Jack T. Chick

Mussukka tuhisee tuossa vieressä jo unissaan, mutta minä se vain surffaan ja bloggaan. Tulin taas kerran tarkastelleeksi Jack T. Chickiä ja hänen teoksiaan, ja nyt mietin, pitäisikö minun laatia naisvihaan ja miesten vallankumoukseen yllyttävä Chick-trakun parodia.

Lisää uhreja Moolokille, ottakaa vaikka minun lapseni, kiljuu papitar

Tiina Kaarela blogissaan:

On esimerkiksi täysin ymmärrettävää, että nuori tsekkaa pornosivuja, mutta se ei ole ymmärrettävää, elleivät - tässä pitäisi kai lukea "etteivät" - vanhemmat moralisoinnin sijaan puhu lapsilleen seksiteollisuuden ihmisoikeuksia polkevasta riistoluonteesta. Yleensä kai vanhemmat sulkevat silmänsä koko asialta. Mietipä poikani sitä alastonta blondia ihaillessasi, minkälaisia ihmiskohtaloita senkin kuvan ottamisen taustalla on!

Toisin kuin Tiina Kaarela luulee, ja toisin kuin tiedostavantupakoivat humanistinaiset (kiitos, Ilkka) yleensäkin kuvittelevat, nuoret miehet eivät ole moraalittomia petoja ja hirviöitä, vaan nimenomaan ATM:t pohtivat pornon moraalia yleensäkin, aivan kuten ATM:t yleensäkin pitävät seksuaalisuutta eettisenä kysymyksenä, toisin kuin YTM:t ja naiset, jotka on opetettu antautumaan pelkäämättä ja moralisoimatta nautinnoilleen.

Tiina Kaarela kääntää määrätietoisin käsin poikansa tien kohti Moolokin kyltymätöntä kitaa, ikään kuin Moolokia ei olisi jo ravittu kylliksi pienillä pojilla, nuorilla miehillä. Kun Tiina Kaarelan poika tekee nuorena itsemurhan, sortuu huumeisiin tms., on turha sanoa, ettemme olisi varoittaneet.

Mutta stalinisti, fasisti ja feministi uhraavat edistyksellisen aatteensa alttarille vaikka oman lapsensa.

Varkauden Averell

Mieleeni tuli päivällä taas yksi koulukiusaamisaikaan liittyvän asia: se, että eräs kiusaamiseeni osallistunut luokkatoveri tapasi noin kolme-nelitoistiaan iässä yläasteella hihkua kimeällä äänellä outoa iskusanaa baiii-i-ii-i-ii liikuntatunnin tiimellyksessä. Muistan jostain käsittämättömästä syystä ajatelleeni, että sana oli varmaankin venäjää. Alku ba- tuli yleensä matalahkolla äänellä, mutta nousi sitten falsettiin.


Hänellä oli tapana kommunikoida kaveriensa kanssa vedekielellä, eräänlaisella kontinkielellä, jota en koskaan oppinut. Muistan siitä sellaisia sanoja kuin vemmude, vellänkyde, vellakside, mutta ilmeisesti kielen sananmuuntosäännöt ovat kontinkieltä monimutkaisemmat, koska en ole kyennyt tulkitsemaan noita kolmea sanaa.


Kyseinen nuorukainen oli pitkä ja laiha, sellaisella tavalla, että kun hän yläruumis paljaana riehui lento- tai koripallopelissä, hänen luunsa paistoivat groteskisti ihon läpi, ja oli kuin luuranko olisi pelannut kanssamme. Kasvonpiirteiltään, kampaukseltaan ja laihuudeltaan hän toi elävästi mieleen Averell Daltonin. Amisviiksi-ikään tultuaan hän myös kasvatti Averellin viikset. Sen jälkeen en ole koskaan pystynyt palauttamaan mieleeni hänen todellisia piirteitään: niiden sijasta näen aina mielessäni jonkin Lucky Luken sivun, jolla Averell esiintyy.


Olen pohjimmiltani kiltti mies, joten en kerro teille tämän nuorukaisen oikeaa nimeä. Koska hän poltti tupakkaa murrosikäisenä, hänestä tuli epäilemättä YTM, joka sai naisia ja päätyi perheenisäksi. Ajatelkaa miten hänen auktoriteetilleen isänä kävisi, jos hänen varmasti jo teini-ikään ehtineet lapsensa lukisivat blogistani, että joku muistaa heidän ison pomonsa baiii-iiitä kiljuvana Averell Daltonina.

Lisensiaattityön johdanto. Esillä rajoitetun ajan.

Diese Arbeit beschreibt die Verwendung, Funktion und symbolische Bedeutung polnischer Wörter, Ausdrücke und ganzer Äusserungen in der oberschlesischen Tetralogie des Schriftstellers Horst Bienek, die aus den Romanen Die erste Polka, Septemberlicht, Zeit ohne Glocken und Erbe und Feuer besteht. Es ist die Geschichte zweier Familien, die die Geschichte des Dritten Reiches, sowohl Triumph wie Tragödie, aus der Sicht der ehemaligen Ostgebiete erleben – eine Konstellation, die dem Autor erlaubt, den moralisch mehrdeutigen Charakter des Zweiten Weltkriegs in Osteuropa ausführlich zu illustrieren.

Wie es im Vorwort eines angelsächsischen Nachschlagewerkes zum Zweiten Weltkrieg heisst, ist der Begriff eines einzigen, monolithischen ”Zweiten Weltkrieges” schon an und für sich vor allem eine angelsächsische Interpretation der Geschichte (”basically an Anglo-Saxon interpretation of events” ): aus angelsächsischer Sicht hatte der Krieg eindeutig definierbare Helden und Halunken und wurde sowohl in der zeitgenössischen Propaganda wie auch in späteren Erinnerungen als Kreuzzug der Demokratie gegen Diktatur empfunden. Die osteuropäische Perspektive dagegen ist die Perspektive zwischen zwei Feuern und zwei Totalitarismen, wobei der Krieg den Charakter eines tragischen Dilemmas annimmt: der Mensch entscheidet sich für eines der zwei Übel und/oder/d.h. hofft, dass beide sich gegenseitig vernichten oder wenigstens dermassen schlimm zurichten, dass kleine Völker dazwischen wieder frei atmen dürfen.

Die ”angelsächsische Interpretation” des Zweiten Weltkriegs hat jahrelang als die Wahrheit über den Krieg und der Krieg der Westalliierten gegen Hitler-Deutschland als der wesentliche Zweite Weltkrieg gegolten – dank ihrer hegemonischen Stellung als Exporteure massenhaft vermarkteter Kulturprodukte haben die Amerikaner es fertiggebracht, ihre eigene populäre Vorstellung vom Krieg auch im Ausland in Geläufigkeit und weitgehend in ebenfalls hegemonische Stellung zu bringen wie bei sich zu Hause. Diese Interpretation verdankt ihrer Popularität mehreren an sich verständlichen Gründen, und es soll ausdrücklich davor gewarnt werden, sie pauschal als Ausschlag eines amerikanischen Kulturimperialismus abzutun. Dass die Amerikaner sich selbst die moralisch gehobene Rolle als Bezwinger einer absolut bösen, rassistischen Diktatur gern zuschreiben, ist nicht nur im Lichte jener nationalen Selbstgefälligkeit verständlich, die nun mal zur menschlichen Erbsünde gehört, sondern ist auch der sozialen Kohäsion wegen ein notwendiger Teil des nationalen Mythos der Vereinigten Staaten, eines multiethnischen Einwandererstaates, wo rassistisch motivierte Konflikte verbreitet und viele Menschen immer noch wegen ihrer Hautfarbe benachteiligt sind: unter diesen Umständen gibt es keinen Anlass, sich darüber zu verwunden (geschweige denn lustig zu machen), dass viele Amerikaner so eifrig der Heldensage über weisse und schwarze, protestantische, katholische und jüdische Amerikaner zusammen gegen Hitler huldigen. Sie brauchen diese Heldensage immer noch, um neue Einwanderergruppen in ihre Gesellschaft integrieren zu können; und da die westeuropäischen Länder – diejenigen, in denen das Ende des Zweiten Weltkrieges eine eindeutige Befreiung war und wo der amerikanische Befreiermythos durchaus ernstzunehmen ist, - jetzt im Begriff sind, sich in ähnliche Einwandererländer zu verwandeln, bleibt nur festzustellen, dass die Amerikaner auch viel weniger brauchbares Kulturgut hätten exportieren können.

Die angloamerikanische Interpretation war aber nicht die ganze Wahrheit. Was sich in Osteuropa während des Zweiten Weltkrieges (und danach) ereignete – was wir von hier an das Osteuropäische Kriegserlebnis nennen können – konnte nicht im Rahmen der populären angloamerikanischen Interpretation verstanden werden und musste in den westeuropäischen Staaten deshalb in den Hintergrund treten. Zuweilen wurde es von der Rechten zu Propagandazwecken – zur Dämonisierung der Sowjetunion und dadurch zur Diffamierung der einheimischen Linken oder auch beim Widerstand gegen Entspannungs- und Abrüstungsinitiativen – ausgenutzt, aber hierdurch konnte die Rechte nur erreichen, dass Solidarität mit Osteuropa an sich mit rechter Scheinheiligkeit gleichgesetzt wurde: mit konservativen Politikern etwa, die sich zwar um die mangelnde Pressefreiheit im Osten mächtig Sorgen machten, denen aber dieselbe Freiheit zu Hause zu bunt getrieben schien.

So wie ich dieses “osteuropäische Kriegserlebnis” verstehe, besteht es nicht nur im tragischen Dilemma zwischen Hitler und Stalin während des Krieges, in den Ausschweifungen der einrückenden Roten Armee und in der daraufhin allmählich eingeführten Diktatur nach sowjetischem Vorbild, - sondern auch, und vielleicht vor allem, in der massenhaften Deportierung und dem daraus resultierenden Heimatverlust. Unfreiwillige Bevölkerungsbewegungen sind in Osteuropa während des Krieges und in den Jahren danach in einem Ausmass durchgeführt worden, das ebenfalls anachronistisch und unwirklich wirkt wie selbst die Dimensionen der Massenmorde, Vergasungen und “Säuberungsaktionen” der beiden im Krieg beteiligten modernen, totalitären Diktaturen. Der Verlauf der Grenzen wurde im Osten radikal verändert: es fällt auf, dass sogar vermeintliche Siegerländer in Osteuropa territorialchirurgischen Massnahmen anheimgefallen sind – etwa die Tschechoslowakei, die ihre karpatisch-ruthenischen Ostgebiete an die Sowjetukraine verlor. Als wichtige Unterkategorie der Deportierung ist die Massenverhaftung potentieller oder wirklicher Oppositioneller in den sowjetischen Besatzungsgebieten zu verstehen, da es meistens zur Routine solcher Verhaftungen gehörte, die Verdächtigen ohne Umschweife summarisch nach Sibirien zu verschleppen – vorausgesetzt, dass sie nicht vom Fleck weg ermordet, oder wie es die Amnesty International formulieren würde, aussergerichtlich hingerichtet wurden.

In der alten Bundesrepublik Deutschland wurde das osteuropäische Kriegserlebnis vor allem von den Heimatvertriebenen vertreten. Da ihre an und für sich menschlich verständliche Verbitterung auf die neuen Machthaber in ihrer alten Heimat oft unbequeme und in einer sich von der Hitlerei distanzierenden Demokratie kaum geeignete (oder um einen heutigen Modeausdruck zu verwenden: “politisch inkorrekte”) Formen annahm – etwa das aus Frustration entspringende unvorsichtige Zurückgreifen zum “Wörterbuch des Unmenschen” – zu Argumenten und rhetorischen Künsten, die als rassistisch oder pro-nazistisch interpretiert werden konnten (und mit der Logik der politischen Polemik auch so interpretiert wurden), tendierten linke Intellektuelle und Kulturschaffende, die Vertriebenen schlechthin als Überbleibsel der NS-Jahre zu diffamieren. Da die organisierten Heimatvertriebenen spätestens seit Brandts Ostpolitik zum ausschliesslichen Stimmvieh der CDU/CSU wurden, verkam die Vertriebenenszene von der Umwertung aller Werte Ende der 60er Jahre an zu einer eher marginalisierten Subkultur, die weitgehend als überholt, rechtsextremistisch oder kulturell unproduktiv und fruchtlos abgetan wurde. Die Sowjetunion schien ewig, Träume von der Rückkehr in die alte Heimat waren im Zeitalter der Atombombe schlimmstenfalls ein Flirt mit dem Massentod. Kein Westdeutscher war bereit, in einem dritten Weltkrieg zu sterben, den die Heimatvertriebenen – so mag es vielen in den achtziger Jahren erschienen sein – ihrer schlesischen Dörfer wegen entfachen wollten.

Horst Bienek vertritt das osteuropäische Kriegserlebnis durch seine ganze literarische Produktion und seine Lebenserfahrung: als Oberschlesier aus Gleiwitz musste er zunächst seine Heimat nach der Einführung der polnischen Verwaltung dort verlassen, aber da er sich als junger Poet bald in den Augen der sowjetischen Besatzungsmacht verdächtig machte, wurde er von einem Militärgericht verurteilt und nach Sibirien abgeschoben, woher er erst Jahre später nach Deutschland – diesmal in die Bundesrepublik – repatriiert wurde. Bieneks westdeutsches Oeuvre begann mit genreüberschreitenden, experimentierenden Werken über seine Erfahrungen in sowjetischen Gefängnissen, aber um das Jahr 1970 herum ist er zu epischen Prosawerken über die oberschlesische Heimat übergegangen. So ist es die oberschlesische Tetralogie (Die erste Polka, Septemberlicht, Zeit ohne Glocken, Erde und Feuer) entstanden, die den Gegenstand der vorliegenden Arbeit darstellt; als der Schriftsteller an diesem Grossprojekt arbeitete, brachte er es noch fertig, einige Werke kleineren Umfangs zu verfassen, die mit derselben Thematik zusammenhängen, so etwa der Roman Königswald oder die letzte Geschichte, das Gedicht Baracke Deutschland oder die Materialien- und Kommentarbände zur Tetralogie, etwa Reise in die Kindheit – Wiedersehen mit Schlesien.

Horst Bieneks oberschlesische Tetralogie kann als ein Versuch verstanden werden – zumal da die ersten zwei Bände schon in den 70er Jahren zum erstenmal veröffentlicht worden sind – den Heimatroman über den verlorenen Osten, künstlerisch und intellektuell zu rehabilitieren. Obwohl Bienek keinesfalls ein Linker war, distanzierte er sich von der Deutschtümelei, indem er die Rhetorik der linken Skepsis gegenüber der Bundesrepublik übernahm, wie wir etwa in Baracke Deutschland nachlesen können:

“O Deutschland […] immer wieder hab ich Schutz gesucht in deinem Haus, nun haben wir es neu aufgebaut […] aber machen wir uns nichts vor, es ist provisorisch, eine Baracke – wie lange halt sie stand? Und du sitzest darin, janusköpfig, nach Ost und West blickend […]. Ich geb’s zu: ich trau dir nicht. (Nur in deiner Sprache fühl ich mich zu Haus.)”

“[…] Sah das Volk im Oktoberfestzelt, ein Volk von Kapos, wo die eine Hälfte darauf lauert, die andere Hälfte hinter die Stacheldraht zu bringen […]”

“’Ich liebe mein Land. Ich liebe mein Volk. Ich liebe meine Heimat.’ Tschechow. Warum kommen solche Sätze nur als Zitat über meine Lippen?”

Ebensowenig kann sich Bienek mit der organisierten Heimatvertriebenenbewegung identifizieren:

“[I]n den Messehallen von Hannover, wo die übriggebliebenen Schlesier zusammenkommen, hängt die Transparente: Schlesien bleibt unser. Die Leute spazieren herum, treffen sich, reden miteinander, erinnerm sich an das, was einmal war, weit im Osten. Sie halten sich immer noch für unpolitisch. Sie können gar nicht verstehen, warum dieses ihrer Meinung nach harmlose Motto einen solchen Wirbel angerichtet hat. Sie sind für diese Parole. […] Meine Schwester Traut ist ebenfalls in Hannover gewesen. Sie hat zugehört. Sie hat mitgeklatscht. Sie war immer unpolitisch, wie sie meinte, und diese Parole habe doch nichts mit Politik zu tun. Einmal fragte sie mich: warum sollen nur wir den Krieg verloren haben?”

“Heute wissen wir alles besser. Heute wissen wir alles ein wenig genauer. Ihr habt euch herausgehalten, damals. Ihr wart keine Täter. Aber vielleicht doch Mitahner, Mitwisser, Mittäter? Zu den Kindern habt ihr nicht darüber gesprochen. Aber habt ihr euch selbst auch mal Fragen gestellt? Oder kamen die Fragen erst auf, als ihr, nur mit einem Koffer in der Hand, euch in einem Flüchtlingslager im Westen wiederfandet?”

Bieneks Kritik an der Vertriebenenbewegung richtet sich gegen deren egoistische Gleichgültigkeit gegenüber anderer Völker Leiden, gegen die Tendenz, sich selbst als einzige Kriegsopfer (“nur wir haben den Krieg verloren”) zu empfinden und etwa den Völkermord an den Juden aus dem eigenen Bewusstsein auszuschliessen. Bienek versucht die Tragik des Heimatverlustes keinesfalls zu verneinen, aber zeigt auch Verständnis für die Sehweise, die die Vertreibung als verdiente Strafe für die Mittäterschaft deutscher Bevölkerungen im Osten an der NS-Unterdrückung der Slaven und an der Judenvernichtung interpretiert – wenn nicht direkt als verdiente Strafe, so wenigstens als unvermeidliche Reaktion. Wie die letzten Seiten – und die letzten Worte - der Tetralogie zeigen, versteht er auch durchaus die Verankerung der Verbitterung, die die Vertriebenenbewegung in Gang hält, in wirklichen Leiden und in wirklichem Unrecht. Während Bienek gegen jede zuckersüsse Idealisierung des Lebens im alten Oberschlesien methodisch vorgeht und auch den Opportunismus und das Kollaborantentum des Oberschlesiers in den NS-Jahren nicht verhehlt, zeigt er, dass die oberschlesische Lebensform und Volkskultur als funktionierender Kompromiss zwischen polnisch und deutsch ihre Vorteile hatte und somit an und für sich eine Totenmesse wert ist. Hierdurch reflektiert er auch über die Bedeutung solcher Slogans wie “Schlesien bleibt unser”: ist “unser” hier wirklich gleich “deutsch”?

Als Bienek seine Tetralogie zu schreiben anfing, war Europa immer noch in zwei gegenseitig feindliche Blöcke aufgeteilt und die bundesdeutsche Vertriebenenbewegung konnte jede Forderung, sich mit der Oder-Neisse-Grenze abzufinden, als sowjetische Machtpolitik abtun. Da Polen damals sowjetischer Besitz war, konnte die Verewigung dieses Grenzverlaufes mit ewigem Heimkehrverbot für die Vertriebenen und ihre Nachfahren gleichgestellt werden. Wenn linke Kräfte in der alten Bundesrepublik die grenzrevisionistischen Ambitionen der Vertriebenen mit einem Hinweis auf die Leiden der unschuldigen Polen in deutschen Händen im Zweiten Weltkrieg tadelten, konnten die Vertriebenen die Rüge damals leicht parieren, indem sie die polnischen Leiden als Vorwand der sowjetischen Kommunisten zurückwiesen: die Polen waren schliesslich als Verhandlungspartner entmächtet.

Heute sieht alles anders aus. Polen ist wieder frei und bereitet sich auf die EU-Mitgliedschaft vor: Deutsche und Polen haben keine grossmachtpolitischen Ausreden mehr, sich gegenseitig nicht vertragen zu wollen. Den Vertriebenen und ihnen nahestehenden Kreisen in Deutschland tun sich neue Möglichkeiten zum Kompromiss mit Polen auf. Der Heimatverlust ist nicht mehr so absolut wie in den siebziger Jahren, und eine dauerhafte Rückkehr nach Schlesien ist auch ohne Rückerstattung der Ostgebiete denkbar geworden.

Unter diesen Umständen kann Bieneks Kunst des kritischen Heimatromans an Aktualität nur gewinnen. Polen und Deutsche können ihr gegenseitiges Verhältnis endlich unabhängig von der Politik der Machtblöcke und Grossmächte definieren. Der Nationalstaat scheint im Begriff dahinzuschwinden, und gemischte Identitäten werden wieder verbreitet und akzeptiert – auch im polnisch-deutschen Grenzland. Diese Entwicklung wird neue Generationen erziehen, denen die Thematik der oberschlesischen Tetralogie viel näher liegen wird als je den Zeitgenossen des Schriftstellers. Deshalb müssen wir Bienek lesen und analysieren.

Слушайте, слушайте, говорит Финляндия!

Jonkinmoisen masokismikohtauksen vallassa tulin lukeneeksi Kanavaa, ja eikös siinäkin ollut julkaistu lukijan kirje joltain menneiden vuosikymmenten taisteluhautoihin juuttuneelta, joka tuntui odottavan, että nyt kun "voittajien historiankirjoitus" voitaisiin vihdoinkin kumota, myös Suomi voisi maailmalla saada kunniaa "edelläkävijänä", joka jo jatkosodan aikana oli mukana bolshevismin vastaisessa rintamassa, kun Englanti ja Yhdysvallat eivät vielä tähän rintamaan olleet liittyneet. Luonnollisesti yleisönosastokirjeen springande punkt oli, että Natsi-Saksa ei oikeastaan niin paha ollutkaan.

Yleisönosastokirjoittaja ei toki ollut yksin näkemyksineen, koska erilaisia Hitlerin kunnianpalauttajia hilluu esimerkiksi Usenetissä harva se päivä. Tavallisesti heikäläisten linjana on epämääräinen vihjailu siitä, että "voittajien historiankirjoitus" ei ole antanut Hitlerille täyttä oikeutta. Luonnollisesti kaikenlaiset vastaväitteet saavat heidät ennemmin tai myöhemmin menettämään malttinsa ja leimaamaan vastapuolen milloin kommunistien aivopesemäksi, milloin muuten vain arvostelukyvyttömäksi. Tuntuu siltä, että olisi tekemisissä taistolaisten peilikuvan kanssa, kuten usein on asian laita jouduttaessa keskusteluun, tai pikemminkin Taubstummendialogiin, 70-luvun juoksuhaudoissa elävien oikeistolaisten kanssa, jos nyt oikeistolainen on oikea sana - kyseessähän saattavat olla peruslähtökohdiltaan hyvinkin maltilliset ihmiset, jotka vain ovat taistolaisten vaikutuksesta kokeneet jonkinlaisen pysyvän dislokaation.

Taistolaisen sodankuvan perusteesi oli, että koska Hitler oli absoluuttisen paha ja me liitossa hänen kanssaan, me olimme yhtä absoluuttisen pahoja ja meidän oli kaduttava sitä rintoihimme lyöden ja otsaamme itkumuuria vastaan jyskyttäen. Taistolaisuuden oikeistolainen peilikuva hyväksyy pohjimmiltaan taistolaisen sodankuvan, jolloin Suomen kunnian palauttamisen oleelliseksi osaksi nivoutuu Hitlerin kunnian palauttaminen ja Natsi-Saksan pahuuden vähätteleminen tai kiistäminen.

Sota nähdään tällöin ennen muuta Hitlerin ja Stalinin välisenä konfliktina, tai pelkistetään sellaiseksi. "Voittajien historiankirjoitus" pyritään tällöin revidoimaan niin, että nyt kun "saa" puhua Stalinin rikoksista, tulee "saada" myös puhua siitä, että Hitler oli "oikeasti" kunnon kaveri ja bolsevismin vihollinen.

Omaan näkemykseeni toisesta maailmansodasta on syvästi vaikuttanut se puolalainen näkökulma, jonka Norman Davies on ikuistanut historiateoksiinsa - God's Playground, Heart of Europe ja Rising '44. Kaikki kolme minulla on muuten täällä itselläni omina, ensimmäinen puolaksi, keskimmäinen englanniksi ja viimeinen molemmilla kielillä. Ensimmäisen nimi puolaksi on Boże igrzysko, joka nykykielessä tosiaan tarkoittaa pikemminkin Jumalan leikkikenttää, mutta viittaa oikeastaan vanhalla puolalla laadittuun runonpätkään, jossa igrzysko tarkoittaa pikemminkin leikkikalua. Käänsin runon joskus itse seuraavasti:

On sanottu, ett' Puola seisoo kinan, kiistan voimin,
Mutt' kaatuva se myöskin on tuon eripuran toimin.
Meit' Luoja pitää pilkkanaan. Mun uskoa on halu,
Ett' kansain kesken Puola vaan - on Luojan leikkikalu.

Puola oli tunnetusti yksi Ribbentrop-Molotov -sopimuksen uhreista ja kävi oman "talvisotansa" - ennen Suomea - sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan - ja hävisi sen. Diktatuurit nujersivat demokratian, tai ainakin kohtuullisen siedettävän maan, jos kohta Puola olikin tuohon aikaan epämääräisen sotilasjuntan luotsaama "opastettu demokratia", jossa vähemmistöt olivat ainakin jossain määrin joutuneet puolalaisen nationalismin jalkoihin (erityisesti juutalaisten tilanteessa oli toivomisen varaa - itse asiassa, ironista kyllä, sodan alkaessa Puola oli se maa, jota pidettiin erityisen juutalaisvastaisena, ja Saksassa oli Hitlerin valtaantulon alkaessa, kammottavaa kyllä, antisemitistisestä Puolasta "sivistyneeseen" Saksaan siirtyneitä pakolaisia, joille kävi sitten ilman muuta niin kalpaten kuin ihmiselle käydä voi). Esimerkiksi Gustaw Herling-Grudzińskin muistelmateoksesta Inny świat (joka muuten pitäisi saada suomeksi, kuten monet muutkin merkittävät neuvostoaikakauden muistelmat, esim. Lev Kopelevin Хранить вечно - ikävä vain, että nyt kun ne voisi suomeksi julkaista, niillä ei ole enää entisenlaista kuriositeetti- ja kaupallisuusarvoa) käy ilmi, millainen maailmoja ravisteleva järkytys Gulagiin joutuminen oli puolalaiselle nuorukaiselle, joka sitä ennen oli - arvatenkin oman maansa puolidiktatoristen olojen vuoksi - ollut taipuvainen "ymmärtämään" kommunismia. Ymmärrys kuitenkin katosi, kun hän joutui tekemisiin "toisen maailman" kanssa (sitä kirjan nimi tarkoittaa), öyhöttäjien Neuvostoliiton - itse asiassa juuri öyhökratia oli maan oleellisin piirre, alkaen oppimattomasta raakalaiskuulustelijasta, joka piti Herling-Grudzińskia Göringinä, koska hänen sukunimensä translitteroidaan venäjäksi muodossa Герлинг-Грудзинский (Gerling-Grudzinskij), Göring puolestaan on tietysti Геринг (Gering).

Neuvostomiehityksen alla saattoi kuitenkin jotenkin elää, jos oli proletaari ja toisteli kiltisti venäjänkielisiä iskulauseita. Saksalaismiehityksen alle joutuneet puolalaiset olivat ali-ihmisiä, jotka kelpasivat ainoastaan orjiksi ja joita myös mielivaltaisesti murhattiin. Ja juutalaisten kohtalo tosiaankin oli se, mitä "voittajien historiankirjoitus" sanoo sen olleen, eli irrationaalinen tapetuksi tuleminen. Nuo mainitsevani ei-ihan-natsistiset revisionistit koettavat mielellään tolkuttaa, että saksalaisten uhreiksi joutuneet siviilit olisivat niitä paljon puhuttuja kollateraalisia menetyksiä, joita syntyy sissisotaa tukahdutettaessa, mutta vaikka tällaistakin tapahtui, täysin järjetön kaasukammioissa tappaminen säilyy yhtenä tärkeimmistä kuolinsyistä. Itse asiassa juuri tässä kohtaa on se, mikä natsismissa on niin käsittämätöntä ja vaikeaa rationaalisen ihmisen käsittää: tarve tappaa ihmisiä ihan vain huvin vuoksi.

Brutalisoituneen sodankäynnin jalkoihin jääneet siviiliuhrit ovat käsitettäviä, sitä mitä tekevälle sattuu nykyaikaisessa sodassa. Jopa Stalinin puhdistusten uhrit ovat käsitettäviä, sillä Neuvostoliitto oli kommunistiseen pelastususkontoon perustunut teokratia, jota johti vainohullu, vallanhimoinen diktaattori. Sekä pelastususkonto, vainohulluus että vallanhimo ovat käsitettäviä ilmiöitä. Myös se on käsitettävää, että ihmiset uskoivat kommunismiin, koska kommunismia markkinoitiin ihanteilla, jotka Orwellia parafrasoidakseni vetoavat jokaiseen tasapainoiseen ihmiseen (eivät toki libertaristeihin, mutta hehän ovat käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta luonnevikaisia tai autistisia). Mutta natsismi ei ole järjellä käsitettävä ilmiö, sillä se ei ole edes vallanhimoa, vaan sen pohjalla on itsetarkoituksellinen halu tappaa, juutalaisia.

Tätä puolta natsismista ei juurikaan voi kirjoittaa tai selittää uudelleen.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö kommunismin kaatuminen merkitsisi huomattaviakin muutoksia natsismin historiankirjoituksessa. Ennen muuta meille suomalaisille ne muutokset ovat kuitenkin odotettavia ja ymmärrettäviä. Olen lisensiaattityöni johdannossa puhunut itäeurooppalaisesta perspektiivistä toiseen maailmansotaan, ja se perspektiivi voidaan kiteyttää sanoihin kahden tulen välissä. Toisin sanoen on lopultakin yleisesti hyväksyttävä se näkökulma, että monet itäeurooppalaiset kansakunnat ja ryhmät saattoivat asettua Saksan puolelle taktisista syistä, erityisemmin kannattamatta holocaustia ja lähinnä siinä toivossa, että diktatuurit kaataisivat tai ainakin väsyttäisivät toisensa, peli päättyisi ratkaisemattomaan ja pienet kansat siinä välissä saisivat hengähtää. Juuri tuollaisella taktikoinnilla Suomi tunnetusti onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi ensimmäisen maailmansodan lopussa: Venäjä hävisi sodan Saksalle ja Saksa länsivalloille.

Asiaton moralisointi itäeurooppalaisten maiden ja kansojen vaikeiden valintojen vaiheilta on siis syytä lopettaa. Yhtä lailla olisi syytä lakata leimaamasta esimerkiksi Józef Piłsudskia tai Konstantin Pätsiä muitta mutkitta "fasistidiktaattoreiksi". Tunnetusti molemmat herrat kaappasivat vallan nimenomaan oikeiston, vallankin öyhöttävän "isänmaallisen" äärioikeiston, pysäyttämiseksi, ja meillä Suomessa muuan nuori maalaisliittolainen poliitikko nimeltä U.K.Kekkonen puhui Pätsin kaappauksesta "demokratian itsepuolustuksena" ja suositteli sitä malliksi meillekin, jos kaikenkarvaiset mustapaidat aikovat ryppyillä.

Marginaalihuomautus: Tämä puoli Kekkosen perinnöstä kuuluisi muuten pikkuhiljaa elvyttää. Pitäisi kerta kaikkiaan voida sanoa ääneen, että vihervasemmisto ja puunhalaajaväki on oleellisesti ns. kunniallista keskiluokkaa, ja että keskiluokkana, kunniallisina kansalaisina ja demokraatteina heidän tulisi vaatia poliisin suojelua (demokratian itsepuolustusta) äärioikeistolaisilta öyhöttäjiltä ja möyhöttäjiltä, jotka ovat merkittävässä määrin nimenomaan taparikollista alaluokkaa. Miten on, demarit, viimeksi kun luin lehtiä, sisäministeriö oli hallussanne, vieläpä sellaisen miehen hallussa, joka on kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin alkujaan - ettekö voisi sanoa sille tyypille, että panisi miehensä pitämään kaikenlaista isänmaallista oikeistoa vähän paremmin silmällä? Äärioikeistolaisten jutuista päätellen yleiselle järjestykselle tulee oikeasti ongelmia siitä, että kaikenlaiset väkivaltarikolliset ja avoimesti valtiopetokselliset natsiporukat katsovat olevansa oikeistolaisuutensa ja "isänmaallisuutensa" vuoksi jotenkin immuuneja poliiseja, oikeuslaitosta ja maanpetossyytöksiä vastaan, "koska poliisi jahtaa vain viherhörhöjä". Jos poliisi oikeasti jahtaa (alaluokkaisten taparikollisten) äärioikeistolaisten sijasta (keskiluokkaisia) viherhörhöjä, taitaa olla aika vaihtaa sisäministeriä, tai kutsua nykyinen puhuteltavaksi.


PS: Junakohtaukselle tiedoksi, että mustapaitojen ohella meillä on "kunniallisempaakin" äärioikeistoa. Esimerkiksi hurrivihaajat, ja totta kai myös libertaristit, jotka Suomessa ovat merkittävältä osin hyvinkin perinteisen vanhan ajan sinimustaoikeiston jälkeläisiä perhetraditioltaan, mutta koska nykyinen huligaaniäärioikeisto, ne taparikolliset, eivät juurikaan houkuttele tällaisia älyköntekeleitä, heidän pitää sen sijaan hakeutua libertaristeihin. Tämä muuten taas kerran näyttää, että libertaristit ovat Suomessa ennen muuta vierasmaalaista tuontitavaraa, eivät spontaani kotimainen liike.

Tietenkin Suomessa oli toisen maailmansodan aikana monenlaista ilmaa Saksan suhteen. Olihan meilläkin toki niitä, jotka avoimesti kannattivat natsismia tai kieltäytyivät näkemästä siinä mitään erityisen pahaa. Luullakseni kuitenkin merkittävä osa johtavista poliitikoista oikeasti lähti siitä, että Suomen ja Saksan intressit eivät olleet samat, ja ymmärsi samoin, että jos Hitler saavuttaisi kaipaamansa Endsiegin, meidän tilanteemme olisi ajan pitkään kestämätön, kun kaikki laivareitit olisivat saksalaisten valvonnassa - tämä porukka ymmärsi käsittääkseni pelaavansa uhkapeliä, jossa haluttu ja toivottu tulos oli jonkinlainen tasapeli Saksan ja Venäjän välillä ja selvä voitto jommallekummalle osapuolelle olisi katastrofi. Jos etsitään oikeasti vaarallista väkeä, niin siihen luokkaan pitänee laskea ne tyypit, jotka eivät olleet natseja, mutta samalla uskoivat lapsekkaasti Saksan hyvää hyvyyttään johtavan itäeurooppalaisia kansoja Neuvostoliittoa vastaan eivätkä ymmärtäneet, että Saksan avulla olisi poliittinen hintansa. (Avoimesti natsimyönteiset henkilöt olivat vähiten vaaraksi, koska heistä näki keitä he olivat - aivan samaan tapaan kuin avoimesti taistolaiset 70-luvulla olivat oikeastaan pulmista pienin, koska he eivät yrittäneetkään kätkeä naiivia uskoaan Neuvostoliiton ihanuuteen. Vaarallisia olivat porvaripoliitikot, jotka alkoivat uskoa Neuvostoliiton propagandaan eivätkä enää ymmärtäneet olevansa tekemisissä säälimättömän totalitarismin kanssa.)

Jos nyt ajatellaan ukrainalaisten tai valkovenäläisten yhteistoimintamiesten motiiveja, veikkaanpa, että heikäläiset ymmärsivät Saksan voiton Neuvostoliitosta olevan mahdollinen vain jos Hitler ymmärtäisi luopua rasistisista tavoitteistaan slaavien suhteen, ja tällaisen kehityksen edistämiseksi he sitten päättivät hypätä saksalaisten rattaille. Tämä ei toki taida pestä heitä puhtaaksi Holocaustiin osallistumisesta. Itäeurooppalaisista huomattava osa oli valmis heittämään juutalaiset uuniin todistaakseen Saksalle yhteistyöhalunsa. Tämä johtui osittain kyseisen maankolkan perinteisestä antisemitismistä, osittain "toisen maailman", stalinismin kauhujen ihmisiin juurruttamasta säälimättömyydestä, jonka voi kiteyttää Solzhenitsynin usein siteeraamaan iskulauseeseen "kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna".


Toivoisi myös nyansoituneempaa suhtautumista juuri Ukrainan ja Valko-Venäjän nationalisteihin kuin se vasemmiston iänikuinen fasistien kauhistelu. Ainakin Valko-Venäjällä merkittävin nationalistiryhmittymä, Hramada, oli vanhastaan lähinnä sosiaalidemokraattinen torpparipuolue. "Nationalistista" vain on tullut vasemmistolle niin paha sana, että se itsessään riittää tuomitsemaan porukan kuin porukan parantumattomiksi fasisteiksi. Asiaa ei tietenkään auta se, että nykyään maisemiin on ilmaantunut "nationalisteiksi" itseään nimittävien valkoisen vallan rasistien alakulttuuri. Ei pitäisi kuitenkaan jättää huomiotta sitä, että tämä alakulttuuri on tosiasiassa kaukana kansallismielisestä - se on tyypillinen englanniksi itseään markkinoiva ylikansallinen ilmiö. Oikeakin nationalismi voi olla totalitaarista, autoritaarista, rasistista ja muutenkin vastenmielistä, mutta sillä on myös legitiimejä tavoitteita, kuten omakieliset koulut ja omakielinen sivistyselämä suurten sortajien varjossa eläneille kansoille, joihin ukrainalaiset ja valkovenäläiset epäilemättä kuuluvat. Se nälkä, jonka ilmaus tällaisten kansojen nationalismi on, on useimmissa Länsi-Euroopan maissa aikoja sitten tyydytetty, ja siksi meidän on niin vaikea asettua ukrainalaisten ja valkovenäläisten asemaan.

Meta, metampi, metain

Jaahas, joku muukin on sitten keksinyt tämän idean. Ennemmin tai myöhemmin tuon täytyi ilmaantua maisemiin. Huumorin ja kärkisijoitusblogien referoimisen sijasta odottaisin kyllä, että tuo kiinnittäisi huomiota bongaamisen väärteihin uusiin blogeihin, kun kerran nyt kukaan ei enää jaksa selata listaa löytöjen toivossa. Tavallaan sääli. On vaikea uskoa, että kukaan hyvälläkään blogilla enää pääsisi sadan parhaan joukkoon, kun Blogistan on ikään kuin konsolidoitunut ja hierarkia ylläpitää itseään. Minultakin on päässyt hukkumaan useita kiintoisia yksilöitä, joita aikoinani seurasin, mutta jotka olivat niin erikoistuneita, ettei niillä ollut asiaa kärkeen, ja joiden nimi ja osoite sittemmin unohtui. Toisaalta lukutottumukset ovat sikäli jämähtäneet, etten seuraa enää juurikaan muuta kuin kaverien ja tuttujen blogeja sekä muutamaa muuta lempiblogia.

Meister der Kleinen Form

Kirsti Ellilä valitteli tässä taannoin Blogistanin sovinistisuutta. Olisikohan asia niin, että feminismi on ihan oikeasti muuttunut valtavirraksi? Sikäli kuin tiedän, yksikään meistä Blogistanin sovinisteista ei ole julkaissut esimerkiksi mielipidekirjaa - ainoa, joka on kirjoja julkaissut, on Ilkka, ja hänen kirjansa käsittelevät tunnetusti olio-ohjelmointia, eivät sukupuolten välisiä suhteita. Ellilällä taas ei ole ollut vaikeuksia saada omia kaunokirjojaan - jotka nyt eivät välttämättä ole mielipidekirjoja, mutta kuitenkin ilmeisesti nuorisofiktiota, eli tehtävältään ja funktioltaan pitkälti moraali- ja mielipidedidaktisia teoksia - julkaistua valtavirran kustantajilta.

Siihen aikaan kun minä olin profeministimies, en ollut kukaan eikä minuun kiinnitetty huomiota. Sitä vastoin heti kun vitutuskäyrä nousi riittävästi jotta päätin kertaheitolla luopua koko feminismistä ja omistautua julkisovinistiselle räyhäämiselle, niin minusta tuli heti Joku. Jollen suorastaan menestynyt, niin sainhan ainakin mukavan ja lojaalin tyttöystävän, ja tulihan minusta kuuluisuuskin, jollei nyt Suomessa, niin ainakin Irlannissa. Minusta tämä viittaa vahvasti siihen, että feminismi on menettämässä kulttuurisen aloitteensa ja muuttumassa konservatiivisuudeksi ja sovinnaisuudeksi, jota vastaan kapinoidaan, ja että sovinismi on aikamme nuori ja elävä uudistusvoima. Ottakaa hyvät naiset lusikka kauniiseen käteen ja uskokaa, että teidän aikanne on toistaiseksi ohi. Joskus kymmenien vuosien päästä epäilemättä meidän uussovinismillemme nousee oma vastavoimansa, mutta toistaiseksi joudutte elämään kanssamme. Ja se on teille ihan parahiksi. Olette saaneet riekkua liian kauan ilman kyseenalaistajia. Sellainen johtaa väistämättä luutumiseen ja itsekritiikittömyyteen.

Мирный быт - friedlicher Alltag

Mikä piru siinä on, että Pinseri ei huomaa päivityksiäni? Nytkään en ole mukamas päivittänyt kolmeen päivään. Haistakaa kuulkaa...kirosana.

Olen ahkerasti lueskellut Titleyn tutkimusta iirinkielisistä romaaneista, mutta mitään hirveän vallankumouksellista hän ei ole sanonut. Sitä vastoin on kyllä vallan kunnioitettavaa se, että hän on antamassa maineenpalautusta iirinkielisen nykykirjallisuuden varhaisvaiheen romaaneille. Hän toteaa, että kyseisten romaanien kirjoittajien omakin itseymmärrys oli hyvällä idiomaattisella iirillä laaditun luettavan järjestäminen kansalle ja että he onnistuivat tavoitteessaan varsin hyvin. Hän pohdiskelee sitä, onko tietyt varhaiset romaanit laskettava jonkinmoisiksi harlekiineiksi (terveisiä vaan sinne Pasilaan). Lopputulema tuntuu olevan, että harlekiinikaavaa kyllä pyrittiin noudattamaan, koska lähdettiin siitä, että rakkausintressi on välttämätön lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi, mutta että monilla kirjoittajilla oli ilmeisiä sekä kielellisiä että kirjallisia ambitioita, jotka hyvinkin nostivat nämä teokset laatuviihteen tasolle, jos kohta harlekiinikaava myös rampautti ja rajoitti kirjoittajien luomiskykyä - näin esimerkiksi Séamus Ó Griannan tapauksessa.

Séamus Ó Griannan kohdalla Titleyn käsitys onkin jo tunnettu: Titley lähtee siitä, että Séamus on nimenomaan antiromanttinen kirjailija, joka kirjoittaa kyllä harlekiinikaavan puitteissa, mutta sabotoi (jos tämä olisi ruotsia, käyttäisin verbiä underminera) sitä kaavaa jatkuvasti. Tästä voi ottaa vaikka esimerkin hänen kirjoistaan arkkityyppisimmästä, romaanista Caisleáin Óir, jonka päähenkilö Séimí Phádraig Duibh lähtee Amerikkaan kultaa vuolemaan voidakseen rahoittaa avioliittonsa kauniin Babaí Mháirtínin kanssa. Kullankaivajaporukoissa hän kuuntelee yhden työ- tai seikkailukaverinsa kuvausta siitä, kuinka hänen rakastettunsa jätti hänet. Kauhistuneena Séimí kysyy, voiko rakastettu nainen tehdä miehelle katalampaa temppua kuin jättää hänet, jolloin joku työkavereista vastaa: "Juu, kyllä voi - olla jättämättä!"