Turun äärioikeiston legendaarinen hahmo Olavi Mäenpää on poistunut keskuudestamme. Olavi Mäenpää oli tunnetusti äärioikeistolaisen lisäksi hankala ja ilkeä ihminen, joka oli riidoissa jokseenkin kaikkien kanssa, ja jos ei ollut, joutui. Silti minun on sanottava pari hyvää sanaa Mäenpäästä.
Olavi Mäenpää, den legendariske högerextremisten från Åbo, har lämnat det jordiska. Olavi Mäenpää var som bekant inte bara en högerextremist, utan en i allmänhet föga medgörlig människa som i praktiken låg i strid med alla, med undantag av de han inte ännu kände personligen. Ändå känner jag mig föranlåten att säga ett par goda ord om honom.
Mäenpäällä oli aitoja isänmaallisia motiiveja äärioikeistolaisuuteensa. On selvää että hänen aatteidensa takana oli vilpitön huoli Suomen asemasta Neuvostoliiton (nyttemmin Venäjän) uhkaamana ja suomettamana alusmaana. Samoin se katkeruus, jota hän kohdisti vaikkapa sivareihin, oli peräisin sellaisesta vilpittömästä vakaumuksesta, että isänmaata oli voitava puolustaa ja että nuorten miesten oli siksi mentävä armeijaan.
Mäenpää hade genuina fosterländska motiveringar till sin högerextremism. Det är klart att det bakom hans idéer låg en uppriktig oro över Finlands ställning som ett av Sovjetunionen (i dag av Ryssland) finlandiserat och hotat lydrike. Den bitterhet han hyste t ex mot civiltjänstgörare berodde på hans uppriktiga övertygelse att fosterlandet bör kunna försvaras och att unga män därför bör göra värnplikt.
Mäenpää tunnetusti kunnostautui nyrkkeilyvalmentajana. Hänen johdollaan treenaamassa oli myös maahanmuuttajataustaisia musliminuorukaisia, joiden mielestä hän oli hyvä ja hommansa osaava valmentaja eikä ollenkaan rasisti. Tuntuu siltä, että Mäenpää olisi osannut suhtautua paljon asiallisemmin maahanmuuttoon, jos se olisi markkinoitu hänelle oikein ("sieltä tulee Olavi kovia poikia joista sinä saat valmentaa nyrkkeilijöitä ja isänmaan puolustajia").
Mäenpää utmärkte sig som bekant som boxningstränare. En del av hans skyddslingar var muslimska ynglingar av invandrarbakgrund, som tyckte att han var en bra och sakkunnig tränare, ingen rasist. Det känns som om Mäenpää hade kunnat förhålla sig sakligare till invandring, om den hade marknadsförts till honom på ett lämpligare sätt ("det kommer tuffa killar, Olavi, som du får träna till boxare och fosterlandsförsvarare").
Mäenpää loukkasi poliitikon ja närkästyttäjän urallaan monia ihmisiä törkeästi. Mutta hän loukkasi omana itsenään ja omalla vastuullaan, ja kärsi tarvittaessa rangaistukset, jotka tuomioistuin hänelle määräsi. Nykyinen äärioikeisto harjoittaa tunnetusti joukolla sakinhivutusta nettinimimerkkien takaa. Se on huomattavasti selkärangattomampaa porukkaa kuin Mäenpää ikinä. Valta ilman vastuuta tunnetaan nimellä "huoran etuoikeus". Sitä etuoikeutta Mäenpää ei käyttänyt.
Under sin karriär som politiker och provokatör förolämpade Mäenpää många människor på ett brutalt sätt. Men han gjorde det öppet och tog ansvar för vad han gjorde, och vid behov avtjänade han de straff domstolen dömde honom till. Den nuvarande extremhögern idkar som bekant anonym webbmobbning. Det gänget har i jämförelse med Mäenpää ingen ryggrad. Makt utan ansvar brukar kallas för "horans privilegium". Det är ett privilegium som Mäenpää aldrig åberopade.
Mäenpää suhtautui skeptisesti nykyäärioikeistoon, koska sen keskuudessa esimerkiksi Venäjän ihannointi, siviilipalvelus ja huumeidenkäyttö hyväksyttiin (ainakin "omille"). Mäenpää itse toki joi viinaa, jopa rattijuoppoustuomioksi asti, mutta se kuului osana siihen fyysisesti vahvan, miehisen machomiehen ihanteeseen, jota hän kannatti ja jota nykyäärioikeiston laiskanpulskeat näppäimistösoturit eivät täytä. Mäenpään äärioikeistolaisuudella oli rumat piirteensä, mutta ei voi väittää, ettei hänen tyyppisellään äärioikeistolaisella olisi ollut yhteiskunnallista tehtävää siihen aikaan, kun Venäjästä (tai Neuvostoliitosta) varoittaminen tai maanpuolustushengen luominen oli Suomessa delegoitu äärioikeistolle. Sellainen äärioikeisto, joka - kuten halla-aholaiset ja hommalaiset - lietsoo maanpuolustukseen suuntautuvaa kyynisyyttä ja haluaa Suomesta Venäjän osavaltion, on yhteiskunnallisesti hyödytön riippakivi.
Mäenpää hade ett skeptiskt förhållande till vår nuvarande extremhöger, eftersom både beundran av Ryssland, civiltjänst och knark är vanligt förekommande och i praktiken accepterade företeelser i dess led. Mäenpää drack själv sprit och begick t o m rattfylleri, men det utgjorde en naturlig del av det manlighetsideal - en fysiskt stark machoman - som han omfattade och som den nya extremhögerns lata och alltför välnärda tangentbordskrigare inte uppfyller. Mäenpääs högerextremism hade sina fula drag, men man kan inte påstå att en högerextremist av hans sort inte hade social beställning på den tid då det ansågs högerextremistiskt att överhuvudtaget varna för Ryssland/Sovjetunionen eller ta försvarsmakten i försvar. Men den extremhöger som i Halla-ahos online-gästbok eller på webbforumet Homma uppviglar till en cynisk inställning mot försvaret och dessutom öppet förkunnar att Finland skulle ha det bättre som en rysk delstat är för samhället onödig barlast.
Mäenpää oli siis kaikin puolin arvostettavampi henkilö kuin kukaan nykyäärioikeistosta. Mäenpää oli jonkinlainen yksilöllinen persoona, inhimillinen ihminen, jolla oli reuhaamisensa taustalla jonkinlainen, jos sitten vikaantunutkin, moraalinen kompassi. Nykyäärioikeistolainen on pelkkä kuminauhalla pyörivä yksinkertainen mekanismi vailla yksilöllisyyttä, sielua ja persoonallisuutta.
Mäenpää förtjänade sålunda mycket mer respekt än någon i den nuvarande extremhögern. Mäenpää var en sorts individuell person, en mänsklig människa, vars dummaste tilltag till syvende och sist styrdes av någon sorts moralisk kompass, låt vara att den hade kört fast. En typisk högerextremist av den nu aktiva generationen är bara en enkel gummibandsdriven mekanism utan individualitet, själ eller personlighet.
Mäenpää saa nimellisen hautakiven omalle itselleen, ja häntä jäädään muistelemaan Olavi Mäenpäänä, erityisenä persoonallisuutena. Nykyäärioikeistolaisen hautakivessä lukee vain: "Tässä lepää maahanmuuttokriittinen robotti Z-97. Hän ei eronnut mitenkään roboteista Z-96 ja Z-98."
Mäenpää kommer att ha egen gravsten under eget namn, och vi ska komma ihåg honom som en person, en särskild människa som hette Olavi Mäenpää. När en representant för dagens extremhöger dör, kommer det att stå på hans gravsten: "Här ligger Z-97, en av de invandringskritiska robotarna. Han skilde sig inte på något sätt från Z-96 och Z-98."
Persujen venäläismielisyydestä: https://panunuusiblogi.blogspot.com/2024/02/linkkikokoelma-persujen.html https://panuhog.blogspot.com/2024/08/persut-yrittavat-edelleenkin-sensuroida.html
lauantai 3. helmikuuta 2018
maanantai 29. tammikuuta 2018
Luonnos pamfletiksi Suomesta, Venäjästä ja äärioikeistosta, uusi versio (tyvärr bara på finska)
Venäjän
aave Suomen yllä
Aave
kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.
Kuten
kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua
Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea
uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton
ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko
joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.
Ensinnäkin
tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli
paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa
osana omaa aateperintöään.
He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin
ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota
kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan
ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta
”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä
ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä
seniili isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja
ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään
kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita
ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa
huonetta ja sukua.
Toisaalta
sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne,
että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan
moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me
pohjimmiltamme tiesimme millainen persläpi se oli, eikä se siitä
haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat
oli
pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa –
”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri
siksi Yhdysvaltojen
väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli
protestoitava.
Monet
sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden
ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että
modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli
lupa odottaa parempaa.
Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen
tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja
isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten
katkeruutta kuusikymmenluvulta.
Sukua
edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että
Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista
maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat
yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat
kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun
taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin
autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia
ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen
omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi
Latinalaiseen Amerikkaan.
Sen,
joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa
yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan
”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan
yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi mahdollinen
tulkinta senaikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta
lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat
diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea
demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella
manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.
Toki
monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään
Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka
Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja
latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas
maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista
populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten
vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran
Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti
oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena
esimerkkinä vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)
Se
yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan,
ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen
aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria
syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen
kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan
johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen
tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa
valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä
sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti,
vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka
täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki
työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla
lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas
kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen.
Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella
neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun
se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai
”valkosuomalaisina”.
Vasemmistotaholla
puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä
toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan
aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi.
Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi,
mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin
kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle.
Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole
olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren
isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki
neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja
Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.
On
tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta,
jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa
sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on
ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa
esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan
sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin
tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska
”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama
asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea
vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin
käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena
hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä
kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.
Paasikiven-Kekkosen
linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta
Lapsuudessani
erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin
kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen
kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino
Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944)
vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä.
Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään
vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli
arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja
säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä
syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu
rahtuakaan.
Keskustalaiset
poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns.
Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen
inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja
sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti
laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin
johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä
–
näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä
paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten
etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti
Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä
kuin
se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla
paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien
mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin
Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen
Wenäjän
jatkuvuutta,
ja tämän Wenäjän
edut,
tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi
ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.
Varsinkin
nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä,
että se näkee Wenäjän
yksinomaan
järkiperäisenä toimijana. Wenäjä
haluaa
varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja
samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista
yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä
diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän
kanssa,
se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin
Suomen taitamattomuudesta. Tästähän
kuulimme hiljattaisten presidentinvaalien yhteydessä
kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän
sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.
Putinin
Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden
lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu.
Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten
puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä
ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven
kuvitteleman
rationaalisen Wenäjän
etujen
mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen
kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta
siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin.
Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo
suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä
kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen
omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa
demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se
voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen
huvin vuoksi.
Paasikiveläistyyppiseen
puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla
voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista
riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi:
Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat
sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole
estänyt Venäjää hyökkäämästä.
Neuvostoliiton
houkutus vasemmalla ja oikealla
Monet
suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät
todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä
valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen
sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha
Siltala nuorena sanoi Image-lehteen
kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten
pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista
merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin
näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain
vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella.
Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan
asiat ovat miltä ne näyttävät.
Toisaalta
Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä
yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti
hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan)
esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet
kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven
edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi
käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin
huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua
ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa
mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet
korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka
nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa
harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos
nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandistien mielestä
ollenkaan olikaan).
Neuvostopropagandan
suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että
lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja
rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä
palvovine narkkaajalaumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu
estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta
lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle
päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen
suomalaisen
mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa
hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin.
Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, sikäli kuin
punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta narkkaamiseltaan ja
homoseksuaaliselta orgioinniltaan.
Tosiasiassa
myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion
piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan
kauhistelivat. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet
tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin
tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä
osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse
neuvostovaltiollakin
jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin
länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin
liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan
salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia
rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo
tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella
rauhassa kukoistaa.
Konservatiivisia
suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan
militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he
julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille –
epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton
kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti
totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi
epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös
taistolaisten
väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että
aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn
kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa
hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä
vasemmiston lapsellisin ja
naiivein
osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa
ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten
veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat
omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta.
Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin
sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta
aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten
yhteiskunnan paarioina.
Hyvä
esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota
Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari
Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja
saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen
piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa
kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä
leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi
tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.
Siis
Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen
arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton
armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen
kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää
kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee
ja ampuu sinulle napin otsaan”.
Kari
tietysti myös mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton
hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin linjassa hänen
yleisen poliittisen tendenssinsä kanssa. Mutta joskus hänen
piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua
Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä
mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan
"nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja
vellihousuisuutta.
Ensimmäisessä
kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…",
itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen
sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai
piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain
neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko
kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE
MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat
tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia
sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!"
Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä,
eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat
miehet" majailivat.
Tämä
ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten
äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri
Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts.
oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sen sijaan he ihannoivat Venäjää
esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.
Missään
tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia
nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden
piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai
kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri
siksi,
että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä
yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole
kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja
oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden
(tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista
maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä
vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.
Joskus
nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli
isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä
pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä.
Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se
oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti
suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta
tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin
itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei
arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille
Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.
Tuonaikainen
poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä,
että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä
leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa
nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan
seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta
oli oppinut tällaisille tavoille.
Fasismin
venäläiset juuret
Myös
Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon
vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa
venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen
maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin
mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset
itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin.
Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on
ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää
korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven
oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa
olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia
Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin
suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.
Neuvostoliittolaisia
arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka
ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan
kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä,
mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa
sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin
näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien
kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava
kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen
noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen
kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.
Maaseutukirjallisuus
oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka
piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa.
Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden
neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää
realistisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa
kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja
sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen
venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista,
joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut
rakennushankkeet usein uhkasivat.
Luonnonsuojelupyrkimystensä
vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan
aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja
sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä.
Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään
selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin
suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan
tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset
möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli
laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja
ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin
vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana
tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi
tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti
Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että
Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.
Myös
isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset
romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä
vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan
lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki
ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul
nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen
historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta
lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin
Kutuzov.
Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin
Venäjän
ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan
pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta
Venäjää vastaan.
Tietenkin
Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun
miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina
huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa
jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen
muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen
televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään
Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla
valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?
Venäjän
klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin
sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan
kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena
psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös
tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi
sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä
länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista
venäläisyyttä alemmalla tasolla.
Suuressa
moraaliromaanissaan Karamazovin
veljekset Dostojevski
on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin,
joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa
vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja
naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut
länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä
on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta
kysytään, onko ns. verivalhe eli tarina juutalaisten rituaalisista
lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.
Dostojevskin
ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että
kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä
viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä
moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin
tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti
omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden
maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle
moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen
uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta
kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä
on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta
oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä
tahansa – myös lasten uhraamista.
Dostojevskin
ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle,
jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti –
sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä
vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön,
henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten
valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja
riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen
natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä,
että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat
päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina,
esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.
Hitleriläisyyden
syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin
omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin
antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin
valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa
juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu
kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin
tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen
virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin
katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit
jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihatun kommunistiaatteen
juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja
muovasi hänen maailmankuvansa.
En
tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä,
että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti. Mutta
huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli
sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen
antisemiitti, ja nähdä
natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai
ainakin innoittamana,
välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien
armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten
valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki
siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi
myös yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet
valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen.
Vasemmisto
ja Neuvostoliitto
Neuvostoliittoon
ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti
hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui
siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme,
joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla
hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli
kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen
aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina
sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton
ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua
sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää
sisällissodan uudelleen.
Sellainen
perverssi, joka oli sekä
avoimesti
kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että
vasemmistolainen,
taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin
marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta
merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton
edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston
sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa
olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi”
itseään luonnehtinut Uudistuva
Ihmiskunta
oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen
julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen
tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman
taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.
Neuvostoliitto
oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin
erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma
Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista
toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä
kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien
tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä
ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia,
vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat
niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi
Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.
Neuvostoliiton
romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti
käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset
mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen.
Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy
esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt
ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit
ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin
kultapojikseen.
Nörttikulttuuriin
kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda
julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa
palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos
mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja
ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina
Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä
ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”.
Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten
”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.
George
Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja
vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan
sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen
menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron”
vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu
osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella
niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman
banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä
asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen
suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois
osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat
paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet
käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan
ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee
väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi
fraasikoneeksi.
Vasemmiston
piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä,
kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat.
Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin
dementoitunut.
Kommunistien
näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen
sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan
vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen,
jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta
Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan
jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven
edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa,
jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty
uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma:
Neuvostoliiton
perijävaltion Venäjän
– ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten,
vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen
ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven
vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei
lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen
(!) vastaisina.
Vasemmistolaiseen
venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä
on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään
samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka
nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan
sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan
ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta
myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät
todellakaan olleet länsimaisia.
Pikemminkin
siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain –
”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr
Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet
venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden
ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä
enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös
kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin
tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa
itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen
käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja
kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen
jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa
riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee
voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden
mentaalisesti ja moraalisesti saastuttama venäläinen
villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin
kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.
Vasemmistolaisen
Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti
myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi
heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä
itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle
maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä
”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen
alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien,
ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai
sitten samanlainen monenkeskeinen kansainvälinen anarkia, joka
1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja
ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa
maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja
epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki
vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että
esimerkiksi USA:n maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai
uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri
mieltä.
Keskustalaisen
venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja
haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla
on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle
kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella
maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska
sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä
vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin
itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa
rasvanahkatyöläistöissä
esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin perinteinen
itärajan syrjäkylien elämäntapa.
Keskustalainen
venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on
aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan
kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina
höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä
kultaharkkoja vaikka ilmatteeksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa
venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu
opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi
työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita
kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt
tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.
Oikeistolaiset,
fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä
hetkellä parhaiten kiinni aikansa todellisuudessa. He tuskin ovat
lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän
toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille
hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää
vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se,
että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa
heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia
vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei
ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella,
ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan
Putinia vakaumusveljekseen.
Venäjän
nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston
aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja
monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään
mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin
äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre.
Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän
liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten
puheenvuorot aiheesta esimerkiksi
Homma-foorumilla
alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän
alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja
”vihervasemmiston”
edustamien
arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja
”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta
tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.
Lopputulemaksi
jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on
äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän
uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä
länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja
vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin
kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun
nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän
”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai
punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin
epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.
Siihen
aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen
nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi”
itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja
yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista,
että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja
perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan
uudistusten” tiellä.
Länsivastaisuus,
venäläisyysmyytti ja suomettuminen
Sekä
vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä
vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime
aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä,
lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa.
Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä
äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko
Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin
äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti,
mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen –
luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella
aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa
ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä
kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama
mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja
raivonationalismina.
Mystinen
russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen.
Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys
kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan,
joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja
ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä
tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko
teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin
syytä tämä ahdistus.
En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa)
Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta
jo
silloin
tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.
Siihen
aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista
poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta
hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen
kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma.
Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin
mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä
ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin
suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme
juuriltaan. Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle,
joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää
alkusuomalaista šamanismia.
En
ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on
myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt
siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin
hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin
keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on
oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista
leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.
Nyt
en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa
alkusuomalaisen esikristillisen
šamanismin
esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin
suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään
asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa
kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä
(ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen
nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja
virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka
vapautti meidät.
On
totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää
erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme
liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin
sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin
kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman
epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää
voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla
kamala kunkku oli Tukholmasta päin
meitä
huitonut.
Suomalainen
kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään
myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti
Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä.
Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat
kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi
käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä
vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin
valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä,
missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut
kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa
Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä
olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen
menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle
puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä
kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä
Venäjän hallintaan
– suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki,
jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla
pysynyt Ruotsin osana.
Kyseinen
vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan
etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset
historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita,
vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä
peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia
näkemystä
Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan
kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista
myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä
oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä
taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä
määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli
tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja
missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja
suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja
kytkiessään kohtalomme Venäjään.
Siksi
ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin
äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen
teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys.
Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma
venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä
vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat
niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti
paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä
katumuksesta rintoihin lyöden.
Toki
sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana
on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta
sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat”
ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan,
sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran
kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta
käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia.
Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin
puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille
myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston
sittemmät
kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät –
harhaanjohdettujen suuret laumat –
muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen
lapsuus aina muistetaan.
Minä
kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin
murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja.
Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja
sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta
(tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin
lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi
tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin.
Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme
ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa
Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.
Kekkoslaisuuden
muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten
populistien puheessa: muuan
perussuomalaisten
yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä
kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä
entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten
eräs
tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa
perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin
päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi
sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia
kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja
sen perusideaan kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen
ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös
perussuomalaisen
yrittäjän
kirjoitteluun.
Kekkosen
ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa
siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla
kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä
maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä
loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen,
joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun
armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen
heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen
selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta
noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen
”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista
maahanmuuttoa –
tai maahanmuuttoa ylipäätään –
ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään.
Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin
omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten
vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin
humanitaarisen kriisin aikana.
Nykynäkökulmasta
hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät
epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he
pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa
sanomalehtipuheenvuoroissa
vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä
taisi olla käytännössä
silloinen
ilmaus nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet
oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat
vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka
nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin
maineen.
Vietnamilaisilla
oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin
muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen,
ja tunnetaanpa Turusta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön
ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin tunsi vastuunsa eikä
raportoinut raiskaajien kansallisuutta, vaan kutsui heitä ainoastaan
maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää
vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä
koe heitä seksuaaliseksi uhaksi: vietnamilaisten naisten ajatellaan
olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien
äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu
bordelliturismista saaduille nautinnollisille kokemuksille;
itäaasialaiset
miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, joiden ei
tarvitse
pelätä ”vievän naisiamme”.
Kun
maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien
aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään
ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten,
uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan,
jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys
vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa,
että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien
otteiden ansiosta.
Ammattisotilaat
ja suomettuminen
Nykyään
Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa,
mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään
selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu
elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen
tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä,
jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos
Euroopan
kriisi 1987 ansaitsee
huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena
jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin
kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.
Halsti
ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja
rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts.
tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan
aseistakieltäytymiselle hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia
syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea
taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa,
jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella
asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista.
Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut
ollenkaan näin selvä.
80-luvulla,
Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut
ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka
sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti
avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse
asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa
itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin
sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen
aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että
USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton
uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.
Halsti
näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä:
Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan
ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan
puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin
avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel
Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän
korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin
Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono
säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan
Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse
pitkälti siitä, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa
etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla
liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa
Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja
kohtaan.
Halstin
kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella
tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän
pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on
sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama
jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki
nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska
Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni
mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista
isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta
sotilasliittoa.
Halstia
vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden
valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen.
Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas,
joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien
kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui
Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin
koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita
myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne
itsessään ei ollut poliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti
Neuvostoliiton ystävänä.
Keinosen
kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen
ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä
yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin
yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys
Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen –
huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä
yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta
nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen
perusteella varsin epäilyttävässä valossa.
Sekä
Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä
siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan
kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja
mahdollisesti hyvinkin aiota kannatusta. Kekkoslaisuus on
suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole
kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös
eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.
Siksi
ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean
kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy
myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana
oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa.
Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella
taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.
Suomessa
ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja,
jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen
isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla.
Suomessa ei ole Paavo Haavikon jälkeen ollut puoluerajojen yli
laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että
esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea,
jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden
päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä
pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän
ohjailema) radikaali äärioikeisto on karkottanut julkisuudesta
kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä.
Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden
sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty
osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista –
on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän
propagandasivustojen taustavoimiin.
Monelle
”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien
vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä
esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka
on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa
sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt
karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona
pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä,
vapautta ja länsimaisuutta vastaan.
Tämä
selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on
ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita upseereita.
Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen
oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, ja nämä
upseerit vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien
vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta –
samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat
upseerit haluavat taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta
Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.
Tai
kukaties
he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa
siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali
demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät,
että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka
tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän
vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen
demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle
diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita
liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten
yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus,
joka merkitsisi
tosiasiassa maan
militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla
tavalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)