torstai 24. lokakuuta 2024

Solženitsyn, toisin- ja samoinajatteleva (aikoinaan Plaza.fi -alustalla tuoreeltaan julkaisemani kirjoitus Aleksandr Solženitsynin kuoleman johdosta)

Tämä julkaistiin alun perin Plaza.fi-sivuston blogissani tuoreeltaan Solženitsynin kuoltua elokuussa 2008. Miettikääpä sitä, että juuri persut, jotka alinomaa itkevät siitä että kommunismin rikoksista ei muka puhuta, ajoivat minut vuosikausien häiriköintikampanjalla ulos mediasta. Persujen syytä on, että en enää saa kirjoittaa enkä julkaista tällaisia juttuja.


Koska Solženitsyn on taas ajankohtainen, päätin julkaista tämän vanhan jutun uudestaan. Uusia suomenkielisiä kulttuurijuttuja kirjoitan vain maksua vastaan, eli en milloinkaan. Katsotaan asiaa uudestaan, jos mediaa johtava roskaväki esittää minulle julkisen anteeksipyynnön. Nuolkoon tämä ihmislika nöyrästi koiranpaskat kengänpohjistani kansainvälisen lehdistön kameroiden edessä, niin sitten voidaan tehdä sovinto.


Aleksandr Solženitsyn on sitten poistunut keskuudestamme 89 vuoden kunnioitettavassa iässä. Alun perin hän oli kovasti tekemässä lähtöä jo reilut kymmenen vuotta ennen nöyrimmän palvelijanne syntymää.

Me Vankileirien saariston lukeneet muistamme, että hän oli alkujaan neuvostoarmeijan kapteeni, joka kirjoitteli ystävänsä kanssa sisällöltään turhan poliittisia kirjeitä. Kirjeissä Stalinista käytettiin läpinäkyviä koodinimiä, käsittääkseni lähinnä rikollispomoon viittaavia slangisanoja. Joka tapauksessa herra kapteeni joutui vangituksi Itä-Preussissa, joka sodan jälkeen jaettiin Puolan ja Neuvostoliiton kesken, ja kirjeenvaihdon vuoksi hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöleiriin, tai kuten virallinen termi kuului, ojennustyöleiriin. Syytös oli se iänikuinen klisee eli 58-10, viidennenkymmenennenkahdeksannen pykälän kymmenes momentti eli neuvostovastainen agitaatio.

Kirjallisen työnsä hän aloitti jo vankilassa, luonnostellessaan runoelmaa Itä-Preussin sotakokemuksistaan. Neuvostosotilaat syyllistyivät juuri sillä suunnalla törkeimpiin ihmisoikeusrikoksiinsa - siviilien ja lasten joukkomurhiin ja seiniinnaulaamisiin. Sellaisia asioita kuvaavia runoja Solženitsyn ei tietenkään voinut kirjoittaa paperille, joten hän joutui kirjoittamaan ne mielessään, välillä tuhertaen muutaman säkeen saippuapalaan ennen peseytymistä tai paperinsuikaleeseen ennen takapuolen pyyhkimistä. Kerran joku vartiomies sai hänet kiinni tästä puuhasta ja luki hänen kirjoittamansa säkeistön. Silloin Solženitsyn keksi hätävalheen: hän väitti vain muistelleensa ulkoa suositun sotarunoilija Aleksandr Tvardovskin rintamaeeposta Vasili Tjorkin. Vartiomies ei ollut mikään lukutaidoton moukka, vaan piti itse kovasti Tvardovskista, ja koska Solženitsyn käytti noissa omissa rintamarunoissaan samaa säemittaa kuin Tvardovski, huijaus meni läpi.

Runoelma julkaistiin hyvin paljon myöhemmin nimellä ”Preussin öitä” - Прусские ночи/Prusskije notši. Mikään mestariteos se ei tiettävästi ole, jos kohta minun täytyy sanoa, että olen itse tutustunut siihen lähinnä katkelmina, joiden perusteella on vaikea sanoa paljoa sen kirjallisesta arvosta. Arvostelijat ovat kuvanneet sitä hajanaiseksi kertomukseksi Itä-Preussin julmuuksista, ja kertojaminä suhtautuu kuulemma raakuuksiin miltei hyväksyvästi. Muistan lukemastani puolankielisestä käännöksestä säkeen, jossa kertojaminä tuntuu puolustelevan saksalaisten lasten teurastusta: Z dziecka - babę, babie - śmierć, ”lapsesta akka, akalle kuolema”, ts. saksalaisten lapset ovat aikuisten alkioita, jotka pitää surmata, saivareista tulee täitä. On vaikea sanoa, missä määrin runoelma lopullisessa - jo vanhan kirjailijan toimittamassa - muodossaan heijastelee Solženitsynin upseeriajan todellisia tuntoja, missä määrin hänen vanhuusvuosiensa kouristuksenomaista venäläistä nationalismia, joka nyt yksinkertaisesti vain ei pidä muiden maiden kansalaisia venäläisen väärteinä ihmisinä.

Solženitsyn vietti osan tuomiostaan Marfinon ”karsinassa”, tiedemiesten erikoisvankilassa Moskovan liepeillä - hän oli jossain lomakkeessa väittänyt ammatikseen ”ydinfyysikko”. Ei hän mikään ydinfyysikko toki ollut, vaan matemaatikko, mutta hän oli käynyt myös ydinfysiikan luennoilla ja tunsi alkeishiukkasten nimet - olihan sekin jotakin. Sittemmin hän joutui ”karsinassa” mukaan projektiin, jonka tarkoituksena oli koodatun puhelinjärjestelmän luominen Stalinin käyttöön. Projektissa hän tutustui Lev Kopeleviin, syntyjään ukrainanjuutalaiseen germanistiin ja saksankielisen rintamapropagandan tuotannosta vastanneeseen poliittiseen upseeriin, joka oli joutunut syytetyksi vihollisen säälimisestä yritettyään estää Itä-Preussissa sotilaita tekemästä julmuuksia saksalaiselle siviiliväestölle. Aikanaan myös Kopelevista - tuohon aikaan vielä ihanteellisesta, naiivista kommunistista - tuli merkittävä toisinajattelija, joka vietti viimeiset vuosikymmenensä Saksassa.

Solženitsyn ei pysynyt ”karsinassa”: hän ei niinkään työskennellyt kuin keskittyi pinnaamiseen ja näennäistyön tekemiseen, johon vankileirislangissa viitataan sanalla тухта/tuhta, paino jälkimmäisellä tavulla. (Kirjailija itse kertoi meille Vankileirien saariston lukijoille, että sanakirjoista löytäisimme sanan vain muodossa tufta, mutta ”Venäjän kansa” lausuu sen tuhta. Ja hänellehän Venäjän kansan ääni jos mikä oli Jumalan ääni.) Niinpä hänet vietiin taas pakkotyöleiriin Kazahstaniin, Ekibastuz-nimiseen paikkaan, jossa hän vietti loput tuomiostaan.

Häntä ei varsinaisesti vapautettu, vaan hänet lähetettiin karkotukseen Kok-Terekiin, Kazahstanin syrjäseuduille. Siellä hänellä todettiin varsin pian vakava syöpä, ja näytti siltä, että hänen elämänsä oli lopussa. Hän kätki puutarhaansa pullon, joka sisälsi hänen siihenastiset kirjalliset työnsä. Syöpä oli edennyt jo pitkälle, kertoivat hänen lääkärinsä - hekin entisiä vankeja, jotka olivat Kazahstanissa karkotettuina. Uutenavuotena 1954 ”maanalainen kirjailija” - kuten hän itse luonnehti senaikaista itseään sittemmissä muistelmissaan - suuntasi osavaltion pääkaupunkiin Taškentiin sädehoitolaitokseen - ”kuolemaan”, hän uskoi.

Toisin kumminkin kävi. Однако я не умер, hän kirjoitti muistelmissaan lakonisesti - ”minä en kuitenkaan kuollut.” Muistaakseni hän uskoi nauttimansa luonnonlääkkeen parantaneen taudin - kyseessä oli jokin hänelle niin pyhän ”Venäjän kansan” troppi, veikkaan. Olipa paraneminen sitten sädehoidon tai kansanparantajan ansiota, hän koki uuden terveytensä yliluonnollisena lahjana, Jumalan sormenosoituksena: hän oli saanut aikalisän voidakseen kirjoittaa oman totuutensa Venäjän historiasta.

Hän jatkoi maanalaisena kirjailijana 1960-luvulle saakka. Kaappeihin kertyi vähitellen monta teosta. Vankileirielämää kuvaavan näytelmän ”Työn tasavalta” - Республика труда/Respublika truda - hän kirjoitti uuden henkiinheräämisensä riemussa vuonna 1954. Sittemmin, ilmeisesti jo seuraavalla vuosikymmenellä, syntyivät syöpäparantola-aikaa kuvaava ”Syöpäosasto” - Раковый корпус/Rakovyi korpus- sekä ”karsinan”, etuoikeutettujen tiedemiesvankien eristyslaitoksen elämästä kertova ”Ensimmäinen piiri” - В круге первом/V kruge pervom. Ennen kuin joku välimerkkierootikko tai muu niuho tulee selittämään, että kirjan nimen - alkukielellä ”Ensimmäisessä piirissä” - pitäisi tietysti oikeaksi venäjäksi olla В первом кругу/V pervom krugu, muistutan, että kirjan nimi viittaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään, johonkin ihan tiettyyn venäjännökseen, jossa on säemitan vuoksi otettu tällaisia vapauksia kieliopin ja sanajärjestyksen suhteen. Ensimmäinen piiri tarkoittaa Danten helvetin ensimmäistä piiriä, jossa on muuhun helvettiin verrattuna miltei siedettävää - aivan kuten tiedemiesten erikoisvankilassa oikeisiin tappotyöleireihin verrattuna.

Niin, ja olihan siellä myös sen niminen teos kuin Щ-854. Kirjain Щ kirjoitetaan meikäläisessä venäjän siirrekirjoituksessa ”štš”, ja tämä pienoisromaani kertoi vangista, jonka tunnus oli Štš-854. (Se on helpompi ääntää, kun käytätte kirjaimen koko nimeä - siis ”štšaa kahdeksan viisi neljä”.) Aiheena oli päivä vangin elämässä ja kaikki säännöt, joita hän joutui rikkomaan sen aikana pysyäkseen hengissä, samalla kun vankilamaailmaan sopeutumattomat, vielä siviilielämän moraalissa ja periaatteissa kiinni olevat naiivit vangit - frajerit - sortuivat hänen ympäriltään. Karkotusaikojensa jäljiltä yhä provinssissa asustava Solženitsyn ei ollut vielä saanut propiskaa, lupaa muuttaa ihmisten ilmoille isoon kaupunkiin; hän toimitti Štš-854:n käsikirjoituksen ystävälleen Kopeleville, joka vei sen Novyi Mirin, Neuvostoliiton johtavan kirjallisuuslehden, päätoimittajalle. Novyi Mir (”Uusi Maailma”) oli ja on tyypillinen venäläinen ”paksu aikakauslehti” - siis ihan konkreettisesti paksu, niin paksu, että siinä oli mahdollista julkaista romaaninkin pituisia teoksia.

Kuka sitten oli Novyi Mirin päätoimittaja? Kukapa muukaan kuin rintamarunoilija Aleksandr Tvardovski. Hän oli ristiriitojen mies - kulakkina tuomitun musikan poika, joka halusi olla yhtaikaa uskollinen omalle isälleen ja Isä Aurinkoiselle, tai edes kommunismille. Näitä sisäisiä konfliktejaan hän sitten koki rauhoitella votkalla, jota hän latkikin kunnioitettavia, jollei kammottavia määriä tuhoisien ryyppytuuriensa aikana. Myös Solženitsyniin Tvardovski suhtautui ailahtelevasti - välillä ihaillen, välillä KGB:llä uhkaillen. Kirjallisuuslehden päätoimittajalle kaunokirjallisuus oli henki ja elämä - mutta niin oli kommunismikin, eikä Tvardovski osannut päättää, kumpi hänelle oli rakkaampi. Solženitsynin käsikirjoituksiin perehtyessäänkin Tvardovski nautti runsaasti väkijuomia, jotta kestäisi maailmankatsomuksensa saamat kolhut ja tölväykset. Hän huomauttikin kirjailijalle sardonisesti nauraen, että tämän teoksia oli mahdotonta lukea ilman votkaa.

Tvardovski luki Štš-854:n, jota hän piti syvästi vaikuttavana teoksena. Pahaenteisellä numerokoodilla nimettynä sitä ei kuitenkaan voitu Novyi Mirissäkään julkaista, joten hän vaihtoi nimen muotoon Один день Ивана Денисовича/Odin den’ Ivana Denisovitša, suomennettuna ”Ivan Denisovitšin päivä”. Ylipäätään Tvardovskilla oli tapana latistaa Novyi Mirissä julkaistavien teosten nimet - kun kirjailijan kanssa tuli puhetta Syöpäosaston julkaisemisesta, päätoimittaja ehdotti kirjan nimen muuttamista muotoon Potilaita ja lääkäreitä. Solženitsyn itse oli tästä pahoillaan, koska hänen mielestään alkuperäinen nimi oli osa teoksen persoonallisuutta - ajatelkaapa vaikka Gogolin romaania Kuolleet sielut…Toisaalta kirjailija tietenkin ymmärsi, että sensuurin tarkkaavaisuus herpaantui, jos teokselle annettiin ketään häiritsemätön nimi. Olisi varmaan pitänyt yrittää ujuttaa Vankileirien saaristokin sensuurista läpi jollain oikeaoppisuutta ja ikävystyttävyyttä uhkuvalla nimellä, vaikkapa "Kollektiivin osana: työläisenä ja uudisraivaajana Neuvostoliitossa", heh. (Sensori: Emmääjaksalukee, liika paksu, varmaan helvetin tylsä, annetaas painatuslupa.)

Hyväksynnän Päivän julkaisulle Tvardovski haki suoraan pääkallonpaikalta, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovilta, joka itsekin talonpoikaissyntyisenä miehenä (vaikkakin myös talonpoikia vainonneena ja kulakkien hävittämiseen osallistuneena) oli kovin huvittunut päähenkilön musikanviekkaudesta. Ajatuksessa on jotain syvästi hämmentävää: Neuvostoliitto sinänsä perustui suurelta osin perinteisen kansankulttuurin tuhoamiseen modernisaation tieltä valtavilla talonpoikien pakkosiirroilla ja vainoilla. Mahtimies, joka on itse mitä suurimmassa määrin osavastuussa näistä vainoista, lukee kirjaa eräästä niiden uhrista ja pitää sitä hauskasti kirjoitettuna.

Koska Hruštšov tarvitsi kulttuurin alalla heittopussia, jolla paiskata puolueen stalinistisiipeä, hän antoi henkilökohtaisen luvan teoksen painamiseen. Novyi Mirin toimitus ei kertonut tätä sensuurille, vaan pani Solženitsynin pienoisromaanin oikovedokset pokkana muun aineiston sekaan ja lähetti tarkistettavaksi. Sensuuri veti tästä hirmuiset herneet nenäänsä: mitä helkattia ne nyt ovat juljenneet panna läpyskäänsä! Toimitus sai suurin piirtein uhkaussoiton sensuurilta: täällä on jumaliste tämmöinen kertomus pakkotyöleireistä, kuka himputti oikein meni hyväksymään tällaista lehteen? Tietenkään Novyi Mirin väki ei tästä hätkähtänyt, vaan puhelimeen osunut virkailija vastasi häijynilkisen ystävällisesti, että ai se Ivan Denisovitšin päivä, me kaikkihan siitä tykkäsimme, se on tosi hyvä tarina…Sensori uhkasi toimitusta jollei nyt pumppuhaulikolla niin ainakin KGB:llä ja helvetillä (sama asia) ja löi luurin korvaan. Vähän ajan päästä sensori soitti uudestaan ja oli huomattavasti ystävällisempi, pyysi jopa ylimääräisiä oikovedoksia, muutkin sensorit näet halusivat lukea kirjan…

Solženitsyn nousi kertaheitolla Neuvostoliiton puhutuimmaksi ja kuuluisimmaksi kirjailijaksi. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauaa: Hruštšov menetti asemansa ja joutui tekemään tilaa vanhoille stalinisteille, joiden johdolla alkoi Neuvostoliiton lopullinen jähmettyminen ja kalkkeutuminen, pysähtyneisyyden kausi. Koska Hruštšov kaikkien neuvostojohtajien tapaan toimi diktaattorin ottein, hänen vastustajansa loivat propagandassaan oman iskusanan - ”voluntarismi” - kuvaamaan hänen mielivaltaansa, aivan kuten Hruštšov itse oli puhunut Stalinin ”henkilökultista”. Solženitsyn julistettiin voluntarismista hyötyjäksi, eikä hänen kirjojaan enää julkaistu. Syöpäosasto, jonka omaelämäkerrallinen päähenkilö paranee sekä syövästä että kommunismista, ja Ensimmäinen piiri, jonka kirjailija oli lyhentänyt ja tylsentänyt valmiiksi neuvostosensuuria varten, kiersivät maan alla kädestä käteen omakustanteina.

Kun mitään ei joka tapauksessa kuitenkaan enää voinut julkaista, ja kun näytti siltä, että uusi vankeusaika, kenties jopa kuolemanrangaistus tai murha uhkasi, Solženitsyn päätti kerta kaikkiaan räjäyttää pommin. Hän vetäytyi tutkintovankeustuttavuutensa, virolaisen Arnold Suden, mökille kirjoittamaan kirjaa, ”jonka oli määrä tuhota maailman suurin valhe”, kuten Arnoldin tytär Heli Susi myöhemmin muisteli. Kyseessä oli tietenkin dokumenttiaineistoon perustuva Архипелаг ГУЛаг/Arhipelag GULag - suomennettuna ”Vankileirien saaristo”. Koska teoksen ”sensuroinnista” Suomessa liikkuu kaikenlaisia huhuja, minun täytynee korostaa, että ensimmäisen niteen luin jo 12-vuotiaana isovanhempieni kirjahyllystä - kyseessä oli se osa, jonka ruotsalainen Wahlström & Widstrand -kustantamo julkaisi Tammen pelästyttyä ja vetäydyttyä hankkeesta. Sittemmin pienkustantamo Kustannuspiste, joka painoi sekä merkittävää neuvostokriittistä kirjallisuutta että suomalaisten äärioikeistolaishörhöjen propagandaroskaa, julkaisi loputkin Vankileirien saaristosta - vaihtuneesta kustantajasta huolimatta kaikki kolme nidettä samana Esa Adrianin loisteliaana suomennoksena.

Vankileirien saaristo on itse asiassa kirjailijan taiteellisestikin ehein ja onnistunein teos. Joseph Brodsky oli yleisesti ottaen pettynyt Solženitsynin fiktiivisen proosan taiteelliseen latteuteen ja helppouteen - hän piti sitä lähinnä sosialistisena realismina muutetuin ideologisin etumerkein ja olisi kaivannut kokeilevampaa otetta. Saaristo on synkästä aiheestaan huolimatta hämmästyttävän luettava kirja, jossa lukija kokee tekijän rinnalla kaiken, mitä vankileireillä voi kokea ja jäädä vielä henkiin siitä kertomaan. Kauhuista kerrotaan ronskilla ja hyytävällä hirtehishuumorilla ja konkreettisella kielellä. Aivan aluksi Solženitsyn kertoo pidättämisestä niin, että pidätetyksi joutuu - lukija. Juuri Teidät pidättää kaasumittarin lukija, vastaantulija, Teihin kadulla törmäävä polkupyöräilijä, ettekä voi sille mitään! Ja siitä alkaa hirmuinen matka läpi vankileirien synkän saariston. Valitettavasti tuota samaa lukijaa puhuttelevaa tekniikkaa kirjailija ei sovella huiman alkujakson jälkeen. Sitä vastoin muita kirjallisia neronleimauksia sieltä kyllä löytyy, myös niitä muotokokeiluja, joita Brodsky kaipaili - vaikkapa marxilaista yhteiskuntatiedettä irvaileva luku ”Vangit kansakuntana”.

Vankileirien saaristossa on toki jo havaittavissa kirjailijan kehitys kohti sitä tympäisevää ja saarnaavaa venäläisnationalismia, johon hän kääntyi vanhoilla päivillään. Vaikkapa Ensimmäisessä piirissä länsimainen populäärikulttuuri ja -musiikki - boogie-woogie, boogie-woogie, samba samba, kuten yksi romaanin henkilöistä hyräilee - saa pikemminkin positiivisen merkityksen osana sitä nuorta, elinvoimaista ja osaavaa amerikkalaisuutta, jota Neuvostoliitto voi vain säälittävästi apinoida. Piirin kuvaamassa puhelintekniikkalaboratoriossa amerikkalaiset elektroniikka-alan aikakauslehdet varustetaan koomisesti HUIPPUSALAINEN-leimalla ja jemmataan kassakaappiin turvaan amerikkalaisilta vakoilijoilta. Saaristossa kirjailija laukoo jo, että vanhat, Neuvostoliiton tuhoamiksi joutuneet henkiset venäläiset arvot olivat kenties liian yleviä ”loikkivan jatsin” aikakaudelle.

Solženitsyn emigroitui aikanaan Yhdysvaltoihin. Siellä hän asettui asumaan pieneen Cavendishin kylään Vermontissa. Luultavasti se muistutti häntä Roždestvo na Istje -nimisestä pikkupaikasta, jossa hän Venäjällä asusteli palattuaan Kazahstanin karkotuksesta, mutta ennen kuin sai luvan asettua Moskovaan. Oikeaa cavendishilaista hänestä ei kuitenkaan tullut. Vaikka hän osasi lukea englantia jo saapuessaan Yhdysvaltoihin, hän ei koskaan oppinut puhumaan kieltä sujuvasti. Länsimaisesta kulttuurista hän ei perustanut eikä innostunut, mihin toki vaikutti sekin, että 1970-luvun vasemmistoradikaaliset muodit olivat hänelle vastenmielisiä - hän teki niistä sen johtopäätöksen, että länsi oli jo kommunismin pilalle soluttama ja hoipparoi savijaloilla eikä siitä olisi miehenvastusta Neuvostoliitolle. Tätä tilannearviotaan hän ei muuttanut, vaikka tosiasiat osoittivat sen 1990-luvun alussa hieman virheelliseksi.

Lännen vasemmisto eli kai jonkin aikaa siinä luulossa, että Solženitsyn edusti jonkinlaista stalinismin kauhuja edeltänyttä puhdasta leninismiä, eikähän kirjailija ollut tällaisia luuloja hirveästi yrittänytkään hillitä asuessaan vielä Neuvostoliitossa. Sitten kun osoittautui, että Solženitsyn vastusti sekä stalinismia, leninismiä että demokraattista sosialismia, hänestä tuli joksikin aikaa oikeiston lempilapsi, mutta vähitellen kävi selväksi, että vanhavenäläiseen uskonnolliseen asketismiin hurahtanut kirjailija oli yhtä kaukana lännen oikeistosta kuin vasemmistostakin. Hän liittyi siihen venäläisten nationalistien jankkaajakuoroon, joka Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä eleli lokoisasti lännessä ja lännen rahoilla arvostellen samalla läntistä materialismia ja henkisyyden puutetta.

Kirjallisen tuotantonsa loppuosassa Solženitsyn pyrki kirjoittamaan Venäjän historian ratkaisevista vuosista oman maailmankuvansa mukaan. Syntyi joukko julmetun paksuja kirjoja, joita hän kutsui yhteisnimellä Punainen pyörä; romaanisarjan yksittäisiä kirjoja hän kutsui solmuiksi. Pyörän solmuja? Vanhan tyyliniekan ote taisi jo hieman lipsua. Erkki Vettenniemi se muistaakseni taisi olla, joka kehui ”solmuja” kerronnallisesti oivaltaviksi ja kirjallisestikin onnistuneiksi; en ole oikein samaa mieltä, sillä minusta kirjailijan Saaristossa säästellen ja osaavasti käyttämä paatos on Punaisen pyörän kirjoissa muuttunut saarnaamiseksi.

Venäläiseen nationalismiin seottuaan Solženitsyn lankesi viimeisinä vuosinaan, takaisin Venäjälle muutettuaan, sellaiseen moraaliseen ja älylliseen epärehellisyyteen, että hän suorastaan uitti loassa kaikki ne yleisinhimilliset arvot, joita hän oli aikoinaan koettanut puolustaa neuvostokommunismia vastaan. Stalinin ajan leirivangista tuli Stalinin rehabilitoineen presidentti Putinin sylikoira, jota Putin imarteli valtionpalkinnolla. Kirjailija myös kielsi täydellisesti Neuvostoliiton venäläisen luonteen ja katsoi, ettei venäläisillä ollut mitään vastuuta otettavanaan Neuvostoliiton julmuuksista. Kun piti valita joko Putin tai tšetšeenit - joko leirivankeja kiduttaneen järjestön palkkalainen tai pieni kansa, jonka rinnalla kirjailija itse oli leireissä joutunut rääkätyksi - Solženitsyn valitsi mieluummin Putinin. Olihan tämä sentään venäläinen, kaikkia muita paremman kansan edustaja.

Toki hän yritti selitellä edustavansa jonkinlaista itsekriittistä nationalismia kritiikittömän kansallissovinismin sijaan. Tämä oli kuitenkin juuri sellaista tyhjää puhetta, josta ei joudu maksamaan tullia eikä veroa. Enimmäkseen hän tuntui kritisoivan uudessa Venäjässä sitä, että se oli ottanut vastaan ylipäätään minkäänlaisia vaikutteita lännestä.

Tietenkään hän ei tullut ajatelleeksi, että Neuvostoliiton alistamien pienten kansojen näkökulmasta Neuvostoliitto oli venäläinen valtio, jonka sotilaat ja salainen poliisi puhuivat venäjää. Niin Puškin, Tolstoi kuin muutkin venäläiset klassikot valjastettiin Neuvostoliiton imperialistisen politiikan palvelukseen ja alusmaiden oma kirjallisuus sai väistyä mammuttipainoksina julkaistujen venäjänkielisten klassikkoromaanien tieltä. Itse asiassa siinä missä cocacolapullo oli amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin symboli, pienen neuvostotasavallan kustantamossa painettu venäjänkielinen klassikko oli neuvostoimperialismin. Minulle mieluummin cocacolapullo, kiitos. Cocacolapulloa juodessani voin vaikka lukea Aleksis Kiveä, jos niin tahdon; mutta kuvitellussa Neuvosto-Suomessa en ehkä saisi nähdäksenikään Seitsemää veljestä, koska siellä paperi olisi kortilla kuten kaikki muutkin raaka-aineet, ja koko Hudožestvenno-literaturnoje izdatel’stvo Finljandskoj SSR:lle varattu paperikiintiö olisi mennyt Lermontovien ja Gogolien painamiseen, tietysti alkukielellä.

Imperialististen suurvaltanationalistien tapaan Solženitsynkin tuntui ainakin vanhemmilla vuosillaan kokevan syvänä narsistisena loukkauksena sen, että pienet kansat saattaisivat haluta pois äiti-Venäjän sylistä. Hänen viestinsä Venäjän alistamille kansoille oli, että jaetun kärsimyksen pitäisi velvoittaa näitä solidaarisuuteen emämaataan kohtaan, eikä hänelle ilmeisesti kertaakaan mennyt jakeluun se, että vaikkapa virolaiset saattaisivat saada lopullisesti tappiinsa venäläisten kärsimysten jakamisesta ja keskittyä vastedes kärsimään vain omansa, omassa maassaan. Ukrainalaisten halua erottautua Venäjästä Solženitsyn ei ymmärtänyt ollenkaan, ei liioin heidän pyrkimyksiään saada neuvostoaikaiselle nälänhädälleen kansainvälisesti tunnustetun kansanmurhan asema.

Suorastaan huonona vitsinä on pidettävä sitä, että Solženitsyn kehotti länsimaailmaa näkemään venäläisen nationalismin liittolaisena, ei uhkana. Kuulkaahan, Aleksandr Isajevitš: me täällä Suomessa olemme onnettomuudeksemme kuuluneet Venäjään siihen asti kunnes Lenin kaappasi vallan. Toisin sanoen me emme oikein voi kokea liittolaiseksemme sellaista aatetta, johon pyhän Venäjän vanhojen rajojen palauttaminen kuuluu oleellisena osana; ja luulenpa myös serkkujemme Suomenlahden eteläpuolella olevan aivan samaa mieltä kanssamme siitä, että kuulumme mieluummin omasta tahdostamme länsimaailmaan kuin Teidän tahdostanne Venäjään.

Miten sitten häntä pitäisi nyt lukea, kun hän on vanhoilla päivillään ryvettänyt kaikki ne yleisinhimilliset arvot, joiden majakka hän kerran oli? Omasta mielestäni on vain paras soveltaa sitä ohjetta, jonka puolalainen runoilija Czesław Miłosz antoi aikoinaan chileläisen kommunistirunoilija Pablo Nerudan lukemiseen. Miłosz, joka käänsi Nerudaa puolaksi, piti kovasti niistä runoista, joissa Neruda kertoi omasta maanosastaan, sen köyhästä kansasta ja näiden kärsimyksistä - koska näitä kirjoittaessaan Neruda tiesi mistä puhui, totesi Miłosz. Sitä vastoin häntä tympäisivät kommunisti-Nerudan ylistysrunot ”Ukrainan vauraille kolhooseille”, koska ne käsittelivät sellaisia asioita, jotka Miłosz itse tiesi paremmin: neuvosto-Ukrainan kolhoosit nyt eivät olleet vaurautta nähneetkään. Miłosz kehotti lukemaan Nerudan niitä runoja, joissa hän selkeästi tiesi, mistä puhui - siis Chilestä.

Samalla tavalla neuvoisin lukemaan Solženitsyniä. Hän oli suuri kirjailija - silloin kun hän kirjoitti siitä, mistä oikeasti jotain tiesikin, eli Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä. Mutta länsimaita arvostellessaan hän viime kädessä vain toisteli papukaijana neuvostopropagandaa ”väistämättä rappeutuvasta kapitalismista”; eikä hän koskaan suostunut menemään tosissaan mukaan Yhdysvaltain yhteiskuntaan, vaan erakoitui kotiin rakentamaansa ideaalivenäläisyyden museoon.

Siksi en pidä Solženitsyniä kovin hyvänä suunnannäyttäjänä Venäjän tulevaisuudelle, vaikka hänen kirjoituksensa vankileireistä ovatkin sekä tärkeitä että hyviä kirjoja. Länsimaisesta näkökulmasta paljon sympaattisempia neuvostosensuurin uhreja ovat hänen vanha ystävänsä, kymmenisen vuotta sitten edesmennyt Lev Kopelev sekä hänen ankara arvostelijansa, Venäjän hauskin ja mukavin mies Vladimir Vojnovitš - on kuvaavaa, että nämä molemmat Saksan Liittotasavaltaan emigroituneet herrat menivät mukaan adoptoidun kotimaansa elämään aivan toisessa määrin kuin Solženitsyn omansa, ja omaksuivat siten myös länsimaiset demokraattiset arvot.

Huom: Solženitsynin muistelmat, jotka tekstissä mainitaan, ovat ilmestyneet suomeksi nimellä ”Puskipa vasikka tammeen”. Kirjailijan tuotantoa löytyy netistä venäjäksi moneltakin sivulta, esimerkiksi [...]

Romaanin ”Ensimmäinen piiri” suomenkielinen versio on kirjailijan neuvostosensuuria varten valmiiksi siistimä. Alkuperäisessä muodossaan kirja on käännetty ainakin saksaksi nimellä ”Im ersten Kreis - Vollständige Ausgabe der wiederhergestellten Urfassung des Romans ’Der erste Kreis der Hölle’.” Kustantaja on Fischer Taschenbuch.

Lev Kopelevin versio ”Ensimmäisessä piirissä” kuvatuista tapahtumista löytyy hänen muistelmakirjoistaan, jotka Deutscher Taschenbuch-Verlag on julkaissut saksaksi yhteisnimellä ”Einer von uns - Lehr- und Wanderjahre eines Kommunisten”.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.