Solouhinia lukiessa - Vid läsning av Solouchin

Sofi Oksanen sanoi hiljattaisessa Suomen Kuvalehden jutussaan, että jokainen pakolaisiin aggressiivisesti suhtautuva pelaa Kremlin pussiin, tahtoi tai ei. Se, mitä maahanmuuttajakriitikoiden tahdottomien raajojen lailla tottelema valtias kutsuu "Höglundin vainoharhaksi", on nyt siis myös Sofi Oksaselle kelpaava totuus. En panisi hirveästi pahakseni, jos se laajemminkin tunnustettaisiin, kuka täällä Suomessa ensimmäisen kerran tunnisti yhteyden äärioikeiston ja Venäjän välillä ja joutui siitä kalliisti maksamaan; mutta ajatuksista ei peritä tullia, ja Suomen kohtalon ollessa vaakalaudalla nyt, kun Venäjän kyynisten vaikuttaja-agenttien puolue on päässyt hallituspalleille asti, on pikkumaista riidellä siitä, kuka ensimmäisenä varoitti. Mutta kirjoitetaanpa Sofinkin kunniaksi aimo pläjäys asiaa Venäjän uhasta ja vaarasta.

Tätä kirjoittaessani muuten on tullut kaksi muutakin mielenkiintoista Venäjä-uutista: Sergei Lavrovin penistä nuolemaan innokkaana rientänyt Timo Soini ei ole suostunut tapaamaan Ukrainan ulkoministeriä. Selitykseksi on ymmärtääkseni tarjottu vilustumista. Kyseessä on Neuvostoliiton johtajilta opittu ns. poliittinen vilustuminen. Ja käsky vilustua on tainnut tulla suoraan Lavrovilta, jolle Soini on tietysti lojaalimpi kuin isänmaalleen.

Toinen "uutinen" on, että Aleksanteri-instituutin professori Markku Kivinen on kiistänyt Venäjän käyvän hybridisotaa ja leimannut koko ajatuksenkin vainoharhaksi. Minusta tuntuu, että Saddam Husseinin entinen tiedotusministeri Muhammad Sa'id al Sahhaf, tunnettu myös liikanimillä Comical Ali ja Baghdad Bob, on nykyään töissä Aleksanteri-instituutissa. Kyseinen pulju on tunnettu esimerkiksi nerokkaista ennustuksistaan "ei se Putin Krimiä ota" ja "ei se Putin nyt ainaskaan Itä-Ukrainaan hyökkää".

Koska olen viime aikoina keskittynyt suureen venäjänkielisen proosan historiaprojektiini, jonka on viimekätinen tarkoitus johtaa uuteen opinnäytetyöhön, en ole hirveästi jaksanut kirjoitella blogiin enkä maleksia foorumeilla (terveisiä Piffille). Lienee aiheellista sanoa muutama sana siitä, mitä juuri nyt venäjäksi luen, koska se liittyy aika läheisesti myös Venäjän trolleihin.

Hiljattain Facebookissa muuan Venäjän trolli räiskäisi erääseen heikäläisten vainoamaan ryhmään linkin venäläisen salaliittoteoreetikon ja nationalistikirjailijan Aleksandr Zinovjevin haastatteluun. Zinovjev, se tietäkää, on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satiirisesta romaanistaan Zijajuštšie vysoty/Ammottavat huiput(en tiedä, onko sitä olemassa persuksi, isänmaalliselle sivistyskielellemme se tietysti on käännetty nimellä Gapande höjder), joka teki hänestä yhden sekä arvostetuimmista että vainotuimmista neuvostoliittolaisista toisinajattelijoista.

Tuolloin Zinovjevin näkemys Neuvostoliiton kommunismista oli, että kaikista puutteistaan ja epäoikeudenmukaisuuksistaan huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, se oli ihmiskunnan luontainen tila, joka kestäisi iäisyyden, jos siihen kerran romahdettaisiin - eräänlainen yhteiskunnallinen vastine termodynamiikan (lämmönsiirtotieteen) piirissä esiintyvälle lämpökuoleman käsitteelle. Lännessä uskotaan - Zinovjev julisti - että kommunistit voi äänestää valtaan tilapäisesti ja heittää sitten hallituksesta mäkeen jos kansa ei seuraavissa vaaleissa enää hyväksy heidän politiikkaansa. Todellisuudessa - sanoi Zinovjev - kommunismista ei pääse eroon, kun sen uhriksi kerran joutuu, ja hän näki kommunismin rauhanomaista mutta tuhoisaa soluttautumista kaikkialla länsimaisessa yhteiskunnassa.

Kun Neuvostoliiton hajoaminen alkoi lähestyä, Zinovjev käänsi täysin kelkkansa. Nyt hän alkoi puhua hyvää neuvostoyhteiskunnasta, aluksi varovaisen myönteisesti ja eritellen, sitten yhä yksiselitteisemmin. Länsi oli tuhonnut ihmisoikeuslöpinöillään ei vain Neuvostoliittoa, vaan Venäjän, ja länsi oli yhtenäinen pahan valtakunta, joka halusi hävittää venäläiset ja Venäjän. Lopulta Zinovjev päätyi ylistämään myös Stalinia ja ihannoimaan maatalouden pakkokollektivisointia, yhtä Stalinin suurimmista ja eniten kuolonuhreja vaatineista julmuuksista. Vuonna 1999 kaksi vuosikymmentä Saksassa asunut Zinovjev palasi vihollisimperiumiksi kutsumansa lännen alueelta Venäjälle, missä asui vuonna 2006 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Tämän verran siis Zinovjevista. Tällä hetkellä luen Vladimir Solouhinia, joka edustaa erityisesti 1970-luvulla aktiivisena ollutta ns. maalaisproosan koulukuntaa. Tämä kirjailijaryhmä tuli tunnetuksi nimenomaan venäläisestä nationalismista, myös imperialistisesta ja muiden kansojen oikeuksia polkevasta. Venäläistä nykykirjallisuutta tuntevat tietävät, mihin tämän bloggauksen otsikko viittaa: Solouhinin esseeseen Leniniä lukiessa, jossa kirjailija pyrki osoittamaan, että Neuvostoliiton massajulmuudet joukkoteloituksineen olivat alkaneet jo Leninin aikana ja Leninin käskystä. Meille asioista perillä oleville tässä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton itseymmärrykseen kuului käsitys, että Stalin oli eksyttänyt Leninin perustaman valtion hyvään vieviltä raiteilta, joten oli hyvin rohkeaa esittää Lenin roistona.

Tästä kirjasta on kysymys. Boken ifråga. (Kuvalähde/bildkälla/picture source Amazon.co.uk)

Myös tämä minulla luettavana oleva kirja, Tšaša eli "Malja" tai "Kalkki" (siis kalkki juoma-astian, ei kalsiumhydroksidin nimenä), sivuaa näitä Leninin ja neuvostovaltion syntyaikojen julmuuksia. Kirja on oikeastaan kirjoitettu kunnianosoitukseksi Venäjältä vallankumousta paenneille emigranteille, jotka joutuivat "juomaan katkeruuden kalkin" ja jättämään jäähyväiset isänmaalle; Solouhin kuvailee värikkäästi Leninin aikojen julmuuksia lähinnä korostaakseen, että emigranteilla oli todellinen, päälle kaatuva hätä käsissä ja koko maailman syy pelastaa henkensä asettumalla länteen.

(Tässä välissä pitää muuten huomauttaa, että venäläisten nationalistien suhtautumisesta maahanmuuttoon lohkeaa rajattomasti tahatonta huumoria. Itselleen he suovat tietysti ehdottoman oikeuden asettua asumaan vaikka mihin - moni venäläinen nationalistimölytoosa, kuten juuri tuo Zinovjev, norkoili lännessä vuosikymmeniä - mutta annas olla kun heitä hyysäävään maahan muuttaa vähän tummempiläskisiä janttereita, silloin ollaan heti kaljupäiden kuorossa huutamassa, kuinka paljon parempia itse ollaan kuin nuo uudet tulokkaat. Solouhinin kunniaksi on syytä sanoa, että hän sentään pysytteli kotimaassaan, vaikka otti melkoisia riskejä noilla Neuvostoliittoa arvostelevilla kirjoituksillaan. Tosin Neuvostoliitossa siedettiin länteen kriittisesti suhtautuvia, vanhaa keisarillista Venäjää ihannoivia nationalisteja ihan toisella tavalla kuin länsimielisiä toisinajattelijoita - tuskin Solouhiniakaan varsinaisesti uhkasi hullujenhuone tai vankila.)

Kirjan on julkaissut kustantamo Russkij Mir eli Venäläinen maailma - kuulostaapa pahaenteiseltä, onhan "venäläinen maailma" nationalistisia asenteita omaksuneen Putinin ja hänen sylikoiriensa imperialistinen termi - ja esipuheen kirjoittajaksi on saatu muuan Stanislav Kunjajev, joka oli Solouhinin kavereita Naš sovremennik ("Aikalaisemme") -aikakauslehdestä ja toimii kai nykyäänkin sen päätoimittajana. Kyseinen lärpäke tuli jo neuvostoaikana kuuluisaksi ärjynationalismistaan. Venäläisille on kunniaksi, että sen levikki on laskenut murto-osaan kahdeksan-yhdeksänkymmenluvun vaihteen huippuluvuista.

Kunjajev lähtee siitä, että Stalinin vainot olivat itse asiassa oikein niiden uhreille - tällä hän tarkoittaa puolueen sisäisiä vainoja, tai ns. puhdistuksia, 1930-luvun lopulla. Niiden uhreja olivat näet Leninin vainoja toimeenpanneet puolueen veteraanit, jotka tietysti Kunjajevin katsannossa olivat juutalaisia. Olisi kiintoisaa tietää, mitä mieltä Kunjajev on esimerkiksi vähemmistökansallisuuksien (mm. suomalaisten, puolalaisten ym.) vainoista, joita Stalinin aikana harjoitettiin. Kaipa nekin olivat hyvän ja viisaan hallitsijan toimeenpanemia tarpeellisia kurinpitotoimia.

Tämä käsitys bolševikkivallan alkuvuosikymmenistä ei-venäläisen, juutalaisjohtoisen vallan vuosina ei toki ole Kunjajevin eikä Solouhinin keksintöä - Roy Medvedev paneutui omassa Stalin-kirjassaan (se on ruotsiksi julkaistu nimellä Stalin och stalinismen) erityisesti kumoamaan tätä hänen mukaansa ennen muuta antisemitistisistä emigranttipiireistä levinnyttä väitettä - mutta herrat ovat omaksuneet sen aika lailla kritiikittömästi. 

Esimerkiksi Solouhin esittää Leninin hallituksen ulkomaalaisena, venäläisvastaisena miehityshallintona, jossa muka Kalinin oli yksinään venäläinen. Ilmeisesti Lenin, jonka isä Ilja Uljanov oli juurevaa talonpoikaissyntyperää suoraan maaorjista, ei kelvannut Solouhinille venäläiseksi, koska äiti Maria Blank oli uskosta luopuneen juutalaisisän ja saksalaistaustaisen luterilaisen äidin tytär. Kaipa Venäjällä sitten on tämän juutalaisuuden osalta voimassa sama sääntö kuin USA:n vanhassa Etelässä: pisarakin "pahan rodun" verta, niin kuulut itse "niihin".

Solouhinin kunniaksi on sanottava, että Kunjajev on vielä aika monta pykälää häntä hullumpi. Siinä missä Tšaša sisältää paljon mielenkiintoista tietoa emigranttien kulttuurista, jota ylistäessään Solouhin mainitsee myös Ivan Buninin ja Vladimir Nabokovin kaltaiset modernistiset kirjailijat myönteisessä sävyssä, parantumaton kulttuuritaantumuksellinen Kunjajev pauhaa, että modernistikirjailijat olivat myrkyttämässä Venäjän yhteiskuntaa ja siksi osasyyllisiä vallankumouksen tuhoihin. Toisin kuin Kunjajev, Solouhin ei sentään ole kulttuuriasioissa täysin lukutaidoton.

Kunjajevin höyrypäisyydelle antaa oman pikantin sävynsä se, että juutalaisten lisäksi hän kauhistelee myös vapaamuurareita, joiden historiaa Venäjällä on hänen mukaansa salailtu. Kun ei kaikesta voi syyttää juutalaisiakaan, niin sitten rappareita. Itse asiassa kylläkin vapaamuurariuden historia Venäjällä tunnetaan aika hyvin: kuuluisin venäläinen vapaamuurari on ehkä Nikolai Novikov, lukumies ja kustantaja, joka oli Nikolai Karamzinin oppimestari. Karamzin taas - no, hän oli ensimmäinen suuri venäläinen historioitsija, jonka pääteos, "Venäjän valtion historia", on tuhatkunta foliokokoista sivua pientä pränttiä venäjäksi. Ennen muuta Karamzin oli sellainen ehdottoman keisarivallan kannattaja, jonka poliittisen näkemyksen luulisi viehättävän Kunjajevia. 

On jota kuinkin ironista, että tämäkin venäläisen kulttuurin kulmakivenä pidettävä kirjailija on Kunjajevin paheksuman rappariaatteen saastuttama. Mutta tällaisiahan äärinationalistien kulttuurinäkemykset yleensä ovat: "puhtaan" kulttuurin kiihkossaan he käytännössä kieltäytyvät koko kulttuurista. Meilläkin on erittäin vähän elämään jäänyttä kirjallisuutta, joka ei olisi joko ruotsinkielistä tai jollain tavalla "kommunismin" saastuttamaa, ainakin äärioikeiston määritelmän mukaan. 

Sekä Solouhinissa että Kunjajevissa - tällä kertaa ehkä jopa enemmän Solouhinissa - ärsyttää heidän kykenemättömyytensä nähdä Venäjässä ja venäläisissä mitään vikaa. Syy on aina muiden, milloin vapaarappareiden, milloin juutalaisten ja milloin pahan lännen, joka kadehtii (hah!) Venäjää ja haluaa tuhota sen. Ottaen huomioon, millaisella pitkämielisyydellä länsi on suvainnut esimerkiksi Putinia, tuollaisesta on jo koko maailman oikeus suuttua. Ei ole toki venäläisille itselleenkään hyväksi loputtomiin vain uhriutua. Se tuudittaa heidät tilaan, jossa he ovat helposti minkä tahansa "kansallismielisen" sortovallan hyväksikäytettävissä. 

Herroja potuttaa myös raskaimman jälkeen se, että venäläisiä moititaan kansalliskiihkoisiksi. Miksi venäläiset eivät saa esiintyä nationalistisesti, kun kaikilla pienillä kansallisuuksillakin on omat erityiset juhlansa ja oma kulttuurinsa? Tähän voi vain vastata, että se on imperiumin hinta. Venäläisen nationalismin ongelmallinen piirre on siinä, että siinä törmäävät etninen nationalismi ja imperialismi, jotka ovat itse asiassa vastakkaisia käsitteitä. Imperialismi merkitsee imperiumin rakentamista, ja imperiumit ovat määritelmällisesti monikansallisia luomuksia. Etninen nationalismi taas vaatii yksikielistä ja yksietnistä maata.

Venäläiseen nationalismiin kuuluu erottamattomana osana imperialismi, eli se käsitys, että kaikki alueet, joihin Venäjän valta on joskus ulottunut, kuuluvat Venäjälle ja venäläisille. Mutta silloin kun on vallannut jonkin toisen kansakunnan asuinalueet, joutuu ottamaan vastuuta siitä kansakunnasta imperiaalisena käskijänä, tai sitten antamaan sille oikeuksia imperiumin sisällä ja suvaitsemaan sen kulttuurisia erikoisuuksia.

Kolmaskin tie on toki olemassa, se kaasukammioiden ja etnisten puhdistusten tie. Ja valitettavasti näiden Solouhinien ja Kunjajevien juttuja lukiessa tulee sellainen olo, että sinne päin viettää. He nimittäin haluavat kaikesta päätellen takaisin Venäjän vuoden 1914 rajoissa (imperialismi), mutta näiden rajojen sisäpuolella he sitten haluavat elää venäläisinä antamatta millekään ei-venäläisille ryhmille minkäänlaisia myönnytyksiä (etninen nationalismi). He haluavat imperiumin, mutta eivät ole valmiita maksamaan imperiumin hintaa. Tälle ei oikein löydy muuta ratkaisua kuin meidän ei-venäläisten tappaminen (muistakaa, että Suomi oli vuonna 1914 osa Venäjää).

Sofi Oksanen sa nyligen i veckotidningen Suomen Kuvalehti att varenda en som förhåller sig aggressiv mot flyktingar går Kremls ärenden, medvetet eller inte. Det som mästaren för alla invandrarkritiska, han vars viljelösa kroppsdelar de är, brukar kalla för "Höglunds noja" är sålunda i dag en dagsens sanning som även Sofi Oksanen är beredd att förkunna.  Jag skulle inte vara hemskt ledsen om det mera allmänt erkändes att det var er ödmjuke tjänare som allra först uppmärksammade förbindelsen mellan extremhögern och Ryssland och även fick betala dyrt för det; men tankar är tullfria, och i dag, då Finland är i fara och partiet för Rysslands cyniska springpojkar infiltrerat regeringen, är det småaktigt att gräla om vem som kom med den första varningen. Men nu ska jag alltså, även till Sofis ära, författa en ordentlig drapa om det hot som Ryssland utgör för vårt fosterland.

Medan jag skrivit på det här inlägget, har det kommit in två andra intressanta nyheter om Ryssland: Timo Soini, så ivrig han var att möta Sergej Lavrovs penis med en slickande tunga, gick inte med på att träffa den ukrainske utrikesministern. Som svepskäl nämndes förkylning, om jag inte missminner mig. Det handlar antagligen om en s k politisk förkylning, som de sovjetiska ledarna vid behov brukade drabbas av. Och förkylningsordern har antagligen utgått från Lavrov, som Soini är lojal mot, medan han inte är det mot fosterlandet.

En annan nyhet, om det nu är någon, lyder att Markku Kivinen, professor på Alexanderinstitutet, förnekat att Ryssland alls för ett hybridkrig, och utmålat hela tanken som paranoja. Det förefaller att Muhammad Sa'id al Sahhaf, före detta informationsminister i Irak under Saddam Hussein och även känd som Comical Ali och Baghdad Bob, i dag arbetar på samma institut. Institutet är känt bl a för sina snillrika prognoser som "int ska väl Putin inta Krim int" och "int ska väl Putin invadera östra Ukraina int".

På sistone har jag koncentrerat mig på mitt stora projekt - att skriva en historia av modern rysk prosa. Därför har jag inte riktigt orkat skriva i bloggen, inte heller slarva på webbfora. Det är motiverat att skriva ett par ord om vad jag just nu håller på att läsa, eftersom det hänger samman även med ryska webbprovokatörer.

Nyligen var det en rysksinnad webbprovokatör som på en Facebookgrupp som alltför ofta hemsöks av hans gelikar delade en länk till en intervju med Aleksandr Zinovjev, en rysk nationalistisk författare och konspirationsstolle. Zinovjev, det bör ni veta, blev på sin tid världsberömd tack vare sin satiriska roman Zijajusjtjie vysoty/Gapande höjder (det finns en svensk översättning som heter så), och var länge en både mycket uppskattad och mycket förföljd sovjetisk oliktänkare.

På den tiden ansåg Zinovjev att kommunismen i Sovjetunionen trots, eller kanske t o m på grund av, alla sina brister och orättvisor var människosläktets naturliga tillstånd, som skulle vara i evighet där det en gång uppnåtts - en sorts samhällelig motsvarighet till begreppet värmedöden i termodynamiken. I Väst inbillar man sig - förkunnade Zinovjev - att det går att rösta kommunisterna till makten för en enda valperiod och sedan sparka dem om folket inte längre gillar deras politik i nästa val. I verkligheten - sade Zinovjev - blir man inte längre av med kommunismen, när man en gång blivit offer för den; och han såg fredlig men destruktiv kommunistisk infiltrering överallt i det västerländska samhället.

När Sovjetunionen sedan började närma sig sitt sammanbrott, vände Zinovjev kappan helt och hållet. Nu började han yttra sig mera positivt om sovjetsamhället - till en början var det bara med förbehåll och urskillning, sedan allt mera entydigt och oreserverat. Väst hade med sitt svammel om mänskliga rättigheter inte bara förstört Sovjetunionen, utan även Ryssland; och Väst var ett enda ondskans imperium, som ville förinta ryssarna och Ryssland. Denna utveckling ledde till att Zinovjev även började prisa Stalin och idealisera tvångskollektiviseringen av jordbruket, en av Stalins värsta grymheter som kostat flest människoliv. År 1999 återvände Zinovjev, som tillbringat två årtionden i Tyskland, från det västliga fiendeimperiet till Ryssland, där han år 2006 lämnade det jordiska.

Strunt i Zinovjev, men just nu håller jag på att läsa Vladimir Solouchin, som representerar den såkallade byprosan, en författarskola som var särskilt aktiv under sjuttitalet. Det här kotteriet blev känt för rysk nationalism, även för en imperialistisk nationalism som nertrampade andra folkslags rättigheter. De som känner modern rysk litteratur vet vad rubriken över den här bloggdrapan hänvisar till: Solouchins essä Vid läsning av Lenin, i vilken författaren försökte bevisa, att de massvisa grymheterna i Sovjet inte hade börjat under Stalin, utan redan under Lenin och på hans befallning. För oss invigda är det här givetvis inget nytt, men i det efterstalinska Sovjet gällde det att staten under Lenins grundartid hade utvecklat sig mot det bättre och att det onda hade börjat under Stalin. Sålunda var det mycket vågat att framställa Lenin som en skurk.

Även boken jag läser i, Tjasja eller "Dryckeskärlet", "Kalken", tangerar dessa grymheter under Lenins maktperiod i den tidiga Sovjetstaten. Boken har egentligen skrivits för att hedra de emigranter som lämnade Ryssland efter revolutionen: titeln avser "landsflyktens bittra kalk", som de fick dricka upp och ta avsked av fosterlandet. Solouchin beskriver färgstarkt de grymheter som pågick under Lenin för att framom allt betona, att emigranterna verkligen befann sig i akut livsfara och nöd och att de hade alla skäl i världen att rädda sitt skinn och bosätta sig i Väst.

(Här är det förresten skäl att påpeka, att ryska nationalisters inställning till invandring är en aldrig sinande källa av oavsiktlig humor. Sig själva unnar de givetvis en ovillkorlig rätt att bosätta sig var som helst - många rysknationaliska agitatorer, som den ovannämnde Zinovjev, slarvade i tietals år i Väst - men vänta bara när det dyker upp mera mörkhyade invandrare, då sällar sig de här vrålaporna till den snaggade skaran för att skryta hur mycket bättre och förmer man själv är än nykomlingarna. Solouchin förtjänar att prisas för att han stannade i hemlandet trots att han tog betydande risker med sina antisovjetiska texter. Visserligen var sovjetmyndigheterna mycket mera toleranta mot nationalister som idealiserade gamla Tsarryssland och ogillade Väst, än mot västvänliga, liberala oliktänkare. Jag tror nog inte riktigt att Solouchin någonsin riskerade vare sig hispa eller fängelse.)

Solouchins bok har utkommit på ett förlag som heter Russkij Mir, Ryska Världen, och det låter ju illavarslande med tanke på att det är ett imperialistiskt uttryck som flitigt används av den storrysk-nationalistiskt anstuckne Putins kamarilla. Förordet har skrivits av en viss Stanislav Kunjajev: både han och Solouchin var anknutna till tidskriften Nasj sovremennik ("Vår samtida"), och vad jag vet är Kunjajev fortfarande chefredaktör för denna redan på sovjettiden för sin extrema nationalism ökända blaska. Till ryssarnas försvar bör det konstateras, att upplagan för NS i dag bara är en bråkdel av vad den var i slutet på åttitalet och i början av nittitalet.

Kunjajev utgår från att Stalins förföljelser egentligen var ett rättvist straff - om man alltså talar om partiets interna förföljelser, de såkallade utrensningarna, mot slutet av trettitalet. De som föll offer för dem var nämligen partiveteraner som själva begått lika stora grymheter under Lenin - och som enligt Kunjajevs världsbild dessutom var judar. Det skulle vara intressant att veta, vad Kunjajev anser om förföljelserna mot nationella minoriteter (finnar, polacker osv) i Sovjet, som likaså pågick under Stalin. Var det månne också nödvändiga disciplineringsåtgärder genomförda av en god och klok härskare?

Den här uppfattningen om den tidiga bolsjevikmakten som icke-rysk och som judiskt styrd är givetvis inte något Kunjajev och Solouchin själva hittat på - Roy Medvedev förde i sin bok Stalin och stalinismen (som den svenska översättningen heter) en särskild polemik mot detta påstående, som på den tiden enligt honom särskilt kolporterades i antisemitiska emigrantkretsar - men herrarna torgför det nog som om det vore deras egen uppfinning. 

Solouchin t ex framställer Lenins regering som en utländsk, ryssfientlig ockupationsregim, där Kalinin kantänka var den enda ryssen. Uppenbarligen accepterade Solouchin inte Lenin som ryss, trots att dennes far Ilja Uljanov var av rotfast liveget bondeursprung. Å andra sidan var modern Maria Blank dotter till en judisk avfälling och en lutheransk kvinna av tysk bakgrund. Tydligen gäller i Ryssland samma regel i fråga om judendomen som i USAs sydstater förr i världen i fråga om de svarta: bara en droppe av det "onda" blodet, och då ingår du redan i "deras ras".

För rättvisans skull konstaterar jag att Kunjajev är betydligt mera korkad och vrickad än Solouchin. Medan Tjasja innehåller en hel del intressant information om emigrantkulturen och även hyllar sådana modernistiska författare som Ivan Bunin och Vladimir Nabokov, förkunnar den obildbare kulturreaktionären Kunjajev att modernistiska författare var med om att förgifta det ryska samhället med revolutionsidén och sålunda medansvariga för revolutionen och dess grymheter. I motsats till Kunjajev är Solouchin ingen kulturanalfabet.

Som konspirationsstolle är Kunjajev såtillvida originell att han inte bara förfasar sig över judarna, utan även frimurarna, vars historia i Ryssland enligt honom hemlighållits. Det man inte kan skylla på judarna skyller man på frimurarna. Egentligen är dock frimureriets historia i Ryssland ganska väl känd och utforskad: den mest berömde representanten för rörelsen är kanske Nikolaj Novikov, en boklärd man och förläggare som agerade läromästare åt Nikolaj Karamzin. Vem var denne Karamzin då? Den förste store ryske historikern, vars viktigaste verk, "Ryska statens historia", omfattar ett tusental foliosidor tryckta i petit på ryska. Framom allt var Karamzin anhängare av strikt kejsarvälde, och sålunda torde hans politiska åsikter tilltala Kunjajev. 

Det är rätt ironiskt att även denne författare - en av grundstenarna till rysk litteratur och kultur - är anstucken av det för Kunjajev så förhatliga frimureriet. Men så här brukar extremhögerns uppfattningar om kultur se ut: när de hungrar och törstar efter kulturell renhet blir de i praktiken tvungna att avvisa all kultur. Vi här i Finland har faktiskt knappast någon levande skönlitteratur som inte vore antingen på svenska eller på något vis "kommunistpåverkad" (så som extremhögern definierar "kommunism").

Både Solouchin och Kunjajev - särskilt den förstnämnde den här gången - irriterar med hur svårt det är för dem att ansvarsbelägga ryssar och Ryssland för någonting. Det är alltid någon annan som är roten till allt ont, ibland frimurarna, ibland judarna, ibland det hemska Väst, som avundas (!) Ryssland och vill förinta det. Med tanke på det tålamod och den tolerans som Väst t ex visat mot Putin känner man sig föranledd att bli förnärmad. Det är inte heller bra för ryssarna själva att i all evighet invagga sig i offerrollen, ett mentalt tillstånd i vilket de kan exploateras av vilken som helst tyrannregim som kallar sig nationell och nationalistisk. 

Herrarna är också djupt indignerade över att ryssar beskylls för nationalistisk chauvinism. Varför får ryssar inte uppträda nationalistiskt, när alla små nationaliteter har sina särskilda fester och sin egen kultur? Man kan bara svara, att det är priset för imperiet. Det problematiska med rysk nationalism är att den är samtidigt etnisk nationalism och imperialism, och dessa två är i princip oförenliga. Imperialism innebär att man bygger upp ett imperium, och imperier är enligt definitionen multinationella riken. Etnisk nationalism däremot kräver enspråkighet och etnisk monokultur inom landet.

Den imperialism som oskiljaktigt ingår i rysk nationalism går ut på att alla områden som någonsin lytt under ryskt välde tillhör Ryssland och bör få bosättas av ryssar. Vad som ryska nationalister aldrig fattar är konsekvenserna av att inta och annektera någon annan nationalitets hemland. Då måste man antingen patriarkalt ta hand om den nationaliteten som det anstår en kejsare, eller också ge den autonomi och rättigheter inom imperiet och tolerera dess kulturella egenheter.

Visst finns det också en tredje väg. Den leder till gaskamrar och etniska rensningar, och när man läser vad Solouchin, Kunjajev och deras likar anser om sakerna, får man känslan att det är ditåt det drar. Tydligen vill de återupprätta Tsarryssland i gränserna från år 1914 (imperialism), men inom dessa gränser vill de sen leva som rena ryssar utan att göra icke-ryssar några eftergifter alls (etnisk nationalism). De vill ha sitt imperium, men de vill inte betala priset för det. Och det finns inte riktigt någon annan lösning för det här dilemmat än att slå ihjäl alla icke-ryssar - oss alltså: Finland ligger ju innanför de ryska gränserna från år 1914.

Talvisodan ihme venäläisessä ohjauksessa - Vinterkrigsmiraklet i rysk regi

Puolustusministerinä toimiva persu julisti mahtavasti, että jokainen sukupolvi tarvitsee annoksen talvisotaa ja että jokaisen sukupolven on koettava omalta osaltaan tämä viime sotiemme ihme. Tämä on niin tärkeä asia, että siitä pitää kirjoittaa kokonainen bloggaus.

Aivan ensimmäiseksihän pitää muistuttaa siitä, ketkä tässä maassa nykyään kerkeimmin häpäisevät talvisodan muistoa. (Ja kyllä vain, minä kirjoitan sen pienellä. Suomeksi Jumalan nimi kirjoitetaan isolla, mutta sotien nimet pienellä. Ne, joiden mielestä talvisota kirjoitetaan isolla, saavat minun puolestani painua itänaapuriin, jossa sotien nimet kirjoitetaan isolla, esimerkiksi Великая Отечественная война - arvasitte oikein, se tarkoittaa "suurta sotaa isänmaasta" eli itärintaman sotaa 1941-1945. Veteraanit taistelivat, jotta saisimme elää maassa, jossa Jumalan nimi kirjoitetaan isolla ja sodat pienellä. Neuvostoliitossa Jumala kirjoitettiin pienellä ja sodat isolla.) 

Niin, kuka täällä häpäisee talvisodan muistoa? Eräällä tietyllä nettifoorumilla on tapana kirjoittaa, että talvisota taisteltiin väärää vihollista vastaan. Siellä sanotaan, että olisi parempi olla saasteiden likaama ja köyhä entinen neuvostotasavalta kuin Suomi, koska maa ei ainakaan olisi houkutteleva kohde maahanmuuttajille ja asenteetkin olisivat "terveen" kommunismivastaisia ("kommunismi" tarkoittaa tässä, kuten äärioikeiston kielenkäytössä yleensäkin, jokseenkin kaikkia Ranskan vallankumouksen jälkeen syntyneitä poliittisia suuntauksia fasismia lukuun ottamatta). Kyseinen nettifoorumi on puolustusministeri Niinistön oman puolueen aivoriihenä vuosikausia toiminut äärioikeistolainen Homma-foorumi.

Homma-foorumilla ei ainoastaan kyseenalaisteta talvisodan mielekkyys, siellä myös toivotaan avoimesti, että Venäjä miehittäisi Suomen ja surmaisi maahanmuuttajat sekä suomenruotsalaiset. Tämä ei toki ole missään ristiriidassa (heh heh) sen kanssa, että kun joku epämääräisesti viher- tai vasemmistolaisväritteiseksi laskettava tai leimattava kolumnisti ujosti toivoo, että suomalaisuudelle keksittäisiin muutakin sisältöä kuin ainainen sotien ihannointi (mikä sinänsä kyllä on jota kuinkin lattea heitto), Homma-foorumi räjähtää lajityypilliseen eläimelliseen raivoon, kun kommarisika loukkasi pyhiä sotiamme.

No, onhan siinä jonkinlaista itua: pyhät sotamme, jotka äärioikeisto kirjoittaa isolla kirjaimella, ovat äärioikeistomme yksityisomaisuutta. Toisin sanoen vain äärioikeistolaisilla tulee olla oikeus kyseenalaistaa pyhien sotiemme mielekkyys ja toivoa Suomeen venäläistä miehitystä. Myös isänmaa on äärioikeiston yksityisomaisuutta, jolloin äärioikeistolla tulee olla oikeus myydä se vaikka Venäjälle puolesta palaneesta puupennistä. Sitä vastoin se, että Suomi asiallisessa parlamentaarisessa järjestyksessä solmitulla sopimuksella liittyy vaikkapa EU:hun, on äärioikeiston mielestä hirveä isänmaan petos.

Leikki sikseen. Homma-foorumin ja perussuomalaisten edustama "isänmaallisuus" ei ole isänmaallisuutta edes toisen maailmansodan aikaisten määritelmien mukaan. Eikä Jussi Niinistö oikeasti ole isänmaallinen. Jos hän olisi, hän olisi jo kauan sitten inhoten sanoutunut irti sellaisesta puolueesta, jonka piirissä toivotaan Suomelle Venäjän miehitystä. Itse asiassa Niinistölle ja koko äärioikeistolle talvisota tuntuu olevan lähinnä fetissi. Heidän mielestään luultavasti kaikki olisi kunnossa ja Suomi itsenäinen, jos täällä olisi miljoona venäläistä miehittäjäsotilasta, mutta talvisodan muistoa saisi juhlistaa.

Niinistön talvisotapuheet ovat tekopyhiä toisellakin tasolla. Talvisodan ihmeessä oli kyse siitä, että Suomen kansa, joka oli sisällissodan jäljiltä jakautunut ja poliittisesti riitainen, onnistui sopimaan kiistansa ja vetämään yhtä köyttä. Tähän kuului esimerkiksi se, että työnantajat hyväksyivät ammattiyhdistysliikkeen vertaisekseen neuvottelukumppaniksi. Myös suomen- ja ruotsinkielisten vastakkainasettelut lientyivät ja kieliryhmät oppivat arvostamaan toisiaan ja toistensa kulttuuria. 

Kaikkea tätä Jussi Niinistö ja hänen edustamansa puolue vastustavat. Itse asiassa voi sanoa, että Perussuomalaiset pyrkivät tuhoamaan kaiken sen hyvän, mitä talvisodan ihmeestä suomalaiselle yhteiskunnalle on koitunut, samalla kun he tekevät sodasta itsestään jonkinlaisen nautiskeltavan fetissin. Kaipa tämän taustalla on viime kädessä seksuaalisluontoinen tyydytys, jota he saavat sota- ja joukkomurhakuvauksista. Siihen ainakin viittaa se, että Niinistö kehuu lukevansa alinomaa aihetta käsitteleviä teoksia. Me normaalit heteroseksuaaliset miehet käytämme runkkauslukemistoinamme pornolehtiä.

Pikkuisen kyllä hiipii mieleen, että meillä ei ehkä oltaisi niin kallellaan fasismiin, jos meidän sotamme olisi popularisoitu, karnevalisoitu ja pornografisoitu. Muistaakseni Jussi Jalonen hiljan pohti, miksei Suomessa ole tehty elokuvallista vastinetta Quentin Tarantinon Kunniattomille paskiaisille - elokuvaa, jossa esimerkiksi suomalainen superkommando surmaa Stalinin. Onhan jopa Israelissa niinkin traumaattista kansallista kohtalonkysymystä kuin holokaustia uskallettu pornografisoida (kuusikymmenluvulla siellä esiintyi Stalag-nimisiä piirrettyjä sadomasopornolehtiä, joissa esiintyi sadistisia keskitysleirinvartijakaunottaria - siis ihan kuin italotörkyleffoissa), mutta Suomessa ei ole juurikaan esiintynyt vaikkapa pornoa, jossa käsiteltäisiin upseerien ja lottien riemukasta elämää asemasodan aikana. Itse asiassahan meikäläisessä kaunokirjallisuudessa sodanaikaisilla seksijutuilla rehvastelu on menneinä vuosikymmeninä ollut pikemminkin se kaikkein helpoin ja halvin tapa esiintyä "kriittisenä" ja "vasemmistolaisena", koska sillä tavalla on saanut aina trollattua tehdyn närkästyneitä vastareaktioita.

Jos Suomessa olisi ollut meidän sotiamme käsittelevää italialaistyyppisen törkeää pornolehdistöä silloin kun Jussi Niinistö ja hommakloonit olivat teini-iässä, he olisivat voineet toteuttaa sotafetisismiään avoimesti, valehtelematta itselleen että kyse on jostain "isänmaallisuudesta". Tällä tavalla he eivät olisi ryhtyneet sublimoimaan ja jalostamaan sotafantasioitaan poliittiseksi idealismiksi.

Itse asiassa muuten olisikin syytä lisätä tietoisuutta ns. objektiseksuaalisuudesta. Äskettäin kuoli nainen, joka koki Berliinin muurin seksuaalisena ja meni "naimisiin" sen kanssa - tämä on esimerkki objektiseksuaalisuudesta. Vastaavasti Suomen sotiin seksuaalisesti ihastuneet miehet, "talvisodan sulhaset", voitaisiin tunnustaa julkisesti omaksi objektiseksuaaliseksi vähemmistökseen ja heitä pitäisi rohkaista runkkaamaan sotajuttuja lukien, jos tekee mieli. Samalla heille kuitenkin tulisi korostaa, että seksifantasiat ja masturbaatio tulee pitää erillään aikuisten ihmisten turvallisuuspoliittisista päätöksistä.

Sannfinnen som innehar teaterrollen som försvarsminister förkunnade att varje generation behöver sin dos av vinterkriget och att varje generation personligen bör uppleva det mirakel som våra krig överhuvudtaget var. Det här är en så allvarlig sak att det bör skrivas en hel bloggdrapa om det.

Allra först bör jag påminna läsaren om vem som i det här landet i dag allra ivrigast försmäder minnet efter vinterkriget. (Och javisst, jag skriver det med en liten bokstav. Här i Finland skrivs Gud med stor bokstav, men krigen med liten bokstav. De som tycker att vinterkriget borde skrivas med stor bokstav, får för all del åka till Ryssland, där krigen stavas med stor bokstav, t ex Великая Отечественная война - alldeles riktigt, det betyder "stora kriget om fosterlandet", dvs. östfronten 1941-1945. Våra veteraner kämpade och blödde för att vi kunde leva i ett land där Guds namn skrivs med stor bokstav och krigens med en liten. I Sovjetunionen var det tvärtom.) 

Ja, vem är det som här smäder vinterkriget? På ett visst webbforum är det brukligt att skriva, att vinterkriget utkämpades mot fel fiende. Där heter det att det vore bättre att vara en nedsmutsad och fattig före detta sovjetrepublik än Finland, eftersom landet då icke vore en lockande destination för invandrare och även attityderna vore "sunt" kommunismfientliga ("kommunism" står här, som vanligt i högerextremt språkbruk, praktiskt taget för alla politiska riktningar som uppstått efter franska revolutionen, givetvis med undantag av fascism). Forumet ifråga är inget annat än Hommafoorumi, som i åratal verkat som tankesmedja åt Niinistös eget parti.

På Hommaforumet ifrågasätts inte bara vinterkriget, där är det dessutom många som öppet önskar att Ryssland skulle ockupera Finland och döda invandrarna och finlandssvenskarna. Det här står naturligtvis (haha) inte i någon motsats till att forumet alltid exploderar i en hatorgie om någon mer eller mindre vagt vänstervriden eller grönaktigt liberal kåsör smäder våra heliga fosterländska värden genom att uttrycka en blyg önskan att man skulle hitta på ett annat innehåll för finskheten än det evinnerliga idealiserandet av krig (låt vara att denna önskan i och för sig är en plattityd).

Nåja, på ett visst sätt förstår jag: extremhögern ser våra heliga krig (som den skriver med stora bokstäver) som sin privata egendom, och sålunda får bara extremhögern ifrågasätta dem och önska en rysk ockupation av fosterlandet. Likaså är fosterlandet extremhögerns privata egendom, som den om den vill får sälja till Ryssland för en spottstyver. Men att Finland i parlamentarisk ordning ingår ett avtal och ansluter sig till t ex EU - det tycker extremhögern är ett horribelt förräderi.

Skämt åsido. Den fosterländskhet som Hommaforumet och sannfinländarna står för är inte fosterländskhet ens i den bemärkelse som gällde under andra världskriget. Jussi Niinistö är inte heller fosterländskt inställd. Skulle han vara det så skulle han för länge sen ha distanserat sig från ett parti där det finns folk som vill se Finland ockuperat av Ryssland. I själva verket förefaller vinterkriget vara någon sorts fetisch för Niinistö och hela extremhögern. De skulle antagligen tycka att allt är i sin ordning och Finland självständigt, om det så fanns en miljon ryska ockupanter här, bara man fick fira vinterkrigets minne.

Niinistös svammel om vinterkriget låter skenheligt även på ett annat sätt. Vinterkrigsmiraklet gick ut på att folket i Finland, efter inbördeskriget politiskt splittrat och gräligt, lyckades ena sig och samarbeta. Sålunda accepterade t ex arbetsgivarna facket som en jämlik förhandlingspartner. Även motsättningarna mellan de finsk- och de svensktalande lindrades, och de två språkgrupperna lärde sig uppskatta varandra och varandras kultur. 

Allt det här motarbetas medvetet av Jussi Niinistö och partiet han representerar. Egentligen kan man säga att Sannfinländarna försöker avveckla allt vad det finländska samhället vunnit på vinterkrigsmiraklet, samtidigt som de gör själva kriget till en fetisch. Jag antar att denna idioti i sista hand beror på den sexuella njutning de får av krigs- och massakerbeskrivningar - att Niinistö säger sig hela tiden läsa litteratur om temat ger detta vid handen. Vi normala heterosexuella män brukar däremot runka till porr.

Man känner sig nog föranledd att undra, om vi alls skulle vara så här fascismbenägna här i Finland, hade vårt krig populariserats, karnevaliserats och pornografiserats. Jag tror att det var vår uppskattade unge krigshistoriker Jussi Jalonen som nyligen reflekterade över varför det inte finns en finsk motsvarighet till Quentin Tarantinos Inglorious Basterds - t ex en film där en finsk superkommandogrupp tar Stalin av daga. Överraskande nog har t o m israelerna vågat pornografisera Förintelsen (på sextitalet utkom det i Israel en tecknad sadomasochistisk porrtidning som hette Stalag och beskrev koncentrationslägren som styrda av sadistiska ariska skönheter - alltså precis som i italiensk skräpkultur), men i Finland har det inte förekommit t ex kommersiell porr som hade handlat om det glada liv officerar och lottor hade under ställningskriget. Att frossa i sexhistorier från krigsåren har under gångna årtionden i stället varit ett lätt och billigt sätt att framstå som "kritisk vänsterförfattare".

Hade det funnits oförskämda porrtidningar med historier om våra krig när Jussi Niinistö och hommaiterna var i tonåren, hade de kunnat ägna sig åt sin krigsfetischism öppet, utan att inbilla sig att det handlar om "fosterländskhet". Då skulle de inte heller ha börjat sublimera och förädla sina fantasier till politisk idealism.

Det skulle faktiskt vara skäl att öka medvetenheten om såkallad objektsexualism. Den nyligen avlidna kvinna som uppfattade Berlinmuren sexuellt och "gifte" sig med den utgör ett exempel på denna form av sexualitet. På ett liknande sätt borde unga män som blir kåta av att tänka på våra krig accepteras öppet som en objektsexuell minoritet och uppmuntras runka till krigshistorier, om det känns skönt. Samtidigt bör det dock göras klart för dem att sexfantasier och masturberande är en sak och att vuxna människors säkerhetspolitiska beslut är en annan sak.

Viikon pärinät - Veckans mc-nyheter

Viikon persu-uutisissa pärinäpojilla on merkittävä sijansa - jos nyt niiden jengien yhteys moottoripyöräilyyn on enää muuta kuin muodollinen tai historiallinen. Mutta joka tapauksessa: lahtelainen kaupunginvaltuutettu J. R., joka sai persujen valtuustoryhmästä potkut kun hänen jäsenyytensä prätkäkerhossa tuli tunnetuksi, on saanut syytteen huumerikoksesta.

Kyseessä on tosin niinkin lievävaikutteinen aine kuin kannabis. Prätkäjengiläisiin yhdistetään yleisessä tietoisuudessa huomattavasti äreämmät huumeet, lähinnä kai amfetamiini. Marihuanasta ei taida saada riittävää pärinää.

Viikon toinen persujuoru liittyy Olli Immoseen, joka kertoo haaveilleensa ennen poliittista uraansa lakimiehen tai kirjailijan ammatista. Hän uhkaa peräti ilahduttaa meitä kansallismielistä kirjallisuutta kirjoittamalla. Ollin taannoisten englanninkielisten aatejulistusten jälkeen voi varmaankin odottaa, ettei hän niitä kirjoja ainakaan suomeksi kirjoita, vaan oikeasti osaamallaan kielellä.

Tietysti tämä selittää melko aukottomasti, miksi Olli on liittynyt puolueeseen, joka käytännön toiminnastaan päätellen pyrkii hävittämään Suomesta niin laillisuuden kuin kirjallisuuden. Ammattikateushan siinä on taustalla. Kun hänestä ei tullut lakimiestä, niin sitten tuhotaan koko laki, ja kun hänen rahkeillaan ei kirjailijaksi toistaiseksi ole päässyt, tuhotaan oikeiltakin lahjakkuuksilta uramahdollisuudet. Sitten kun julkaistuksi kirjailijaksi ei enää pääse lahjakkuudella, vaan julkisuustyrkkyydellä ja medianäkyvyydellä, Ollillakin on mahdollisuus saada tuherruksensa painettuina paperille ja kansien väliin.

Seuraava persutarina tulee Kotkasta. Sehän on tunnetusti villien ja raakojen miesten kaupunki jopa persujen mittapuulla. Persuhenkisesti ehdotan kotkalaisen barbarian johtuvan siitä, että kyseessä on satamakaupunki, jonka tapoihin ulkomaalainen rikollinen alaluokka on vaikuttanut. Hiljattain eräs sikäläinen persuvaltuutettu herätti huomiota kuvalla konepistoolista, jolla hän toivoi aateveljien toivottavan maahanmuuttajat tervetulleiksi. Juttu oli sen verran karkeaa yllyttämistä, että siitä on ilmeisesti tulossa poliisitutkinta.

Juorupalvelumme iloksi konepistoolimiehen paikallinen puoluetoveri puolusteli, että mies oli ollut "euforisessa tilassa". Tavallisestihan persut puolustelevat itseään ja toisiaan väittämällä törkeyksien olleen humalan innoittamaa huumoria, eli "kännissä ja läpällä" tuli puhuttua kaikenlaista. "Euforinen tila" on jo jotain hienostuneempaa. Mutta mitäs se "euforinen tila" tarkoittaakaan? Huumevalistus kertoo meille, että esimerkiksi kannabiksen käytöstä seuraa "euforinen tila". Kun Lahdessakin persupäättäjälle on maistunut hamppu, niin herää kysymys, millaiset aineet mahtavat olla Kotkan persujen euforian takana.

Tähän ympyrän sulkeutumiseen voisi päättääkin tämän bloggauksen, mutta kerrotaan nyt lopuksi kaikkein mehevin juoru. Eräässä järvisuomalaisessa kunnassa paikallinen persupäättäjä herätti hiljattain huomiota propagandakokouksellaan, johon kutsui kunnan väkeä kuulemaan kauhutarinoita siitä, millainen vaara kuntaan sijoitettavien turvapaikanhakijoiden penikset ovat lapsille. (Sivumennen sanoen: paikkakunnan poliisi on tämän pakolaiskriisin yhteydessä hoitanut velvollisuutensa erinomaisesti ja vastuullisesti ja pyrkinyt lähinnä valamaan öljyä laineille.) 

Mitään erityisen merkittävää tapauksessa ei muuten olisi - tuota samaa roskaahan persuilta kuulee alvariinsa - mutta mielenkiintoista on se, mitä hevosmiesten tietotoimisto on minulle kertonut. Kyseinen herrasmies on nimittäin jäänyt kiinni ja tuomittu työttömien yhdistyksen kassan kavaltamisesta. 

Kuten eräs kaverini asian tiimoilta huomautti, ja minun on pakko kompata: on todella hätkähdyttävää, että persut esiintyvät työttömien etua ajavana puolueena, kun heidän riveissään on tällaisia tyyppejä. Mies puhaltaa työttömien rahat, ja sitten hänet äänestetään päättäjäksi työttömiä puolustamaan. No, kyllä kansa tietää, sano. Mölisevä nautalauma äänestää omaa teurastajaansa.



Som vanligt spelar hojgängen en viktig roll i veckans sannfinska nyheter - om de där gängen alls har någon annan än en historisk eller formell anknytning till mc-hobbyn. Men i alla fall: fullmäktigeledamoten J.R. från Lahtis, som sparkades ur sannfinländarna när hans medlemskap i en hojklubb blev bekant, åtalas nu för knarkbrott.

Det är visserligen frågan om ett relativt milt ämne, nämligen cannabis. Enligt en utbredd uppfattning är det snarare amfetamin och likadant tjack som hojkillar brukar föredra. Man kommer inte riktigt i farten med cannabis, antar jag.

Veckans andra sannfinska svallerhistoria handlar om Olli Immonen, som säger sig ha drömt om att bli jurist eller författare innan han blev politiker. Nu hotar han glädja oss med att skriva nationalistisk litteratur. Nyligen väckte han uppseende med att förkunna sin ideologi på engelska på Facebook, så man kan väl anta att han inte kommer att författa sina böcker på finska, utan på ett språk han verkligen behärskar.

Det här förklarar givetvis uttömmande, varför Olli anslutit sig till ett parti vars praktiska verksamhet av allt att döma går ut på att tillintetgöra både lagligheten och litteraturen i Finland. Det handlar om yrkesavund. När han inte blev jurist så gäller det att ta kål på lagen, och när han inte hade talang att bli författare så förstör han karriärmöjligheterna för genuina begåvningar. Inom en snar framtid kommer endast mediesynliga linslöss att kunna bli författare, och då kan även Olli få sina skriverier tryckta och utgivna mellan pärmar.

Följande skvallerhistoria kommer från Kotka, en stad där det bor vilda och brutala karlar t o m i sannfinländsk skala. I sann sannfinländsk anda föreslår jag en teori: den råhet och knölaktighet som karaktäriserar Kotka beror på att det är en hamnstad vars barbariska livsstil tagit form under påverkan av kriminell underklass av utländskt ursprung. Nyligen väckte en lokal sannfinländsk fullmäktigeledamot uppseende genom att på Facebook önska, att meningsfränderna skulle välkomna invandrarna med vad vi i Finland kallar en maskinpistol - i Sverige heter det k-pist. Det var så pass brutal uppvigling att det tydligen ska bli åtminstone en polisutredning om saken.

Roligt nog försvarade en lokal partikamrat maskinpistolsmannen och sade att mannen varit i "euforiskt tillstånd". Vanligen brukar ju sannfinnarna bortförklara sina och varandras plumpheter med att påstå att det handlade om berusade skämt - att man på lek och under alkoholpåverkan talat förbi munnen. Ett "euforiskt tillstånd" är ju någonting mycket mera raffinerat. Men vad betyder egentligen "euforiskt tillstånd"? Enligt knarkupplysningen är det t ex cannabis som framkallar ett sådant tillstånd. Med tanke på att även den sannfinske beslutsfattaren i Lahtis gillat hampa, kan man fråga sig vad det är för substanser som sannf i Kotka euforiserat sig med.

När cirkeln nu är sluten kunde man egentligen avsluta den här drapan, men den allra saftigaste skvallerhistorien kvarstår ännu. I en kommun i Insjöfinland väckte en sannfinsk beslutsfattare nyligen uppmärksamhet med ett propagandamöte, där han berättade för kommunens folk vilket hot de nyanlända asylsökande och deras penisar utgör för barnen. (Förresten bör det konstateras att polisen på orten uppfyllt sin plikt utmärkt och ansvarsfullt och främst koncentrerat sig på att gjuta olja på vågorna.) 

Inte för att det där skulle vara särskilt märkligt - samma sorts svammel kör ju sannfinnarna hela tiden med - men det intressanta är vad hästkarlarnas informationsbyrå berättade för mig. Gentlemannen ifråga har nämligen försnillat kassan hos den lokala föreningen för arbetslösa.  

Som en av mina kompisar påpekade, och som jag måste upprepa: det är verkligen skakande att sannfinländarna säger sig representera de arbetslösas intressen, när det finns sådana typer i deras led. Mannen plundrar arbetslösa på föreningspengar, och sedan röstar dessa arbetslösa på honom för att han skulle föra deras talan. Folk vet, minsann. En bölande skara nötkreatur röstar underdånigt på slaktaren.

Miksi suomi on ajettava alas kulttuurikielenä - Varför finskan bör avvecklas som kulturspråk

Sitä mukaa kun äärioikeisto ja venäläiset propagandatehtaat ovat ottaneet suomen kielen netissä haltuunsa, perinteiset tiedotusvälineet ovat vetäytyneet, leikanneet henkilöstöä ja noin ylipäätään hukkuneet globaalin rosvokapitalismin vapaana myllertäviin myrskyihin yrittämättä edes sanottavasti panna vastaan. Hienostuneen mediakritiikin opettaminen suomalaisille on joka tapauksessa yhtä tyhjän kanssa, kun suurin - ja laajeneva - osa suomenkielisestä kirjoittelusta on aina jonkin Suomen edusta kakat nakkaavan tahon vihapropagandaa. Ainoa mediakriittinen neuvo, jonka voi antaa, on tänään: älä lue mitään suomenkielistä.

Luultavasti kaukonäköinen liiketoimintaosaaminen olisi voinut pelastaa suomalaisen mediakentän, jos vaarat olisi ymmärretty ajoissa. Samoin, jos minun varoituksiani olisi kuultu, äärioikeiston vyörytys olisi voitu pysäyttää. Näin ei kuitenkaan tehty, ja sitten kävi kuten kävi. Menetettyä mediakenttää ei voi rakentaa uudelleen. Toisin sanoen täytyy etsiä uusia viestintäkanavia, sillä tavalla kuin netti aikoinaan oli uusi viestintäkanava perinteisistä viestimistä ulossuljetuille. Tässä tapauksessa uudeksi kanavaksi tulee valita uusi kieli, koska suomen kieltä ei voi enää pelastaa.

Suomen kielen tilalle voidaan ottaa toinen kieli, jota yhteiskunnassamme laajalti osataan ja jossa on jo valmiiksi sanasto erityisiä suomalaisen kulttuurin käsitteitä varten. Tällä kielellä on kirjoitettu sekä klassinen isänmaallinen kirjallisuutemme että merkittävä osa nykykirjallisuudestamme. Tätä kieltä vihaavat sekä äärioikeisto että venäläismielisemme, joten he ovat kieltäytyneet sitä opettelemasta. Sen takia se on juuri oikea kieli toimimaan vapauden, vastarinnan ja uhman symbolina.

Moni on varmaankin sentimentaalisesti kiintynyt suomen kieleen, jolloin hänen on tavattoman vaikeaa hyväksyä, että suomi on hylättävä, jotta yleisinhimilliset arvot voitaisiin pelastaa. Valitettavasti elämä on täynnä traagisia valintoja, joissa yksi hyvä arvo on uhrattava toisen tähden.

Kyse ei ole mistään ”svekomaniasta” eikä ”suomenruotsalaisesta nationalismista”, vaan synkästä pragmatismista. Suomen kieli on aina ollut este suomalaisten vapaudelle, koska suomenkielinen julkisuus on niin helposti alistettavissa yhdelle totuudelle, esimerkiksi kekkoslaiselle itsesensuurille. Nyt se yksi totuus on Homma-totuus. Tämä ei - todellakaan - ole suomen kielen verbitaivutusten tai vokaalisoinnun syytä, vaan siihen on täysin lingvistiikan ulkopuoliset syyt. Kyse on kuitenkin ilmeisesti niin syvään juurtuneesta kulttuurisesta mekanismista, että on helpompi luopua koko kielestä kuin yrittää laajentaa sen käyttöalaa.

Sosiolingvistiikasta tunnetaan diglossian käsite. Diglossisessa yhteiskunnassa yksi kieli on varattu yhteen ja toinen toiseen tarkoitukseen. Esimerkiksi Paraguayssa vitsit kerrotaan guaraní-intiaanikielellä ja viralliset asiat espanjaksi. Arka nuori mies pyytää tyttöä tanssiin espanjaksi, mutta yhdynnässä ollaan guaraníksi. On hyvin vaikeaa yrittää käyttää "väärää" kieltä tietyssä tilanteessa ja tiettyyn tarkoitukseen.

Suomalaisessa diglossiassa suomi on se kieli, jolla voidaan julistaa nationalistista murhanhimoa, ruotsi se kieli, jolla voidaan ajaa humaaneja arvoja. Tästä johdonmukainen seuraus on, että julmat ja antihumaanit kiihkoilijat taistelevat ruotsin kieltä vastaan, koska heidän tavoitteenaan on ihminen, joka ei kykene ilmaisemaan humaaneja arvoja. Kuten kaikki hyvin tietävät, humaaneista arvoista puhuminen suomeksi tuntuu nololta, epäluontevalta, korkeakirjalliselta - käännetyltä, vieraskieliseltä.

Siksi toiminta humaanien arvojen puolesta Suomessa on toimintaa suomen kieltä vastaan, aivan kuten epähumaaneja arvoja kannattavat tahot Suomessa toimivat ruotsin kieltä vastaan. Korostan, että tässä ei ole mitenkään kyse suomen kielen suomalaisugrilaisuudesta, vokaalisoinnusta eikä agglutinoivasta kieliopista. Tässä on kyse siitä, että kielet eivät ole vain kommunikointivälineitä, vaan niillä on aina oma matkatavaransa, historiansa ja ideologinen painolastinsa mukanaan.

Kyllä minä uskon että joskus miljoonan vuoden päästä Andromedalla elää vihreätukkainen ihmislaji, joka voi suhtautua suomen kieleen arvovapaasti ja ilmaista sillä luontevasti kaikenlaisia arvosisältöjä. Se nyt vain ei ole meille relevanttia. Me elämme tässä ajassa, jossa suomen kieli on vapauden lauluihin soveltumaton väkivallan instrumentti.

Medan extremhögern och ryska propagandafabriker bemäktigat sig finska språket på nätet, har traditionella medier dragit sig tillbaka, skurit ned på prsonalen och så dår i allmänhet drunknat i den globala rövarkapitalismens fritt myllrande stormar utan att ens motsätta sig utvecklingen. Att undervisa finnar i raffinerad mediekritik är bortkastat, när den största delen – eller åtminstone en allt större del – av finskspråkigt skrivande under alla omständigheter består av hatpropaganda som inte beaktar Finlands intressen på något sätt. Den enda mediekritik man behöver är: läs ingenting om det står på finska.

Det är tänkbart att fjärrsynt affärskunnande skulle ha räddat de finska medierna om farorna begripits i tid. Likaså, hade man lyssnat på mina varningar, skulle extremhögerns frammarsch ha kunnat stoppas. Det gjorde man inte, och sen gick det som det gick. Den förlorade medievärlden kan inte återuppbyggas. Sålunda bör man söka efter nya kanaler, ungefär som internet på sin tid var en ny kanal för de som uteslutits ur traditionella medier. Den här gången bör man välja ett nytt språk som ny kommunikationskanal, eftersom finskan oåterkalleligen gått förlorad.

I stället för finskan har vi ett annat språk, ett som redan vitt och brett talas i vårt samhälle och som har specifika ord för begrepp i finsk kultur. Vår klassiska fosterländska litteratur har skrivits på detta språk, en betydande del av vår moderna litteratur likaså. Detta språk hatas både av extremhögern och våra rysksinnade, som vägrat lära sig det. Det är precis därför som detta språk är en så lämplig symbol för frihet, motstånd och medborgerlig olydnad.

Många är säkert sentimentalt tillgivna finska språket och har sålunda mycket svårt att acceptera, att finskan måste bort om vi vill rädda de allmänmänskliga värdena. Dessvärre är livet fullt med tragiska val som innebär att en värdefull sak bör offras för en annans skull.

Det här handlar inte om ”svekomani” eller om ”finlandssvensk nationalism”, utan om dyster pragmatism. Finskan har alltid varit en black om foten för den finländare som törstar efter frihet, ty den finskspråkiga offentligheten låter sig lätt underkastas en enda officiell sanning. En gång i tiden var det frågan om kekkonensk självcensur, i dag är det propagandan från fascistforumet Homma. Det här beror verkligen inte på finska verbformer eller på vokalharmonin, utan på helt utomlingvistiska skäl. Det handlar dock om en så djupt inrotad kulturell mekanism, att det är lättare att helt ge upp språket än att försöka utvidga dess användningsområde.

Inom sociolingvistiken brukar man tala om diglossi. I ett diglossiskt samhälle används ett språk till en sorts ändamål och ett annat språk till en annan sorts ändamål. Till exempel i Paraguay berättas vitsarna på indianspråket guaraní och officiella angelägenheter på spanska. En blyg ung man bjuder upp flickan till dans på spanska, men samlag har de på guaraní. Det är mycket svårt att använda ”fel” språk i en situation och i ett sammanhang som förutsätter ett annat språk.

I finländsk diglossi är finskan det språk på vilket det går att förkunna nationalistisk mordlystnad, svenskan det på vilket det går att främja humana värden. Det här innebär logiskt att grymma och radikalt antihumana fanatiker bekämpar svenska språket i Finland, eftersom de vill skapa en ny människa, en som inte kan uttrycka humana värden och värderingar. Som alla vet känns det genant, onaturligt och alltför litterärt att tala om humana värden på finska – det är som om man skulle försöka tala ett främmande språk man inte riktigt behärskar.

Att verka för humana värden i Finland är sålunda att motverka finska språket, precis som de finländare som står för omänskliga värden motverkar svenska språket. Jag vill framhålla att det varken handlar om språkets finsk-ugriska ursprung, vokalharmoni eller agglutinerande struktur. Det handlar om att språk aldrig bara är kommunikationskanaler, de har sitt eget bagage, sin egen historiska och ideologiska barlast.

Visst är det möjligt att det nån gång om en miljon år kommer att leva en ny människoras med grönt hår någonstans på Andromeda, en människa som kan förhålla sig till finska språket på ett värdeneutralt sätt och uttrycka alla möjliga värdeinnehåll på det. Men framtiden på Andromeda är inte relevant för oss. Vi lever i vår tid, och i vår tid är finskan ett våldets instrument som inte duger till att spela frihetens sång.

Nato herää rasismin uhkaan - Nato vaknar till rasismhotet

Tuoreiden uutisten mukaan Natossakin on herätty pohtimaan sitä, onko rasismiaalto Euroopassa tietoisen propagandahyökkäyksen tulosta. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Me järki-ihmiset olemme huomanneet jo aikoja sitten, mistä päin tuulee ja mille sylttytehtaalle jäljet johtavat.

Jo aikoja sitten on ollut selvää, että nykyinen äärioikeistolaisaalto ei tullut Suomen politiikkaan sisäsyntyisesti. Se tunkeutui tänne ikään kuin sivulta ja väkisin. Se ei ollut reaktiota mihinkään todellisiin tapahtumiin eikä trendeihin - ei Euroopan rajoittavimman maahanmuuttopolitiikan maassa ollut mielekästä lyödä rumpua "rajoittamattomasta maahanmuutosta", eikä siitä tullut mielekästä, ennen kuin ympärivuorokautisesti päivystävät nettikommandot (kuka heidän elantonsa maksoi?) tekivät siitä väkisin mielekästä huutamalla hoosiannaa joka jumalan nettilaudalla. Tästä sinänsä voi tehdä sen johtopäätöksen, että se on ulkoapäin syötetty.

Typerät vasemmistolaiset jaksavat kirota ja demonisoida Natoa, joka muka sekaantuu jäsenmaidensa sisäpolitiikkaan. On totta, että Naton "stay behind" -eli selustaanjättäytymisorganisaatio ilmeisesti sisälsi epäilyttävää äärioikeistoporukkaa, ja on mahdollista, että se porukka oli sekaantunut Bolognan rautatieaseman pommi-iskuun, joka elokuussa 1980 vaati kymmeniä kuolonuhreja (iskun takana oli yleisen käsityksen mukaan italialainen uusfasistinen terroristiryhmä, joka oletettavasti halusi kieroutuneen logiikkansa mukaan kostaa vasemmistoterroristien touhut). Siinä tapauksessa vain taustalla olivat Italian omat sisäpoliittiset ongelmat korruptiosta työmarkkinaristiriitoihin, mafiaa unohtamatta.

Minun täytyy sanoa, että jos Nato perustaisi uuden Gladio-tyyppisen maanalaisen verkoston kurmottamaan Venäjän ylläpitämiä ja hyysäämiä äärioikeistolaisia, olisin pelkästään tyytyväinen. Voisivat aloittaa kyberiskusta Hommafoorumille sen kirjoittajien henkilöllisyyksien selvittämiseksi vastaisia toimenpiteitä ajatellen.

I senaste nytt heter det att även Nato nu frågar sig om rasismvågen i Europa beror på en medveten propagandaoffensiv. Bättre sent än aldrig. Vi förnuftiga människor har för länge sen insett varifrån det blåser och i vems säck den här propagandan legat innan den kom i påse.

Att den nuvarande extremhögern inte uppstod som resultat av Finlands egen politiska utveckling har varit klart sedan länge. Den gjorde intrång liksom från sidan och med våld. Det var ingen reaktion på några verkliga händelser eller trender - i landet med Europas mest restriktiva invandringspolitik var det inte klokt att hålla ett oväsen om "obegränsad invandring", och det började låta klokt bara därför att dygnet runt dejourerande webbkommandon (på vems pengar levde de egentligen?) höll på och förkunnade sitt evangelium på varenda herrans nätforum. Det här i och för sig bevisar att det var frågan om tvångsinmatning utifrån.

Korkade vänstermänniskor orkar svära på och demonisera Nato, som kantänka blandar sig in i sina medlemsstaters interna politiska angelägenheter. Att Ryssland invaderar sina grannstater och ockuperar deras territorier verkar inte störa vänstern. Okej, det är sant att Gladio, det såkallade "stay behind"-nätverk som Nato organiserade för att vid behov motverka en sovjetisk ockupation i västeuropeiska länder, tydligen välkomnade en del suspekta högerextremister, och det är även tänkbart att Gladio var inblandat i bombningen på Bolognas järnvägsstation i augusti 1980, som krävde tiotals dödsoffer (bakom bombningen låg enligt allmän uppfattning en italiensk nyfascistisk terroristgrupp, som antagligen enligt sin egen vrånga logik ville hämnas på extremvänstern). Men det skedde i Italien, vars egna inrikespolitiska problem lämnade sitt bidrag till historien: korruption, arbetsmarknadskonflikter, maffian.

Skulle Nato nu starta ett nytt nätverk av Gladiotyp för att bekämpa högerextremister stödda av Ryssland, så skulle jag vara odelat nöjd. Nätverket kunde allra först infiltrera rasistforumet Homma och ta reda på de verkliga personerna bakom användarprofilerna, med tanke på ytterligare åtgärder.

Bäckman-päivitys - Det nyaste om Johan Bäckman

Johan Bäckmanin tuorein propagandaisku Suomen maineen mustaamiseksi esittää Juha Molarin hulluksi leimattuna mielipidevankina, jota on vainottu hänen Nato-vastaisten ja venäläisystävällisten käsitystensä vuoksi. Älkää menkö halpaan. Molarin omastakin kirjoituksesta voi päätellä, että kyseessä on henkilökohtainen perhetragedia, ja että viranomaisilla oli asialliset syyt panna mies psykiatrisiin tutkimuksiin. Enempää en sano, koska jopa Juha Molarilla on oikeus yksityisyyteen. Mutta Bäckmanilta on vielä tavallistakin halpamaisempaa käyttää ystävänsä elämänhallintavaikeuksia propaganda-aseena isänmaataan vastaan.

Johan Bäckman har i sin senaste propagandakupp mot Finland påstått att hans meningsfrände Juha Molari råkat ut för åsiktsförföljelse och utmålats som galning på grund av sina Natofientliga och rysslandvänliga uttalanden. Låt er inte luras. Även från innehållet i Molaris egen redogörelse kan man sluta sig till att det hela handlar om en personlig familjetragedi och att myndigheterna hade sakliga skäl för att underkasta honom en psykiatrisk undersökning. Det här är allt jag har att säga om saken, ty även Juha Molari är berättigad till integritetsskydd. Men Bäckman uppför sig ännu vidrigare och nedrigare än vanligt, när han utnyttjar sin väns bristande livskontroll som propagandavapen mot fosterlandet.