtinut tietty epäluulo älykkökerrosta ja yliopistoväkeä kohtaan. Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Silloin 70-luvulla oli aiheellista huolta siitä, että äärivasemmisto ottaisi maan haltuunsa vieraan vallan etuja ajaakseen. Ja tuohon aikaan kyseinen vieras valta eli Neuvostoliitto vaikutti ikuiselta ja vahvalta. Silloin kun maahanmuuttokriitikot aloittivat kampanjansa, maassa oli jo näkyvää maltillisen porvarillista ja maanpuolustushaluista älymystöä ja tutkijoita, ja taistolaisaikojen tuloksena syntynyt epäluulo kansan ja älymystön välillä oli häviämässä. Suomalaisista tutkijoista ja yliopistoväestä oli taas tullut se ryhmä, joka auttaa kansalaisia sopeutumaan muuttuvaan maailmaan sitä tutkimalla, tulkitsemalla ja selittämällä.

Se voima, joka maahanmuuttokriitikoiden alakulttuurin takana väijyy, ei halua tätä. Päin vastoin se haluaa mahdollisuuksien mukaan tuhota suomalaisten luottamuksen tutkijoihinsa. Tämä ei koske vain kansallista tiedettä, vaan tutkimusta yleensäkin. Erityisen silmäänpistävä esimerkki oli suomalaisen upseeriavioparin kaappaus Jemenissä ja hompanssien reaktio siihen.

Voisi luulla Leila ja Atte Kalevan tapauksen soveltuvan isänmaallisuuden lujittamiseen monellakin tavalla. Aviopari astelee viiden kuukauden panttivankeudesta pystypäin kameroiden eteen. Tämähän kelpaisi jossain toisessa maassa vaikka jännityselokuvan aiheeksi. Suomalaisia upseereja on arabimaissa oppimassa kieltä ja tutustumassa oloihin – tämähän voisi huojentaa muslimiterrorismin uhasta ahdistuneita kansalaisia. Suomalaiset upseerit eivät anna kidnappauksen kauhujen murtaa itseään – tämähän osoittaa armeijan kantahenkilökunnan olevan veteraaniemme arvoista, reipasta ja urheaa väkeä, joka ei pelkää edes niitä Hommalla kuset housuissa kammottuja kiihkoislamisteja. Tapauksen viesti on, että maailmalla voi myrskytä, mutta Suomen puolustusvoimat ovat hereillä ja varautuvat joka uhkaan. (Ja tässä kohtaa ääniraidaksi jotain isänmaallisen kohottavaa, vaikkapa Sillanpään marssilaulu.)

Mutta ajattelivatko maahanmuuttokriitikkomme näin? Ei suinkaan. Päin vastoin. Kalevat saivat äärioikeistolta niskaansa ylettömästi sontaa siksi ja vain siksi, että olivat menneet arabimaahan opiskelemaan arabiaa, ilmeisesti esimiestensä luvalla tai jopa käskystä. Armeijan aktiiviupseerit menivät sinne ääri-islamistisen terrorismin torjumisessa tarpeellista asiantuntemusta hankkimaan – ja tämä oli sitten jotenkin paheksuttavaa ja pilkattavaa.

Jollain tasolla pidän ymmärrettävänä sitä, että vaikkapa provinsiaalisessa, alaluokkaisessa ympäristössä kasvanut nuori mies pitää yliopistoa kommunistikouluna ja suhtautuu ns. älymystöön lähtökohtaisesti epäillen (meillähän on nyt tällaisia tyyppejä jytkyn tuloksena eduskunnassakin). Älymystön keskuudessahan maanpuolustusnihilismi on aika ajoin ollut hyvinkin muodikasta. Tämä on sitten puolestaan synnyttänyt maanpuolustushenkisten maalaiskonservatiivien keskuudessa pahaa verta älymystöä kohtaan. Kalevan pariskuntaan suuntautunutta vihamielisyyttä ei kuitenkaan enää voida selittää perinteisellä isänmaallisuudella. Siinä viha koulutusta ja asiantuntijuutta kohtaan on mennyt jo viimeisen rajan yli ja kasvanut niin vahvaksi, että se on alkanut kohdistua jopa puolustusvoimiin.

Toisin sanoen maahanmuuttokriittinen alakulttuuri pyrkii jo luomaan epäluottamusta puolustusvoimia kohtaan – tai miksei myös puolustusvoimien sisällä: maahanmuuttokriitikoiden sanomalle alttiille kantahenkilökunnan jäsenille halutaan luoda vihamielisiä ja pilkallisia asenteita asiantuntijaupseereja kohtaan. Vanhana sivarina en tunne puolustusvoimien touhuja niin hyvin kuin yleissivistykseen kuuluisi, mutta luullakseni Kalevan pariskunnan kaltaiset arabiaa ja muita vastaavia kieliä osaavat upseerit sijoittuvat tiedustelun palvelukseen. Se taho, joka ohjailee maahanmuuttokriitikoita ja käyttää heitä hyväkseen asenteita ja mielialoja muokatakseen, pyrkii siis häiritsemään ja vahingoittamaan sotilastiedustelua.

Itse kukin pohtikoon, mikä sellainen taho on, joka haluaa vähentää luottamusta kansalliseen tieteeseen, puolustusvoimiin ja sotilastiedusteluun.