Pari tuoretta typeryyttä maahanmuuttokriitikoilta

Maahanmuuttokriitikoiden hölmöyttä ja laumasieluisuutta on mahdotonta yliarvioida. Kun hiljattain kirjoitin Paljastettuun buddhalaisten kansojen keskuudessa ilmenneestä fundamentalismista, kommenttiosaston suunsoittaja sanoi, että buddhalaisiin ei kohdistu vihamielisyyttä, koska heidän keskuudessaan ei ole maahantuotuja raiskaajia.

Paitsi että Suomen Turussa todellakin tapahtui 1990-luvun alussa räikeä joukkoraiskaus, jossa uhri oli alun toisella kymmenellä ja syylliset, neljäkö heitä nyt oli, kaksikymppisiä vietnamilaissällejä (mahdollisesti etnisiä kiinalaisia, joita huomattava osa vietnamilaisista pakolaisista on). Nämä orientaaliset veikot olivat ihan oikeasti ”maahantuotuja”, eli siis kiintiöpakolaisia. Somalit eivät ole – he ovat joko tulleet maahan spontaanisti tai perheenyhdistämisen myötä, jolleivät suorastaan ole syntyneet täällä.

Kommentoijan väitteet olivat siis alusta loppuun sitä paljon puhuttua muunneltua totuutta, eli siis ihmisten kielellä valetta ja paskapuhetta: Suomessa todellakin on buddhalaisesta kulttuurista maahantuotuja miehiä, jotka todellakin ovat syyllistyneet raiskauksiin. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että buddhalaisia tai vietnamilaisia olisi leimattu raiskaajakansaksi tai raiskaajakulttuuriksi. Se on aivan oikein, koska kuitenkin suurin osa Suomessa asuvista vietnamilais-, buddhalais- tai kiinalaismiehistä ei ole syyllistynyt raiskauksiin. Sitä vastoin somalit ja muslimit on leimattu raiskaajakansaksi. Se taas on väärin, koska suurin osa Suomessa asuvista somali- ja muslimimiehistä ei myöskään ole syyllistynyt raiskauksiin.

Edes suomalaisia miehiä ei ole oikein järkiään leimata raiskaajiksi, vaikka täällä ilmeisesti suojellaankin systemaattisesti esimerkiksi niitä urheilujoukkueiden poikia, jotka tyhmyyden joukossa tiivistyessä voivat syyllistyä moisiin rikoksiin. Nuoruudestani muuten muistan, että busseja ja junia terrorisoivat silloin ennen vanhaan arvaamattomat, juopot nuoret urheilijat. Eräs bussireissu on painunut mieleen 80-luvun lopulta: Heinolasta tai Lahdesta (tiedättehän te sen Pieru- ei kun Vierumäen urheiluopiston) onnikkaan nousi kaksi juopunutta röyhkeää urheilijaa, jotka ahdistelivat matkustajia, tekivät avoimia ja karkeita seksuaalisia ehdotuksia nuorelle bussiemännälle ja poistuivat lopulta Joroisissa, joka poikien puheista päätellen ei ollut heidän oikea määränpäänsä, mutta suosittu ryypiskelypaikka, osuvasti nimetty motelli Joronjälki, houkutti heidät – heh – joron jäljille.

Sekin esimerkki vain osoittaa taas kerran, että ongelma eivät ole buddhalaiset, jainalaiset, muslimit eivätkä edes hurjat ja villit peniskotelosavolaiset, vaan ihan kaikenuskoiset ja kaikenväriset nuoret miehet, silloin kun heidän annetaan hillua känni- ja/tai/eli hormonipäissään. Nuoret miehet tekevät suurimman osan rikoksista, ja nuoriin miehiin on viisasta suhtautua tietyllä varovaisuudella ja varauksella. Silti olisi järjetöntä pyhittää koko elämänsä nuorten miesten vihaamiselle ja nuoria miehiä demonisoivalle vihapropagandalle sillä tavalla kuin halla-aholaiset, persut eli hompanssit haaskaavat elämänsä vihaamalla systemaattisesti maahanmuuttajamuslimeja. Tässä kohdassa pitää siteerata Jussi Jalosta Todellisuus-foorumilta, koska hän nyt vain sanoi asian paljon paremmin kuin minä koskaan (hakasuluilla on merkitty kohdat, joissa oikeakielisyysnatsina olen muokannut hänen kielenkäyttöään vähemmän paperiseen suuntaan):

”On siis tilastollisesti todistettavissa, että nuoret miehet ovat ylivoimaisesti suurin rikoksien tekijäryhmä. Hyvä on. Merkitseekö tämä sitä, että meidän kaikkien olisi [...] ol[tava] tästä asiasta peloissamme ja hyväksy[ttävä] tämä pelko osaksi identiteettiämme? Olisiko meiltä perusteltua ja rationaalista perustaa koko elämämme nuorten miesten pelkäämiselle ja suunnitella arkipäivämme ja ennakkoasenteemme sen mukaan? Pitäisikö vieläpä julistaa, että koska näillä pelkotiloilla on vankka tilastollinen pohja, ne ovat suorastaan tieteellisesti perusteltuja? Voisiko vieläpä väittää [...] mois[ten] pelkotil[ojen] todist[avan], että nii[stä kärsivä] henkilö on tosiasiassa älykäs ja fiksu ihminen?”

”Itse olen elänyt siinä vanhemmiltani omaksumassani typerässä käsityksessä, että pelkotilat eivät ole mikään hyve, vaan paremminkin [...] jotain sellaista, mistä ihmisen pitäisi pyrkiä parhaansa mukaan pääsemään eroon. Siltä varalta[, että] tämä herättää lisäkysymyksiä, [...] voin kertoa[,] että tämä on nyt taas sellainen kuuluisa arvovalinta.”

”[J]os tiedoilla nuorten miesten rikollisuudesta on tarkoitus herättää huolta heidän sosiaalisesta tilanteestaan, saada ihmiset huomaamaan nämä ongelmat ja esittää ratkaisuja heidän olojensa parantamiseen, kyse ei ole pelon tai vihan lietsonnasta. [...] [J]os näillä tiedoilla pyritään tosiaan herättämään aktiivista, kollektiivista pelkoa nuoria miehiä kohtaan, esitetään nuorten miesten yleensä olevan jonkin tilastollisen yliedustuksen vuoksi mahdollisia sopeutumattomia aikapommeja tai peräti yritetään sulkea vastakkainasettelun kautta nuoret miehet yhteiskunnalle ei-toivottavaksi ulkopuoliseksi ryhmäksi, kyse on kuvailemastani propagandasta, jota siis voidaan kutsua vihapuheeksi.”

”Mainitaan nyt vielä lisäksi siitä, että propagandalla voi olla myös seurauksensa. Esimerkiksi muslimeille vihamielisten näkemysten valtavirtaistumisella on katsottu olevan yhteytensä myös islaminuskoisia kansalaisia vastaan kohdistuvan rikollisuuden kasvuun. Vuonna 2010 raportoi Exeterin yliopisto muslimien vastaisten viharikosten lisääntymisestä Isossa-Britanniassa. Euroopan muslimien tutkimuskeskukselle mainitun selonteon laatineet tohtori Jonathan Githens-Mazer ja entinen Scotland Yardin erikoisyksikön etsivä Robert Lambert totesivat väkivaltarikosten pääsyyksi nimenomaan tiedotusvälineiden ja poliitikkojen ilmaisemat avoimen muslimivihamieliset näkemykset.”

Kuten aiemminkin olen kysynyt: tilastollisin perustein meillä olisi paljon enemmän syytä kavahtaa nuoria miehiä kuin maahanmuuttajia, mutta onko silti järkevää, moraalista tai toivottavaa julistaa kaduilla, aitovierillä ja synagogissa, että nuoret miehet ovat maailmansalaliitto, joka just'kohta romahduttaa länsimaisen kulttuurin? Auttaako sellainen leimaaminen villejä ja irrallisia nuorukaisia löytämään itsensä ja vakiintumaan elämään?

Tämä tästä. Toinen ja tärkeämpi tuore typeryys on se kansalaisaloite, jossa vaaditaan lakia maahanmuuttajarikollisten karkottamisesta. Nyt on osoittautunut, että voimassa oleva laki on maahanmuuttajarikollisia kohtaan jopa ankarampi kuin aloitteessa vaadittu. Aloitteessa näet on puhe ainoastaan vakaviin rikoksiin syyllistyneistä ulkomaalaisista, kun taas nykyisen lain nojalla maasta voi ajaa suhteellisen lieviäkin pikkurötöksiä tehtailleen.

Aloitteen alullepanija on sittemmin itsekin myöntänyt, että hänellä ei ollut aavistustakaan nykyisen lain sisällöstä. Hän oli ilmeisesti lukenut Eiran Erehtymättömän tai jonkun tämän hännystelijän blogista, että maahanmuuttajarikollisia hyysätään eikä karkoteta koskaan. Alan miesten sielunrakenteeseen on vuosikausien toistolla ohjelmoitu ajatus, että kaikki valehtelevat tästä asiasta paitsi ne hyvät ja oikeamieliset valkoisella hevosella ratsastavat ritarit, joita maahanmuuttokriitikoiksi kutsutaan. Toisin sanoen, vaikka joku olisi hänelle tai niille muille aloitteen allekirjoittajille kertonut, että sellainen laki jo on, hän ei ole luottanut tähän: totuus tulee lapsenmielisten ja Scripta-bloggauksia imeväisten maahanmuuttokriitikoiden suusta, ja kaikki muut kuuluvat hirveään salaliittoon, joka haluaa vaihtaa väestön ja laillistaa raiskauksen.

Karkotuslakia sovelletaan ja maasta karkotetaan satoja ulkomaalaisia vuosittain – vaikka maahanmuuttokriitikot jankkaavat, että ketään ei muka karkoteta ja että karkottamiseen muka ei olisi lainsäädännöllisiä keinoja. 

Olen jo vuosia sanonut, että maahanmuuttokriitikoiden vaatimukset voidaan jakaa kahteen luokkaan: ne, jotka on jo toteutettu, ja ne, joita ei voida toteuttaa purkamatta oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Kuten useat maahanmuuttokriitikot ovat aika suoraan myöntäneetkin (”vihaan ihmisoikeuksia”, ”yhdenvertaisuusperiaate on ongelmallinen”), heidän tarkoituksensa on juuri oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien alasajo – viime kädessä ”valkoisten heteroseksuaalisten autolla ajelevien viinaa juovien lihansyöjämiesten” nostaminen etuoikeutetuksi ryhmäksi, jolla on enemmän oikeuksia kuin meillä muilla. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi he luovat epävarmuutta ja pelkoa – epäluottamusta lakia kohtaan.

Oikeusvaltiota kohtaan on sinänsä helppoa lietsoa epäluuloa. Oikeusvaltio pyrkii takaamaan kaikkien oikeudet, mutta muodollisuuksia noudattavana se on usein tyly ihmisten omaa oikeustajua ja spontaaneja tunteita kohtaan: suurin oikeus on usein suurin vääryys, kuten Olaus Petrin tuomarin ohjeissa Ciceroa mukaillen sanotaan. Esimerkiksi Johan Bäckmanin ja hänen kannattajiensa toiminta on meidän isänmaallisten suomalaisten mielestä tuomittavaa ja vahingollista, mutta se ei ole johtanut syytteisiin eikä tuomioihin, koska dosentti on osannut varoa lain karikoita: hänen temppunsa eivät ole täyttäneet minkään rikoksen tunnusmerkistöä. Sellaisen nuorallatanssimestarin edessä oikeusvaltio on usein voimaton, sillä – lainataanpa taas Olaus Petriä – ”ei laki hyväksy kaikkea, mitä se ei rankaise, sillä ei lakikirja saata kaikkia rikoksia luetella”.

Tämän takia onkin tapana puhua lain porsaanrei'istä. Oikeusvaltiossakin pärjää parhaiten se, joka osaa käyttää näitä porsaanreikiä hyväkseen. Sen takia tavallisen ihmisen näkökulmasta laki tosiaan tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja epätasa-arvoiselta. Laki sinänsä tuntuu olevan ristiriidassa itse demokratiaa vastaan, koska laki vaikuttaa olevan niiden puolella, jotka lakia osaavat parhaiten käyttää omaksi hyväkseen ja omien käsitystensä puolustelemiseksi. Olaus Petrin tuomarinsäännöt kelpaavat tähänkin yhteyteen: ”missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan”.

Toisaalta monet ”kansan” mielestään kokemat epäoikeudenmukaisuudet juontuvat juuri tuomarinohjeista ja muista yleisistä oikeusperiaatteista, jotka ”kansa” näkee esteinä oman käsityksensä mukaiselle oikeudelle ja kohtuudelle. Tuomarinohje sanoo, että jos asia on epäselvä, todistustaakka kuuluu syyttävälle osapuolelle, ei syytetylle: ”vaaran kärsijä saakoon hyödyn, ja hyödyn saaja kärsiköön vaaran”. Voimakkaita tunteita herättävien rikosten uhrit, kuten raiskatut tai murhatun omaiset, haluavat edes jonkun kärsivän kuten he kärsivät, jolloin he olisivat valmiit heittämään syyttömänkin tyrmään oman tuskansa hyvitykseksi. Heidän mielestään vaaran tulisi siis kokonaan olla vaaran kärsijän kannettavana.

Tällainen kostonhimo on tuiki ymmärrettävää ja inhimillistä, ja juuri siksi meillä on oikeuslaitos ja järjestäytynyt yhteiskunta. Oikeutettukin kostonhimo kasvaa nimittäin helposti tolkuttomiin mittoihin silloin kun sillä ei ole säännösteltyä ja viisaasti rajattua purkautumistietä. Oikeusvaltio on olemassa sitä varten, että hyvitystä voitaisiin hakea puolueetonta tietä. Jollei oikeusvaltiota olisi, yhteiskunta hajoaisi nopeasti kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, kunnes joku diktaattori nousisi palauttamaan järjestyksen.

Käsillä olevan kansalaisaloitteen laatija on ehkä vilpittömästi ollut juuri niin tietämätön kuin väittää olevansa, mutta minä en luottaisi siihenkään. Tekele on näet liian kierosti laskelmoitu sekä heikentämään luottamusta oikeusvaltioon että lisäämään maahanmuuttajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä.

Onhan se vähän vyön alle lyömistä, mutta heitän tähän lopuksi sen vitsin, jonka kaikki muut ovat jo keksineet: seuraavaksi voitaisiin kansalaisaloitteilla vaatia esimerkiksi murhan, varkauden ja pahoinpitelyn kieltämistä. Niin, ja minä keksin viime viikolla hienon uuden tavan tuottaa energiaa: hieroin puupölkkyjä yhteen kunnes niihin tuli sellainen kuuma valaiseva lieska ja ne alkoivat pikkuhiljaa muuttua hiileksi. Tämähän on nerokas idea joka pitää heti paikalla patentoida - vai mitä?

Hugenberger Zeitungin uusi aluevaltaus: virolaisvastainen rasismi

Kansakunnan ykkösläpyskä, josta käytän tässä vain nimitystä Hugenberger Zeitung, osoitti taas kerran suomenkielisten lehtineekerien rotutyypillistä ammattitaitoa ja hyvää makua ehdottamalla kilpailua parhaasta rasistisesta pilkkanimestä virolaisille. Kun niinkin korkea ulkopuolinen taho kuin hänen eksellenssinsä presidentti Toomas Hendrik Ilves reagoi tähän, toimituksen peniskoteloon pukeutuneet bongo-bongo-soturit sentään lakkasivat tanssimasta paaluun sidotun virolaisen ympärillä, ja heimopäällikkö esitti jonkinlaisen muka-anteeksipyynnön. Minä tosiaan käytän nyt ja vastakin Hugenberger Zeitungin toimittajista ja muista lehtineekereistä rasistisia ilmauksia, koska he ovat (taas kerran) osoittaneet, etteivät ansaitse parempaa.

Kuten olen ennenkin todennut, suomalaisten asenteet virolaisiin ovat yksi esimerkki siitä, missä asioissa jopa hompanssien jutut voivat olla pikkuisen oikeilla jäljillä. Hompanssien puheet siitä, kuinka ”suomalaisia” muka sorretaan, ovat tietenkin pelkkää sontaa: ”suomalaisiksi” he laskevat ne ja vain ne, joilla on ”suomalainen” arvomaailma, eli siis heidän itsensä edustama rasistinen, fasistinen ja väkivaltainen arvomaailma, ja jos tämä arvomaailma kyseenalaistetaan, se on heidän mielestään ”suomalaisten sortoa”. Sitä vastoin siinä on kyllä perää, että yleisessä tietoisuudessa on olemassa tietynlainen uhriusjärjestys, jonka puitteissa yhdet kansallisuudet ovat toisia sorretumpia ja ansaitsevat toisia enemmän suojelua. Suomessa on huomattavasti helpompi saada tuomio venäläisiin, muslimeihin tai tummaihoisiin kohdistuvasta rasismista kuin suomenruotsalaisiin, saksalaisiin tai baltteihin kohdistuvasta, ja tämä on ihan oikea epäkohta.

Taustalla on tiedostamaton käsitys siitä, että rasismin on aina oltava oikeistolaisuuden inspiroimaa ja mielellään kohdistuttava vielä tummaihoisiin ryhmiin. Jälkimmäinen käsitys on toki sikäli perusteltu, että tummaihoiset ovat haavoittuvaisempia rasismille, koska he näkyvät katukuvassa ja kiihotuspuheella päänsä sotkenut roisto erottaa uhrinsa helpommin. Mutta on kuvaavaa, että vaaleaihoisista ryhmistä erityisesti venäläiset ovat saaneet sellaisen ”kunnianeekerin” aseman, jossa heihin kohdistunut väkivalta ja viha on erityisesti rangaistavaa, virolaisiin kohdistuva ei niinkään. Virolaiset ja baltit yleensä ymmärretään oikeiston lempilapsiksi, joihin oikeistolaiset eivät tietenkään kohdista rasismia, ja kaikki rasistithan ovat oikeistolaisia, vai mitä? Saksalaisiin tai suomenruotsalaisiin suuntautuva vihamielisyys taas on vasemmistolaista luonteeltaan eikä siksi voi olla rasismia – vai mitä?

Itse asiassahan täysin järjetön saksalaisvastaisuus on vasemmistossa aika laajalle levinnyttä ja saavuttaa aika ajoin suorastaan rasistiset mitat. Kun otetaan huomioon, miten natsikriittinen koko saksalainen kulttuuri on toisen maailmansodan jälkeen ollut, tämä on täysin epäoikeudenmukaista. Mitä sitten tulee baltteihin, tai Neuvostoliiton armottomuudesta kärsineisiin itäeurooppalaisiin yleensä, vasemmistossa on tietty sisäsyntyinen taipumus suhtautua heihin vihamielisesti, koska he ovat neuvostorokotuksen seurauksena oppineet suhtautumaan epäluuloisesti kaikenlaiseen vasemmistolaisuuteen.

Toisinaan vasemmistolaisten balttiviha hipoo jo aitoa rasismia. Esimerkiksi Jami Järvisen pakonomainen, hysteerinen kirjoittelu Sofi Oksasta vastaan alkaa jo muistuttaa niitä ajojahteja, joita Halla-ahon tahdottomat raajat kohdistavat omiin vihaobjekteihinsa, nöyrin palvelijanne mukaan luettuna. Näkisin balttivihaa Järvisenkin kampanjan takana. Onhan sillä poliittinen motivaatio (ikään kuin se olisi jokin lieventävä asianhaara), mutta se on jo selvästi irtautumassa alkuperäisistä vaikuttimistaan ja muuttumasa itse itseään ylläpitäväksi, kansallisperustaiseksi vihaksi. Eli rasismiksi – tässä tapauksessa balttien moittimiseksi siitä, että he ovat balteiksi syntyneet.

Ja juu, vastaavasti esimerkiksi Hommafoorumilla balttien katsotaan saaneen rokotuksen sosialismia vastaan, ja siksi heitä ihaillaan. Tässä on taas syytä siteerata nimimerkki Kamia Hommalta: ”Jos Suomi olisi esim. Latvian kaltainen persereikä, meillä ei olisi mitään ongelmaa [...]”. ”Ongelma” tarkoittaa hompanssille sitä, että Suomessa on väkeä, jolla on eri mielipiteet politiikasta tai Suomen edusta kuin hänellä. ”Ongelma” ei hompanssin mielestä ole esimerkiksi se, että maan talous, ympäristö tai kulttuuri on joutunut vuosikymmenten aikana kommunismin tuhoamaksi. Tämä on jota kuinkin hämmentävää, kun hompanssit esiintyvät suurina kommunismin vastustajina. Eikö sentään ollut aika hyvä asia, että säästyimme pahimmilta sodanaikaisilta hirveyksiltä? Ei kai, jos kerran hompanssit eläisivät mieluummin poliittisesti polarisoituneessa, köyhässä, saastuneessa ja väkivaltaisessa maassa – jollaiseksi he ovatkin hyvää vauhtia muuttamassa Suomen.

Ei ole kuitenkaan balttien oma syy, että heillä on se historia kuin on, ja vasemmiston kuuluisi opetella samaistumaan Neuvostoliiton imperialismin sortaman Itä-Euroopan asukkaiden kärsimyksiin sekä ymmärtämään itäeurooppalaisten venäläisvastaisuudessa olevan kyse eri asiasta kuin vaikka jonkun viitasaarelaisen juopon muslimi- tai hurrivastaisuudessa. Yksikään muslimi tai suomenruotsalainen ei ole ikinä tehnyt mitään pahaa viitasaarelaiselle juopolle, mutta Itä-Euroopassa elää vieläkin ihmisiä, jotka joko itse ovat kärsineet neuvostoliittolaisilla vankileireillä tai joiden läheinen perheenjäsen on voinut kertoa ensi käden kokemuksiaan niistä. Neuvostoliitto oli leimallisesti venäläinen ja venäjänkielinen maa kaikesta kansainvälisyyslöpinästä huolimatta, mikä ilmeni esimerkiksi siinä, että venäläisillä nationalistikirjailijoilla, kuten Valentin Rasputinilla (ei sukua sille tsaarin neuvonantajamunkille – Siperiassa joka toinen on nimeltään Rasputin), oli keskimäärin paljon vähemmän vaikeuksia sensuurin ja turvattomuuspalvelun kanssa kuin liberaaleja länsimaisia arvoja kannattavilla toisinajattelijoilla – tai vähemmistökielisillä kirjailijoilla ja intellektuelleilla. Venäläinen nationalismi oli Neuvostoliitossa diktatuuria koossapitävä voima ja nautti siksi erityistä suojelusta. Tämän takia Venäjän tulisi tehdä tiliä menneisyytensä kanssa nimenomaan Venäjänä.

Ja kyllä vain, vaikka en itse kannatakaan Karjalan palauttamista, olen sitä mieltä, että jos itäeurooppalaisilla on oikeus vaatia venäläisiltä historiallista itsekritiikkiä, niin myös Suomessa rakentavasti esitetyt Karjalan-palautusvaatimukset ovat perusteltuja ja niillä on paikkansa. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että karjalatakaisin.blogspot.com -blogissa esitetty palautussuunnitelma edustaa tällaisia rakentavia vaatimuksia. Mutta kuten tiedämme, kyseinen blogi on joutunut palautusta kannattavien ääriainesten hampaisiin ja sitä on syytetty kaikesta mahdollisesta, niin kommunismista kuin suunnilleen pahasta hajustakin. Tämä ei tietenkään ole estänyt kohudesantti B:tä ja hänen kannattajiaan leimaamasta kyseisen blogin viisaasti kyllä nimettöminä pysytelleitä ylläpitäjiä samanlaisiksi fasisteiksi kuin kaikkia muitakin Karjala-aktivisteja. Mutta hei, olenhan minäkin pastori M:n mielestä ”nationalisti”...

Palatkaamme kuitenkin varsinaiseen asiaan. Hugenberger Zeitungin mauttoman kevennyksen takana oli siis ajatus, että virolaisten pilkkaaminen ei voi olla rasismia. Luultavasti Hugenberger Zeitungissakin olisi ymmärretty, että esimerkiksi ”hauskojen” pilkkanimien kerääminen somaleista tai venäläisistä on rasismia ja vihanlietsontaa – venäläisistä siksi, että he vanhastaan kuuluvat vasemmiston puolustamiin kansallisuuksiin jonkinlaisina ”kunniamustaihoisina”. Sitä vastoin Hugenberger Zeitung ei ymmärtänyt syyllistyvänsä rasismiin lietsomalla pilkallisuutta virolaisia kohtaan. ”Eihän vasemmisto siitä voi suuttua”, oli ilmeisesti se selkäytimen ääni.

Ja tässä asian ydin juuri onkin. Hugenbergilaiset journalistimme eivät vältä rasismia (jos ylipäätään välttävät) siksi, että noudattaisivat jotain politiikan yläpuolella olevaa, kaikille samaa moraalikoodeksia (”moraalikoodi” ei ole oikeaa suomea). He vastustavat rasismia (jos ylipäätään vastustavat) siksi ja vain siksi, etteivät halua suututtaa kuvittelemaansa enemmän tai vähemmän pilapiirrosmaista vasemmistotätiä. Koska Hugenberger Zeitungin journalisti uskoo, ettei vasemmistotäti suutu virolaisten mollaamisesta, Hugenberger Zeitungin journalisti uskaltaa kirjoitella rasistisia törkeyksiä virolaisista.

Tämä tarkoittaa, että pahamaineinen käsite ”poliittinen korrektius” on oikeastikin merkityksellinen, eikä pelkästään äärioikeiston iskulause. Kokonaan toinen asia on, että ”poliittisella korrektiudella” ei voida perustella sitä poliittista epäkorrektiuskampanjaa, jota äärioikeisto on kohta vuosikymmenen käynyt ja pilannut koko maan ilmapiirin. Pikemminkin ”poliittisen korrektiuden” sijasta pitäisi päästä aitoon korrektiuteen: pilkkanimien keksiminen mistä tahansa kansallisuudesta on sopimatonta siksi, että kukaan ei oikein voi muuttaa etnistä ryhmäänsä eikä kansallisuuttaan. Hugenbergiläisten journalistien sijasta tarvitsemme sellaisia journalisteja, jotka ymmärtävät, että kaikkien etnisten ryhmien pilkkaaminen on asiatonta eikä kuulu vakavamielistä ja laadukasta esittäviin viestimiin – ja jotka tajuavat myös sen, että alkeistason kohteliaisuus ei ole mikään vasemmistotätien keksintö.

Muistutan, että silloin kun nykyisen äärioikeistomme paheksuma uusvasemmisto kuusikymmenluvulla nousi, yksi sen iskulauseista oli, että muodollisen kohteliaisuuden ja sovinnaisuuden asemesta piti tavoitella jotain aitoa ihmistenvälisyyttä ja puhua avoimesti tunteista. On suorastaan asiaton ja ansaitsematon kunnianosoitus tälle porukalle esittää heidän muka keksineen niin käytöstavat, oikeusvaltion, lainkuuliaisuuden ynnä muut sellaiset asiat, joita kaikkia Homma, persut ja äärioikeisto vihaavat ja vastustavat niin kauan kuin heissä voimia on.

Suomalainen raiskauskulttuuri osa 2

Silloin kun Jugoslavian perimyssodat olivat vasta alkamassa joskus neljännesvuosisata takaperin, täkäläiset journalistit selittivät, kuinka etniset ristiriidat siellä kaukana saivat alkunsa raiskaussyytöksistä: yksi porukka väitti toisen raiskanneen heikäläisiä nuoria naisia ja päin vastoin. Ylemmyydentuntoisesti suomalainen lehtineekeri sormi pystyssä selitti, kuinka tällaisilla väitteillä on erityistä painoa islamilaisvoittoisessa yhteiskunnassa. Sittemmin Jugoslavian sekasorto johti monenlaisiin kammottaviin julmuuksiin ja hirveyksiin. Tuoreimpien juorujen mukaan Immosen Ollin sänkyynkin on viritetty hiljattain sellainen kauhea islamistipommi yhtenä myöhäisseurauksena Jugoslavian sodista. Järkytyksemme asian tiimoilta on sanoinkuvaamaton.

Nyt Suomessa vallitsee aivan samanlainen ilmapiiri kuin Jugoissa silloin ennen, vaikka emme edes ole muslimeja. Tarinat raiskaavista ulkomaalaisista leviävät kuin paiserutto ja paisuvat sitäkin nopeammin. Äärimmäisen väkivaltaiset miehet lähtevät yöllä kaduille pahoinpitelemään ja rusikoimaan maahanmuuttajajengiläisiksi olettamiaan. Luultavasti yksittäinen tumma poika lasketaan tällöin jengistään erilleen joutuneeksi ja jo kaksi vaaralliseksi rosvoliigaksi, jota pitää hakata ihan oman hengen pitimiksi. Poliisien yritykset hillitä huhumyllyä johtavat vain poliisivihaan – poliisi on jo moneen otteeseen leimattu Demlan kauko-ohjaamaksi mokuttaja-KGB:ksi – ja päälle päätteeksi huudetaan apuun skini- ja liivijengejä. Sillä tavallahan sen jengiväkivallan varmasti saa loppumaan, heh.

Kun kirjoitin Paljastetussa takavuosina Tohmajärvellä tapahtuneesta joukkoraiskauksesta, niin eikös vain joku kommenttipalstan törkysuu tullut sönkkäämään, että minä olisin muka penkonut perusteellisesti roskapönttöjä löytääkseni ”sen ainoan” suomalaispoikien ”koskaan” tekemän joukkoraiskauksen. No, tuossa oli kyse niin sanotusta projektiosta, eli natsipohjalieju siinä taas oli näkevinään omia syntejään vastapuolessa – hieman samaan tapaan kuin heikäläiset haukkuvat minua ”apurahakääntäjäksi”. Minä olen – anteeksi nyt vain, ressukat – ollut yksityisellä puolella töissä jo puolitoista vuosikymmentä ja nauttinut, hompansseille tuntematonta vaikeaa teknillistä termiä käyttääkseni, niin sanottua palkkaa koko sen ajan. Se tyyppi joka eleli ennen nykyistä poliittista törkyuraansa apurahoilla tutkien maailman kaupallisesti turhinta kuollutta kieltä, oli se teidän palvomanne Eiran profeetta; ja käännöstyönsä laadusta päätellen hän ei pärjäisi päivääkään alan firman palveluksessa. Voi jopa olla että poju on kokeillut käännöstöitä ja todennut ettei hänestä ole niihin; ehkä tuo politiikkahomma, tai politiikka-Homma, on ennen muuta hyödyttömän taiteen tohtorin keino hankkia itselleen edes jonkinlainen leipäpuu.

Oikeiden töideni vuoksi minulla ei ole aikaa kaivella roskapönttöjä, kuten ties mitä kansalaispalkkaa vetävillä hompansseilla tuntuu olevan: Tohmajärven tapaus oli minulla tuoreessa muistissa siksi, että olin väkertänyt siitä löpinän vanhaan blogiini. Siinähän syylliset olivat nuoria urheilijapoikia, joista minä aina kirjoitan ilkeyksiä kun tilaisuus ilmaantuu, minkä pitäisi olla jopa hompansseilla tuoreessa muistossa – niin pakonomaisesti kuin he aina lukevat juttujani – enkä tosiaan silläkään kertaa voinut vastustaa mehevää saumaa.

Mutta puhutaanpa taas siitä suomalaisesta raiskauskulttuurista. Silloin kun perussuomalaisen puolueen yleisjantusen, Matti Putkosen, vuosien takaisesta raiskaustuomiosta tuli puhetta blogeissa, erään Uuden Suomen blogin kommenttipuolella riennettiin jo julistamaan:

Minä en tunne ketään joka ei olisi syylistynyt johonkin seksuaalirikokseen, tai sen tunnusmerkistön täyttävään tekoon, lähes kaikki luokkakaverit syyllistyivät siihen jo ala-asteella, sen jälkeen teot ja puheet muuttuivat vain ronskimmiksi.

Tämä oli mielenkiintoinen reaktio. Silloin kun puhutaan ulkomaalaisten tekemistä raiskauksista, ollaan julistamassa asianomaiset pahoiksi ja parantumattomiksi, koska heillä on sellainen kulttuuri, jossa raiskataan. Silloin kun puheeksi tulee raiskauksesta tuomittu perussuomalainen, silloin tasan samat tyypit, jotka suunnilleen kaksi minuuttia sitten ovat vaatineet kaikkien tiettyä kansallisuutta edustavien karkottamista maasta kilon palasina, alkavat puolustella rikollista ja esittää hänen tuomionsa oikeusmurhana. ”Eihän meikäläistä voi rangaista raiskauksesta, kun se on meidän kulttuuria”, he kiljuvat – tarkalleen samalla sanamuodolla kuin he ovat väittäneet maahanmuuttajaraiskaajien puolustelevan rikoksiaan. Eli projektiota pukkaa taas kerran.

Yläasteaikoinani kuulin usein koulukaverien – niiden suosittujen tupakoitsijaurheilijoiden, joilla kyllä tyttöystäviä riitti – kehuvan, kuinka he olivat esimerkiksi yrittäneet raiskata yhdeksänvuotiaan tytön, mutta (tietenkin) pornotähtitason mahtimelojensa olleen liian isoja, jotta ne olisivat mahtuneet alaikäisen pikkuiseen emättimeen. Minut oli tietysti kasvatettu liiankin kiltiksi pojaksi, ja ahdistuin syvästi näistä puheista. Olin vakuuttunut siitä, että Savon työläispoikien keskuudessa sivilisaatio oli romahtanut. Aikuisena sitten opin ajattelemaan, että kyse oli pelkästä uhosta, koska kovaa kundia pitää osata esittää. Vielä vähän aikuisempana suutahdin siitä, kuinka tyttöystäväehdokkaat aina tekevät ohareita, ja aloin itsekin uhota raiskaamisella, kuten varmasti muistatte, ja sainkin heti sekä sänkyseuraa että lopulta myös vaimon (kyllä, olette oikeassa: joskus tuntuu siltä että naisia ei kannata edes yrittää ymmärtää).

Mutta viime aikoina olen alkanut miettiä, olikohan sittenkin niin, että sällien brassailussa olikin totuuden siemen(neste). Elina Hirvonen kirjoitti omassa kolumnissaan:


"Se sammui. Sitten me pantiin sitä." 80-luvun lopulla helsinkiläisellä yläasteella pojat kertoivat viikonloppujen jälkeen tällaisia tarinoita. Tapanilan raiskauksen jälkeen ne tarinat ovat olleet mielessä paljon.

Osa noiden tarinoiden tytöistä murtui, eikä koskaan palannut ennalleen. Pojat kertoivat tapahtumista ylpeinä, eikä tekoja kutsuttu raiskauksiksi. Myöskään Suomen rikoslaki ei pitänyt niitä raiskauksina, vaan seksuaalisena hyväksikäyttönä.

Se oli aikaa ennen internetiä ja sosiaalista mediaa. Seksuaalinen väkivalta oli osa tyttöjen elämää, mutta tietoa häpeällisiltä tuntuvista asioista oli vaikea saada. Väkivallasta ja ahdistelusta puhuttiin vähemmän kuin nyt. Se oli myös aikaa, jolloin Suomessa ei asunut yhtäkään somalitaustaista ihmistä.


Minulla ei ole mitään syytä epäillä Hirvosen sanoja ainakaan sammuneiden tyttöjen kanssa makaamisen ja sillä kehumisen osalta. Niitä kehuja kuuli yhtä soittoa kovien jätkien suusta kun minä olin nuori. Eräs Pahkasiassa joskus sen anarkistisina varhaisaikoina julkaistu sarjakuva kertoi överiksi vedettyyn tyyliin ”jengisodasta” (”Yksi jengi liikaa”) ihan supisuomalaisten jengien välillä; eräässä kuvassa jengin kingi veti pikkuhousuja sammuneen tyttöystävänsä jaloista ajatuskuplassaan sanat: ”'Saat sitten kun mä olen neljäntoista.' Ja vitut. Mä otan nyt. Älä herää! Älä herää!” Pahkasika nyt oli Pahkasika, mutta muistan kyseistä sarjaa lukiessani nauraneeni sillä tavalla kuin osuvan parodian tunnistava nauraa: juuri tuolla tavallahan kaikki naapuruston ronskirampet ja roimareimat hankkivat – tai kehuivat hankkineensa – ensimmäiset seksikokemuksensa.

Koska olen edelleenkin ilkeä feminismikriitikko, en voi olla huomauttamatta, että tätä Elina Hirvosen kuvaamaa raiskauskulttuuria ylläpitivät ja ylläpitävät omalla tavallaan tytötkin, ei siinä miessukupuoli yksinään ole vastuussa. Pojallahan ei koskaan saa olla poikuus tallella: kuten eräs nuori nainen minulle huomautti suurten feminismisotien aikakaudella kymmenisen vuotta sitten, se, että kokematonta kumppania pitää opettaa, on ”paskaa seksiä”. Tällaisessa ilmapiirissä kaikille pojille syntyy paineita hankkiutua poikuudesta eroon mieheksi syyllistymällä, eli jonkinlaisella seksuaalirikoksella.

Asiaa ei paranna se, että kun sosiaalisesti toistaitoinen mies sitten kysyy tytöiltä mikä se oikea tapa lähestyä naisia olisi, hän saa vastaansa vain kiukkuisen torjunnan ja sellaisia vastauksia kuin ”se pitää tietää”. Ristiriitaisten viestien ja epärealistisen, miesten seksuaalisuutta enemmän tai vähemmän paheksuvan ”valistuksen” maailmassa moni poika päätyy siihen johtopäätökseen, että aivan kuten moni aatelissuku aloitti rosvojoukkiona ja moni arvostettu liikemiessuku hankki alkupääomansa isolla rikoksella, myös nuoren miehen on hankittava se välttämätön ensikokemus krouvein keinoin eli raiskaamalla.

Se, että nämä sammuneen tytön panijat saattoivat kerskailla rikoksellaan, eikä kukaan brassailijoista ilmeisesti joutunut mitenkään lailliseen edesvastuuseen teoistaan, viittaa kyllä pahasti siihen, että Suomessa todella on olemassa raiskauskulttuuri, jossa viranomaiset ovat mukana hyssyttelemässä kotimaisten kalpeanaamojen tekemiä seksirikoksia. Mitä todennäköisimmin poliisisetäkin ymmärtää empaattisesti sitä tilannetta, jossa yhteiskuntaa ja ihmissuhteita tajuamaton viisitoistavuotias sälli on, kun seksivietti ja ruumiinvoimat kasvavat nopeammin kuin järki ja ymmärrys ja kun koko kulttuuri puhuu ristiin itsensä kanssa siitä, mikä on hyvää seksuaalisuutta. Toisin sanoen nuo raiskauksillaan kehuneet valkonaamapojat saattoivat ja uskalsivat kehua, koska tiesivät, että vaaraa kiinnijäämisestä ei ollut. Tyttö sai, kuten Hirvonen totesi, itse nuolla haavansa, ja joskus ne eivät arpeutuneet koskaan.

Jos tummaihoisilla nuorilla miehillä on merkittävästi enemmän raiskaustuomioita kuin etnisillä suomalaisilla, yllä oleva selittääkin sen aukottomasti. Kalkkinaamoilla on koko ymmärtäjien ja myötäkarvaan paijaajien ja hyväksyjien sosiaalinen verkosto puolellaan.

Maahanmuuttajanuorukaisella sitä vastoin ei ole puolustajia, eikä hän osaa raiskata ”oikein” eli sillä yhteiskunnan hyväksymällä tavalla (odottamalla, että uhri juo itsensä tunnottomaksi). Toisin sanoen, vaikka valkonaamat tehtailisivat raiskauksia bulkkitavarana, nalkkiin napsahtaa ja raastupaan rapsahtaa ainoastaan se musta raiskaaja.

Suljetut uskonnolliset yhteisöt tietysti ovat oma lukunsa. Silloin naisvihaaja-aikoinani vokottelin erästä simpsakkaa ja siveetöntä sinkkutätöstä, jolla oli kerrottavanaan melko hirveitä juttuja omalta nuoruusajaltaan nasaretilaisen varjossa. Uskonlahkossa, jossa hän varttui, miesten valta oli ehdoton ja mies oli Jumala. Toisin sanoen kuudes käsky lensi ikkunasta ulos kun miehen piti saada elää mielihaluansa myöten, ja sukujen vanhemmat veikot saattoivat olla kurinpidollisessa (insesti)yhdynnässä nuorten neitojen kanssa näyttääkseen näille, kuka komentaa.

Miettikäähän, mitä niistä ensimmäiset seksikokemuksensa raiskaamalla hankkineista pojista tuli. Minulla on omat aavistukseni. Ettei vain olisi tullut hommalaisia maahanmuuttokriitikoita, jotka koettavat häivyttää omat raiskauksensa näkyvistä lietsomalla vihaa maahanmuuttajia kohtaan? Samalla tavallahan pedofiliaa kammoksuvat tyypit ovat usein pedofiilejä, tai pedofiliasta kiihottuvia. Ei pedofilia heitä muuten niin kovasti kiinnostaisi. Normaali mies ei halua edes ajatella sitä.

Tilastoissa muuten on sellainenkin vääristymä, että kantasuomalaisten raiskaamat muslimitytöt eivät luultavasti uskalla tehdä rikosilmoitusta poliisille, koska heidän odotetaan olevan neitsyitä avioliittoon asti. Kun omahyväiset rasistimme jankkaavat suomalaisten olevan niiiiiiin paljon parempia ja sivistyneempiä ihmisiä kuin maahanmuuttajien, koska he muka eivät raiskaa maahanmuuttajatyttöjä, itse asiassa kyse on luultavasti vain siitä, että maahanmuuttajatyttöjen raiskaukset eivät etene oikeuteen asti. Toki kaikki maahanmuuttajatytöt, joihin kalkkinaama kullinjatke kokee kajota, eivät ole muslimeja eivätkä haluttomia tekemään rikosilmoitusta: onhan uutisissa kerrottu sellaisistakin tapauksista, joissa sinivalkoisella raiskaajalla kävi odotettua huonompi mäihä, koska hänen ahdistamansa venäläistyttö sai nostettua oikeusprosessin.