"Monet ystävistäni ovat pilanneet elämänsä harrastamalla filosofiaa. Nyt heidän aivonsa ovat yhtä pilalla kuin narkkareilla ja maalaisliittolaisilla."
- Taantumus-Matti alias Räksytystä Raitilta
"Vittu, kaikki humanistit pitäisi ampua ja katsoa, pystyvätkö he väistämään luodit ajatuksen voimalla (vaikka eihän riittävän korkean henkisyyden tason saavuttaneen tarvitse väistää, koska hän voi vain valita näkevänsä todellisuuden, jossa luotia ei ole)."
- Lovelacen testi/Ilkka Kokkarinen
Kommentti: Ilkka kirjoitti edellisen katsottuaan jonkin megahömelön hömppäleffan, jossa sanottiin, että Etelä-Amerikan intiaanit eivät nähneet konkistadorien laivoja, koska eivät osanneet nähdä niitä. Valitettavasti olen filmin kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että intiaanit eivät välttämättä olleet valmistautuneet näkemään sellaisia vehkeitä merellä, ja silloin kun he ne näkivät, he eivät välttämättä nähneet niitä ihmiskäden luomina esineinä saati osanneet arvioida niiden etäisyyttä, jos ne pysyivät ulapalla niin kaukana, että rannalta katsova silmä oli siinä kohdassa jo viritetty ∞-säädölle. Mahdollisesti intiaanit olivat tottuneet näkemään merellä kaikenlaista - kangastukset mukaan lukien - ja todenneet, että oudonnäköiset kohteet noin yleensä saattoi jättää huomiotta, mutta se mistä oli oikeasti syytä olla huolissaan, olivat myrskyn ja hyökyaallon merkit, koska niistä oli todellista vaaraa.
Edellä olevasta seuraa tietysti kiintoisia korollaareja scifitarinoiden sepittämisen kannalta: jos maan ulkopuoliset vogonit todella tulisivat käymään, tunnistaisivatko edes Suomen kosmoimman poliitin Erkki Juhani Grannin opetuslapset heidän avaruusalustaan avaruusalukseksi, vai pitäisivätkö he sitä esim. tavallista suurempana siirtolohkareena?
"Ruoka on niin kovin keskeinen ja luotettava lohduttaja. Siinä missä tyydyttävää seksielämää ja ihmissuhteita on hankalaa ja jopa mahdotonta saavuttaa, ruoka on aina läsnä ja saatavilla."
- Maalainen
Kommentti: Näin siis meillä. Jossain nälkäänäkevässä Afrikassa seksi- ja seuraelämä on reipasta ja estotonta, ja pitää olla aika ATM ollakseen ilman seuraa, sillä porukkaa piisaa. Safkasta sitä vastoin voi hyvinkin tulla pulaa.
lauantai 14. toukokuuta 2005
Arto Melleri
Luin Illuusian blogista, että Arto Melleri on kuollut. Tunsin ja tiesin Arto Mellerin vain kulttuuriperustaisen huumeidenkäytön puolestapuhujana, kännääjänä, itsensä kännissä telojana ja yleisenä öyhöttäjänä. Myönnän, että hänellä saattaa olla kirjailijana oikeita ansioitakin, koska en tunne hänen teoksiaan. Hän on myös ainakin yhdessä vanhassa haastattelussa osoittanut kiitettävää rehellisyyttä ja arvostettavaa suorapuheisuutta uskaltamalla todeta, että nuorten maailma on fasistis-konformistinen ja että esimerkiksi rock-kulttuuri (joka tuohon aikaan - olin näet silloin itse nuori - oli vielä olevinaan jonkinlaisen vapauden ja konstailemattomuuden vertauskuva) on ankara ja tasapäistävä sosiaalisen pakon luontoinen ilmiö. Mistä kertoo se, että tämän sanomiseen julkisesti tarvittiin Arto Mellerin katu-uskottavuus rokkarinluonteisena öyhöttäjänä ja narkkaajana?
Voisin kirjoittaa tähän pitemmältikin siitä kulttuuri-ilmiöstä, jota Tommipommi sanoisi epäkiltteydeksi ja rankkuudeksi, mutta tyydyn toteamaan, että Melleri kuului sellaiseen ikäpolveen, jolle tällainen rankkuus saattoi oikeasti olla luonteva ja spontaani tapa reagoida maailman ja kulttuurin äkillisiin muutoksiin ja sisäisiin konflikteihin. Hän oli siis rankkuudessaan oma itsensä, jolle ei mitään voinut. Hänen jälkeensä tulleille nuorille rankkuus oli jo konventio, ja yhtä kuristava ja omaehtoisuudelle vieras kuin konventiot yleensäkin. Hän ilmeisesti tämän tajusikin. Nuoret eivät, mutta kukapa niiden idioottien mitään odottaisikaan hiffaavan.
Voisin kirjoittaa tähän pitemmältikin siitä kulttuuri-ilmiöstä, jota Tommipommi sanoisi epäkiltteydeksi ja rankkuudeksi, mutta tyydyn toteamaan, että Melleri kuului sellaiseen ikäpolveen, jolle tällainen rankkuus saattoi oikeasti olla luonteva ja spontaani tapa reagoida maailman ja kulttuurin äkillisiin muutoksiin ja sisäisiin konflikteihin. Hän oli siis rankkuudessaan oma itsensä, jolle ei mitään voinut. Hänen jälkeensä tulleille nuorille rankkuus oli jo konventio, ja yhtä kuristava ja omaehtoisuudelle vieras kuin konventiot yleensäkin. Hän ilmeisesti tämän tajusikin. Nuoret eivät, mutta kukapa niiden idioottien mitään odottaisikaan hiffaavan.
Taas meemi meikäläiselle
Tämä tulee Skrubulta.
1. Mitä kieliä osaan mielestäni?
Osaan mielestäni suomen lisäksi, ruotsia, saksaa, englantia, puolaa ja iiriä. Espanjaa en vielä osaa, venäjää ja islantia en enää osaa osaamiseksi asti, koska kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt aktiivisesti kyllin paljon, jotta olisin kokenut sen tietyn perusepävarmuuden poistuneen. Kirjoja ja lehtiäkin luen niillä vähemmän kuin pitäisi. Englantia olen oppinut osaamiseksi asti vasta viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana, pitkälti siksi, että hyvää iiriä oppiakseni olen entistä perusteellisemmin joutunut perehtymään mm. maalaissanastoon. On olemassa maalaiselämään liittyviä sanoja, jotka tiedän merkitystä myöten iiriksi ja englanniksi, mutta en millään muulla kielellä, en edes suomeksi tai ruotsiksi.
2. Opinko kieliä helposti?
En. Olen oikeastaan aina ollut huono kielissä. Koulunumerot väittävät toki muuta, mutta koulukymppi on tosielämän vitonen ja kouluysi nelkku, ainakin mitä kieliin tulee. Se, että olen oppinut eräitä kieliä hyvin, johtuu puhtaasti siitä, että olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut hyvät käytännön tekniikat omaksua kieliä.
3. Miten syvennän tietojani jossain kielessä?
Hankkiutumalla jonkinlaiseen suoraan kosketukseen sen kanssa. Nettiaikoina minkä tahansa kielen opettelu on tullut erinomaisen helpoksi, kun on nettisivuja, nettilehtiä ja nettiradioita. Kaikki se edesvastuuton propaganda, jonka mukaan netti olisi lopullisesti nostamassa englantia maailman ainoaksi kieleksi, on täysin totuuden vastaista. Netistä löytää materiaalia aivan millä tahansa kielellä, jota puhutaan tietoliikenneyhteyksien päässä ja jolla on kirjakieli.
4. Jos saisin mahdollisuuden oppia kieltä yksinkertaisesti ja vaivatta ilman ponnisteluja, minkä kielen valitsisin?
Kysymys on huono, koska ponnistelut - mm. klassisen kirjallisuuden lukeminen ko. kielellä - ovat elämän suola. Luultavasti valitsisin baskin. Somalissa on toisaalta kyllä mielenkiintoiset verbit, jotka olisi mukava osata. Tietysti jos arabian mukana oppisin klassisen kirjakielen lisäksi kaikki arabian tärkeimmät murteet, niin eiköhän sitten arabia vetäisi pitemmän korren. Persiaa en tässä valitse, koska persia on oikeasti helppo kieli, ja tasan ainoa syy, miksen ole sitä vielä oppinut, on rangaistava laiskuus.
1. Mitä kieliä osaan mielestäni?
Osaan mielestäni suomen lisäksi, ruotsia, saksaa, englantia, puolaa ja iiriä. Espanjaa en vielä osaa, venäjää ja islantia en enää osaa osaamiseksi asti, koska kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt aktiivisesti kyllin paljon, jotta olisin kokenut sen tietyn perusepävarmuuden poistuneen. Kirjoja ja lehtiäkin luen niillä vähemmän kuin pitäisi. Englantia olen oppinut osaamiseksi asti vasta viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana, pitkälti siksi, että hyvää iiriä oppiakseni olen entistä perusteellisemmin joutunut perehtymään mm. maalaissanastoon. On olemassa maalaiselämään liittyviä sanoja, jotka tiedän merkitystä myöten iiriksi ja englanniksi, mutta en millään muulla kielellä, en edes suomeksi tai ruotsiksi.
2. Opinko kieliä helposti?
En. Olen oikeastaan aina ollut huono kielissä. Koulunumerot väittävät toki muuta, mutta koulukymppi on tosielämän vitonen ja kouluysi nelkku, ainakin mitä kieliin tulee. Se, että olen oppinut eräitä kieliä hyvin, johtuu puhtaasti siitä, että olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut hyvät käytännön tekniikat omaksua kieliä.
3. Miten syvennän tietojani jossain kielessä?
Hankkiutumalla jonkinlaiseen suoraan kosketukseen sen kanssa. Nettiaikoina minkä tahansa kielen opettelu on tullut erinomaisen helpoksi, kun on nettisivuja, nettilehtiä ja nettiradioita. Kaikki se edesvastuuton propaganda, jonka mukaan netti olisi lopullisesti nostamassa englantia maailman ainoaksi kieleksi, on täysin totuuden vastaista. Netistä löytää materiaalia aivan millä tahansa kielellä, jota puhutaan tietoliikenneyhteyksien päässä ja jolla on kirjakieli.
4. Jos saisin mahdollisuuden oppia kieltä yksinkertaisesti ja vaivatta ilman ponnisteluja, minkä kielen valitsisin?
Kysymys on huono, koska ponnistelut - mm. klassisen kirjallisuuden lukeminen ko. kielellä - ovat elämän suola. Luultavasti valitsisin baskin. Somalissa on toisaalta kyllä mielenkiintoiset verbit, jotka olisi mukava osata. Tietysti jos arabian mukana oppisin klassisen kirjakielen lisäksi kaikki arabian tärkeimmät murteet, niin eiköhän sitten arabia vetäisi pitemmän korren. Persiaa en tässä valitse, koska persia on oikeasti helppo kieli, ja tasan ainoa syy, miksen ole sitä vielä oppinut, on rangaistava laiskuus.
Härkösen-ElRamlyn syndrooma
Sedis paheksuu viime merkintäni kommenteissa halveksivaa suhtautumistani Ranya ElRamlyn (ensivilkaisulla kauhean teennäiseltä vaikuttava kirjoitustapa, mutta myönnän, että on vaikea parempaakaan ratkaisua keksiä seemiläisten kielten artikkelillisten sukunimien kirjoittamiseen - niiden omassa kirjoituksessa kun ei tuota artikkelia eroteta yhdysviivalla eikä muutenkaan) esikoisromaaniin, mutta valitettava tosiasia on, että ainakin suomalainen kirjallinen elämä paapoo kohtuuttomuuteen asti kauniita nuoria naisia. Ei tarvitse kummoinen tekele olla, kun siitä jo leivotaan suuri mestariteos, jos sen on kirjoittanut hyvännäköinen nuori kimma. Tyylin kömpelyydet tai teennäinen keekoilu muuttuvat loistaviksi tyylillisiksi innovaatioiksi jos kirjoittaja on nuori nainen, ja juonen aukkoja ja henkilökuvauksen virheitä ei myöskään noteerata.
Tämä tällainen peli on ollut käynnissä siitä saakka kun Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika nakupellenä kekkaloitsemalla kuuluisaksi tullut Anna-Leena "Mirri" (sic!) Härkönen julkaisi aika tavanomaisella kahdeksankymmenluvun alun koululaishuumorilla täyteen ladatun esikoisromaaninsa Häräntappoase. Henkilöhahmot olivat kliseisiä, pojat YTMiä, joilla ei ollut sanottavasti tyypillisen murrosikäisen pojan oikeita ongelmia. Kyseinen romaani muuten on mielestäni paras todistus siitä, että tyttöjen murrosikä ja varsinkin parisuhdeongelmat ovat samanikäisten poikien veren, yrjön ja rään täyteiseen Raatteen tiehen verrattuna triviaaleja ja tyhjänpäiväisiä. Härköstä kehuttiin siitä, että hän oli onnistunut uskottavasti ryömimään pojan housuihin. Koululaishuumori ja tyypillinen nuorisokieli olivat Hesarin Tarkan mielestä nerokkaita kielellisiä uudistuksia, ikään kuin slangia ei olisi käytetty suomalaisessa kirjallisuudessa jo vuosien ajan. (Itse asiassa Härkösen suhteellisen siedettävä maalaismurteen ja nuorisoslangin sekoitus viimeistään nostivat törkeän katukielen suoranaiseen dominanttiasemaan aikalaiskirjallisuudessa. Pahin esimerkki moisesta on tietysti Rosa Liksom, joka pitäisi teloittaa rikoksista äidinkieltä vastaan. Kenen tahansa muun kirjoittamana editoimaton rappiojargoni on merkki ammattitaidon puutteesta. Sitä paitsi Rosa Liksom pani kaikki venäläiset henkilöhahmonsa Go Moskova Gossa puhumaan sitä samaa kamalaa kieltä. Olisin antanut hänelle aika paljon anteeksi jos hän olisi uskaltanut panna siperialaisjuntin puhumaan pohjoissuomalaista murretta.) Moinen oli tietysti mahdollista 80-luvun alussa pitkälti sen takia, ettei vielä ollut nettiä. Yksi netin vaikutuksista on se, että teinihuumori on nykyään kaikkien ulottuvilla, se ei enää pysy teinien omissa viemärijulkaisuissa, kun viemärilehdet ovat kaikkien nähtävänä. Jos joku kirjoittaisi nykyaikaisen Häräntappoaseen, kaikki näkisivät heti sen olevan täynnä vanhoja vitsejä, eikä Tarkan bluffi enää onnistuisi.
Härkösen jälkeen näitä samantyyppisiä nuoria naiskirjailijoita on ollut leegio. Kaikki nättejä ja valokuvauksellisia, totta kai. (Yksi poikkeus oli Päivi Alasalmi, joka oli ruma ja kirjoitti seksuaalisista saavutuksistaan.) Kovin moni ei ole jäänyt erityisen merkillepantavaksi kiintotähdeksi kirjalliselle taivaalle, pikemminkin kyse oli tekemällä tehdyistä supernovista, joista on jäljellä enää lysähtänyt ja himmentynyt planetaarinen sumu. Kreetta Onkeli ja Sari Mikkonen ovat harvoja esimerkkejä oikeasti hyvistä tätä sarjaa edustavista naiskirjailijoista, ja Sari Mikkostakin taidan arvostaa henkilökohtaisista syistä: Mikkonen kirjoitti sarjan novelleja, joissa savon murre edustaa viheliäistä maalaiskurjuutta ja alhaista raakuutta, ja tämä jos mikä on minusta Jumalan Totuuden murtauma valheen maailmaan.
Löysin muuten netistä Mikkosen vuonna 1999 laaditun kirjoituksen siitä, miten Helsingin Sanomat kohteli häntä, lehden kirjallisuuspalkinnon saajaa. Mikkosella oli vakava ahdistusneuroosi, joka oli mm. estänyt häntä kahteen vuoteen käymästä yliopistossa luennoilla. Hän ei siksi halunnut mennä itse noutamaan palkintoaan, vaan ehdotti, että palkinnon hakisi hänen aviomiehensä. Sovittiin, että Antti Majander (jonka nimen mainitsen siksi, että hänellä on tässä tarinassa sankarin rooli) tulisi haastattelemaan Mikkosta pari päivää etukäteen. Haastattelun aikana sitten Majanderia isompi herra soitti ja ilmoitti, että jos Mikkonen ei voi henkilökohtaisesti saapua paikalle, palkinto annetaan toiselle. Mikkonen oli valmis vaikka lääkärintodistuksella todistamaan, ettei hänen mielenterveytensä kestänyt julkisia esiintymisiä, mutta toisessa päässä oltiin armottomia. Majander sai kuitenkin esimiehensä taivuteltua luopumaan järjettömästä ajatuksesta, ja palkinnon haki Mikkosen aviomies.
Yllä kuvatun perusteella olen vähän sillä kannalla, että kirjallisuuskaan ei enää oikein ole muuta kuin kauniiden ja itsevarmojen nuorten naisten tie julkisuuteen. Itse asiassa Sari Mikkosen tapaus saa ymmärtämään myös omaan rauhaansa sulkeutuneen Elfriede Jelinekin vihamielisyyden Nobel-palkinnon hakua kohtaan. (Tosin Jelinekin suurena puutteena pidän sitä, että hän alentuu esittämään oman ilmeisen eksistentiaalisen ahdistuksensa ikään kuin se olisi yhteiskunnan sortaman naisen tuskaa. Se on muuten ns. osallistuvan kirjallisuuden ongelma yleisemminkin. Joku vasemmistolainen lauluntekijä esim. paheksui jossain sitä, että Kernin ja Hammersteinin mustia spirituaaleja jäljittelevässä laulussa Old Man River lauletaan I'm tired of living and scared of dying - tämä kun asianomaisen mielestä esitti mustat osaansa alistuneina surkimuksina, ja säe olisi pitänyt hänen mielestään muuttaa muotoon, joka olisi korostanut mustien halua rientää punalippujen alle vallankumousta tekemään. Osallistuva, vasemmistolainen, feministinen ym. kulttuuri tekee sen virheen, ettei se näe ihmisen osassa ja kohtalossa olevan ahdistavia ja epäoikeudenmukaisia piirteitä - ajan vääjäämättömyys, vanheneminen, ruumiin rappeutuminen ja väistämätön kuolema - joihin mikään vallankumous ei ole vastaus ja joihin ei oikeastaan ole muuta vastausta kuin turruttaa ahdistus päihteillä tai uskonnolla tai panna toivonsa transhumanistiseen teknologiaan. Itse asiassa muuten yksi porkkana, jolla kommunismi sai kannattajia, oli lupaus siitä, että tieteelliseen maailmankuvaan perustuvassa kommunistisessa yhteiskunnassa kehitettäisiin transhumanistista teknologiaa ja että se kommunismissa myös tulisi kaikkien ulottuville.) Kun Sari Mikkonen, joka sentään ainakaan palkinnon myöntämisen aikoihin ei ollut täysin vailla ulkonäöllisiä ansioita, on vähällä menettää sen pelkästään siksi ettei voi kestää julkisia esiintymisiä, minun on ihan oikeasti vaikeaa ottaa vakavasti ketään palkittavaa nuorta, nättiä ja reipasta naiskirjailijaa. (Onkeli ja Mikkonen ovat kirjoittaneet provinsiaalisessa viheliäisyydessä varttuneen ihmisen ahdistuksesta, mikä on yksi perussyistä siihen, että arvostan heitä.) Jos esikoiskirjailijoina säännöllisesti palkittaisiin myös rumia ja ujoja ATMiä ja ATNiä, minun olisi hyvin paljon helpompi hyväksyä jonkun ElRamlynkin palkinto ansiosta myönnetyksi.
Tämä tällainen peli on ollut käynnissä siitä saakka kun Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika nakupellenä kekkaloitsemalla kuuluisaksi tullut Anna-Leena "Mirri" (sic!) Härkönen julkaisi aika tavanomaisella kahdeksankymmenluvun alun koululaishuumorilla täyteen ladatun esikoisromaaninsa Häräntappoase. Henkilöhahmot olivat kliseisiä, pojat YTMiä, joilla ei ollut sanottavasti tyypillisen murrosikäisen pojan oikeita ongelmia. Kyseinen romaani muuten on mielestäni paras todistus siitä, että tyttöjen murrosikä ja varsinkin parisuhdeongelmat ovat samanikäisten poikien veren, yrjön ja rään täyteiseen Raatteen tiehen verrattuna triviaaleja ja tyhjänpäiväisiä. Härköstä kehuttiin siitä, että hän oli onnistunut uskottavasti ryömimään pojan housuihin. Koululaishuumori ja tyypillinen nuorisokieli olivat Hesarin Tarkan mielestä nerokkaita kielellisiä uudistuksia, ikään kuin slangia ei olisi käytetty suomalaisessa kirjallisuudessa jo vuosien ajan. (Itse asiassa Härkösen suhteellisen siedettävä maalaismurteen ja nuorisoslangin sekoitus viimeistään nostivat törkeän katukielen suoranaiseen dominanttiasemaan aikalaiskirjallisuudessa. Pahin esimerkki moisesta on tietysti Rosa Liksom, joka pitäisi teloittaa rikoksista äidinkieltä vastaan. Kenen tahansa muun kirjoittamana editoimaton rappiojargoni on merkki ammattitaidon puutteesta. Sitä paitsi Rosa Liksom pani kaikki venäläiset henkilöhahmonsa Go Moskova Gossa puhumaan sitä samaa kamalaa kieltä. Olisin antanut hänelle aika paljon anteeksi jos hän olisi uskaltanut panna siperialaisjuntin puhumaan pohjoissuomalaista murretta.) Moinen oli tietysti mahdollista 80-luvun alussa pitkälti sen takia, ettei vielä ollut nettiä. Yksi netin vaikutuksista on se, että teinihuumori on nykyään kaikkien ulottuvilla, se ei enää pysy teinien omissa viemärijulkaisuissa, kun viemärilehdet ovat kaikkien nähtävänä. Jos joku kirjoittaisi nykyaikaisen Häräntappoaseen, kaikki näkisivät heti sen olevan täynnä vanhoja vitsejä, eikä Tarkan bluffi enää onnistuisi.
Härkösen jälkeen näitä samantyyppisiä nuoria naiskirjailijoita on ollut leegio. Kaikki nättejä ja valokuvauksellisia, totta kai. (Yksi poikkeus oli Päivi Alasalmi, joka oli ruma ja kirjoitti seksuaalisista saavutuksistaan.) Kovin moni ei ole jäänyt erityisen merkillepantavaksi kiintotähdeksi kirjalliselle taivaalle, pikemminkin kyse oli tekemällä tehdyistä supernovista, joista on jäljellä enää lysähtänyt ja himmentynyt planetaarinen sumu. Kreetta Onkeli ja Sari Mikkonen ovat harvoja esimerkkejä oikeasti hyvistä tätä sarjaa edustavista naiskirjailijoista, ja Sari Mikkostakin taidan arvostaa henkilökohtaisista syistä: Mikkonen kirjoitti sarjan novelleja, joissa savon murre edustaa viheliäistä maalaiskurjuutta ja alhaista raakuutta, ja tämä jos mikä on minusta Jumalan Totuuden murtauma valheen maailmaan.
Löysin muuten netistä Mikkosen vuonna 1999 laaditun kirjoituksen siitä, miten Helsingin Sanomat kohteli häntä, lehden kirjallisuuspalkinnon saajaa. Mikkosella oli vakava ahdistusneuroosi, joka oli mm. estänyt häntä kahteen vuoteen käymästä yliopistossa luennoilla. Hän ei siksi halunnut mennä itse noutamaan palkintoaan, vaan ehdotti, että palkinnon hakisi hänen aviomiehensä. Sovittiin, että Antti Majander (jonka nimen mainitsen siksi, että hänellä on tässä tarinassa sankarin rooli) tulisi haastattelemaan Mikkosta pari päivää etukäteen. Haastattelun aikana sitten Majanderia isompi herra soitti ja ilmoitti, että jos Mikkonen ei voi henkilökohtaisesti saapua paikalle, palkinto annetaan toiselle. Mikkonen oli valmis vaikka lääkärintodistuksella todistamaan, ettei hänen mielenterveytensä kestänyt julkisia esiintymisiä, mutta toisessa päässä oltiin armottomia. Majander sai kuitenkin esimiehensä taivuteltua luopumaan järjettömästä ajatuksesta, ja palkinnon haki Mikkosen aviomies.
Yllä kuvatun perusteella olen vähän sillä kannalla, että kirjallisuuskaan ei enää oikein ole muuta kuin kauniiden ja itsevarmojen nuorten naisten tie julkisuuteen. Itse asiassa Sari Mikkosen tapaus saa ymmärtämään myös omaan rauhaansa sulkeutuneen Elfriede Jelinekin vihamielisyyden Nobel-palkinnon hakua kohtaan. (Tosin Jelinekin suurena puutteena pidän sitä, että hän alentuu esittämään oman ilmeisen eksistentiaalisen ahdistuksensa ikään kuin se olisi yhteiskunnan sortaman naisen tuskaa. Se on muuten ns. osallistuvan kirjallisuuden ongelma yleisemminkin. Joku vasemmistolainen lauluntekijä esim. paheksui jossain sitä, että Kernin ja Hammersteinin mustia spirituaaleja jäljittelevässä laulussa Old Man River lauletaan I'm tired of living and scared of dying - tämä kun asianomaisen mielestä esitti mustat osaansa alistuneina surkimuksina, ja säe olisi pitänyt hänen mielestään muuttaa muotoon, joka olisi korostanut mustien halua rientää punalippujen alle vallankumousta tekemään. Osallistuva, vasemmistolainen, feministinen ym. kulttuuri tekee sen virheen, ettei se näe ihmisen osassa ja kohtalossa olevan ahdistavia ja epäoikeudenmukaisia piirteitä - ajan vääjäämättömyys, vanheneminen, ruumiin rappeutuminen ja väistämätön kuolema - joihin mikään vallankumous ei ole vastaus ja joihin ei oikeastaan ole muuta vastausta kuin turruttaa ahdistus päihteillä tai uskonnolla tai panna toivonsa transhumanistiseen teknologiaan. Itse asiassa muuten yksi porkkana, jolla kommunismi sai kannattajia, oli lupaus siitä, että tieteelliseen maailmankuvaan perustuvassa kommunistisessa yhteiskunnassa kehitettäisiin transhumanistista teknologiaa ja että se kommunismissa myös tulisi kaikkien ulottuville.) Kun Sari Mikkonen, joka sentään ainakaan palkinnon myöntämisen aikoihin ei ollut täysin vailla ulkonäöllisiä ansioita, on vähällä menettää sen pelkästään siksi ettei voi kestää julkisia esiintymisiä, minun on ihan oikeasti vaikeaa ottaa vakavasti ketään palkittavaa nuorta, nättiä ja reipasta naiskirjailijaa. (Onkeli ja Mikkonen ovat kirjoittaneet provinsiaalisessa viheliäisyydessä varttuneen ihmisen ahdistuksesta, mikä on yksi perussyistä siihen, että arvostan heitä.) Jos esikoiskirjailijoina säännöllisesti palkittaisiin myös rumia ja ujoja ATMiä ja ATNiä, minun olisi hyvin paljon helpompi hyväksyä jonkun ElRamlynkin palkinto ansiosta myönnetyksi.
keskiviikko 11. toukokuuta 2005
Herrasmieshistorioitsija vastaan ryssän kieltä opiskellut puolihurri
Nettailevalle ja surffailevalle kansalle tuttu tamperelainen herrasmies, historioitsija honoris causa Seppo L. teki taannoin minusta rikosilmoituksen, koska olin sanonut Usenetissä jollekulle venäläiselle, ettei tämän pitäisi vastata nimimerkki Ryssäntappajan (vai oliko se nyt sillä kertaa Miehitettyjen Alueiden Palauttaja) provokaatioihin, koska nimimerkki Ryssäntappaja oli tasapainoton henkilö, jolla oli tapana häiritä ihmisiä lähettämällä näiden sähköpostiin rivoja ja loukkaavia kirjeitä. Herrasmieshistorioitsija L. sydämistyi syvästi tästä törkeästä kunnianloukkauksesta ja teki minusta rikosilmoituksen, ja minut kutsuttiin kuulusteluihin Turun poliisilaitokselle. Laadin etukäteen oman vastineeni, jossa selvittelin herrasmieshistorioitsijan ilmaisemia mielipiteitä minusta, totesin vain sanoneeni hänestä sen, mikä oli yleisessä tiedossa, ja panin mukaan muutamia näytteitä sähköposteista, joita minulla oli mielestäni perusteltu syy pitää herrasmieshistorioitsijan lähettäminä.
Tänään sain sitten postissa ilmoituksen esitutkinnan lopettamisesta:
Höglund oli vastineessaan esittänyt L[...]n yleisesti tiedossa olevaan julkiseen toimintaan nähden uskottavia selityksiä omalle toiminnalleen. Höglundin esittämillä näkökohdilla oli hänen toimintansa motiivien lisäksi merkitystä myös sen arvioinnissa, oliko Höglund omalla kirjoituksellaan lainkaan syyllistynyt kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön täyttävään tekoon. [...] Tutkinnanjohtaja J[...] K[...] on [...] tehnyt asiassa esityksen esitutkinnan lopettamisesta.
Arvioni mukaan tulisin joka tapauksessa jättämään asiassa syytteen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 § 1 kohdan perusteella nostamatta.
Kyseinen lainkohta antaa syyttäjälle oikeuden luopua syytteen nostamisesta, jos rikoksesta on odotettavissa korkeintaan sakkoa ja jos syyllisyyttä tai rikoksesta koituvaa haittaa on pidettävä vähäisenä.
Koska tärkeä yleinen tai yksityinen etukaan ei muuta vaadi, määrään esitutkinnan lopetettavaksi.
Se siitä. Melkein kyllä olisin asiaa näin jälkeenpäin pohtien itse toivonut oikeudenkäyntiä, koska syyttäjä toteaa lopuksi, ettei tätä päätöstä tule pitää kannanottona siihen, olenko loukannut herrasmieshistorioitsijan kunniaa vai enkö.
Tänään sain sitten postissa ilmoituksen esitutkinnan lopettamisesta:
Höglund oli vastineessaan esittänyt L[...]n yleisesti tiedossa olevaan julkiseen toimintaan nähden uskottavia selityksiä omalle toiminnalleen. Höglundin esittämillä näkökohdilla oli hänen toimintansa motiivien lisäksi merkitystä myös sen arvioinnissa, oliko Höglund omalla kirjoituksellaan lainkaan syyllistynyt kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön täyttävään tekoon. [...] Tutkinnanjohtaja J[...] K[...] on [...] tehnyt asiassa esityksen esitutkinnan lopettamisesta.
Arvioni mukaan tulisin joka tapauksessa jättämään asiassa syytteen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 § 1 kohdan perusteella nostamatta.
Kyseinen lainkohta antaa syyttäjälle oikeuden luopua syytteen nostamisesta, jos rikoksesta on odotettavissa korkeintaan sakkoa ja jos syyllisyyttä tai rikoksesta koituvaa haittaa on pidettävä vähäisenä.
Koska tärkeä yleinen tai yksityinen etukaan ei muuta vaadi, määrään esitutkinnan lopetettavaksi.
Se siitä. Melkein kyllä olisin asiaa näin jälkeenpäin pohtien itse toivonut oikeudenkäyntiä, koska syyttäjä toteaa lopuksi, ettei tätä päätöstä tule pitää kannanottona siihen, olenko loukannut herrasmieshistorioitsijan kunniaa vai enkö.
maanantai 9. toukokuuta 2005
Juupas, eipäs, ajopuu
Sediksen blogin kommenttiosastossa väännetään kättä jatkosodan luonteesta tavalla, jonka toivoisi jo siirtyneen historiaan. En toki ole juurikaan innostunut kaikenlaisten anonyymien isänmaallisten tavasta ladella pseudouskonnollisia fraaseja tyyliin "sotahistoriamme on kunniakas", koska viime kädessä omassa aseistakieltäytymisessäni oli kyse juuri siitä, että Suomen sotien uskonnollisluonteinen pyhittäminen loukkaa omaa uskonnollista vakaumustani: selkeästi sekulaariin armeijaan olisin kyllä ollut valmis menemään, mutta olosuhteissa, joissa Talvisota on nostettu Jumalan paikalle, kristityllä ihmisellä ei oikein ole sijaa kasarmilla. Ei ihminen voi kahta herraa palvella. Minä olen saanut uskontoni isoäidiltäni, joka yksityiskohtaisesti selitti, mikä on Suomalaisen rukouksen (edelleenkin yksi lempivirsistäni) todellinen, taivaallinen ja teologinen tarkoitus:
Sulta on kaikki suuruus,
henki Sun hengestäs -
eli ihminen ei hybriksessään saa nostaa itseään Jumalan tasolle, vaan hänen tulee alati pitää mielessään, että kaikki on viime kädessä lainaa Jumalalta. Tuo iskulause "sotahistoriamme on kunniakas" loukkaa uskonnollista vakaumustani siksi, että sotahistorian ei kuulukaan olla erityisen kunniakas: jos sodasta selvittiin jotakuinkin vapaana ja siedettävänä maana, kiitettäköön siitä nöyränä ja lakki kourassa Jumalaa laulamalla harras virsi tai seitsemän, mutta luonnollisesti kyse on ainoastaan Herran armosta, ja se, että sotaan ylipäätään tuli osallistuttua, oli kuitenkin viime kädessä synti ja väärin. Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä voi toki olla lieventävä asianhaara se, että maailma pakotti syntisen mukaan maailman pahoihin tapoihin (= sotaan), eikä syntisellä ollut rohkeutta kääntää toista poskea, vaan hän koki välttämättömäksi tarttua aseeseen edes toisen posken suojaamiseksi läimäykseltä. Mutta viime kädessä sotahistoria on kuitenkin synnin historiaa, ja syntihistorialla ylpeileminen on epäkristillistä. "Sotahistoriamme on kunniakas" on siis moraalisesti ottaen pohjimmiltaan samanlainen väittämä kuin jos miestennielijä tai YTM-naistenkaataja julistaisi "panohistoriani on kunniakas, räytykää kurjat".
Lisäksi en malta olla huomauttamatta, että äänekkääseen talvisodalla ylpeilyyn sisältyy kuitenkin implisiittinen solvaus Baltian maita (jotka eivät käyneet omaa talvisotaa) ja Puolaa kohtaan (joka kävi oman talvisotansa syksyllä 1939, mutta hävisi sen, koska joutui keskeisemmällä paikalla sijaitsevana maana taistelemaan naapurien päävoimia, ei pelkkää Leningradin sotilaspiiriä vastaan). "Meidän sotahistoriamme on kunniakas" herättää väistämättä kysymyksen: mikä on se vähemmän kunniakas osapuoli, johon itseämme vertaamme?
En myöskään hyväksy sitä, että joku anonyymi joutorunkkari tulkitsee Sediksen "olevan Stalinin puolella". Olen toki minäkin hiukkasen kyllästynyt tuohon varsin monelta suunnalta tyrkytettyyn näkemykseen, jonka mukaan tuohon "pyssyuskoon" (lainatakseni Pentti Haanpään termiä) uskomattomat ovat kaikki "objektiivisesti" Stalinin puolella. Silti minua hiukan rasittaa Sediksen ylisuuri innostus panna Suomi jatkosodassa hirveän yksiselitteisesti väärälle puolella.
Kuten jo moneenkin kertaan olen sanonut, Suomen sotakokemuksen tarkasteleminen länsieurooppalaisesta perspektiivistä hukkaa pääasian: Suomi oli sodan kannalta nimenomaan itäeurooppalainen maa. Valitettava tosiasia on, että Itä-Euroopassa oli maita, kansoja ja yksittäisiä ihmisiä, joille ei jätetty oikein muuta vaihtoehtoa kuin valita joko kolera tai rutto. Viimeistään Puolan kohtalo oli osoittanut, että läntisten demokratioiden puoli, joka oli toki oikea puoli, ei käytännössä ollut puoli meidän valita; ja yhtä huonolta näytti muiden samassa jamassa olevien maiden tilanne. Puola pysytteli johdonmukaisesti nimenomaan läntisten demokratioiden puolella: Saksa oli puolalaisille absoluuttinen ja tuhoava vihollinen, jonka kanssa mitään kompromissia ei voitu tehdä, mutta koska Stalin oli osallistunut maan tuhoamiseen yhdessä Hitlerin kanssa, myöskään idästä ei totisesti voinut odottaa mitään hyvää. Mutta kun neuvostojoukot tulivat, niiden mukana tuli myös neuvostojärjestelmä, ja läntisen, demokraattisen Puolan puolesta saksalaisia vastaan taistelleet Armia Krajowan partisaanit joutuivat "neuvostovastaisuudestaan" usein julmemmin ja ankarammin rangaistuiksi kuin todelliset natsit omista rikoksistaan.
Toki Suomessa oli vahvoja epäkriittisen saksalaismielisiä voimia, ja Saksan voitto sodassa - sen Hitlerin haaveileman saksalaisen maailmanvaltion syntyminen - olisi käytännössä tiennyt natsijärjestelmän tuloa meillekin. Vaikka rajat olisi vedetty kuinka kauas itään, Suomi olisi käytännössä ollut Saksan saartama (sotavuodet eduskunnassa viettänyt realistinen isoisäni totesi, että Suomelle olisi annettu kyllä pitkä kaistale itää lohdutuspalkinnoksi, mutta hän lähti siitä, että Lappi olisi mennyt peruuttamattomasti saksalaisten haltuun) ja mistään itsenäisyydestä ei olisi voinut puhuakaan, vaikka täällä tietysti olisivat tuossa vaiheessa nousseet valtaan naiivit saksalaisystävät, jotka olisivat varmaan tosissaan kuvitelleet muodollisen itsenäisyyden saksalaisten alaisuudessa olevan vapauden korkein aste. Toisaalta Saksan irrationaalinen slaavilaisvastainen rasismi oli omiaan vieraannuttamaan potentiaaliset liittolaiset idässä, eli jotta Saksa ylipäätään olisi voittanut sodan, Hitlerin olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja esimerkiksi ukrainalaisten kanssa kompromisseihin kykenevä suuri sotapäällikkö, ja meillä varmaan pitkälti uskottiin, että hän ajan oloon osoittautuisi juuri sellaiseksi. Näinhän ei käynyt, vaan Hitler oli rasisminsa vanki, jonka mielestä juutalaisten järjetön lahtaaminen oli sodanpäämäärä sinänsä.
Toki Suomen osallistuminen sotaan Saksan rinnalla oli hyvinkin tyhmänrohkeaa arpapeliä, ja asiasta tunnetusti myös päätettiin pienessä piirissä demokraattista päätöksentekomekanismia konsultoimatta. Päätös saattoi jälkiviisauden valossa olla, jollei nyt oikea, niin ainakin pienempi paha; mutta ihan muodollisesta valtio-opillisesta näkökulmasta siinä on varmasti paljon moitittavaa. Silti olen sitä mieltä, että päätökseen oli muitakin syitä kuin suomalaisten paha fasismi, vaikka en sitä kiistäkään, että se oli omiaan antamaan poliittista nostetta kaikenlaisille epäkriittisen saksalaismyönteisille voimille ja että näiden renkien nouseminen huonoiksi isänniksi oli hyvin suuri riski.
Mutta se siitä. Minua jurppii Sediksen kirjoittelussa ihan oikeasti esimerkiksi se, että hän näkee Venäjän voitonjuhlinnan arvostelijat järkiään jonkinlaisen suomalaisen nationalismin edustajina. Hän ei tunnu ottavan millään tavalla huomioon sellaista mahdollisuutta, että arvostelun taustalla olisi ihan aito huoli Venäjän nykyisestä kehityssuunnasta saati sitten aito solidaarisuus uusia itäeurooppalaisia unionikumppaneitamme kohtaan. Totta kai pölhönationalismi on vuoden 1989 örseltävästä talvisodan syttymisjuhlinnasta saakka valtavirtaistunut huolestuttavalla tavalla. Silti tulisi yhtä lailla kyetä näkemään, että Venäjän arvostelemiseen voi olla muitakin motiiveja kuin oman maan syntien hämärtäminen näkyvistä. Yksi niistä motiiveista on pyrkimys auttaa venäläisiä käyttäytymään sivistyskansan lailla, asettaa venäläisille samanlaisia itsekriittisyyden vaatimuksia, joita olemme asettaneet itsellemmekin, tai vaikka saksalaisille, jotka ovatkin pitkälti täyttäneet nämä vaatimukset varsin mallikkaasti (mistä huolimatta meikäläisessä äärivasemmistossa on viime aikoihin asti esiintynyt rasismin luonteista saksalaisvastaisuutta, johon on usein liittynyt täysin irrationaalisia ja vainoharhaisia kuvitelmia nykyisten saksalaisten imperialismista). Saksalaisilla oli Vergangenheitsbewältigunginsa, ja Saksasta tuli varsin demokraattinen ja vauras maa, joka onnistui selviytymään siedettävän hyvin myös 1970-luvun vasemmistoterrorismista ja sen vastareaktionaan aiheuttamista äärioikeistolaisista ylilyönneistä. (Tässä välissä huomauttaisin kyllä taas, että taistolaisuudesta marmattajien kannattaisi kysyä itseltään, olisiko Neuvostoliiton tukeman terroristiryhmän syntyminen Suomeen ollut parempi vaihtoehto kuin taistolaisuus, jonka toiminnan terroristisin muoto oli teennäisten laulujen hoilaaminen pateettisella äänellä.) Venäjällä taas ei oteta minkään valtakunnan vastuuta Neuvostoliiton julmuuksista - bolsevikit nähdään avaruudesta pudonneina olentoina, jotka vain yhtäkkiä ottivat maan käsiinsä, ei Venäjän oman yhteiskunnan tuotteina, joista sekä tsaarin yhteiskuntajärjestelmä että Venäjän kansankulttuuri ovat pitkälti vastuussa. Luonnollisesti venäläiset nationalistit esittävät bolsevikit myös juutalaisina, kuinkas muutenkaan. Venäjä siis ei ota vastuuta menneisyydestään - ja Venäjä on persläpi. Näillä kahdella asialla on syy-yhteys, aivan kuin syy-yhteys on siinä, että (Länsi-)Saksa otti sen vastuun ja kehittyi vapaaksi ja vauraaksi maaksi.
Sulta on kaikki suuruus,
henki Sun hengestäs -
eli ihminen ei hybriksessään saa nostaa itseään Jumalan tasolle, vaan hänen tulee alati pitää mielessään, että kaikki on viime kädessä lainaa Jumalalta. Tuo iskulause "sotahistoriamme on kunniakas" loukkaa uskonnollista vakaumustani siksi, että sotahistorian ei kuulukaan olla erityisen kunniakas: jos sodasta selvittiin jotakuinkin vapaana ja siedettävänä maana, kiitettäköön siitä nöyränä ja lakki kourassa Jumalaa laulamalla harras virsi tai seitsemän, mutta luonnollisesti kyse on ainoastaan Herran armosta, ja se, että sotaan ylipäätään tuli osallistuttua, oli kuitenkin viime kädessä synti ja väärin. Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä voi toki olla lieventävä asianhaara se, että maailma pakotti syntisen mukaan maailman pahoihin tapoihin (= sotaan), eikä syntisellä ollut rohkeutta kääntää toista poskea, vaan hän koki välttämättömäksi tarttua aseeseen edes toisen posken suojaamiseksi läimäykseltä. Mutta viime kädessä sotahistoria on kuitenkin synnin historiaa, ja syntihistorialla ylpeileminen on epäkristillistä. "Sotahistoriamme on kunniakas" on siis moraalisesti ottaen pohjimmiltaan samanlainen väittämä kuin jos miestennielijä tai YTM-naistenkaataja julistaisi "panohistoriani on kunniakas, räytykää kurjat".
Lisäksi en malta olla huomauttamatta, että äänekkääseen talvisodalla ylpeilyyn sisältyy kuitenkin implisiittinen solvaus Baltian maita (jotka eivät käyneet omaa talvisotaa) ja Puolaa kohtaan (joka kävi oman talvisotansa syksyllä 1939, mutta hävisi sen, koska joutui keskeisemmällä paikalla sijaitsevana maana taistelemaan naapurien päävoimia, ei pelkkää Leningradin sotilaspiiriä vastaan). "Meidän sotahistoriamme on kunniakas" herättää väistämättä kysymyksen: mikä on se vähemmän kunniakas osapuoli, johon itseämme vertaamme?
En myöskään hyväksy sitä, että joku anonyymi joutorunkkari tulkitsee Sediksen "olevan Stalinin puolella". Olen toki minäkin hiukkasen kyllästynyt tuohon varsin monelta suunnalta tyrkytettyyn näkemykseen, jonka mukaan tuohon "pyssyuskoon" (lainatakseni Pentti Haanpään termiä) uskomattomat ovat kaikki "objektiivisesti" Stalinin puolella. Silti minua hiukan rasittaa Sediksen ylisuuri innostus panna Suomi jatkosodassa hirveän yksiselitteisesti väärälle puolella.
Kuten jo moneenkin kertaan olen sanonut, Suomen sotakokemuksen tarkasteleminen länsieurooppalaisesta perspektiivistä hukkaa pääasian: Suomi oli sodan kannalta nimenomaan itäeurooppalainen maa. Valitettava tosiasia on, että Itä-Euroopassa oli maita, kansoja ja yksittäisiä ihmisiä, joille ei jätetty oikein muuta vaihtoehtoa kuin valita joko kolera tai rutto. Viimeistään Puolan kohtalo oli osoittanut, että läntisten demokratioiden puoli, joka oli toki oikea puoli, ei käytännössä ollut puoli meidän valita; ja yhtä huonolta näytti muiden samassa jamassa olevien maiden tilanne. Puola pysytteli johdonmukaisesti nimenomaan läntisten demokratioiden puolella: Saksa oli puolalaisille absoluuttinen ja tuhoava vihollinen, jonka kanssa mitään kompromissia ei voitu tehdä, mutta koska Stalin oli osallistunut maan tuhoamiseen yhdessä Hitlerin kanssa, myöskään idästä ei totisesti voinut odottaa mitään hyvää. Mutta kun neuvostojoukot tulivat, niiden mukana tuli myös neuvostojärjestelmä, ja läntisen, demokraattisen Puolan puolesta saksalaisia vastaan taistelleet Armia Krajowan partisaanit joutuivat "neuvostovastaisuudestaan" usein julmemmin ja ankarammin rangaistuiksi kuin todelliset natsit omista rikoksistaan.
Toki Suomessa oli vahvoja epäkriittisen saksalaismielisiä voimia, ja Saksan voitto sodassa - sen Hitlerin haaveileman saksalaisen maailmanvaltion syntyminen - olisi käytännössä tiennyt natsijärjestelmän tuloa meillekin. Vaikka rajat olisi vedetty kuinka kauas itään, Suomi olisi käytännössä ollut Saksan saartama (sotavuodet eduskunnassa viettänyt realistinen isoisäni totesi, että Suomelle olisi annettu kyllä pitkä kaistale itää lohdutuspalkinnoksi, mutta hän lähti siitä, että Lappi olisi mennyt peruuttamattomasti saksalaisten haltuun) ja mistään itsenäisyydestä ei olisi voinut puhuakaan, vaikka täällä tietysti olisivat tuossa vaiheessa nousseet valtaan naiivit saksalaisystävät, jotka olisivat varmaan tosissaan kuvitelleet muodollisen itsenäisyyden saksalaisten alaisuudessa olevan vapauden korkein aste. Toisaalta Saksan irrationaalinen slaavilaisvastainen rasismi oli omiaan vieraannuttamaan potentiaaliset liittolaiset idässä, eli jotta Saksa ylipäätään olisi voittanut sodan, Hitlerin olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja esimerkiksi ukrainalaisten kanssa kompromisseihin kykenevä suuri sotapäällikkö, ja meillä varmaan pitkälti uskottiin, että hän ajan oloon osoittautuisi juuri sellaiseksi. Näinhän ei käynyt, vaan Hitler oli rasisminsa vanki, jonka mielestä juutalaisten järjetön lahtaaminen oli sodanpäämäärä sinänsä.
Toki Suomen osallistuminen sotaan Saksan rinnalla oli hyvinkin tyhmänrohkeaa arpapeliä, ja asiasta tunnetusti myös päätettiin pienessä piirissä demokraattista päätöksentekomekanismia konsultoimatta. Päätös saattoi jälkiviisauden valossa olla, jollei nyt oikea, niin ainakin pienempi paha; mutta ihan muodollisesta valtio-opillisesta näkökulmasta siinä on varmasti paljon moitittavaa. Silti olen sitä mieltä, että päätökseen oli muitakin syitä kuin suomalaisten paha fasismi, vaikka en sitä kiistäkään, että se oli omiaan antamaan poliittista nostetta kaikenlaisille epäkriittisen saksalaismyönteisille voimille ja että näiden renkien nouseminen huonoiksi isänniksi oli hyvin suuri riski.
Mutta se siitä. Minua jurppii Sediksen kirjoittelussa ihan oikeasti esimerkiksi se, että hän näkee Venäjän voitonjuhlinnan arvostelijat järkiään jonkinlaisen suomalaisen nationalismin edustajina. Hän ei tunnu ottavan millään tavalla huomioon sellaista mahdollisuutta, että arvostelun taustalla olisi ihan aito huoli Venäjän nykyisestä kehityssuunnasta saati sitten aito solidaarisuus uusia itäeurooppalaisia unionikumppaneitamme kohtaan. Totta kai pölhönationalismi on vuoden 1989 örseltävästä talvisodan syttymisjuhlinnasta saakka valtavirtaistunut huolestuttavalla tavalla. Silti tulisi yhtä lailla kyetä näkemään, että Venäjän arvostelemiseen voi olla muitakin motiiveja kuin oman maan syntien hämärtäminen näkyvistä. Yksi niistä motiiveista on pyrkimys auttaa venäläisiä käyttäytymään sivistyskansan lailla, asettaa venäläisille samanlaisia itsekriittisyyden vaatimuksia, joita olemme asettaneet itsellemmekin, tai vaikka saksalaisille, jotka ovatkin pitkälti täyttäneet nämä vaatimukset varsin mallikkaasti (mistä huolimatta meikäläisessä äärivasemmistossa on viime aikoihin asti esiintynyt rasismin luonteista saksalaisvastaisuutta, johon on usein liittynyt täysin irrationaalisia ja vainoharhaisia kuvitelmia nykyisten saksalaisten imperialismista). Saksalaisilla oli Vergangenheitsbewältigunginsa, ja Saksasta tuli varsin demokraattinen ja vauras maa, joka onnistui selviytymään siedettävän hyvin myös 1970-luvun vasemmistoterrorismista ja sen vastareaktionaan aiheuttamista äärioikeistolaisista ylilyönneistä. (Tässä välissä huomauttaisin kyllä taas, että taistolaisuudesta marmattajien kannattaisi kysyä itseltään, olisiko Neuvostoliiton tukeman terroristiryhmän syntyminen Suomeen ollut parempi vaihtoehto kuin taistolaisuus, jonka toiminnan terroristisin muoto oli teennäisten laulujen hoilaaminen pateettisella äänellä.) Venäjällä taas ei oteta minkään valtakunnan vastuuta Neuvostoliiton julmuuksista - bolsevikit nähdään avaruudesta pudonneina olentoina, jotka vain yhtäkkiä ottivat maan käsiinsä, ei Venäjän oman yhteiskunnan tuotteina, joista sekä tsaarin yhteiskuntajärjestelmä että Venäjän kansankulttuuri ovat pitkälti vastuussa. Luonnollisesti venäläiset nationalistit esittävät bolsevikit myös juutalaisina, kuinkas muutenkaan. Venäjä siis ei ota vastuuta menneisyydestään - ja Venäjä on persläpi. Näillä kahdella asialla on syy-yhteys, aivan kuin syy-yhteys on siinä, että (Länsi-)Saksa otti sen vastuun ja kehittyi vapaaksi ja vauraaksi maaksi.
sunnuntai 8. toukokuuta 2005
Unikirjasta
Näin taas omintakeisen unen. Juoni ei ihan jäänyt päähäni, mutta herätessäni älysin tuhertaa siitä muistiinpanot, jotta saatte lukeaksenne oleellisimman osan.
Unessa siis huoneeni seinän rakenne oli sillä tavalla muuttunut, että siihen oli kasvanut ikkunan kohdalle jonkinlainen kerroksesta toiseen kulkeva ilmanvaihtohormi, joka kulki ulko- ja sisäseinän, sekä myös ikkunan sisä- ja ulkoruudun, välistä. Marakattimainen olento kiipesi ikkunasta sisään ja otti pari askelta huoneeni lattialla palaten sitten takaisin hormiin. Kun olento tuli hormista sisään uudemman kerran, se varasti huoneestani jotakin. Sieppasin olennon kiinni ennen kuin se ehti pakoon, ja osoittautuikin, että se oli pienikokoinen laiha rääkätyn oloinen tyttö joka saattoi iältään olla mitä tahansa kahdeksan ja kahdenkymmenenkahdeksan väliltä. Se oli varastanut huoneestani puukon, sen ruosteisen vanhan Mora-puukon joka on tainnut todellisuudessa jo kadota, mutta jota pitkään pidin keittiön kaapissa hätävaraleipäveitsenä.
Tyttö väitti olevansa inkeriläinen - suomea hän kyllä puhui ilman minkään valtakunnan vierasta korostusta - ja varastaneensa puukon vain näytteeksi mafiamiehille, päästäkseen venäläisen alamaailman "laillistetuksi varkaaksi" (вор в законе). Hän näytti myös ruhjottuja ja mustelmaisia käsivarsiaan todistaakseen, että jengi hakkaisi hänet hengiltä, jos hän ei jotenkin todistaisi osaavansa tätä varkaan hommaa.
Tyttö koetti vedota sääliini, mutta en olisi Panu, ellen olisi pysynyt lujana ja ankarana psykonartun valheiden edessä. Koska minulla ei ole omaa kännykkää, menin keittiöön pyytämään naapureilta apua. Keittiössä istui pari outoa mieshenkilöä, mutta heistä ei ollut apua. Heti kun olin saanut tilanteen selvitettyä, he joutuivat nimittäin aivan tohkeisiinsa siitä, että rikollinen oli ulkomaalainen, ja alkoivat suurin piirtein kieli vyön alla ja räkä rinnuksilla selittää, kuinka ulkomaalaiset nekrut raiskaavat naisemme. Tämä keskustelunaihe sai heidät niin kiihkoiseen ja kommunikaatiokyvyttömään tilaan, että oli turha enää yrittääkään saada heiltä apua poliisin hälyttämiseen.
Tyttö yritti vieläkin herättää sääliä, mutta ahnehti liikaa. Aluksi hänen piti pelkästään näytön vuoksi varastaa puukko, mutta sitten hän alkoi osoittaa kiinnostusta myös kirjoihini. Hänen piti ehdottomasti saada myös Séamus Ó Griannan kirja Na Blianta Corracha. Tälle hän keksi jonkin täysin älyttömän perustelun, joka liittyi jotenkin tullimääräysten kiertämiseen. Ehkä hän ajatteli, että kirjaan olisi hyvä piilottaa salakuljetettavia huumeita. Olin ollut jo vähällä uskoa häntä, mutta tässä vaiheessa huomasin, että minua kusetettiin.
Unen lopussa tyttö meni omasta halustaan poliisin puheille ja lupasi ruveta rehelliseksi. Tämä oli niin päälleliimattu onnellinen Hollywood-loppu tälle unelle, että olin siitä unessa itsekin tietoinen.
Unessa siis huoneeni seinän rakenne oli sillä tavalla muuttunut, että siihen oli kasvanut ikkunan kohdalle jonkinlainen kerroksesta toiseen kulkeva ilmanvaihtohormi, joka kulki ulko- ja sisäseinän, sekä myös ikkunan sisä- ja ulkoruudun, välistä. Marakattimainen olento kiipesi ikkunasta sisään ja otti pari askelta huoneeni lattialla palaten sitten takaisin hormiin. Kun olento tuli hormista sisään uudemman kerran, se varasti huoneestani jotakin. Sieppasin olennon kiinni ennen kuin se ehti pakoon, ja osoittautuikin, että se oli pienikokoinen laiha rääkätyn oloinen tyttö joka saattoi iältään olla mitä tahansa kahdeksan ja kahdenkymmenenkahdeksan väliltä. Se oli varastanut huoneestani puukon, sen ruosteisen vanhan Mora-puukon joka on tainnut todellisuudessa jo kadota, mutta jota pitkään pidin keittiön kaapissa hätävaraleipäveitsenä.
Tyttö väitti olevansa inkeriläinen - suomea hän kyllä puhui ilman minkään valtakunnan vierasta korostusta - ja varastaneensa puukon vain näytteeksi mafiamiehille, päästäkseen venäläisen alamaailman "laillistetuksi varkaaksi" (вор в законе). Hän näytti myös ruhjottuja ja mustelmaisia käsivarsiaan todistaakseen, että jengi hakkaisi hänet hengiltä, jos hän ei jotenkin todistaisi osaavansa tätä varkaan hommaa.
Tyttö koetti vedota sääliini, mutta en olisi Panu, ellen olisi pysynyt lujana ja ankarana psykonartun valheiden edessä. Koska minulla ei ole omaa kännykkää, menin keittiöön pyytämään naapureilta apua. Keittiössä istui pari outoa mieshenkilöä, mutta heistä ei ollut apua. Heti kun olin saanut tilanteen selvitettyä, he joutuivat nimittäin aivan tohkeisiinsa siitä, että rikollinen oli ulkomaalainen, ja alkoivat suurin piirtein kieli vyön alla ja räkä rinnuksilla selittää, kuinka ulkomaalaiset nekrut raiskaavat naisemme. Tämä keskustelunaihe sai heidät niin kiihkoiseen ja kommunikaatiokyvyttömään tilaan, että oli turha enää yrittääkään saada heiltä apua poliisin hälyttämiseen.
Tyttö yritti vieläkin herättää sääliä, mutta ahnehti liikaa. Aluksi hänen piti pelkästään näytön vuoksi varastaa puukko, mutta sitten hän alkoi osoittaa kiinnostusta myös kirjoihini. Hänen piti ehdottomasti saada myös Séamus Ó Griannan kirja Na Blianta Corracha. Tälle hän keksi jonkin täysin älyttömän perustelun, joka liittyi jotenkin tullimääräysten kiertämiseen. Ehkä hän ajatteli, että kirjaan olisi hyvä piilottaa salakuljetettavia huumeita. Olin ollut jo vähällä uskoa häntä, mutta tässä vaiheessa huomasin, että minua kusetettiin.
Unen lopussa tyttö meni omasta halustaan poliisin puheille ja lupasi ruveta rehelliseksi. Tämä oli niin päälleliimattu onnellinen Hollywood-loppu tälle unelle, että olin siitä unessa itsekin tietoinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)