Suvaitsevaisuuden loppu

Kollega Junakohtaus parkuu nyt siitä, kuinka taannoin kutsuin häntä natsiksi hänen esiteltyään blogissaan mitä ilmeisimpien uusnatsien linkkejä vastapainona "monikulttuurisuudelle", ja hakee mielipiteilleen tukea Eero Paloheimolta ilmeisesti siinä lapsellisessa luulossa, että asianomaisen herran "vihreys" tekisi hänestä jonkinlaisen auktoriteetin minun silmissäni. Itse asiassa Eero Paloheimon äärioikeistolainen, linkolalaisuuteen vivahtava sisikunta on ollut näkyvillä jo kauan, puhumattakaan siitä, että hän aikoinaan otti Lappiin asettuneen, intiaaneina esiintyneen hörhölahkon vakavasti vielä siinä vaiheessa kun Erkki Pulliainen oli luopunut sitä suojelemasta. Muistaakseni hän kirjoitti lahkoa puolustelleen intoiluartikkelin Kanavaankin. Tällainen hörhökö minun auktoriteettini? Sällan!

En minä ylipäätäänkään pidä vihreitä kovin suuressa arvossa - siitä yksinkertaisesta syystä, että oma yhteiskuntanäkemykseni on, mahdollisesti ystäväni Jouko Heynon vaikutuksesta, muovautunut perinteisen suomalaisen legalismin linjoille, ja vihreiden keskuudessa sekä lain, yleisten lainsäädäntöperiaatteiden että lakitieteen - joka on ihan oikeasti tiede tuntemus ja ymmärtämys on melkoisen matalalla tasolla. - Kuten Jouko tapaa sanoa, "suomalaisuus" on juridinen käsite: "suomalainen" on henkilö, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Muut "suomalaisuuden" määritelmät, esimerkiksi äidinkieleen, uskontoon ym. perustuvat, ovat juridisesti virattomia ja sikäli epäilyttäviä, että niihin turvautuminen on viime kädessä merkki oikeusvaltiota kohtaan vihamielisistä aikeista. Kun vaikkapa hurrivihaajat puhuvat "suomalaisuudesta" jonkinlaisena Suomen valtiosta eroavana entiteettinä, joka antaa heille oikeuden rikkoa Suomen valtion (kieli)lakeja, he tunnustautuvat valtiopetokselliseksi ainekseksi, jonka viimekätisenä aikeena on laillisen valtiojärjestelmämme kaataminen. Tästä syystä hurrivihaajat on ehdottomasti nähtävä vaarana demokratialle ja oikeusjärjestykselle ja heidät on, heti kun rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, vangittava ja tuomittava joko valtiopetoksesta tai valtiopetoksen valmistelusta.

On ilmiselvää, että muslimien sharialla on yhtäläisistä syistä valtiopetoksellista potentiaalia. Henkilö, joka on oletetun umman (uskovien yhteisön) säännöille uskollisempi kuin Suomen laille, syyllistyy ilman muuta valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun ja tulee, kun rikoksen on perustellusti syytä epäillä tapahtuneen, pidättää, vangita, asettaa syytteeseen ja tuomita rikoksesta. Mutta oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että ketään ei voida tuomita eikä karkoittaa maasta pelkästään sen takia, että hän on muslimi, vaan ainoastaan sen takia, että hän syyllistyy rikokseen, joka antaa lainmukaiset perusteet tuomiolle ja maastakarkotukselle. Samoin oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kuuluu, että somalialaissyntyinen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani saa saman kohtelun kuin syntyperäinen suomalainen pikkurikollinen, taskuvaras tai katuhuligaani, eli hänen rikoksensa näytetään toteen ja hänet tuomitaan yleisten oikeusperiaatteiden mukaan. Toisin sanoen somalialaissyntyinen pikkuvaras ei ole "terroristi, joka uhkaa länsimaista sivistystä". Hän on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi, aivan samalla tavalla kuin syntyperäinen suomalainen pikkuvaras on toistaitoinen julli, joka ei ole päässyt sisään yhteiskuntaan ja joka ei osaa hoitaa asioitaan ihmisiksi.

Mainitsin edellä, että muslimien ummaan sisältyy maanpetoksellista potentiaalia siitä syystä, että se on ylikansallinen entiteetti, jolle Suomen kansalainen ei voi olla uskollisempi kuin Suomelle syyllistymättä valtiopetokseen tai sellaisen valmisteluun. Valitettavasti vain se "länsimainen sivistys", jota Junakohtaus haluaa puolustaa mieltämäänsä "monikulttuurisuuden" uhkaa vastaan, on samanlainen entiteetti kuin muslimien umma. Toisin sanoen "länsimaista sivistystä" saa puolustaa ja "monikulttuurisuutta" vastustaa tarkalleen niin kauan kuin Suomen lakeja ei rikota. Jos Junakohtaus haluaa olla mieltämälleen "länsimaiselle sivistykselle" uskollisempi kuin Suomen laeille ja oikeusjärjestykselle, siitä vaan; mutta tietäköön, että siitä voi seurata pidätys, vangitseminen, oikeusjuttu ja vankila.

Tarkoittaako tämä sitä, että maatamme hallitsee jokin poliittisesti korrektien monikulttuuridemarihirviöiden mafia? Ei sinne päinkään. Se tarkoittaa, että tämä on oikeusvaltio, jossa sovelletaan samoja kriteereitä kaikkiin lainrikkojiin. Jos Junakohtaus sattuisi olemaan aktiivinen muslimi, yleisesti ottaen reiluhkon tuntuinen kaveri, joka kuitenkin aika ajoin valittelisi blogissaan maailman pahuutta, muslimeihin kohdistuvaa sortoa ja yleistä viinanjuontirappiota, aika ajoin intoilisi Saiga-merkkisistä suurikaliiperisista ampuma-aseista ja aika ajoin antaisi linkkejä epäilyttäville kiihkomuslimisivuille, "koska Jumalan säätämää elämäntapaa on puolustettava, kun lännen viina ja rappio uhkaa sitä" - jos siis Junakohtaus olisi tällainen Mahmud ibn al-Junakohtaus, hän olisi todennäköisesti jo nyt tarjoilemassa teetä parille Ratakadulta saapuneelle kohteliaalle vieraalle. Ja aivan täydellä syyllä, koska Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on muslimien ummalle uskollisempi kuin Suomelle.

Mutta aivan yhtä lailla Suomella ei ole varaa yhteenkään kansalaiseen, joka on jossain ulkomailta käsin ohjatussa poliittisessa kiihkoliikkeessä määritellylle "länsimaisen kulttuurin edulle" uskollisempi kuin Suomen edulle. Jos tällaisia kansalaisia alkaa ilmaantua, meidän isänmaallisten suomalaisten velvollisuus on viipymättä ilmoittaa heistä viranomaisille, koska heillä saattaa olla tekeillä jotakin laillisen esivallan kukistamiseksi tai maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi - aivan samasta syystä kuin olemme velvollisia ilmoittamaan uhkaavasti käyttäytyvistä muslimisiirtolaisista viranomaisille.

Ns. suvaitsevaisuudella ei todellakaan ole mitään muuta rajaa kuin lain rajat. Toisin sanoen ns. monikulttuurisuus on ainoastaan normaali seuraus laista ja oikeudesta. Täällä saa pitää turbaania päässä siitä syystä kuin täällä saa pureskella purkkaa, eli kaikilla on oikeus tehdä sitä mitä huvittaa tai mitä on tottunut tekemään niin kauan kuin siitä ei aiheudu luonnontieteellisin, lääketieteellisin tai taloudellisin mittarein mitattavaa häiriötä muille ihmisille. Jos esimerkiksi herra Rupinder Singh Bahadur kulkee kadulla ohitse turbaani päässä, niin se ei ole häiriöksi kellekään, koska mikään laki ei kiellä ketään pitämästä turbaania. Jos Rupinder sitä vastoin pitää mukanaan tikaria, poliisin kuuluu pidättää Rupinder ja antaa hänelle rapsut teräaseen esittelystä julkisella paikalla.

Mitä sitten tulee "monikulttuurisuuteen", minulla itselläni on helvetin hyvin muistissa se aika, kun Suomessa ei käytännössä saanut olla suomalaisesta monokulttuurista poikkeavaa elämää edes lain puitteissa, vaan sosiaalitädit alkoivat heti nuuskia ihmisten asioita, jos ei osattu viimeisen päälle pysyä siinä mallissa, joka edellytti jatkuvaa samalla paikkakunnalla asumista, samoissa töissä käymistä ja omistusasuntoa. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa paluuta niihin aikoihin, minä kannatan monikulttuurisuutta. Jos Junakohtauksen "monikulttuurisuuden" vastustaminen tarkoittaa, että lakien noudattaminen ei riitä, vaan että pitäisi myös noudattaa jotain suomalaisuus- tai länsimaisuusmallia, jonka Junakohtaus ja hänen mustapaitaiset kaverinsa määrittelevät muilta lupaa kysymättä, minä kannatan monikultturisuutta ja vastustan Junakohtauksen ja hänen kaveriensa juonia. Jos Junakohtauksen ja hänen mustapaitaisten kaveriensa unelmissa väikkyvä "länsimaisen kulttuurin puolustaminen" edellyttää oikeusvaltion hävittämistä, sellainen länsimainen kulttuuri joutaakin mennä. Minä en sen perään itke.

Toisin sanoen Rupinder saa ihan rauhassa käyttää sitä turbaania. Siitä tikarista sitä vastoin kuuluu tulla rapsut.

Blogikysely

Velvollisuudesta:

Ensimmäinen satsi kysymyksiä: -

0. Miten selittäisin asiaa tuntemattomalle, mikä blogi on? Nettipäiväkirja tai nettimuistikirja. Kyllähän perinteinenkin "päiväkirja" kattaa varsin monenlaiset säännöllisesti, epäsäännöllisesti tai säännöllisen epäsäännöllisesti päivitettävät kirjoitukset.
1. Koska aloitin bloggaamisen? Kai maar se ensimmäinen Plöki alkoi joulukuussa 2002.
2. Miksi bloggaan? Haistatellakseni paskasakille. Onkos elämälle, vittu, muuta tarkoitusta?
3. Kuinka usein bloggaan? Vaihtelee. En ihan kerran päivässä. Veikkaisin, että viisi kertaa viikossa osuu aika lähelle keskiarvoa.
4. Tunnenko syyllisyyttä, jos et ehdi blogata? En. Bloggaamista pitäisi päin vastoin vähentää, jotta voisin keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten tutkimusaineiston lukemiseen ja lis.työn jatkamiseen.
5. Bloggaanko vai blogaanko? Bloggaan.
6. Mitä laskuria käytän? En nykyään mitään.
7. Kuinka monta lukijaa blogilista.fi:n mukaan? Vähän yli sata.

Toinen satsi: -

1. Luetko muiden blogeja? Luen.
2. Milloin aloitin blogien lukemisen? Vuonna 2002. Ensimmäinen lukemani blogi oli Tommipommi.
3. Kuinka monta blogia seuraan? Säännöllisesti ehkä kymmenkuntaa.
4. Millaisia blogeja luen mieluiten? Tuttujen ja fiksuiksi tai mukaviksi tietämieni ihmisten blogeja. Luonnollisesti asianomaisten tulee olla myös lainkuuliaista, kansalaiskuntoista ja valtiojärjestystämme kannattavaa, isänmaallista väkeä.
5. Millaisia blogeja luen vähiten? Alemman sukupuolen edustajien blogeja.
6. Käynkö lukemassa ärsyttäviä blogeja? Nykyään harvemmin. Koska päätehtäväni on Jumalan Totuuden julistaminen ex cathedra rahvaalle, minun ylhäisyydelläni on parempaakin tekemistä kuin ärsyttävistä blogeista ärsyyntyminen.
7. Luenko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja? Suomalaisia. Iirinkielisiä blogeja ei ole riittävästi, amerikkalaiset elävät jossain vaihtoehtotodellisuudessa ja saksalaiset kirjoittavat huonoa englanninsekaista saksaa. Ruotsalaiset ovat kaikki joko libertaristeja tai totalitaarisia vasemmistolaisia ja femakkoja.
8. Ovatko seuraamani ulkomaalaiset blogit samanlaisia kuin seuraamani suomalaiset? Eivät. Tärkein seuraamani ulkomaalainen blogi on An tImeallach, jota luen etupäässä iirinkielisyyden vuoksi.
9. Kuinka usein luen uusia blogeja? Harvoin. Makuni on jo muotoutunut.

Kolmas satsi: -

1. Onko blogini blogilistalla? Juu.
2. -
3. Miksi, ja itsekö ilmoitin? Itse ilmoitin. Kyllähän itse kukin kai haluaa lukijoita, ainakin jokusen.
4. Kuinka usein käyn seuraamassa sijoitustani listalla? Kohtalaisen usein. Tosin sijoitus on nyttemmin aika lailla jähmettynyt, järjestyksessä tapahtuu yleensä vähänlaisesti muutosta.
5./6. Miltä tuntuu, jos blogi nousee tai laskee listalla? No eipä paljon miltään. Vähänlaisesti sillä tuntuu olevan tekemistä sen kanssa, päivitänkö vai enkö ja mistä aiheista kirjoitan. Olen kyllä huomannut, että naisvihan väheneminen karkottaa lukijoita. Kukaan ei ilmeisestikään halua lukea esim. kirjallisuudesta.
7. Kommentoinko muiden blogien kommenttiosastoilla? Kyllä.
8. Missä blogissa useimmin? Vaikea sanoa.
9. Millaisia viestejä kommentoin? Määrittele "millaisia".
10. Kommentoinko muiden blogeja omassani? Kyllä, mutta sitä pitäisi vähentää.
11. Onko Blogistanissa sisäpiiri? Keskinkertainen pohjalieju on sisäpiirinä kaikkialla maailman suuressa Jantessa.
12. Tunnenko kuuluvani sisäpiiriin? Poikkeuksellisen lahjakkaana, älykkäänä ja suurenmoisena ihmisenä minulla ei tietenkään ole pääsyä keskinkertaisen pohjaliejun piireihin.
13. Käynkö blogitapaamisissa? En. Merkittävä osa bloggaajista on joka tapauksessa paskasakkia, jonka kanssa en viihtyisi pitkään samassa katetussa tilassa syyllistymättä äärimmäisen raakaan paloittelumurhaan raskauttavien asianhaarojen vallitessa.

Siinä on, heh-heh. Olisin voinut vastata raflaavamminkin, mutta pannaan nyt rutiinilla.

Jumalan Totuuden suloisten, virvoittavain lähteiden maukas juoma

Blogimaailmaan on ilmestynyt uusi ATM-aihepiiristä kirjoittava tulokas, jonka olemassaolosta sain tietää vasta Hyvärisen Juuson kirjoituksia lukemalla. Kyseinen herra tottelee nimeä Lordselibacy, ja niin kuin hänen nimimerkkinsä kohtelee hieman kaltoin vapauden ja purukumin isänmaasta emanoituvan ainoan toden maailmankielen oikeinkirjoitusta, yhtä lailla hänen tähän mennessä ainoa kirjoituksensa suhtautuu äidinkielemme kirjoitussääntöihin rahtusen verran vähäisemmällä pieteetillä kuin itse näkisin hyväksi. Mutta koska kyseinen blogi on kuulemma saanut raivoihinsa juuri ne Blogistanin naiseläjät, joiden kiukuttelu on sitä villimpää ja epätoivoisempaa, mitä lähemmäksi maailma pääsee oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, asianomaista kirjoittajaa lienee pidettävä Jumalan Totuuden yhtenä edusmiehenä maan päällä, jos kohta epätäydellisenä ja ajoittain harhateille erehtyvänä, mutta juuri sen tähden niin kovin inhimillisenä.

Juuso uumoili omassa blogissaan alkuhypoteesiksi, että asialla olisi yhtä puutteellisella oikeinkirjoituksella, mutta samalla joltisellakin absurdilla huumorintajulla siunattu teekkarisherra Rauli Lauhanen, jonka räävittömän satiiriset henkilökuvat sekä stereotyyppisistä humanisteista, stereotyyppisistä amiksista että stereotyyppisistä teekkareista ja kyltereistä iskevät kyllä vuosien Pahkasika-harrastuksen herkistämään ja hienostamaan nauruhermoon sillä proverbiaalisella kybällä. Veljeni Herrassa päätyi tosin hylkäämään hypoteesinsa, koska on sillä kannalla, että Lordselibacylta puuttuu sellainen itseironia ja terve kyky liata muiden lisäksi tarvittaessa omaakin pesää, joka hänen mielestään karakterisoi hra Lauhasen luonnetta ihmisenä, taiteilijana ja teekkarina. Lordselibacy viittaa kuitenkin melko yksiselitteisesti Lauhasen kirjoituksiin: tästä tekstistä piti tulla harmiton vastairvi kaikille muille irvailukirjoituksille eri alojen opiskelijoista - joten jollei asialla ole Rauli-herra itse, niin mitä todennäköisimmin joku hänen koulukuntaansa lukeutuva nuori taiteilija.

Kuten edellä annoin ymmärtää, olen sitä mieltä, että vaikka asianomaisen herrukaisen kirjoitus on ytimeltään tervettä ja erehtymätöntä Jumalan Totuutta meidän alemman tason miesten infernaalisista kärsimyksistä nuorten naisten fasistisen pahuuden kourissa, tuohon ydinmehuun on sekoittunut kaikenlaista joutavaa roipetta. Esimerkiksi kaikki naiset vievän öyhöttäjän esittäminen sekä etniseen vähemmistöön lukeutuvana, väkivaltaisena, aivovammaisena, kehitysvammaisena, pakkoliikkeisenä, alkoholisoituneena, narkomanisoituneena että nuoresta asti kriminalisoituneena alkaa jo hipoa absurdia huumoria, mutta pahaa pelkään, että kyseessä on tahaton absurdi huumori.

Idea sinänsä ei ole huono. Tunnetusti alempitasoisuuden peruskokemus on juuri siinä, että kiltti ja sivistynyt mies huomaa kaikkien, sanoo kaikkien, varteenotettavien seurustelukumppaniehdokkaiden rientävän mitä ruokottomimpien hamppien ja roikaleiden syliin. Tästä voisi kaikella muotoa jalostaa - ja varmasti rakastamamme ATM-sarjakuvan Ilman naista toteuttajat vielä jalostavatkin - absurdin komedian, jossa kiltti nörtti yrittää tutustua ensinäkemältä varsin varteenotettaviin tyttöystäväkandidaatteihin, mutta joka kerta hänen naisensa antaa jonkun ilmiselvän viisi-kuusikymppisen spurgun iskeä itsensä. Tällaisessa asetelmassa ATMyyden kokemus olisi vedetty tahallaan sellaisiin äärimmäisyyksiin, että sille olisi pakko nauraa; ja komedian piikki osuisi tietenkin siihen parhaaseen ja ansaitsevimpaan maaliin, eli nuoriin naisiin.

Valitettavasti Lordselibacylta puuttuu kaipaamani kyky luoda absurdia huumoria äärimmäisestä toivottomuudesta, sitä hirtehistä hekotusta, jota Ola Tunander luonnehti kahden vuosikymmenen takaisessa esseekokoelmassaan Den svarta duvan epiteetillä det olyckliga skrattet - kun surkeus ja epäoikeudenmukaisuus ylittää tietyn rajan, sen silkalle järjettömyydelle on aivan pakko nauraa. Masentavaa kyllä Lordselibacy on aivan puuduttavan tosissaan, ja se vie hänen "esseeltään" taiteellisen arvon, veisi siinäkin tapauksessa, että hän korjaisi kirjoitusvirheensä ja tyylipuutteensa. Paikoitellen hänkin kyllä yltää juuri tarkoittamaani satiiriseen ja hirtehisen koomiseen otteeseen, ainakin kuvatessaan öyhöttäjän ja humanistitytön häitä, joista tulee mieleen isovanhempieni muistelema pohjalaisviisu:

Härmässä häät oli kauhiat
siälä juathin ja tapelthin,
porstuasta porraspäähän
rumihia nakeltihin.

Kun kerran tunnelmaan pääsin, heitetään tuosta toinenkin säkeistö:

Niin kuin kupla veren päällä
Pikkulammi raukes,
Anssin Jussi vaan kilijahti
kun Lammin kurkut aukes.

(Meillä siteeratuissa versioissa tosiaankin Anssin Jussi, eikä Anssin Jukka, mutta samasta puukkoomiähestä on toki kyse.)

Lordselibacyn valitettavan puutteellisesta kaunokirjallisesta kunnianhimosta kertoo, ettei hän ole kunnolla tempautunut kuvaamaan noiden häiden tunnelmaa, koska ainekset suureenmoiseen verbaalifreskoon olisivat kasassa:

Oton isän puolelta paikalle saapui kokonainen heimo. Oton äidin puolelta saapui joukko puukoin varustautuneita pohjanmaalaisia urhoja. Oton hankkimat viinakset ja pirtubooli tekivät kauppansa. Tämän lisäksi Oton kummisetä oli järjestänyt paikalle runsaasti erittäin väkevää kiljua. Paikalle pitikin kutsua pariin otteeseen poliisit. Otto tuumi, että jos kerran Otto on poliisin tuttu niin täytyyhän häihin kutsua poliiseja. Poliisit tekivät paikalle myös pienimuotoisen huumeratsian, koska paikalla oli myös useita Oton kavereita. Minnan kaikki aikuisikäiset sukulaiset olivat jotain vitun akateemisia kurttuja, jotka nyhjöttivät erillään Oton sukulaisista. Mukana oli selvästi muutama teekkari tai tuore diplomi-insinööri, jotka ryyppäsivät keskenään ja höpisivät keskenään tietokoneista ja muista asioista mistä tavallinen kuolevainen ei ymmärrä.

Häiden kuvauksessa on omat hykerryttävät kohokohtansa - esimerkiksi seuraava on täysin hillitön heitto: Otto kysyi huolestuneelta - tässä kohdassa pitäisi tietysti olla huolestuneena, koska Otto on juuri saanut kuulla, että hänen iloisesti rökittämänsä Niilo-nörtti on menehtynyt aivokasvaimeen, joten Otto on se huolestunut osapuoli - isovatsaiselta Minnalta: "Eihän vauvasta tule samanlaista bittirunkkaria kuin Niilosta?" Minna sanoi: "Älä huoli, ei tule" ja hörppäsi lasistaan Oton valmistamaa pirtuboolia. - Silti minua surettaa aika lailla, että arvoisa blogistikollega ei saanut noista aineksista aikaan roimaa peckinpahilaista kuvausta häiden kaaoksesta. Lisäksi tarinaan liitetyt moralisoivat kommentit, esim. edellä olevaa sitaattia seuraava: Katsokaapa tilastoja kuinka monta alkoholin ja huumeiden vaurioittamaa lasta syntyy Suomessa vuosittain eivät oikein kuulu absurdin hirsipuuhuumorin tyylilajiin, vaan pikemminkin tuon kohtauksen pitäisi antaa vaikuttaa omalla painollaan. Kun kerrotaan juttuja, niiden moraalista opetusta ei pitäisi turhaan alleviivata. Kuten Samuel Golwyn sanoi: if you got a message, boy, use Western Union.

Tästä arvostelusta huolimatta olen - ja antakaa minun nyt vaihteeksi ruveta vakavaksi - sillä kannalla, että arvoisan kollegan teksti on sitä paljon puhuttua Jumalan Totuutta, koska ainakin hän on oivaltanut sen, mitä olen jo erinäiset vuodet inttänyt: suomenkielisen Suomen trendit määräävä yhteiskuntakerros, johon kaikki viime kädessä katsovat ylöspäin ja kokevat jäljitellä, on puolirikollinen öyhöttävä alaluokka. Ajatus, että humanistiopiskelija Minna tosiaan menee naimisiin narkkariöyhöttäjärikollinen Oton kanssa, on nimittäin ihan oikeasti uskottava. Ja syy on se, että alaluokkaa arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuoret jäljittelevät alaluokan elämäntapaa ja puhetyyliä, ovat tehneet jo seitsenkymmenluvulta saakka, ja tulos on, että alamaailman käytöstavat ja päihdetottumukset ovat valtavirtaa nelikymppisissä ja siitä nuoremmissa. Kukaan ei halua samastua kilttiin keskiluokkaisuuteen eikä suurin surminkaan sivistysporvariuteen, vaan elämän on oltava rankkaa kuin katuneekerijengeissä Yhdysvaltain getoissa.

Ja tämä on jo oikeasti merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Veikkaan nimittäin, että meillä ei ole kunnollista suomalaisen ihmistymisen ja keskiluokkaisen kunniallistumisen mallia, jonka voisimme antaa esimerkiksi maahanmuuttaneille muslimipojille jäljiteltäväksi. Meillä on vain sen rajun katuneekerin rooli. Siinä vaiheessa kun nuoruutensa pikkurikollisena haaskannut muslimipoika haluaa ruveta elämään ihmisiksi, on hyvin todennäköistä, että ainoa tapa elää ihmisiksi, jonka hän on ulottuvillaan nähnyt, on uskoontulo kiihkomuslimiksi. Jos näin käy, ja jos muslimiterroristeista alkaa tulla merkittävä yhteiskunnallinen turvallisuusuhka Suomessakin, voimme syyttää siitä vain itseämme - siitä, että olemme väärin suuntautuneessa herravihassamme ja kansanomaisuuden palvonnassamme tuhonneet keskiluokkaisuuden ja tehneet suomenkielisestä Suomesta valtavan yläasteen ilman opettajia.

Siinä muuten onkin yksi perussyistä siihen, miksi kirjoitan nykyään ruotsiksi, jos suinkin voin. Sivistysporvarina ja oikeasti keskiluokkaisena ihmisenä Suomessa voi olla vain ruotsiksi. Suomenkielistä keskiluokkaa ei oikeasti ole, on vain alaluokkaa ja alaluokan hengailijajäseniä. Rikkaimpien ja etuoikeutetuimpien maailmankuva ja elämäntapa on täysin alaluokkaistunut, nuoret nomenklatuuran jäsenet öykkäröivät tarkalleen sillä tavalla kuin alaluokka öykkäröi silloin kun sillä on rahaa ("mun nimi on Jussi Ahde ja mä aion just nyt vetää kokaiinia nokkaan").

Na sluaite síoraí ag tarraingt ar shoiscéala na Gaeilge

Olen sitten antanut ensimmäisen iirin kielen oppitunnin. Aivan hämmästyin siitä, millaiset sankat ihmisjoukot saapuivat ilosanomaa kuulemaan - pelkäsin alun perin että tuskin saisimme ryhmää kasaan, mutta kaikkea vielä. Itse asiassa minulta loppuivat sekä ilmoittautumislaput että pankkisiirtokaavakkeet kesken. Toivotaan, etten mokannut mitään niistä asiaan liittyvistä paperimuodollisuuksista. Viime viikolla kyllä menin siihen opettajien tapaamiseen ja tein rehtorin antamista ohjeista perusteelliset muistiinpanot, mutta ne kysymykset, jotka sitten käytännössä tuntuivat tärkeimmiltä, olivat tietysti jääneet kysymättä. Toivotaan nyt kumminkin, että kaikki epäselvyydet saadaan selvitettyä ja kurssi luistamaan.

Lähdin siitä, että varsinaista kurssitusta ei ensimmäisellä kertaa vielä aloitettaisi, ja tyydyin puhumaan lähinnä kohteliaisuusfraaseista sekä iirin kieliopin yleisistä periaatteista, kuten substantiivikeskeisyydestä. Tietysti kopulalauseet olisi jo voinut ottaa käsiteltäviksi. Periaatteessa marssijärjestyksestä tulee seuraavanlainen:

- Luokituskopula.
- Identifioiva kopula. Määräinen artikkeli otetaan esille identifioivan kopulan yhteydessä.
- Tá-verbin preesens.
- Painottava kopula.
- Verbaalisubstantiivirakenteet.
- Yleispreesens.
- Mennyt aika.
- Futuuri.
- Agus-konstruktiot.
- Má-, mura- ja sula-sivulauseet.

Keskeisestä kieliopista täytyy siis jättää rannalle konditionaali ja habituaalinen preteriti. Toisaalta genetiivi pitäisi tunkea johonkin väliin. Samoin prepositio-oppi ja siihen liittyen pimennys.

Mihin kohtaan pannaan go/nach-sivulauseet?

Ön Krim

Nu har jag satt igång med att läsa Ön Krim, som jag ju borde ha skaffat mig för länge sedan på ryska. I en av mina första blogganteckningar förklarade jag att jag var på väg till Helsingfors för att köpa just den boken, men den råkade ju inte finnas på Ruslania den gången, och då köpte jag allehanda skräp i stället som jag inte orkat läsa till slut ännu. Då plitade jag också ned ett par rader om vad Ön Krim betytt för mig i sjutton-tjuguårsåldern.

Pärmen på den finska utgåvan av Ön Krim visar en ölflaska eller en ölburk - västligt öl - med varumärket Tuborg i kyrilliska bokstäver. På den tiden var jag ung och i någon bemärkelse även radikal och kapitalismkritisk. Det var åttiotalets obundna fredsrörelse, som t ex i tidningen Ydin tillät en sovjetkritisk inställning (Ydin gav t ex ut intervjuer med sovjetiska oliktänkare och fredsaktivister under en tid då det inte alls var en självklarhet i den finska pressen, ens i högerpressen), som utgjorde det formativa inflytandet på mig som politisk varelse, och givetvis smög det med en hel del barnslig och utopisk revolutionsromantik. När jag då såg den kyrilliska Tuborgburken på bokpärmen, betraktade jag den med blandade känslor. Å ena sidan tyckte jag, att en värld där Tuborgburkar kunde ha rysk text på vore en såtillvida bättre värld, att det inte skulle finnas kalla krigets motsättningar där - och eftersom det på åttiotalet såg minst sagt sannolikt ut att de motsättningarna skulle ta kål på oss alla, vore det inte så värst dumt med ett kapitalistiskt Ryssland ändå. Å andra sidan var jag kritisk på ett obestämt sätt och tyckte att det naturligtvis inte vore en perfekt värld precis, den där världen med kyrilliska Tuborgburkar.

Men det där har jag ju redan sagt för nästan tre år sedan. Låt oss alltså gå vidare.

När jag som ung, naturvetenskapsfrälst idealist läste Ön Krim, var jag redan mycket beläst och bevandrad i Solzjenitsyn. Ryssland och ryskheten var för mig oupplösligt sammanflätade med kommunismen och Stalin. Jag hade lärt mig en hel del ryska utan att märka det genom att bara plugga Gulagarkipelagen, men jag ville i princip inte lära mig ryska, eftersom jag uppfattade språket som nedsölat av alla grymheterna. Jag kunde inte föreställa mig något annat Ryssland, någon annan rysk tradition än den sovjetiska. Visst var jag medveten om att det fanns en exilrysk kultur, men samtidigt var jag övertygad om att den traditionen numera var helt sovjetiserad och att det vore flyktingarna från Sovjet som nu gav tonen inom emigrantkretsarna. Tanken på att det kunde finnas folk med en genuint tsarrysk mentalitet föll mig aldrig in. Visst, jag var nog medveten om att Solzjenitsyn i sina gamla dar börjat idealisera tsarismen. Men Solzjenitsyn kände inte ett annat Ryssland av egen erfarenhet än Sovjetunionen.

Ön Krim var den första bok jag läste som försökte beskriva mentaliteten hos tsartrogna gamla ryssar. Min morsa brukade givetvis läsa memoarer som tsaritsans hovdamer och liknande gestalter skrivit, men dessa handlade mest om hovlivets lyx och förfining. Både morsan och jag var medvetna, att dessa böcker slätade över det som för oss (post)moderna människor är oacceptabelt med tsarismen - den kejserliga absolutismen, enväldet, som trots sin glamourösa glans handlar om fullkomlig underkastelse under monarkens vilja och sålunda bör vara oss lika förhatligt som modern totalitarism.

Det är inte svårt att begripa varför folk blir kommunister. Den kommunistiska utopin kan, för att nu parafrasera Orwell, åtminstone i viss mån tilltala varenda människa som inte är en komplett skurk, en personlighetsstörd psykopat eller någon annan sorts libertarist. Svårare är det att förstå förmodern, feodal lojalitet, underkastelse under en människa bara därför att denna har "kungligt blod" och är en "legitim härskare". Det är lätt att inbilla sig att man är själv på något vis förmer än andra. Det är också lätt att dyrka någon därför att han åstadkommit någonting konkret - en ny stil i poppmusiken till exempel. Men dyrka någon bara för att denne tillhör en särskild familj? Det är någonting så främmande för en modern människa, att till och med kommunismen tenderar att kännas som mindre skrämmande, mindre främmande.

Det är precis det här Ön Krim handlar om. Så känns det åtminstone när man läser första kapitlet och möter Andrej Arsenjevitj Lutjnikov, chefredaktören för Krims ryskspråkiga och sovjetvänliga tidning. Krim är i romanen en ö, som, ungefär lik Taiwan gentemot Kina, utgör det vita Rysslands sista utpost. Analogin med Taiwan syns även i att Krim ännu på romanens sjuttiotal inte kallar sig en självständig stat, utan en provisorisk evakueringsbas för den vita armén. Detta innebär, att det officiella Krim inte söker efter en oberoende identitet, utan försöker hålla både inbördeskrigets och den tsaristiska traditionens låga vid liv. De som hör yngre generationer till, som Andrej och Andrejs son Antosjka, gör uppror mot denna uppenbara stagnation på olika sätt: Andrej predikar i sin tidning om en gemensam framtid för Krim och Sovjetryssland, Antosjka däremot är en rik odugling och dagdrivare som mest intresserar sig för haschrökning och nyemanciperade amerikanska bikinitjejer. Visserligen skryter han med att vara яки - "jaki" (eller kanske "yaki", jag tror att det heter så i den svenska översättningen) - representant för en ny nationalitet, vars kultur och språk är en blandning av krimtatariska och ryska. (I den här alternativa historien har givetvis krimtatarerna aldrig tvingats lämna sin nedärvda hembygd.) Man kan givetvis läsa Krim som en allegori om Väst på avspänningsåren (boken är skriven på sjuttiotalet, även om den nådde mig först mot mitten av åttiotalet), en beredskapsroman skriven för att varna oss för att tro alltför blint på avspänningen. Både Andrej och Antosjka har ju faktiskt sina motsvarigheter i det västliga livet.

Det var mest Antosjka som fascinerade mig när jag satte igång med att läsa boken för första gången. Inte därför att jag på något vis skulle ha identifierat mig med honom, nej - bevare oss väl. Jag var och är en snäll pojke som aldrig röker ens tobak, än mindre hasch, och de där bikiniskönheterna har aldrig befunnit sig inom mitt räckhåll heller. Men som gestalt var han så utpräglat västlig att man inte kunde låta bli att smågilla, eller smyggilla, honom. Han var en av "oss", i den bemärkelsen att man kunde förhålla sig till honom på något sätt. Han var inte obegriplig.

Mycket av det som Solzjenitsyn hade att berätta om Stalintiden och den ryska mentaliteten var nämligen precis det - obegripligt. Särskilt den ryska hemlängtan, som fick vita emigranter att återvända till Sovjet under Stalin, fast de helt säkert visste vad som väntade på dem.

Helsingfors

Nu när jag sällskapar med Maria har jag tillbringat de flesta veckoslut med henne och inte hunnit åka till Helsingfors på länge, men i går var jag dit igen och hälsade på Vera. Som vanligt gick vi och härjade på boklådorna, visserligen köpte jag bara det nödvändigaste: en enda spansk bok (en samling artiklar av historiker om vardagen i Francos Spanien, publicerad av universitetet i Valencia) och bara tre ryska, framom allt Vasilij Aksenovs (eller är det nu som Aksionov man brukar omskriva hans namn på svenska) roman Ön Krim på originalspråket, Остров Крым. Vi hade glass och kaffe (Vera dricker inte kaffe visserligen) på ett par ställen och råkade Timo Salo och hans flickvän på väg till järnvägsstationen - världen är liten, eller мир тесен, som ryssen säger.

När jag hade skrivit det ovanstående, klickade jag mig igenom till Timos blogg - han skriver lakoniskt och utan ostentation, men alltid läsvärt - och även den här gången kände jag igen mig själv i det han skriver om sin marginalisering i sin generations verklighet:


Om hemmet inte uppfostrat en till en duglig kälkborgare, är det lönt att komplettera allmänbildningen genom att läsa underhållningslitteratur, kolorerade veckotidningar och naturligtvis även avslappnade ungdomsbloggar, som är måna om att hålla sig ajour. Jag försöker låta bli med onödigt ironiserande, ty jag vidgår, att de gapande kratrar min allmänbildning uppvisar på sådana här ställen har gjort det svårare för mig att hitta min nisch i samhället - inte för att jag vore någon sorts ung rebell, utan för att jag i grundskolan på ett perverst sätt missförstod själva begreppet samhällsanpassning. Ingen kom ihåg att undervisa mig om hur man lever och uppför sig i vår kultur.

Översättningen är som vanligt en tolkning baserad på min egen inlevelse i vad han har att säga.

På tal om dugliga kälkborgare: jag talade med Vera om profeminismen, en samhällsföreteelse som jag åtminstone i min finsktalande inkarnation givetvis avskyr som pesten, precis därför att jag slösade mina gyllene ungdomsår, dvs den tid i livet då man borde leva loppan och knulla som en vild kanin, på profeministiska funderingar som inte hjälpte mig på något sätt att bli vare sig bättre partner att sällskapa med, förstå kvinnor, leva in mig i deras lott eller få tag i en flickvän. Jag ventilerade min misstanke om profeminister som antingen ensamma unga onanister med svendomen i behåll som försökte ställa sig in hos kvinnor, eller gifta män som slog och bedrog sina fruar men deltog i demonstrationsmarscher mot "våld mot kvinnor", och påpekade att profeminism enligt min mening var medelklassens kälkborgerlighet trots att den vanligen marknadsfördes som någon sorts uppror mot ett för länge sedan dött patriarkat eller manlighetsmönster. Vera verkade benägen att skilja på två versioner profeminism, en av dem mera kälkborgerlig och en rebellisk, och påpekade att man också kan vara profeminist därför att man varit ihop med samma flicka sedan gymnasiet och att man sålunda inte har någon erfarenhet av hur svårt och hur förnedrande det kan vara för en ensam man att försöka ragga upp en enda trevlig tjej åt sig, och vilka bortskämda, halvgalna ragator han kan råka ut för.

Det är förresten ett intressant uttryck det där våldet mot kvinnor. Förr i världen talade man om kvinnomisshandel. En misshandel är ett brott, som det står paragrafer om i lagen, som kan bevisas och som gärningsmannen kan straffas för. Nu är det frågan om "våld mot kvinnor", och det är ett antilegalistiskt, ideologiskt begrepp. Vad som helst går under rubriken "våld mot kvinnor", även helt civiliserat uttryckta meningsskiljaktigheter.

På sistone är det "ljuset som näring", eller "breatharianism" på det första inhemska, som har varit på tapeten i bloggvärlden, givetvis främst i Maalainens och Veteraaniurheilijas bloggar, ty dessa två har framom alla andra bitit i det sura äpplet att aktivt upplysa folk om farorna med vidskepelse och "alternativ medicin". Som bekant är det kvinnor som är mest mottagliga för den här galenskapen, och inte minst feministiska bloggare, t ex Birdy. Vidskepelsemarknaden överhuvudtaget bedrivs av kvinnor och riktar sig till kvinnor. Den som vill kämpa för rationalism och avvisa vidskepelsen kommer kanske en vacker dag att attackeras med en hetskampanj som försöker utmåla honom som antifeminist. Konstellationen finns redan, ty när allt kommer omkring utgör vidskepelsegeschäftet en del av samma separatistiska kvinnokultur som feminismen. Vidskepelsens kolportörer och profitörer lever i samma värld som feministerna, ungefär som Ian Paisley, för att citera Steve Bruces bok om Nordirlands protestanter, är en del av samma värld som de lojalistiska terroristerna, även om han bestämt tillbakavisar alla insinuationer om honom själv som en organisatör eller rekryterare av terrorister. Och den solidaritet som detta inspirerar kan en vacker dag leda till att feminister på bred front tar vidskepelsegeschäftet i försvar med hela sin politiska tyngd.