En oikein löydä sanoja sille, miten syvästi tämä ärsyttää minua - toki ennen kaikkea muistutuksena siitä, miten epäkypsä olen itse nuorempana osannut olla. Esimerkiksi jonkin Hommafoorumin rasistinen kiukuttelu tuntuu joltain sellaiselta, mihin olisin itse voinut hairahtua alle kymmenvuotiaana. Päällimmäinen reaktioni on siis kärsimättömyys suhteessa aikuisiin ihmisiin, jotka alentuvat käyttäytymään kuin pikkupennut. Samalla tavalla minua ärsyttävät mielestään varmaankin hyvin fiksut vasemmistolaiskakarat, jotka laukovat samanlaisia tyhmyyksiä kuin minä pari-kolmekymppisenä. Ne typeryydet olivat omana aikanaan ymmärrettäviä, mutta nykyään on toinen tilanne.
On totta, että yksi Suomen vastenmielisimmistä journalisteista Ulla Appelsin johtaa Ilta-Sanomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Venäjän uhkaa olisi. Venäjä on osoittanut uhkaavuutensa hyökkäämällä aseellisesti naapurimaihinsa, ja Venäjän uhka on todellisuutta, vaikka se on myös Ulla Appelsinin mielestä todellisuutta. Kokonaan toinen juttu sitten on, että Ulla Appelsin käyttää Venäjän uhkaa hyväkseen tehdäkseen äärioikeistolaisuutta hyväksyttävämmäksi, koska elää vielä siinä menneisyydessä, jossa huomattava osa "äärioikeistolaisuudeksi" leimatusta toiminnasta oli täysin legitiimiä maanpuolustusystävällisyyttä.
Appelsin on useammin kuin kerran sanonut, että isänmaallisuus ei ole rasismia - mikä on aivan totta; mutta käytännön kirjoittelussaan hän on pikemminkin pyrkinyt esittämään ilmiselvät fasistiset ja rasistiset lurjukset väärinymmärrettyinä isänmaallisina. Hänelle ei juolahda mieleen - tai sitten hän vain teeskentelee niin - että ne lurjukset voisivat nykytilanteessa olla epäisänmaallisia, vieraiden valtojen ohjaamia vaikuttaja-agentteja.
Appelsin on siis käytännössä samalla puolella - Suomen vihollisten puolella - kuin ne vasemmistolaiset, jotka pyrkivät esittämään maanpuolustuksen lähtökohtaisesti oikeistolaisena asiana. Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että maanpuolustushengen pitäisi olla jotain fasismia. Toki maanpuolustukseen liittyy ajatus isänmaan suojelemisesta ulkoisia vihollisia vastaan, ja tästä voidaan sitten helposti johtaa äärioikeiston suosimia vierasviha-ajatuksia. Mutta yhtä lailla siihen kuuluu kaikkien kansalaisten yhdistäminen yhteisen isänmaan asian taakse - uskonnosta, aatesuunnasta, ihonväristä ja etnisestä taustasta riippumatta, siis se paljon puhuttu talvisodan henki.
Itse asiassa juuri tämä kansalaisuusperustainen isänmaallisuus on ollut aika tyypillinen asenne tuolla sotilaallisella puolella. Eräs kaverini, joka ei todellakaan ole mikään maailmaahalaava rajojen avaaja, tapaa sanoa, että suomalainen on se, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Kaikki muut suomalaisuuden määritelmät, vallankin etnisyyteen perustuvat, ovat tästä näkökulmasta torjuttavaa hajotustyötä.
Putinin asiaa Suomessa ajavat tahot vasemmalla ja oikealla kuitenkin tekevät juuri hajotustyötä, jonka motiiveja, ideoita ja iskulauseita sietää tarkemminkin pohtia.
Mainitsin edellä lähtökohtaisen maanpuolustusvihamielisyyden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pelkästään Venäjän mainitseminen uhkana, johon olisi varauduttava, on jotenkin sopimatonta ja kauheaa. Ymmärrän jossain määrin tämän näkemyksen silloin kun arvostellaan materiaalista sotavarustelua, mutta silloin kun jonkinlaisiksi vasemmistolaisiksi tai vihreiksi idealisteiksi ja rauhanliikeläisiksi julistautuvat henkilöt paheksuvat esimerkiksi Saara Jantusen infosotakirjoittelua, tekee mieli sanoa pahasti.
Asia on nimittäin niin, että silloin kun minä olin nuori pasifistinen idealisti, juuri se viiteryhmä puhui suu vaahdossa siitä, kuinka tärkeää olisi päästä pois vanhentuneiden pyssyleikkien juoksuhaudoista ja ymmärtää tulevaisuuden uhkia, jotka tulisivat mm. tietoverkkojen kautta. Luulisi sen nyt ilahduttavan tätä porukkaa, että puolustusvoimissa on herätty keskustelemaan tästä kyseisestä uhasta ihan vakavissaan, puhumattakaan siitä että tämän uhan torjumiseen ei tarvita asekoulutusta.
Mutta ei. Aivan samat tyypit - siis fyysisesti samat ihmiset - jotka silloin ennen vanhaan vastustivat pyssyisänmaallisuutta, vastustavat nyt infosotapuhetta. Kai taustalla on se älymystölle ominainen ajattelutapa, että "kriittiseltä intellektuellilta" vaaditaan isänmaan edun "rohkeaa kyseenalaistamista", sen sijaan että intellektuelli pohtisi, mitä isänmaan etu käsitteenä merkitsee näinä päivinä ja tässä ajassa. Toki tiedän kokemuksesta, että isänmaalliseksi intellektuelliksi ei oikein kannata ryhtyä, koska silloin joutuu välittömästi vaille puolustajia: vasemmisto pitää natsina ja äärioikeisto epäilee soluttautujaksi ja vasikaksi.
Sitten tietysti moni pitää kaikkea huolta Venäjän uhasta venäläisiin ihmisiin suuntautuvana rasismina. Tämä tunne on monilla varmasti aivan aitoa ja vilpitöntä, mutta yhtä selvää on, että resonaattorit ja Moskovan trollit pyrkivät parhaansa, tai pahimpansa, mukaan vahvistamaan sitä. Se liittyy toki myös tuohon lähtökohtaiseen maanpuolustuskielteisyyteen: edes sellainen mahdollisuus ei mene jakeluun, että maanpuolustuksessa olisi kyse mistään muusta kuin murhanhimon huumauksessa elävien sadististen rasistien halusta tappaa ja rääkätä venäläisiä. Se, että se murhanhimon huumaus ja sadistinen rasismi suuntautuu nykyään ihan eri kansallisuuksiin, ei ota valjetakseen näille russofobinmetsästäjille.
Vasemmistolaisesta taustasta käsin voi myös päätyä uskomaan, että huoli Venäjästä on pelkkä tekosyy vaientaa vasemmistolainen ajattelu ja keskustelu. Liian moni vanhan koulukunnan vasemmistolainen ajattelee, että sananvapauden koetinkivi on oikeus ymmärtää ja hyysätä äänekkäästi Venäjää saamatta vastaväitteitä. Juuri tällaiset tyypit ylläpitävät hölmöilyllään typerää mielikuvaa vasemmistolaisuudesta erityisen Putin-ystävällisenä suuntauksena. Näkisin mieluummin keskuudessamme sellaisia vasemmistolaisia, jotka puhuisivat köyhien, homojen, maahanmuuttajien ym. päähänpotkittujen ryhmien oikeuksista sotkematta aiheeseen täysin asiattomia löpinöitä siitä, miten maanpuolustus ja Venäjän uhkaan varautuminen muka on fasismia.
Omanlaisensa kiusa ovat sitten ne rikkiviisaat, joiden mielestä kaikenlainen kriittisyys Venäjää kohtaan on hysteerisyyttä, kauhupropagandaa ja ajattelemattomuutta, kun taas Putinin kantojen "ymmärtäminen" on järkevyyttä ja rationaalisuutta. Muuan huolestuttavan korkealla paikalla yhteiskunnassamme toimiva tyyppi ei pysty sanomaan sanaakaan Putinista korostamatta sitä, kuinka "rationaalinen" Vovka päätöksissään on. Mieleen tulee, kuinka äärioikeistolaiset aina julistavat jonkun gurunsa olevan "kiihkoton" keskustelija, vaikka tämä olisi kirjoituksistaan päätellen jollei nyt täysin seinäänsidottava pähkähullu niin ainakin joka asiaan emootio edellä menevä itkuiikka.
Kun erilaiset Putinin ymmärtäjät pyrkivät selittämään kaikki Putinin teot rationaalisiksi, takana on varmasti jossain määrin pelko ja yritys hallita sitä kieltämällä tosiasiat. Ajatus, että itänaapurin ruorissa olisi arvaamaton, improvisoiva sähläri viritetty ydinpommi käsissään, on hyvin ahdistava. Siksi pitää tuudittautua uskomaan, että siellä on järkevä toimija, jonka kanssa voi käydä kauppaa ja tehdä kompromisseja ja jonka tempaukset voi ennakoida.
Tämä näkemys tietysti on ainakin täällä Suomessa pitkälti YYA-kauden perintöä. Venäjä, kuten Neuvostoliitto, on tässä katsannossa vähän niin kuin japanilaisten herkkusuiden rakastama, mutta tappavan myrkyllinen pallokala: se pitää osata laittaa oikein, niin siitä saa maukkaan aterian. Tällaiset keskustelijat korostavat mielellään Venäjän taloudellisia mahdollisuuksia muistellen Kekkosen aikoja, ikään kuin pelikenttä ja säännöt eivät olisi sen jälkeen ratkaisevasti muuttuneet.
Itse asiassa Neuvostoliitto oli juuri vastapelurina huomattavasti vähemmän pelottava kuin nykyinen Venäjä. Yksi tärkeä syy siihen, miksi Suomesta ei taistolaiskauden tuloksena tullut itäeurooppalaista "kansandemokratiaa", oli se, että pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitto ei enää ollut ekspansiivinen ja itsetuntoinen suurvalta. Sitä johtivat vanhenevat puoluepukarit, jotka halusivat tehdä maastaan lepokodin itselleen ja viettää siinä rauhallisesti elämänsä illan.
Blokkirajojen siirtely Euroopassa, esimerkiksi ottamalla Suomi haltuun, oli lopultakin heikäläisille liian suuri riski. Kolmannesta maailmasta saattoi kyllä värvätä köyhiä maita satelliiteiksi, mutta Suomen muuttuminen itäblokin maaksi olisi johtanut kerrannaisvaikutuksiin, joiden kuvitteleminen ilmeisesti sai puoluejohdon kavahtamaan - esimerkiksi Ruotsi, joka sentään oli ja on taloudellisestikin aika merkittävä maa, olisi sillä tavalla ajettu Naton jäseneksi.
Tämän lisäksi tietysti Neuvostoliitto oli kansainvälisen kommunistiuskonnon Vatikaani, ja kyseisen uskonnon ideana oli esittää itsensä reiluuden ja oikeudenmukaisuuden teoriana. Käytännön reiluus oli kuitenkin pulanalaista tavaraa Neuvostoliitossa ja sen alusmaissa, joten maan kommunistipuolue tarvitsi propagandavaltteja oikeudenmukaisuutensa osoittamiseen. Pieni pohjoinen naapurimaa, jonka kanssa sillä oli aikaisemmin ollut riitaa sodaksi asti, kelpasi oikein hyvin vetonaulaksi. Se pelivara, jota Kekkonen saattoi hyödyntää, oli juuri tässä.
Tässä yhteydessä onkin syytä muistaa, että hiljakseen mureneva ja kalkkeutuva loppuaikojen Neuvostoliitto ei suinkaan enää ollut se intressiltään yhteinen peruskallio, jona se usein nähtiin esimerkiksi yksinkertaistetuimmassa amerikkalaisessa propagandassa. Siellä alkoi erottua erillisiä etutahoja, joiden välillä oli ristiriitoja, ja Suomen poliitikot saattoivat käyttää näitä ristiriitoja hyväkseen ja pelata toimijoita toisiaan vastaan.
Nyky-Venäjä on eri juttu. Sillä ei ole mitään syytä esittää reilumpaa kuin onkaan. Se on aivan avoimesti imperialistinen ja sodanhimoinen. Maata hallitsevat ns. silovikit eli armeijan ja turvallisuuspalvelun vahvat miehet, joiden käsitys Venäjän edusta on yksioikoisen suurvaltahenkinen. Mitä sitten yleiseen mielipiteeseen tulee, se on joko kyynisen passivoitunut tai sitten piiskattu Putinin tavoitteiden taakse. Ortodoksinen kirkko seisoo samoin Putinin takana, ja miksei seisoisi, kun kerran se kuhisee vanhoja KGB-agentteja.
Huomattava osa Venäjän kansasta uskoo, että maan vaikeudet ovat USA:n, Naton ja lännen syytä. Ukrainaa ja muita Neuvostoliiton entisiä osatasavaltoja pidetään laajalti Venäjän takapihana, ja pelkkä ajatus sellaisesta kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä, jossa pienet valtiot olisivat edes periaatteen - isojen usein talloman ja pilkkanaan pitämän periaatteen, mutta kuitenkin periaatteen - tasalla samanarvoisia, on Venäjän näkökulmasta pilkkana pidettävää höpinää. Kuten Anna-Lena Laurén on kertonut reportaasikirjoissaan, monet nuoret, Putiniin kriittisesti suhtautuvat venäläiset asennoituvat pieniin valtioihin töykeän imperialistisesti: "pitääkö jokaisella intiaaniheimollakin olla oma valtio?"
(Itse asiassa tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Yhdysvalloissa "jokaisella intiaaniheimolla" ei tosin ole omaa valtiota, mutta viime aikoina sekä ne heimot että yhteiskunta yleisemminkin ovat alkaneet herätä huomaamaan, että niillä moneen kertaan petetyillä ja pilkkana pidetyillä sopimuksilla, joilla alkuperäiskansat saatiin houkuteltua alistumaan Wááshindoonin suuren päällikön valtaan, on sittenkin lain voima. Jokaisella "intiaaniheimolla" ei ehkä ole sielläkään oikeutta omaan valtioon, mutta osavaltiotason suvereniteetti on monille aivan realistinen tavoite, jolle löytyy paljon juridisia perusteita.)
Moni sanoo varmastikin, että Venäjän tylyllä asenteella naapurimaiden itsenäisyyteen on vastineensa amerikkalaisella taholla. Tämä on ihan totta, mutta onko kaksi väärää muka yhtä kuin oikea? Jos tässä maailmassa on yksi valtio, joka niin halutessaan kävelee muiden maiden itsenäisyyden yli, tuleeko elämästä turvallisempaa, jos kuvioihin ilmaantuu toinen samanlainen?
Käsitys Venäjästä jonkinlaisena amerikkalaisen imperialismin vastapoolina kaatuu siihenkin, että Venäjän ideologia ei tänään ole esimerkiksi kommunismi (jota olisi perusteltua ja ymmärrettävääkin pitää rajoittamattoman kapitalismin tasapainottajana), vaan geopolitiikka. Geopoliittisesti Venäjä kyllä näkee itsensä Yhdysvaltain kilpailijana, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Venäjä toimisi jonkinlaisena vastapainona, joka tekisi elämästä meidän kaltaisillemme pienille maille jotenkin vapaampaa ja itsenäisempää.
Venäjän geopoliittiset pyrinnöt tarkoittavat sitä ja vain sitä, että Venäjä haluaa itselleen oikeuden neuvotella vertaisekseen katsomansa maan eli Yhdysvaltojen kanssa siitä, kuka vaikkapa Euroopassa määrää. Venäjä on ehkä valmis sallimaan olemassaolon oikeuden sellaisille pienemmille maille, joilla sen näkökulmasta on historiallinen oikeutus olemassaololleen (kysymykseen tulevat tällöin esimerkiksi Saksa, Ranska, Iso-Britannia tai Espanja), mutta Suomen kaltaiset maat ovat sille pelkkiä pelinappuloita, joilla se haluaa päästä pelaamaan tasavertaisena Yhdysvaltain kanssa.
Hiljattain varsin tolkullinenkin väki jakoi toisilleen Facebookissa venäläistä propagandalinkkiä, joka antoi ymmärtää Venäjällä olevan moraalinen oikeus kiusata valehyökkäyksillä Itämerellä liikkuvia amerikkalaisia sota-aluksia, koska Yhdysvallat sijaitsee niin kaukana Itämereltä, mutta Venäjä on siellä melkein kotivesillään. Linkin levittäjät menivät kuitenkin Venäjän geopolitiikan ansaan.
Asia on nimittäin niin, että kansainvälisillä vesillä millään maalla ei periaatteessa ole sen kummempia oikeuksia kuin toisilla. Amerikkalaisilla ja venäläisillä sotakoneilla on aivan yhtä suuri oikeus liikkua Itämerellä valtioiden aluevesien ulkopuolella, riippumatta siitä kuinka kaukana Yhdysvallat on Itämereltä. Esimerkiksi Peru, Chile ja Argentiina ovat vielä kauempana Itämereltä kuin Yhdysvallat, mutta näistäkin maista tulevilla laivoilla on oikeus purjehtia Itämerellä siinä missä millä tahansa muillakin. Itse asiassahan juuri tämän merien vapauden vuoksi varustajat ovat vuosikymmeniä rekisteröineet aluksiaan ns. mukavuuslippujen alle.
Joka hyväksyy Venäjälle oikeuden pelotella kansainvälisillä vesillä kulkevia amerikkalaisia aluksia Itämerellä siksi että Venäjä on lähempänä kuin Yhdysvallat, hyväksyy Venäjälle oikeuden myös ahdistella naapurimaitaan, "koska ne ovat siinä". Mitä sitten tulee Yhdysvaltain sota-alusten läsnäoloon Itämerellä, voisikohan sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että yksi jos toinenkin kyseisen meren rantavaltioista on omasta demokraattisesti ilmaistusta tahdostaan ryhtynyt Yhdysvaltain Nato-liittolaiseksi, koska asianomaisilla valtioilla on karvasta kokemusta siitä, miltä tuntuu olla Venäjän (tai sen edellisen brändin, Neuvostoliiton) alistama?
Kyllä, en yritäkään kiistää sitä, että Yhdysvalloilla on aina meneillään kaikenlaisia epämääräisiä sotaseikkailuja pitkin maailmaa. Yhdysvalloilla on tietenkin myös rasistisen puoleiset kriteerit sille, keiden maahan se voi lähettää sotilaansa lupaa kysymättä. Siellä missä väki on päivettyneemmän väristä on aina suurempi riski että amerikkalaiset lähettävät joukkonsa paikalle vapautta maahantuomaan. En minäkään tästä pidä, mutta reaalipoliittisesti se tarkoittaa, että amerikkalaiset eivät ole mikään sotilaallinen uhka Suomelle eikä Nato merkitsisi sisäpoliittisia rajoitteita, vaikka toista väitetäänkin.
Venäjällä on toiset kriteerit sille, kuka on "neekeri" eli kuka kuuluu sellaiseen kansakuntaan tai etniseen ryhmään, jolla ei Venäjän mielestä ole historiallista oikeutta itsenäisyyteen eikä riippumattomuuteen Venäjästä. Ne "neekerit" ovat Venäjän rajavaltioita, jotka ovat kerran olleet sen alaisuudessa. Niin Alaskaa kuin Hankoakin takaisin kaipailevaa propagandakirjallisuutta julkaistaan Venäjällä, koska Alaska oli aikoinaan tsaarin siirtomaa ja Hanko hetken aikaa Neuvostoliiton tukikohta. Suomen näkökulmasta Venäjä on ihan asiaperustein vakavampi uhka.
Mitä sitten tulee niihin vanhojen vasemmistolaisten löpinöihin Natosta jonkinlaisena ideologisena liittona, joka muka pakottaa omaksumaan karkean kapitalistisen maailmankuvan, muistutan taas kerran muutamasta avainkohdasta:
1) Nato-maa Norjassa paikallinen sosiaalidemokraattinen puolue veti parhaimmillaan lähes pohjoiskorealaisen yksimieliset äänestystulokset ja yhdisti Nato-lojaliteetin pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen.
2) Nykyhallituksen linjaukset ovat monella tavalla vasemmiston painajainen, mutta kannattaa huomata, ettei ao. hallitus todellakaan ole erityisen Nato-henkinen, ja sen aikana tehdyt ulko- ja kauppapoliittiset päätökset ovat pikemminkin vieneet meitä lisääntyvää Venäjä-riippuvuutta kohti.
3) Monien vasemmistolaisten ihailema Islanti, joka pani huijaripankkiirit vankilaan, on Nato-maa.
Nyligen cirkulerade ett plakat i sociala medier som visade löpsedeln för kvällstidningen Ilta-Sanomat som den i en bättre värld borde se ut. Den förfalskade löpsedeln framställde t ex det skattefusk som framgick ur Panamapappren som ett större problem än fifflet med socialbidrag, som i jämförelse utgör en försvinnande liten summa och som den verkliga Ilta-Sanomat gjorde ett stort nummer av. Dessvärre ogillade kommentaren till plakatet även den rubrik i verkliga Ilta-Sanomat som uttryckte oro över hotet från Ryssland. Rubriken bagatelliserades som ett tendentiöst försök att rikta läsarens uppmärksamhet bort från verkliga orättvisor.
Jag kan inte riktigt hitta ord för att uttrycka min förargelse över det här - dock är jag mest irriterad därför att dessa dumheter påminner mig om hur barnslig jag förr i tiden varit själv. Det man läser på Hommaforumet motsvarar mitt eget tänkande när jag var yngre än tie år. Sålunda ondgör jag mig över forumet ifråga mest därför att det befolkas av vuxna människor som uppför sig som små barn. På ett liknande sätt känner jag mig retad av vänsterungdomar som antagligen anser sig vara mycket intelligenta och vars åsikter kommer alltför nära mina egna dumheter i tjugu-trettiårsåldern. De dumheterna var på sin tid t o m förståeliga, men i dag är situationen en annan.
Det är sant att Ilta-Sanomat leds av en av de mest motbjudande journalisterna i Finland, Ulla Appelsin. Det här innebär dock inte att det inte skulle finnas något ryskt hot. Ryssland har demonstrerat sin hotfulla natur genom väpnade invasioner i grannländer: det ryska hotet existerar trots att även Ulla Appelsin anser det existera. Det är sedan en helt annan historia att Appelsin utnyttjar det ryska hotet för att göra högerextremismen mera acceptabel, eftersom hon alltjämt lever i den förflutna verklighet där en stor del av vad som brännmärktes som högerextremism var fullt legitim försvarsvänlighet.
Appelsin har flera gånger förkunnat att fosterländskhet inte är rasism, vilket ju är helt sant; men i praktiken har hon i sina dagliga skriverier vanligare framställt alldeles uppenbart fascistiska och rasistiska slynglar som missförstådda fosterlandsvänner. Antingen faller det henne inte in att dessa skurkar i dagens situation kunde vara ofosterländska, främmande opinionsbildaragenter, eller så låtsas hon bara inte om det.
Appelsin är alltså på samma sida - den för Finland fientliga sidan - som de vänstermänniskor som försöker framställa försvaret som någonting per definitionem högervridet. Det är inte på något sätt självklart att all försvarsvänlighet alltid måste vara fascism. Okej, visst handlar det om att försvara fosterlandet mot externa fiender, och ur detta kan man sen gärna härleda den sorts främlingsfientlighet som extremhögern älskar. Men på ett liknande sätt handlar det om att förena alla medborgare bakom fosterlandets gemensamma sak oberoende av religion, ideologi, hudfärg och etnisk bakgrund - den välkända vinterkrigsandan alltså.
En fosterländskhet baserad på medborgarskap har faktiskt varit den förhärskande attityden på militära hållet. En kompis till mig som definitivt inte förespråkar vidöppna gränser brukar säga att en finländare definieras som den som är berättigad att beviljas ett resedokument, ett pass, av finländska staten. Alla andra definitioner, särskilt de etniska, är ur denna synvinkel förkastligt söndrande.
De som för Putins sak i Finland, till vänster eller höger, sysslar dock precis med söndrande verksamhet, och det är värt att reflektera över deras motiv, idéer och slagord.
Ovan nämnde jag försvarsfientligheten som självändamål. Det innebär att det är på något sätt olämpligt och förskräckligt att överhuvudtaget omtala Ryssland som ett hot man ska vara beredd att mota. Jag vill inte säga att jag inte hyser en viss förståelse för den här synen om man är pacifist som av principskäl ogillar materiell krigsupprustning. Däremot kan jag absolut inte stå ut med vänstersinnade eller gröna idealister och pacifister som t ex attackerar Saara Jantunen för att hon skriver om informationskriget.
Det är nämligen ett faktum att det i min ungdom var precis pacifistiska idealister som talade sig varma om hur viktigt det var att i stället för att fixera sig på bösslekar i skyttegravar förstå framtidens hotbilder, som t ex attacker via datanät. Man skulle faktiskt kunna inbilla sig att det är precis de här nya hotbilderna som i dag på allvar dryftas inom Försvarsmakten - och det är ju trevligt ur pacifistisk synvinkel att det inte behövs någon vapenexercis för att mota sådana hot.
Men nähä. Precis samma personer - alltså samma fysiska personer - som i gamla dar bekämpade bösspatriotism bekämpar nu allt snack om informationskrig. Kanske det hela beror på hur intelligentian tycker att en "kritisk tänkare" alltid bör "våga ifrågasätta" saker som t ex fosterlandets väl - i st f att offentligt reflektera över vad fosterlandets väl som begrepp kunde gå ut på i vår nuvarande situation. Visst vet jag av egen erfarenhet att det inte lönar sig att bli en fosterländsk intellektuell, ty då är man minsann mol allena i en grym och ond värld: vänstern kallar en för nazist, extremhögern tycker att man är infiltratör och tjallare, och ingen vill ta en i försvar.
Sen finns det de som utgår från att det är ryssfientlig rasism att över huvud taget kalla Ryssland för ett hot mot vår säkerhet. Många är säkert genuint oroade över rasistisk ryssfientlighet i vårt land, men lika självklart är att resonatorer och Moskvatroll exploaterar denna oro till sina syften. Den hänger givetvis ihop med den där automatiskt försvarsfientliga attityden: folk beaktar det inte ens som en intressant hypotetisk möjlighet att försvarsvänner kunde vara något annat än sadistiska rasister som lever i ett töcken av mordlystnad och fantiserar om att få döda och stympa ryssar. Att det där mordlystna töcknet och den där sadistiska rasismen i dag gäller helt andra etniska grupper ger dessa "ryssvänner" katten i.
Många som kommer från en vänsterbakgrund kan också tro att oron över ryska hotet bara är ett svepskäl för att tysta ned vänstersinnade tänkare och debattörer. Det finns alltför många vänstermänniskor av gamla skolan som tycker att prövostenen för uttrycksfriheten är att utan invändningar få stryka Ryssland och Putin medhårs. Det är precis såna här dumskallar som upprätthåller uppfattningen av vänstern som en särskilt Putinvänlig riktning. Jag skulle föredra sådana vänstermänniskor som förde de fattigas, de homosexuellas, invandrarnas och övriga förfördelade gruppers talan utan att blanda in osakligheter om hur armén kantänka är en nazistisk stormtrupp.
Ett plågoris till är de besserwisser som tycker att en kritisk inställning till Ryssland är hysteri, skräckpropaganda och tanklöshet, medan det är förnuftigt och rationellt att visa "förståelse" för Putin. En i vårt samhälle oroväckande högt uppsatt person kan inte uttala ett ord utan Putin utan att samtidigt påpeka hur "rationell" Vladimir den grymme är i sina beslut. Man blir påmind om hur högerextremisterna alltid kallar sina guruer för "lidelsefria debattörer", även om dessa av sina skriverier att döma vore om inte akut psykotiska knäppgökar så åtminstone lipsillar med en skrivstil genomsyrad med emotioner.
Att allsköns Putin-Versteher försöker se rationell kalkyl bakom allt vad Putin gör torde åtminstone i viss mån bero på skräck: att förneka fakta är ett gammalt och väl beprövat sätt att få bukt med skräcken. Tanken att vår östra granna styrs av en otillräknelig, improviserande klåpare med en apterad atombomb i händerna är milt sagt skräckinjagande. Därför måste man inbilla sig att Putin är en förnuftig aktör man kan köpslå och kompromissa med och vars beteende går att förutse.
Det här är givetvis åtminstone här i Finland en del av det andliga arvet efter vsb-tiden. Ryssland, som Sovjet, framstår här som någonting i stil med den bollfisk som japanska gourmander så älskar: den må vara dödligt giftig, men förstår man sig på att laga den så smakar den väl. Sådana här debattörer lägger gärna vikt på de ekonomiska möjligheter Ryssland har att erbjuda, varvid de drar sig till minnes Kekkonentiden, men att både spelfältet och reglerna förändrat sig grundligt sedan sjuttiotalet struntar d i.
I själva verket var Sovjet en betydligt mindre skrämmande antagonist än dagens Ryssland. En av de viktigaste orsakerna till att ungstalinismen på sjuttitalet trots allt inte gjorde en östeuropeisk "folkdemokrati" av Finland är att Sovjet på stagnationstiden inte längre var någon särskilt expansiv stormakt. Det var snarare ett vilohem för åldrande partipampar som ville ha stabilitet under det lilla som kvarstod av deras liv.
Att flytta på blockgränser i Europa, t ex genom att ta över Finland, ansågs av sovjetledarna när allt kom omkring vara alltför riskabelt. Det gick nog att rekrytera satellitstater i Tredje världen, men att förvandla Finland till ett östblocksland skulle ha inneburit andrahandsföljder som partiledningen i Sovjet tydligen skyggade tillbaka från - Sverige, som ju var och är ett ekonomiskt viktigt land, skulle genast ha anslutit sig till Nato, för att nämna ett exempel.
Dessutom var givetvis Sovjet för den internationella kommunistiska religionen vad Vatikanen är för katolikerna, och den kommunistiska religionen ville ju framställa sig som en allmängiltig teori för rättvisa. Teoretisk rättvisa i all ära, men praktisk sådan var en bristvara i Sovjetunionen och i dess lydriken, vilket innebar att sovjetiska kommunistpartiet behövde propagandistiska trumfkort för att bevisa sin rättvisa karaktär. Trumfkort - som ett litet grannland Sovjet tidigare hade legat i krig med, men som det nu hade vänskapliga relationer med. Det svängrum som Kekkonen kunde utnyttja låg precis här.
I det här sammanhanget är det skäl att komma ihåg att Sovjetunionen under sina sista åderförkalkade år ingalunda var den monolit med ett enda intresse såsom vilken den framställdes t ex i naivare amerikansk propaganda. Det började framträda åtskilda intressen som ofta stod i konflikt med varandra, och finländska politiker kunde utnyttja dessa konflikter mellan olika aktörer.
Dagens Ryssland är en annan historia. I dag känner sig den ryske ledaren inte föranledd att låtsas om något. Landet ter sig öppet imperialistiskt och krigslystet. Det styrs av siloviker, dvs starka män från armén och säkerhetstjänsten, vars uppfattning av Rysslands intressen präglas av ensidigt stormaktstänkande. Vad sen gäller den allmänna opinionen så är folket antingen cyniskt passiviserat eller tror på Putins propaganda. Ortodoxa kyrkan står också bakom Putin - och varför inte, för där kryllar det av gamla KGB-agenter.
En stor del av ryska folket tror att det är USA, Nato och Väst som ligger bakom de svårigheter landet upplevt och upplever. Ukraina och övriga exsovjetiska republiker uppfattas av många som Rysslands naturliga bakgård, och redan tanken att det skulle finnas en internationell juridisk ordning inom vars ramar små stater åtminstone på principnivå (det medges att denna princip ofta nedtrampas av de stora, men ändå) är likvärdiga med storstater, är ur Rysslands synvinkel barnsligt pjåsk som man bara skrattar åt. Som Anna-Lena Laurén skrivit i sina reportageböcker hyser även många unga människor med kritisk inställning till Putin en grym imperialistisk attityd mot små stater: "måste alla indianstammar ha egen stat?"
(I det här sammanhanget är det skäl att påpeka, att, medan det är ett faktum att "indianstammarna" i Förenta staterna inte har egen stat, både stammarna och samhället i övrigt insett att de fördrag som den store hövdingen i Wááshindoon skrivit under med ursprungsfolken och som sedan dess många gånger om svikits, trots allt har laga kraft. "Indianstammarna" är måhända inte berättigade till egen stat, men många av dem eftersträvar en suveränitet på ungefär samma nivå som delstaterna, en målsättning som även är juridiskt väl underbyggd.)
Många säger säkert att Rysslands ovänliga inställning mot grannländernas självständighet inte saknar motsvarighet på amerikanskt håll. Det må vara sant, men två fel gör inte ett rätt. Om det finns en stormakt som vid behov struntar i små staters självständighet, blir livet tryggare om det dyker upp en till?
Uppfattningen om Ryssland som en motpol till amerikansk imperialism motsägs även av att Rysslands statsbärande ideologi i dag inte är någon kommunism (som det vore motiverat och förståeligt att se som en motvikt till obegränsad kapitalism), utan geopolitiken. Geopolitiskt ser Ryssland sig som en konkurrent till Förenta staterna, men detta innebär ingalunda att Ryssland skulle balansera världspolitiken till småstaternas - som Finlands - fördel.
Rysslands geopolitiska ambitioner handlar endast om att få förhandla på jämlik fot med Förenta staterna om vem som styr och ställer i t ex Europa. Ryssland är måhända berett att tillerkänna sådana mindre stater existensberättigande som ur rysk synvinkel har långa historiska anor (Tyskland, Frankrike och Spanien kunde utgöra lämpliga exempel), medan Finland och våra gelikar endast är brickor i ett spel som Ryssland vill spela vid samma bord med Förenta staterna.
Nyligen var det inte bara fanatiker som på Facebook delade en rysk propagandalänk som lät förstå att Ryssland hade moralisk rätt att trakassera amerikanska krigsfartyg på Östersjön, eftersom Amerika ligger så långt borta och Ryssland nästintill. De som distribuerade länken svalde dock den ryska geopolitiska synen med linan och sänket.
Faktum är nämligen att inget land har större rättigheter än något annat på internationella vatten. Amerikanska och ryska krigsmaskiner har precis samma rätt att röra sig på Östersjön utanför andra länders territorialvatten, oberoende av hur långt Förenta staterna ligger från Östersjön. Chile, Peru och Argentina är ännu längre borta, men ändå kan skepp från dessa länder segla på Östersjön. Det är precis denna princip om fria hav som t ex möjliggör utflaggning och bekvämlighetsflaggor.
Den som tycker att Ryssland som en närliggande stat får trakassera amerikanska skepp på internationella vatten accepterar också Rysslands anspråk på att få idka påtryckning mot sina grannländer bara för att de ligger där. Vad sedan gäller amerikanska krigsskepps närvaro på Östersjön, beror det helt enkelt på att en del stater där omkring genom ett demokratiskt beslut anslutit sig till Nato, inte minst därför att dessa stater har bitter erfarenhet av ryskt (eller sovjetiskt, men Sovjet var bara Rysslands varumärke under några årtionden) förtryck.
Visst håller Förenta staterna på med allehanda mer eller mindre oegentliga krigsäventyr ute i världen. Och visst har jänkarna relativt rasistiska kriterier för vems länder de är beredda att skicka sina trupper till. Där folk ser mer solbrända ut löper man högre risk att få oväntat besök av demokratiimportörerna. Jag gillar inte det här heller, men realpolitiskt innebär det att amerikanerna inte utgör något militärt hot mot Finland, och Natomedlemskapet skulle inte innebära några inrikespolitiska begränsningar, även om det motsatta så ofta framhålls av Natomotståndare.
Ryssland har dock sin egen definition för vem som är "neger", dvs vem som representerar en nation eller en nationalitet som ur rysk synvinkel inte har historisk rätt till självständighet, till att vara oberoende av Ryssland. "Negerstaterna" i denna bemärkelse är randstaterna som en gång lytt under Ryssland. I Ryssland utkommer det hela tiden propagandalitteratur som ställer krav på att få t ex Alaska eller Hangö återbördat, eftersom Alaska en gång i tiden var tsarrysk koloni och Hangö under ett par år utgjorde en rysk militärbas. Ur finländsk synvinkel är det Ryssland som ter sig hotfullare än USA, av rena sakskäl.
Vad sedan gäller gamla vänstermänniskors svammel om Nato som en ideologisk allians som kantänka påtvingar oss en brutalt kapitalistisk världsbild, vill jag en gång till påminna er om ett par fakta:
1) I Natolandet Norge fick det socialdemokratiska partiet (Arbeidarpartiet) nästan nordkoreanska röstprocent under många år och byggde upp en nordisk välfärdsstat utan att pruta på Natolojalitet.
2) Den nuvarande regeringen framstår med sina linjedragningar som vänsterns mardröm, men det är skäl att uppmärksamma att regeringen inte utmärker sig med någon Natovänlighet och att dess utrikes- och handelspolitiska beslut snarast ökar vårt beroende av Ryssland.
3) Många vänstermänniskor beundrar Island för att den dömt fuskbankirerna till fängelsestraff. Men märk väl att Island också är medlem i Nato.
