Retoriikkaa argumentaationa - Retorik som argumentering

Suuresti kunnioittamani turvallisuuspoliittisen keskustelumme unilukkari Rysky Riiheläinen nosti hiljattaisessa bloggauksessaan esille niinkin odottamattomalla taholla kuin Voima-lehdessä ilmestyneen vasemmistoputinismia arvostelleen artikkelin. En kuitenkaan aio kommentoida sitä, vaan saman lehden vanhaa pääkirjoitusta, johon Voiman jutusta vei linkki.

Janne "Rysky" Riiheläinen, som förtjänar all respekt för sitt bidrag till den säkerhetspolitiska diskussionen i dagens Finland, påpekade nyligen i en bloggdrapa att t o m vänsterblaskan Voima kritiserat vänsterputinismen i en hel artikel. Det är dock inte denna artikel jag tänker kommentera, utan en gammal Voimaledare, som en länk från artikeln ledde till. 

Pääkirjoitus on tosiaan jo aika monta vuotta vanha, enkä mainitse sen kirjoittajan nimeä, koska hän on tällä välin saattanut jopa viisastua. Sitä vastoin nostan sen esille esimerkkinä siitä, miten Naton vastustajat - joilta argumentit joko puuttuvat tyystin tai ovat loppuneet kesken - turvautuvat pelkkään retoriikkaan niiden sijasta.

Ledaren är faktiskt redan ett antal år gammal, och jag vill inte nämna ledarförfattaren med namn, eftersom han sedan dess t o m kunnat besinna sig. Däremot vill jag ta upp ledaren som ett exempel på hur Natomotståndare litar på ren retorik när argumenten tryter.

Alkajaisiksi kirjoittaja kertoo tavanneensa vanhan koulukaverinsa, joka toimii diplomaattina suuressa maailmassa. Koulukaveri on kääntynyt kannattamaan Natoa, koska on YK-urallaan nähnyt Venäjän torpedoivan rauhanprosesseja turvallisuusneuvostossa. Tällöin kirjoittaja hätääntyy, että onhan siellä muitakin maita jotka tekevät samoin. Tätä kutsutaan nimellä "whataboutism" eli kansankielellä "mutkuttelu". Yleensä mutku-sanan jälkeen tulee USA, mutta koska kyseessä on vasemmistolehti, kirjoittajamme saarnaa jo käännytetylle yleisölle - sille ei tarvitse edes erikseen kertoa, mitä "muita maita" siellä turvallisuusneuvostossa on.

Till att börja med säger sig skribenten ha träffat en gammal skolkamrat, nu verksam som diplomat i stora världen. Kompisen har nu blivit anhängare av Nato, eftersom han under sin FN-karriär så många gånger sett Ryssland torpedera fredsprocesser på säkerhetsrådet. Då grips av skribenten av panik: det finns ju andra länder där som gör så. Det här kallas för "whataboutism", dvs att hävda hyckleri utan att möta sakfrågan (för att citera en artikel om ämnet på webben). Vanligen nämns USA explicit, men på en vänstertidning predikar skribenten för en publik som redan känner noterna, så han behöver inte särskilt påpeka någonting.

Seuraavaksi kirjoittajamme sanoo pelkäävänsä, että jos "jonkin Nato-maan" ja Venäjän välille "syntyy" konflikti, Suomi voi Nato-jäsenenä tämän konfliktin myötä päätyä sotakentäksi. Siis konflikti tuosta vain "syntyy", ikään kuin väistämättömien historiallisten (tai geopoliittisten?) voimien vaikutuksesta. Mietitäänpä miten sellainen konflikti voisi "syntyä". Venäjälle hyökkääminen ei kiinnosta ketään, koska maa on sekä taloudellisesti heikko että sotahullu (Venäjän paljonpuhutut luonnonvarat eivät missään tapauksessa riitä syyksi ottaa sellaisia riskejä). Lisäksi Nato ei todellakaan ole olemassa yksittäisten jäsenmaiden sotaseikkailuja tukeakseen - edes Yhdysvallat ei voi käyttää järjestöä tahdottomana käsikassaranaan. Toisin sanoen tällaista konfliktia ei voi syntyä mitenkään muuten kuin niin, että Venäjä alkaa uhitella.

Sedan säger vår skribent sig frukta att Finland som Natomedlem kunde bli ett slagfält om det "uppstår" en konflikt mellan Ryssland och "något Natoland". Sålunda "uppstår" konflikter bara så där, som om det bara handlade om ofrånkomliga historiska (eller kanske geopolitiska?) krafter. Låt oss reflektera över hur en sådan konflikt kunde "uppstå". Ingen vill invadera Ryssland, för landet är både ekonomiskt svagt och krigsgalet (Rysslands mycket omtalade naturresurser räcker verkligen inte till som motiv för sådan risktagning). Dessutom erbjuder Nato inget stöd till enstaka medlemmars krigsäventyr - t o m USA kan ingalunda utnyttja organisationen som viljelöst verktyg. En sådan konflikt kan alltså bara uppstå genom att Ryssland ensidigt kommer med hotelser.

Kirjoittaja jatkaa: "Kuinka todennäköisesti Venäjän ja Naton välille syntyy konflikti?" Hän lisää heti uskovansa todennäköisyyden kasvavan, jos Nato saa uusia jäsenmaita. Tälle uskolle hän ei mainitse mitään perusteluita. Liioin hän ei uskalla sanoa ääneen, että ainoa syy, miksi sellainen ristiriita syntyisi, on Venäjän halu sotkeutua Neuvostoliiton entisten osatasavaltojen sisäisiin asioihin. Jos kyse olisi mistä tahansa muusta maasta, vasemmistolainen kutsuisi tätä imperialismiksi ja revansismiksi.

Skribenten fortsätter: "Hur sannolikt uppstår det en konflikt mellan Ryssland och Nato?" Han lägger genast till, att sannolikheten - tror han - ska växa om Nato får nya medlemsländer. Han framför inga argument för sin tro. Han vågar inte heller öppet säga att den enda orsaken till sådana motsättningar är att Ryssland hela tiden envisas med att lägga sig i före detta sovjetiska delrepublikernas angelägenheter. Om det rörde sig om ett annat land än Ryssland, skulle vänstermänniskan kalla det här för imperialism och revanchism.

Kirjoittaja ihmettelee sitten, miksi hän itse ei pysty ajattelemaan Natoa "pelkkänä rauhankumppanina ja avustusjärjestönä". No tuota, mistä hän päättelee, että me Naton kannattajatkaan ajattelisimme? Monet meistä ovat joutuneet kulkemaan pitkän tien 80-luvun ajattelemattomasta sivaripasifismista sellaiseen pragmaattiseen ajatteluun, jossa Naton jäsenyys hyväksytään yhtenä mahdollisena turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Ei tarvitse olla mitenkään naiivi Naton huonojen puolten suhteen päätyäkseen rankan omantunnonkamppailun jälkeen asiaperusteilla siihen johtopäätökseen, että Nato on pienempi paha kuin Naton ulkopuolelle jättäytyminen.

Skribenten förundrar sig sedan över att han inte själv kan uppfatta Nato som "fredspartner och biståndsorganisation, men inget annat". Jasså. Varför inbillar han sig att vi Natoanhängare skulle göra så? Många av oss har haft en lång väg att vandra från åttiotalets oövervägda civiltjänstspacifism till ett pragmatiskt tänkande som accepterar Natomedlemskapet som ett möjligt sätt att arrangera säkerhetspolitiken. Man behöver inte vara naiv gentemot Natos eventuella skuggsidor för att efter en långt utdragen jakobsbrottning genom sakliga argument komma till slutsatsen att det är ett mindre ont att bli Natomedlem än att stanna utanför.

Kirjoittaja panee myös ylimielisesti sanoja "ystävänsä" suuhun ja esittää tämän jotenkin palvovan tai ihannoivan (silloisen) ulkoministeri "Cai-Göran Alexander Stubbin" rohkeutta, kun tämä uskaltaa puhua Natoon liittymisen puolesta. Tämä on käsittämättömän ala-arvoista. Naton kannattajat leimataan rutiinilla jonkinlaiseksi johtajan ihailukultiksi, ja Stubbin etunimillä mässäilyssä on jotain samaa kuin Venäjän äärioikeiston tavassa keksiä toista mieltä oleville juutalaisia sukunimiä. Tuolla tasolla liikkuu jokin Hommafoorumi: "eihän sellainen ihminen jonka nimessä on c ja g ja x ja b voi olla Suomen asialla, eihän".

Skribenten lägger också arrogant ord i munnen på sin "vän" och insinuerar att denne på något sätt beundrar eller idealiserar (den dåvarande utrikesministern) "Cai-Göran Alexander Stubbs" mod, när denne vågar förespråka Natomedlemskap. Det här är oerhört tarvligt. Natoanhängarna utmålas som någon sorts ledarkult, och att så där frossa i Stubbs alla förnamn får en att tänka på hur den ryska extremhögern hittar på judiska efternamn åt ideologiska motståndare. Det där är något man kunde se på det rasistiska webbforumet Homma: "en sådan som har både c, g, x och b i sitt namn kan ju inte vara för Finlands bästa, nää".