Hitler, wie ich ihn gekannt habe

Lordin kommentin innoittamana päätin kirjoittaa pari riviä Hitleristä sellaisena kuin olen hänet tuntenut. En sentään ole ikäeronkaan vuoksi tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut vinon pinon Hitler-kirjoja: Marlies Steinertin alkujaan ranskaksi julkaistun elämäkerran saksannoksen, Brigitte Hamannin kirjan Hitlers Wien, Kershawn uuden Hitler-elämäkerran, Sebastian Haffnerin Anmerkungen zu Hitler, joka on suomennettu nimellä Hitler - reunamerkintöjä, ja viimeksi Christian Graf von Krockow'n Hitler und seine Deutschen.

Ensimmäinen, mitä tiesin Hitleristä - hyvin pienenä - oli se, että hän oli saksalainen mies, joka joskus vuosikymmeniä sitten "ampui itsensä ja perheensä" (sanamuoto valittu tahallaan tällaiseksi). Vaikka lienen jo tuolloin kuullut puhuttavan itsemurhasta käsitteenä, tuntui varsin järkeenkäyvältä, että noin luonnoton käyttäytyminen puhutti ihmisiä vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ja sai heitä pohtimaan pahuuden syvintä olemusta ja muita metafyysisiä käsitteitä oikein olan takaa. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä ei ollut Hitlerissä oleellisinta, eikähän hänellä ollut perhettä murhattavaksi, vain vaimo, jonka kanssa Hitler meni naimisiin vasta itsemurhan kynnyksellä. Mahdollisesti "perhe" tuli siitä, että maailmanhistorian rumin YTM, Joseph Goebbels, tappoi tuossa samassa yhteydessä lapsensa ennen omaa ja vaimon itsemurhaa.

Seuraavaksi Hitler esiintyi suomalaisesta sotanäkökulmasta: epäilyttävä ja epäluotettava mies, jonka kanssa meidän kuitenkin reaalipoliittisista syistä oli aikoinaan liittouduttava, kun Stalin, joka oli absoluuttinen pahuus, uhkasi meitä.

Tuttu oli myös angloamerikkalainen Hitler, joka kummitteli 1970-luvulla Korkeajännityksissä - eli Korkkareissa, kuten niitä sittemmin oli tapana kutsua. Vielä 80-luvun puolella tunsin vähän yli kymmenvuotiaita pojankolleja, eikä edes erityisen öyhöttäväisiä, jotka sanoivat isona menevänsä "sotaan Saksaan". Tämä johtui siitä, että he elivät kokonaan Korkkarien maailmassa - siellä, missä liittoutuneet käyvät lakkaamatonta sotaa saksalaisia ja japanilaisia vastaan. He olivat tietysti liittoutuneiden puolella.

Pikkuhiljaa alkoi myös historiallinen Hitler tulla tutuksi, jopa siinä määrin, että hänen nuoruuteensa täytyi yrittää samaistua. Lukioikäisenä sain haltuuni suomenkielisen kappaleen Hitlerin kirjasta Taisteluni, jota jaksoin lukea siihen asti, että juutalaisten syyttely alkoi. Hitlerin siihenastinen rasismi oli suuntautunut lähinnä slaaveihin - "keisarikuntaa slaavilaistettiin", hän julisti. Tuolloin olin jo lukenut Kuohuvasta vuosisadasta yhtä jos toistakin tšekkien pyrkimyksestä saada kielelleen jonkinlainen asema Itävalta-Unkarissa, ja isovanhempien aitosuomalaisuusmuisteloiden ansiosta olin tietysti jo siihen aikaan taipuvainen näkemään minkä tahansa kielen puolustamisen väärtinä asiana. Hitler siis tarkoitti lähinnä tšekkejä, jotka saivatkin ponnisteluilleen tukea keisarilta itseltään ja jotka olivat Hitlerin syrjäisen itävaltalaisen kotiseudun Waldviertelin, Metsäneljänneksen, lähinaapureita. Tšekit olivat tuolloin dynaaminen, heräävä ja teollistuva kansakunta, kun taas Hitlerin kaltaisilla Itävallan syrjäseutujen saksankielisillä ei ollut muuta ylpeydenaihetta kuin se, että he sentään puhuivat maan valtakieltä.

Edelläolevan perusteella ei ole kaukaa haettua nähdä Suomalaisuuden liittoa hitleriläisen ajattelun edustajana.

Sitten Hitler nuorena hamppina Wienin kaduilla. Hän ei oikeasti ole mikään opiskelija, mutta kusettaa äitiään ja kertoo päässeensä taidekouluun, jolloin äiti lähettää rahaa. Minulla oli elämässäni vaihe - kun roikuin ilmassa kahden tiedekunnan välillä noin 24-vuotiaana ja mitä todennäköisimmin podin hoitamatonta depressiota - jolloin elin kuten nuori Hitler, ja perheelläni ei totisesti ollut varaa elättää minua. Mutta onneksi se vaihe meni elämässäni ohi. Hitler juuttui siihen pitkäksi aikaa.

Kuvitelkaa jos olisitte Hitler, ja vielä kuoltuanne nuoruutenne munaukset ja toheloinnit syynättäisiin noin tarkkaan, koska niistä etsittäisiin suuria filosofisia selityksiä pahuuden metafyysiseen ongelmaan.

Hitler sotilaana. Hän ei sotinut Itävallan "puolislaavilaisessa" armeijassa, jossa sotilasvalankin saattoi vannoa omalla kielellään (joskus puolalaisessa Res Publica -aikakauslehdessä, Wien-erikoisnumerossa, oli kuva keisarillis-kuninkaallisen armeijan sotilasvalakirjasten rivistä kaikilla valtakunnan kielillä: ainakin saksaksi, unkariksi, puolaksi, tšekiksi, slovakiksi, sloveeniksi, ukrainaksi, serbiksi, kroaatiksi, jopa italiaksi, koska Trieste ja Trento kuuluivat tuolloin Itävalta-Unkariin), vaan Saksan armeijassa. Hän oli tiettävästi kohtuullisen rohkea eikä välttänyt vaaranpaikkoja; yksinäisenä sutena hän oli mieluummin lähetti kuin kuului joukkueeseen. Aliupseeriksi häntä ei ylennetty, koska hän ei kuulemma ollut johtaja-ainesta.

Radio Jerevanin kirjelaatikko vastaa

K: Miksi käytetään niin paljon muotoa "ahistunut", "ahistus" d:llisen standardimuodon sijasta?

Radio Jerevanin kirjelaatikko vastaa: Koska sitä d:tä tarvittiin sanaa "depressio" varten.

(Radio Jerevan ottaa vastaan myös lukijoiden kysymyksiä vanhassa osoitteessa ploeki_panu ättäntättää hotmail piste com.)

Viikonloppu Leopoldin kanssa

Kylläpä elämä on nopeasti muuttunut. Nyt minulla taitaa olla ensimmäinen viikonloppu vähään aikaan, kun elämäni tärkeä henkilö (jonka tunnette kommenttiosastolta nimellä MariaKristiina) ei ole paikalla, tai kun en itse ole Vaasassa hänen luonaan. Maailma tuntuu merkillisen autiolta ja tyhjältä. Totta kai minulla on pinttyneenä poikamiehenä ollut tiettyjä vaikeuksia tottua siihen, että seuraa yhtäkkiä on ja että yksin ei tarvitse olla, mutta nyt kun olen taas vapaana yhden viikonlopun, niin mitään tekemistä ei ole (kirjojen lukeminen nyt on sellaista, mitä voi tehdä viikollakin) ja kalustamattoman kämpän kirjakasojen päälle leviävä valju, talvinen valo vaikuttaa tavallista masentavammalta.

Luettavana on nyt, tunnelmaan sopien, Hochschildin kirja Kung Leopolds vålnad, Kuningas Leopoldin haamu. Taas yksi ruotsinkielinen historiapokkari siis. (Jonkin verran on varastossakin, tai kesken. Missäköhän hitossa Harrisonin Jarlens sekel taas lojuu avonaisena? Hieno kirja, erittäin yksityiskohtaisia kuvauksia Ruotsin ja siinä sivussa meidänkin maamme keskiaikaisesta arkielämästä. Dick Harrison, joka on nimestään huolimatta umpiruotsalainen, on erittäin suositeltavaa lukemista kaikille historiaan, vallankin keskiaikaan, seonneille friikeille. Jarlens sekelin lisäksi häneltä on taskukirjana saatavissa ainakin Karl Knutsson ja Stora döden.) Kuningas Leopold tarkoittaa Belgian kuningas Leopoldia, joka vuosisadan vaihteessa tuli surullisen kuuluisaksi siitä, että hankki maansa viranomaisten ohi haltuunsa Kongon (nykyisen Zairen) yksityiseksi siirtomaakseen, jossa hän orjuutti paikalliset heimot asevoimin (pitkälti toki paikallisista sotureista värvätyin) raakakumiplantaasien työvoimaksi. Jotta luoteja ei tuhlattaisi, sotilaiden oli tuotava jokaisesta ammutusta luodista ihmisen irtileikattu käsi, ja kun luoteja tietysti tuli tuhlattua, mikä muu auttoi kuin pätkäistä käsiä irti ohikulkijoilta?

Leopoldin tapa hankkiutua Kongon yksinvaltiaaksi on sinänsä kiintoisaa luettavaa: äijä perusti puuhiensa suojaksi epämääräisen bulvaaniseuran, joka esiintyi milloin yhtiönä, milloin humanitaarisena yhdistyksenä, ja riskipääoman ohella tai sijasta hän junaili itselleen rutkasti jonkinlaiseksi kehitysavuksi, köyhien neekeriressukoiden auttamiseksi ja sivistämiseksi, tarkoitettuja rikkaiden filantrooppitätien lahjoituksia. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen edustajille Leopold selitti pyrkivänsä perustamaan Kongoon hansan tai Kreikan muinaisten kaupunkivaltioiden kaltaisia vapaita kauppakaupunkeja, amerikkalaisille hän taas puhui Belgian alaisuudessa toimivan mustan ylipresidentin johtamien afrikkalaisten heimotasavaltojen federaatiosta. Luonnollisesti lähetystyöllä oli merkittävä rooli näissä visioissa.

Jo vuosisatoja aikaisemmin Kongossa oli ollut kristinuskoon kääntynyt paikallinen kuningas, kun portugalilaiset alkoivat käydä kauppaa, mm. orjakauppaa, alueella. Kuningas oli opetellut portugalin kielen ja kävi kirjeenvaihtoa Portugalin kuninkaan kanssa. Kuningas näki kuitenkin portugalilaisten tuhoavan valtakuntansa, kun eurooppalaisia tavaroita himoitsevat alamaiset ryhtyivät niitä saadakseen orjakauppiaiksi ja omistautuivat laajamittaiselle ihmisryöstölle saadakseen hienoa eurooppalaista luksusroinaa. Koska portugalilaiset olivat siinä vaiheessa riippuvaisia halvasta afrikkalaisesta orjatyövoimasta voidakseen rakentaa imperiumiaan nykyiseen Brasiliaan - kuten tunnettua, Brasilia on nykyisellään latinalaisamerikkalaiseksi varsin mustaihoinen maa, myös keskiluokkansa osalta, ja afrikkalaisen kulttuurin, mm. uskontojen, vaikutus on tavallistakin tuntuvampi - he eivät olleet erityisen ihastuneita ajatukseen, että joutuisivat sopimaan tasa-arvoisina neuvottelukumppaneina asioista afrikkalaisen ruhtinaan kanssa ja panemaan uusiksi ja kuriin jo kehittyneen kaupankäyntiverkostonsa. Ei heillä varmaan ollut hallinnollisia eikä lainsäädännöllisiä keinojakaan tehdä niin.

Tuo Portugalin toiminta Kongossa kylläkin muistuttaa minua siitä, mitä olen lukenut taannoin Jon E. Lewisin toimittamasta kirjasta, jonka nimi on muistaakseni The Mammoth Book of Native Americans - Lewis on myös laatinut hienon Villin Lännen mammuttikirjan, The Mammoth Book of the West, josta minulla on The West -nimellä ilmestynyt versio, luultavasti uudempiakin on. Lewis korostaa sitä, että eurooppalaisten vaikutus Pohjois-Amerikassa alkoi jo ennen heidän fyysistä saapumistaan, usein niin, että eurooppalaisten taudit järkyttivät muodostuneiden kaupunkimaisten ja maanviljelyyn perustuvien kulttuurien asemaa esimerkiksi kaupunkeja autioittamalla, puhumattakaan siitä, että eurooppalaisten korkeammalta sivistykseltä leviävät yksittäiset kauppatavarat saattoivat aiheuttaa itse asiassa intiaanikulttuurien taantumista ja sen jo käynnissä olevien sivilisoitumisprosessien katkeamisen. Jos hyväksytään työhypoteesiksi se ajatus, että maanviljelyskulttuuri on lähtökohtaisesti paimentolaisuutta ja metsästäjä-keräilijyyttä fiksumpi ja parempi kulttuuri, niin ainakin hevosten saapuminen Amerikkaan, vaikka ne olivatkin aikansa huipputeknologiaa mahdollistaessaan jalkapatikkaretkiä oleellisesti nopeamman ja vaivattomamman etenemisen maastossa, itse asiassa taannutti Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuurit merkittävällä tavalla, koska paimentolaisuudesta ja metsästäjä-keräilijyydestä tuli hevosten ansiosta kannattavampaa kuin maanviljelystä ja paikallaan asumisesta. Toisin sanoen yritteliäät nuorukaiset ja kehityskelpoiset kansat olivat niitä, jotka nopeimmin palasivat takaisin maanviljelystä edeltäneeseen tilaan. Ne kansat, joita amerikkalaiset intiaaniviranomaiset ja lähetyssaarnaajat 1800-luvulla kokivat työllä ja tuskalla ihmistää maanviljelijöiksi, olivat monessakin tapauksessa itse asiassa olleet maanviljelijöitä siinä vaiheessa kun eurooppalaiset olivat ilmaantuneet maisemiin, mutta olosuhteiden muuttuessa loikanneet kopukan selkään varsin nopeasti. Kun tasangon intiaani julisti ikiaikaisista ajoista saakka ratsastaneensa näillä lakeuksilla (joille ei jumalauta kukaan valkonaama tule pilkkaamaan suurta Manitouta), kyse oli poliittisesta propagandaretoriikasta, jonka intiaanit toki hallitsivat yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin: eihän hänellä (tai ainakaan hänen isoisänsä isällä) edes ollut sitä kaakkia ennen kuin hän osti tai varasti sen eurooppalaisilta tai seuraavaksi itäisemmältä heimolta.

An bhfuil Gaeilge ag Kalle Päätalo?

Menin sitten lupaamaan keltologeille, että pidän esitelmän Kalle Päätalon ja Séamus Ó Griannan yhtäläisyyksistä ja eroista kirjailijoina tammikuussa Tieteen päivillä. Olen jo kauan ollut sillä kannalla, että jotain tuollaista pitäisi kirjoittaa, ja kun ei siihen tietysti kukaan muukaan rupea, niin totta maar se sitten on minun raskas velvollisuuteni. Tai no, raskas velvollisuus mo thóin, velvollisuudentunnostahan minä iiriäkin rupesin harrastamaan, ja nyt siitä on tullut niin kevyt kantamus, että minulla on suorastaan vaikeuksia erota siitä silloinkin kun oikeastaan pitäisi. Eiköhän tästä Päätalo ja Ó Grianna -artikkelistakin tule aika mieluisa velvollisuus loppujen lopuksi. Yksi niistä taannoin ostetuista Moleskineistä on alkanut täyttyä miltei huomaamatta kumpaakin herraa koskevilla muistiinpanoilla, ja Päätaloakin koskevaa materiaalia löytyy kaupunginkirjastosta melko vaivattomasti, vaikka luulin ns. vakavamielisten arvostelijoiden kiertäneen hänet kaukaa. Mitä tulee Séamus Ó Griannaan, häntä koskevaa tavaraahan minulla on nurkat pullollaan, sekä alkuperäisteoksia - novelleja hän kirjoitti kuulemma pari sataa, mutta noin neljännes niistä löytyy tarkkaan panuamastani kahden niteen valikoimasta Cora Cinniúna, josta olen oppinut varsin oleellisen osan iiriäni, ja olenhan minä romaaneistakin jokusen lukenut - että sekundäärikirjallisuutta, ainakin tuon Nollaig Mac Congáilin kokoaman Jonneen Khorduroy answers critics, joka on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta täysin iirinkielinen kokoelma Séamus Ó Grianna -tutkimusta. Tunnustetaan, että en ole lukenut yhtään Päätaloa kannesta kanteen. Olisi pitänyt, sillä 20-vuotiaana olin lähinnä kivesteni pakottamana palavasti rakastunut erääseen kauniiseen, mustatukkaiseen pikku pastorintyttäreen. Hän oli suuri Päätalon ystävä, kun taas minä tunnetusti - vaikka kemian opiskelija tuolloin olinkin - pitäydyin Max Frischin, Hermann Hessen, Friedrich Dürrenmattin, Christoph Heinin, Heinrich Böllin ja Thomas Mannin seurassa. Jos olisin yhtään lukenut Päätaloa, minulla olisi ollut saumoja päästä yhdeksi lihaksi pastorintyttären kanssa - olinhan tuolloin pitkä ja komea uimaripoika.

Séamus Ó Grianna ja Kalle Päätalo, eli Jim Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais Greene ja Kaarlo Alvar Päätalo, olivat molemmat kansankirjailijoita, mutta tekisi mieli miltei sanoa, että yhtäläisyydet päättyvät siihen. Kalle Päätalo oli kotoisin lukutaitoisesta, mutta epäkirjallisesta kulttuurista. Hän oli sitä maakansaa, joka osasi lukea Herran Sanaa ja liikuttua kyyneliin asti Jeesuksen kärsimyksistä ristillä, kuten shiiamuslimit liikuttuvat kyyneliin muistellessaan Kerbelan imaamin ja hänen lastensa kuolemaa - mutta jolle kirjallisuus ja runous olivat syntiä, hienostunutta myrkkyä sielulle. Séamus Ó Griannan kulttuuri taas oli kirjallinen, paitsi että kaikki se kirjallisuus oli suullista, kansanrunoutta. Kukaan ei osannut lukea eikä kirjoittaa äidinkieltään, mutta hyviä juttuja ja sutkeja juttumiehiä arvostettiin, ja seanchaít, perinteensäilyttäjät, ylläpitivät jonkinlaista historiatietoisuuttakin, olkoonkin että "historia" i deras tappning oli lähinnä mytologian ja muistitiedon sekoitusta, seanchasia - ystäväni Ivan Hlinka on tunnetusti vääntänyt siitä iirinkielisen lainasanan suomeen: "sanahassi". Siellä missä muikeat miehet ja "sanahait" (seanchaí) kokoontuvat juttua iskemään, siellä lentää väkevä sanahassi.

Séamus Ó Grianna joutui nuorena töihin, kuten myös Kalle Päätalo. Séamus Ó Griannalle kävi kuten monille muille Tír Chonaillin iirinkielisille pojille ja tytöille, jotka joutuivat protestantille rengiksi tai piikomaan. Protestantit olivat Donegalin kreivikunnassa tietenkin periaatteessa samaa Ulsterin skottilaisperäistä protestanttiväestöä kuin nykyisen Pohjois-Irlannin puolella. Kulttuuriin heillä on perinteisesti ollut samanlainen asenne kuin Päätalon selkosten ihmisillä - jollei se ole varsinaisesti jumalatonta, niin ainakin se on turhuutta. Kuitenkin juuri näiden keskuudesta Séamus Ó Grianna sai ensimmäiset kirjalliset virikkeensä - heillä kun oli usein Rabbien - Robert Burnsin - runokirjoja hyllyssään.

В Финляндии всегда война

Sinisen kirjan marginaalissa pohdittiin itsenäisyyspäivän yksipuolisen sotilaallista sisältöä viitaten Mytypon ja Sivustan alulle panemaan keskusteluun. Blogistikollegamme Sivusta oli kehdannut kysyä, eikö meillä suomalaisilla ole muita sankareita kuin ainaiset sotaveteraanit. Luonnollisesti kommenttiosastossa alkoi heti hirmuinen sota, kun isänmaallisuususkonnon uskovaisimmat alkoivat toistella liturgisia kaavoja hieman horjuvalla kieliopilla: he antoi kaikkensa, hengensäkin (sic!). Sivustaa syyteltiin automaattisin selkäydinreaktioin sotaveteraanien mollaamisesta, vaikka hän oli suunnilleen rautalangasta vääntänyt, että hänen tarkoituksensa ei ollut sotaveteraanien parjaaminen, vaan pikemminkin jonkinlaisen kunnian hakeminen myös sodan jälkeisille sukupolville.

Tästä tulee mieleeni, että pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli puhetta jostain huijarista, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen laillisesti, jotain porsaanreikää hyödyntäen, muhevan summan riihikuivaa fyffeä esiintymällä pelkästään bulvaaniksi perustetun sotaveteraaniyhdistyksen asiamiehenä ja kauppaamalla ihmisille rankasti ylihinnoiteltuja sotaveteraanien tukitarroja ja muuta vastaavaa rihkamaa. Minä en malttanut olla kirjoittamatta kuukausiliitteen yleisönosastolle kirjettä, jossa totesin, että nykymaailman aikoina, kun sotaveteraanit ja sotamuistot on nostettu täysin arvostelun yläpuolelle, on varsin hyvä liikeidea kaupitella ihmisille isänmaallisuusmielikuvia, ja että olisi epärealistista kuvitella, etteivät selvät huijarit ja epärehelliset tai moraalittomat pönkäleliikemiehet käytä hyväkseen tällaista mahdollisuutta jujuttaa ihmisiä heidän syyllisyydentunteisiinsa vetoamalla.

Seuraus oli varsin arvattava: seuraavassa kuukausiliitteen numerossa muistakin yhteyksistä ankarana militaristina tunnettu reserviupseeritar nimeltä Jenni Tammi kirjoitti minulle vastineen, joka oli niin täynnä asiattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksia, että näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi ehkä aivan yleisen lainkuuliaisuuden nimissä pitänyt haastaa hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Merkillepantavaa on, että hän keskittyi viestintuojan tappamiseen. Hänen mieleensä ei ensinkään juolahtanut, että sotaveteraanien muistoa ei todellakaan kunnioiteta väärinkäyttämällä sitä ilmeiseen huijaukseen, saati sitten vaikenemalla huijaukset kuoliaiksi.

Tuntuukin suoraan sanoen siltä, että häntä itseäänkään ei voisi sotaveteraanien kunnia vähempää kiinnostaa. Pikemminkin hän haluaa puolustaa omaa ja kaltaistensa oikeutta pahentua milloin mistäkin asiasta sotaveteraanien nimissä ja ryöstöviljellä näitä joko vallankäyttö- tai rahanrohmuamistarkoituksiinsa. Ne, jotka lyövät mynttiä isänmaallisuudella, ovat oikeastaan samalla asialla kuin Jenni Tammi, ja hän osoittaa nimenomaan solidaarisuutta heikäläisille.

Se mikä tässä ottaa koteloon ei ole sotaveteraanien kunnianpalautus, joka on sinänsä ihan hyvä asia. Tosin haluaisin kyllä vilpittömästi tietää, kuka heiltä on kunniaa ollut viemässäkään lukuunottamatta kourallista taistolaiskakaroita meikäläisen kapalovauva-aikoina. Ärsyttävintä on, että sotaveteraanit ja sotamuistot valjastetaan palvelemaan milloin mitäkin lievästi sanoen epäilyttävää asiaa - poliittista tai liikeasiaa. Kuten Sivusta huomautti, sodan ylikorostaminen merkitsee isänmaan muiden saavutusten enemmän tai vähemmän tietoista väheksymistä. Sen sijaan että sotaveteraanien ansiot nähtäisiin kannustimena rakentaa isänmaata rauhan aikana, ne toimivat pikemminkin tekosyynä lyödä lossiksi heti kun pakolliset isänmaallisuuskuviot eli armeija on suoritettu.

Suhtautuisin paljon vähemmällä ärtymyksellä sotamuistojen rehabilitointiin, jos se merkitsisi oikeaa piristysruisketta kulttuurille. Jos Suomessa olisi oikeasti, eikä vain eräiden oikeistolaisten märissä unissa ja kuvitelmissa, sensuroitu merkittävä osa kotimaista kirjallisuutta ja ajettu kirjailijoita maanpakoon, Neuvostoliiton kaatuminen olisi merkinnyt, että kuvamme isänmaan historiasta ja kulttuurista olisi monipuolistunut ja rikastunut. Todellisuudessa tapahtui vain se, että kaikki kriittiset ja analyyttiset äänet leimattiin taistolaisiksi ja kommunisteiksi - myös sellaiset, joilla oli oikeasti jotain merkittävää sanottavaa - ja lattea isänmaallisuusdiskurssi, joka sinänsä ei ollut koskaan ollut varsinaisesti kielletty, nousi hegemonisempaan asemaan kuin mikään taistolaisuus ikinä.

Mikä vielä pahempaa, uusi "vapaus" ei ole tuottanut kovin merkittävää kulttuuria eikä taidetta, jossa tätä uutta "isänmaallista" näkökulmaa olisi sovellettu. No, elokuvataiteen puolella voi mainita Rukajärven tien tai Hylätyt talot, autiot pihat, mutta jälkimmäinen kertoo enemmänkin siviilien ja evakkojen osasta kuin rintamasodasta. Mitä tulee kirjallisuuteen, Antti Tuurin Talvisota on tekstinä jo vanhempaa perua, eikä oikeastaan ole mikään läpimurto - Marko Tapion Arktinen hysteria on mielestäni samalla dokumenttiromaanin saralla merkittävämpi. (On suomalaisen kirjallisuuden suuria ja tuskallisia menetyksiä, että se kirja jäi kesken.) Sotakirjoja ja sotamuisteluksia on tässä maassa painettu jo vuosikymmeniä, ja siitä suuresta tulvasta on vaikea seuloa esiin todella merkittäviä teoksia.

Uusi isänmaallinen oikeaoppisuus on kulttuurisesti vahingollista sikälikin, että nykyisen ilmapiirin vallitessa taiteellisesti kunnianhimoisen kirjailijan on vaikea tarttua sota-aiheeseen, vaikka mieli tekisikin: olisihan materiaalissa dramaattisia aineksia sen seitsemään seikkailuromaaniin. Kaikki nimittäin tietävät tasan tarkkaan, että kukaan ei lukisi sotaromaania tarinana eikä taideteoksena, vaan sotahistoriaan seonneet välimerkkierootikot keskittyisivät etsimään siitä asiavirheitä, joita he monomaanin innolla siitä myös löytäisivät ja tuomitsisivat koko kirjan roskaksi niiden perusteella; liturgiaväki puolestaan julistaisi kirjan ihan varmuuden vuoksi veteraaneja loukkaavaksi, koska ei ymmärtäisi sitä sanataiteena; ja jos kulttuuriälymystö puolustaisi kirjaa (mihin sinänsä ei voi luottaa, koska merkittävä osa kulttuuriälymystöstä on kääntänyt takkinsa uusien tuulten suuntaan), sekään ei tekisi tätä kirjan taiteellisten ansioiden takia, vaan periaatesyistä. (Kyllähän kulttuuriälymystö aikoinaan puolusti Rintalan Sissiluutnanttiakin, joka on sentään oikeasti aika keskinkertainen ja helppo kirja. Toisaalta taas isänmaallisuusväki paheksui Rintalan suurromaania Nahkapeitturien linjalla, ei siksi, että se on sanomaltaan aika kekkoslais-suomettunut, vaan siksi, että Rintala oli kehdannut mennä Mannerheimin pään sisään ja kirjoittaa Mannerheimin sisäistä monologia.) Näissä olosuhteissa kukaan ei taatusti viitsi ruveta kirjoittamaan sitä suurta ja kirjallisesti hyvää sotaromaania, koska kaikki tietävät, että siitä saisi vain paskaa niskaansa.