Pienimuotoinen kuolemattomuus

Katsokaapa tätä linkkiä.

Myönnetään: lisäsin siihen pari yksityiskohtaa (kemian opiskeluni, ammattini, syntymäaikani ja -paikkani), mutta fanitus on ihan paikallisten hommaa - löysin sivun sattumalta autogooglatessani.

Muuten kyllä en juurikaan ole ollut tekemisissä iirinkielisen Wikipedian kanssa. Suuri osa siitä on editoitu täysin ala-arvoisella kielellä, ja kun yritin pari kuukautta sitten oikoa eräistä artikkeleista pahimpia virheitä, ne palautettiin sinne takaisin. Silloin kyllä loppui kärsivällisyys. Jollei apu kelpaa, niin pitäkää tunkkinne.

"Siit tulee hyvä olo kun huomaat että osaat ite"

Tommi kirjoitti Merkinnöissään ihailevansa Cityn Amis-artikkelin Villeä, koska tämä alkaa kuulostaa skarpilta ja aikuiselta heti kun puhe kääntyy itse ammattiin. Olen Tommin kanssa aivan samaa mieltä. Yksi minun viime aikoina suuresti ihailemistani henkilöistä on muuan neiti Milla H, joka toimi toissa ja viime vuonna kantakahvittamoni kokkina, tai oikeastaan leipurina - hän opiskeli ainakin tuolloin alaa täkäläisessä ammattikorkeakoulussa. Hän oli tietysti tavattoman nätti ja upea - melko pienikokoinen, mutta täältä ylhäältä kaikki tytöt näyttävät pieniltä - ja kyllähän minun täytyy myöntää, että vähän ihastuin häneen, mutta ennen kaikkea siksi, että hän teki niin skarpin, ammattitaitoisen vaikutelman. Amistytöt - ja tässä tarkoitan nimenomaan ammattikorkealaisia - ovat aina vedonneet minuun järkevyydellään ja aikuisuudellaan, mutta koska he tavallisesti polttavat tupakkia ja juovat viinaa, he ovat minun horisonttini ulkopuolella.

Nuorena kuvittelin, että yliopistoista löytyisi fiksua seuraa. Yliopistot kuitenkin houkuttelevat puoleensa neuroottisia nörttimiehiä ja tasapainottomia humanistinaisia, joiden kummankin löyhäpäisyyskin ilmenee niin erilaisella tavalla, että he vihaavat toisiaan. Ammattikorkeaan menee sitä vastoin ihan tasapainoista, järkevää ja mukavaa porukkaa, joka osaa kommunikoida, sen sijaan että tarttuisi jonkin käsittämättömän arvovaltasyyn takia johonkin puoleen sanaan. Neiti H. osasi kommunikoida suoraan ja konstailematta, ja siitä tuli aivan saakelin hyvä olo, että tuollaisiakin on. Mutta ei meille, ei, vaan ammattikorkean omille pojille, ja taitaakin olla parempi niin. Noin hyviä naisia ei kukaan akateeminen ansaitse.

(Onkin muuten tyypillistä, että minunkin nyttempi tyttöystäväni opiskelee sellaista akateemista alaa, joka on hyvin lähellä ammattikorkeaa - hänkin on kielialalla, muttei mikään neuroottinen filologi, joka pilaisi aivonsa jollain genderteorialla ja sorrettuisuuskokemuksentiedostamistieteellä, vaan kääntäjä.)

Tiedättekö muuten, mikä tulee mieleen neuroottisista humanistinaisista, jotka alkavat inistä heti kun ovat haistavinaan naiseuden loukkaamista toisen puheissa? Ne ämmät käyttäytyvät tasan samalla tavalla kuin väkivaltaiset öyhöttäjät, jotka yhtäkkiä puhkeavat ynisemään: Sanoitsä jätkä jotain? Vittu sanoitsä jotakin? italowesternin pahishahmon äänellä - kun heidän itsetuntoaan on loukattu ja loukkaus on tarvis pestä pois verellä, hampaankappaleilla ja luunsiruilla. - Ehkä ne humanistipimut juuri tämän takia rakastavat öyhöttäjiä. Ovat kuitenkin viime kädessä samaa maata kuin maalarin housut.

Aa-pi-nen

Lopultakin kouluissamme siirrytään realistiseen, lasten todellisuutta lähellä olevaan opetukseen. Uusi, pedagogisesti virtaviivaistettu aapinen kuvaa maailmaa sellaisena kuin nykyihmiset sen kokevat. Tämän takia sen toivotaan auttavan lapsia samastumaan kirjallisuuden esittämiin maailmoihin ja kohtaloihin ja edistävän lukukulttuuria.

A a. P p.

An-na ja Pet-te-ri.

An-na on pie-ni sie-vä nei-to-nen. Kaik-ki pi-tä-vät An-nas-ta. An-na on ys-tä-väl-li-nen kai-kil-le. An-na aut-taa las-ten-tar-has-sa leik-ki-tä-te-jä. An-na me-nee en-si vuon-na y-li-o-pis-toon.

Pet-te-ri on y-li-o-pis-tos-sa. Pet-te-ri kir-joit-taa gra-du-a. Pet-te-ri o-saa mon-ta kiel-tä. Pet-te-ris-tä tu-lee en-si vuon-na mais-te-ri. Kyl-lä-pä Pet-te-rin äi-ti on yl-pe-ä po-jas-taan. Pet-te-ris-tä tu-lee vie-lä suu-ri tie-de-mies.

Pet-te-ril-lä ei o-le tyt-tö-ys-tä-vää. Pet-te-ri is-tuu il-lal-la py-tyl-lä ja lu-kee leh-te-ä, jos-sa on a-las-to-mi-en tyt-tö-jen ku-vi-a. Pet-te-ri lyp-sää pip-pe-li-ään. Pet-te-ri-ä hä-vet-tää. Pet-te-ri ei ha-lu-a lu-ke-a leh-ti-ä. Pet-te-ri ei ha-lu-a lyp-sää pip-pe-li-ään. Pet-te-ri ha-lu-aa vai-mon. Pet-te-ri ha-lu-aa lap-si-a. Pet-te-ri käy ai-ne-jär-jes-tön juh-lis-sa. Siel-lä pu-hu-taan ruot-si-a. Myös Pet-te-ri pu-huu ruot-si-a ai-ne-jär-jes-tön juh-lis-sa. Siel-lä on pal-jon mu-ka-vi-a tyt-tö-jä. Mut-ta mu-ka-vim-mat ty-töt polt-ta-vat tu-pak-kaa. Pet-te-ri ei pol-ta tu-pak-kaa.

An-na nä-kee Pet-te-rin ka-dul-la. An-na ky-syy: Ku-ka tuo on? Se on Pet-te-ri, sa-no-taan An-nal-le. Pet-te-ri o-saa pal-jon kie-li-ä.

An-na al-kaa i-hail-la Pet-te-ri-ä. An-na seu-raa Pet-te-ri-ä kaik-ki-al-le. An-na lä-het-tää Pet-te-ril-le i-hai-li-ja-kir-jei-tä. Pet-te-ri on i-loi-nen. An-na ei pol-ta tu-pak-kaa. An-na pi-tää lap-sis-ta. An-na ha-lu-aa op-pi-a kie-li-ä.

Pet-te-ri sa-noo An-nal-le: mi-nä ha-lu-an si-nut tyt-tö-ys-tä-väk-si, kos-ka si-nä pi-dät mi-nus-ta. An-na sa-noo: mi-nä en pi-dä si-nus-ta. Pet-te-ri sa-noo: mik-si sit-ten kir-joi-tat i-hai-li-ja-kir-jei-tä? An-na sa-noo: po-lii-si! Po-lii-si tu-lee ja vie Pet-te-rin van-ki-laan. Nyt Pet-te-ri on van-ki-las-sa. Van-ki-las-sa on i-so-ja pa-ho-ja se-ti-ä. Pa-hat se-dät lyö-vät Pet-te-ri-ä pää-hän lyi-jy-put-kel-la. Pet-te-rin pää sa-noo: riks räks! Nyt Pet-te-rin pää on rik-ki. Pet-te-ris-tä ei tu-le tie-de-mies-tä. Pet-te-rin äi-ti it-kee: yy-hyy-hyy! An-na nau-raa: hi-hi-hii!

Ö ö Öy öy

Öy-höt-tä-jät.

Ilk-ka on pie-ni poi-ka. Ilk-ka on yk-sin. Öy-höt-tä-jät o-vat i-so-ja poi-ki-a. Öy-höt-tä-ji-ä on mon-ta. Öy-höt-tä-jät öy-höt-tä-vät: öy-höy-höy! Öy-höt-tä-jät nau-ra-vat: hö-rö-hö-rö! Nyt öy-höt-tä-jät nä-ke-vät Il-kan. Öy-höt-tä-jät ot-ta-vat Il-kan kiin-ni. Ilk-kaa pe-lot-taa. Ilk-ka al-kaa it-ke-ä. Öy-höt-tä-jät al-ka-vat nau-raa. Öy-höt-tä-jät lyö-vät Ilk-kaa nyr-kil-lä. Se te-kee ki-pe-ää. Ilk-ka huu-taa: ai-jai-jai! Öy-höt-tä-jät nau-ra-vat: hö-rö, hö-rö! Nyt Il-kal-ta mur-tuu luu. Luu sa-noo riks räks! Se te-kee ki-pe-ää. Nyt Ilk-ka vie-dään sai-raa-laan.

Öy-höt-tä-jät saa-vat an-ka-ran ran-gais-tuk-sen. O-pet-ta-ja sa-noo kai-kil-le öy-höt-tä-jil-le: Hyi-hyi-hyi! Se on hy-vin an-ka-ra ran-gais-tus. Reh-to-ri siir-tää yh-den öy-höt-tä-jän rin-nak-kais-luo-kal-le. Se on vie-lä an-ka-ram-pi ran-gais-tus. Öy-höt-tä-jä jou-tuu pois ys-tä-vi-en-sä luo-kal-ta. Hu-ma-nis-ti sa-noo: öy-höt-tä-jä saa trau-man. Trau-ma on ko-vin pa-ha a-si-a. Mut-ta öy-höt-tä-jä pär-jää uu-del-la luo-kal-la. Öy-höt-tä-jä saa uu-si-a ys-tä-vi-ä. Öy-höt-tä-jä o-pet-taa uu-si-a ys-tä-vi-ä öy-höt-tä-mään. Öy-höt-tä-jä sa-noo: öyh öyh! Ys-tä-vät sa-no-vat: öyh öyh! Nyt öy-höt-tä-ji-ä on en-tis-tä e-nem-män. Kai-kil-la öy-höt-tä-jil-lä on pal-jon ys-tä-vi-ä. On hy-vä ol-la ys-tä-vi-ä, sa-noo hu-ma-nis-ti.

Nyt Ilk-ka pää-see sai-raa-las-ta. Kaik-ki van-hat öy-höt-tä-jät sa-no-vat: öyh öyh! Myös uu-det öy-höt-tä-jät sa-no-vat: öyh öyh! Kaik-ki öy-höt-tä-jät ko-koon-tu-vat Ilk-kaa lyö-mään. Kai-kil-la on yh-tei-nen har-ras-tus. Sel-lai-sis-ta saa pal-jon ys-tä-vi-ä, sa-noo hu-ma-nis-ti.