Puhutaan nyt vielä komentoorista. Kunniaylikomentoora kirjoitteli omassa päiväkirjassaan seuraavanlaisia:
Joillakin menee joskus äiti- tai isäsuhde vituralleen. Siitä seuraa tietty kaikenlaista. Esimerkiksi sellaista, että neljääkymmentä käyvät akateemisen koulutuksen saaneet miehet puhuvat kuin räkänokkakakarat anaalivaiheen ja uhmaiän kukkuloilla.
Keksi nyt jo jotain uutta. Äiti- ja isäsuhteeseen vetoaminen on jo poissa muodista, sitä paitsi feministitkin ovat käsittääkseni aktiivisesti osallistuneet Freudin jalustaltakaatamiseen. Tuo räkänokkakakaroihin rinnastaminenkin olisi myös moraalisesti rahtusen oikeutetumpaa sellaiselta ihmiseltä, joka itse olisi osoittanut joskus jotain viitteellisiä merkkejä kyvystä asialliseen keskusteluun ja kypsyyteen. Ei siksi että komentooria moraali koskaan kiinnostaisikaan, paitsi muiden moraali. Tässä(kin) suhteessa feministikomentoorat ovat täysin vanhojen hyvien vanhoillisten komentooratanttojen kaltaisia.
He selittävät jänisräikkäänsä pyöritellen, että feminismiin kuuluu olennaisena osana raiskaussyytteiden keksiminen tai että feminismi taistelee sen puolesta, että raskaana olevilla on oikeus vetää crackia naamariin.
Juu eihän kukaan feministi koskaan ole leimannut miehiä järjestään raiskaajiksi, kukaan feministi ei ole koskaan vaatinut miehille rangaistusta tekaistuista raiskauksista eikä kukaan feministi varsinkaan ole koskaan polttanut tupakkaa saati juonut viinaa. Feministit ovat aina olleet sillä kannalla, että on parempi vapauttaa syyllinen kuin tuomita syytön raiskauksesta, ja feministit ovat aina olleet tytöille hyvinä esikuvina terveissä ja päihteettömissä elämäntavoissa, eikä siteeraamani ylikomentoorakaan ole ikinä viinaan koskenut saati tupakkaa poltellut. Näinhän se tietysti on, kun teidän ylhäisyytenne niin väittää. Ja nimimerkki Isosiskohan on tunnetusti ollut hyvin ilahtunut siitä, että Raha-automaattiyhdistyksen kampanjassa on puututtu naistenkin alkoholiongelmaan.
Heidän mielestään naisissa ylipäätään on vikaa, ja feministi on tavallaan äärinainen, jolla on myös extreme-kokoiset naislajityypin heikkoudet.
Aleksandr Solženitsyn joutui Vankileirien saariston julkaistuaan sellaisten väitteiden kohteeksi, että hänen kirjansa "asettaa yhtäläisyysmerkin fasistimurhaajien ja tavallisen neuvostoihmisen välille". Solženitsyn vastasi tähän - muistista siteeraten: Pieni korjaus. Fasistimurhaajien ja Tšeka-NKVD-MGB-KGB-murhaajien välille - kyllä, niin asetan. Kun taas propagandisti vetää siihen samaan lokaan kaikki 'tavalliset neuvostoihmiset', jotta meidän murhaajiemme olisi helpompi piiloutua heidän joukkoonsa. Aivan samalla lailla kiihkofeministien on helppo piiloutua muiden naisten joukkoon ja taakse, niin kauan kuin nämä muut naiset eivät karkota kiihkofeministejä joukostaan ja sanoudu heistä irti.
No, tällainen mies kuitenkin löytää itselleen yleensä naisen ja työn (itse asiassa se todistaa vähän sen puolesta, että me naiset valitsemme toisinaan toooooodella kusipäisiä miehiä itsellemme)
Juu, hienoa että markkina-arvoteoria on hyväksytty sielläkin päin ja että naisia saa hänenkin mielestään sitä varmemmin, mitä kusipäisempi on. Tätähän me Henkan ja kumppanien kanssa olemme inttäneet siitä asti kun Suomeen perustettiin Blogistan.
Ehkä jokaisen meistä pitäisi joskus miettiä, mitä totuuksia hakkaamme fundamentalisteina toisten päihin.
Niin varmasti pitäisikin. Mikset sinä koskaan ole yrittänyt?
No, se siitä.
Ystävällinen lukija Erastotenes Aleksandrialainen (saatan erehtyä, mutta eikö nimen oikea muoto ollutkaan Eratostenes?) kommentoi edellistäni sikäli perusteellisesti, että lienen velvoitettu vastaamaan hänelle perusteellisesti.
Hyvä ja maltillinen kirjoitus Panulta. Haluaisin kuitenkin esittää moitteen taktiikasta: Olisi parempi, jos sanoisit olevasi feministi, sillä a on hyvin voisit sellaisesta käydä. Nyt olet feministeille mallivihollinen, joka räksyttää aidan takaa ja jota on helppo joukolla lyödä. Jos kutsuisit itseäsi feministiksi ja ainoastaan moittisit matriarkaattia, joka nyt patriarkaatin tultua lyödyksi, on ottanut sen paikan, olisi sinulla enemmän vaikutusta.
Valitettavasti tuo ei ole kovin hyvä idea, ja suoraan sanoen sitä on jo kokeiltu käytännössä. Kokeilusta on seurannut reaktioita, jotka ovat olleet huomattavasti esimerkiksi tämän blogin herättämiä raivokohtauksia ankarampia. Feministejä ei ole vuosikausiin voinut arvostella, koska pienikin kyseenalaistaminen on johtanut raivokkaisiin ja asiattomiin reaktioihin.
Veli Erastotenes ei ymmärrä alkuunkaan totalitaaristen liikkeiden todellisuutta. Niiden pahin vihollinen ei ole koskaan se avoin ja selkeä vihollinen, joka hyökkää pahki. Pahin vihollinen on nimenomaan se, joka katsoo olevansa samaa väkeä, ajavansa samaa asiaa, mutta ei ole totalitaristi. Kommunistien pahin vihollinen oli kolmikymmenluvun Saksassa nimenomaan sosiaalidemokraatti, joka antoi ymmärtää, että oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan olisi päästävissä antamatta kaikkea valtaa kommunisteille. Hyvä vihollinen oli porvari, koska hänen vihamielisyytensä oli odotettavissa ja oikeaa.
Minä olen pari kertaa jo idealistisina profeministiaikoinani yrittänyt arvostella feministejä ikään kuin uusvasemmistolaisen alakulttuurin sisäisestä näkökulmasta. Se raivoisa ja halveksuva reaktio, jonka siitä hyvästä sain niskaani, oli niin pelottava, että mieluummin siirryn kokonaan kyseisen alakulttuurin ulkopuolelle ja hyökkään feministejä vastaan ulkoapäin. Jos yrittäisin arvostella jotain sisältäpäin, henkihän siinä olisi vaarassa. Ei pidä kuvitella voivansa ylipuhua natseja, stalinisteja eikä muitakaan murhaajia pois hulluudestaan toimimalla heidän liikkeensä sisäisenä oppositiona, koska se on ehdottomasti maailman vaarallisin posti: siinä uhkaavat sekä liikkeen sisäiset puhdistukset - "pitkien puukkojen yö" - että liikkeen fanaattiset vastustajat. Ei kannata olla Buharin eikä Ernst Röhm.
Sinä olet feministi, jos sillä tarkoitetaan tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Jos me päätämme määritellä sanan noin, sitä vastaan on vaikea käydä. Tämän jälkeen sinun mielipiteistäsi tulee eräs feminismin suuntaus etkä karkoita mahdollisia feministilukijoitasi välittömästi puolustusreaktion taakse.
Hah hah hah hah hah. En karkoita mahdollisia feministilukijoitani puolustusreaktion taakse, vaan saan heidät oveni taakse kyttäämään. Feministit ovat olemuksellisesti ja määritelmällisesti ennen muuta demokratiaa vihaavia vallanhimoisia roistoja, ja mitään he eivät vihaa niin paljon kuin sitä, että joku sanoo olevansa feministi, muttei alistu komentoorien totalitaariseen valtaan. Kapina omassa liikkeessä on totalitaariselle sortajalle, Stalinille, aina se suurin ja pelottavin vaara, ja siksi omaa liikettä pitää säännöllisesti puhdistaa toista mieltä olevista.
Minä olen juuri sellainen, joka on puhdistettu pihalle profeminismistä. Onneksi ei keskitysleirille, koska ihan vielä komentoorat eivät kontrolloi yhteiskuntaa. Mutta älkää hetkeäkään kuvitelko, että feministit eivät kykenisi murhatekoihin, totalitaristisen diktatuurin pystyttämiseen, kaasukammioiden rakentamiseen ja muihin vastaaviin tekoihin.
Luonnollisesti he ilkkuvat, että kylläpä miehet nyt pelkäävät, kun tällaisia piruja rupeavat maalaamaan seinille. Mutta tosiasia on, että totalitaaristen valtioiden hirmuteot syntyvät siitä, kun valtion ottaa haltuunsa tiiviisti keskinäisellä toverikurilla koossa pysyvä porukka, joka on toisilleen uskollisempi kuin oikeusvaltiolle, isänmaalle ja demokratialle. Vuonna 1915 Turkissa määräsivät asioista ittihadistit (nuorturkkilaiset). Vahakn Dadrian siteeraa artikkelissaan The Comparative Perspective of the Armenian and Jewish Cases of Genocide: A Sociohistorical Perspective armenialaisten kansanmurhaa organisoinutta turkkilaista majuria, joka sanoi: "Jos [ittihadisti]puolue käskee minua tappamaan isäni, en epäröi hetkeäkään." Dadrian lisää siihen, että toisin kuin valtiollinen auktoriteetti, tällainen epämuodollinen auktoriteetti on täysin vastuun ja tilivelvollisuuden ulkopuolella, joten sen nimissä hirmuteot onnistuvat varsin vaivattomasti. No, eikö feminismi muka ole tiiviin toverikurin koossapitämä yhteisö? Esimerkiksi täällä Blogistanissa yksikään nainen, ainakaan tunnustautunut feministi, ei juuri koskaan omasta aloitteestaan tuomitse feministikomentoorien törkeyksiä, vaan pikemminkin ymmärtää ja silittää myötäkarvaan komentooria täysin riippumatta siitä, miten alhaisia törkeyksiä siitä suunnasta lentäisikin. Suurinta osaa Blogistanin naisista komentoorat vievät kuin pässiä liekanarussa.
Muuten, feminismillä ei tietenkään tarkoiteta tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Feminismillä tarkoitetaan vallanhimoa, valehtelua ja fasistoidia epäinhimillisyyttä. Jos feminismi puolustaa tasa-arvon ja ihmisyyden ideaaleja, niin Hitler oli partiopoika ja Kuropatyyn ei ole haudattu ainoatakaan niskalaukauksella ammuttua.
Toisaalta jotenkin epäilen, ettei sinua edes haluta saada kannattajia. Mieluummin nautit vihollisista, joita vastaan voit terävällä kynälläsi. Luonteesi on sen verran aristokraattinen, että nauit ollessasi yksin alhaisen rahvaan yläpuolella.
Ei tuokaan ihan väärään osu, mutta kyllä minä olen aidosti peloissani, huolissani ja vihoissani siitä, mitä feministit tekevät tälle yhteiskunnalle. Feministeistä mieleeni tulevat lähinnä Sawney Beanin klaani ja Mario Vargas Llosan romaanissaan Andien mies kuvaamat Loistavan Polun partisaanit, jotka murhaavat kaikki äärimmäisen julmalla tavalla ja joiden kanssa ei voi väitellä, koska heillä on teoria, joka todistaa syyttömät syyllisiksi ja kieltää kaiken inhimillisen kohtaamisen heidän kanssaan, jotta heidät olisi sitten helpompi surmata. Feministien kanssa on jatkuvasti tilanteessa, jossa kommunikaatio on mahdotonta, koska toisella osapuolella on hallussaan lopullinen totuus ja edistyksellinen teoria, jolla arvostelijan mielipiteet selitetään immanentisti vääriksi, hairahtuneiksi, mielisairaiksi ja "huonon äitisuhteen" aiheuttamiksi. Tällaisessa tilanteessa, kun ollaan eri maailmoissa, jäljelle ei todellakaan jää mitään muita vaihtoehtoja kuin täydellinen eristä(yty)minen tai väkivaltainen yhteenotto.
Sana "emansipaatio" on muuten mielenkiintoinen. Antiikin Roomassa perheenpää käytti kaikkiin omaisiinsa, palvelijoihinsa ja orjiinsa ehdotonta valtaa. Emansipaatio oli toiseksi kovin rangaistus, jonka hän saattoi antaa pojalleen. (Kovin oli kuolemantuomio.) Emansipaatiossa poika vapautettiin perheenpään vallasta. Riippui täysin siitä, miten paljon poika sai mukaansa omaisuutta, oliko emansipaatio lahja vai rangaistus. Isä saattoi ajaa poikansa alastomana ulos.
Onkin sopivaa, että feministit haluavat emansipoida rakastettusi. Mikä olisikaan sen mukavampaa kuin viedä heitä vastaan kapinoivalta rakkaiden tuki ja turva. Tätähän emansipaatio alunperin tarkoittaa.
Ja sitä se tarkoittaa feministien sanastossa edelleenkin. Ketä se hämmästyttää?
Persujen venäläismielisyydestä: https://panunuusiblogi.blogspot.com/2024/02/linkkikokoelma-persujen.html https://panuhog.blogspot.com/2024/08/persut-yrittavat-edelleenkin-sensuroida.html
lauantai 1. huhtikuuta 2006
tiistai 28. maaliskuuta 2006
Umarł Stanisław Lem!
Stanisław Lem on nyt sitten kuollut. Lisää kirjoitan pidettyäni hiljaisen hetken ja tutustuttuani puolalaiseen nettitarjontaan.
Kun mietin, mikä Lem oli ensimmäiseni, se taisi olla tuo Solaris. Aloitin scifin lukemisen noin kaksitoistavuotiaana, samoihin aikoihin kun aloin oikeasti kiinnostua luonnontieteistä ja erityisesti kemiasta. Ala-asteella olin hyvä matematiikassa, mutta luonnontieteelliset aineet, joita siellä tunnetusti oli vähänlaisesti - tärkeimpinä biologia ja maantieto, joita tunnetusti opetettiin samoilla tunneilla - eivät napanneet. Kyllähän minä niistä yhdeksikköjä sain, mutta nykyään nimenomaan geologisen yleissivistykseni ohuutta pahoittelen kovastikin.
Luin silloin aika paljon sellaisia scifikirjoja, jotka menivät selvästi pikkupojalta yli hilseen. Itse asiassa scifillä oli aika paljon osuutta siihen, että opin lukemaan sellaisiakin kirjoja, joita suureksi osaksi en käsittänyt, ja mielsin sen täysin normaaliksi toiminnaksi. Solaris kuului ehdottomasti siihen osastoon. Myös Tarkovskin elokuvan taisin nähdä televisiosta aika nuorena. En itse asiassa ole aivan varma siitä, näinkö sen jopa ennen kuin luin itse kirjan.
Tuntuu merkilliseltä ajatella, että Lemin tuotannosta on merkittäviä osia vielä suomentamatta. Jo silloin ennen vanhaan hänen teoksensa eivät tuntuneet loppuvan koskaan: Solariksen jälkeen tuli Nuha - joka muuten on myös ensimmäisiä puolaksi koskaan lukemiani kirjoja, minulla on jossain oikein nätti taskupainos Katarista, jossa on hyvin onnistunut, abstrakti, mutta epämääräisesti "tulevaisuuteen" viittaava kansi. - Kyllä vain, "nuha" on puolaksi katar, ja se on sama sana kuin "katarri". (Katarri taas on puolaksi nieżyt, jos joku ihmettelee.) - Aika varhaisessa vaiheessa taisin lukea myös "Paluun tähdistä" (Powrót z gwiazd), joka on jotenkin jäänyt sivuun sen jälkeen, vaikka noin viisitoistavuotiaana se oli yksi lempikirjojani. Nyt en muista siitä muuta kuin sen, että päähenkilö oli palannut ilmeisesti relativistisella nopeudella tekemänsä avaruusmatkan jälkeen Maahan, jota hän tuskin tunnisti entisekseen, koska se tietysti oli hänen näkökulmastaan kaukaisen tulevaisuuden Maa. Taisi hän onnistua jonkinlaisen rakkaussuhteenkin väsäämisessä. Vieraantuneisuus oli samaa luokkaa kuin "Futurologisessa kongressissa" (jonka nimi on puolaksi tietenkin Kongres futurologiczny) - siinä tosin tulevaisuuteen eksynyt mies pelastetaan takaisin nykypäivään kertomalla, että hänen monikerroksinen utopia-dystopiavisionsa onkin vain kongressiväen niskaan tippuneiden hallusinogeenien aikaansaannosta.
Olin varmaankin tuohon aikaan yläasteikäinen. Muistan lukeneeni Kongressin samoihin aikoihin kun harrastin yliopistotason kemiankirjojen lukemista ja pääni meni sekaisin aminohappojen nimistä. (Kunnon hc-nörtti kauan ennen kuin nörttiys tuli muotiin!!) Lemin teoksille tyypillinen vieraantuneisuuden ilmapiiri kai vetosi sosiaalisesti hyljeksittyyn nuoreen poikaan. Kaikki Lemin päähenkilöt ovat jotenkin hukassa omassa ajassaan, tai siinä ajassa johon ovat joutuneet. Nuhan kertojaminä, amerikkalainen astronautti, on ahdistunut siitä, että moraaliarvot muuttuvat koko ajan, seksuaalisuus jyrää alleen kaiken ja esimerkiksi kansalaisaktivismilla on yhä groteskimpia päämääriä. Futurologisessa kongressissa, josta muuten tulee epämääräisesti mieleen Ruusujen aika -elokuva, koko maailma on hallusinaatiota hallusinaation päällä. - Kuulemma Lemin aiempaan tuotantoon kuuluva teos Śledztwo ("Rikostutkinta") oli Nuhan edeltäjä; Nuha on siitä edelleen kehitetty versio. - Isännän ääni, Głos Pana, oli toinen aikoinaan kiintoisa kirja, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi että se taisi ilmestyä ihan lukioaikojeni lopussa, tai kenties yliopistoaikojeni alussa, ja sehän oli tunnetusti alusta asti selvää että kemian opinnot olivat menossa päin helvettiä, koska sen jälkeen kun aloin harrastaa islantia, kemia ei kerta kaikkiaan enää ollut minun juttuni, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista viiden vuoden ajan. Kirjaan liittyy siis synkkiä mielikuvia alkavista vaikeista kriisiajoista, silloista elämänvaihettani on mahdotonta erottaa kirjan herättämistä tunnelmista.
Lemillä on tietty roolinsa myös lukioaikaisessa saksanharrastuksessani. Silloin kun aloin saada saksan kielestä jonkinlaista otetta, hankin ainaisten Hermann Hessen novellien (minulla taitaa olla kaapissani vieläkin Hessen kootut novellit neljänä saksankielisenä niteenä) ja Thomas Mannin Buddenbrookien, jonka olen lukenut valehtelematta saksaksi lukiolaispoikana (nyt kun yritän työllä ja tuskalla kahlata läpi puisevaa Taikavuorta ja puisevampaa Faustusta, ihmettelen, millä kumman lihaksilla selviydyin nuorena Buddenbrookeista), oheen vaihtelun vuoksi kokoelman Lemin suomentamattomia, mutta saksankielisenä pokkarina hyvinkin saatavissa olevia novelleja lentäjä Pirxin seikkailuista. (Saksaksi niitä on saatavana kaksi kokoelmaa, Terminus ja Die Jagd. Vaikka kustantaja olikin Suhrkamp Taschenbuch, käännökset olivat itäsaksalaisen Verlag Volk und Weltin alun perin julkaisemia, ja niistä löytyi outo sana Skaphander, joka ilmeisesti tarkoitti avaruuspukua. Nyttemmin tiedän, että se oli alkukielen vaikutusta, puolan sanasta skafander, joka taitaa muuten olla alkujaan sukelluspuku.) Olin nähnyt televisiosta venäläisen filmatisoinnin yhdestä Pirx-novellista, sen nimi saksaksi oli Die Verhandlung ja puolaksi muistaakseni Rozprawa, eli oikeudenkäynnistä tai kuulustelusta oli kyse. Neuvostofilmatisoinnissa oli ollut huvittavaa se, että näyttelijät olivat puhuneet edustamistaan kuvitteellisista ylikansallisista robottiyrityksistä niiden englanninkielisillä nimillä venäjänkielisessä yhteydessä. Nykyään moinen olisi normaalia, mutta 80-luvulla ylikansalliset firmat ja venäjän kieli kuuluivat täysin eri todellisuuksiin.
Lem ei itse juurikaan arvostanut Pirx-tarinoita. Ne ovatkin Lemin luomuksista lähimpänä pulp-scifiä. Itse asiassa niissä on jotain arthur-c.-clarkemaista. (Miten tuollainen adjektiivi pitäisi kirjoittaa oikein?) Silti minä pidän niistä, ja lukisin ne mielelläni joskus puolaksikin saksan tai ruotsin sijasta (ne novellit, joita Die Jagd ei sisältänyt, löytyivät ruotsinnosvalikoimasta Rymdpiloten Pirx).
Kun mietin, mikä Lem oli ensimmäiseni, se taisi olla tuo Solaris. Aloitin scifin lukemisen noin kaksitoistavuotiaana, samoihin aikoihin kun aloin oikeasti kiinnostua luonnontieteistä ja erityisesti kemiasta. Ala-asteella olin hyvä matematiikassa, mutta luonnontieteelliset aineet, joita siellä tunnetusti oli vähänlaisesti - tärkeimpinä biologia ja maantieto, joita tunnetusti opetettiin samoilla tunneilla - eivät napanneet. Kyllähän minä niistä yhdeksikköjä sain, mutta nykyään nimenomaan geologisen yleissivistykseni ohuutta pahoittelen kovastikin.
Luin silloin aika paljon sellaisia scifikirjoja, jotka menivät selvästi pikkupojalta yli hilseen. Itse asiassa scifillä oli aika paljon osuutta siihen, että opin lukemaan sellaisiakin kirjoja, joita suureksi osaksi en käsittänyt, ja mielsin sen täysin normaaliksi toiminnaksi. Solaris kuului ehdottomasti siihen osastoon. Myös Tarkovskin elokuvan taisin nähdä televisiosta aika nuorena. En itse asiassa ole aivan varma siitä, näinkö sen jopa ennen kuin luin itse kirjan.
Tuntuu merkilliseltä ajatella, että Lemin tuotannosta on merkittäviä osia vielä suomentamatta. Jo silloin ennen vanhaan hänen teoksensa eivät tuntuneet loppuvan koskaan: Solariksen jälkeen tuli Nuha - joka muuten on myös ensimmäisiä puolaksi koskaan lukemiani kirjoja, minulla on jossain oikein nätti taskupainos Katarista, jossa on hyvin onnistunut, abstrakti, mutta epämääräisesti "tulevaisuuteen" viittaava kansi. - Kyllä vain, "nuha" on puolaksi katar, ja se on sama sana kuin "katarri". (Katarri taas on puolaksi nieżyt, jos joku ihmettelee.) - Aika varhaisessa vaiheessa taisin lukea myös "Paluun tähdistä" (Powrót z gwiazd), joka on jotenkin jäänyt sivuun sen jälkeen, vaikka noin viisitoistavuotiaana se oli yksi lempikirjojani. Nyt en muista siitä muuta kuin sen, että päähenkilö oli palannut ilmeisesti relativistisella nopeudella tekemänsä avaruusmatkan jälkeen Maahan, jota hän tuskin tunnisti entisekseen, koska se tietysti oli hänen näkökulmastaan kaukaisen tulevaisuuden Maa. Taisi hän onnistua jonkinlaisen rakkaussuhteenkin väsäämisessä. Vieraantuneisuus oli samaa luokkaa kuin "Futurologisessa kongressissa" (jonka nimi on puolaksi tietenkin Kongres futurologiczny) - siinä tosin tulevaisuuteen eksynyt mies pelastetaan takaisin nykypäivään kertomalla, että hänen monikerroksinen utopia-dystopiavisionsa onkin vain kongressiväen niskaan tippuneiden hallusinogeenien aikaansaannosta.
Olin varmaankin tuohon aikaan yläasteikäinen. Muistan lukeneeni Kongressin samoihin aikoihin kun harrastin yliopistotason kemiankirjojen lukemista ja pääni meni sekaisin aminohappojen nimistä. (Kunnon hc-nörtti kauan ennen kuin nörttiys tuli muotiin!!) Lemin teoksille tyypillinen vieraantuneisuuden ilmapiiri kai vetosi sosiaalisesti hyljeksittyyn nuoreen poikaan. Kaikki Lemin päähenkilöt ovat jotenkin hukassa omassa ajassaan, tai siinä ajassa johon ovat joutuneet. Nuhan kertojaminä, amerikkalainen astronautti, on ahdistunut siitä, että moraaliarvot muuttuvat koko ajan, seksuaalisuus jyrää alleen kaiken ja esimerkiksi kansalaisaktivismilla on yhä groteskimpia päämääriä. Futurologisessa kongressissa, josta muuten tulee epämääräisesti mieleen Ruusujen aika -elokuva, koko maailma on hallusinaatiota hallusinaation päällä. - Kuulemma Lemin aiempaan tuotantoon kuuluva teos Śledztwo ("Rikostutkinta") oli Nuhan edeltäjä; Nuha on siitä edelleen kehitetty versio. - Isännän ääni, Głos Pana, oli toinen aikoinaan kiintoisa kirja, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi että se taisi ilmestyä ihan lukioaikojeni lopussa, tai kenties yliopistoaikojeni alussa, ja sehän oli tunnetusti alusta asti selvää että kemian opinnot olivat menossa päin helvettiä, koska sen jälkeen kun aloin harrastaa islantia, kemia ei kerta kaikkiaan enää ollut minun juttuni, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista viiden vuoden ajan. Kirjaan liittyy siis synkkiä mielikuvia alkavista vaikeista kriisiajoista, silloista elämänvaihettani on mahdotonta erottaa kirjan herättämistä tunnelmista.
Lemillä on tietty roolinsa myös lukioaikaisessa saksanharrastuksessani. Silloin kun aloin saada saksan kielestä jonkinlaista otetta, hankin ainaisten Hermann Hessen novellien (minulla taitaa olla kaapissani vieläkin Hessen kootut novellit neljänä saksankielisenä niteenä) ja Thomas Mannin Buddenbrookien, jonka olen lukenut valehtelematta saksaksi lukiolaispoikana (nyt kun yritän työllä ja tuskalla kahlata läpi puisevaa Taikavuorta ja puisevampaa Faustusta, ihmettelen, millä kumman lihaksilla selviydyin nuorena Buddenbrookeista), oheen vaihtelun vuoksi kokoelman Lemin suomentamattomia, mutta saksankielisenä pokkarina hyvinkin saatavissa olevia novelleja lentäjä Pirxin seikkailuista. (Saksaksi niitä on saatavana kaksi kokoelmaa, Terminus ja Die Jagd. Vaikka kustantaja olikin Suhrkamp Taschenbuch, käännökset olivat itäsaksalaisen Verlag Volk und Weltin alun perin julkaisemia, ja niistä löytyi outo sana Skaphander, joka ilmeisesti tarkoitti avaruuspukua. Nyttemmin tiedän, että se oli alkukielen vaikutusta, puolan sanasta skafander, joka taitaa muuten olla alkujaan sukelluspuku.) Olin nähnyt televisiosta venäläisen filmatisoinnin yhdestä Pirx-novellista, sen nimi saksaksi oli Die Verhandlung ja puolaksi muistaakseni Rozprawa, eli oikeudenkäynnistä tai kuulustelusta oli kyse. Neuvostofilmatisoinnissa oli ollut huvittavaa se, että näyttelijät olivat puhuneet edustamistaan kuvitteellisista ylikansallisista robottiyrityksistä niiden englanninkielisillä nimillä venäjänkielisessä yhteydessä. Nykyään moinen olisi normaalia, mutta 80-luvulla ylikansalliset firmat ja venäjän kieli kuuluivat täysin eri todellisuuksiin.
Lem ei itse juurikaan arvostanut Pirx-tarinoita. Ne ovatkin Lemin luomuksista lähimpänä pulp-scifiä. Itse asiassa niissä on jotain arthur-c.-clarkemaista. (Miten tuollainen adjektiivi pitäisi kirjoittaa oikein?) Silti minä pidän niistä, ja lukisin ne mielelläni joskus puolaksikin saksan tai ruotsin sijasta (ne novellit, joita Die Jagd ei sisältänyt, löytyivät ruotsinnosvalikoimasta Rymdpiloten Pirx).
sunnuntai 26. maaliskuuta 2006
Vaiettu naiseus
Sivun laitaan on ilmestynyt uusi linkki, "Vaiettu naiseus". Sieltä löytyy kiintoisia uutisia naiseuden pimeistä puolista - niistä, joita naisliike kieltää olemassa olevankaan, mutta joita se samalla innokkaana pyrkii edistämään. Muutamia esimerkkejä:
- Naispuolinen lastenlääkäri auttaa äitiä lapsikaappauksen teossa
- Hämeenlinnan naisvankilan avo-osastolla joudutaan luopumaan äitien oikeudesta tuoda pieni lapsi mukaan vankilaan, koska äidit hakkaavat lapsiaan päntiönään
- Nainen pakastaa vastasyntyneet lapsensa elävältä
- Naisopettaja sekaantuu poikaoppilaaseensa, mutta on liian nätti vankilaan
- Televisiotähti synnyttää poikansa kokaiinipöllyssä ja vetää kokaiinia hätääntyneenä itkevän nelivuotiaan poikansa nähden
Feministit rääkyvät tästä hyvästä tietysti äänensä käheiksi. Niiden mielestä raskaimmankin rikoksen tehnyt nainen pitäisi vapauttaa, jottei syyllistettäisi naisia.
Totuus vapauttaa - edelleenkin
Kurkimme tässä Marian kanssa entisten äärikristittyjen itseterapiablogia Saastainen huone salavihkaa kuin mitäkin pornolehteä. En ole itse koskaan ollut tuon uskovaisen alakulttuurin jäsen, vaikka on minulla ollut tuttuja sen piirissä, ja olen päässyt vilkuilemaan sitä laidalta. Se uskonnollisuus, jonka kanssa itse olen ollut tekemisissä, on ollut huomattavasti intellektuaalisempaa, ja meidän kokouksissamme Saastaisen huoneen edustamien seurakuntien ja ryhmittymien on ollut yhtä väärässä paikassa kuin he olisivat jossain bordellissa tai yökerhossa (valitsin tahallani mahdollisimman räikeän vertauskuvan). Meilläpäin on oltu enemmänkin Daniel Nylund -henkisiä - itse asiassa Daniel Nylundin teksteistä on ollut minulle paljonkin apua silloin kun Novinha-traumani oli pahimmillaan.
Minun on siis aika vaikea samaistua siihen uskonnollisuuteen, josta Saastaisen huoneen kirjoittaja tai kirjoittajat ovat joutuneet kärsimään. Oma uskonnollisuuteni on isovanhemmilta opittua esimodernin maaseutuyhteiskunnan uskonnollisuutta, joka ei ollut missään ristiriidassa esimerkiksi kirjallisuus-, taide- tai tiedeharrastuksen kanssa. Esimerkiksi evoluutioteoria ja darwinismi on tästä tervejärkisestä agraarijunttinäkökulmasta niin järkeenkäypä asia, että rankimpien, vallankin amerikkalaisten, uskovaispiirien vihamielisyys sitä kohtaan on minusta aina tuntunut absurditeettien huipulta. Ahdistuisivat mieluummin edes tähtitieteestä ja alkuräjähdyksestä (jonka tosin - sanoi Stephen Hawking - ainakin katolisen kirkon dogmaatikot ovat jo juhlallisesti todenneet kristinuskon kanssa yhteensopivaksi, ja heidän jos kenen luulisi tietävän). Mikään junttinäkökulmasta katsottuna järkeenkäypä tieteellinen tutkimustulos ei voi olla ristiriidassa kristinuskon kanssa, sen olen kotonani oppinut; joten kaikenlaiset fundamentalistit, jotka kauhistelevat darwinismia, voivat olla vain amerikkalaisella rahalla ravittuja, junttisuomalaisesta luonnostaan vieraantuneita maanpettureita eivätkä kristittyjä ollenkaan.
Tiede ei siis ole ristiriidassa uskonnollisuuden kanssa; mitä sitten moderniin taiteeseen, esimerkiksi surrealismiin tai dadaan, tulee, se tietenkin antaa meille tarpeellisia näkökulmia sellaisen ihmisen sieluun, joka on niin ahdistunut, hämillään tai sekaisin, että hänen pitää luoda surrealistista tai dadaistista taidetta. Pornografiaan meillä tietenkin suhtauduttiin kielteisesti, mutta vain siksi, että se oli pakattu kuoreen, jossa luki suurin kirjaimin SYNTIÄ! RIVOA! RIETASTA! TABU! KYRPÄ! VITTU! LÄÄH! LÄÄH! SPRUITTA! SPRUITTA! ÖÖGH! ÖÖGH!. Jos samat alastonkuvat (en nyt puhu yhdyntä- enkä pimpanrevittelykuvista ollenkaan, vaan niistä iloisesti hymyilevistä nakupelleinä kekkaloitsevista kaunottarista), joita pornolehdistä löytyi, olisi esitetty Taiteen viitekehyksissä ja taulun kehyksissä, ne olisivat takuulla olleet hyväksyttäviä. (Tai hyväksyttäviä ja hyväksyttäviä - no, ainakin taidehistoriallisesti ymmärrettäviä, koska Taiteessa nyt oli kuitenkin ollut perinteenä kuvata tällaisia kohteita, ja se oli hyväksyttävä taidehistoriallisena tosiasiana siinä missä muutkin taidehistorialliset tosiasiat.) Seksuaalikielteisyyden keksin ihan itse, kun lähestyvä murrosikä alkoi ahdistaa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ankara seksuaalikielteisyys on ihan hyvä tapa kapinoida kolmetoistavuotiaana kaikkia viisitoistavuotiaita kalkkiksia vastaan, kunhan se on tietoisesti ja camp-henkisesti harrastettua irvailua eikä se jää päälle siinä vaiheessa kun oikeasti alkaa panettaa. Lisäksi seksuaalikielteisyyttä tietysti pitää kutsua reilusti seksuaalikielteisyydeksi eikä esim. feministien tapaan esittää, että ilkkuva pilkka ja säälimätön viha nuoren pojan ja miehen seksuaalisuutta kohtaan on sitä todellista ja oikeaa seksuaalimyönteisyyttä (koska naisen seksuaalisuus, tai feministien tiedostamattoman konservatiivikristillisvaikutteien ihannekuva siitä, on se ainoa oikea seksuaalisuus, jota ylipäätään olemassa on).
Minulla oli nuorena poikana ateistivaiheeni, jota isovanhemmat kunnioittivat siinä missä useimpia muitakin maailmankatsomuksellisia kehitysvaiheitani. Kun nyt mietin, miten hirveitä tarinoita muut ovat kertoneet omista kotihelveteistään - erään ystävättäreni vanhemmat mm. hylkäsivät hänet ja pikkusiskon pitkiksi ajoiksi heitteille ilman ruokaa - isovanhempieni antama kasvatus näyttää yhä paremmalta, mielekkäämmältä ja vastuullisemmalta. Traumojahan aiheutti ennen muuta ikätoverien suvaitsemattomuus ja alkukantaisuus (sekä isoisän murrosikäni kannalta hyvin huonoon hetkeen osunut kuolema ja teräsmummon nopea puhkiruostuminen sen jälkeisinä vuosina), eivät kotona asetetut kiellot (joita toki jonkin verran oli). Ainoa asia, joka aiheutti kitkaa, oli aseistakieltäytyminen, johon päädyin nimenomaan isovanhempien omien porvarillis-liberaalien käsitysten pohjalta - ja siinäkin asiassa isovanhemmat olivat pikemminkin pragmaattisella kannalla kuin fundamentalisteja: 20-30-luvuilla nuoruutensa kokeneina he elivät yhä sellaisessa maailmassa, jossa suojeluskuntalaiset öyhöttäjät saattoivat kuljettaa tunnettua aseistakieltäytyjää junalla pitkin maata ja pahoinpidellä häntä julkisesti joka asemalla; ja he olivat myös huolissaan työllistymisestäni mahdollisen aseistakieltäytymisen jälkeen (mikä oli tietysti jo 70-luvulla tarpeeton huoli, koska jo pikkupoikana kykyni viittasivat akateemiseen uraan). Isovanhempieni käsityksen tuosta asiasta voi kiteyttää sanoihin kyllähän me tiedämme, että sinä olet hyvä poika vaikket menisi armeijaan, mutta tietääkö maailma? Ja maailma oli pelottava asia, ei uskonnollisesti, vaan ihan käytännön syistä: Kun mä kerran suureks saan, joudun maailman pauhinaan... on yksi lastenlauluperintömme synkimpiä ja uhkaavimpia säkeitä.
Maailma on oikeasti synkkä ja uhkaava. Maailma on pelottava. Ja kun luen Saastaisesta huoneesta seuraavat sanat -
- pidän niitä romantisoivina ja typerinä, koska oma kokemukseni on osoittanut, että se tanssivien, juopuvien ja rakastuvien nuorten maailma on vähintään yhtä suvaitsematon ja ankara kuin herätysuskovaisten piirit pahimmillaan. Silloin kun minä olin koulukiusaamisen ahdistama nuorukainen Varkaudessa, en todellakaan saanut suurinta ja vilpittömintä ymmärrystä ja ystävyyttä niiltä toisilta älyköiltä ja koulupingoilta enkä liioin "tavallisilta" nuorilta, vaan eräältä lukioluokkani uskovaiselta pikku blondilta. Panin ystävyytemme usein tahallani kovalle koetukselle tekemällä hänelle suoraviivaisen törkeitä seksuaalisia ehdotuksia hyvin tietoisena siitä, että hän torjuu ne kuitenkin. Hän vastasi sanomalla "Hyi" ja teeskentelemällä järkyttynyttä (vaikka se hymy ei kyllä ollut yhtään järkyttynyt). Mutta koskaan hän ei suuttunut eikä ollut ilkeä minulle. Koska olen tyhmä mies, joka ei ymmärrä hyvän naisen päälle, en tietenkään koskaan rakastunut häneen. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta silloin, kun oli liian myöhäistä. Mutta se mitä tässä halusin sanoa, on, että tuo yllä oleva vastakkainasettelu "raskasmielisen" uskovaisuuden ja elämäniloisen ryyppäämisen ja naimisen välillä on ainoastaan uskovaisen maailmankuvan negatiivi ja sellaisena yhtä alkeellinen yksinkertaistus kuin fundamentaaliuskisväen tapa nähdä maailma kahtena joukkona: toisella puolen ovat oikeasta uskosta osallisiksi tulleet pelastetut, toisella puolen Perkeleen peräreiän paiseesta roiskahtaneesta ripuliruilauksesta muovatut homunculukset, joiden lavea tie vie kohti helkattia. Typerää, pinnallista ja valheellista uskonnollisuutta on ilman muuta olemassa, mutta tämän hetken Suomessa suvaitsematon viina- ja seksievankeliumin julistaminen ja tämän "uskonnon" kyseenalaistajien usein väkivaltainenkin vaientaminen on valtakulttuuria. Valtakulttuurin piirissä elävän suvaitsemattomuuden kyseenalaistaminen on mielestäni aina huomattavasti aiheellisempaa kuin erilaisten alakulttuurien arvosteleminen. Uskovaisten alakulttuuri on juuri sille valtakulttuurille "hyvä vihollinen", jota kaikki örseltävät juopot voivat ryyppy- ja yrjöilypöydässään ihan vapaasti arvostella.
Jos ryyppy- ja yrjöilypöytä baari-iltoineen ym. on todellakin sitä, mitä Saastaisen huoneen kirjoittaja haluaa, jos se todellakin on sitä, mitä hän on, paha minun on mennä sitä kyseenalaistamaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin Öyhönmäen yrjöpöytä ei ole monillekaan se oikea, haluttu ja tavoiteltu elämäntapa, vaan siihen yksinkertaisesti alistutaan, koska se nyt kerta kaikkiaan on valtakulttuuria, ainoa esitys joka kaupunginteatterissa pyörii. Jotenkin minusta tuntuu, että Saastaisen huoneen kirjoittaja yrittää inttää itselleen tehneensä nyt oikean ratkaisun aivan samalla tavalla kuin hän uskovaisporukoissa pyöriessään intti itselleen, että nyt hän on oikealla tiellä ja elää haluamallaan tavalla.
Erityisesti minua hämmentää se, että häneltä ei mene ohi "yksikään rakastelu". Tuo varsinkin kuulostaa harhaanjohtavalta, koska Öyhönmäen yrjöpöydässä seksi ei ole mitenkään oleellisesti vapaampaa eikä estottomampaa kuin uskispiireissä. Öyhönmäen yrjöpöydän seksitarjontaa säätelevät ankarat lait ja jyrkkä säätyjako, jolle blogipiireissä on haettu matemaattista selitystä ns. markkina-arvoteoriasta. Ilman muuta, jos kirjoittaja on nainen, joka haluaa nauttia seksistä vapauduttuaan uskonnollisista piireistä, Öyhönmäen yrjöpöytä on hänelle ahdistuneen uskonnollisen miljöön jälkeen todellinen onnela. Yrjöpöydässä on aina tilaa kaikille, joilla on pillu ja tissit. Kun hän istuutuu pöydän ääreen ja sanoo: "Minä olen entinen uskovainen, mutta olen luopunut uskostani, koska koin sen rajoittavan seksuaalisuuttani, ja haluan nyt eroon neitsyydestäni mitä pikimmin", kuulemme välittömästi kovenevien penisten napsahtelevan yrjöpöydän alapintaan, kun vilpittömän innokkaat miehet tarjoutuvat opettamaan kaunista ja viatonta tyttöä, joka on vielä tietämätön siitä, miten hänen pitäisi markkinasääntöjen mukaan pimppansa hinnoitella. Uskovaisporukoista irrottautuvan nuoren miehen asiat ovat tietysti paljon huonommin.
Minun on siis aika vaikea samaistua siihen uskonnollisuuteen, josta Saastaisen huoneen kirjoittaja tai kirjoittajat ovat joutuneet kärsimään. Oma uskonnollisuuteni on isovanhemmilta opittua esimodernin maaseutuyhteiskunnan uskonnollisuutta, joka ei ollut missään ristiriidassa esimerkiksi kirjallisuus-, taide- tai tiedeharrastuksen kanssa. Esimerkiksi evoluutioteoria ja darwinismi on tästä tervejärkisestä agraarijunttinäkökulmasta niin järkeenkäypä asia, että rankimpien, vallankin amerikkalaisten, uskovaispiirien vihamielisyys sitä kohtaan on minusta aina tuntunut absurditeettien huipulta. Ahdistuisivat mieluummin edes tähtitieteestä ja alkuräjähdyksestä (jonka tosin - sanoi Stephen Hawking - ainakin katolisen kirkon dogmaatikot ovat jo juhlallisesti todenneet kristinuskon kanssa yhteensopivaksi, ja heidän jos kenen luulisi tietävän). Mikään junttinäkökulmasta katsottuna järkeenkäypä tieteellinen tutkimustulos ei voi olla ristiriidassa kristinuskon kanssa, sen olen kotonani oppinut; joten kaikenlaiset fundamentalistit, jotka kauhistelevat darwinismia, voivat olla vain amerikkalaisella rahalla ravittuja, junttisuomalaisesta luonnostaan vieraantuneita maanpettureita eivätkä kristittyjä ollenkaan.
Tiede ei siis ole ristiriidassa uskonnollisuuden kanssa; mitä sitten moderniin taiteeseen, esimerkiksi surrealismiin tai dadaan, tulee, se tietenkin antaa meille tarpeellisia näkökulmia sellaisen ihmisen sieluun, joka on niin ahdistunut, hämillään tai sekaisin, että hänen pitää luoda surrealistista tai dadaistista taidetta. Pornografiaan meillä tietenkin suhtauduttiin kielteisesti, mutta vain siksi, että se oli pakattu kuoreen, jossa luki suurin kirjaimin SYNTIÄ! RIVOA! RIETASTA! TABU! KYRPÄ! VITTU! LÄÄH! LÄÄH! SPRUITTA! SPRUITTA! ÖÖGH! ÖÖGH!. Jos samat alastonkuvat (en nyt puhu yhdyntä- enkä pimpanrevittelykuvista ollenkaan, vaan niistä iloisesti hymyilevistä nakupelleinä kekkaloitsevista kaunottarista), joita pornolehdistä löytyi, olisi esitetty Taiteen viitekehyksissä ja taulun kehyksissä, ne olisivat takuulla olleet hyväksyttäviä. (Tai hyväksyttäviä ja hyväksyttäviä - no, ainakin taidehistoriallisesti ymmärrettäviä, koska Taiteessa nyt oli kuitenkin ollut perinteenä kuvata tällaisia kohteita, ja se oli hyväksyttävä taidehistoriallisena tosiasiana siinä missä muutkin taidehistorialliset tosiasiat.) Seksuaalikielteisyyden keksin ihan itse, kun lähestyvä murrosikä alkoi ahdistaa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ankara seksuaalikielteisyys on ihan hyvä tapa kapinoida kolmetoistavuotiaana kaikkia viisitoistavuotiaita kalkkiksia vastaan, kunhan se on tietoisesti ja camp-henkisesti harrastettua irvailua eikä se jää päälle siinä vaiheessa kun oikeasti alkaa panettaa. Lisäksi seksuaalikielteisyyttä tietysti pitää kutsua reilusti seksuaalikielteisyydeksi eikä esim. feministien tapaan esittää, että ilkkuva pilkka ja säälimätön viha nuoren pojan ja miehen seksuaalisuutta kohtaan on sitä todellista ja oikeaa seksuaalimyönteisyyttä (koska naisen seksuaalisuus, tai feministien tiedostamattoman konservatiivikristillisvaikutteien ihannekuva siitä, on se ainoa oikea seksuaalisuus, jota ylipäätään olemassa on).
Minulla oli nuorena poikana ateistivaiheeni, jota isovanhemmat kunnioittivat siinä missä useimpia muitakin maailmankatsomuksellisia kehitysvaiheitani. Kun nyt mietin, miten hirveitä tarinoita muut ovat kertoneet omista kotihelveteistään - erään ystävättäreni vanhemmat mm. hylkäsivät hänet ja pikkusiskon pitkiksi ajoiksi heitteille ilman ruokaa - isovanhempieni antama kasvatus näyttää yhä paremmalta, mielekkäämmältä ja vastuullisemmalta. Traumojahan aiheutti ennen muuta ikätoverien suvaitsemattomuus ja alkukantaisuus (sekä isoisän murrosikäni kannalta hyvin huonoon hetkeen osunut kuolema ja teräsmummon nopea puhkiruostuminen sen jälkeisinä vuosina), eivät kotona asetetut kiellot (joita toki jonkin verran oli). Ainoa asia, joka aiheutti kitkaa, oli aseistakieltäytyminen, johon päädyin nimenomaan isovanhempien omien porvarillis-liberaalien käsitysten pohjalta - ja siinäkin asiassa isovanhemmat olivat pikemminkin pragmaattisella kannalla kuin fundamentalisteja: 20-30-luvuilla nuoruutensa kokeneina he elivät yhä sellaisessa maailmassa, jossa suojeluskuntalaiset öyhöttäjät saattoivat kuljettaa tunnettua aseistakieltäytyjää junalla pitkin maata ja pahoinpidellä häntä julkisesti joka asemalla; ja he olivat myös huolissaan työllistymisestäni mahdollisen aseistakieltäytymisen jälkeen (mikä oli tietysti jo 70-luvulla tarpeeton huoli, koska jo pikkupoikana kykyni viittasivat akateemiseen uraan). Isovanhempieni käsityksen tuosta asiasta voi kiteyttää sanoihin kyllähän me tiedämme, että sinä olet hyvä poika vaikket menisi armeijaan, mutta tietääkö maailma? Ja maailma oli pelottava asia, ei uskonnollisesti, vaan ihan käytännön syistä: Kun mä kerran suureks saan, joudun maailman pauhinaan... on yksi lastenlauluperintömme synkimpiä ja uhkaavimpia säkeitä.
Maailma on oikeasti synkkä ja uhkaava. Maailma on pelottava. Ja kun luen Saastaisesta huoneesta seuraavat sanat -
Herätysuskovaisen elämä verrattuna tavallisen, tasapainoisen, "maailmallisen", ihmisen elämään on niin raskasmielistä. Kahtiajaon konkretisoi hyvin päivä suomalaisilla festareilla: toiset nuoret tanssivat, juopuvat, rakastuvat kesäyössä lavan edessä, toiset laulavat helvetistä aidan takana.
Uskosta luopumiseeni liittyvistä lukuisista tunteista yksi keskeisimmistä on tavattoman suuri elämänhalu, elämisen hurma. Yksikään baari-ilta, yksikään kävely kotiin aamuyöllä kesäkuussa, yksikään rakastelu, yksikään varma ja vakaa kokemus siitä, että tällainen minä olen, näin minä tunnen, ei enää mene ohi.
- pidän niitä romantisoivina ja typerinä, koska oma kokemukseni on osoittanut, että se tanssivien, juopuvien ja rakastuvien nuorten maailma on vähintään yhtä suvaitsematon ja ankara kuin herätysuskovaisten piirit pahimmillaan. Silloin kun minä olin koulukiusaamisen ahdistama nuorukainen Varkaudessa, en todellakaan saanut suurinta ja vilpittömintä ymmärrystä ja ystävyyttä niiltä toisilta älyköiltä ja koulupingoilta enkä liioin "tavallisilta" nuorilta, vaan eräältä lukioluokkani uskovaiselta pikku blondilta. Panin ystävyytemme usein tahallani kovalle koetukselle tekemällä hänelle suoraviivaisen törkeitä seksuaalisia ehdotuksia hyvin tietoisena siitä, että hän torjuu ne kuitenkin. Hän vastasi sanomalla "Hyi" ja teeskentelemällä järkyttynyttä (vaikka se hymy ei kyllä ollut yhtään järkyttynyt). Mutta koskaan hän ei suuttunut eikä ollut ilkeä minulle. Koska olen tyhmä mies, joka ei ymmärrä hyvän naisen päälle, en tietenkään koskaan rakastunut häneen. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta silloin, kun oli liian myöhäistä. Mutta se mitä tässä halusin sanoa, on, että tuo yllä oleva vastakkainasettelu "raskasmielisen" uskovaisuuden ja elämäniloisen ryyppäämisen ja naimisen välillä on ainoastaan uskovaisen maailmankuvan negatiivi ja sellaisena yhtä alkeellinen yksinkertaistus kuin fundamentaaliuskisväen tapa nähdä maailma kahtena joukkona: toisella puolen ovat oikeasta uskosta osallisiksi tulleet pelastetut, toisella puolen Perkeleen peräreiän paiseesta roiskahtaneesta ripuliruilauksesta muovatut homunculukset, joiden lavea tie vie kohti helkattia. Typerää, pinnallista ja valheellista uskonnollisuutta on ilman muuta olemassa, mutta tämän hetken Suomessa suvaitsematon viina- ja seksievankeliumin julistaminen ja tämän "uskonnon" kyseenalaistajien usein väkivaltainenkin vaientaminen on valtakulttuuria. Valtakulttuurin piirissä elävän suvaitsemattomuuden kyseenalaistaminen on mielestäni aina huomattavasti aiheellisempaa kuin erilaisten alakulttuurien arvosteleminen. Uskovaisten alakulttuuri on juuri sille valtakulttuurille "hyvä vihollinen", jota kaikki örseltävät juopot voivat ryyppy- ja yrjöilypöydässään ihan vapaasti arvostella.
Jos ryyppy- ja yrjöilypöytä baari-iltoineen ym. on todellakin sitä, mitä Saastaisen huoneen kirjoittaja haluaa, jos se todellakin on sitä, mitä hän on, paha minun on mennä sitä kyseenalaistamaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin Öyhönmäen yrjöpöytä ei ole monillekaan se oikea, haluttu ja tavoiteltu elämäntapa, vaan siihen yksinkertaisesti alistutaan, koska se nyt kerta kaikkiaan on valtakulttuuria, ainoa esitys joka kaupunginteatterissa pyörii. Jotenkin minusta tuntuu, että Saastaisen huoneen kirjoittaja yrittää inttää itselleen tehneensä nyt oikean ratkaisun aivan samalla tavalla kuin hän uskovaisporukoissa pyöriessään intti itselleen, että nyt hän on oikealla tiellä ja elää haluamallaan tavalla.
Erityisesti minua hämmentää se, että häneltä ei mene ohi "yksikään rakastelu". Tuo varsinkin kuulostaa harhaanjohtavalta, koska Öyhönmäen yrjöpöydässä seksi ei ole mitenkään oleellisesti vapaampaa eikä estottomampaa kuin uskispiireissä. Öyhönmäen yrjöpöydän seksitarjontaa säätelevät ankarat lait ja jyrkkä säätyjako, jolle blogipiireissä on haettu matemaattista selitystä ns. markkina-arvoteoriasta. Ilman muuta, jos kirjoittaja on nainen, joka haluaa nauttia seksistä vapauduttuaan uskonnollisista piireistä, Öyhönmäen yrjöpöytä on hänelle ahdistuneen uskonnollisen miljöön jälkeen todellinen onnela. Yrjöpöydässä on aina tilaa kaikille, joilla on pillu ja tissit. Kun hän istuutuu pöydän ääreen ja sanoo: "Minä olen entinen uskovainen, mutta olen luopunut uskostani, koska koin sen rajoittavan seksuaalisuuttani, ja haluan nyt eroon neitsyydestäni mitä pikimmin", kuulemme välittömästi kovenevien penisten napsahtelevan yrjöpöydän alapintaan, kun vilpittömän innokkaat miehet tarjoutuvat opettamaan kaunista ja viatonta tyttöä, joka on vielä tietämätön siitä, miten hänen pitäisi markkinasääntöjen mukaan pimppansa hinnoitella. Uskovaisporukoista irrottautuvan nuoren miehen asiat ovat tietysti paljon huonommin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)