Blackhole 5

Planetaario-ohjelma Redshift 5, jonka hankin vuosi sitten sivistääkseni itseäni tähtitieteessä ja lähdemateriaaliksi iirinkielistä tähti- ja muiden luonnontieteiden nettiensyklopediaani varten, taitaa olla lopullisesti korruptoitunut, käyttääkseni typerää anglisismia. Eihän se maailmoja maksanutkaan, mutta olisi saanut olla edes hiukan pitkäikäisempi. Sen tietosanakirja oli ensimmäinen rakenneosa, joka klikkasi, koska sen linkit eivät koskaan toimineet luotettavasti - session alussa kyllä, mutta lopussa eivät, ja tietyssä vaiheessa asennus oli pakko korjata. No, alkuvaikeuksien yhteydessä olin huomannut myös sen, että verkkopäivitykset eivät toimi luotettavasti, enkä ollut turvautunut niihin uudestaan. Nyt kuitenkin huomasin verkkopäivityssivulle ilmaantuneen uuden ohjelmistopäivityksen, joka lupasi korjaavansa jonkin bugin. En tiedä korjasiko, mutta ainakin se hävitti tähdet ja planeetat näkyvistä - ainoastaan tähtijoukot ja galaksit näkyivät, eivätkä nekään kuvina, vaan symboleina tai klimppeinä. Koko hoito piti asentaa uudestaan, että se suostui millään tavalla toimimaan, ja nyt se ei suostu käynnistymään mitenkään. Taitaa olla aika joko asentaa se vielä kerran uudestaan levykkeeltä, tai heittää koko roskalla vesilintua, jollei tekninen tuki auta.

Elokuvia

Olen viime aikoina katsellut elokuvia. Tänään tuli postissa Atom Egoyanin filmi armenialaisten kansanmurhasta, Ararat. Kyllähän sen katseli, mutta ei se ensinäkemältä niin ihmeellinen elokuva ollut kuin odotin. Ehkä siksi, että tuon yli kaksi tuntia kestävän The Dancer Upstairsin jälkeen oletan kaikkien muidenkin taidefilmien etenevän yhtä verkkaisesti. Korostetaan nyt, että minä en ole nähnyt erityisen paljoa elokuvia enkä pidä itseäni niiden asiantuntijana. Itse asiassa, nyt kun olen alkanut ostella DVD-levyjä, huomaan, että minulla on varsin rajoittunut elokuvamaku, koska en yksinkertaisesti tiedä, mitä minun pitäisi ostaa täyttääkseni aukot sivistyksessäni. Spede-kokoelmani lisäksi minulla ei muuta olekaan kuin Star Wreck, The Dancer Upstairs, Tora!Tora!Tora! ja Ararat, sekä muutama epäsiveellinen elokuva, jotka olen hankkinut alennusmyynneistä vain uhmatakseni antipornofeminismin hydraa. Katselen niitä harvemmin kuin luulettekaan, koska Spede-nostalgiani on ihan toisella tasolla kuin kiinnostukseni pornofilmeihin: mieluummin Speedy Gonzales tai Pähkähullu Suomi kuin jokin jonninjoutava panoleffa. Pähkähullu Suomi tuleekin nähtyä lähes joka viikko.

Spede-kokoelmaani kuuluu yksinomaan kuusikymmenluvun ja alkavan seitsemänkymmenluvun filmejä. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Spede elokuvataiteellisena käsitteenä ei ole Pertti Olavi Pasanen, vaan kaikki ne ihmiset, jotka Pertti Olavi Pasanen onnistui kokoamaan ympärilleen ja yhdistämään tiimiksi. Ja tietysti Leo Jokelan aivan liian varhainen kuolema oli Spedelle valtava menetys. Leo Jokela oli mukana, kun Spede teki elokuvansa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka on allegorinen esitys sekä Speden omasta urasta että vaarasta, jonka hän ilmeisesti tiedosti erittäin hyvin tuohon aikaan: kusen nousemisesta päähän ja omalle menestykselle välttämättömien tiimikaverien väheksynnästä. Jokelalla on yhtä lailla merkittävä rooli Speedy Gonzalesissa, joka toimii loistavasti lännenelokuvan parodiana. Ei taida olla sattumaa, että Jokelan kuoltua Spede hirtti itsensä hiljaa lukemattomiin Turhapuroihin.

Pähkähullun Suomen kommenttiraidalla Jukka Virtanen luonnehtii Leo Jokelaa Speden luottokoomikoksi. Tunnetusti Jokela esitti Speden ensimmäisissä radiosketseissä papukaija G. Pula-ahoa. Tuntuu hämmentävältä ajatella, että joskus olisi ollut sellainen aika, jolloin Spedellä oli joku muukin "luottokoomikko" kuin Vesa-Matti Loiri ja Simo Salminen. Me näemme Speden uran hänen loppuaikojensa valossa, mutta itse asiassa Speden parhaissa aikaansaannoksissa Loiri ja Salminen ovat selvästi vähemmän merkittävässä osassa kuin Jokela. Speedy Gonzalesissa Loiri ei esiinny ollenkaan, koska hänellä sattui olemaan jalka poikki, ja hänen tilalleen Manoliton rooliin Spede otti Esko Salmisen, jolta kliseemeksikolaisen hurmurinelkeet ja juonittelut onnistuivatkin mainiosti. Aivan hirvittää ajatella Veskua ynisevän ylinäyttelevänä Manolitona.

(Tähän kohtaan korjaus: Hiski huomautti kommenttipuolella, että Loirin ei pitänyt esittää Manolitoa, vaan nynnyä pankkirosvo Clydeä, jonka roolin sai sitten Melasniemi. Näinhän asia tietysti onkin. Nyyhkyrosvo Clyden rooli olisi natsannut loistavasti Loirin maneereihin ja ulinaan. Melasniemen roolisuoritus ei ole huono, vaan pikemminkin liian hyvä: Vesku ei olisi kyennyt näyttelemään Clyden muuttumista nössöstä hulluksi tappajaksi niin vakavissaan kuin Melasniemi, jonka tappaja-Clyde tuntuu selkeästi liian pelottavalta komediaan.)

Luultavasti Speden hukkuminen Turhapuroon johtui pitkälti siitä, että Vesku ei oikein osannut tehdä muuta. En nyt varsinaisesti halua sanoa, että kyse olisi ollut luonneroolista, mutta ainakin sellaisesta roolista, jossa Veskun maneerit voitiin jotenkin perustella ja sallia. Leikkikalugangsteri-elokuvan ynisevänä kamreerina Vesku on suorastaan piinallinen ja yrittää aivan liikaa olla hauska. Sitä Speden huonompaa lännenparodiaa, Hirttämättömiä, en ole tainnut nähdä kertaakaan pikkupoikavuosieni jälkeen. Se ei tuntunut kovin hauskalta silloin, eikä varmaan tuntuisi nytkään. Ja minulla on sellainen paha aavistus, että epähauskuuden syynä olivat Veskun iänikuiset maneerit.

Turhapuro toimi valmiin kaavan varassa edes joten kuten, ikiliikkujana, joka pyörii itsekseen vaikka löpö olikin lopussa. Mutta kaava rappeutui varsin pian uuvuttavaksi rituaaliksi, ja ikiliikkuja jauhoi murskaksi nekin hyvät ideat, joita Spedelle juolahti mieleen. Olen itse aina ihmetellyt sitä, miten huomaamatta Turhapuron haukkujilta on jäänyt sekin Turhapuron elokuvien keskeinen teema, että Turhapuro on itse asiassa loputtoman lahjakas mies, joka pystyy täysin yli-inhimillisiin suorituksiin aina vaivautuessaan, mutta yleensä ei vaivaudu, koska a) lonkan vetäminen on oikeasti mukavampaa ja b) arvostusta ei saa kuitenkaan, ollaanhan Suomessa. Erityisesti jälkimmäinen on varsin merkittävä oivallus, jonka paikkansapitävyydestä minäkin vakuutuin palatessani keväällä 2004 Irlannista Suomeen: siellä kuningas, täällä ATM.

Speden itsekeskeistä myöhäiskautta ajatellessa tuntuu hämmentävältä, että Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa hän sijoittaa Simo Salmisen vakiintuneeksi koomikoksi, jolla on oma televisioshow, mutta esiintyy itse uraansa aloittelevan televisiomiehen roolissa. Tämä on minusta yksi merkki siitä, että Spede osasi tuolloin vielä arvostaa tiiminsä jäseniä ja tiedosti, että he saattoivat osata jonkin homman häntä itseään paremmin.

Muuan nuori mies, jonka herostraattista mainetta en aio lisätä mainitsemalla hänen nimeään, osallistui taannoin johonkin nettikeskusteluun Speden huonoimmasta elokuvasta vastaamalla kysymykseen iloisesti: "Kaikki!" Samainen herra on kuitenkin intoillut jostain South Parkin kaltaisesta tekeleestä, joka on uuskonservatiivisen jenkkilän oloihin viritettyä puskahuumoria. Saddam Hussein paholaisen homorakastajana - ja tämän pitäisi sitten olla jotenkin nerokasta? Pikemminkin yritys kerätä helppoja nauruja tehdyn kyynisiltä mukaälyköiltä. Joo, kyllä minä oikeasti South Parkin tiedän, mutta minun snobismiini kuuluu olla olevinani tietämätön sellaisista jutuista, joita muka originellit, muka intellektuellit, opiskelijoiksi esittäytyvät tupakkakahviloiden vetelehtijät pitävät tärkeinä ja ihmeellisinä. South Park ei ole kiinnostava, koska sen menestyksen syyt ovat ilmeiset: se on tehokkaasti markkinoitu kohdeyleisölleen. Huomattavasti hedelmällisempää on pohtia, miksi Spede menestyi, jos kerran oli niin "huono, huono, oikein huono". Tietenkin elitistinuorukaisemme sanoo tähän, että Suomen kansa nyt vain on niin tyhmää, mutta se on kielletty vastaus - kansa kun ei ole keskimäärin mitenkään kohtuuttoman tyhmää, ja aikalaiskauden mukana virtaavat pikkuälyköt, jotka eivät ikinä luo itse mitään, vaan keskittyvät ainoastaan mollaamaan muiden aikaansaannoksia, ovat tyhmyyden eri esiintymismuodoista vastenmielisimmästä päästä. (Myönnetään, etten itsekään ole aivan syytön tähän.)

Spede menestyi, koska rikkoi jonkin paradigman. Minusta tuntuu usein siltä, että Spede ylipäätään keksi huumorin ja hauskanpidon tässä maassa. Sitä ennen täällä pidettiin mustia vaatteita päällä, muisteltiin talvisotaa ja laulettiin hartaina noita - sinänsä ihan hyviä - piisejä Jumala ompi linnamme ja Suomalainen rukous. (Juu, ja kyllä minulta sujuu hyvin myös vanha kunnon Sinuhun turvaan, Jumala.) Jos joku hymyili rivissä, tuli poistumiskieltoa ja ylipalvelua. Se, että joku kehtasikin tehdä elokuvia vain hauskuttaakseen yleisöä, oli epäilyttävää, koska pelkän hauskanpidon vuoksi ei saanut tehdä mitään. Ns. seksuaalisessa vapautumisessakaan ei saanut olla kyse siitä, että orkku tekee gutaa, vaan sekin piti selittää jonkinlaiseksi kapinaksi ja poliittisesti merkitykselliseksi touhuksi. Spede sitä vastoin kehtasikin vain tehdä huvikseen omaa juttuaan, ja saada siitä - hyväkäs - vielä riihikuivaa rahaakin. Eihän sellainen sopinut.

Suurin synti ei tietenkään ollut se, että Spede sai rahaa. Kyllähän rahaa saa ansaita, rehellisellä työllä. Se oli sitä vastoin syntiä, että mies sai rahaa tekemällä viihdettä, vieläpä oman päänsä mukaan. Ihmisille hiipi mieleen sellainen ikävä aavistus, että tuolle maksetaan omana itsenään olemisesta, ja sehän nyt oli aivan kauheaa. Kun minä olen kovalla työllä ja tuskalla käsikirjasta katsomalla oppinut noudattamaan kunniallisen ihmisen elämissääntöjä viimeistä myöten ja tukahduttanut omat haaveeni ja haluni mahdollisimman tarkkaan, niin kyllähän toki se palkinto täytyy minulle antaa eikä tuolle irvistelevälle pellelle, joka ei noudata koko reglementtiä.