Porvarillinen idylli

Nyt kun kesälomani on alkanut, olen oleskellut enimmän aikaa Marian kanssa hänen kesäkämpässään Varissuolla, jos kohta olemmekin käyneet kaupungilla - ja minä poikennut kotona Ylioppilaskylässä - miltei päivittäin. Menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että yhteiselämä on sujunut enimmäkseen harmonisissa merkeissä ja suhde syventynyt merkittävästi. Tunnen itseni hyväksi mieheksi ja YTM:ksi. Sitä vakuuttuneempi olen feminismin yleisestä vahingollisuudesta ja valheellisuudesta. Sitä kannattamalla sain vain takkiini. Sitä vastustamalla olen saanut seurakseni hyvän ja reilun ihmisen, joka rakastaa minua. Yksikään feminismin tarjoama elämänohje ei ole ollut hyväksi. Jopa feministien käsitykset naisen seksuaalisuudesta ovat nykyisen kokemukseni mukaan päin helvettiä. Lukekaa femakkojen kirjoja ja tehkää täsmälleen päinvastoin kuin niissä neuvotaan. Vannon ja vakuutan, että saatte silloin ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa tai ainakin hyvän tyttöystävän.

Ahkeran seurustelemisen lisäksi olen myös lueskellut ainakin jossain määrin lisensiaattityöhöni liittyvää kirjallisuutta, nimittäin Günter Grassia, jonka Ein weites Feld on edelleenkin työn alla, mutta jonka tuoreehko romaani sodan saksalaisista uhreista ja näiden kohtalon jälkikaiuista Saksan nuoren uusnatsirahvaan keskuudessa, Im Krebsgang, osoittautui sekä hyväksi kirjaksi että varsin relevantiksi oman lisensiaattityöni kannalta, koska tarkoitukseni on sisällyttää siihen luku Bienekin tetralogian oleellisia teemoja (itäalueiden tavallisten saksalaisten kohtalo, saksalais-puolalainen raja- ja sekakulttuuri ym.) käsitelleistä muista kirjailijoista. Tähän asti listaan ovat päässeet Grassin lisäksi Erwin Strittmatter (joka kirjoitti saksankielisiä romaaneja alasorbinkielisestä kylämiljööstä), Johannes Bobrowski (joka kirjoitti itäeurooppalaisesta mystiikasta) ja Hermann Kant (DDR:läinen valtion juoksupoika, jonka ainoa hyvä romaani Der Aufenthalt käsittelee hänen sotavankeuttaan sodan loppuvaiheessa pikakoulutettuna nuorena saksalaissotilaana Puolassa). Joukon jatkoksi pitänee lisätä vielä kreivitär Marion Dönhoff, jonka tuotantoon olenkin viime vuosina - ja nyt parastaikaa - tutustunut perusteellisesti. Tosin myös Ralph Giordano on kirjoittanut Itä-Preussista.

Sellainenkin kirjailija on kuin Arno Surminski, joka on ilmeisesti kirjoittanut etupäässä nostalgiakirjallisuutta Itä-Preussista. Hänen teoksensa eivät ole ihan niin huonoja, ettei niitä kannattaisi tutkia, mutta herran nimen kohdalla on tyhjä aukko kaikissa kirjallisuudenhistorioissa, lieneekö tematiikka sitten ollut niin tabu vasemmistovivahteiselle yliopistovakiintuneistolle ("vakiintuneisto" on minun termini "establishmentille"). Itse asiassa siinä voisikin olla minulle sauma "etwas Neues zu leisten".

Hiski ja Panu raggareina

Viimeöinen uni oli aivan pakko kirjoittaa herättyä muistiin. Unen päähenkilönä oli minun lisäkseni Hiski Haapoja. Minä olin saanut jostain suuren määrän rahaa ja ostanut Mercedes-Benzin, minkä jälkeenkin olin rikas. Koska en itse osannut ajaa autoa, pyysin Hiskin kuskiksi. Hiski oli tosin lupautunut kuuluisalle tamperelaiselle historioitsijalle ja eheän isänmaan palauttajalle lastenvahdiksi, ja kuuluisan tamperelaisen historioitsijan ja eheän isänmaan palauttajan vaimo oli käärmeissään Hiskille siitä, että tämä lähti kuskikseni kotivahdin hommien hoitamisen sijasta, mutta kuuluisa tamperelainen historioitsija ja eheän isänmaan palauttaja rauhoitteli vaimoaan ja pyysi tätä päästämään Hiskin kuskiksi, koska eihän joka päivä sentään Mersulla pääse ajelemaan. Hiski siis lähti ajamaan minua pitkin kaupunkia, ja esiinnyimme rehvakkaina raggareina ja olimme kovasti äkkirikastunutta olevinamme. Totesimme kuitenkin, että kuvasta puuttuu äänekäs ghettoblasteri (tätä sanaa käyttäen), jolla voisimme huudattaa mahdollisimman törkeää, epämelodista ja äänekästä musiikkia ajellessamme ja terrorisoida ihmisiä. Päätimme ostaa ghettoblasterin ja lähteä mersulla maailmaa kiertämään road-elokuvan malliin. Kaurismäenkin nimi tuli mainituksi. Sen jälkeen heräsin.

Tämä kai liittyy jotenkin palkkapäivään ja loman alkamiseen.

Röökit vittuun, perkele, osa II: Paskasakki vittuun minun olohuoneestani, saatana

Tommin kommentin luettuani tuumin, että voisin kertoa vielä parilla sanalla, miksi kannatan röökien poistamista kapakoista (ihan itsestäänselvien syiden lisäksi). Kyse on yksinkertaisesti siitä, että julkinen tila on vapautettava röökin ja röökiväen ylivallan alta ja palautettava kilteille kunnon ihmisille. Kapakat ovat valitettavasti suomalaisen kulttuurin julkisista tiloista keskeisimpiä, kuten erinomaisen hyvin tiedämme siitä, miten tiukassa ns. pillu on kapakoissa käymättömälle miesihmiselle tässä maassa. Kapakoiden väkivaltaisuudet johtuvat pitkälti siitä, että kapakkaelämä, toimiessaan tupakoitsijoiden ehdoilla, on alistunut rikosluontoisten, psyykkisesti labiilien ja väkivaltaisten alaluokan edustajien valtaan, koska tupakointi on kuitenkin yleisempää ja tyypillisempää tämän alaluokan keskuudessa. Paskasakkiakin on luonnollisesti tiettyyn rajaan asti suvaittava kaikille yhteisessä tilassa, mutta ei ole reilua, kohtuullista eikä tasapuolista, että paskasakkiin kuulumaton ihminen pakotetaan keskeisessä ja merkittävässä osassa julkista tilaa noudattamaan paskasakin tapoja tai sietämään niitä oman terveytensä uhalla. Julkinen tila ei kuulu alaluokan yksinään hallittavaksi. Se kuuluu kaikille, ja jos alaluokka haluaa siellä olla, alaluokka saa opetella elämään meidän ehdoillamme, ei päinvastoin.

Ugus inisi taannoin joko Mummilan Janin tai Maailman keisarin kommenttiosastossa jotain siitä, kuinka "isoveli" kieltää taas kaiken kivan, tupakan jälkeen varmaan viinan ja seksinkin. On oikein helvetin hieno juttu, että nämä röökiä röyhyttävät ugukset kitisevät - mitä äänekkäämmin ja tuskaisemmin, sen parempi. Suomalaisten enemmistö on tupakoimattomia ja johan se on saatana, jos meidän pitää säätää elämäämme epäterveellistä, vastenmielistä ja meidänkin keuhkoihimme vahingollisesti vaikuttavaa pahetta harrastavan addiktivähemmistön mieliksi. Sitä paitsi jos vähemmistöjen suvaitsemisesta puhutaan, on täällä sellainenkin vähemmistö kuin astmaatikot, jotka hekin varmasti joskus haluaisivat mennä kaverien kanssa kaljalle. Röökiväellä ei ole mitään moraalista oikeutta estää astmaatikkoja tulemasta kapakkaan. Röökiväki voi aivan hyvin opetella olemaan kapakassa röökittä. Saa siellä silti edelleenkin viinaa ja naisia.

Koska Ugus ja muut röökimykset - tämän sanan keksin joitakin vuosia sitten tarkoittamaan epähuomaavaista tupakoitsijaa, ja arvasitte jo, että se on kontaminaatio röökistä ja röyhkimyksestä - eivät ole ikinä yksien sauhujen verran miettineet muiden ihmisten ottamista huomioon, he eivät pysty näkemään tupakkakieltoa ravintoloissa muuna kuin "ison veljen" määräilynä. Todellisuudessa ei ole kyse "isosta veljestä", vaan aivan yksinkertaisesti siitä, että röökimykset kukkoilevat jalat pöydällä puolityhjässä kapakassa, jonka ovat omineet itselleen, samalla kun kunnon ihmiset värjöttelevät ulkona. Eikö helkutti soikoon olisi jo aika ottaa se kapakka kunnon väen käyttöön ja heittää röökimykset mäkeen? Jos tässä jotakuta voi verrata "isoon veljeen", niin lähinnä näitä hamppariröökimyksiä sun muita uguksia, jotka sukupuolielinten nimiä ölähdellen ja sätkää heristäen yrittävät karkoittaa meidät omasta olohuoneestamme. Sellaista ei perkele kuulu sietää.

Täältä tulee demokraattinen kulttuurivallankumous. Tumpatkaa jo ne vitun röökit, tai lennätte pellolle MEIDÄN julkisesta tilastamme, saakeli. Ja muistinkos jo sanoa: Kaikki valta keskiluokalle! Eläköön pikkuporvariston diktatuuri! Alas ylä- ja alaluokka! Alas riistäjät ja pummit!

Sunnudagskvöld til mánudagsmorguns

No, oikeasti ei ole vielä sunnuntai-ilta, eikä sitä kai ole tarkoitus valvoa maanantaiaamuun asti. Timon myöhästynyt kuolinuutinen on vetänyt niin masentuneeksi, etten ole oikein mitään osannut tehdä.

Kadulla näin selvästi raskaana olevan naisen kulkevan tupakki kädessä ja kaljatölkki toisessa. Tekisi melkein mieli sanoa jotain, mutta toivon, että kyseessä oli Yhtyneet psykonartut ja huithapeliämmät ry:n ihan vain minun kiusakseni järjestämä performanssi. Paras olla provosoitumatta mokomasta.

En jaksanut oikein kirjakaupassakaan hillua. Tuli kyllä ensin ilman Mariaa ostettua kaksi Piko ja Fantasio -albumia ja Marion Dönhoffin kirjallista jäämistöä edustavia saksankielisiä pokkareita, sitten Marian kanssa pari ruotsinkielistä taskukirjaa (Strindbergin saaristolaisjuttuja sekä jonkun amerikkalaisen baptistipastorin ihan tolkulliselta vaikuttava kirja fundiskristityistä) ja yksi suomenkielinen - Plutarkhoksen elämäkerrat kuuluisista miehistä, se on niitä WSOY:n Laatukirjat-sarjan niteitä, viimeksi ostin Huizingan Keskiajan syksyn, jota en ollut aiemmin lukenut (nyt suurimmaksi osaksi olen). Tosin tulin siellä nähneeksi kahdella kympillä kaupattavan avaruusasemasimulaatio-ohjelman, joka kyllä tekisi mieli ostaa viime aikoina hieman pätkineen Redshiftin kaveriksi.

Irlannistakin tuli tyhmyyksissä tilattua taas neljällä kympillä kirjoja, ikään kuin panuttavaa ei olisi ennestäänkin rästissä. Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosittaisjulkaisu alkoi muka ilmestyä vasta äskettäin, ja nyt sitäkin on jo kahdeksan numeroa - piti hankkia ne kolme, joita ei vielä ollut, ja niiden lisäksi pari novellikokoelmaa ja yksi pikku romaani. Novellikokoelmat olivat Pádraic Breathnachin Buicéad Poitín ("Ämpärintäysi pontikkaa") ja Colm Ó Ceallaighin Clann na Feannóige - en nyt muista, mikä se feannóg on, enkä jaksa kaivaa Ó Dónaillin sanakirjaa esille. Kiintoisaa vertailla kirjojen ulkoasua. Breathnachin kirja on ilmestynyt 70-luvun lopussa, se näyttää lähinnä hikiseltä omakustanteelta, ja kannessa on virheellistä iiriä, vaikka kirjailija itse kirjoittaa sujuvaa connachtilaista. Typografia on melkein itäeurooppalainen ja kirjasinlaji valjua groteskia. (Groteski tarkoittaa samaa kuin englannin termi sans-serif, siis kirjasinlajia, jossa ei harrasteta noita antiikvalle ominaisia pääteosia. 70-luvulla groteskia pidettiin modernina, ja mikään ei tunnetusti vanhene niin nopeasti kuin aikansa moderni - nykyään groteskista tulee heti mieleen 70-luvun yrjöiset ja lattiavirtsaiset julkiset vessat. Kyllähän nykyäänkin näkee usein pökäleen vessan lattialla, mutta lapsuudessani julkiset vessat Suomessa olivat säännöllisesti niin kehitysmaisessa kunnossa, että mieluummin pidätteli viimeiseen asti kuin alistui menemään siihen hirveyteen. Valehtelematta näytti siltä, että esim. VR:n palveluksessa toimi silloin ahkeria, kalliisti palkattuja ja runsailla työsuhde-eduilla hommiinsa houkuteltuja vessansotkijapartioita, jotka työkseen, terveyttään säästämättä ryyppäsivät ja ylensöivät itsensä sellaiseen tilaan, että saattoivat oksentaa, kusta ja ulostaa uusin voimin jokaisen vessan yksilöllisenä käsityönä täysin sanoinkuvaamattomaan tilaan.) Ó Ceallaighin kirja taas on aivan uusi, ja sen ulkoasu on värikäs ja näyttävä - kirjasimet tietenkin hienostunutta antiikvaa. Se pieni romaani muuten on Mícheál Ó Conghailen tarina yksinäisestä vanhasta miehestä, joka rakastuu traagisesti nuoreen tyttöön - Seachrán Jeaic Sheáin Johnny, eli Jeaic Sheáin Johnnyn harhautuminen, tai harhapolku. (Jeaic Sheáin Johnny eli "Johnnyn [pojanpoika] Seánin [poika] Jeaic" - Jeaic on iirin oikeinkirjoituksen mukainen tapa kirjoittaa nimi Jack, Johnny voisi ehkä olla Janaí - on tyypillinen iirinkielisen maaseudun tapa muodostaa puhuttelunimiä. Isoäidin aikoinaan Pohjanmaalla kuulema "Eetun Jussin Hilma" on samalla tavalla muodostettu suomalainen maalaisnimi.) Ó Ceallaigh on tunnettu mukaansatempaavista seikkailutarinoistaan, kuten villin lännen romaanista Brídín an Dilleachta, mutta ensimmäisestä novellistaan päätellen tämä kokoelma on nyyhkytavaraa. Ó Ceallaigh muuten kirjoittaa myös markkina-arvonäkökulmasta varsin realistisesti nuorten ns. rakkauselämästä.