Kun tässä on aikansa katsellut ns. vanhojen puolueiden poukkoilua, on tullut jo harvinaisen selväksi, että niitä ei kiinnosta pätkääkään mikään muu kuin rasistisen, yhdenvertaisuusperiaatetta vihaavan ja viime kädessä kaikkien muiden kuin itsensä ihmisoikeuksien riistämiseen pyrkivän äärioikeiston hyysääminen ja nuoleksiminen. Demarit keskittyvät lähinnä moittimaan vihreitä oikeistolaistumisesta, Kokoomus taas on samalla tavalla halki kuin aikoinaan kommunistit taistolaisaikana. Keskustan edeltäjä Maalaisliitto pelasti Suomen fasismilta viimeksikin, ja kontaktini puolueen sisällä ovat kertoneet, että siellä olisi innokkuutta omaksua tämä rooli taas kerran, mutta vaalirahasotkut ovat tunnetusti vieneet melkoisesti uskottavuutta kaikilta keskustalaisten yrityksiltä esiintyä moraalin ja isänmaallisuuden äänenä.
Tiedotusvälineissä vallitsee uusi poliittinen korrektius, joka vaatii ottamaan rasistien julkilausumat vakavasti ja pitämään heitä varteenotettavina keskustelukumppaneina, vaikka he eivät keskustele eivätkä sovittele. Koko maahanmuuttoasia on pelkkä vetonaula, jolla jatkuvassa vihan vimmassa vellovat ääriainekset ovat saaneet itselleen huomiota. Eivät ne keskenäänkään ole yksimielisiä siitä, mikä tarkalleen maahanmuuttopolitiikassa on pielessä, tai siis mikä muu kuin se, että neekereitä joskus erehdytään kohtelemaan ihmisinä eikä pieniä somalityttöjä saa heittää junan eteen kiskoille. Kuvaava oli äärioikeistofoorumin reaktio demarien rasisteja myötäilevään maahanmuuttopolitiikkapaperiin: raivokohtaus, jonka sisältönä oli kaikkien sosiaalidemokraattien julistaminen teloitettaviksi maanpettureiksi. Jos pelkurit luulivat myönnytyksillä lepyttävänsä murhaajansa, se oli harhaluulo.
Maahanmuuttovastaisuudella ratsastavaa äärioikeistoa on kuitenkin kiittäminen yhdestä asiasta: se on osoittanut Suomen demokraattisen järjestelmän täydellisen kyvyttömyyden vastata totalitarismin haasteeseen. Kuten Weimarin tasavalta aikoinaan, myös Suomen tasavalta on nykyisin demokratia ilman vakaumuksellisia demokraatteja.
1970-luvun politisoituneesta ilmapiiristä Teiniliittoineen ja taistolaisineen puhutaan paljon pahaa. Uskallanpa kuitenkin väittää, että sellainen nuorisomiljöö, jossa politiikan käytännön keinot ja demokratian pelisäännöt lehmäkauppoineen ja pragmaattisine liittoutumisineen opittiin viimeistään lukioikäisinä, oli isänmaan edun kannalta parempi vaihtoehto kuin minun nuoruuteni 1980-luku, jossa ainoa tapa olla politiikasta kiinnostunut oli kannattaa erilaisia pohjavireeltään totalitaarisia ja demokratianvastaisia utopia-aatteita kuten vihreyttä tai uusnatsismia. Siihen aikaan, ja mahdollisesti nykyisinkin, kuusitoistavuotias kokoomusnuori oli mielipiteiltään ja ajatuksiltaan käytännössä uusnatsi ilman hakaristiriipusta. Vihreyteen taas on aina kuulunut ei vain teollisuuden ja elinkeinoelämän, vaan pitkälti myös tavallisen kuluttajan demonisointi ja epäinhimillistäminen viholliseksi, kiitos Linkolan. Nyt ovat aikuisia ne senaikaiset kakarat, joiden mielestä poliittisia tavoitteita ei periaatteessa ajeta sovittelemalla ja kompromisseja tekemällä, vaan tuhoamalla väärämieliset. Kun muiden puolueiden poliitikot rientävät äärioikeistoa liehittelemään, kyse on siitä, että he myöntävät olevansa itse lika goda kålsupare, kuten toisella kotimaisella sanotaan: pohjimmiltaan ja sisimmässään yhtä suuria roistoja kuin rasistitkin.
Kun olisi tarvis sulkea rivit demokratiaa uhkaavaa ja muiden ihmisten ihmisoikeuksia halveksivia terroristeja vastaan, meikäläiset poliitikot keskittyvät terroristien liehittelyyn - terrorismin todellisten tai potentiaalisten uhrien äänet eivät kiinnosta. Terroristit ovat jo syyllistyneet sellaiseen politiikantekoon, joka on täysin pelisääntöjen vastaista, eli epäpoliittisten äänestäjien uhkailuun ja henkilökohtaisiin vainokampanjoihin - tietenkin salanimen ja anonyymipalvelimen takaa, mutta uhkailijoiden ja vainoojien poliittiset sympatiat eivät ole jääneet epäselviksi kellekään. Tämän takia kutsun heitä terroristeiksi: se on juridisesti pitävä ja laissa täsmällisesti määritelty termi. Terroristi on henkilö, joka viattomia ihmisiä uhkailemalla ja pelottelemalla pyrkii oikeudettomasti poliittisiin päämääriin. Rasistinen äärioikeistomme on terroristinen tai terrorismiin rohkaiseva alakulttuuri aivan lakikirjan määritelmän mukaan.
Terroristit eivät tietenkään kykene nousemaan hamuamaansa kiistämättömään valtaan demokraattisin keinoin. Se, mihin he pystyvät, on demokraattisen prosessin lamauttaminen tekemällä esityksiä, joita ei perustuslain eikä Suomen solmimien kansainvälisten sopimusten puitteissa voi toteuttaa. Tästä seuraa tietysti, että kannattajakunta - ei suinkaan katso kulttihengessä palvomiensa ja äänestämiensä poliitikkojen pettäneen lupauksiaan, vaan - uskoo pahojen väärämielisten estävän hyviksiä toteuttamasta hyviä ja hienoja suunnitelmiaan, jolloin äänestäjien turhautuminen purkautuu väkivaltana vastapuolen kannattajiksi miellettyjä henkilöitä kohtaan. Koska populisteja kannattaa yhteiskunnasta ja sen pelisäännöistä täysin tietämätön ja piittaamaton aines, viholliseksi voidaan julistaa lähestulkoon kuka tahansa hyvin epämääräisten mielleyhtymien perusteella.
Poliittinen väkivalta voi kohdistua täysin epäpoliittisiin ihmisiin ja itse asiassa se kohdistuukin ennen kaikkea juuri heihin, koska äärioikeistomme pitää poliittista välinpitämättömyyttä esimerkiksi maahanmuuttoasioissa synneistä suurimpana. Eivät he vainoa jotain Vapaa liikkuvuus -verkostoa tai muita rajojen kontrolloimatonta avaamista kannattavia ääriaineksia, vaan juurikin niitä epävarmoja, jotka eivät ole päättäneet kantaansa. Kuten aikoinaan stalinistiset kommunistit, feministeistä puhumattakaan, he leimaavat tällaiset henkilöt objektiivisiksi vihollisiksi. Kyse on sellaisista ihmisistä, jotka heidän Edistyksellisen Teoriansa mukaan ovat vihollisia yksinkertaisesti olemalla olemassa.
Rasistinen alakulttuurimme puhuu mielellään siitä, että Suomea on varjeltava ”kolmannen maailman maaksi” muuttumiselta. Heidän oma politiikantekotapansa on suoraan kotoisin sellaisista kehitysmaista, joissa vaalien yhteydessä ilmenee aina väkivaltaisia levottomuuksia eri puolueiden kannattajien aseistautuessa. He ovat itse jo muuttaneet Suomen poliittisesti kolmannen maailman maaksi, ja valtavirran poliitikkojen kyvyttömyyden vuoksi se kävi oikein nopeasti. Toki osasyyllisiä ovat myös toimittajat ja mediaväki, jotka ovat osoittautuneet järkiään pelkurimaisiksi ja ammattitaidottomiksi.
Vaikka politiikka olisi suoraan kolmannesta maailmasta, minua ei ainakaan nappaa ajatus, että myös talous päästettäisiin valumaan kehitysmaan tasolle. Poliitikot ovat jättäneet täysin huomiotta sen osan keskiluokkaa, joka toimii - jotka toimimme - vientiteollisuuden palveluksessa, hankkii valuuttarahat tämän lystin pyörittämiseen ja jolla ei ole - sen enempää henkilökohtaisten ystävyyssuhteiden kuin taloudellisten realiteettienkaan vuoksi - yksinkertaisesti varaa olla rasisti eikä kannattaa rasisteja. Rasistisen äärioikeiston nettiterrori ja häiriköinti suuntautuu pitkälti juuri tähän Alexander Stubb -henkiseen väestönosaan. On hyvin monessa suhteessa kuvaavaa, että rasistit kutsuvat foorumeillaan Stubbia hänen nimensä ”epäsuomalaisista” kirjaimista kokoonpannulla lyhenteellä ”XBB”, ilmeisesti esittääkseen hänet jonkinlaisena ulkomaalaisena ja siksi vihollisen edustajana. (Sivumennen sanoen: minä äänestäisin varmasti Kokoomusta, jos voisin luottaa siihen, että Stubb ja Lauri Vaisto ovat puolueen todelliset kasvot. Viimeaikainen bogostelu vain ei ole ollut omiaan herättämään minun luottamustani, eikä varmaan monen muunkaan kaltaiseni.)
Äärioikeistolaiset terroristitkin tarvitsevat apurahojaan ja sosiaaliavustuksiaan, jotta ruoka pysyisi pöydässä. Siksi valtion keskeisiä velvollisuuksia onkin taata työrauha niille, jotka rahoittavat sen toiminnan. Jos ainoatakaan poliitikkoa ei kiinnosta suojella meidän työrauhaamme rasisteilta ja terroristeilta, emme voi luottaa puolueisiin emmekä itse demokratiaan. Joudumme tällöin kääntymään sellaisen instituution puoleen, johon luotamme enemmän. En olisi ikinä uskonut joutuvani sanomaan tätä vanhana siviilipalvelusmiehenä, mutta tällä hetkellä luotan selvästi enemmän Suomen puolustusvoimiin kuin poliisiin tai poliittiseen järjestelmään niin yhteiskuntarauhan kuin omankin henkeni turvaajana, koska tärkeimmät poliitikot liehittelevät tällä hetkellä murhaajiani ja uhkailijoitani ja koska näiden puolueen puheenjohtaja kärkkyy ensi hallituksessa sisäministerin pestiä.
Näette varmaankin, mihin päin tässä mennään: sotilasjunttaahan se pukkaa, koska sekin olisi pienempi paha kuin äärioikeiston valtaaman ja ohjaaman puolueen nyttemmin nimellinen johtaja poliisiministerinä. Tietenkään en kannata verisiä vallankaappauksia enkä muitakaan laittomuuksia, enkä ole ihan satavarma, olisiko junttaa mahdollista panna pystyyn nykyisen lainsäädännön puitteissa. Jos ei, niin tähän ovat pitkälti syyllisiä kaikenlaiset vasemmistohörhöt sun muut vihreät. Hehän alinomaa vaativat poikkeustila- ja kriisilakien vesittämistä ilmeisesti varmistaakseen itselleen takaportin tehdä vallankumous, koska aatehistoriallisen taustansa vuoksi pitävät ajatusta kiihottavana ja romanttisena. Niin vuolaasti kuin he ovatkin vuosikausia inttäneet vastustavansa fasismia ja äärioikeistoa, heille ei tietystikään ole juolahtanut mieleen, että se turvallisuusuhka voisi tulla oikealta ja että on pahempia vaihtoehtoja kun pragmaattinen sotilasjohtoinen hallitus.
Vaikka maanpuolustuskorkeakoulussa tunnetusti onkin henkilöitä, jotka ovat ammattitaidottomuuttaan hurahtaneet muslimikauhuskenaarioihin, puolustusvoimien johtoporras on muistanut vastuunsa ja korostanut puheenvuoroissaan armeijan roolia maahanmuuttajanuorukaisten kotouttajana ja miehistäjänä, mikä onkin linjassa maahanmuuttajien oman asenteen kanssa. Maahanmuuttajataustaisista muslimituttavistani useimmat ovat pitäneet omaa tai veljien moitteettomasti suoritettua asevelvollisuutta kunnia-asiana, tärkeänä symbolisena osoituksena sitoutumisesta tähän maahan ja sen arvoihin, mikä on kyllä saanut aseistakieltäytyjänkin kyseenalaistamaan oman radikaalin nuoruutensa itsestäänselvyydet. Maahanmuuttokysymyksessä ja maahanmuuttajien tasa-arvoisessa kohtelussa luotan tähänastisten näyttöjen valossa ehdottomasti enemmän jämeriin kenraaleihin kuin kunniattomiin ja tekopyhiin poliitikkoihin ja mediaihmisiin.
Koska poliisi ei kykene huolehtimaan maahanmuuttajien turvallisuudesta eikä vientiteollisuuden työrauhasta, koska äärioikeistolainen terrori homokulkueisiin ruiskutettuine myrkkykaasuineen ja pakolaiskeskuksissa räjäytettyine pommeineen on riistäytynyt käsistä niin netissä kuin sen ulkopuolellakin ja koska näiden ongelmien ratkaiseminen ei kiinnosta poliitikkoja pätkääkään, uskon puhuvani monien puolesta kun sanon, että suuri osa lainkuuliaista keskiluokkaa olisi tässä tilanteessa - yhteiskuntarauhan romahdettua - valmis tukemaan ihan eteläamerikkalaistyylistä, kovaotteista sotilashallitusta. Minä en ainakaan koe tällä hetkellä yhdenkään poliittisen puolueen tai poliitikon ajavan asiaani niitä vastaan, jotka ovat pitäneet minua tappouhkaustensa ja nettisolvauskampanjoittensa kohteena ilman selvää syytä. Enkä todellakaan ole ainoa, koska äärioikeisto on roiskinut uhkauksiaan, solvauksiaan ja raiskausfantasioitaan vähän joka suuntaan uhrin puoluekannasta tai puolueettomuudesta riippumatta.
Poliitikkojemme soisi muistavan, että ahkeran, lainkuuliaisen keskiluokan - niiden, joilla ei ole aikaa vehdata päivät pitkät nettifoorumeilla - laiminlyöminen kostautuu aina. Ns. maahanmuuttokriitikkojen kannatus on mitattu vaaleissa muutaman tuhannen suuruiseksi, vaikka he kovasti väittävätkin edustavansa kansan absoluuttista enemmistöä, aivan kuten kommunistitkin ovat aina ”tienneet” olevansa ”kansan” asialla. Jos enemmistö kansasta vastaa myöntävästi kysymykseen, onko maahanmuuttopolitiikassamme korjattavaa, se ei tarkoita, että he kannattaisivat natsiterroristeja. Kansalta tulisi kysyä esimerkiksi sellainen kysymys, kannattaako kansa maahanmuuttotutkijoiden hiljaiseksi uhkailemista, pommien räjäyttämistä pakolaiskeskuksissa, viattomien ihmisten massamittaisia nettivainoja ja pienten somalityttöjen paiskomista junasta laiturille, ts. kaikkea sitä, mitä ns. maahanmuuttokriittiset kannattavat ja käytännön toiminnassaan harrastavat. Veikkaisin, että tähän kysymykseen suomalaisten valtava enemmistö vastaisi kieltävästi. Sanoisinpa jopa, että enemmistö voisi jopa kannattaa sitä sotilasjunttaa, jos se olisi ainoa tapa päästä eroon tällaisesta häiriköinnistä.
Poliitikkomme ja mediaihmisemme tuntuvat kuitenkin olevan sitä mieltä, että tällainen terrori on legitiimi ja hyväksyttävä tapa saada äänensä kuulluksi politiikassa. Kunnon ihmisten ääntähän siellä ei kuunnella nyt eikä tulevaisuudessa - elleivät nämä sitten itse ryhdy harjoittamaan vastaterroria, mistä tietysti on jo näkynyt merkkejä, ainakin erään maakunnallisen perussuomalaisyhdistyksen ikkunaruuduissa. (Sinänsä tietysti on epäoikeudenmukaista, että äärioikeiston terroriteot tällä tavalla kostetaan juuri perussuomalaisten maakuntaosastoille. Nämä tuskin ovat kovin täysillä mukana puolueen pitkälti Helsinki-keskeisessä rasistisiivessä, joka sitä paitsi aika avoimesti halveksii puolueen vanhavennamolaisia.) Molemminpuolisen terrorikierteen ja kolmannen maailman poliittista kulttuuria edustavien väkivaltavaalien sijasta minulle kelpaisi mieluummin sotilasjuntta ja vaalien hyllyttäminen (kunnallisvaaleja lukuun ottamatta) vaikka vuosikymmeneksi.
Toki siihen junttaan voisi ottaa muutaman siviiliministerin mielien rauhoittamiseksi, puhumattakaan siitä, että sotilaiden ei voi kohtuudella odottaa selviytyvän sellaisista hommista, joita ei voi hoitaa pyssyllä uhkaamalla. Sisäministeriö kuuluisi ilman muuta jollekulle vakaalle ja luotettavalle kenraalille, mutta Timo Soinin voisi panna vaikka työvoimaministeriksi - siihen paskahommaan on niin kommunistit kuin populistit ennenkin lykätty rauhoittumaan. Osmo Soininvaara kannattaisi nimittää juntan sosiaali- ja terveysministeriksi, koska hän kuitenkin luulee tietävänsä niistä asioista enemmän kuin kukaan muu, ja Alexander Stubbin tulisi pitää ulkoministerin salkkunsa - hän saisi varmaan ulkomaat uskomaan, ettei Suomea vastaan ole mielekästä panna toimeen sanktioita eikä boikotteja, vaikka meillä sotilasjuntta onkin.
Missäkö roolissa näkisin itseni sotilasjuntan Suomessa? Sadistisen mielenlaatuni tuntevat vakiolukijat varmaankin arvelevat minun kärkkyvän vankileirikomendantin tai teloitusvastaavan hommia, mutta itse asiassa minua huvittaisi paljon enemmän käydä töissäni, elää rauhassa, tienata palkkaa ja maksaa veroja joutumatta nettihäiriköiden terrorisoimaksi. Poliitikkojamme ei nykyisellään kiinnosta varjella oikeuttani rauhalliseen elämään. Jos vaikka sotilaita kiinnostaisi?
