Flunssaa ja päänsärkyä

Tämä joulu on sitten kärvistelty kotona, olokin on ollut sairas (räkää ja kurkkukipua). Masentuisin, jos Parempi Puolisko ja adoptoitu kummityttö eivät piristäisi sähköpostiviesteillä. Tunnen itseni päähenkilöksi siinä romaanissa "Moreemi", jonka tampereeksi murtava henkilöhahmo uhkaa kirjoittaa eräässä Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen-sarjakuvan jaksossa - "Moreemin" piti olla suuri suomalainen sivistyneistöromaani, jonka päähenkilö piti ulkomaailmaan yhteyttä vain "tiatokoneen" ja "moreemin" välityksellä.


Kummityttö sai joululahjaksi mm. Abban musiikkia. Muistan, että silloin kun minä tulin siihen ikään, jossa identiteetti hahmotetaan kevyen musiikin kautta, Abbaa piti inhota, koska se kuului kaikkeen siihen, mitä punk vastusti. Punk oli Suomessa tosiaan monessa suhteessa eri asia kuin kotimaassaan. Meillä punk oli nimenomaan keskiluokkainen nuorisoliike, johon liittyi kaikenlainen keskiluokkainen osallistuminen ja maailmanparantaminen. Se oli itse asiassa 60-luvun uusiksiotto toisin kampauksin, johon liittyi edellisen maailmanparannusrupeaman torjuminen, koska se oli rappeutunut totalitaarista Neuvostoliittoa ihannoineeksi taistolaisuudeksi. 80-luvun alun kapinallisuuteen kuului oleellisena osana kommunistien ja natsien samastaminen: Terveet Kädet -bändin jossain kappaleessa kommari ja natsi kävelevät torilla kysellen toisiltaan, kuka tänään tapetaan ja tuhotaan. Ihmekö sitten, että kiinnostuin Puolasta, joka oli joutunut aikoinaan nimenomaan kommarien ja natsien yhteistuumin tuhoamaksi.

Mutta mitä Abba merkitsi punk-näkökulmasta? Kai jotain samaa kuin Danny, mikä oli kyllä oikeasti epäoikeudenmukaista. Danny esitti suomeksi käännettyjä amerikkalaisia kappaleita ilman lauluääntä. (Siitä ei itse asiassa ole kauaa, kun huomasin, ettei Dannylla ole lauluääntä. Joitakin vuosia sitten olin vanhempieni luona, ja Danny lauloi televisiossa. Ajattelin sovinnollisesti, että laulakoon Danny nyt siinä, kai maar ihmisellä jotain laulunlahjoja on, kun kerran se on niin monta vuotta alalla pärjännyt. Mutta hiukkasenkos hätkähdin, kun huomasin, että Danny ei ainoastaan ollut kykenemätön pysymään nuotissa, vaan että hänen äänensä haparoitsi samalla tavalla kuin täysin epämusikaalisen ihmisen ääni toikkaroi, kun hän yrittää päästä nuottiin kiinni eikä saa siitä minkäänlaista otetta - Florence Foster Jenkinsin äänityksiä kuulemalla tästä saa hyvän käsityksen.) Abba esitti omia kappaleita omalla, irlantilaistyyppisesti kansanmusiikkipohjalta kehitetyllä soundilla, mutta kansanmusiikki oli omaa, ruotsalaista, ei irlantilaista. Niin ikävää kuin onkin tunnustaa nuoruuden kapinallisuudessaan erehtyneensä ja alentuneensa epäoikeudenmukaisuuteen, punkin typeryyteen ja juveniiliuteen kuului oleellisena osana se, että ei osattu nähdä eikä varsinkaan kuulla eroa Abban - oikeiden taiteilijoiden - ja Dannyn - Dannyn! - välillä. Ehkä se osaltaan johtui siitä, että suomalainen iskelmämusiikki oli ja on ehkä vieläkin oikeasti lahjattomien keskinkertaisuuden turhamaisuuden tori. Oli vaikeaa tajuta, että Ruotsissa euroviisumuusikoksi voisi nousta oikealla lahjakkuudella.

Ehkä se on osa jotain laajempaa ongelmaa suomalaisessa kulttuurissa. En vain osaa suoralta kädeltä sanoa mitä.

Joulun jollotus

Valitettavasti en osta joulukortteja. Pitäisi ehkä. Edessä oleva yksinäinen joulu hiukan masensi, mutta tänään sain sekä sähköpostia paremmalta puoliskoltani että kortteja Irlannista ja muiltakin ystäviltä. Jokin perhe, johon kuuluu Cáit, Éamon, Síle, Ben ja Ted, lähetti minulle myös käsityönä tehdyn vihreän, valkoisen ja oranssin värisen sydämen, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kuuseen ripustettavaksi vihreästä nauhasta päätellen. Panin sen kirjahyllyyn veljeni pari vuotta sitten tekemän abstraktin maalauksen viereen, joka näyttää (nyttemmin puretun) kesämökkimme maisemalta sopivalta etäisyydeltä tarkastellen.

Joululahjan ostan vain lapselleni, siis adoptiokummitytölle, pari sopivan helppoa iirinkielistä kirjaa ja t-paidan, johon painatan uhkaavan näköisen iirinkielisen tekstin. Liian myöhäänhän se tulee perille, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Depressiota ja itsetuntovaikeuksia potevalle tytölle pitää ehdottomasti painattaa uhkaavatekstinen paita. Täytyy hänelläkin jotain murrosiän kapinaa olla.

Niin, ja sitten tosiaan sain viimeinkin valokuvan siitä, kun Julian de Spáinn ja minä kyhjötämme sammuneina Gaelilaisen klubin sohvalla rankan mielenosoituspäivän jälkeen. Kuva on hieman tärähtänyt, mutta en voi sanoa, etteikö sen kuuluisikin olla. Kun tekniikka ei salli vielä valokuvien siirtämistä blogiin, voin vain todeta, että valokuvasta saa kopion sähköpostitse sitä pyytämällä.

Vanhan kansan viisautta

Kalle Päätalo:

Korijaa tyttyvä ei kannata jätkämiehen viijjä vihille vaikka saisikki semmosen. Siitä tulisi pirun impsu ja torasa akka. Parasta luovuttaa semmoset mielisuosijossa herrolle. Niillä on varraa pittää niitä korreina ja joutavat passaan. Ja ennen muuta siinä pystyy järjestämään herrolle iänikusen harmin ja vitutuksen aiheen.

(teoksesta "Loimujen aikaan", s.74)

Pienimuotoinen kuolemattomuus

Katsokaapa tätä linkkiä.

Myönnetään: lisäsin siihen pari yksityiskohtaa (kemian opiskeluni, ammattini, syntymäaikani ja -paikkani), mutta fanitus on ihan paikallisten hommaa - löysin sivun sattumalta autogooglatessani.

Muuten kyllä en juurikaan ole ollut tekemisissä iirinkielisen Wikipedian kanssa. Suuri osa siitä on editoitu täysin ala-arvoisella kielellä, ja kun yritin pari kuukautta sitten oikoa eräistä artikkeleista pahimpia virheitä, ne palautettiin sinne takaisin. Silloin kyllä loppui kärsivällisyys. Jollei apu kelpaa, niin pitäkää tunkkinne.

"Siit tulee hyvä olo kun huomaat että osaat ite"

Tommi kirjoitti Merkinnöissään ihailevansa Cityn Amis-artikkelin Villeä, koska tämä alkaa kuulostaa skarpilta ja aikuiselta heti kun puhe kääntyy itse ammattiin. Olen Tommin kanssa aivan samaa mieltä. Yksi minun viime aikoina suuresti ihailemistani henkilöistä on muuan neiti Milla H, joka toimi toissa ja viime vuonna kantakahvittamoni kokkina, tai oikeastaan leipurina - hän opiskeli ainakin tuolloin alaa täkäläisessä ammattikorkeakoulussa. Hän oli tietysti tavattoman nätti ja upea - melko pienikokoinen, mutta täältä ylhäältä kaikki tytöt näyttävät pieniltä - ja kyllähän minun täytyy myöntää, että vähän ihastuin häneen, mutta ennen kaikkea siksi, että hän teki niin skarpin, ammattitaitoisen vaikutelman. Amistytöt - ja tässä tarkoitan nimenomaan ammattikorkealaisia - ovat aina vedonneet minuun järkevyydellään ja aikuisuudellaan, mutta koska he tavallisesti polttavat tupakkia ja juovat viinaa, he ovat minun horisonttini ulkopuolella.

Nuorena kuvittelin, että yliopistoista löytyisi fiksua seuraa. Yliopistot kuitenkin houkuttelevat puoleensa neuroottisia nörttimiehiä ja tasapainottomia humanistinaisia, joiden kummankin löyhäpäisyyskin ilmenee niin erilaisella tavalla, että he vihaavat toisiaan. Ammattikorkeaan menee sitä vastoin ihan tasapainoista, järkevää ja mukavaa porukkaa, joka osaa kommunikoida, sen sijaan että tarttuisi jonkin käsittämättömän arvovaltasyyn takia johonkin puoleen sanaan. Neiti H. osasi kommunikoida suoraan ja konstailematta, ja siitä tuli aivan saakelin hyvä olo, että tuollaisiakin on. Mutta ei meille, ei, vaan ammattikorkean omille pojille, ja taitaakin olla parempi niin. Noin hyviä naisia ei kukaan akateeminen ansaitse.

(Onkin muuten tyypillistä, että minunkin nyttempi tyttöystäväni opiskelee sellaista akateemista alaa, joka on hyvin lähellä ammattikorkeaa - hänkin on kielialalla, muttei mikään neuroottinen filologi, joka pilaisi aivonsa jollain genderteorialla ja sorrettuisuuskokemuksentiedostamistieteellä, vaan kääntäjä.)

Tiedättekö muuten, mikä tulee mieleen neuroottisista humanistinaisista, jotka alkavat inistä heti kun ovat haistavinaan naiseuden loukkaamista toisen puheissa? Ne ämmät käyttäytyvät tasan samalla tavalla kuin väkivaltaiset öyhöttäjät, jotka yhtäkkiä puhkeavat ynisemään: Sanoitsä jätkä jotain? Vittu sanoitsä jotakin? italowesternin pahishahmon äänellä - kun heidän itsetuntoaan on loukattu ja loukkaus on tarvis pestä pois verellä, hampaankappaleilla ja luunsiruilla. - Ehkä ne humanistipimut juuri tämän takia rakastavat öyhöttäjiä. Ovat kuitenkin viime kädessä samaa maata kuin maalarin housut.

Aa-pi-nen

Lopultakin kouluissamme siirrytään realistiseen, lasten todellisuutta lähellä olevaan opetukseen. Uusi, pedagogisesti virtaviivaistettu aapinen kuvaa maailmaa sellaisena kuin nykyihmiset sen kokevat. Tämän takia sen toivotaan auttavan lapsia samastumaan kirjallisuuden esittämiin maailmoihin ja kohtaloihin ja edistävän lukukulttuuria.

A a. P p.

An-na ja Pet-te-ri.

An-na on pie-ni sie-vä nei-to-nen. Kaik-ki pi-tä-vät An-nas-ta. An-na on ys-tä-väl-li-nen kai-kil-le. An-na aut-taa las-ten-tar-has-sa leik-ki-tä-te-jä. An-na me-nee en-si vuon-na y-li-o-pis-toon.

Pet-te-ri on y-li-o-pis-tos-sa. Pet-te-ri kir-joit-taa gra-du-a. Pet-te-ri o-saa mon-ta kiel-tä. Pet-te-ris-tä tu-lee en-si vuon-na mais-te-ri. Kyl-lä-pä Pet-te-rin äi-ti on yl-pe-ä po-jas-taan. Pet-te-ris-tä tu-lee vie-lä suu-ri tie-de-mies.

Pet-te-ril-lä ei o-le tyt-tö-ys-tä-vää. Pet-te-ri is-tuu il-lal-la py-tyl-lä ja lu-kee leh-te-ä, jos-sa on a-las-to-mi-en tyt-tö-jen ku-vi-a. Pet-te-ri lyp-sää pip-pe-li-ään. Pet-te-ri-ä hä-vet-tää. Pet-te-ri ei ha-lu-a lu-ke-a leh-ti-ä. Pet-te-ri ei ha-lu-a lyp-sää pip-pe-li-ään. Pet-te-ri ha-lu-aa vai-mon. Pet-te-ri ha-lu-aa lap-si-a. Pet-te-ri käy ai-ne-jär-jes-tön juh-lis-sa. Siel-lä pu-hu-taan ruot-si-a. Myös Pet-te-ri pu-huu ruot-si-a ai-ne-jär-jes-tön juh-lis-sa. Siel-lä on pal-jon mu-ka-vi-a tyt-tö-jä. Mut-ta mu-ka-vim-mat ty-töt polt-ta-vat tu-pak-kaa. Pet-te-ri ei pol-ta tu-pak-kaa.

An-na nä-kee Pet-te-rin ka-dul-la. An-na ky-syy: Ku-ka tuo on? Se on Pet-te-ri, sa-no-taan An-nal-le. Pet-te-ri o-saa pal-jon kie-li-ä.

An-na al-kaa i-hail-la Pet-te-ri-ä. An-na seu-raa Pet-te-ri-ä kaik-ki-al-le. An-na lä-het-tää Pet-te-ril-le i-hai-li-ja-kir-jei-tä. Pet-te-ri on i-loi-nen. An-na ei pol-ta tu-pak-kaa. An-na pi-tää lap-sis-ta. An-na ha-lu-aa op-pi-a kie-li-ä.

Pet-te-ri sa-noo An-nal-le: mi-nä ha-lu-an si-nut tyt-tö-ys-tä-väk-si, kos-ka si-nä pi-dät mi-nus-ta. An-na sa-noo: mi-nä en pi-dä si-nus-ta. Pet-te-ri sa-noo: mik-si sit-ten kir-joi-tat i-hai-li-ja-kir-jei-tä? An-na sa-noo: po-lii-si! Po-lii-si tu-lee ja vie Pet-te-rin van-ki-laan. Nyt Pet-te-ri on van-ki-las-sa. Van-ki-las-sa on i-so-ja pa-ho-ja se-ti-ä. Pa-hat se-dät lyö-vät Pet-te-ri-ä pää-hän lyi-jy-put-kel-la. Pet-te-rin pää sa-noo: riks räks! Nyt Pet-te-rin pää on rik-ki. Pet-te-ris-tä ei tu-le tie-de-mies-tä. Pet-te-rin äi-ti it-kee: yy-hyy-hyy! An-na nau-raa: hi-hi-hii!

Ö ö Öy öy

Öy-höt-tä-jät.

Ilk-ka on pie-ni poi-ka. Ilk-ka on yk-sin. Öy-höt-tä-jät o-vat i-so-ja poi-ki-a. Öy-höt-tä-ji-ä on mon-ta. Öy-höt-tä-jät öy-höt-tä-vät: öy-höy-höy! Öy-höt-tä-jät nau-ra-vat: hö-rö-hö-rö! Nyt öy-höt-tä-jät nä-ke-vät Il-kan. Öy-höt-tä-jät ot-ta-vat Il-kan kiin-ni. Ilk-kaa pe-lot-taa. Ilk-ka al-kaa it-ke-ä. Öy-höt-tä-jät al-ka-vat nau-raa. Öy-höt-tä-jät lyö-vät Ilk-kaa nyr-kil-lä. Se te-kee ki-pe-ää. Ilk-ka huu-taa: ai-jai-jai! Öy-höt-tä-jät nau-ra-vat: hö-rö, hö-rö! Nyt Il-kal-ta mur-tuu luu. Luu sa-noo riks räks! Se te-kee ki-pe-ää. Nyt Ilk-ka vie-dään sai-raa-laan.

Öy-höt-tä-jät saa-vat an-ka-ran ran-gais-tuk-sen. O-pet-ta-ja sa-noo kai-kil-le öy-höt-tä-jil-le: Hyi-hyi-hyi! Se on hy-vin an-ka-ra ran-gais-tus. Reh-to-ri siir-tää yh-den öy-höt-tä-jän rin-nak-kais-luo-kal-le. Se on vie-lä an-ka-ram-pi ran-gais-tus. Öy-höt-tä-jä jou-tuu pois ys-tä-vi-en-sä luo-kal-ta. Hu-ma-nis-ti sa-noo: öy-höt-tä-jä saa trau-man. Trau-ma on ko-vin pa-ha a-si-a. Mut-ta öy-höt-tä-jä pär-jää uu-del-la luo-kal-la. Öy-höt-tä-jä saa uu-si-a ys-tä-vi-ä. Öy-höt-tä-jä o-pet-taa uu-si-a ys-tä-vi-ä öy-höt-tä-mään. Öy-höt-tä-jä sa-noo: öyh öyh! Ys-tä-vät sa-no-vat: öyh öyh! Nyt öy-höt-tä-ji-ä on en-tis-tä e-nem-män. Kai-kil-la öy-höt-tä-jil-lä on pal-jon ys-tä-vi-ä. On hy-vä ol-la ys-tä-vi-ä, sa-noo hu-ma-nis-ti.

Nyt Ilk-ka pää-see sai-raa-las-ta. Kaik-ki van-hat öy-höt-tä-jät sa-no-vat: öyh öyh! Myös uu-det öy-höt-tä-jät sa-no-vat: öyh öyh! Kaik-ki öy-höt-tä-jät ko-koon-tu-vat Ilk-kaa lyö-mään. Kai-kil-la on yh-tei-nen har-ras-tus. Sel-lai-sis-ta saa pal-jon ys-tä-vi-ä, sa-noo hu-ma-nis-ti.

Hitler, wie ich ihn gekannt habe

Lordin kommentin innoittamana päätin kirjoittaa pari riviä Hitleristä sellaisena kuin olen hänet tuntenut. En sentään ole ikäeronkaan vuoksi tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut vinon pinon Hitler-kirjoja: Marlies Steinertin alkujaan ranskaksi julkaistun elämäkerran saksannoksen, Brigitte Hamannin kirjan Hitlers Wien, Kershawn uuden Hitler-elämäkerran, Sebastian Haffnerin Anmerkungen zu Hitler, joka on suomennettu nimellä Hitler - reunamerkintöjä, ja viimeksi Christian Graf von Krockow'n Hitler und seine Deutschen.

Ensimmäinen, mitä tiesin Hitleristä - hyvin pienenä - oli se, että hän oli saksalainen mies, joka joskus vuosikymmeniä sitten "ampui itsensä ja perheensä" (sanamuoto valittu tahallaan tällaiseksi). Vaikka lienen jo tuolloin kuullut puhuttavan itsemurhasta käsitteenä, tuntui varsin järkeenkäyvältä, että noin luonnoton käyttäytyminen puhutti ihmisiä vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ja sai heitä pohtimaan pahuuden syvintä olemusta ja muita metafyysisiä käsitteitä oikein olan takaa. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä ei ollut Hitlerissä oleellisinta, eikähän hänellä ollut perhettä murhattavaksi, vain vaimo, jonka kanssa Hitler meni naimisiin vasta itsemurhan kynnyksellä. Mahdollisesti "perhe" tuli siitä, että maailmanhistorian rumin YTM, Joseph Goebbels, tappoi tuossa samassa yhteydessä lapsensa ennen omaa ja vaimon itsemurhaa.

Seuraavaksi Hitler esiintyi suomalaisesta sotanäkökulmasta: epäilyttävä ja epäluotettava mies, jonka kanssa meidän kuitenkin reaalipoliittisista syistä oli aikoinaan liittouduttava, kun Stalin, joka oli absoluuttinen pahuus, uhkasi meitä.

Tuttu oli myös angloamerikkalainen Hitler, joka kummitteli 1970-luvulla Korkeajännityksissä - eli Korkkareissa, kuten niitä sittemmin oli tapana kutsua. Vielä 80-luvun puolella tunsin vähän yli kymmenvuotiaita pojankolleja, eikä edes erityisen öyhöttäväisiä, jotka sanoivat isona menevänsä "sotaan Saksaan". Tämä johtui siitä, että he elivät kokonaan Korkkarien maailmassa - siellä, missä liittoutuneet käyvät lakkaamatonta sotaa saksalaisia ja japanilaisia vastaan. He olivat tietysti liittoutuneiden puolella.

Pikkuhiljaa alkoi myös historiallinen Hitler tulla tutuksi, jopa siinä määrin, että hänen nuoruuteensa täytyi yrittää samaistua. Lukioikäisenä sain haltuuni suomenkielisen kappaleen Hitlerin kirjasta Taisteluni, jota jaksoin lukea siihen asti, että juutalaisten syyttely alkoi. Hitlerin siihenastinen rasismi oli suuntautunut lähinnä slaaveihin - "keisarikuntaa slaavilaistettiin", hän julisti. Tuolloin olin jo lukenut Kuohuvasta vuosisadasta yhtä jos toistakin tšekkien pyrkimyksestä saada kielelleen jonkinlainen asema Itävalta-Unkarissa, ja isovanhempien aitosuomalaisuusmuisteloiden ansiosta olin tietysti jo siihen aikaan taipuvainen näkemään minkä tahansa kielen puolustamisen väärtinä asiana. Hitler siis tarkoitti lähinnä tšekkejä, jotka saivatkin ponnisteluilleen tukea keisarilta itseltään ja jotka olivat Hitlerin syrjäisen itävaltalaisen kotiseudun Waldviertelin, Metsäneljänneksen, lähinaapureita. Tšekit olivat tuolloin dynaaminen, heräävä ja teollistuva kansakunta, kun taas Hitlerin kaltaisilla Itävallan syrjäseutujen saksankielisillä ei ollut muuta ylpeydenaihetta kuin se, että he sentään puhuivat maan valtakieltä.

Edelläolevan perusteella ei ole kaukaa haettua nähdä Suomalaisuuden liittoa hitleriläisen ajattelun edustajana.

Sitten Hitler nuorena hamppina Wienin kaduilla. Hän ei oikeasti ole mikään opiskelija, mutta kusettaa äitiään ja kertoo päässeensä taidekouluun, jolloin äiti lähettää rahaa. Minulla oli elämässäni vaihe - kun roikuin ilmassa kahden tiedekunnan välillä noin 24-vuotiaana ja mitä todennäköisimmin podin hoitamatonta depressiota - jolloin elin kuten nuori Hitler, ja perheelläni ei totisesti ollut varaa elättää minua. Mutta onneksi se vaihe meni elämässäni ohi. Hitler juuttui siihen pitkäksi aikaa.

Kuvitelkaa jos olisitte Hitler, ja vielä kuoltuanne nuoruutenne munaukset ja toheloinnit syynättäisiin noin tarkkaan, koska niistä etsittäisiin suuria filosofisia selityksiä pahuuden metafyysiseen ongelmaan.

Hitler sotilaana. Hän ei sotinut Itävallan "puolislaavilaisessa" armeijassa, jossa sotilasvalankin saattoi vannoa omalla kielellään (joskus puolalaisessa Res Publica -aikakauslehdessä, Wien-erikoisnumerossa, oli kuva keisarillis-kuninkaallisen armeijan sotilasvalakirjasten rivistä kaikilla valtakunnan kielillä: ainakin saksaksi, unkariksi, puolaksi, tšekiksi, slovakiksi, sloveeniksi, ukrainaksi, serbiksi, kroaatiksi, jopa italiaksi, koska Trieste ja Trento kuuluivat tuolloin Itävalta-Unkariin), vaan Saksan armeijassa. Hän oli tiettävästi kohtuullisen rohkea eikä välttänyt vaaranpaikkoja; yksinäisenä sutena hän oli mieluummin lähetti kuin kuului joukkueeseen. Aliupseeriksi häntä ei ylennetty, koska hän ei kuulemma ollut johtaja-ainesta.

Radio Jerevanin kirjelaatikko vastaa

K: Miksi käytetään niin paljon muotoa "ahistunut", "ahistus" d:llisen standardimuodon sijasta?

Radio Jerevanin kirjelaatikko vastaa: Koska sitä d:tä tarvittiin sanaa "depressio" varten.

(Radio Jerevan ottaa vastaan myös lukijoiden kysymyksiä vanhassa osoitteessa ploeki_panu ättäntättää hotmail piste com.)

Viikonloppu Leopoldin kanssa

Kylläpä elämä on nopeasti muuttunut. Nyt minulla taitaa olla ensimmäinen viikonloppu vähään aikaan, kun elämäni tärkeä henkilö (jonka tunnette kommenttiosastolta nimellä MariaKristiina) ei ole paikalla, tai kun en itse ole Vaasassa hänen luonaan. Maailma tuntuu merkillisen autiolta ja tyhjältä. Totta kai minulla on pinttyneenä poikamiehenä ollut tiettyjä vaikeuksia tottua siihen, että seuraa yhtäkkiä on ja että yksin ei tarvitse olla, mutta nyt kun olen taas vapaana yhden viikonlopun, niin mitään tekemistä ei ole (kirjojen lukeminen nyt on sellaista, mitä voi tehdä viikollakin) ja kalustamattoman kämpän kirjakasojen päälle leviävä valju, talvinen valo vaikuttaa tavallista masentavammalta.

Luettavana on nyt, tunnelmaan sopien, Hochschildin kirja Kung Leopolds vålnad, Kuningas Leopoldin haamu. Taas yksi ruotsinkielinen historiapokkari siis. (Jonkin verran on varastossakin, tai kesken. Missäköhän hitossa Harrisonin Jarlens sekel taas lojuu avonaisena? Hieno kirja, erittäin yksityiskohtaisia kuvauksia Ruotsin ja siinä sivussa meidänkin maamme keskiaikaisesta arkielämästä. Dick Harrison, joka on nimestään huolimatta umpiruotsalainen, on erittäin suositeltavaa lukemista kaikille historiaan, vallankin keskiaikaan, seonneille friikeille. Jarlens sekelin lisäksi häneltä on taskukirjana saatavissa ainakin Karl Knutsson ja Stora döden.) Kuningas Leopold tarkoittaa Belgian kuningas Leopoldia, joka vuosisadan vaihteessa tuli surullisen kuuluisaksi siitä, että hankki maansa viranomaisten ohi haltuunsa Kongon (nykyisen Zairen) yksityiseksi siirtomaakseen, jossa hän orjuutti paikalliset heimot asevoimin (pitkälti toki paikallisista sotureista värvätyin) raakakumiplantaasien työvoimaksi. Jotta luoteja ei tuhlattaisi, sotilaiden oli tuotava jokaisesta ammutusta luodista ihmisen irtileikattu käsi, ja kun luoteja tietysti tuli tuhlattua, mikä muu auttoi kuin pätkäistä käsiä irti ohikulkijoilta?

Leopoldin tapa hankkiutua Kongon yksinvaltiaaksi on sinänsä kiintoisaa luettavaa: äijä perusti puuhiensa suojaksi epämääräisen bulvaaniseuran, joka esiintyi milloin yhtiönä, milloin humanitaarisena yhdistyksenä, ja riskipääoman ohella tai sijasta hän junaili itselleen rutkasti jonkinlaiseksi kehitysavuksi, köyhien neekeriressukoiden auttamiseksi ja sivistämiseksi, tarkoitettuja rikkaiden filantrooppitätien lahjoituksia. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen edustajille Leopold selitti pyrkivänsä perustamaan Kongoon hansan tai Kreikan muinaisten kaupunkivaltioiden kaltaisia vapaita kauppakaupunkeja, amerikkalaisille hän taas puhui Belgian alaisuudessa toimivan mustan ylipresidentin johtamien afrikkalaisten heimotasavaltojen federaatiosta. Luonnollisesti lähetystyöllä oli merkittävä rooli näissä visioissa.

Jo vuosisatoja aikaisemmin Kongossa oli ollut kristinuskoon kääntynyt paikallinen kuningas, kun portugalilaiset alkoivat käydä kauppaa, mm. orjakauppaa, alueella. Kuningas oli opetellut portugalin kielen ja kävi kirjeenvaihtoa Portugalin kuninkaan kanssa. Kuningas näki kuitenkin portugalilaisten tuhoavan valtakuntansa, kun eurooppalaisia tavaroita himoitsevat alamaiset ryhtyivät niitä saadakseen orjakauppiaiksi ja omistautuivat laajamittaiselle ihmisryöstölle saadakseen hienoa eurooppalaista luksusroinaa. Koska portugalilaiset olivat siinä vaiheessa riippuvaisia halvasta afrikkalaisesta orjatyövoimasta voidakseen rakentaa imperiumiaan nykyiseen Brasiliaan - kuten tunnettua, Brasilia on nykyisellään latinalaisamerikkalaiseksi varsin mustaihoinen maa, myös keskiluokkansa osalta, ja afrikkalaisen kulttuurin, mm. uskontojen, vaikutus on tavallistakin tuntuvampi - he eivät olleet erityisen ihastuneita ajatukseen, että joutuisivat sopimaan tasa-arvoisina neuvottelukumppaneina asioista afrikkalaisen ruhtinaan kanssa ja panemaan uusiksi ja kuriin jo kehittyneen kaupankäyntiverkostonsa. Ei heillä varmaan ollut hallinnollisia eikä lainsäädännöllisiä keinojakaan tehdä niin.

Tuo Portugalin toiminta Kongossa kylläkin muistuttaa minua siitä, mitä olen lukenut taannoin Jon E. Lewisin toimittamasta kirjasta, jonka nimi on muistaakseni The Mammoth Book of Native Americans - Lewis on myös laatinut hienon Villin Lännen mammuttikirjan, The Mammoth Book of the West, josta minulla on The West -nimellä ilmestynyt versio, luultavasti uudempiakin on. Lewis korostaa sitä, että eurooppalaisten vaikutus Pohjois-Amerikassa alkoi jo ennen heidän fyysistä saapumistaan, usein niin, että eurooppalaisten taudit järkyttivät muodostuneiden kaupunkimaisten ja maanviljelyyn perustuvien kulttuurien asemaa esimerkiksi kaupunkeja autioittamalla, puhumattakaan siitä, että eurooppalaisten korkeammalta sivistykseltä leviävät yksittäiset kauppatavarat saattoivat aiheuttaa itse asiassa intiaanikulttuurien taantumista ja sen jo käynnissä olevien sivilisoitumisprosessien katkeamisen. Jos hyväksytään työhypoteesiksi se ajatus, että maanviljelyskulttuuri on lähtökohtaisesti paimentolaisuutta ja metsästäjä-keräilijyyttä fiksumpi ja parempi kulttuuri, niin ainakin hevosten saapuminen Amerikkaan, vaikka ne olivatkin aikansa huipputeknologiaa mahdollistaessaan jalkapatikkaretkiä oleellisesti nopeamman ja vaivattomamman etenemisen maastossa, itse asiassa taannutti Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuurit merkittävällä tavalla, koska paimentolaisuudesta ja metsästäjä-keräilijyydestä tuli hevosten ansiosta kannattavampaa kuin maanviljelystä ja paikallaan asumisesta. Toisin sanoen yritteliäät nuorukaiset ja kehityskelpoiset kansat olivat niitä, jotka nopeimmin palasivat takaisin maanviljelystä edeltäneeseen tilaan. Ne kansat, joita amerikkalaiset intiaaniviranomaiset ja lähetyssaarnaajat 1800-luvulla kokivat työllä ja tuskalla ihmistää maanviljelijöiksi, olivat monessakin tapauksessa itse asiassa olleet maanviljelijöitä siinä vaiheessa kun eurooppalaiset olivat ilmaantuneet maisemiin, mutta olosuhteiden muuttuessa loikanneet kopukan selkään varsin nopeasti. Kun tasangon intiaani julisti ikiaikaisista ajoista saakka ratsastaneensa näillä lakeuksilla (joille ei jumalauta kukaan valkonaama tule pilkkaamaan suurta Manitouta), kyse oli poliittisesta propagandaretoriikasta, jonka intiaanit toki hallitsivat yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin: eihän hänellä (tai ainakaan hänen isoisänsä isällä) edes ollut sitä kaakkia ennen kuin hän osti tai varasti sen eurooppalaisilta tai seuraavaksi itäisemmältä heimolta.

An bhfuil Gaeilge ag Kalle Päätalo?

Menin sitten lupaamaan keltologeille, että pidän esitelmän Kalle Päätalon ja Séamus Ó Griannan yhtäläisyyksistä ja eroista kirjailijoina tammikuussa Tieteen päivillä. Olen jo kauan ollut sillä kannalla, että jotain tuollaista pitäisi kirjoittaa, ja kun ei siihen tietysti kukaan muukaan rupea, niin totta maar se sitten on minun raskas velvollisuuteni. Tai no, raskas velvollisuus mo thóin, velvollisuudentunnostahan minä iiriäkin rupesin harrastamaan, ja nyt siitä on tullut niin kevyt kantamus, että minulla on suorastaan vaikeuksia erota siitä silloinkin kun oikeastaan pitäisi. Eiköhän tästä Päätalo ja Ó Grianna -artikkelistakin tule aika mieluisa velvollisuus loppujen lopuksi. Yksi niistä taannoin ostetuista Moleskineistä on alkanut täyttyä miltei huomaamatta kumpaakin herraa koskevilla muistiinpanoilla, ja Päätaloakin koskevaa materiaalia löytyy kaupunginkirjastosta melko vaivattomasti, vaikka luulin ns. vakavamielisten arvostelijoiden kiertäneen hänet kaukaa. Mitä tulee Séamus Ó Griannaan, häntä koskevaa tavaraahan minulla on nurkat pullollaan, sekä alkuperäisteoksia - novelleja hän kirjoitti kuulemma pari sataa, mutta noin neljännes niistä löytyy tarkkaan panuamastani kahden niteen valikoimasta Cora Cinniúna, josta olen oppinut varsin oleellisen osan iiriäni, ja olenhan minä romaaneistakin jokusen lukenut - että sekundäärikirjallisuutta, ainakin tuon Nollaig Mac Congáilin kokoaman Jonneen Khorduroy answers critics, joka on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta täysin iirinkielinen kokoelma Séamus Ó Grianna -tutkimusta. Tunnustetaan, että en ole lukenut yhtään Päätaloa kannesta kanteen. Olisi pitänyt, sillä 20-vuotiaana olin lähinnä kivesteni pakottamana palavasti rakastunut erääseen kauniiseen, mustatukkaiseen pikku pastorintyttäreen. Hän oli suuri Päätalon ystävä, kun taas minä tunnetusti - vaikka kemian opiskelija tuolloin olinkin - pitäydyin Max Frischin, Hermann Hessen, Friedrich Dürrenmattin, Christoph Heinin, Heinrich Böllin ja Thomas Mannin seurassa. Jos olisin yhtään lukenut Päätaloa, minulla olisi ollut saumoja päästä yhdeksi lihaksi pastorintyttären kanssa - olinhan tuolloin pitkä ja komea uimaripoika.

Séamus Ó Grianna ja Kalle Päätalo, eli Jim Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais Greene ja Kaarlo Alvar Päätalo, olivat molemmat kansankirjailijoita, mutta tekisi mieli miltei sanoa, että yhtäläisyydet päättyvät siihen. Kalle Päätalo oli kotoisin lukutaitoisesta, mutta epäkirjallisesta kulttuurista. Hän oli sitä maakansaa, joka osasi lukea Herran Sanaa ja liikuttua kyyneliin asti Jeesuksen kärsimyksistä ristillä, kuten shiiamuslimit liikuttuvat kyyneliin muistellessaan Kerbelan imaamin ja hänen lastensa kuolemaa - mutta jolle kirjallisuus ja runous olivat syntiä, hienostunutta myrkkyä sielulle. Séamus Ó Griannan kulttuuri taas oli kirjallinen, paitsi että kaikki se kirjallisuus oli suullista, kansanrunoutta. Kukaan ei osannut lukea eikä kirjoittaa äidinkieltään, mutta hyviä juttuja ja sutkeja juttumiehiä arvostettiin, ja seanchaít, perinteensäilyttäjät, ylläpitivät jonkinlaista historiatietoisuuttakin, olkoonkin että "historia" i deras tappning oli lähinnä mytologian ja muistitiedon sekoitusta, seanchasia - ystäväni Ivan Hlinka on tunnetusti vääntänyt siitä iirinkielisen lainasanan suomeen: "sanahassi". Siellä missä muikeat miehet ja "sanahait" (seanchaí) kokoontuvat juttua iskemään, siellä lentää väkevä sanahassi.

Séamus Ó Grianna joutui nuorena töihin, kuten myös Kalle Päätalo. Séamus Ó Griannalle kävi kuten monille muille Tír Chonaillin iirinkielisille pojille ja tytöille, jotka joutuivat protestantille rengiksi tai piikomaan. Protestantit olivat Donegalin kreivikunnassa tietenkin periaatteessa samaa Ulsterin skottilaisperäistä protestanttiväestöä kuin nykyisen Pohjois-Irlannin puolella. Kulttuuriin heillä on perinteisesti ollut samanlainen asenne kuin Päätalon selkosten ihmisillä - jollei se ole varsinaisesti jumalatonta, niin ainakin se on turhuutta. Kuitenkin juuri näiden keskuudesta Séamus Ó Grianna sai ensimmäiset kirjalliset virikkeensä - heillä kun oli usein Rabbien - Robert Burnsin - runokirjoja hyllyssään.

В Финляндии всегда война

Sinisen kirjan marginaalissa pohdittiin itsenäisyyspäivän yksipuolisen sotilaallista sisältöä viitaten Mytypon ja Sivustan alulle panemaan keskusteluun. Blogistikollegamme Sivusta oli kehdannut kysyä, eikö meillä suomalaisilla ole muita sankareita kuin ainaiset sotaveteraanit. Luonnollisesti kommenttiosastossa alkoi heti hirmuinen sota, kun isänmaallisuususkonnon uskovaisimmat alkoivat toistella liturgisia kaavoja hieman horjuvalla kieliopilla: he antoi kaikkensa, hengensäkin (sic!). Sivustaa syyteltiin automaattisin selkäydinreaktioin sotaveteraanien mollaamisesta, vaikka hän oli suunnilleen rautalangasta vääntänyt, että hänen tarkoituksensa ei ollut sotaveteraanien parjaaminen, vaan pikemminkin jonkinlaisen kunnian hakeminen myös sodan jälkeisille sukupolville.

Tästä tulee mieleeni, että pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli puhetta jostain huijarista, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen laillisesti, jotain porsaanreikää hyödyntäen, muhevan summan riihikuivaa fyffeä esiintymällä pelkästään bulvaaniksi perustetun sotaveteraaniyhdistyksen asiamiehenä ja kauppaamalla ihmisille rankasti ylihinnoiteltuja sotaveteraanien tukitarroja ja muuta vastaavaa rihkamaa. Minä en malttanut olla kirjoittamatta kuukausiliitteen yleisönosastolle kirjettä, jossa totesin, että nykymaailman aikoina, kun sotaveteraanit ja sotamuistot on nostettu täysin arvostelun yläpuolelle, on varsin hyvä liikeidea kaupitella ihmisille isänmaallisuusmielikuvia, ja että olisi epärealistista kuvitella, etteivät selvät huijarit ja epärehelliset tai moraalittomat pönkäleliikemiehet käytä hyväkseen tällaista mahdollisuutta jujuttaa ihmisiä heidän syyllisyydentunteisiinsa vetoamalla.

Seuraus oli varsin arvattava: seuraavassa kuukausiliitteen numerossa muistakin yhteyksistä ankarana militaristina tunnettu reserviupseeritar nimeltä Jenni Tammi kirjoitti minulle vastineen, joka oli niin täynnä asiattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksia, että näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi ehkä aivan yleisen lainkuuliaisuuden nimissä pitänyt haastaa hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Merkillepantavaa on, että hän keskittyi viestintuojan tappamiseen. Hänen mieleensä ei ensinkään juolahtanut, että sotaveteraanien muistoa ei todellakaan kunnioiteta väärinkäyttämällä sitä ilmeiseen huijaukseen, saati sitten vaikenemalla huijaukset kuoliaiksi.

Tuntuukin suoraan sanoen siltä, että häntä itseäänkään ei voisi sotaveteraanien kunnia vähempää kiinnostaa. Pikemminkin hän haluaa puolustaa omaa ja kaltaistensa oikeutta pahentua milloin mistäkin asiasta sotaveteraanien nimissä ja ryöstöviljellä näitä joko vallankäyttö- tai rahanrohmuamistarkoituksiinsa. Ne, jotka lyövät mynttiä isänmaallisuudella, ovat oikeastaan samalla asialla kuin Jenni Tammi, ja hän osoittaa nimenomaan solidaarisuutta heikäläisille.

Se mikä tässä ottaa koteloon ei ole sotaveteraanien kunnianpalautus, joka on sinänsä ihan hyvä asia. Tosin haluaisin kyllä vilpittömästi tietää, kuka heiltä on kunniaa ollut viemässäkään lukuunottamatta kourallista taistolaiskakaroita meikäläisen kapalovauva-aikoina. Ärsyttävintä on, että sotaveteraanit ja sotamuistot valjastetaan palvelemaan milloin mitäkin lievästi sanoen epäilyttävää asiaa - poliittista tai liikeasiaa. Kuten Sivusta huomautti, sodan ylikorostaminen merkitsee isänmaan muiden saavutusten enemmän tai vähemmän tietoista väheksymistä. Sen sijaan että sotaveteraanien ansiot nähtäisiin kannustimena rakentaa isänmaata rauhan aikana, ne toimivat pikemminkin tekosyynä lyödä lossiksi heti kun pakolliset isänmaallisuuskuviot eli armeija on suoritettu.

Suhtautuisin paljon vähemmällä ärtymyksellä sotamuistojen rehabilitointiin, jos se merkitsisi oikeaa piristysruisketta kulttuurille. Jos Suomessa olisi oikeasti, eikä vain eräiden oikeistolaisten märissä unissa ja kuvitelmissa, sensuroitu merkittävä osa kotimaista kirjallisuutta ja ajettu kirjailijoita maanpakoon, Neuvostoliiton kaatuminen olisi merkinnyt, että kuvamme isänmaan historiasta ja kulttuurista olisi monipuolistunut ja rikastunut. Todellisuudessa tapahtui vain se, että kaikki kriittiset ja analyyttiset äänet leimattiin taistolaisiksi ja kommunisteiksi - myös sellaiset, joilla oli oikeasti jotain merkittävää sanottavaa - ja lattea isänmaallisuusdiskurssi, joka sinänsä ei ollut koskaan ollut varsinaisesti kielletty, nousi hegemonisempaan asemaan kuin mikään taistolaisuus ikinä.

Mikä vielä pahempaa, uusi "vapaus" ei ole tuottanut kovin merkittävää kulttuuria eikä taidetta, jossa tätä uutta "isänmaallista" näkökulmaa olisi sovellettu. No, elokuvataiteen puolella voi mainita Rukajärven tien tai Hylätyt talot, autiot pihat, mutta jälkimmäinen kertoo enemmänkin siviilien ja evakkojen osasta kuin rintamasodasta. Mitä tulee kirjallisuuteen, Antti Tuurin Talvisota on tekstinä jo vanhempaa perua, eikä oikeastaan ole mikään läpimurto - Marko Tapion Arktinen hysteria on mielestäni samalla dokumenttiromaanin saralla merkittävämpi. (On suomalaisen kirjallisuuden suuria ja tuskallisia menetyksiä, että se kirja jäi kesken.) Sotakirjoja ja sotamuisteluksia on tässä maassa painettu jo vuosikymmeniä, ja siitä suuresta tulvasta on vaikea seuloa esiin todella merkittäviä teoksia.

Uusi isänmaallinen oikeaoppisuus on kulttuurisesti vahingollista sikälikin, että nykyisen ilmapiirin vallitessa taiteellisesti kunnianhimoisen kirjailijan on vaikea tarttua sota-aiheeseen, vaikka mieli tekisikin: olisihan materiaalissa dramaattisia aineksia sen seitsemään seikkailuromaaniin. Kaikki nimittäin tietävät tasan tarkkaan, että kukaan ei lukisi sotaromaania tarinana eikä taideteoksena, vaan sotahistoriaan seonneet välimerkkierootikot keskittyisivät etsimään siitä asiavirheitä, joita he monomaanin innolla siitä myös löytäisivät ja tuomitsisivat koko kirjan roskaksi niiden perusteella; liturgiaväki puolestaan julistaisi kirjan ihan varmuuden vuoksi veteraaneja loukkaavaksi, koska ei ymmärtäisi sitä sanataiteena; ja jos kulttuuriälymystö puolustaisi kirjaa (mihin sinänsä ei voi luottaa, koska merkittävä osa kulttuuriälymystöstä on kääntänyt takkinsa uusien tuulten suuntaan), sekään ei tekisi tätä kirjan taiteellisten ansioiden takia, vaan periaatesyistä. (Kyllähän kulttuuriälymystö aikoinaan puolusti Rintalan Sissiluutnanttiakin, joka on sentään oikeasti aika keskinkertainen ja helppo kirja. Toisaalta taas isänmaallisuusväki paheksui Rintalan suurromaania Nahkapeitturien linjalla, ei siksi, että se on sanomaltaan aika kekkoslais-suomettunut, vaan siksi, että Rintala oli kehdannut mennä Mannerheimin pään sisään ja kirjoittaa Mannerheimin sisäistä monologia.) Näissä olosuhteissa kukaan ei taatusti viitsi ruveta kirjoittamaan sitä suurta ja kirjallisesti hyvää sotaromaania, koska kaikki tietävät, että siitä saisi vain paskaa niskaansa.

Uudislähedys Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda

Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdo däällä, hyvää ildaa.

Gansainvälised arvioindilaidogsed ovad jälleen arvioineed Suomen gilpailugyvyn maailman barhaagsi. Elingeinoelämän edujärjesdöd ovad väliddömäsdi ilmoiddaneed Suomen olevan daloudellisen gatastrofin bardaalla ja darvitsevan syvällegäyviä muudogsia gilbailugyvyn barandamisegsi.

Gansainvälised arvioindilaidogsed ovad dodenneed suomalaised goululaised maailman barhaigsi mademadiigassa ja luonnondiedeissä. Suomalaisuuden liiddo on väliddömäsdi ilmoiddanud, eddä baggoruodsin boisdaminen on välddämädöndä, jodda suomalaised goululaised bärjäisiväd baremmin mademadiigassa ja luonnondiedeissä.

Gansainvälised arvioindilaidogsed ovad arvioineed sugubuolden dasa-arvon dodeuduneen Suomessa boiggeugsellisen hyvin. Gaiggi arvaavad jo, midä suomalaisden naisden edujärjesdöd ovad siidä sanoneed.

Hyvää idsenäisyysbäivän jadgoa, doivoddaa Ynjevi Nääbiöinen Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda. Balaamme eedderin aalloille juuri silloin gun meidä vähiden ododadde, doivomisesda buhumaddagaan.

"Prinsessojen draaman halu"

Ilmeisesti entisen Lapin läänin pääkaupungissa majaileva Hämärää länkytystä -blogin pitäjä (hänen etunimensä on Mikko - ettei vain olisi teeveestä, anteeksi, Usenetistä tuttu Mikko Salo?) on antanut psykonarttuilulle kovin proosallisen selityksen: kun nuori nainen leimaa miehen, jonka seuraan on itse etsiytynyt ja jonka sitten oikkunsa vuoksi haluaa heittää mäkeen, hän on kokevinaan miehen käytöksen uhkaavana luodakseen tylsään elämäänsä jännitystä ja draamaa. Tällainen kuulostaa kaikessa banaaliudessaan suorastaan uskottavalta, mutta koska toiselle osapuolelle - varsinkin jos hän on ns. kiltti mies, jolle on oikeasti profeministin kunnia-asia olla leimautumatta naisten ahdistelijaksi - voi olla vuosien harmi ja tuska tästä prinsessojen oikkuilusta, olen kyllä sitä mieltä että tällainen pistää oikeasti todella vihaksi, jos Mikko on oikeassa.

Hankkikaa akat ihan oikeasti elämä, älkääkä inuko sitä draamaa jonkun muun kustannuksella. Saatte meinaan joutua siitä itse maksamaan, kun jollakulla tämän maailman panulla keittää yli niin pahasti, että hän päättää järjestää teille jännitystä oikein urakalla. Enkä todellakaan tarkoita mitään konepistoolijoukkomurhia, jollaisia toki ahdistuneet opiskelijanuorukaiset ovat järjestäneet nuorten naisten päänmenoksi merentakaisessa sivistymättömässä maassa - nuorten naisten mielenrauhalle kun tuntuu olevan liiaksi sekin, että joku rupeaa panuilemaan ja sanomaan heille avoimesti, miltä se heidän harjoittamansa runttaaminen tuntuu.

Applebaumin Gulagin historia

Kävin lauantaina Helsingissä ja tapasin Veran - jämähdimme syömään jäätelöä (siitäköhän tämä sairas ja vilustunut olo tällä kertaa tuli) niin pitkäksi aikaa, että pääsin lähtemään vasta iltakuuden junalla. Oksana oli periaatteessa kiinnostunut tapaamaan meidät illalla jahka pääsisi ompeluseu- ei kun kurssilta, mutta minä olin tietysti hukannut hänen puhelinnumeronsa. Lankesin taas ostamaan ihan turhia venäläisiä kirjoja (no, hyvällä tahdolla voi sanoa, että tsaarinvallan viimeisten vuosien liberaalipoliitikko Miljukovin muistelmat antavat lisävalaistusta Venäjän vallankumoukseen - minähän en ole aivan luopunut haaveista kirjoittaa joskus jotain merkittävää Neuvostoliiton synnystä ja alkuvaiheista), mutta Akateemisesta löytyi Anne Applebaumin Gulagin historia, joka minun piti hankkia itselleni jo vuonna miekka ja kivikypärä.

Voisi luulla, ettei Applebaumilla olisi kovin paljon uutta sanottavaa siihen, mitä Solzhenitsyn ja kumppanit ovat jo kirjoittaneet asianomaisesta aiheesta, mutta itse asiassa kirja on oikeasti hyvä ja merkittävä lisä aiempiin tietoihin. Esipuheessa Applebaum on samoilla linjoilla kuin itse satuin olemaan oman lisensiaattityöni johdannossa: hän hakee syytä Neuvostoliiton hyssyttelyyn vasemmistovirtausten lisäksi toisesta maailmansodasta, siitä, että lännen oli kovin vaikea luopua mukavasta kuvitelmasta, joka esitti Hitleriä vastaan käydyn sodan yksiselitteisenä hyvän ja pahan taisteluna. Kirjoitin itse lisuriluonnokseni alussa, että "toinen maailmansota" oli - kuten erään anglosaksislähtöisen hakuteoksen esipuheessa sanottiin - jo itsessään, käsitteenä, angloamerikkalainen tulkinta. Esimerkiksi amerikkalaiset kuitenkin tarvitsivat ja tarvitsevat tätä tulkintaa oman yhteiskuntansa koossapitämiseen, sellaiseksi kansalliseksi myytiksi, joka voi yhdistää maan asukkaat ihonvärirajojen yli.

Applebaum on yrittänyt edes hieman systematisoida kuvaa Gulagin historiasta. Esimerkiksi Solzhenitsynin kuvaama Gulag on tavallaan ajaton ja absolutisoitu työleiri. Applebaumin mukaan leirien olot muuttuivat ja kehittyivät ajan mukaan. Kaksikymmenluvulla oli olemassa hirveitä kidutusleirejä, kuten pahamaineinen Solovetskin saaristo Jäämerellä - entinen luostari, kuten itse asiassa erinäiset muutkin vankilat, mm. Suhanovkan pahamaineinen tutkintovankila lähellä Moskovaa - mutta toisaalta kaksikymmenluvun Neuvostoliitossa kukoistivat esimerkiksi koululaitoksen piirissä kaikenlaiset kokeilut (niistä saa hyvän kuvan lukemalla esimerkiksi desantti Kerttu Nuortevan salanimellä Irja Niemi kirjoittaman kirjan "Neuvostokasvatti", joka ilmiselvästi päälleliimattua viimeistä lukua lukuunottamatta on selvästi luotettava sekä 20-luvun neuvostolapsuuden että Gulagin kuvaus), joten ilmeisesti näiden kuri(s)tushuoneiden rinnalla toimi jonkinlaisia humaaneja mallivankiloita, tai (mikä todennäköisempää) lepsuilupaikkoja, joissa vartijat olivat niin kännissä ja lahjottavissa, että niistä pystyi karkaamaan suunnilleen pihalle kävelemällä. Vuoden 1937 suuri puhdistus merkitsi ilmeisesti myös vankileireissä ryhtiliikettä ja pyrkimystä kurin yhtenäistämiseen (lue: yleiseen julmentamiseen).

Yleisesti ottaen voitaneen kuitenkin sanoa, että Gulagin julmuus oli lähinnä irtaalleen lasketun reuhaaja- ja öyhöttäjäsakin julmuutta. Hitlerin keskitysleireissä ihmisiä tapettiin teollisesti, suunnitelmallisesti ja tahallaan. Gulagissakin näin tehtiin osan aikaa, mutta enimmältään heidät vain jätettiin väkivaltaisten roistojen armoille. Suurelta osin Gulag olikin itse asiassa säännöistä huolimatta ja niiden systemaattisen laiminlyönnin ja noudattamattomuuden tuloksena syntynyt yhteisö, jota voi jossain määrin jopa pitää eräänlaisena libertariana. Kuten todellisuuden libertariassa varmasti kävisi, myös Gulagissa valta valui häikäilemättömimmille eli blatnyjeksi ja avtoritetyksi kutsutuille ammatti- ja väkivaltarikollisille, mafiosoille ja alamaailmalle. Tietystihän Solzhenitsynkin korosti sitä, että oikeat rikolliset - "sosiaalisesti läheinen aines" - esiintyivät leireillä puolittain vartijan lailla ja heidän alamaailman lakinsa nousi käytännössä osaksi leirielämän sisäistä kuria. Applebaum tietää kuitenkin kertoa vielä groteskimmasta ilmiöstä eli siitä, että pätevänä organisaattorina kunnostautunut rikosvanki nousee ikään kuin puolivahingossa vartijaksi, jopa leirin hallintoon. Isovenäläiseen nationalismiin ja siihen elimellisesti kuuluvaan juutalaisvastaisuuteen taipuvainen Solzhenitsyn esitti jossain yhteydessä leirimaailman legenda Naftali Frenkelin jonkinlaisena juutalaisen salaliiton etäispäätteenä, henkilönä, joka on samanaikaisesti vartija, vanki ja vielä herra ties millainen kansainvälinen seikkailija.

Applebaum tuo tähänkin tapaukseen hieman selvyyttä: Frenkel oli ilmeisesti vain jonkinlainen huijarinsorttinen kauppias, joka päätyi vankileireihin jonkin liian rohkean välistävedon tuloksena, mutta juuri välistäveto- ja junailutaitojensa ansiosta onnistui keppostelemaan itsensä koko vankileirien saariston hallinnossa korkealle pallille. Vastentahtoisesti on pakko olla hieman imponeerattu siitä, että mies pystyy nousemaan vangista vankilalaitoksen johtoportaaseen. Mutta juuri tämä oli yksi Gulagin paradokseja.

Gulagin anti maailmankirjallisuudelle rajoittunee toistaiseksi useimpien mielessä Solzhenitsynin tuotantoon, mutta paljon muutakin aiheesta on kirjoitettu, toki enimmäkseen muistelmia, ei fiktiota. Vanhalla Venäjällä senaikainen Siperian-karkotus antoi aiheen monien muistelmien lisäksi Dostojevskin optimistisimpaan kirjaan Muistelmia kuolleesta talosta - kyllä vain, minusta se on yksi maailman optimistisimpia ja lohdullisimpia kaunokirjallisia teoksia, koska siinä Dostojevski uskaltautuu avoimesti myöntämään, mikä häntä lohduttaa ja pitää hengissä pahassa maailmassa: aito ja teeskentelemätön nöyryys maalaiskansan vilpittömän hurskauden edessä. Dostojevskissä on paljon älykkö-öykkäriä, jollainen itsekin olen, mutta Kuollut talo synnyttää vaikutelman miehestä, joka uskoo aidosti siihen, että hän on päässyt intellektuelliksi vain näiden köyhien ja yksinkertaisten ihmisten armosta ja on siksi velvollinen palvelemaan heitä.

Solzhenitsyn on monessa suhteessa samanlainen luonne kuin Dostojevski, ellei peräti jonkinlainen epigoni. Romaanissaan Ensimmäinen piiri - jonka sensuroimaton versio pitäisi muuten lopultakin saada suomeksi - hän antaa alter ego -hahmonsa Gleb Nerzhinin hakeutua vankilassa talonpoika Spiridonin seuraan tutustuakseen tuohon Dostojevskin ylistämään juurevaan kansaan. Spiridon on mielestäni realistisempi hahmo kuin Dostojevskin kuvaama kansa - realistinen hyvässä ja pahassa, tavallaan kyyninen ja tavallaan ei. Ennen muuta Spiridon on ihmiseläin, perheenisä, jolle on luonnollista pariutua, lisääntyä ja huolehtia lapsistaan, mistä hän kertookin liikuttavan tarinan: kun Spiridon poikineen oli orjatyöläisenä saksalaisella verstaalla, verstaan mestari löi Spiridonin poikaa, ja Spiridon kävi sydämistyneenä mestarin kimppuun. Kun idän oikeudeton orjatyöläinen Natsi-Saksassa löi herrakansan edustajaa, kuolemantuomio oli varma. Mutta saksalainen mestari ei tapattanut Spiridonia, ei ilmiantanut häntä natseille, vaan hänen vihansa lientyi ja hän sanoi Spiridonille huonolla venäjällä: Mine ise. Sine ise. Mine ymmerte. Myös Spiridon "ymmersi" ja antoi vuosien kärsimykset koko Saksan kansalle anteeksi, koska heidän joukostaan sentään löytyi edes yksi, joka osasi tuoda ajatuksen kansallisuusrajat ylittävästä yleisihmisyydestä ja inhimillisyydestä Spiridonin ulottuville sellaisessa muodossa, että hänkin sen ymmärsi.

Tervetuloa Kellarinloukkoon!

Tämä on uusi, salainen blogini Kirjoituksia kellarista (venäjää osaamattomille tiedoksi, että sitä nimenomaan tarkoittaa tuo Zapiski iz podpol'ja). Unicode tuli valittua koodausmuodoksi ihan vahingossa, mutta ei kai se ole haitaksikaan - oletan, että se helpottaa esimerkiksi puolalaisten kirjailijoiden nimien kirjoittamista.

Ensimmäinen kokeilu

Katsotaan.